Se hieman tavallista pidempi eläinlääkärireissu

Terveisiä Joensuusta!

Nyt ollaan saatu taas yksi syksyn isoista asioista pois päiväjärjestyksestä. Viime torstaina iltapäivästä koitti karvapoikien pitkään odotettu lääkäriaika. Saavuttiin tosin jo aiemmin kaupunkiin junalla.

Pienen alun jännitysnäytelmän ohi mentyä matkakin soljui odotettua paremmin, vaikka kuvittelin sen aikana tapahtuvan ties mitä. Lähtiessä kotona suljin kollit kuljetuskoppaan ja mietin että tuleekohan tästä nyt ihan oikeasti yhtään mitään. Toisen kanssa oltiin matkustettu viimeksi reilut kolme vuotta sitten, toisella taas oli lyhyet automatkat elokuiselta eläinlääkärireissulta takana mut ei mitään kunnollista tuntumaa pidemmistä matkoista sitten Helsinkiin muuton. Kun kuljetuskopasta alkoi kuulua varoittelevaa murinaa, sähinää ja raivokasta oven rummutusta olin jo itsekin lähes kauhun partaalla: Nehän tulee joko kaltereista läpi tai vähintäänkin käyvät toistensa kimppuun. Siinä matkalaukut pakattuna ja kaikin puolin lähtövalmiina vielä aloin epäröidä ja viimetipassa harkita, josko sittenkin peruutan Joensuusta varatun ajan, vien katit Evidensiaan, otan sieltä joko osamaksun mahdollistavan joustoluoton tai lykkään omia hoitojani ja hoidatan kissat Helsingissä lähellä kotia. Mut taksi odotteli ulkona ja oli vain mentävä, vaikka olin samaan aikaan stressin kynsissä ja huolissani kissojeni jaksamisesta ja mahdollisesta reissun aiheuttamasta fyysisestä tai psyykkisestä pahoinvoinnista. Eläin aistii helposti ihmisen tunnetilat, mikä saattoi olla syynä myös siihen että kissatkin tunsivat olonsa epävarmaksi - olin itse kaikkea muuta kuin rauhallinen pakatessani heitä koppaan.

Odotin taksissa alkavaa suoraa huutoa ja ulinaa, muttei sitä koskaan tullut. Ehkä siitä kuuluu kiitos valeriaanasuihkeelle sekä Serene Um-pillereille, joita syötin kissoille muutaman päivän ajan ennen matkaa. Kiukku jäi kotiovelle, vain pieni nauku siivitti menoamme rautatieasemalle ja siinä se. Junassa sama jatkui jonnekin vähän Tikkurilan jälkeen ja sitten koppa hiljeni. Muutaman kerran matkan varrella nuo ilmoittelivat olevansa yhä hengissä, mutta matkarauha säilyi mainiosti niin meillä kuin kanssamatkustajillakin.

Lääkärissä kaikki oli kunnossa. Saimme taas erittäin loistavaa ja asiantuntevaa hoitoa Joensuun eläinklinikalla, ja käynnistä jäi oikein hyvä mieli. Patti silmäkulmassa oli vain turvonnutta sidekudosta eli vähän samanlaista muutosta kuin syylä ihmisellä, eikä siitä tarvinnut huolestua. Eläinlääkäri sanoi, että jos se alkaa kasvamaan niin se voidaan poistaa, mut nyt hän ei lähtenyt tekemään kyhmylle mitään, koska siitä ei ole vaaraa eikä häiritse lainkaan kissan elämää. Hampaita poistettiin Kalevilta kolme kappaletta ja Uolevilta lähti yksi, eli silläkin siis todettiin tuo saakelin syöpymä hampaissa. Huonoa tuuria on, että molemmat ovat sairastuneet, ja nyt hampaita täytyy ehdottomasti tarkistuttaa eläinlääkärillä vuosittain. Hyvää tässä on, ettei suu päässyt kipeäksi vaan vauriot saatiin pois ennen kuin ne ehtivät aiheuttaa minkäänlaista haittaa. Sain uutena tietona hammassyöpymästä myös sen, että maatiaiskissoilla sitä esiintyy rotukissoja selvästi harvemmin, joten siksikin on ikävästi osunut huono mäihä - eikä vakuutus korvaa mitään, sen verran yleisestä ongelmasta on kuitenkin kyse.

Nyt voin huokaista helpotuksesta, pojat ovat terveitä ja mammalla mieli keveä kun ei tarvii olla koko aikaa huolissaan ja tarkkailla paheneeko jokin ja jos niin milloin. Nyt syödään tarvittaessa kipulääkettä sekä Kallelle antibiootteja kymmenen päivän ajan tulehdusta estämään. Yllättävän nopsaan kumpikin on leikkauksesta toipunut, ja ruokahalukin on ennallaan. Ihmeen hyvin nämä ovat uudessa paikassa myös viihtyneet. Päivät kuluvat ikkunasta pikkukaupungin lähiömenoa tiiraillen ja saunan lauteilla ja mieluiten jälkilöylyissä köllien, mikä on selkeästi mieleen, nyt kun meillä ei nykyisessä kodissa saunaa ole. Ovat olleet kuin kotonaan. Ja koska matkakin sujui niinkin hyvin, voidaan tulla uudelleenkin. Itselläni on myös mukavampi viettää lomaa kun koko perhe on koossa.

Ajattelin vielä koota erikseen oman tekstin kissojen matkustamiseen liittyen. Opin tällä reissulla joitakin uusia juttuja, joilla helpottaa kissan matkastressiä ja kuinka matkustamisesta voi tehdä vähän mukavampaa. Tällä kertaa tein ennakkovalmisteluja vähän enemmän, kun viimeksi vain sulloin pojat häkkiin ja menoksi. Nyt osasin ottaa enemmän huomioon asioita, joita haluan jakaa myös täällä, josko niistä olisi apua muillekin :) Kunhan saan mukaan kuviakin, koostan pienen yhteenvedon matkailua helpottavista tekijöistä. Ilman kuvamateriaalia nämä postaukset ovat vähän tylsiä ja tämäkin jäi vähän laihaksi, kun sisältönä on vain pelkkää tekstiä. Palataan siis aiheeseen vielä uudemman kerran mahdollisimman pikapuolin.

Yksi tilinteko lisääntymissyistä

"Milloinkas te aiotte niitä lapsia tehdä? Eikö nyt olisi jo aika kun teillä on jo tuota ikääkin?..."

Kysymyksiä lisääntymissuunnitelmista toistellaan illanistujaisissa, sukujuhlissa ja milloin missäkin kekkereissä ja kissanristiäisissä turhan tahdittomasti hiillostamisen tuomia seurauksia ja tunteita miettimättä. Monelle tahattomasti lapsettomalle nuo töksäytykset tuottavat valtavasti ahdistusta ja korostavat kipeää surua entisestään. Ymmärrän sen, ja tiedän että tässä vaiheessa ne satuttaisivat jo minuakin, jos joku erehtyisi lapsentekoaikeistani utelemaan. Sen verran kauan olen jo odottanut, että ehkä saattaisin jossakin erityisen vaikeassa tilanteessa murtua karjumaan, ettei näitä asioita aina niin vain suunnitella tai lyödä kalenterista lukkoon itselle parhaiten sopivaa päivämäärää synnytyslaitosreissua silmälläpitäen. Kaikille sitä onnea ei suoda heilauttamalla vällyä kerran tai pari kotosalla, vaan tie voi olla paljon pidempi ja kivikkoisempi.

Mutta "Ethän sinä vaan aio siihen rumbaan?" tai kahden äiti-ihmisen yht'aikainen huokaus, "Älä sinä vaan tee (lapsia)..." (ja vielä perään toisen toiveikkaan odottavasti ääneenlausuttu kysymys siitä, jokohan hänestä tulisi pian mummo, joko heidän tyttö alkaisi vihdoin lapsentekopuuhiin) ei ole yhtään sen helpompaa. Uskokaa pois, ei ole. Minun ei ole tähänastisen elämäni aikana tarvinnut kysyttäessä tehdä tiliä suunnitelmistani kuin kerran tai pari. Ehkä joskus on heitetty ilmaan lause "Jos joskus saisit lapsia", mutta se on tullut vain ohimennen ja unohdettu nopeasti. Ihmiset, jotka eivät tunne minua vuosien takaa ns. läpikotaisin, ovat aiheen yleiseen keskusteluun noustessa usein kohdallani kovin varovaisia ja kummissaan: Mitä asiasta voi kanssani keskustella ja miten (ja toki on olemassa sitten se toinen ääripää, jolle kaikki tämä on luonnollista, tavallista ja mahdollista, tarkoitus ei ole yleistää...). Sen aistii, vaikkeivät he puekaan ajatuksiaan ja epävarmuuttaan sanoiksi. Minun ei tarvitse vastailla kysymyksiin, yrittää piinapenkin äärellä olla tahattomasti tyhjästä sylistäni huolimatta kohtelias ja hymyillä nätisti. En osaa edes pelätä että kukaan kysyisi.

Joku saattaa ajatella, että onpa ihanteellinen tilanne, ja kunpa voisi vaihtaa paikkaa kanssani ja päästä piiloon vaikeiden kysymysten täyttämiltä kahvipöytäkeskusteluilta. Myönnän, että siinä on puolensa nyt, kun matkani on venynyt pidemmäksi kuin alkuun ajattelin enkä utelua missään tapauksessa enää toivo kuten joskus aiemmin, kun tahdoin minuun suhtauduttavan joka suunnalta yhtä luontevasti kuin keneen tahansa muuhunkin. Mutta myös ensisijainen lähtöolettamus siitä, etten tietenkään voi enkä saa "hankkia" lapsia, sekä siitä että pidän itsekin sitä itsestäänselvyytenä todellakin satuttaa.

On vaikea heittää arviota siitä, kuinka yleistä ylipäätään on kysellä lapsisuunnitelmista aikatauluineen itselliseltä naiselta, sillä omassa ystäväpiirissäni ei sinkkunaisia ole kuin tasan yksi. Uskon suurimman osan kanssaihmisistä olettavan, että koska puoliso puuttuu, eivät lapsiasiatkaan näin ollen ole ajankohtaisia. Tarkoituksella ja harkitusti yksin lapsen saaminen on nykyään vielä niin harvinaista, ettei moni tule miettineeksi sinkkunaisenkin ehkä etenevän tai haluavan edetä asiassa omalla tavallaan.

Tiedän, että näkövammani on luonut lähestulkoon murtumattoman suojakuvun minun ja lapsentekohoputusten välille. Kuten jo totesinkin, tuo se nykyään helpotusta ja hyötyä, mutta on se välillä rankkaakin. Tai epämukavaa ainakin. Joskus minulta kysellään, miksi ihmeessä oikein haluan lapsia. Kysymyksessä on poikkeuksetta aina ollut se negatiivinen, epäröivä sävy siitä, olenko oikeasti tosissani ja varma. Kysymys on mielestäni ihan asiallinen, jos se esitetään hyvässä hengessä niin että annettu vastaus riittää sellaisena kuin se tulee, ilman painostusta kysyjän puolelta johonkin parempaan ja pätevämpään selontekoon.

Mikä sitten on kysymykseen täydellinen ja oikea vastaus? Miksi minä tai ylipäätään me ihmiset haluamme lisääntyä ja saada lapsia? Jokaisella on varmasti siihen omat syynsä ja tapansa kysymykseen vastata. Itse en ole koskaan osannut eritellä mitään hienoa ja virallista kirjoihin ja kansiin kelpoa listaa syistä, miksi haluan tulla äidiksi ja koen ettei minun tarvitsekaan sellaista tehdä. Annan aina saman vastauksen, joka riittää minulle ja saa luvan kelvata myös muille.

Olen aina tiennyt syntyneeni olemaan äitinä. Halu olla äiti, saattaa mielellään useammankin lapsen maailmaan, rakastaa, olla läsnä ja turvana arjessa ja juhlassa, iloissa ja suruissa, seurata ja tukea kasvussa, kehityksessä ja kaikkialla elämässä, kasvattaa ja ohjata, tarjota arvokkaita eväitä elämään, olla heille apuna, tukena ja saatavilla on sisäänrakennettu ja vahvasti toivottu ja tarkoitettu rooli tulevaksi elämääni. Sitä tunnetta on vaikea sanoittaa, mutta se on aina ollut ja elänyt sydämessäni. En koskaan ole empinyt haluanko lapsia vai olisiko parempi ilman, vaan se kaikki on ollut aina selkeänä mielessä. Taisin olla 12-vuotias, kun asia ihan lopullisesti viimeistä silausta myöten loksahti kokonaan uomiinsa - perhe todella on se tärkein unelma. 13-vuotiaana luin ensimmäistä kertaa netistä salaa synnytyskertomuksia ja kaikenlaista vauvoihin ja niiden hoitoon liittyvää materiaalia, jonka jälkeen tyhjensin aina selaimen väliaikatiedostot ja sivuhistorian, ettei kukaan saisi tietää mitä olin lueskellut. Muistan kyllä joskus pienenä isälleni sanoneeni, etten koskaan hanki lapsia koska synnytys on varmasti niin kamala kokemus (olin jo silloin sairaalakammoinen). Hän vastasi, että tee vain, hän pitää sitten osaltaan ukkina heistä hyvää huolta. Valitettavasti hän ei ehtinyt koskaan kokea isovanhemmuutta, mutta uskon vakaasti hänen kokevan ja näkevän kaiken sieltä jostakin sitten kun tulee se aika.

Sitten on vielä olemassa se joukko joka ajattelee, että minun tulisi selvännäkijän lailla tietää ja tuntea koko minun ja lasteni tulevaisuus ja elämänkulku kaikkine ala- ja ylämäkineen tässä ja nyt selvitäkseni äitiyden poluilla: "Sinä et tiedä millaista on olla äiti, etkä sitä millaista arki on yövalvomisineen, vaipanvaihtoralleineen ja korvatulehduksineen lasten kanssa". On tiettyjä juttuja, joita olen käytännön sujumisen kannalta miettinyt etukäteen oman rajoitteeni huomioiden mutta muutoin en tiedäkään, eikä minun kai tarvitsekaan tietää. Tuskin kukaan vanhemmuutta kokematon voi olla perinpohjin selvillä siitä mitä on tulossa. Meillä jokaisella lapsettomalla on varmasti ennakko-ajatuksia, käsityksiä ja näkemyksiä, mutten usko vanhemmuuden loppujenlopuksi näyttäytyvän sataprosenttisesti juuri sellaisena kuin sen on ennalta mielessään maalannut. Jokainen yllättyy jossakin vaiheessa jonkin uuden kokemuksen ja tilanteen äärellä. Olen kuullut ja uskonkin ihmisen kasvavan, muuttuvan ja muovautuvan vanhemmuuteen matkan varrella. Esikoisen kanssa kaikki on varmasti eniten uutta ja jännittävää, mutta ehkäpä jokainen lapsi omalla persoonallaan opettaa jotakin uutta ja matkalla vanhempana oivaltaa monia juttuja, joita ei ole etukäteen tullut ajatelleeksi.

On sitä tullut itsekin miettineeksi rajoja, kasvatusta ja kaikkea mahdollista yhteiseen elämään ja arkeen lasten kanssa liittyvää. Kuten esimerkiksi sitä, kuinka pidän kasvatuksessa tärkeänä mm. käytöstapoja, suvaitsevaisuutta ja muiden huomioonottamista. Mutta aika näyttää millaiseksi äidiksi kasvan jos siihen saisin joskus mahdollisuuden. Siihen saakka voin vain veikkailla ja pohtia alustavasti. Olen varma ratkaisustani - siitä, että haluan perustaa lapsiperheen ja tiedän elämäntilanteeni sekä minun itseni olevan niin valmis kuin siihen nyt voi olla. Olen ylpeä valinnastani ja tiedän, etten sitä koskaan tule katumaan.

Ne näytteet

Eilen, 13. päivä perjantaina (Hui, tää nyt vähän taikauskoiselle kummittelee :)) pyörähdin klinikalla antamassa verta. Oikea ajankohta osui kuin osuikin arkipäivälle, vaikka alkuun näytti menevän viikonlopppuun. Tulokset on valmiit alkuviikosta. Siitä sitten selviää kilpparin ja keltarauhasen tilanne. Oon todella huojentunut, että saan selvyyden lopultakin tähän kilpparitilanteeseen, joka on ollut jonkinlainen kysymysmerkki jo keväästä saakka. Keltarauhasen osalta jokin hullu osa musta toivoo, että arvot olisivat tavallista matalammat että löytyisi jonkinlainen selitys tähänastiselle tärppäämättömyydelle, kun lääkäri kevättalvella kertoi ettei mikään raskaus voi alkaa saati jatkua jos keltarauhanen ei tietyllä teholla toimi. Ja sitten taas kuitenkin toki sitä tahtoo, että kaikki on kokonaisuudessaan kunnossa. Oli miten oli, toimipa keltarauhanen täysillä taikka ei, niin Lugesteronista en luovu, pidän kiinni vaikka kynsin ja hampain. Sitä aion ehdottomasti kokeilla seuraavassa yrityksessä, koska ei siinä mitään menetä.

Jos kaikki on verinäytteiden osalta kunnossa, onnistuneesta lokakuun ovulaatioajankohdasta huolimatta yritys siirtyy väkisinkin joulukuulle. Laskeskelin, että koska Letrozol lyhentää kiertoa jonkin verran ja luonnollisesti aikaistaa myös ovulaatiota, osuu seuraava otollinen raskautumisajankohta luultavasti juuri sopivasti siihen saumaan kun olen Joensuussa kissojen lääkärireissulla. Kaiken sohlaamisen ja pilkuntarkan aikatauluttamisen välttämiseksi lykätään hommaa suosiolla taas vähän eteenpäin. Kaikki on kuitenkin olkia myöten klinikalla valmiina, ei tarvii kuin soittaa ja varata ultra-aika kun sopiva ajankohta sattuu kohdilleen.

Mut kieltämättä tuo joulukuukin vähän arveluttaa. Tai se joulu siinä välissä. Inseminaation tulos selviää parahiksi juuri ennen aattoa. Jos parin viikon piina päättyy edellisten tapaan, niin minä kuin läheisenikin tiedämme millaisissa tunnelmissa sitä sitten vellotaan. Jos käy niin, että päädyn viettämään joulua perheeni kanssa, levitän väistämättä apeaa juhlafiilistä myös muille. Lisäksi joulu on muutenkin juhla, joka korostaa tyhjää syliäni entisestään, joten onko järkevää itseni tai muidenkaan kannalta ottaa sitä riskiä, että koko joulunvietto läsähtää käsiin siksi kun mulla nyt sattuu olemaan halu päästä kokeilemaan onneani heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen asiassa, jonka suurempi todennäköisyys on epäonnistua kuin mennä putkeen eikä negatiivista lopputulosta niin vain sulatella. Ehtisihän sitä tammikuussakin.

Olen joskus hiljaa mielessäni, ihan itsekseni vain haaveillut positiivisesta raskaustestistä jouluaattona tai sen lähettyvillä. Sellaisena ajankohtana, että voisi sanoa saaneensa parhaan joululahjan maailmassa. Nyt siihen olisi loistava mahdollisuus, mutta korkeammat tahot ratkaisevat arvoituksen ihan omin päin. Tätä kai täytyy vielä miettiä uudemman kerran. Ehkä jutellakin jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää tilannetta ja osaa ehkä antaa uusia näkökantoja. Lapsiasia on ilman joulumietteitäkin tällä hetkellä mulle yleisestikin todella herkkä, että sitä täytyy käsitellä varovaisesti. Kaikenlaiset töksäyttelevät, ajattelemattomat kommentit - myös sellaiset, joita ei välttämättä edes tarkoiteta sanoa pahalla vaan ovat ajattelemattomasti mutta kuitenkin hyväntahtoisin tarkoituksin heitettyjä - ovat alkaneet osua entistä kovemmin. Välillä tuntuu, että olen vähän liiankin herkillä tämän kanssa. Vuodesta toiseen odottaminen ja samojen asioiden miettiminen alkaa turhauttaa. Kun todella toivoisi jo edistystä tapahtuvan, muutakin kuin saman alusta aloittamista uudelleen ja uudelleen. Silti menen eteenpäin, olen valmis vastaanottamaan sen mitä annetaan. Oli se sitten onnea tai aivan jotakin muuta sen vastakohtaista...

Saan kuitenkin pian muuta mietittävää, kun mun ja kissojen yhteinen lomareissu lähenee. Varasin viikolla liput junaan myös heille, ja se matka onkin tässä se jännin osuus. Molemmilla pojilla on taipumus huutaa kurkut suorina automatkat läpeensä, ja niille jotka eivät kissojen todellista hätähuutoa koskaan ole kuulleet voin kertoa, että se lähinnä kuulostaa ihmislapsen, tai pahimmillaan jopa aikuisen huutoitkulta. Se tulee suoraan sydämestä ja saa jokaisen vastaantulijan vähintäänkin katsomaan pitkään ja vakuutteluista huolimatta uskomaan, ettei siellä kopassa suinkaan ole kissaa vaan jotakin aivan muuta. Automatkoilla tätä tapahtuu poikkeuksetta, mut junaan päästessä huuto onneksi hiljenee ja kissat rauhoittuu. Ostin tänään Musti ja Mirristä kissoille tarkoitettua valeriaanasuihketta, jonka pitäisi rauhoittaa. Feliway lienee siihen tehokkaampaa, mutta oli Puotinharjun myymälästä loppu. Eiköhän me lopulta kuitenkin selvitä matkasta ehjin nahoin :)

Loma starttaa - mutta miksi se on niin vaikeaa?

Lomaa on takana nyt viisi päivää. Ennen sen alkua päätin, että seuraavat kolme viikkoa otan niin rennosti kuin vain suinkin osaan ja pystyn: Nautin olostani ja lepäilen, teen mitä milloinkin huvittaa tai olen hyvällä omallatunnolla tekemättä jos jokin juttu ei jossakin hetkessä nappaa. Kun kirjoitusrumba oli kiireimmillään luku-urakkoineen ja itse kokeineen, ajattelin ettei totisesti ole mikään ongelma heittäytyä kokonaan lomafiiliksiin kunhan pääsen irti tästä pyörityksestä. Yleensä olen taitanut tuon oikeinkin hienosti, eikä irrottautumiseen ole mennyt kuin muutama tunti loman alettua ja koko pää on ihan tuosta vain tyhjätty kaikesta velvollisuuksiin ja muihin arjen kiireisiin liittyvästä. On ollut maailman ihaninta olla vain, tarvitsematta penkoa paperikalenterin sijaan päänsisäiseen muistiin kirjattuja tapahtumia ja kellonaikoja, miettiä tai muistaa missä pitikään olla seuraavaksi ja mitä tulee osata ulkoa.

Mutta nyt tämä ei vain suju. Huomaan, että nämä jo kuluneet lomapäivät ovat lipuneet ohi tasaisen hitaasti ja löydän itseni tuntemasta ja voivottelemasta tylsyyttä. On niin outo ja suoraan sanottuna tosi tyhjä olo, kun yht'äkkiä ei enää kaiken tiedontankkauksen ja kirjojen äärellä vietetyn kesän jälkeen (vaikkakaan ei ihan niin täydellisen ahkerasti luettujen kesäpäivien kuin olisi ehkä voinut, mutta kuitenkin...) olekaan mitään tehtävää. Jokin osa aivoista elää edelleen siinä kuvitelmassa, että jotakin täytyy yhä opiskella ja tärkeitä asioita hoitaa. Tuntuu erikoiselta todeta itselleen, että ei, tänään sun ei tarvitse tehdä muuta kuin maata tossa sängyllä niin halutessasi läppäri kainalossa, tai voit mennä ja tehdä miten parhaimmalta tuntuu.

Jostakin käsittämättömästä syystä loman sisäistäminen on vienyt nyt ennätyspitkän ajan, eikä sille loppua näy. Olen toisaalta helpottunut vapaa-ajastani ja todella olin loman tarpeessa ja olen sitä kaikesta huolimatta edelleen - tiedän sen, mutta jotenkin en nyt osaa rentoutua laisinkaan. Jatkuvasti pitäisi olla jotakin puuhaa ja aikatauluja, jotka rytmittäisivät näidenkin päivien kulkua. Verraten tätä aiempaan, ei tällainen heilahtelu ole mulle ollenkaan tavanomaista.

Mikään ei estä minua tarttumasta esimerkiksi psykologian kirjoihin ja aloittamasta kevään kirjoituksiin ja yliopiston pääsykokeisiin valmistautumista. Kukaan ei ole sanonut, etten saisi jo nyt alkaa tankata päätäni täyteen tilastomatikan kiemuroista jotta varmasti osaisin senkin tärkeän osan siellä psykologian pääsykokeissa. Itseasiassa mun kovastikin tekisi mieli tehdä niin. Käyttää tämäkin aika juurikin psykologian juttuihin perehtymiseen, mutta nyt on pakko painaa jarrua. Niitä ehtii tehdä myöhemminkin. Ehdin taatusti tehdä asioita aivan tarpeeksi, käyttää koko kevättalven ja kevään niiden parissa... Nyt on ihan todella aika vain ja ainoastaan lomailla. Vaikka väkisin. Kesän lukemisen ja suht rankan alkusyksyn jälkeen on osattava lepuutella ja miettiä jotakin aivan muuta. Jos heitän lomamahdollisuuden hukkaan ja siirrän sitä ensi kesälle, saattaa lopulta käydä huonosti. Ylikuormitusta ja loppuunpalamista en halua. Niillä teen vain hallaa itselleni ja tuleville suunnitelmilleni. Ehkä pitäisi lähteä jonnekin reissuun, jotta osaisi viettää mahdollisimman rennon loman. Joensuuhun on toki pyörähdys tulossa, mutta vasta tämän kuun loppupuolella, eli siihenkin on vielä aikaa.

Tietenkin tämä tietynlainen rauhattomuus ja loputon tekemisen palo herättää ihmetystä varsinkin minussa itsessäni, ja ehkä myös lähipiirini ihmisissä. Minut todellakin tunnetaan rentoutujana, suorastaan jonkinlaisena mestarilomailijana, jolle ylimääräisen vapaa-ajan vietto ei ongelmia ole koskaan tuottanut. Tämä ei varmasti ole normaalia, en taatusti olekaan kokenut ihmisenä mitään valtavaa muutosta tai johonkin uudenlaiseen elämäntyyliin solahtamista.

Vahvasti epäilen, että tämä kaikki on jonkinlaista alitajunnan tiedostamatonta yritystä saada ajatukset pois tulevista hoidoista ja niiden lopputuloksesta, erityisesti miettimästä tilannetta, että jos se ei taaskaan onnistu niin mitä sitten ja kuinka taas kestän uuden pettymyksen. Tämä asia on niin iso ja välillä kovin painava kantaa. Että kuinka kauan täytyy omaa vuoroaan vielä odotella. Mieli takertuu kynsin ja hampain muihin asioihin, tahtoo täyttää ajatukset, päivät, viikot ja kuukaudet ja aivan kaiken ajan ja hetket jollakin muulla hoitomietteitä taka-alalle vaimentaen, etten olisi niin hukassa. Koska tämän alkusyksyn aikana olen huomannut ajattelevani vähemmän. Ajattelen kyllä, muttei se ole aivan niin kokonaisvaltaista ja aktiivista.

Ehkä siihen vain tottui, että oli käsillä muutakin isoa ja merkityksellistä ja nyt sitä tarvitsee vain lisää ja lisää. Itse tiedän ettei hoitojen alkuun ole enää kovinkaan rutkasti aikaa, ja näin ollen opiskelusta ja sen merkittävyydestä on saattanut tulla suojahaarniska peittämään pahimmat iskut ennakko-ajatuksilta, pettymysten peloilta ja turhalta jossittelulta. Koska niitä on. Aina välillä hetken verran mietin, että jos ja jos ja jos...

Jotta jaksan loppusyksyn ja tulevan keväänkin tehdä töitä täysillä, ei taida olla muita vaihtoehtoja kuin alkaa opettelemaan tätä luppoaikaa uudestaan ja alusta alkaen. Uskon, että se vielä toimii kunhan saan päiviin muutakin sisältöä kuin sarjojen tuijottelun läppäriltä, mikä ei selvästikään juuri tällä hetkellä ole sittenkään oikea tapa aloitella tähän tuntemattomalta tuntuvaan tuttuun heittäytymistä, vaikka aiemmin kuvittelin sen tähän toimivana starttina. Ihminen tarvitsee lomaa ja lepoa, kukaan meistä ei jaksa loputonta paahtamista ilman pientä tai välillä vähän suurempaakin taukoa. Ja jos todella tuntuu sopivalta eikä liian vakavalta, niin onhan niitä kirjojakin kai ihan luvallista ainakin vilkaista ihan vaikka vain tutustumismielessä ilman sen suurempaa tarvetta painaa vielä mieleen niistä asioita ainakaan liiaksi...