perjantai 30. lokakuuta 2015

Ensikosketus lapsettomuusklinikalle

En olisi esimerkiksi teinivuosinani osannut kuvitellakaan, että tulisin vielä jonakin päivänä vierailemaan lapsettomuusklinikalla. En, vaikka lapsia olen toivonut jo silloin, kun olin itsekin oikeastaan vielä ihan lapsi. Jotenkin sitä vain kuvitteli, että ainoa keino tulla raskaaksi on löytää mies, ja sitten ihan kotona perinteisin meiningein hoidellaan homma pois alta. Saati että olisin koskaan edes kuullutkaan mistään lapsettomuudesta tai klinikoista. Olin ehkä saattanut jossakin ohimennen jonkin pienen sananpuolikkaan verran kuulla, mutta ei käynyt pienessä mielessäkään, että se olisi itselleni vielä joskus tavallaan ajankohtainen juttu. Ei lapsettomuus sinänsä ole minua edelleenkään kohdannut, mutta joka tapauksessa olen kääntynyt lapsettomuusklinikan puoleen jälkikasvua saadakseni. Todella toivon, etten ole tai tule olemaan varsinaisesti lapseton. Ongelmia raskautumisessa, alkioiden / sikiöiden kohdussa pysymisessä loppuun saakka, mitä näitä ikäviä kokemuksia voikaan olla ja osalle kohdalle osua. Mutta nyt jaarittelut sikseen ja asiaan.

Kävin maanantaina lapsettomuusklinikalla psykoterapeutin juttusilla, kuten oli tarkoituskin. Saavuin paikalle ja odotin vuoroani jonkin aikaa. Astuttuani hissistä käytävään, aloin heti välittömästi tarkastella uutta paikkaa hyvin monin aistein ja tuntemuksin. Miltä siellä tuoksuu, miltä näyttää sen, mitä nyt itse pystyn jotain pikkujuttuja näkemään, millaisia ääniä sieltä kuuluu, ja ennenkaikkea sitä, millaisen vastaanoton saan. Flunssan kourissa ollessani en paljoa haistanut. Jotain desinfiointiainetta taisin aistia, muuten se puoli jäi kovin hämäräksi. Paikka vaikutti olevan melko pieni, eikä tosiaan mikään sairaalamainen, vaan kodikas ja mukava, minut vastaanottanut hoitaja oli myös ystävällinen. Hiljaista ainakin sillä hetkellä tuntui olevan. Johtui ehkä vuorokaudenajasta, olin iltapäivästä liikkeellä. Olin hieman jännittynein tunnelmin paikalla, mutta ajattelin, että tulee mitä tulee, kaikki on otettava vastaan. Mitään päätöksiä ei suuntaan tai toiseen tuolla reissulla vielä kuitenkaan tehty. Kuvittelin, että siellä saan tiedon siitä, saanko hoitoja vai en, mutta asia selviää vasta myöhemmin.

Itse keskustelutuokio kesti noin 45 minuuttia. Kävimme läpi hieman opiskelujuttuja, tukiverkosto oli isossa osassa keskustelua, suhde omiin vanhempiin, selviteltiin lapsihaavettani - sitä, milloin se on alkanut ja mitä siitä ajattelen, sekä tietenkin näkövammaani, joka haukkasikin suurimman osan tuosta ajasta. Toki aikaa annettiin myös niin sanotulle lahjasukusoluneuvonnalle, joka on jokaisella noita soluja toivovalla / tarvitsevalla edessä jo lainkin nojalla, se on annettava ja se on myös vastaan otettava, mikäli hoitoja aikoo saada. Siitä ei oikeastaan tullut minulle mitään uutta tietoa, kävimme läpi kaiken sen, minkä jo tiesinkin ennalta. Sain selvittää juurta jaksaen sen, mitä nään ja mitä en, kuinka olen miettinyt pärjääväni lapsen kanssa. Oltiin nyt liikkeellä esikoisen tiimoilta. Kerroin alussa toivovani isompaakin perhettä, mutta siihen emme takertuneet sen enempää. Lopputulema oli se, että hän oli huolissaan lapsen turvallisuudesta. Jos minulla ei olisi näkövammaa, kaikki olisi ok, eikä tässä olisi mitään ongelmaa. Mutta koska tilanteeni on nyt tämä mikä on, täytyy kuulema vielä miettiä ja jutella lääkärin kanssa asiasta tarkemmin, he sitten yhdessä päättävät mihin ratkaisuun päätyvät. Jos olisin parisuhteessa, ei tämä olisi mikään ongelma myöskään siinä tapauksessa. En tiedä ollenkaan tulevasta, mitä seuraavana tapahtuu. Ensikäynti on viikon päästä torstaina. Sinne asti saan pyöritellä näitä ajatuksia päässäni aivan yksin. Ei ole ketään, joka käsittäisi huoleni ja pelkoni siitä, että jos en tulekaan saamaan omaa lasta.

Ymmärrän sen täysin, että lapsettomuusklinikoilla on velvollisuus varmistaa, että lapsi saa varmuudella kasvaa kaikin puolin tasapainoisessa ympäristössä niin, että kaikki tarpeet on täytettävä ja taattava turvallisuus, niin fyysinen kuin henkinenkin hyvinvointi. Jo laki vaatii ja velvoittaa tähän. Kyllä jokainen hoitohenkilökuntaan kuuluva haluaa hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin, ja tehdä oman osuutensa sille, ettei yksikään lapsi joutuisi syntymään vääränlaisiin olosuhteisiin. Ymmärrän, että minun on selvitettävä asioita ja kerrottava tilanteestani, vastailtava monenlaisiin kysymyksiin ja oltava jo aiemmin miettinyt näitä kysymyksiä. Myös tätä turvallisuuskysymystä. Ja olenhan minä sitä miettinyt. Sitä ja paljon muuta. Mutta kun ihan yleisesti puhutaan tulevien lasteni turvallisuudesta, se vain jotenkin tuntuu... No, vaikealta ymmärtää. Tuntuu, kuin lapseni olisivat vaarassa kanssani. Ei lapsen kuulu tuntea oloaan turvattomaksi oman äitinsä läsnäollessa. Enkä minä halua olla sellainen äiti. Enkä ole. Olen aina yrittänyt selittää asiaa epäileville ihmisille sitä, etten ole joka tilanteessa yksin. Kotimme voin aina järjestellä niin, ettei pikkuinen saa esimerkiksi pieniä tavaroita suuhunsa ja tukehdu niihin. Voin laittaa pienet esineet, kuten korut ja hiuspinnit, lääkkeet, pesuaineet ja muut vaaratekijät yläkaappeihin, ettei niihin taatusti tule ylettymään ihminen, joka on vielä siinä iässä ettei itse ymmärrä varoa. Huonekalut voi tarvittaessa laittaa toisella tavoin kuin ne nyt ovat. Tätä en ole kamalasti miettinyt, koska tiedän, että näkökykyni riittää sisätiloissa siihen, että pystyn erottamaan sen, milloin lapsi kiipeää paikkaan, johon ei ole mitään asiaa mennä turvallisuussyistä. Erotanhan kissatkin, vaikka ne ovat kooltaan reippaasti pienempiä. "Entä jos se syö leikkipuistossa hiekkaa vatsansa täydeltä?" Siihenkin on olemassa ratkaisu. Siinä vaiheessa, kun lapsi ei vielä ymmärrä tämänkin olevan haitallista, eikä yhteinen kieli vielä sanallisesti pelaa, voimme aivan hyvin ulkoilla niin, että mukanamme on joku toinen, jolla silmät toimivat, taikka yksin niin, että lapsi on rattaissa. Pelkät vaunulenkit eivät tietenkään riitä, myös muulla touhuamisella ja liikkumisella on suuri merkitys sitä enemän, mitä isommaksi lapsi kasvaa. Sitä varten meillä johonkuhun vammaryhmään kuuluvilla äideillä on oikeus avustajaan. Sitä myös minä olen aikonut käyttää ainakin siihen asti, kunnes kumppani astuu mukaan meidän kuvioihin. Muistanpa Ylellä myös noin kymmenisen vuotta sitten esitetyn ohjelman, jossa sokeat vanhemmat veivät lapsensa leikkipuistoon niin, että lapsi aina vastasi, kun vanhemmat huhuilivat, näin he tiesivät missä hän liikkuu. Keinoja on monia. Tiedän useita pyörätuoliakin käyttäviä äitejä, joilla on apunaan avustaja. Siinä ei ole mitään väärää, eikä sitäkään apua kannata torjua. Itse koen avustajan tarpeen varsinkin ainoana vanhempana ollessani tärkeäksi varsinkin niissä tilanteissa, kun vauvalle täytyy annostella joitakin nestemäisiä lääkkeitä, esimerkiksi vitamiinitippoja, joita olen kuullut vauvoille annettavan. Tai jos lapselle sattuu nousemaan ihottumaa, jota ei itse sormin tunne, tai muuta sellaista, jossa tarkka näkökyky on paikallaan. En ala käymään tässä nyt läpi kaikkea, mutta kaikkeen löytyy ratkaisu, joka takaa sen, että tasapainoinen kehitys voidaan turvata. Vaikkei sen pitäisi mennä niin, minusta silti tuntuu, että kun joku kyseenalaistaa vanhemmuuttani ja kykenevyyttäni siihen, tulee tunne, että olisin jollain lailla vajaakuntoinen tai että tilanteesta muokataan sellainen, ettei lapsen ole hyvä kasvaa luonani. Tiedän lähipiirissänikin näitä asenteita omaavia ihmisiä. Vammainen vanhempi on lähestulkoon yhtä kuin hiljaisuus. Vammaisten vanhemmuudesta ei juurikaan puhuta, siitä ei jaeta tietoa eikä sitä aina pidetä normaalina tai hyväksyttävänä. Tämän asian pitäisi ehdottomasti muuttua.

Tiedän, että saavatpa lapseni alkunsa mitä kautta hyvänsä, joudun todistelemaan kykyjäni vielä useaan kertaan. Neuvolassa, synnytyssairaalassa, uudestaan neuvolassa kun vauva on syntynyt, lääkärissä, sairaalassa jos sellaiseen joskus joutuisimme, päiväkodissa, esikoulussa, koulussa, ehkä vielä jopa silloin, kun lapset ovat jo aikuisia ja muuttaneet omilleen. Joudun kuuntelemaan samat laulut kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka tämä kaikki ei välttämättä ole turvallista, kuinka en pysty tietämään missä lapseni liikkuu, kuinka lapseni eivät saa kaikkea tarvitsemaansa. Joudun selittämään äänihuuleni puhki aina vain uudestaan kaikki asiat ja kokemaan, kuinka osa uskoo ja ymmärtää, osa ei tahdo edes ajatella lasta minun lapsenani, koska se tekee liian pahaa ja päässä huippaa se kauhistuksen määrä. Olen tullut siihen tulokseen, ettei minun auta muu kuin tottua, kun kerta aion äitiyden tielle astua. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella samat litaniat, koittaa parhaani mukaan vastata ja työntää ikävimmät kommentit sitten toisesta korvasta ulos. Asia itsessään on minulle niin arka paikka, että se aina jättää jonkinlaisen jäljen, jos joku alkaa vähänkään epäillä äitiyttäni. Koska minä en mitään muuta niin paljon halua, kuin taata sen, että lapsillani olisi kaikin puolin hyvä elämä. Ja tiedän siihen myös pystyväni. En muuten olisi tässä. En kirjoittaisi tätä postausta, tai noita aiempia tätä aihetta koskien. Kuten jo aiemmin kerroin, kaiken tämän perhehaaveilun pohjana on alusta saakka ollut 100 prosenttinen rehellisyys itselleni. Se on runko, jonka vahvuus minun on ensin pitänyt varmistaa, ettei se petä. Vasta sitten olen voinut lähteä rakentamaan tulevaisuudensuunnitelmiani siihen ympärille. On pystyttävä katsomaan totuutta silmiin: Onko minulla todellakin se kaikki vaadittava kyky ja ne voimavarat, joita tällä taipaleella tarvitaan? En ole koskaan päästänyt itseäni sille tielle, että päällimmäisenä ja ainoana asiana tässä on se halu saada lapsi. Että minä haluan, minun on saatava hänet piittaamatta kaikesta siitä, mitä hän elämääni tuo ja selviänkö kaikesta kuten kuuluu. Kuin olisin ostamassa täydelliseltä tuntuvaa mekkoa, koska se vaan on niin ihana, mutta sovituskoppia ei ole. Viedään se kotiin ja sovitetaan, jos ei ole käypä päälle, joko jätetään kaappiin pölyttymään tai palautetaan kauppaan takaisin. Lapsi ei ole mikään testikappale, jolla kokeillaan, että josko se saattaisi onnistua. Nämä asiat on pohdittava tarkkaan ennen kuin edes alkaa pienokaisia pidemmälle harkita. Kukaan ei etukäteen tiedä, millaista äitinä oleminen on, ennen kuin sen itse saa kokea. Tiettyjä seikkoja on siitä huolimatta pystyttävä ottamaan huomioon jo paljon aiemmin. Varsinkin minun tapauksessani. En voi vertailla itseäni toisiin näkö- tai muihin vammaisiin. En voi ajatella, että no kun tuo toinenkin pärjää, niin kyllä sitten minäkin. Sille täytyy olla kestävämmät perustelut. Jokainen me olemme omia yksilöitämme vammoinemme ja ilman, ja jokaisen on pureuduttava suurimmaksi osaksi aina omaan itseensä, jostakusta toisesta toki joskus hieman esimerkkiä ottaen siinä extrana kun muu on kunnossa. Olen käynyt keskusteluja niin itseni, kuin myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat realistisia. Eivät yltiöpositiivisia koska on pakko, eivätkä myöskään äärimmäisen negatiivisia, joille kaikki on pelkkää sitä jyrkkää kaksikirjaimista sanaa: Ei. Ei ja ei. Oli kyse mistä tahansa, ei. Lopputulemana olen onnekseni päässyt siihen pisteeseen, jossa olen ymmärtänyt todella olevani valmis siihen kaikkeen. Niin valmis kun nyt kukaan voi etukäteen olla. Maailmassa on jo nyt liikaa lapsia, jotka kohtaavat jokapäiväisessä elämässään suurta pelkoa ja hätää, joilla ei ole juuri mitään iloa elämässään, ei ruokaa tai puhtaita vaatteita, saati lämmintä kotia, kattoa pään päällä tai edes pehmeää vuodetta johon voisi levähtää ja ummistaa silmänsä, nukahtaa turvallisin mielin ja herätä ilman, että ensimmäinen tunne on pelko, nälkä, ikävä tai mielessään kysymys jopa siitä, onko valjennut aamu viimeinen, jonka hän saa nähdä. En missään tapauksessa halua omaa itsekkyyttäni saattaa tähän maailmaan yhtään ainoaa lasta, jonka tietäisin joutuvan tuntemaan jotakin samaa siksi, että minä haluan, vaikkei turvallisesta elämästä olisi tietoa.

Mutta joo. Palatakseni varsinaiseen asiaan, en tosiaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ensikäynti lääkärille on torstaina aamupäivällä. Siellä sitten taas selviää enemmän. En tiedä edes sitä, kuinka monta käyntiä minulla vielä on edessäni, ennen kuin lopullinen selvyys tähän asiaan saadaan. Melko hintaviahan nuo käynnit ovat, mutta haluan silti käydä vielä ensikäynnin ja katsoa, millaisia ehdotuksia heillä on minulle. On kuitenkin myönnettävä, että jos käyntejä tulee useampia ja lasku suurenee, enkä silti hoitoja lopulta saisi, kyllä se harmittaisi. Siinä tapauksessa joudun maksamaan samat summat toiselle klinikalle. Toki asia on eri, jos oikeasti saan jotain konkreettista vastinetta rahoilleni enkä pelkkää pohdintaa seuraavaa käyntiä ajatellen, mutta toivon totisesti, että tuo torstainen käynti antaisi nyt vastauksia, että tietäisin mitä on luvassa.

Kirjoitin myös aiemmin miehestä, joka lupasi luovuttaa minulle siittiöitä näihin vauvahommiin. En puhu nyt hänestä, joka teki oharit vaan siitä toisesta, joka oli vähän niin kuin varalla. Hän sitten ottikin yhteyttä myöhemmin ja pahoitteli, ettei päässyt aiemmin vastaamaan. Eli kaikki, myös näkövammani oli hänelle ok, vaikka alkuun muuta epäilin. Olen siis Setan suljetulla foorumilla, johon täytyy erikseen pyytää lupa päästä keskustelemaan, ja josta löytyy palsta, jossa voidaan etsiä luovuttajia sekä vanhemmuuskumppaneita. Olen saanut sitä kautta nyt myös pari vanhemmuuskumppanuusehdotusta. Olin jo ehtinyt olla yhteydessä klinikalle ja varata aikaa, joten nuo jutut ovat vielä auki. Katson ensin klinikkakortin loppuun ja jos sieltä ei mitään irtoa, tartun noihin ehdotuksiin ja otan paremmin selvää, millaiset tyypit siellä kirjoittelevat :) Nyt mennään kuitenkin näillä eteenpäin. Kovasti jo jännittää ja hieman stressaakin tuleva torstai. Mitä sitten tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Kuinka kauan tätä tilannettani vielä puidaan, ennen kuin edes jotain alkaa tapahtua. Uskon kyllä, että pian saan jo kysymyksiini vastauksia niin, ettei tarvitse hulluna miettiä miten tässä nyt käy ja miksi mitäkin ehkä voisi tapahtua.

Palailen asiaan taas pian :)

perjantai 23. lokakuuta 2015

Jotain tapahtuu...

Olen tämän viikon aikana ollut yhteydessä tosiaan kahdelle eri lapsettomuusklinikalle. Molemmista on vastattu. Toisesta kerroinkin jo edellisessä postauksessa, toisen vastauksen sain eilen iltapäivällä. Mitään suoraa vastausta ei osattu antaa siihen tässäkään jälkimmäisessä tapauksessa, voiko näkövammani olla este hoitojen saamiselle. Minulle ehdotettiin, että kävisin psykoterapeutin juttusilla, jossa kävisimme läpi tilannettani ja mahdollisuuksiani. Ja sehän minulle sopii. Varasin kyseisestä paikasta ajan, ja olen maanantaina iltapäivällä menossa psykoterapeuttia tapaamaan. Mistään sosiaalityöntekijän lausunnosta ei ainakaan vielä tässä vaiheessa puhuttu, ja tarjottiin jopa aikaa jo lääkärin ensikäynnillekin. Sitä en vielä ottanut, katsotaan nyt ensin, kuinka asiat psykoterapeutin kanssa etenevät, ja mitä hän on mieltä tilanteestani.

Jännittää. Jännittää nyt ihan todenteolla. Halusin ajan mahdollisimman pian, ettei koko ensi viikko menisi jännittäessä, jos olisin mennyt tapaamiseen vasta loppuviikosta. Jännitän sitä, mitä hän sanoo. Ensiksikin jo sitä, millainen ihminen hän on ja kuinka hän minuun suhtautuu. Hoitohenkilökuntaankin kun kuuluu niin eri tyyppisiä ihmisiä laidasta laitaan. Mitä hän kyselee, ja millaiseen piinapenkkiin joudunkaan. Vai onko keskustelu luontevaa, vapaamuotoista ja sujuvaa ilman, että tarvitsisi osata vastailla ns. mahdollisimman hyvin kaikkeen. Vastailen siten miten asiat ovat, rehellisesti ja mitään peittelemättä. En aio miettiä sitä, mikä kuulostaisi mahdollisimman hienolta tai sopivalta, sillä mennään millainen oikeasti kaikilta osin olen. En oikein tiedä, mitä odotan käynniltä. Tai kuinka odotan sen menevän, ja millä mielellä sieltä kotiin lähden. Näyttääkö hän vihreää valoa. Olen liikkeellä sillä ajatuksella, että mitä tahansa voi tapahtua. Hän voi olla mitä mieltä tahansa. Olen varautunut kaikkeen. Jopa siihen, etten voi enää palata klinikalle, jos sieltä ei suositella jatkoa hoidoilleni. Toiveeni ovat siitäkin huolimatta korkeat. Toivon, että kaikki menisi hyvin, he ymmärtäisivät toiveeni ja haluni tulla äidiksi, eivät jättäisi ilman hoitoja vamman takia. Kaiken muun pitäisi kyllä olla kunnossa. Toisaalta he ovat varmasti tavanneet työuransa aikana monenlaisia ihmisiä, ja jotenkin uskon, että he osaavat ottaa minut ihan tavallisena ihmisenä, ei vajaana ja vammaisena, joka nyt on tullut hakemaan apua kun ei muuta vaihtoehtoa ole. Päässäni pyörii miljoonittain, tai no ainakin sadoittain erilaisia kysymyksiä ja ajatuksia. Koko tämä viikonloppu tulee luultavasti menemään kuin tulisilla hiilillä, kun en yhtään tiedä mitä tuleman pitää. Toivon, että kaikki sujuu kuitenkin hyvin.

Olin toisen klinikan lausuntoasiaan liittyen yhteydessä Helsingin lastensuojeluun. Sain heiltä sähköpostiini vastauksen jossa johtava työntekijä vain totesi, että hänen on selviteltävä asiaa, mikä virasto tällaista hoitaa. Asia kun ei kuulu varsinaisesti lastensuojelulle, kun lasta ei vielä ole olemassa. Hän lupasi palata tähän pian. Eli odotellaan tarkentavia vastauksia sieltäkin suunnalta siis. Nyt mietin, jos tämä maanantain tapaaminen menee kuten toivon, jos siltä klinikalta annetaan lupa aloittaa hoidot, kuinka sitten toimisin, kun ensimmäiseltä klinikalta asia on vielä kesken. Käynkö myös sen puolen loppuun asti, toimitan lausunnot ja tapaan myös tuon paikan henkilökunnan, vai annanko koko homman sinne suuntaan olla. Millä perustein klinikka kannattaa valita. Ehkä tämä ei ole vielä ajankohtaista. Voisiko käydäkin niin hyvin, että saisin itse valita, vai menenkö vain jompaankumpaan, jos toisesta edes sattuisin saamaan luvan aloittaa? Nyt on parasta vain mennä askel kerrallaan eteenpäin, oikeat keinot ja paikat varmasti löytyvät ajallaan. Itsehän olisin valmis aloittamaan hoidot vaikka heti, mutta toisaalta jos tämä nyt kuukauden tai pari vaatii vielä selvittelyä ja tunnustelua, jaksan odotella senkin aivan loistavasti. Eihän tässä mikään hengenhätä ole. Jos vaikka tammikuussakin pääsisin aloittamaan, olisi se hieno hetki. Maanantaina varmasti selviää enemmän.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Rytinällä lähtöruutuun

Voin suoraan myöntää, että nyt tapahtui se, jota en enää olisi osannut kuvitella tapahtuvan. Olisi kai pitänyt. Olisi pitänyt osata tiedostaa se totuus, ettei kaikki varmoista suunnitelmistakaan huolimatta aina mene kuten toivoisi. Kaikki asiat, suunnitelmat ja lupaukset ovat niin hauraita, helposti rikottavissa eikä mikään todella ole kestävää. Mitä tahansa voi tapahtua - milloin tahansa, nyt sen uskon ja pidän mielessäni aina tästä eteenpäin jokaisena hetkenä.

Tulin vauvahaaveineni alas kuin taivaalta pudotettu märkä rätti. Se loskainen lumisateen tapainen, joka lyö naamaan kylmänä ja kipeästi. Kaikki täysin ennalta varoittamatta. Olin ajatellut, että saisin esikoiseni niin sanotusti kotikutoisella inseminaatiolla tuntemattoman luovuttajan avustuksella. Tällainen käytäntö on melko yleinen varsinkin naisparien keskuudessa, ja jotkut yksin elävät naisetkin turvautuvat koti-inseminaatioon välillä. Olin sopinut erään miehen kanssa, että kunhan aika on otollinen, hän luovuttaa minulle siittiöt että pääsisin nauttimaan onnestani ja vauvasta. Juttelimme netin välityksellä aiemmin, hänellä oli olemassa todistukset siitä, ettei sukupuolitauteja ole (joita en koskaan ehtinyt saada käsiini). Sovimme, että otan yhteyttä joko tekstarilla taikka netitse, kunhan aika on otollisin. Laskeskelin parhaat päivät hedelmöittymiselle ja otin yhteyttä. Ensin foorumilla, ei mitään vastausta. Lähetin tekstarin, puhelin ei inahtanutkaan koko iltana vastausviestin merkiksi. Eikä vielä tähänkään hetkeen mennessä ole hänestä kuulunut pihaustakaan. Mitäpä muuta voin tehdä kuin antaa olla. En viitsi alkaa häntä pommittamaan - kyllä hän olisi vastannut jos olisi halunnut. Jos olisi ollut tosissaan. Toki on aina mahdollisuus, että jotain on sattunut, mutta ainakin hän oli viestini netissä saanut, koska viimeisin kirjautumispäivämäärä paikkaan jossa keskustelua kävimme, täsmäsi sen kanssa, että viestini oli silloin jo perillä. En pysty ymmärtämään, mikä hänen mielensä muutti. Olisiko se ollut se, kun mainitsin tulevani Oonan kanssa paikalle? Kyllähän hän tiesi jo näkövammastani, kerroin asiasta jo heti ensimmäisessä viestissäni ja se vaikutti olevan hänelle täysin ok. Olen melko varma, että tuo asia hänellä loppujen lopuksi kuitenkin tökki, ja hän päätti vain olla vastaamatta enää viesteihini ollenkaan. Tämä on asia, joka herättää ennakkoluuloja ja pelkoa. Joskus, ei onneksi aina. Sain viestin aiemmin eräältä toiselta mieheltä myös siittiöiden luovutukseen liittyen. Olin häneen yhteydessä vielä tämän jälkeen ja pyysin luovuttamaan. Rehellisenä ihmisenä kerroin jälleen vammastani - auttamishalu loppui kuin seinään - ei viestiä, ei mitään. Mistä tällaisia ihmisiä oikein nyt satelee? Juuri kun pääsin toteamasta, että suurin osa ihmisistä ovat käyttäytyneet minua kohtaan fiksusti ja useinmiten ennakkoluulottomasti, nyt tapahtuu tällaista. Hyvin suurella todennäköisyydellä tämä on se syy, mutta täytyy tietenkin aina muistaa, että syitä voi olla myös muita. Pistää vain miettimään, että mikä vammaisen, tässä tapauksessa näkövammaisen ihmisen vanhemmuudessa tuntuu olevan niin suuri ongelma ihmisille noin yleensä? Jos ihminen on itselleen täysin rehellinen, omia kykyjään millään tavoin yliarvioimatta ja myös ne hankalammat asiat ja mahdolliset vaikeammat hetket tiedostaen on itse sitä mieltä, että kykenee tarjoaman lapselle hyvän, rakastavan, turvallisen ja kaikin puolin sopivan elin- ja kasvuympäristön, eikö kaiken pitäisi olla kunnossa? Ja kuten moni muu - myös minä tiedän pystyväni tarjoamaan tuon kaiken. En missään tapauksessa halua, että kukaan lapsi joutuisi elämään epävakaissa olosuhteissa siksi, että minä vain haluan lapsen, elän siinä suloisessa vaaleanpunaisessa ja vauvantuoksuisessa hattarapilvessäni ja viis siitä, jos nyt en ihan täysin rehellisin mielin käsittelisikään kykyjäni ja pärjäämistäni. Nämä ovat niin suuria asioita, että näissä on pystyttävä hyväksymään se, jos esteitä oikeanlaiselle ympäristölle on. On itse pystyttävä tiedostamaan, jos ei kykene ja voitava päästää irti, lapsen paras on aina se tärkein lähtökohta kaikessa. Minä en pelkkää omaa haluani ajatellen ole tähän hommaan ryhtynyt. Asioita on pyöritelty ja kieritelty joka suuntaan useammankin kerran, ennen kuin päätös on tehty. Tuntuu pahalta, todella pahalta se, että joku toinen kokee olevansa oikeutettu sitä kyseenalaistamaan.

No mitä nyt seuraavaksi? Tajuttuani tilanteen, olen kulkenut kuin sumussa ja yrittänyt pitää kiinni arjen rutiineista. Myönnän, että kaiken peruuttaminen oli kova paikka. Matto vedettiin jalkojen alta. Ei vauvaa. Olin jo niin varma kaikesta. En siitä, että tulisin heti ekalla rykäisyllä raskaaksi, mutta siitä, että pääsisin edes yrittämään. Hypistelin kaupassa vauvanvaatteita, kuljin onnesta huumaantuneena ympäriinsä ja hymyilin vastaan tuleville äideille lastenvaunuineen. Kykenin siihen, se ei tuntunut lainkaan pahalta. Nyt taas kauhistuttaa metroasemien hissit, kauppakeskukset, ratikat, ruokaravintolat - kaikki. Vauvat, raskausmahat, se tuntuu niin pahalta. Liityin jopa Facebookin Vammaiset äidit-ryhmään ja klikkasin tykkäyksen yhden vanhemman perheiden liiton sivuille. Mitä oikein kuvittelin? Mitä tapahtuu tästä eteenpäin?

Otin yhteyttä yksityiselle lapsettomuusklinikalle. Kyselin, onko minun mahdollista saada hedelmöityshoitoja näkövammaisena. Sieltä otettiin yhteyttä tänään. He vastasivat nopeasti, mistä olin iloinen. Vastauksen luettuani en tiennyt mitä ajattelisin. Ensin tuli itku, sitten helpotti, tuli taas hieman synkempää, taas vähän helpompaa. He pyysivät minua hankkimaan lausunnon sosiaaliviranomaiselta, jossa kävisi ilmi edellytykset siitä, kuinka pärjäisin lapsen kanssa yksin näkövammaisena. He eivät millään tavoin torjuneet, eivät kieltäytyneet hoitamasta minua. Tarvitaan vain se lausunto, ja sitten lääkärin pakeille ja kaikki menee siitä eteenpäin samalla kaavalla kuin muillakin hoitoon hakeutuvilla itsellisillä naisilla. Lahjasoluneuvonta psykologilla, tapaaminen lääkärin kanssa jne. Alkuun tuo lausunnon pyytäminen tuntui kamalalta. Kuinka kukaan sosiaalityöntekijä voisi olla parempi arvioimaan sitä, olenko minä hyvä äiti? Entä jos hän arvioi kaiken täysin väärin? Lukeutuu niihin ennakkoluuloisiin kanssaihmisiin, joiden mielestä vammaiset tulisi steriloida jokainen mahdollisimman pian? Tuntui hirveältä, että joudun todistelemaan kykenevyyttäni ja epäreilulta se, että muut voivat lähes vain marssia sisään ja hoidot ovat taattu. Vedin hieman henkeä ja mietin uudelleen. Ymmärrän, ettei kukaan tätä ilkeyttään tee. Ja toisaalta minulla ei ole mitään salattavaa. Kyllä meille saa tulla katsomaan, miten minä olen ja elän. Ei lausunnon saaminen ole mikään ennakkoluulojen ele. Mutta kieltämättä se pelottaa, että he sattuisivat suhtautumaan ikävästi, koska sellaisiakin on kuultu. Kuinka sitten käy? Pyysin klinikalta vielä tarkennusta siitä, keneltä paperin voin pyytää. Ehdotin, että voisin kysyä sitä Hus:n silmätautien kuntoutuspoliklinikalta. Siellä minut ja vammani jo tiedetään, ja ehkä he ovat hieman ammattimaisempia tämän asian tiimoilta arvioimaan tilannettani kuin lastensuojelupuolella. Toivottavasti he vastailevat pian ja suostuisivat siihen, että saisin alkaa hoitamaan tätä henkilön kanssa, jolla todella on tietoa ja taitoa käsitellä näkövammaisten asioita. Uskonpa, että he ovat Hus:lla tavanneet useitakin näkövammaisia ja täysin sokeita vanhempia.

Ainahan on se mahdollisuus, että poimisi baari-illan jälkeen grillijonosta tai bilehuuruisena yönä yökerhon tanssilattialta vain jonkun miehen, toisi kotiinsa ja hoitaisi ekan yrityksen sillä tavoin pois alta, tokan taas jonkun toisen kanssa ja niin edelleen. Tätähän mulle on myös ehdotettu. Mutta mun mielestäni lapsia ei laiteta alulle niin. Ihan jo siitä syystä, ettei voi tietää, millaisen taudin lemmenhetkestä voi kaupanpäällisiksi saada, vaikka lapsi tulisikin. Salaa mieheltä raskautuminen on typerä teko myös. Kyllä jokaisen kuuluu ennen hommiin ryhtymistä saada tietää raskaustoiveista sekä siitä, jos on isäksi tullut, ellei siihen ole jokin erittäin pätevä syy (onko sellaista?). Ei ole minulle sopiva tapa toimia tässä asiassa. Jos voisin olla täysin varma, että mies on taudeista puhdas, eikä vakavaa perinnöllistä sairautta ole, hän olisi tietoinen raskautumisaikeistani ja joko olisi mukana lapsen elämässä tai ei, tilanne olisi toki silloin täysin toinen. Vaan mistäpä sellainen herra tähän hätään saataisi, kun torstaina pitäisi viimeistään hoidella asia jos aikoisi yrittää tähän kiertoon. En suostu luovuttamaan. En vielä. Tällä hetkellä minulla on kaikesta huolimatta todella ristiriitaiset tunnelmat. Mitä jos kaikki menee lopullisesti pieleen? Jos minulle vain kerrotaan, että sorry, mutta puoltavaa lappua ei tipu? Tiedän, että siinä vaiheessa räjähdän täysin. Jo tämä vastoinkäyminen minulle näin tärkeässä ja suuressa asiassa tuntuu ja on vaikuttanut näihin viime päiviini niin paljon. Olen itkenyt, selannut lapsettomuusklinikoiden sivuja, kaivannut lasta enemmän kuin koskaan. Olen etsinyt tietoa jopa Virossa tehtävistä hoidoista kuin takertuen viimeiseen oljenkorteeni. Tuntuu, että lapsen saamiseni on nyt täysin toisten käsissä, enkä voi tehdä asialle yhtään mitään. Kuinka tämän pitikin mennä näin? En ole ainoa vammainen yksinhuoltaja tässä maassa. Onko muilla ollut näin takkuista? Vai tuntuuko tämä minusta vain siltä juuri nyt? Eihän klinikalta minua torjuttu. Jos saan luvan aloittaa siellä hoidot, alkaa huoli siitä, kuinka monta hoitoa pystyn kustantamaan. Jos työtilanteeni paranee nyt, ei ole ongelmaa hoitojen osamaksurahoituksen suhteen. Mutta jos tilanne pysyy samana, mennään todella tiukoille. Joudun luopumaan salilla käynnistä maksukuukausien ajaksi, joudun jättämään myös uuden hyvin alkaneen kiipeilyharrastukseni pois vapaa-ajastani. Avasin noin pari vuotta sitten asuntosäästötilin, johon olen saanut säästettyä sen verran, että niillä voisin rahoittaa yhden inseminaatiohoidon. Se tili tyhjenee ensimmäisenä. Jos niitä tarvitaan useampi eikä töitä tule enempää, jää urheilu pelkän lenkkeilyn varaan, eikä tämä muutenkaan tule helppoa olemaan. Olen odottanut jo niin kauan, etten pysty enempään. En halua edes ajatella sitä surua joka seuraa, jos tämä kaikki epäonnistuu. Pelko on jotain niin jäätävän suurta siitä, että jäisin ikuisesti ilman lapsia. Kaikki tuntuu juuri nyt niin epävarmalta ja hataralta. Kaikki se, mitä teen juuri nyt, on tulevan perheeni parhaaksi. Kouluttaudun korkeammin, rakennan työjuttuja, hankin lisää ammattiosaamista... Kaikki se siksi, että lapsillani olisi aina mahdollisimman loistokkaat oltavat, ihan jokaisella heistä. Puhtaat uudet vaatteet päällään, vatsat täynnä ruokaa, mahdollisuus harrastaa juuri sitä mistä he pitävät, lämmin koti sekä mahdollisuudet meillä kaikilla lomailla, matkustella yhdessä. Minulla, tulevalla kumppanillani ja lapsillamme. Jos lapsia ei tule? Tuntuu, että kaikki se, mitä nyt teen menisi hukkaan. Yksin pärjään näinkin. Toki rakennan tulevaisuutta myös itseäni varten, mutta onko sillä enää väliä, jos kaikki haaveet ja toiveet huuhtoutuvat tuulen mukana mereen? Juuri nyt on tunne, että tahtoisin vain jäädä peiton alle kotiin. Pelkään niin kovin epäonnistumista ja sitä, kuinka kaikki raskaus- ja vauvauutiset taas sattuvat, kuinka en kestä nähdä tai kuulla kenenkään lasta, siis kenenkään yhtä ainuttakaan. Joudunko elämään koko loppuelämäni näiden tunteiden kanssa?

Tämänhetkiset tunnelmat eivät ole kehuttavat, mutta voi kuinka kovasti toivon, että huominen olisi jo parempi päivä. Että näkyisi valoa tunnelin päässä. Katsotaan, millaisia vastauksia saan, ja kuinka asiat lähtevät etenemään. Joudun nyt hyväksymään sen raskain sydämin, että tämä projekti ei välttämättä tarjoa aivan äkkiä toivottua lopputulosta. Kaikkeni teen onnistumisen eteen, ja päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Tällä hetkellä peläten. Huomenna ehkä jo valoisammin mielin. Tiedän ihmisiä, jotka ovat enemmän kuin helpottuneita tästä uutisesta ja ovat toiveikkaita myös sen suhteen, että klinikkahoidot jäisivät toteuttamatta tai vähintäänkin ilman toivottua tulosta. Jotka ennakkoluulojensa ja negatiivisen asenteensakin varjolla soisivat minun mielummin olevan vaikka surullinen ja onneton, kuin saavani lapsen, joka kärsisi vammaisuuteni sekä biologisen isättömyyden vuoksi. Kaikki tämä täytyy vain kestää. Odotellaan vain huomista, sen tuomia haasteita, sitäkin hetkeä, kun taas helpottaa. ...Kirjoitinkin ihan vaistomaisesti kun. Ei jos. Kunpa kaikki kääntyisi vielä hyväksi.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Ken saa olla lapseton?

Olen pohtinut paljon sitä, kenellä on niin sanotusti lupa käyttää itsestään sanaa lapseton. Tahattomasti lapseton. Se suuri ja vaikea, surua, kaipuuta ja ahdistusta sisältävä käsite, se, jota ei toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan. Sanotaan, että lapsettomuutta on monenlaista. On heitä, jotka eivät useiden vuosien yrityksistään huolimatta tule raskaaksi koskaan tai jos tulevat, ei raskaus kestä loppuun saakka. On heitä, jotka ovat saaneet ehkä yhden lapsen, mutta toisen lapsen kaipuu on silti niin suuri, että silloinkin on vielä tavallaan lapseton. Jopa isovanhemmat saattavat joskus olla lapsenlapsettomia syystä taikka toisesta, joka sekin voi aiheuttaa suurta surua. Esimerkiksi siinä tapauksessa, ettei oma lapsi voi saada jälkikasvua. On monia syitä, joihin liittyy sana lapsettomuus. Ja sen käyttäminen on täysin oikeutettua.

Mutta onko lapsettomuuden hokeminen oikein silloin, jos elää ilman lasta tahtomattaan, syyn ollessa se, ettei sitä kumppania vain ole löytynyt, johon haluaisi sitoutua, olla oikeassa parisuhteessa ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta? Onko sellaisessa tilanteessa ja lapsen kaipuussa sallittua tuntea lapsettomille kuuluvaa surua ja pelkoa siitä, että jos ei koskaan saa lasta?

Hirvittää sanoa tätä ääneen, mutta minä olen tuntenut. En tiedä, onko minulla siihen oikeutta, mutta olen käynyt läpi monien tunteiden kirjon. Tuntuu typerältä ja jollain tapaa väärältä narista omasta tilanteestaan, kun toisaalla jotkut yrittävät vuosikaudet, eivätkä koskaan tule pääsemään toivomaansa lopputulokseen. Olen lukenut ja luen tälläkin hetkellä useampaa lapsettomuusblogia. Osa blogeista on alkanut pikkuhiljaa muuttua odotusblogeiksi, eli siellä ollaan onnellisesti plussattu - toiset pidempien, toiset hieman lyhyempien hoitojaksojen jälkeen. Mutta osalla kirjoittajista ovat asiat huonommin. He ovat käyttäneet useita tuhansia, jotkut jopa kymmeniä tuhansia euroja kalliisiin lapsettomuushoitoihin, pettyneet kerta toisensa jälkeen raskaustestien näyttäessä vain yhtä viivaa. Toivoneet ja odottaneet, eikä mitään muutosta tapahdu, tyhjä syli on ja pysyy. Toiset joutuvat lopulta päästämään irti lapsihaaveistaan, joutuvat aloittamaan pitkän surutyön käsitelläkseen sen kipeän menetyksen, ei koskaan omaa lasta. Ei edes sitä yhtä. Ei, vaikka ovat yrittäneet aivan kaikkensa ja enemmänkin.

Itse olen ollut tähän asti tahattomasti lapseton vain siksi, etten ole löytänyt rinnalleni sitä oikeaa ihmistä. Se on ollut ainoa asia, joka on minua aiemmin jarrutellut. Enhän ole nuoren ikäni huomioon ottaen ehtinyt edes odottaa kumppania saati lasta läheskään niin kauaa, mitä toiset ovat joutuneet elämässään polkemaan paikallaan lapsettomuutensa kanssa. En missään tapauksessa olisi valmis parisuhteeseen pelkkien lasten takia. Että en mä susta muuten välitä, kunhan teet musta vain äidin - tyyppisesti. Kukapa olisi. Sellainen järjestely kuulostaa äärimmäisen julmalta ja inhottavalta varsinkin toista kohtaan, enkä koskaan pystyisi elämään niin. Olen aiemmin elänyt peläten sitä, etten koskaan kohtaa sellaista ihmistä, joka kolahtaa. Että kaikki tapaamani tyypit ovat vain niitä, jotka ovat ihan kivoja, mutta eivät vie jalkoja alta ja kaikki suhteenalut kuihtuvat kasaan aina vain kerta toisensa jälkeen kun ei vain tunnu oikealta, enkä koskaan saa perhettä ja lapsia. Postasin aiheesta jokin aika sitten pari tekstiä taaksepäin, joten en nyt avaa enää samaa aihetta enempää. Nyt, kun tässä vauva-asiassa palaa vihdoin vihreät valot ainakin toistaiseksi, olen huomannut suhtautuvani kumppaninkin löytymiseen aivan uudella tavalla. Uskoni on vakaa ja luotan siihen, että aito rakkaus varmasti löytyy. Aiempi pelko sen kohdalle osumatta jäämisestä on lopulta vain säteillyt siitä todellisesta pelosta jäädä ilman lapsia. Olen selvästi alitajuisesti luottanut rakkauteen, mutta se suuri ja tukahduttava äitiyden kaipaus on jyrännyt päälle. Olen jo 13-vuotiaasta saakka halunnut lapsia. En suinkaan vielä siinä iässä, vaan jo silloin tiesin haluavani perheen jossain vaiheessa elämää. Siitä noin kuusi vuotta eteenpäin alkoi sitten jokin kello minussa tikittämään ihan kunnolla ja äänekkäästi, vaikka olin itsekään hädintuskin ehtinyt täysi-iän kynnykseltä hieman eteenpäin. Nyt, kun olen harkinnut, miettinyt, puinut ja pähkäillyt, lopulta rohkaistunut saamaan ainakin esikoiseni itsekseni, on jotenkin paljon kepeämpi olo kaiken tämän suhteen. Voin rauhassa tavata ihmisiä, tutustua ja antaa tunteen viedä. Kyllä sieltä löytyy juuri se, jota olen etsinyt.

Lukiessani muiden blogeja, olen löytänyt niistä paljon samanlaisia tunteita, kuin mitä olen itse käynyt läpi. Välillä olen jopa tuntenut huonoa omaatuntoa siitä mitä tunnen. Kun alan vertailla omia taustojani useimpiin kirjoittajiin, tulee olo, että mitä hittoa mä valitan? Eihän tässä ole mitään hätää, ja silti olen kuin olisin saanut lähes diagnoosin siitä, ettei jälkikasvua koskaan tule. Olen vuosien mittaan huomannut, kuinka toisten raskausuutiset ovat sattuneet lujaa. Olen kierrellyt kaukaa kaikkia vauvamahoja - joiden tiedän olevan raskaana; onnekseni en näe sellaista pikkutarkkaa piirrettä jos jollain on vatsa pystyssä, vauvoja ja jopa julkisissa hisseissä ja muissa paikoissa vaunujensa kanssa kulkevia äitejä ja isiä. Olen tuntenut suurta katkeruutta siitä, miksi en saa kokea tuota samaa onnea, ja surrut, tapahtuuko sitä edes koskaan? Olen kuullut tuttujen ihmisten raskausuutisista, vältellyt vauvoja saaneita kavereitani ja itkenyt ikävääni lapsiani kohtaan, joita ei edes ole ollut olemassakaan enkä ole heitä tavannut. En ole pystynyt kuuntelemaan muiden vauvakuulumisia, en ole kestänyt vauvojen itkua tai sitä, että joku toinen kantaa ja hellittelee vauvaansa mun läsnäollessani. Se kaikki on sattunut niin valtavasti ja on tuntunut, kuin joku yrittäisi puristaa sydäntäni estääkseen sitä enää toimimasta ja hajottaakseen sen. Ne ovat tunteita, joita ei voi ymmärtää, jos ei ole samaa itse kokenut. Olen kuullut paljon vähätteleviä kommentteja asiaan liittyen. Nauti nyt, kun niitä ei ole. Olet vielä niin nuori, kyllä sinä ehdit. Ja ties mitä muuta. Ei se ole hyvä idea... kun... no... Tiedän, mitä jälkimmäisin kommentti haluaa sanoa, mutta sen sanojat eivät uskalla sitä lausua ääneen. Ei se ole hyvä idea, kun sulla on tuo näkövammakin. Se on ehkä pahinta, mitä tässä tilanteessa kukaan voi sanoa. Nuoruuteen liittyvä kommentti ei varmasti ole tarkoitettu pahalla. Ehkä se on enemmänkin sanottu lohduksi. Mutta ihminen, joka haaveilee suuremmasta perheestä, ei välttämättä sitä enää kymmenen vuoden päästä saa. Toki yksi tai kaksikin lasta on suuri lahja, ja olisin jo hänestä / heistäkin maailman kiitollisin. Jos haluan useamman, on ehkä aika jo alkaa toimia. Toki ikä ei aina ole se mikä täysin rajoittaa lasten määrän. Toiset saavat lapsia vielä reilun neljänkympinkin ikäisenä, ja se on hyvä niin - jokainen saa tai yrittää silloin kun se omaan elämään tuntuu sopivimmalta. Ihaninta mitä minulle on sanottu, on että susta tulee varmasti hyvä ja ihana äiti. Eikä siitä ole pitkäkään aika. En edes osaa kuvailla kuinka hyvältä se tuntui. Melkein itketti siitä tunteesta. Vaikeahan on itse vielä sanoa millainen äiti tulen olemaan. Rakastava ainakin, sen tiedän jo nyt. Tuskin sitä voi tarkalleen ennustaa, ennen kuin on itse siinä hetkessä kiinni.

Mun on myönnettävä, että olen alkanut hiljalleen kylvämään tahtomattani pääni sisällä pelkoa siitä, että jos mullekin käy niin. Ei ole enää kuin muutama viikko ja on ensimmäinen yritykseni tulla raskaaksi. Mutta jos se ei onnistukaan? Entä jos minullakin on edessä ne monen kymmenentuhannen euron hoidot, hormonilääkitykset ja monien vuosien odotus, ennen kuin tärppää? Jos ei tärppääkään koskaan? Jos en vain tulekaan raskaaksi? Joskus olen kuullut sanottavan, ettei kannata kysellä pariskunnilta lapsentekoaikeista, kun tuo lapsettomuuskin on tänä päivänä niin yleistä. Niin, onko se? Onko se todella valtavan tavallista, ja jos se nakki napsahtaa myös omalle kohdalleni? Ja sitten kun "siemennys" on hoideltu, stressaan ja hermoilen niin, että kroppani reagoi eikä mitään raskauteen viittaavaa tapahdu? Kehoni reagoi stressiin ja jännitykseen äärettömän helposti. Pienikin jännitys saa vatsanpohjaan kamalan kourivan tunteen ja oksennus on lähellä. Ja jos jännityksen / pelon vallassa yritän syödä ja niellä, tulee kaikki takuulla samantien ylös. Jos se alkaa hylkiä sitä raskautumismateriaalia eikä homma onnistu? Ja jos onnistuu, alkaa pelot keskenmenosta ja muista kamaluuksista. Stressi, jonka seurauksena keho puskee pienen alkion ulos. Täytynee keksiä jotain kivaa tekemistä ja rentouttavaa puuhaa tuolle ajalle, niille niin sanotuille piinapäiville ja niiden jälkeenkin. Jotain rauhoittavaa, sellaista, mikä vie ajatukset hieman kauemmas tästä aiheesta. Se, mitä tuo sitten lieneekin on vaikeampi ratkaistava, mutta yritän parhaani, etten omalla stressireaktiollani aiheuttaisi mitään ikävää.

Blogini ei ole pitkään aikaan kertonut mistään kuvaukseensa liittyvästä, eli treenistä ja hyvästä, terveellisestä ruoasta. Tästä ei ole tarkoitus tulla missään vaiheessa pelkkä lapsettomuus / vauva / lapsiperheblogi, vaan sen on tarkoitus käsitellä elämääni kaikilta osin, kaikkein henkilökohtaisimpia juttuja tietenkään ottamatta lukuun ollenkaan. Kunhan ajatukset selkiintyvät, voisin kirjoittaa hieman treenikuulumisia ja heitellä jotain kuviakin joukkoon. On ihanaa kun on taas syksy. Metsäpolkumme on täynnä puista pudonneita lehtiä, ilma on viileä ja raikas, illat pimenevät ja voi laittaa (sähkö)kynttilöitä palamaan ja juoda kuumaa teetä sohvalla viltin alla. Mikä voisikaan olla nyt sen ihanampaa? Kohta saa jo glögiäkin. Nyt pidetään kaikki toivo yllä ja peukut pystyssä, etten saisi tänä jouluna laittaa siihen mitään alkoholipitoisia terästeitä.

Palaillaan asiaan taas pian. Johonkin asiaan nyt ainakin :))