Toinen leikkauskertomus

Siitä on vierähtänyt pian vuosi (ja taas on pakko vähän kauhistella ajan kulua... Miten se voi liitää ohi niin ettei meinaa huomata, kun tuntuu että tämäkin tapahtui viikko sitten...), kun löysin pienen nuppineulanpään kokoisen pahkuran Kalevin kuonosta läheltä vasenta silmää. Sitä ihmeteltiin kesän yli, kunnes käytin sen varmuuden vuoksi lääkärissä täällä Helsingissä. Tuolloin lääkäri ei osannut tarkkaan sanoa mistä kuhmussa oli kyse, mutta uskoi sen hyvänlaatuiseksi. Mutta koska se oli pelkkä veikkaus, en saanut mielenrauhaa. Hän ohjasi meidät toiselle lääkärille. Hyvä kuitenkin että lääkärin pakeilla kävimme, koska jo siellä huomattiin hyvissä ajoin herran hampaistossa kehittyvä syöpymä. Myös sen tiimoilta tarvittiin toisen lääkärin konsultaatiota sekä eläinklinikkaaa, jossa olisi mahdollista poistaa jo vahingoittunut purukalusto.

Hetken pähkäilin ja päätin kiikuttaa kissan Joensuuhun tutulle eläinlääkärille, jossa kävimme aina tarpeen tullen Joensuussa asuessani. Joka tapauksessa olin syksyn korvalla sinne menossa, niin miksi ei hoidettaisi kaikki ja kerralla sekä mulle että kissalle tutussa paikassa.

Ensimmäisellä reissulla lopulta vain nappastiin irti kolme hammasta. Uoleviahan kiusaa sama hammassyöpymä, mut hän selvisi tällä kertaa yhden hampaan poistolla. Tuolloin eläinlääkäri oli sitä mieltä, että patti leikataan vasta jos / kun se alkaa kasvamaan, koska se todella oli hyvälaatuinen kasvain, turvonnutta sidekudosta - ei sen kummempaa.

Hissuksiin viime lokakuun ja juuri vietetyn pääsiäisen välillä patti alkoi saada kokoa. Maaliskuun alkupuolella otin uudelleen yhteyttä tuttuun ja turvalliseen Joensuun eläinklinikkaan ja varasin leikkuuajan. Pelkohan oli - siis ainakin itselläni - se että pian kasvain levittää itsensä silmään ja sit käy huonosti. Matkusteltiin koko poppoo hieman ennen pääsiäistä kotikonnuille ja vihdoin ja viimein päästiin eroon tuosta kuhmusta, joka tosiaan osoittautui hyvälaatuiseksi eikä sinänsä ollut vaarallinen, joskin toki se omaa mieltäni usein painoi, Kallehan ei siitä missään kohtaa kasvaimen elinkaarta ollut moksiskaan.

Kotona vielä onnellisen tietämättömänä tulevasta.

Tikeissä oli sulateltavaa, kaulurista puhumattakaan...

Onhan se nyt ihan reppana.

Olin aivan varma ettei kauluri pysy päässä tikkien poistoon asti. Ensimmäiset pari tuntia heräämisestä olivat pelkkää repimistä, sähinää ja murinaa sen minkä pystyi. Askel oli vielä melko kömpelö nukutuksen jäljiltä. Siinä ei paljon muuta jaksanut kuin makoilla, kaikki olemassa olevan energian rippeet kuluivat protestin ylläpitämiseen.

Vatsanseutu ei oikeesti ole noin iso miltä se ehkä kuvassa näyttää...

Kaikki sujui hyvin ja lääkäri tsekkasi samalla käynnillä, että hammastilannekin näyttää tällä hetkellä hyvältä. Kaulurin oli käytössä 10 päivän ajan jonka jälkeen siitä alkoi koitua ongelmia: Syöminen ja juominen loppui ja vakava nestehukka oli lähellä. Ruiskujuottaminen ja apteekin ravintotahna pelastivat pahimmalta, mutta poika alkoi olla kovasti apaattinen ja masentunut. Sitä yhdessä kohtaa kyyhöttämistä ja vaisua olemusta oli vaikea seurata vierestä. Lääkäri oli jostain syystä ajellut karvat kaulan alta, ja kauluri pääsi hankaamaan kaulanahan auki mikä aiheutti kipua, pienen märkimisreaktion ja surkean naukaisun aina kun kaulaan kosketti. Joten luovutin ja riisuin kaulurin muutamaa päivää ennen tikkien poistoa. Ja kissa virkosi niiltä sijoiltaan: Ruoka ja juoma alkoi upota ja mikä tärkeintä, pääsi taas peseytymään ja kyllä sitä sitten nuoltiinkin itseään koko loppuilta. Tikit saivat olla rauhassa loppuajan, niistä kissa ei ollut missään vaiheessa kiinnostunut.

Luna kävi tekemässä tuttavuutta kissojen kanssa. Harmi ettei saatu kuvia noista hetkistä. Kohtaaminen sujui yllättävän hyvin. Kalevi pysytteli hieman kauempana, Uolevi rohkeasti uskaltautui kuonot vastakkain kuin eivät koskaan olisi erossa olleetkaan mistä me kaikki oltiin positiivisesti ihmeissämme ja ihan ymmyrkäisinä :) Olisko se tuo Lunan ihana lelukoiramainen olemus, eihän sille voi mitenkään päin pörhistellä :)

Kaikki ennallaan.

Intialainen pähkinäjuustokastike

Ulkona on ihanan keväistä. Melkein jo teepaidalla pärjää päivisin, kun aurinko paistaa ja lämpöä riittää. Tänään lenkillä huomasin takin olevan jo liikaa, melkein meinasi happi loppua. Lintujen laulua on ihana pysähtyä kuulemaan.

Blogikin alkaa pikkuhiljaa heräillä talviunilta. Yritän nyt vähän aktivoitua kirjoittamaan, koska tuntuu siltä. Uusi läppäri saapui, mikä tekee bloggaamisesta helpompaa, kun voi ladata isomman määrän kuvia sekä kuvankäsittelyohjelman huolettomammin. Ja niiden uusien juttujen suunnittelusta. Niitä tosin saatte vielä tovin odottaa. Muokkasin blogin esittelytekstiä vähän, se tuntui tässä kohtaa sopivalta. En usko, että vauvahommat tulevat olemaan enää blogissa pääosassa, koska mitään vauvaa ei edelleenkään ole olemassa. Keskityn muihin juttuihin, lapsettomuus saa jäädä nyt taka-alalle joskaan se ei sitä blogin ulkopuolisessa elämässä ole. Toki sitäkin aiheena jonkin verran käsittelen joskus harvakseltaan tai katsotaan nyt mitä tuleman pitää, mitään tiukkoja raameja on turha lyödä lukkoon, antaa fiilisten viedä - niin on hyvä. Ivf on kyllä tulossa aikanaan, mutta kirjoittaminen tuntuu mielekkäämmältä, kun blogin avaaminen ei automaattisesti tarkoita kipeän asian repimistä auki. Tuntuu hyvältä kirjoittaa pääosin kivoista asioista, sellaisista jotka tuovat hyvää mieltä ja antavat positiivista energiaa sekä minulle että mahdollisesti ja toivottavasti myös muille. Blogin suunta muuttuu nyt suurella todennäköisyydellä ei kokonaan mutta isoksi osaksi muualle. Palautan ne vauva-asiat näkyvämmin esille sitten, jos niistä joskus tulee totta. On kai hoidoistakin jonkinlaisia palasia hyvä kirjoittaa muistiin jotta myöhemmin muistaisi paremmin...

Onhan minulla karvalapset. Niiden kuulumisia saatte lukea, pian erityisesti yhden heistä :)

Huhtikuu on myös kasvimaan rakentamisen aikaa. Koska meillä ei omaa pihaa kotona ole, toimii suurikokoinen lasitettu parvekkeeni puutarhana tänäkin kesänä, mikä on yhtälailla hyvä vaihtoehto: Monenlaiset hyötykasvit viihtyvät myös parvekkeella, suurin osa tuottaa satoa ilman omaa maa-aluettakin. Istutinkin eilen taas muutamat siemenet multaan runsaidenn tai edes suht satoisien ruokapöydän antimien toivossa. Nyt siis jännitellään saadaanko omasta penkistä kulhoihin ja kattiloihin tarjoiltavaksi perunaa, paprikaa, salaattia, chiliä, basilikaa, sipulia ja ahomansikoita. Olen jo jonkin aikaa haaveillut mahdollisimman omavaraisesta kasvisruoasta, sellaisesta itse omalla pihalla / parvekkeella kasvatetusta. Jos tahtoisi omavaraiseksi ryhtyä kokonaan, tarvittaisi enemmän kasvatustilaa. Mutta on se hyvää alkua jo tämäkin. Viime kesänä sain jo jonkin verran satoa, mutta nyt mukana on uusiakin tulokkaita kuten tuo peruna. Jännä nähdä millainen sato siitäkin saadaan :)

Ja sitten itse tämän postauksen aiheeseen. Olen kevään mittaan aluksi vain vähän selannut, mutta sittemmin hyvinkin aktiivisesti solahtanut lukemaan muun muassa kasvisruokaa käsitteleviä blogeja. Niiden myötä olen taas uudelleen innostunut kasvisruoasta, ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin - muiden tarinat ja vinkit erilaisista resepteistä ovat vieneet kertakaikkiaan mennessään. Olen kerännyt ison kasan kasvisruokaohjeita, joita on aivan pakko päästä kokeilemaan. Olen joskus puhunutkin täällä siitä, kuinka olen pyrkinyt vähentämään lihan syömistä ihan oman hyvinvointini vuoksi - sillä olen todella huomannut, että kroppa voi paremmin kun olen lisännyt aterioillani kasvispainotteisuutta. Enkä nyt tarkoita pelkkää isoa salaattiannosta jauhelihabolognesen rinnalla, vaan puhtaasti lihatonta, pelkistä kasviksista koostuvaa ruokaa. Koskaan tuskin lihasta tulen kokonaan luopumaan mutta sen nauttiminen tulee varmasti vähenemään rutkasti.

Niinpä päätin laittaa myös tänne blogiin oman osion kasvisruokakokeiluille, johon kerään itselleni muistiin ja miksei reseptivinkiksi myös muille hyväksi havaitsemiani kasvisruokaohjeita. Lisäilen niitä tänne aina sillointällöin, jotta ne ovat täältä helposti tarkistettavissa seuraavia kokkauskertoja varten.

Olkoon tämä intialainen pähkinäjuustokastike ensimmäinen laatuaan. Kaikenlaiset uudet intialaiset reseptit kiinnostavat aina, koska se nyt vaan on yksi parhaista ruokakulttuureista mitä tiedän. Ihanan maukasta ja tulista, juuri omaan makuuni täydellisesti sopivaa.

Tein tätä vastoittain, mutta ensimmäinen kerta tämän äärellä oli jo viime kesänä. Kuvatkin on otettu silloin ja nyt en muista, teinkö silloin tämän 100 prosenttia samalla reseptillä kuin nyt. Koska resepti on todennäköisesti sama, laitan nuo viime kesän kuvat nyt seuraavan reseptin yhteyteen - jos se on eri, niin ei ainakaan paljoa tästä poikkea:

Tarvitset: 2 dl cashewpähkinöitä
2 dl ruokakermaa
2 dl turkkilaista jogurttia
800 g tomaattimurskaa, kannattaa käyttää Muttia niin ei tarvitse soseuttaa, sillä se on jo valmiina lähestulkoon samettista
2 tl sokeria
2 tl suolaa
2 tl garam masala-mausteseosta
2 tl juustokuminaa eli jeeraa
6 kynttä valkosipulia
1 chili siemenineen, vahvuus oman maun mukaan
1 sipuli
200 g fetajuustoa
Kauppoihin on nyt saapunut Apetinan valmistamaa intialaista Paneer-juustoa, joka toki sopii tähän parhaiten, ja jota aion itsekin testata pikapuolin!
Sekoita kulhossa kerma ja jogurtti. Laita pähkinät seoksen joukkoon pehmenemään. Kuori ja pilko sipulit ja valkosipulinkynnet suikaleiksi tai pieneksi silpuksi sen mukaan millainen koostumus itseä eniten miellyttää. Hienonna chili. Kuullottele sipulia sekä valkosipulia paistinpannussa tilkassa öljyä hetki niin että ne hieman pehmenevät. Lisää joukkoon tomaattimurska, chili ja muut mausteet. Soseuta blenderissä kerma-jogurtti-pähkinäseos tasaiseksi. Tässä kannattaa olla tarkka, että kaikki pähkinät hienontuvat. Itse huomasin vasta kun ateria oli jo katettu pöytään että muutamia sattumia jäi mukaan... Kaada seos pannulle tomaattikastikkeen joukkoon ja anna kiehua hetken, että kastike hieman sakenee. Pilko juusto kuutioiksi ja sekoita lopuksi kastikkeeseen. Varo ettei juusto sula! Tarjoile basmatiriisin kanssa.

11-vuotias!

Aika on kulunut ihan yhdessä hujauksessa.

Elettiin vuoden 2009 marraskuuta, kun Oona saapui elämääni. Vaikka koirakokemusta oli kertynyt reilusti jo aiemmin - olenhan aina touhunnut eläinten parissa, oli opaskoira aivan erilainen ja uusi tuttavuus. Yht'äkkiä minulla olikin käsissäni koira, joka teki pyynnöstäni asioita, joita en koskaan ollut nähnyt koiran tekevän, tiesin vain että sellaisiakin karvakorvia löytyy: Se etsi portaita, suojateitä, ovia, bussipysäkkejä, penkkejä, tiskejä jne. Kyllähän se helpotti ja toki helpottaa edelleen kulkemista reilusti, kun voi luottaa koiraan eikä kaikkea tarvitse havaita ensin itse, ja olen alusta asti luottanutkin. Koira kyllä ilmoittaa, jos jokin este tupsahtaa reitille. Minulla on aina ollut syvä ja luottavainen suhde eläimiin, ne vaistoavat, tietävät ja ymmärtävät paljon. Uskon että enemmän kuin tiedämmekään.

Yhteiselomme on ollut suhteellisen tavallista koiraperheen arkea ja juhlaa sillä erotuksella siihen kaikkein tavallisimpaan versioon verraten, että Oona omaa erityistaitoja, se on mukanani lähes kaikkialla ja voin sanoa sen olevan lemmikkiyden lisäksi myös itselleni ikään kuin silmät, näin ollen se tekee erittäin arvokasta työtä sen ikiomassa virassaan.

Yhteinen taipaleemme tuntuu alkaneen vasta eilen. Niin kiireesti on aika kulkenut. Nyt maaliskuun neljäntenä Oonalle täyttyi taas yksi uusi, yhdestoista ikävuosi lisää ja kahdestoista lähestyy ennemmin kuin arvaankaan, vaikka ymmärrän sen olevan käsillä ihan tuossa tuokiossa.

Kahdentoista ikävuoden täyttyminen tietää suurta muutosta sekä minulle että koiralle. Ensi maaliskuussa hän siirtyy viettämään eläkevuosiaan. Tuleva on kovin haikea, mutta ajattelen, että työstä vapaat eläkepäivät ovat ehdottoman ansaitut. Niin mallikkaasti hän on työnsä hoitanut, innokkaana, parhaalla mahdollisella työteholla ja suurella sydämellä jokaiseen uuteen päivään ja niin uusiin kuin jo tuttuihinkin tilanteisiin pyyhältäen. En voisi parempaa opasta itselleni toivoa.

Vanhuus on saapunut hyvin lempeästi. Ei ikääntymiseen usein liittyvillä vaivoilla ja krempoilla nujertaen, vaan innon ja terveyden säilyttäen, mutta antaen varovaisia merkkejä siitä, että ikää on jo karttunut. Tahti on muuttunut hieman rauhallisemmaksi sitten nuoruusvuosien, enää ei jaksa juosta, hyppiä ja poukkoilla ihan niin kauaa vapaalle päästyä kuin ennen, nyt riittää jo vähempikin riekunta ja hösääminen. Harmaata on vain pieni läiskä leuan alla ja muutama karva takajaloissa. Kuulo ja näkö ovat säilyneet ennallaan - minkä todistaa samantien valpastuminen jo siinä vaiheessa kun me ihmiset ihan vaivihkaa yritämme kuiskaten keskustella siitä, kuinka tänään täytyisi muistaa tuoda kaupasta pussillinen possunkorvia - ja ainakin viime vuotisessa terveystarkastuksessa tuli täysin terveen paperit. Toivottavasti asia ei ole muuttunut nyt, kun ensi viikolla vuositsekkaus on taas esillä :)

Vuoden päästä alkavat sitten uudet kuviot, kun saan perheenlisäystä yhden uuden nuoren opaskoiran verran. Se tietää lisää vilskettä, tutustumista meidän kaikkien kesken toisiimme josta kissojen suhtautuminen jännittää eniten, paljon treenejä erilaisissa paikoissa ja varmasti monenlaisia sattumuksia. Nuoren koiran kanssa voi tapahtua kaikenlaista, kun yhteistyötä vasta hiotaan sujuvaksi. Muistan Oonankin joskus alkuaikoina ohjanneen minut väärälle reitille, esittäneen ettei ole mistään suojateistä tai rappusista koskaan kuullutkaan ja kokeilleen jonkun kerran tarvitseeko tätä uutta valjaidenjatketta totella laisinkaan. Haasteita siis tulee varmasti riittämään jatkossakin, mutta suhtaudun niihin positiivisin ja avoimin mielin. Odotan yhteistyötä uuden tulokkaan kanssa innolla jo nyt, vaikkakin oppaan vaihtuminen tuntuu haikealta ja uuteen kestää varmasti tottua puolin ja toisin. Uskon ja luotan, että kaikki tulee sujumaan lopulta hienosti. Aika tekee tehtävänsä ja hitsaa minut ja nuoren koiran taatusti toimivaksi tiimiksi.