lauantai 27. joulukuuta 2014

Syntymäsokea VS. silmälaput

Otsikon lausetta voisi jatkaa tuhansin eri tavoin. Milloin joku ei pystyisi kävelemään, toinen syömään itse, kolmas pukeutumaan, neljäs peseytymään, viides laittamaan ruokaa jne. Kuulen aina välillä ihmisten suusta toteamuksia siitä, kuinka he eivät mitenkään päin koskaan voisi suoriutua mistään normaaleista toiminnoista, erikoisemmista asioista puhumattakaan, jos he sitoisivat silmänsä. Ehkä he eivät heti pystyisikään. Ymmärrän sen hyvin.

Saavuin Oonan kanssa muutama päivä sitten metroasemalle, josta olin lähdössä taittamaan normaalia matkaani salille. Ehdin hetken aikaa hengähtää kun kuulin jonkun tyypin selittävän jollekin vieressään metroa odottavalle henkilölle kovaan ääneen asiaa minuun ja koiraani liittyen. He olivat pidemmän matkan päässä minusta, mutta kuulin keskustelusta osan, sillä puhe oli sen verran kovaa, että sen varmaan kuuli moni muukin. Ehkä se ei asiasta kovasti innostunutta haitannut. Kyseinen tyyppi mietti, että koiralleni on täytynyt opettaa... Jotain. Ainakin se, etten vain päädy metroraiteille. Ja käsittääkseni myös sitä, miten tiedän valita oikean puolen. Koiralle on varmaan opetettu käskyt, kuinka sen tulee toimia. Hän teki myös huomion, ettei minulla ollut valkoista keppiä. Ei ollut, koska mullahan on koira. Eikä tässä mitään huonoa ole, kyllähän ihmiset saavat jutella ja pohdiskella keskenään. On ihan normaalia, että monia mietityttää muun muassa tällainen asia, vaikkakin toivoisin heidän tulevan kysymään suoraan, jos jokin askarruttaa. Kaikilla ei rohkeus riitä, ei välttämättä mullakaan riittäisi joka tilanteessa. Toiset kyllä tulevatkin, mikä on hieno juttu. Kuulin lopuksi naisen toteavan tilanteeseeni liittyen: "Mä olisin ihan varmasti tossa raiteilla". Saman tyyppinen lause kuului joskus aiemmin, joitakin vuosia sitten tehdessäni palapeliä erään pienen kanssa. Lähistöllä ollut toinen aikuinen kysäisi multa, tai paremminkin hän totesi kysymyksen sijaan: "Pystytkö sä tekemään tuollaista palapeliä? Et varmastikaan pysty, minäkään en pystyisi, jos en näkisi". Vielä yksi kommentti pianonsoittoharrastukseeni liittyen (josta on kylläkin vierähtänyt jo luvattoman kauan, kun olen viimeksi näppäillyt koskettimia): "Et sä voi soittaa pianoa. Mäkään en pysty, vaikka näenkin".

Olen huomannut, että hyvin monet ihmisten ennakkoluuloiset asenteet näkövammaisuutta (myös muita vammoja) kohtaan syntyvät siksi, että ihmiset vertaavat näkövammaisuutta omiin kykyihinsä, taitoihinsa ja tapoihinsa toimia erilaisissa tilanteissa, lähtien jo ihan arjestakin. Välillä valitettavasti törmään keskusteluun, jossa joku torppaa jopa elämänlaatuni ja kykyni ihan perusasioihin jopa ruuanlaitosta ja urheilusta lähtien, koska tapa tarkastella asioita on aivan vääränlainen. Tämä ei tietenkään ole jokaisen vastaantulevan ongelma ajattelussaan, ja väitän, että suurin osa varmasti tajuaa asioiden oikeat laidat. Mutta näitä kummallisia ajatusleikkijöitäkin mahtuu mukaan. He miettivät kaiken omien mahdollisuuksiensa ja mahdollisten tulevien kokemusten ja testausten kautta. Jos heiltä sidottaisi silmät. Jos heille laitettaisi laput silmille ja sanottaisi, että syöppä nyt siitä lautasellinen makaronilootaa tyhjäksi, se ei onnistuisi. Jos laitettaisi laput silmille ja käskettäisi mennä heittämään kymppikilsan lenkki pururadalle, se olisi aivan kamalaa. Mistään ei voisi selvitä hengissä, jos joku keksisi peittää silmät. He ovat varmasti oikeassa siinä. Se olisi vaikeaa, tuntuisi pelottavalta ja erittäin haastavalta. Syy noille tuntemuksille on ihan yksinkertainen: Heillä ei ole asiasta kokemusta. Heiltä vietäisi yht'äkkiä jokin tärkeä aisti pois, jonka avulla he ovat syntymästään asti oppineet toimimaan. Se on jokapäiväinen juttu, joka hetken apu ja turva, näkökyky. Ei taatusti olisi helppoa toimia normaalisti heti ensimmäisellä kerralla, suoriutua "täydellisesti" (mikä on sitten täydellistä?) vaikkapa siitä syömisestä. Näiltä ihmisiltä, jotka päivittelevät mulle, kuinka elämäni on varmasti vaikeaa, haastavaa ja erityistä - ja jopa säälivät kohtaloani, tuppaa unohtumaan se ero syntymäsokean ihmisen ja silmänsä sitoneen välillä. Esimerkkinä minä. Olen ollut syntymästäni saakka sokea. Näkövammainen. Miten sen nyt haluaakaan ilmaista. Vaikka näen ihan vähäsen ja se auttaa minua arjen keskellä jonkin verran, näkövammani haitta-aste on kuitenkin luokiteltu 100 prosenttiseksi. Ihmisen normaali näkökyky on niin laaja ja tarkka, ettei omani ole sitä lähelläkään. Olen siis joutunut / saanut opetella tulemaan toimeen ihan alusta pitäen muita aisteja ja keinoja apunani käyttäen. Kuulo on hyvä ja tarkka aisti. Hajuaisti toimii monissa tilanteissa esimerkiksi ruokaan oikeita mausteita valittaessa, tuntoaisti on myös ihan kätevä :) Makukin joo, mutta en kyllä tutki asioita työntämällä niitä heti ensimmäisenä suuhuni, joten se jääköön pois laskuista. Enkä työnnä käsiänikään ihan joka paikkaan. Mutta jo lukemisenkin kannalta tuntoaisti on todella tärkeä. Muut aistit ovat ajan kanssa herkistyneet ja vahvistuneet, koska ne korvaavat normaalin näön. Siinä on aika pitkälle se salaisuus, jolla pärjään tässä elämässä. Toinen jonka haluan tuoda esille on käsimuisti / sormimuisti. Siinä pianossa se esimerkkinä toimii korvien lisäksi vallan mainiosti. Muisti kehittyy paremmaksi, siis toisin sanoen ihan kaikki muut kyvyt kehittyvät, kun yksi puuttuu. Näin se menee minun tapauksessani, veikkaan että myös monella muulla vastaavassa tilanteessa olevalla.

Eikä näiden asioiden ymmärtämiseen tarvita edes syntymäsokeutta. On ihmisiä, jotka ovat sokeutuneet myöhemmin elämänsä varrella onnettomuuden, sairauden tai muusta syystä. He vain joutuvat opettelemaan asioita eri tavalla. En osaa puhua heidän puolestaan, kuinka he tarttuvat arkeen ja elämään ylipäätänsä kiinni, koska mulla ei ole kokemusta enkä ole asiasta koskaan jutellut tämän kokeneiden kanssa, joten jätän sen aiheen tässä nyt puimatta. Yksi asia on kuitenkin varmaa. Ainakin suurin osa heistä, ehkä jopa jokainen on saanut uudenlaisesta elämästään otteen ja elävät täyttä elämää siinä missä syntymäsokeat sekä näkevät ihmiset. Kaiken oppii kun haluaa. Tämä on vähän sama, jos minä, joka en ole päivääkään kuluttanut penkkiä lääkiksessä, päivittelisin kirurgille sitä, kuinka ihmeessä hän kykenee leikkaamaan ihmisiä, miten se on mahdollista ilman, että käy vahinkoa. En osaisi mitenkään heti siltä istumalta. No mun tapauksessani se ei olisi mahdollista edes opetella, mutta joku toinen voisi käydä koulut siinä missä jo valmistunut kirurgikin on omat opintonsa suorittanut. Meistä tuskin kukaan selvittää sellaisia vaikealta tuntuvia tilanteita tuosta vaan, jotka tuodaan eteen yht'äkkiä ja käsketään vain toimia. Toivoisin ihmisten muistavan, että asiat, jotka tulevat uutena itselle, eivät ole uusia sille, joka niiden kanssa on jo kauan elänyt. Näin ollen minua ja naapurin Pirkkoa silmät sidottuna ei voida missään tapauksessa laittaa samalle viivalle. Lähtökohdat ovat niin erilaiset. Olen aina sanonut, että asioista saa kysyä. Jos jokin painaa mieltä, siitä voi puhua. En minä, ja tuskin kukaan muukaan näkövammainen tai muuten vammainen henkilö käy kurkkuun kiinni, käskee pitämään suunsa supussa ja painumaan... No just sinne. Asiat kokeneelta ja niistä tietävältä saa kuitenkin aina todenmukaisen ja rehellisen vastauksen. Ainakin multa saa. Kukaan tuskin pahaa tarkoittaen näitä asioita noin vääristyneesti pohtii ja vertailee, mutta joskus voisi ottaa selvääkin mahdollisuuksien mukaan. Siinä saattaa vaikka yllättyä :) Maailmassa on esimerkiksi sokeissa monenlaista. On sokeita urheilijoita, muusikoita, äitejä, isiä, ammattilaisia, monenkirjavaa porukkaa löytyy varmasti. Kuka tekee elämässään mitäkin, lista on pitkä ja ehkä jopa loputon. Ei elämä ole yksin kököttämistä yhdessä nurkassa, "Koska mulla se olisi, jos mun silmät sidottaisi". Itse kerron mielelläni elämääni liittyvistä asioista, toki asiallisten sekä ei-henkilökohtaisuuksien rajoissa, jos joku kysyy. Mitään voivottelua tai säälimistä en halua kuulla. Avautumista siitä, kuinka rankkaa mulla on, tai sitä, kuinka Jumala vielä parantaa silmäni terveiksi. Sellainen ei ole tarpeen. Olen onnellinen näin. Toivon, että ihmiset minut kohdatessaan suhtautuvat minuun kuten kehen tahansa muuhun. Heittävät läppää, juttelevat samoista asioista kuin muillekin, ovat rentoja ja omia itsejään. Ilman pelkoa tai armotonta ajatustenvaihtoa hiljaa mielessään itsensä kanssa siitä, mitä minulle voi sanoa ja mitä ei. Ymmärryksessäni ei ole vikaa.

Joskus (Harvoin) olen joutunut tilanteisiin, jotka olen kokenut jopa jollain tavalla henkisellä puolella agressiivisiksi hyökkäyksiksi minua vastaan. Minulta on kysytty jotakin asiaa. Yksi esimerkki on hevosten kanssa toimiminen. Joku halusi joskus selvittää asian. Kerroin, että käyn maastossa ratsain, kuten myös kentällä, hoidan hevosia ja teen samoja asioita mitä muutkin. Keskustelun toinen osapuoli mietti hetken ja puuskahti kiukustuneena päin naamaani: "Anteeksi, mutta miten se onnistuu?". Äänensävy kertoi hänen ajatuksensa ehkä selvemmin kuin hän niitä edes tarkoitti esille tuoda. Tästä seurauksena minulla meni mielenkiinto koko keskustelun jatkamisesta. Totesin, että ihan samalla tavalla homma onnistuu kuin sullakin, ja lähdin pois koko tilanteesta. Asiaan ei sen enempää palattu enää koskaan. Ja hyvä niin. Osalla ihmisistä, onneksi kuitenkin hyvin pienellä osalla on kummallinen tapa suhtautua siihen, mitä kerron. Heitä mietityttää jokin asia, johon he tahtovat kuulla vastauksen. Ja kun sen heille kerron, he eivät usko kuulemaansa, vaan törkeästi kyseenalaistavat joka ikisen suustani ulos päästämän sanan. Tämä on sitä ihmisryhmää, joiden käsityksen mukaan liioittelen ja yliarvioin itseäni ja taitojani, elämääni ja niitä asioita, joita teen. Mulla ei ole minkäänlaista tarvetta toimia noin. Olen kyllä aina, siis aina 100 prosenttia rehellinen asioista. Voin reilusti kertoa, jos jokin ei onnistu, mutta en myöskään aliarvioi itseäni asioissa, jotka tiedän taitavani siinä missä joku "normaali" ihminenkin. Voin esimerkiksi mainita, etten tule koskaan pystymään autonrattiin, en edes mopon selkään. Mulla ei ole tarvetta näytellä parempaa ja ns. tavallisempaa ihmistä kuin olen, muttei myöskään alentua lyttäämään itseäni siksi, että joku kyseenalaistaa minut esimerkiksi lastenhoitajana taikka ratsastajana. En ymmärrä, miksi helvetissä sellainen ihminen vaivautuu kyselemään asioita, joita hän ei kuitenkaan lopulta usko, vaan kääntää ne päälaelleen pitäen edelleen tiukasti kynsin ja hampain kiinni ennakkoluuloistaan. Ehkä he olettavat minun kertovan, että olen avuton ja muista ihmisistä 24/7 riippuvainen kuten heidän käsityksensä on. Tyhmä ei ole se, joka kysyy ja ottaa selvää, ei todellakaan. Tyhmä on se, joka ei ota tietoa vastaan, vaan jokin käsittämätön näkymätön editointilaite muokkaa tiedon ensin vastaanottajalleen virheelliseksi, ennen kuin sitä voidaan alkaa käsitellä ja juttu onkin jo aivan erilainen. Suurin osa tapaamistani ihmisistä ovat olleet kuitenkin asiallisia, fiksuja ja vastaanottavaisia oikealle tiedolle. Ennakkoluuloisuutta on ja sitä tulee aina olemaan, sen kanssa on vain elettävä. Meitä on niin monenlaisia. Harvoin ennakkoluulot varsinaisesti loukkaavat minua. Ainoastaan silloin, jos menetän jonkin mulle tärkeän mahdollisuuden tai hetken ennakkoluuloisen käsityksen vuoksi. Tai jos joku alkaa härkkimään niitä mulle henkilökohtaisia, herkkiä paikkoja. Niitä on vain muutama, mutta ne ovat sitäkin kipeämpiä juttuja, kun joku kunnolla osuu. Minulle on mm. sanottu lapsiin liittyen sellaisia asioita, jotka osuvat niin lujasti, että sitä on mahdotonta kuvailla sanoin. Olen joutunut kuulemaan pyynnön, etten koskaan hankkisi lapsia. Etten pärjää niiden kanssa, kuinka musta ei voisi koskaan tulla turvallinen äiti, joka pystyisi tarjoamaan lapsilleen kaiken sen, mitä lapsi hyvän ja turvallisen elinympäristönsä takaamiseksi tarvitsee. Asioita ei välttämättä tarvitse sanoa aivan suoraan, ne loistavat suurena ja selkeänä sanomana rivien välistäkin. Huomaan myös joskus jonkun vaivaantuvan, jos asia tulee puheeksi. Kuulen hänen ajatuksensa, vaikkei hän sanoisi sanaakaan. Vaistoan, jos jotakuta epäilyttää tai jos asian tahtoo tyrmätä jo ajatusasteellakin. En tahdo toistella niitä sanoja, joista tämä on selväksi käynyt. Tällaisia sanoja lausuneet ihmiset ovat siirtyneet minusta kauemmas ihan omasta toimestani. Olen ottanut etäisyyttä ja välimatkaa tarkoituksella, koska tuollaisten asioiden jälkeen mun on vaikea enää olla niitä heittäneiden ihmisten seurassa enää kuten ennen. Niin suuresta asiasta mulle siinä on kyse. Ja varmasti suurimmaksi osaksi juuri siksi, että mulle on aina ollut itsestäänselvää se, että "hankin" lapsia. Edes yhden, mutta mielummin useamman. Lapsethan eivät koskaan ole itsestäänselvyys, että ne vain tilataan, ja yhdeksän kuukauden jälkeen sylissä lepäileekin jo pieni nyytti ja kaikki on onnellisesti tapahtunut. Ehkä voisin paremminkin sanoa, että itsestäänselvyys on aina ollut se, että yritän lasta ja lapsia. Siihen eivät voi ketkään tämän maan päällä tallovat ihmiset koskaan vaikuttaa. Eivät sanoillaan eivätkä teoillaan. Ainoa mihin nuo asenteet vaikuttavat, on suhteeni heihin.

Näihin tunnelmiin päättyköön tämä postaus. Mun oli tarkoitus pohtia vain asiaa Syntymäsokea vs. hetken mielijohteesta silmänsä testimielessä sitonut henkilö. Asian eroja lähinnä, mutta taisin poiketa sivupolulle ja alkaa avautua asioista, joita en edes suunnitellut kertovani täällä vielä. Tätä jälkimmäisintä. Tuosta saisi kyllä oman pidemmänkin postauksen, mutta sen aika on vasta sitten, kunhan asia on ajankohtainen muutenkin. Palaan siihen vielä ehkä sitten joskus, jos siitä tuntuu hyvältä ja oikealta kirjoittaa. Alun perin postauksen idea lähti juurikin noista viime aikoina kuulemistani lausahduksista ja vertauksista, joten siitä tuntui luonnolliselta raapustaa vähän jotain muistiinkin. Palaillaan tavallisemmilla aiheilla taas pian.

torstai 18. joulukuuta 2014

Hevosarkea vuosien takaa



Siitä on nyt kaksi vuotta aikaa, kun olen viimeksi ollut hevosen selässä tai edes koskenut hevoseen. Se tapahtui Stellan vanhalla kotitallilla, jossa kävin hakemassa hevoseni tavarat lopullisesti pois, ja samalla ratsastin erään tallikaverini hevosella. Sen jälkeen en ole edes hakeutunut niihin hommiin ihan tarkoituksella. Meni joitakin kuukausia, kun harkitsin asiaa ja sanoin sen myös jollekin ääneen, en vaan muista nyt kuka sen sai ensimmäisenä kuulla. Ajatus tuntui vielä silloin kuitenkin loppujen lopuksi liian vaikealta, ja askel siihen vanhaan suuntaan - hevosten pariin jäi ottamatta.

Olen harrastanut hevosia viisivuotiaasta saakka. Se alkoi muutaman kierroksen talutusratsastuksesta pienellä shetlanninponilla kotimme lähistöllä sijaitsevalla tallilla. Siitä kaikki lähti. Aloin käydä talleilla enemmän ja enemmän, otin ratsastustunteja ja lopulta sain oman hevosen. Yhdeksän-vuotiaana sain oman shetlanninponin Dolyn, joka siitä parin vuoden kuluttua vaihtui isompaan hevoseen, Stellaan. Olin 11-vuotias, juuri syksyllä viidennen luokan aloittamassa, kun Stella saapui. Osasin jo silloin ratsastaa hyvin, olinhan sitä tehnyt jo kuusi vuotta. Mutta Stellan kanssa opin paljon uutta. Niin paljon, etten osannut edes kuvitella, kuinka sitä voi oman hevosensa kanssa yksikseen oppia. Kävin parina kesänä ratsastusleirillä niin, että Stella oli mukanani, sekä otin hevoseni kotitallin naapuritallilla yksityistunteja. Taisinpa muutaman kerran käydä tunneilla ratsastuskoululla paikan hevosilla, mutta muuten ratsastin aina yksin tai kavereiden kanssa. Joskus hyppäsin tallin muiden hevosten selkään, mutta oma oli toki se ykkösjuttu ja hevonen, jolla luonnollisesti eniten ratsastin.

Kymmeneen vuoteen mahtui paljon. Oli maastolenkkejä, estetunteja, uittamista, hoitoa ja harjaamista. Väliin niitä eläinlääkärikäyntejä ja sairauttakin, mutta niistä selvittiin. Jopa vakava kaviokuume selätettiin kesällä 2006. Esteet olivat sitä mielipuuhaa niin minun, kuin myös Stellan mielestä. Kun se meille tuli, en saanut sitä menemään esteen yli millään. Eikä saanut kukaan muukaan. Ei edes matalien, puomejakin se vältteli. En tiedä mistä tämä kaikki johtui. Hiljalleen sen uteliaisuus ja rohkeus voittivat, ja päästiin yli ensin matalien, sitten aina vähitellen korkeampien esteiden. Alkuvaikeuksien jälkeen alkoi olla jopa pienimuotoisia haasteita saada pidettyä hevonen ruodussa. Se innostui ja kuumui samantien kun estekalustoa vilahti vähänkin sen silmille. Se oli oppinut jotain uutta ja mahtavaa. Ja ne maastoesteet. En voi edes sanoin kuvata sitä vauhtia, joka oli kuitenkin hallittua, mutta lujaa. Niistä me molemmat kaikkein eniten nautittiin. Esteet vaativat aina pilvisen päivän tai jo hämärtyvän illan, että näin ohjata hevosen oikeaan paikkaan. Toki oli muutakin, ei pelkkiä esteitä. Välillä kiemurreltiin kentällä muuten vain, joskus tehtiin pelkkiä kävelylenkkejä maastossa. Alkuun veteen menokin taisi olla Stellalle pieni jännityksen paikka. Lopulta se meni ja reippaasti menikin. Rantavedessä sai olla tarkkana, ettei menty polvilleen ja kyljelleen viilentymään raikkaasta järvivedestä. Muutaman kerran se kävi makaamaan veteen ja pyöri siinä, ja selästä oli hypättävä salamana pois ettei jäänyt alle. Aina veteen astuessamme täytyi pitää huoli siitä, että otus on jatkuvasti liikkeessä ja kulkee eteenpäin syvemmälle veteen, ettei se pääse piehtaroimaan. Ja sehän ui mielellään. Minä selässä, ja milloin kukakin kavereista. Usein meillä oli tapana käydä maastossa heittämässä tunnin tai parin lenkki tallikavereiden kesken, jonka jälkeen uittamaan niin itsemme kuin myös hevoset. Tätä tapahtui paljon niin keväisin, kesäisin kuin syksyisinkin niin kauan kuin ilmojen lämpötila antoi myöten. Joskus jopa yövyttiin tallilla aitassa. Stella oli hyvä myös kärryn edessä. Välillä käytiin ajamassa maastossa, että saatiin vaihtelua sekä hevonen että minä. Aina meillä oli joku kaverikin mukana, yksin en koskaan silloin ehtinyt ajaa. Enkä olisi varmaan uskaltanutkaan. Siinä on kuitenkin sen verran iso "ajoneuvo" alla, että sen hallinta olisi mulle ollut liian hankalaa. Ajoin kyllä välillä, mutta aina oli joku mukana. Olisi ollut liian uhkarohkeaa sekä oman, että hevoseni ja muiden liikkeellä olevien terveyttä ja turvallisuutta kohtaan lähteä yksikseni kärryn kanssa, vaikka Stella varma hevonen olikin, pientä säpsähtelyä maastossa lukuunottamatta.



Kuvat ovat todella vanhoja, vuosien takaa. Täänkin ottamisesta taitaa olla jotain kuusi vuotta, jos en ihan väärin muistele. Kaipaan vieläkin niitä hetkiä, kun laukattiin maastossa niin lujaa kuin hevosista irtosi. No ainakin melkein :) Valittiin hyvä ja pitkä suora, usein niissä oli myös ylämäkiä. Vedettiin niitä useita yhdellä lenkillä. Tahtoisin ne hetket takaisin, kun käveltiin rauhassa metsän hiljaisuudessa, ei kiirettä minnekään. Kärryillä tai ratsain. Tahtoisin kokea kaiken tuon kertomani vielä uudelleen. Mutta vaikka pääsisin nyt hevosen selkään, ei mikään olisi enää samanlaista. Hevoset ja ihmiset ovat eri, ympäristö ja paikat ovat aivan erilaiset. Eikä yhtäkään hetkeä voi saada samanlaiseksi, vaikka kuinka yrittäisi. Molemmat meidän lapsuuden lähitalleista on lopetettu, kummassakaan ei enää yhtä ainuttakaan hevosta. Ja mikä pahinta ja lopullisinta. Stella on poissa. Siellä vihreimmillä niityillä. Tulevaisuuden kokemukset ja ainutkertaiset hetket voivat olla hienoja ja unohtumattomia, ne voivat jäädä muistoihin ja tuntua joskus vielä niistä katsoen vuosien päästä yhtä tärkeiltä ja samalla haikeilta. Omaa hevosta mulla ei nyt ole. Asia ei ole edes ajankohtainen ainakaan vielä, se jää ajan näytettäväksi sitten vuosien päähän. Juuri nyt mulla ei olisi aikaa, elämässä on niin paljon kaikkea muuta sisältöä. Ja sen lisäksi, kun olen nyt siirtynyt päätoimiseksi opiskelijaksi ja joutunut jättämään työjutut sivuun keikkaluonteisia sillointällöin tehtäviä töitäni lukuunottamatta, ei taloudellinenkaan tilanne anna tässä asiassa periksi. Täällä pääkaupunkiseudulla hevosen pito on vieläkin hintavampaa kuin esimerkiksi Itä-Suomessa, joten nyt ei millään elämän osa-alueella ole minkäänlaista pienintäkään aukkoa, johon mahtuisi omasta hevosesta edes turpakarvan verran. Vaikka hevonen antaakin enemmän kuin ottaa ja se on jotain niin paljon, se tosiaan myös ottaa. Siihen on oltava aikaa panostaa kunnolla. Niin taloudellisen tilanteen kuin myös elämän muuten on oltava oikeasti tasapainossa, ennen kuin hevosta kannattaa edes harkita. Täytyy todella miettiä, onko siihen valmis. Itse en kadu päivääkään Stellan kanssa. Mutta tiedän hevosenomistajuudesta sellaisenkin puolen, ettei se ole todellakaan yksinkertaista silloin, kun oma muu henkilökohtainen elämä on aivan solmussa. Mulla on ollut elämässäni sellainen jakso, etten ole pystynyt nousemaan edes sängystä ylös. Pitkä jakso. Elämässä oli silloin tapahtunut niin paljon kaikenlaista pahaa, joka vei voimat aivan finaaliin saakka. Silloin Stellakin oli väliin muiden hoidettava. Vaikka tiedän, etten voinut itse tilanteelleni mitään, se silti painaa mieltä ja sydäntä edelleen, ja tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Ja kun aivan kaikkea elämässä tapahtunutta ei pysty / halua tuoda aivan kaikille esiin, jää myös muille kuva, että olen vain välinpitämätön. En usko, että aivan kaikki ympärilläni olevat ihmiset näkivät sen todellisuuden, millaisessa suossa rämmin - tai yritin, mutten päässyt eteenpäin millään. Vaikkei mikään sellainen liittyisi hevoseen millään lailla ja kuten ei minunkaan tapauksessani liittynyt, kannattaa kaikki asiat pyrkiä selvittämään niin, että myös voimavarat oikeasti riittävät siihen, että todella pystyy hoitamaan kaiken itse. Toki apua saa ja pitääkin pyytää ja sitä tarvitaankin välillä, eikä koskaan voi tietää, mitä elämä tuo eteen. Enhän minäkään tiennyt. On hyvä huolehtia, että siinä lähellä olisi sitten joku tuttu ja turvallinen tyyppi, jolle voi avautua aivan kaikesta jokaista pientäkin yksityiskohtaa myöten, joka ottaa ohjat käsiin ja tietää missä todella mennään. Minähän olen tunnetusti aika huono siinä avautumisessa ;) Yritän vain sanoa, että hevosen tuloon kannattaa valmistautua kunnolla, miettiä aivan kaikki puolet siinä. Mutta niin kauan kuin itse tietää ja on asiasta varma, voin suositella lämmöllä oman hevosen hankkimista. Siinä on ne hyvät puolet, vaikkei varjopuoliltakaan voi välttyä, kuten ei missään muussakaan asiassa. Sitä hyvää on kuitenkin rutkasti paljon enemmän. Paljon saa irti myös talleilta ilman omaakin hevosta. Itse en oikeastaan ole mitään ratsastustunneilla ravaavaa tyyppiä, tykkään mielummin touhuta talleilla itsekseni tai ystävien kanssa. Hoitohevonen on hyvä ratkaisu myös ainakin siihen alkuun. Jos ystäviltä löytyy hevosia, voi varmasti lainailla myös niitä. Tapoja on monia harrastaa, eikä oikeista ratsastustunneistakaan mitään pahaa sanottavaa multa löydy. Se ei ehkä vain ole omaan tyyliini sopiva ympäristö. Toivon, että vielä joskus mulla olisi mahdollisuudet hankkia oma harrastehevonen. Täytyy vain kuulostella ja tunnustella tarkkaan se sopiva hetki ja myös aika siitä eteenpäin niin hyvin, kuin sitä vain voidaan alkaa ennustamaan. Suurella koolla varustettu kysymysmerkki on kuitenkin tällä hetkellä tässä perässä.



Ennen Stellan sairastumista reilut pari vuotta sitten tein sille harjaan kampauksen. Se tykkäsi kuunnella ja seisoi hievahtamattakaan paikallaan. Nautti ja rentoutui selvästi kun sai kaunistusta. Vasta kotona tajusin, että olin tehnyt verkon väärin, se olisi pitänyt tehdä vähän toisella tavalla lettiosia toisiinsa liittelemällä. Koskaan en ehtinyt tuota uudestaan kokeilla. Syksyllä 2012 Stella alkoi oireilla jaloista. Kipua, turvotusta, kuumenemista. Kuljetettiin hevonen Joensuun kaupungin eläinklinikalle tarkoituksena kuvata jalat. Paha nivelrikkohan sieltä löytyi, jokaisesta jalasta. Takajaloissa pahempi, etusissa vähän hellempi tapaus. Jos takajalat eivät olisi olleet niin pahat, olisi siitä voinut tulla vielä ns. seurahevonen jollekin toiselle hevoselle vaikka tarhaukseen. Henkiin jättäminen ei ollut enää mahdollista nivelrikon lisäksi kahdestakaan syystä. Vatsahaava oli puhjennut luultavasti jalkoihin kohdistuneen kivun aiheuttamasta stressistä. Toiseksi en uskonut, että Stellan henkinen hyvinvointi olisi ollut taattu ns. pullahevosena. Se tykkäsi olla aina mukana touhuissa. Käydä maastossa, mennä kentällä ja saada muitakin virikkeitä päivittäin kuin tarhassa seisomisen. Aktiivisuutensa puolesta olisi ollut hyvin mahdollista, että se olisi lopullisesti tylsistynyt ja romahtanut pelkkään nököttämiseen ulkona ja tallissa. Ei päästy kokeilemaan, koska muut kivut veivät lopulta päätöksen sille kannalle, että lopetus oli ainoa oikea ratkaisu. Olisi ollut eläinrääkkäystä jättää se henkiin ja kiduttaa päivästä toiseen tuskaisten kipujen vankina. Kiltistä ja ystävällisestä hevosesta tuli kiukkuinen, jopa vihainen. Se luimisteli ja yritti purra aina, kun sitä harjasi vatsan alta tai yritti satuloida. Satulaan reagoinnin jälkeen päätettiin lopettaa ratsastushommat kokonaan, eikä selkään sen koommin kukaan noussut. En edes osannut aavistaa kipujen kovuutta ennen kuin hampaat alkoivat näkyä ja korvat olla jatkuvaan liimaantuneina niskaan. Hevonen, ainakaan Stella ei ihan pienistä kivuista koskaan hätkähtänyt. Turvotuskin meni jaloista välillä pois palatakseen aina uudelleen. Joskus ihmettelin, miksi Stella ei suostu menemään esteen yli. Se oli vasta alkua tälle kaikelle. Lopulta 09.12.2012 Stella näki oman kotitallinsa, hevoskaverit ja tutut ihmiset viimeisen kerran, ennen kuin se päästettiin pois sen tuskan keskeltä. Itse en pystynyt menemään paikalle. Se oli niin kamalaa, että luulin itsekin kuolevani. Hain muutaman viikon kuluttua Stellan tavarat tallilta kotiin. Myin suurimmat: Satulan, loimia, suitset jne. Harjoja ja muuta pientä jätin muistoksi. Sen reissun jälkeen en ole tavannut hevosia. Nyt saattaisi ehkä olla oikea ja sopiva aika. Aloittaisin ihan pikkuhiljaa, kävisin aluksi vaikka harjailemassa ja hoitamassa. Jossain vaiheessa kiipeäisin satulaan. Osa tutuistani hevosihmisistä sanoivat heti Stellan kuoleman jälkeen, että paluu pitäisi tehdä heti, koska jos sitä lykkää tuonemmas se on entistäkin vaikeampaa. En kuitenkaan niin toiminut. En usko, että se voi olla sen surullisempaa tai tuntua musertavammalta teki sen aiemmin tai myöhemmin. Jos löydän pääkaupunkiseudulta jotain kivaa, voisin kokeilla. Ihanteellinen olisi jokin pieni muutamien hevosten rauhallinen talli, joka ei olisi täynnä ratsastuskouluille ominaista vilinää ja vilskettä hevosineen ja hoitajineen heidän paljouden keskellä. Täytyy ehkä vuodenvaihteen jälkeen alkaa ottamaan asiasta selvää.

torstai 11. joulukuuta 2014

Pikaostos minuutissa

Jos ahneudella on ikävät tai vähintäänkin epämukavat seuraukset, niin sama taitaa päteä myös liialle (turhalle) kiirehtimiselle. Päätin poiketa pikaisilla juuresostoksilla ennen kuin jatkaisin kiireistä matkaani paikasta A paikkaan B. Mulla oli siinä aikaa noin minuutti ja tiesin, että nyt tarviin kipeästi kotiin vietäväksi perunoita ja porkkanaa. Ensin ne porkkanat. Hyvä. Vielä hetki, ja ne perunat, ennen kuin pitää rientää. Nappasin toisenkin pussin kainaloon, äkkiä kassalle ja ulos ovesta. Mun täytyi lähestulkoon juosta, koska mulla oli vielä toinen juttu hoidettavana Ruoholahdessa. Halusin ihan välttämättä ehtiä siihen 16.58 lähtevään metroon, että olisin ajoissa kotona. Hulluahan tää on, koska niitä menee niin usein, etten varmaan montaa minuuttia olisi elämästäni missannut odottelulle. Noista metroista mainittakoon nyt sen verran, että munhan tarvitsee käännellä ja väännellä aivojani jos jonkinlaisiin solmuihin opetellessani metrojen lähtöaikoja Ruoholahdesta niin, että osun siihen oikeaan, joka menee Vuosaareen. Oon monesti miettinyt, että kunpa olisin muuttanut vaikka Kulosaareen, mistä kivan kämpän aikoinaan löysinkin mut sitä en saanut, niin mun ei olis tarvinnut välittää siitä, kumpaan metroon hyppään. Mutta koska jään juuri siinä Itäkeskuksesta seuraavalla Puotilan asemalla - se on vain siitä yhdestä pysäkistä kiinni, joudun kyttäämään kello kaulassa jatkuvasti sitä, etten mene väärään. Kerran menin, eikä se maailmaa kaada, koska Itäkeskuksessahan sen voi kätevästi vaihtaa, mutta oon niin laiska, etten jaksaisi millään siirtyä odottamaan enää sinne, vaan haluan aina suoraan kotiin. Musta on muutenkin kummallista, ettei HSL (tai kuka näistä nyt ikinä vastaakaan) ole vieläkään saanut laitettua kuulutuksia metroasemille. Se tuskin olisi kovinkaan työläs homma. Samanlainen kuulutus kuin metroissakin on. Jatkaako Itäkeskuksesta Vuosaareen vai Mellunmäkeen, se helpottaisi kovasti oikean metron valintaa, jos sitä ei näe lukea taulusta. Eikä kyse ole nyt mun laiskuudestani odottaa muutamaa ylimääräistä minuuttia Itiksessä. Vaan lähinnä siitä, että joskus kuulutukset eivät toimi. Jos mennään Itäkeskuksen ohi niin, ettei edes ennen sitä saada korville tietoa kumpaan juna jatkaa, ollaan hukassa. Tai mä ainakin olen. Ehkä. Jos menen vahingossa Myllypuroon, mulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka sieltä pääsee takaisin. Toivon todella, että siellä on sama systeemi kuin Puotilassa. Että junat lähtee molemmin puolin käytävää eikä eri paikasta kuten Ruoholahdessa tai Kampissa. Toki se on opettelukysymys, ja noissa kahdessa jälkimmäisessäkin tiedän mihin täytyy milloinkin mennä, koska se ollaan käyty erikseen läpi aiemmin. Mutta kovasti varsinkin kiireisimpinä päivinä menoa jouduttaisi ne kuulutukset. Kuulin joskus juttua, että niiden laittamista pohditaan kielteiseltä kannalta, koska ne häiritsevät muita matkustajia. Anteeksi mitenkä? Miten pari sanaa sillointällöin metroasemalla voi jotakuta häiritä? Esimerkiksi rautatieasemat ovat täynnä kuulutuksia. Jopa lähijunissa kuulutellaan asioita ja paikkoja. Miten se metroissa tai ratikoissa voisi olla sen enemmän eri asia? Toivotaan, että asia saadaan kuntoon piakkoin. Kyllä näinkin pärjää, mutta kuten sanoin - varsinkin kiireisinä hetkinä noista olisi apua. Nyt mennään oman muistin ja minuutintarkkojen kellonaikojen varassa.

Siihen kauppareissuun palatakseni. Onnellisesti kotiin päästyäni oikeasti kuvittelin ostaneeni perunoita. Kaikki oli jo valmista, mutta ne puuttuivat ruuanlaittohetkellä. Mukaan tarttuikin pussi, joka sisälsi aivan jotain muuta.


Punajuurethan ne siinä. Täytyy myöntää, ettei tää ollut ihan se kaikkein mieluisin yllätys. Tällaista oikeaa kunnon punajuurta en oo koskaan suuhuni laittanut. Ainoastaan joskus maistanut lasipurkissa liemessä killuvia palasia, jotka eivät uppoa millään. Jotenkin se kammotus heijastaa nyt näihinkin, vaikka voisin veikata, että nämä ovat nyt kuitenkin erilaisia, niitä alkuperäisiä oikeita punajuuria. Näitä on nyt olemassa melkoisen suuri ja painava säkillinen. En tiedä, mitä näistä voisi valmistaa, harmittaa jos menevät hukkaan. Ehkä jotain joulupöytään? Facebookissa mulle ehdotettiin punajuuri-aurajuustolaatikkoa, juureslastuja tai kasvissosekeittoon yhdeksi osaksi. Ihan hyviä vaihtoehtoja kaikki, täytynee kokeilla, jos nyt voittaisin ennakkoluuloiset inhoni kaikkea sellaista kohtaan, mikä vähänkään liittyy punajuureen. Ehkä tällä oli jokin tarkoitus kun nämä mun käsiini sieltä hyllyltä sukelsivat, tahdon uskoa niin. Mutta opin sen (Ehkä, ja suuri kysymysmerkki perään ;)), ettei kannata kiireessä tehdä mitään ostoksia. Tai jos tekeekin, niin panostaa edes ihan vähän paremmin siihen, mihin tarttuu. Mä en edes tiennyt, että punajuurta on olemassa tuollaisissa pusseissa, tai millaisia ne ovat. Mielsin aina sen juuri siihen etikkaliemeen työnnettyihin möykkyihin lasipurkissa. Sain taas uutta arvokasta tietoa ;) Ja luojankiitos mulla oli jääkaapissa vielä muutama pottukin, ettei jäänyt ruoka ihan vajavaiseksi. Sattuuhan näitä... Niissä kuuluisissa paremmissakin piireissä. Ja paremmissa perheissä. Ja paremmissa missä vaan :)

Jouluvalmisteluja mä en ole oikeastaan tehnyt juuri yhtään. Ainuttakaan joululahjaa en ole hankkinut, ainoat mitä olen saanut aikaiseksi on itsenäisyyspäivän enkelijoulutortut ja parvekkeelle laitetut jouluvalot.


Väkerrettiin ne parvekkeen lasitukseen kiinni ohuella, lahjapaketointiinkin mainiosti sopivalla läpinäkyvällä teipillä, kun ei muuta ollut sillä hetkellä saatavilla. Ja hyvin ne on ainakin toistaiseksi pysyneet, joskin eivät ole ihan niin suorat kuin mitä olisin toivonut. Mut siinä ne loistaa ja tuo tunnelmaa kuitenkin, se on tärkeintä. Musta olisi ihana poltella kynttilöitä muutenkin ihan sisällä, mutta en uskalla käsitellä tulta täällä. Lähes 100 prosentin todennäköisyydellä tuli tarttuisi kissojen häntiin ja lopulta purkautuisi koko talon peittäviksi valtoimenaan leimuaviksi liekeiksi. Vaikka nuo karvakerät varovaisia ovatkin tulen ja kuumuuden lähellä, en silti uskalla luottaa. Hyvin usein meillä palaakin ledvalokynttilät, jotka ajavat asiansa ihan hyvin. Ainoa miinus niissä on tuoksuttomuus. Joulun tuoksuinen kynttilä olisi ihana ja tunnelmallinen, mutta ehkä sitä tuoksua täytyy hakea jostain muualta. Parvekkeella mulla palaa lyhdyssä yksi ledvalokynttilä, jotka sain tuparilahjaksi, vaikken tupareita ole ainakaan vielä pitänytkään :)


Tätä nykyä kaikki nämä valot tuovat mulle loistetta syksyn pimeyteen, sellaista piristävää kirkkautta. Joulutunnelmaa ei ole ollut. Ei tänä, eikä viime jouluna. Joulun tuntua varjostaa isäni kuolema, josta on aikaa vasta reilu vuosi. Tämä tuleva joulu on elämässäni vasta toinen, jota hän ei ole täällä viettämässä. Oikeastaan siksi kaikki valmistelut ovat jääneet, eikä mulla suoraan sanottuna ole minkäänlaista mielenkiintoa edes juhlia koko joulua. Ei tee mieli lähteä jouluostoksille, joulukuusesta puhumattakaan... Ja annan sen olla niin. En halua pakottaa itseäni mihinkään, mikä ei tunnu hyvältä. Kun joulun laittaminen valmiiksi tuntuu enemmän ahdistavalta kuin mieluiselta ja tunnelmaltaan juhlalta, ei siihen kannata käyttää aikaa. Sen voi tehdä taas sitten, kun siihen tuntee pystyvänsä. Uskon niin, ettei mulla tule täydellisiä jouluja enää olemaan. Aina puuttuu jotakin. Tiedän, että joulu, joka minustakin tuntuu joululta ja ylipäätään hyvältä saapuu vasta sitten, kunhan mulla on ensimmäinen oma lapsi sylissäni. Mutta se ei ole vielä tämä nyt tuleva joulu.

Treenaamisesta oon pitänyt taukoa koko alkuviikon. Viime perjantaina lisäsin painoja käsi- sekä reisitreeniin. Nyt viikonlopun ja vielä alkuviikollakin vasemmassa hauiksessa on tuntunut omituinen kipu. Sellainen, kun joku tökkisi sinne jollain paksulla neulalla lujasti. Nyt alkaa kaikki olla taas kunnossa ja olen ihan treenikuntoinen. Huomenna meen taas kokeilemaan, mutta ehkä vähän rauhallisemmin, ettei ole kohta koko käsi pois pelistä. Rintaprässiin täytyisi lisätä myös vastuksia. Se on ollut mulle rankka laite koko ajan, mutta varsinkin alkuun. Ekoja kertoja sillä tehdessäni oli aina hetkiä, että viisi viimeistä puristusta ponnistelin tuskissani ja hoin itselleni mielessäni, että mä kuolen, mä kuolen, mä kuolen. Jonkin ajan kuluttua opin sen rankkuudesta huolimatta olemaan vähän kannustavampi itseäni kohtaan. Ajattelen kivoja asioita, seison jääkylmässä meressä jäähileiden keskellä, sellaisten, joita on aina mansikkamargaritassa, jos ne ei ole ehtineet sulaa, ja sijoitan ajatukseni treenin jälkeisiin hetkiin, joissa rentoudun juurikin siinä meressä. Todellisuudessa mä en ryntää sentään tähän vuodenaikaan luonnon vesiin, mutta tuo on mulle henkisesti helppo keino jaksaa tehdä raskaatkin liikuntasuoritukset loppuun asti. Huomenna jatketaan myös näitä ajatusharjoituksia :)

torstai 4. joulukuuta 2014

Joka kuuseen kurkottaa...

Niin kuinkas siinä sit lopulta käykään?

Kehuin täällä viime postauksessa sormet kipeiksi sitä, kuinka hiton vahva ja jaksava ihminen mä olenkaan, ja kuinka saan olla siitä ylpeä. Että jaksan ja jaksan ja jaksan ja jaksan ja olen jaksanut niin hienosti treenata enemmän kuin ikinä. No. Maanantaina tulikin sitten vähän isompi takapakki näihin kuvioihin, enkä ole ihan hetkeen sellaista voimattomuuden tunnetta kokenutkaan liikkuessani. Tarkoitus oli lähteä salille iltapäivällä ihan normaalisti kävelymatkojen merkeissä. Tehdä salitreeni, käydä puolen tunnin spinning ja kävellä kotiin. Ja niin teinkin. Edellisyönä mulla oli ollut todella huonot unet, neljä tuntia tai vähän päälle. Ei riitä. Heräsin aivan tokkuraisena, mutta itsepintaisesti päätin, että eihän minua noin vaan nujerreta. Jo salille kävellessäni tunsin, että nyt ei jalat liiku ihan kuten pitäisi. Heikotti ja odotin että olisin jo perillä. Oon huomannut itsessäni myös sen, että jos olen yliväsynyt ja aivan pökkyrässä, ruoka ei maistu, edes vesi ei meinaa mennä alas. Työnsin väkisin kurkkuun pari palaa ruisleipää ennen lähtöä. Perillä musta tuntui, kuin olisin kuuden promillen kännissä. Silti en osannut lopettaa. Latkin vettä sen minkä pystyin ja aloitin treenin. Tässä vaiheessa olisi pitänyt jo viimeistään tajuta lopettaa, ja mieluiten jäädä jo kotiin. Mä en tiedä, milloin opin. Ehdin saada lähes koko treenin päätökseen, vain yläselkä ja osa reisitreenistä jäi tekemättä. Ja ne kyykkäykset kotona lähtiessä. Alkoi tuntua, että päässä pyörii ja lähdin salin puolelta pukuhuonetiloihin. Lisää vaan vettä ja hengittelyä. Arvoin kymmenen minuuttia mitä teen. Menenkö vielä spinningsaliin, pystynkö, enkö pysty, pääsenkö kotiin, lähteekö taju. Vapisin kaappien vieressä, välillä tarrasin kiinni oveen ettei jalat pettäisi. Jossain vaiheessa alkoi olo helpottaa ihan vähän. Päätin, että nyt saa spinning jäädä. Aloin kasata tavaroitani ja tehdä lähtöä kotiin. Niin. Kotiin kävellen. Ei ikinä. Mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja. Taksikortti kotona. Rahat kotona. Ainoastaan matkakortti takin taskussa. Mietin kuinka kaikki päättyy. Lauttasaaresta on kuitenkin matkaa kotiin aika reilusti. Taas hetki arpomista ja harkintaa ihan rauhassa... Katsoin kelloa. Viisi minuuttia spinningin alkuun. Jokin hullu voima mun sisälläni sai mut kuitenkin peruuttamaan kotiinlähtöaikeeni ja vedin spinningkengät jalkaan. Otan ihan rauhassa, en lisää vastuksia liikaa, jos alkaa heikottaa, lopetan. Hölmö. Mahduin vielä juuri ja juuri saliin. Kaikesta huolimatta se puolituntinen meni ihan kivuttomasti, mutta en todellakaan tehnyt mitään täydellä teholla. Kotimatka oli taitettava kävellen, sen kuljin hitaammin. Vedin Lauttasaaren sillalla keuhkot täyteen merentuoksuista ilmaa, kuin hamstraten, ettei se pääsisi loppumaan. Se piristi sen verran, että pääsin ehjin nahoin kotiin. Mitä tästä opin. Opinko jotain? Sen, ettei tokkuraisena ja superväsyneenä kannata lähteä liikkeelle. Vaikka nyt ei tapahtunut pahempaa, se voi seuraavalla kerralla olla edessä. Jokin paha. Jos ei ravintoakaan saa niellyksi, on parempi levätä kotona. Tänään meni jo huomattavasti paremmin. Koko treeni kulki mukavasti eteenpäin eikä tarvinnut pelätä pyörtymistä.

Mun on jo useaan otteeseen pitänyt tehdä itselleni oma ravinto-ohjelma. Siis sellainen tarkka, missä kaikki ravintoaineet ovat tarkalleen just niin kuin niiden pitääkin olla. Samalla tavalla, kuin tekisin sen asiakkaalle. Vaikka nytkin homma on ihan mukavasti ruodussa, ei se kuitenkaan ole minkään tarkan ohjelman mukaista, ja saatan joskus lisätä / vähentää jotain aina fiilisten mukaan. En esimerkiksi ole tarkkaan laskenut hiilareiden, hyvien ja huonojen rasvojen jne määriä. Tiedän vain suurinpiirtein mitä syön ja kuinka paljon aterioillani on mitäkin. Olen huomannut, että tuloksia on alkanut jo hieman näkyä (tai siis tuntua, lähinnä vaatteista huomioiden), mutta koskaan se ei pahaa tee laittaa omakin ateriointi viimeistä suupalaa myöten kohdilleen. Sen otankin toivonmukaan työn alle joulun pyhinä. Tammikuussa on hyvä aika aloittaa sen noudattaminen, silloin viimeistään. Tällaisen rakentaminen on ainakin helppoa. Kun tietää tasan omat tavoitteensa, lähtökohdat jne, pääsee niistä jouhevasti liikkeelle. Ruokapäiväkirjan pito myös uutta ruokavaliota noudattaessa on ainakin alkuun kätevä tapa seurata, kuinka hyvin syöminen uuden kaavan mukaan lähtee sujumaan. Kun pitää vaikka viikon, maanantaista sunnuntaihin merkaten siihen aivan kaiken, joka ikisen suuhun laittamansa murusen, saa itsensä helpommin kiinni vaikkapa mahdollisista lipsahduksista ja näin on helpompaa palata ruotuun. Ilman päiväkirjaa sitä helposti kuin huomaamatta ihan ohimennen saattaa syödä palan suklaata, toisen, kolmannen ja ehkä neljännen, eikä välttämättä enää jälkeenpäin päivien kuluttua sitä muistakaan. Kun se lukee paperilla, siihen on helpompi tarttua ja kiinnittää huomiota tulevaisuudessa. Toki meitä on moneksi. Esimerkiksi mä olen itse huono pitämään päiväkirjaa ruokailuistani. Joskus olen sitä kokeillut, mutta aina sinne unohtuu jotain merkitä. En tiedä johtuuko se siitä, etten pysty käyttämään kynää ja paperia, jotka ovat helpommin ulottuvilla ja saatavilla vaan joudun naputtamaan kaiken koneelle sitten kun se läppäri on siinä holleilla. Vai vain siitä, että olen yksinkertaisesti hemmetin laiska laittamaan syömiäni eväitä ylös. Ehkä molemmista. Ehkä mä olen laiska naputtamaan ja kokisin helpompana kirjoittaa heti pieneen muistivihkoon. Mutta se ei ole mulle mahdollinen tapa. Kai mun täytyy ottaa esiin puhelimen sanelintoiminto ja tallettaa jokaisen niellyn suupalan jälkeen, mitä se oli ja miltä maistui, kannattiko ja tekisinkö samoin toiste kielletyllä hetkellä. Toisaalta olen todella säntillinen näissä asioissa muutenkin. Jos joku lykkää mulle valmiin ruokaohjelman käteen ja sanoo, että tätä noudattamalla saat unelmiesi vartalon, mähän noudatan sitä kuin koira sille annettuja käskyjä. Jokaisesta ylimääräisestä suupalasta tulee niin syyllinen olo, etten tohdi niihin juurikaan sortua. Kovin montaa kertaa mulla ei ole ollut valmista ruokaohjelmaa. Hypoxin aikoina oli suosituksia, karpatessakin piti itse säveltää jotain omaa. Ja ylipäätään kaikki on ollut itse opittua ja rakennettua ruokailua. Itseasiassa ainoa taitaa olla Jutta Gustafsbergin julkisesti jakama dieetti, jota joskus noudatin. Se lähtikin hyvin liikkeelle. Kesä vain tuli liian nopeasti, ja se hukkui kesäherkkujen alle. Huono selitys. Onneksi siitä on jo aikaa parisen vuotta, ne olivat niitä entisen elämän mokia, joihin en enää palaa. Nythän mulla on loistava mahdollisuus saada uusi, toimiva ohjelma, jonka avulla saisin vielä parempia tuloksia kuin nyt. Vaikka nytkin asiat ovat hyvällä mallilla. Mutta koskaan ne eivät voi olla liian hyvin :)

maanantai 1. joulukuuta 2014

Uutta sisältöä treeneihin

Mun on pakko heittää tänne eräs resepti. Oma ohjeeni Pulled porkista. Laitoin ensimmäistä kertaa uudessa kodissani, tai no ehkä nyt jo "uudessa" tämän herkun pataan. Aiemmin käytin valmiiksi tehtyjä ohjeita, mutta nyt sovelsin itse omani, eikä siitä pahaa tullut, vaikka itse sanon. Vielä se vaatii vähän pientä hienosäätöä, mut ihan uudelleen tehtävän arvoinen kuitenkin.

En tiedä olenko maailman ainoa, joka repii possun ihan tavallisesta uunifileestä. Kaikissa selaamissani ohjeissa, joita on varmaan tuhansiamiljoonia, on lihana käytetty kassleria tai muuta vastaavaa rasvaista lihaa. Mä olen jotenkin aina kammonnut rasvaa ja läskiä. Miellän sen sellaiseksi muljahtelevaksi suussa, eivätkä lihassa olevat luutkaan houkuttele, vaikka niistäkin kuulema saadaan paljon maukkautta ruokaan. Olen aina ostanut herkkua varten ihan perusfileen, joko sellaisen pötkylän tai muuten vaan möykyn maustamattomana. Siitä on tullut ainakin omaan makuuni sopiva, ja oon tykännyt kovasti. Joten tässä reseptissä on lihassa poikkeus.

Tarvitset:
1 kg porsaanfileetä
1 dl ketsuppia (Mulla oli tulista chiliketsuppia puolet, puolet tavallista)
1 dl punaviinietikkaa

1 dl tummaa siirappia
1,5 dl bbq-kastiketta
0,5 dl soijakastiketta
2 rkl dijonsinappia
Kolme kynttä valkosipulia
Chiliä oman maun mukaan, joko tahnassa, jauheena tai pilkottuna. Määrä riippuen siitä, kuinka tujua chiliä käyttää. Mulla ei nyt ollut sitä ollenkaan, koska ketsuppi toi tulisuutta mukavasti. Normaalisti laitan pienenpienen ripauksen chilijauhetta, joka erittäin tulista, ulkomailta tuliaisina saatua, saattaa saada ehkä myös Suomesta jostain päin. Jos käytetään vain tavallista ketsuppia tähän, kannattaa chiliä kuitenkin jonkin verran lisätä, se tuo kivasti makua ja pientä tulisuutta.

Mausteseos lihan maustamiseen:
1 tl suolaa (Koska mulla oli tässä suolattu filee, se teelusikallinen tuntui liian suurelta. Olisin voinut laittaa puolikkaan. En yleensäkään käytä runsaita suolamääriä ruoan laitossa, ehkä siksikin tuli mun makuuni vähän liikaa)
1-2 tl savupaprikajauhetta
1 tl mustapippurijauhetta
1 tl grillausmaustetta

Aloitellaan siitä, että mausteseoksen mausteet sekaisin, ja hierotaan lihan pintaan kauttaaltaan niin, että liha varmasti saa maustetta joka puolelle. Tämän jälkeen paistopussissa jääkaappiin yöksi maustumaan.


Mausteseos tuntui menevän osittain rakeiseksi lihan pinnalle. Mutta kun otin lihan seuraavana päivänä paistopussista, se oli ihan tasainen. Harvoin maltan pitää lihoja öitä maustumassa, joten tääkin on aika uusi juttu vielä. Mutta kannatti selvästi, maku sen myöhemmin kertoi :) Kastikkeen ainekset sekoitin ensin kulhoon, viipaloin veitsellä valkosipulinkynnet ohuina siivuina sekaan, josta kaadoin lihan päälle pataan. Ihan tavallinen kannellinen uunipata sopii mainiosti. Kansi kiinni ja uuniin. Annoin lihan hautua uunissa 150 asteessa viitisen tuntia. Huomasin, että ehkä kuusikin olisi saanut olla. Ekan kerran revittyä possua tehdessäni pidin seitsemän tuntia, jolloin siitä tuli ehkä hitusen liian kypsää jo. Vielä enemmän kuin ylikypsää. Viidestä tunnista liha kyllä mureni, mutta meni ehkä enemmän silpuiksi kuin suikalemaisiksi säikeiksi, jollaista olisin toivonut. Raakaa ei kuitenkaan ollut ja sehän on pääasia. Ensi kerralla olen ehkä fiksumpi, jos muistan vielä silloin ;)


Siitä sitten repimään. Kahdella haarukalla liha riekaleiksi :) Kastiketta tuli melko reilunlaisesti loppujenlopuksi, kun olin suikaleet, tai tässä tapauksessa silpuhtavan lihan siihen sekoittanut. Ei haittaisi, vaikka tekisi noilla määrillä 1,5 kg lihamöykylle, riittäisi varmasti.


Ja kuten me kaikki tiedetään, tämä herkku taipuu moneen. Ei luultavasti sellaista ruokalajia peruseväistä löydy, johon se ei kelpaisi. Pitsoihin, tortilloihin, täytettyihin patonkeihin, perunamuusin kaveriksi jne. Tällä kertaa keittelin riisiä ja vierelle salaattia kurkkuineen, tomaatteineen ja jäävuorisalaatteineen. Kovinkaan montaa reseptiä riisin rinnalle en ole tästä löytänyt, ehkä tämä kuuluisi nautiskella vähän epäterveellisemmissä merkeissä, mutta jokainen tavallaan. Viimeksi reilut puoli vuotta sitten meilläkin syötiin pitaleipien ja ranskalaisten kanssa.

Treenijuttuihinkin olen ottanut pieniä lisäyksiä. Oikeastaan ne ovat tulleet melkein itsestään, niitä mitenkään sen kummemmin erikseen suunnittelematta. Treeneissä oli muutama viikko sitten pieni tauko kipeilyn seurauksena. Teki hankalaa olla liikkumatta, mutta toisaalta en olisi kyennyt mihinkään. Keuhkoihin ja kurkkuun sattui niin, että yskänpuuskissa meinasi tulla itku monta kertaa. Tajunlähtö ei ollut kaukana ja pelkäsin aina uutta yskimistä, kun edellinen teki niin pahaa. Onneksi kaikki meni nopeesti ohi, ja pääsin taas jatkamaan.

Olin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin spinningissä pari viikkoa sitten. Se tapahtui puolivahingossa maanantai-iltana. Salille lähtiessäni muistelin, että siellä on jossain vaiheessa iltaa spinning, ja tajusin ottaa sopivat kengät matkaan. Kerran sen virheen parisen vuotta sitten tein, että lähdin pyörän selkään ohutpohjaisissa kengissä, sellaisissa, jotka taipuivat helposti. Se järjetön tuskanhiki jalkakivusta vielä lisänä treenin tuottamaan hikoilumäärään oli jotain aivan kamalaa, ja kipu... Koko tunti romahti täysin käsiin. Muistan sen ikäni. Siitä otin opiksi. Mullehan asiasta varoiteltiin etukäteen ja olin kuullut kenkäsuosituksista aiemminkin, mutta ne, jotka mut hyvin tuntevat tietävät, että mulle on asiassa kuin asiassa turha sanoa mitään. Jos päätän lyödä pääni seinään, sen myös teen ja huomaan vasta siinä vaiheessa toimineeni typerästi kun sattuu. Jännä muuten, että pienissä asioissa kuten nyt tässä tämä pitää paikkansa. Suuria tekemiäni asioita en ole koskaan katunut, vaikka toiset ovat varoitelleet etukäteen, niissä oon aina onnistunut ja tehnyt hyviä valintoja ;) Parempi onkin saada tällä tavoin kynsilleen pikkujutuissa kuin niissä oikeasti merkittävissä ja vakavemmissa elämäntapahtumissa. Tein nyt treenin, kuten aina teen noin tunnin mittaisena. Spinningiin oli enää puolentunnin pätkä odotteluaikaa, joten päätin jäädä ja kokeilla sitä, kun olin jo valmiiksi salilla. Ja voin sanoa että kannatti. Mulle neuvottiin pyörän toiminnot ja säädöt. Huomasin, että olin aina siihen asti polkenut pyöräntanko liian alhaalla. Nyt kun asia korjattiin, tuntui treeni siinä todella paremmalta ja jotenkin helpommalta. Kyseinen tunti oli puolen tunnin mittainen. Heti perään on toinen puolituntinen, johon jokainen saa halutessaan jäädä tai poistua ekan puolikkaan jälkeen. Mä poistuin, koska tuntui, että oli parempi aloittaa rauhassa, edellisestä kerrasta oli kuitenkin jo aikaa. Ja voin sanoa, että kannatti käydä. Olo tunnin jälkeen on aina hyvä ja rento, jo sitä olotilaa ajattelemalla jaksaa ne rankimmatkin kohdat tunnista mennä läpi. Otan tämän osaksi viikkotreeniä. Alkuun kerran puolen tunnin ajan, jonkin ajan kuluttua kokonaisen tunnin kerran viikkoon, sitten vielä lisänä 45 minuuttisen spinningtreenin joka onkin jo heti seuraavana päivänä. Jossain vaiheessa mennään kahdella tunnilla / viikko, heti kun tunnen pystyväni.

Tosta parin viikon takaisesta tuli raskaampi treeni kuin olin kuvitellut. Spinning oli vielä epävarma salille lähtiessä, enkä ollenkaan osannut edes ottaa huomioon sitä, että mulla olisi vielä kuuden kilometrin matka taitettavana yhteensä. En muistanut sitä vielä silloinkaan, kun treenin jälkeen ilmoitin salilla että voisin nyt spinningiä kokeilla. Tai muistin ja tiesin, mutta en rekisteröinyt sitä tarpeeksi selkeästi. Näinhän mulle käy useinkin, kun haahuilen sinne tänne ja kaikkea täytyy kokeilla :) Ekat kolme kilsaahan olin kävellyt jo salille tullessa. Vasta kaksi treeniä tehneenä tajusin, että tämä on todellisuus. Toki mulla olisi ollut mahdollisuus ottaa taksi, mutta itsepäisesti ajattelin, että nyt mennään loppuun asti kun ollaan kerta lähdetty. Yllättävän hyvin jaksoinkin: 45 minuuttia reipasta kävelyä, tunnin salitreeni, puolentunnin spinning, ja samat 45 min kävelyä takaisin kotiin. Itseasiassa se tuntuu aika uskomattomalta, kun miettii, kuinka paljon tuossa on liikuntaa yhteenlaskettuna päivää kohti. Toki noiden 45 minuuttisten välissä on molemmissa ensin vartti, 20 minuutin tauko metrossa istuen ja siitä vasta se puolen tunnin rupeama. Ja täytyy muistaa, että noilla kävelyreiteillä on liikennettä ihan kivasti, joten suojateiden luona saa hetkiset odotella. Kaikesta huolimatta mä olen itsestäni ylpeä että jaksoin, ja että vasta 100 metriä ennen meidän rapun alaovea alkoi tuntua, että nyt en jaksa. Eipä mulla ollut vaihtoehtoja, sellaista matkaa varten ei taksia kannata ottaa. Toisaalta miksipä ei, jos se sopivalta tuntuu - ei se mullekaan mahdoton ajatus välttämättä olisi ;) Yleensä oon liikkunut korkeintaan noin puolitoista tuntia päivittäin, mutta nyt aika alkaa pidentyä. Ylpeä saan olla myös siksi, ettei se jää tähän. Huomenna on uusi päivä, uusi salitreeni ja spinning, sekä uudet kävelyt.

Joskus aiemminhan menin salille taksilla. Niin mulla, kuin varmasti ainakin suurimmalla osalla näkövammaisista on käytössään kaupungin / kunnan myöntämät kuljetuspalvelukyydit, joita on se 9 kahdensuuntaista / kuukausi + työ- tai opiskelumatkat, jos niitä tarvitsee. Niitä oon ahkerasti käyttänyt, kun normaalilla julkisen liikenteen hinnalla saa kulkea. Mutta päätin joku tovi takaperin, että nyt tämä saa loppua, tai ainakin reilusti vähentyä, kun salille on helppo päästä julkisillakin. Kotoa kilometrin matka metroasemalle, siitä Ruoholahteen, josta pari kilometriä kävellen Lauttasaareen perille. Sama takaisin, Siinä ne kävelyt joista kerroin. Siinä on oikein hyvä lämmittely ennen treeniä ja palauttelukävely sen jälkeen. Kyllä siinä juoksumatolla tulee silti hölkättyä jonkin aikaa, joskin välillä vähän vähemmän kuin normaalisti. Hyvä puoli tässä kävellen saapumisessa ja lähtemisessä salilta on myös se, ettei mun tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa Oonan takia, ettei sillä olisi tarpeeksi opastustöitä salireissujen aikana. Nyt se saa enemmän töitä ja minä treeniä. Väliajat eli ne, kun treenailen, se voi makoilla henkilökunnan tiloissa ja seurailla ikkunasta salin puolella tapahtuvia asioita. Huomisesta alkaen alan lisätä treeniin vielä pakaralihasharjoitukset. Ne teen kotona ennen lähtöä. Voisin hoitaa homman pois alta myös salilla, mutta se mua vielä mietityttää. En muista koskaan huomanneeni, että siellä joku kyykkää mun paikallaollessani. Mietin, tekeekö sitä siellä edes kukaan. Voiko sitä tehdä salilla. Vai hoitaako tyypit sen osuuden kotona. En halua erottua joukosta. Väkisinkin pohdin sitä, jos olen ainoa meidän salilla joka sitä harrastaa kaikkien silmien alla, vaikkei sillä mitään väliä ole, enkä usko kenenkään siihen huomiota edes kiinnittävän. En ole koskaan salihistoriani aikana kyykkyjä tehnyt paikanpäällä, enkä muista että Joensuussa treenatessanikaan kukaan muukaan olisi. Kokeilin aiemmin kyseiselle lihasryhmälle tarkoitettua laitetta, mutta olin siihen liian lyhyt ja näin ollen liike ei ollut mulle toimiva, joten päädyin kyykkyihin ja pariin muuhun tehokkaaseen liikkeeseen ilman laitetta. Sain salilta hyvät neuvot niihin, ja nyt ne otan käyttöön. Käsipainot mulla on jo olemassa, ne vaan on kateissa vielä muuton jäljiltä. Mutta veikkaan, että kehon oma paino vastuksena näin alkuun riittää. Huomenna siis uusi koitos :)

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Uusi alku, uusi mahdollisuus, uusi elämä

Kävin tiistaina tutustumassa Lauttasaaren Lady Linen (nykyisin Lauttasaaren Lady) tiloihin. Kävin paikanpäällä jo kesällä, mutta nyt alkuviikosta oli vuorossa haastattelu treeniohjelmaa varten, jonka sitten perjantaina sainkin. Siinä samalla tutustuin vielä tiloihin ja treeniympäristöön. Nyt päästään kunnolla hommiin.

Kuten varmaan monille meistä, niin myös mulle on tärkeää se, millaisessa paikassa treenaan. Olipa kyse ihan aerobisesta treenistä luonnon keskellä, tai lihaskunnon harjoittamisesta kuntosalilla. Itse treenaan mieluusti naisten salilla. Tykkään, että tilat ovat sopivan pienet, muttei kuitenkaan liian ahtaat, että on helpompi löytää oikeat laitteet. Valintaan vaikutti myös ryhmäliikuntatuntien saatavuus ja niiden valikoima. Mähän en oikeastaan ryhmäliikunnoista harrasta muuta kuin spinningiä nyt, mutta tarkoitus olisi laajentaa ympyröitä jossain vaiheessa. Lady Linella on hyvä spinningtarjonta. Tunteja on lähestulkoon jokaisena päivänä viikossa, eikä tarvitse olla aina menossa vain tiettynä aikana. Suurimmalle osalle tunneista on aina tilaa, vaikka päättäisi osallistumisestaan vasta edellisiltana. Päivisin tällä salilla on ihanan hiljaista, vain muutamia treenaajia on näkynyt kun olen itse ollut paikalla. Se on iso plussa. Extraherkkuna on solarium, infrapuna- sekä tavallinen sauna, jotka sisältyvät jäsenyyteen. Näillä perustein mä salini valitsin. Täytyi vähän mietiskellä ja käydä läpi muuton jälkeen, mikä paikka vastaisi parhaiten sitä, mitä itse haen ja mikä on mulle mieluisinta. Lady Line oli muutenkin tuttu ketju, koska sellainen löytyy myös Joensuusta. Joten se oli sitten luonteva valinta. Jos nyt jotain miinusta yritän hakemalla hakea ja vääntää, niin ehkä pitkä matka salille voisi olla sellainen. Harkitsin Kannelmäen ja Lauttasaaren välillä, jotka ovat käsittääkseni Helsingin ainoat kyseisen ketjun salit. Tulin siihen tulokseen, että helpompi on matkata Lauttasaareen Itä-Helsingistä käsin. Metrolla Ruoholahteen ja siitä kävellen määränpäähän. Kannelmäkeen tarviis ottaa vielä keskustasta juna, eikä mulla ole käsitystä siitä, kuinka kauan sillä kestää mennä. Toisaalta kävely ja hölkkähän ennen lihaskuntotreeniä ei ole koskaan pahasta, eli siksikin tämä on paras vaihtoehto. Tästä nyt katsotaan, miten lähdetään menemään eteenpäin. Kolmesti viikkoon olis tarkoitus treenata. Jännä nähdä, millaiset tulokset näkyy ensi kesän alussa.

Tosiaan perjantaina kävin testaamassa ekan kerran saamani treeniohjelman. Liikkeelle lähdettiin kuudesta liikkeestä. Olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen ohjelmaan, mutta sovittiin, että lisätään vielä reisiin lähentäjät ja loitontajat. Pelkässä jalkaprässissä en koe saavani reisille tarpeeksi treenausta. Oon aina tottunut treenaamaan reisiä vähän monipuolisemmin, joten sitä kaipaan myös tulevaisuudessakin. Ideana tässä laitteiden ja liikkeiden määrän vähyydessä oli lähinnä ehkä se, että pääsen kunnolla kiinni hommaan ja opin muistamaan ja tuntemaan ympäristöä vähän paremmin, ennen kuin lisätään uusia juttuja, ettei tule kerralla liikaa. Musta se on ihan hyväkin. Tehdään muutama treeni näin, ja lisäillään parin viikon kuluessa uutta. Silloin aiemmin salilla treenatessani hämmästyin sitä, kuinka nopeasti kunto kasvoi. Mielestäni kunnon treeni on sitä, että se todellakin tuntuu. Ei vain vähän, vaan niin, että oikeasti tietää tehneensä enemmän kuin kaikkensa ja koko ohjelman läpi käytyä hiki virtaa kuin olis suihkusta tullut :) Sen täytyy tuntua jokaisen liikkeen lopussa jopa kamalalta. En tiedä, onko se hyvä vai huono tapa, mutta mä vedän itseni aivan piippuun joka kerta. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun oli pakko jo lisätä painoja. Tuntui, etten saanut samanlaista rankkuuden tunnetta, kuin mitä alkuun tuli. Sama pätee spinningiin. Siinä kunnon kehittymisen huomasi vieläkin nopeammin. Kaksi ensimmäistä kertaa olivat pahimmat. Sitten tuli kolmas, joka oli hitusen helpompi. Neljännellä kerralla tein vielä samoilla vastuksilla, mutta viidennellä oli pakko pyörittää vähän lisää vastuksia peliin. Tästä se lähtee. Vielä en laita painoja ylös tai sitä, kuinka nopeasti kehityn. Otan toki itselleni ylös, mutta vasta myöhemmin, tulosten näkyessä huomattavina saatan julkaista, mistä lähdettiin liikkeelle. Mun on annettava vielä paljon plussaa henkilökunnalle siitä, kuinka hyvin mut on otettu vastaan. Kukaan ei ole edes vihjannut, etten voisi osallistua juttuihin muiden kanssa, tai epäillyt, etten näkövammani takia voisi treenata normaalisti. Täytyy myöntää, että kaikenlaisia ennakkokäsityksiä ihmisten kanssa joskus kokeneena mietin, kuinkahan paljon joudun nyt "todistelemaan" sitä, ettei tämä mulle ole mikään turvallisuusriski tai etten tarvitse mitään ylimääräisiä ns. erityisjärjestelyjä salilla. Edellisellä salillakaan en ole kokenut mitään negatiivista. Mutta olen huomannut, että joissain muissa yhteyksissä ihmiset ovat välillä hyvinkin varovaisia, ärsyttävän ylisuojelevaisia ja suorastaan paniikissa, kun eivät pysty ymmärtämään sitä, miten milloinkin toimin. Kaikki omat epäilyni osoittautuivat täysin turhiksi. Olin enemmän kuin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka hyvin kaikki sujui. Toki multa on kyselty, miten he voivat auttaa, jos jotain tarvitsen, tai tarvitsenko jotain apua, mikä on vain hyvä juttu. Uskon, että mulla tulee olemaan hyvät kokemukset, treenit ja ennen kaikkea tulokset.

Se, mikä tässä treenaamiseen painottuvan blogin pitämisessä vähän mietityttää, on se kuvien julkaiseminen. Mitä ihmiset yleensä kuvaavat treeniblogeihinsa? Kuvia itsestään treenaamassa? Ruokakuvia? Mitä? Itsekään en haluaisi kirjoittaa pelkkää tekstiä. Kuvilla on varmasti suuri merkitys blogeissa, varsinkin, kun suurin osa niiden lukijoista ovat täysin normaalisti näkeviä ihmisiä. Ja suurin osa katselee mielellään postausta, jossa on tekstien lisäksi myös suuret, tai ainakin melko suuret määrät kuvattua materiaalia tapahtumista. Videopostaukset on tietysti asia erikseen, niistä pystyn itsekin havainnoimaan mitä milloinkin tapahtuu, tai millaisista tilanteista videot on otettu. Pitänee vaan tutustua tähän maailmaan ja seurailla, kuinka muut toimivat, ja ottaa oppia samantapaisista paikoista. Toki blogini käsittelee muutakin, mutta ehkä suurimmaksi osaksi juuri liikkumiseen liittyviä asioita. Mutta kaikki aikanaan, kyllä tästä vielä saadaan ihan kelpomateriaalia aikaan :)

tiistai 9. syyskuuta 2014

#Kutsu mua-kampanja

Tämä kyseinen Suomen lukiolaisten liiton perustama kiusaamiseen liittyvä kampanja lienee jo kaikille tuttu. Tai ainakin suurimmalle osalle, varsinkin niille, joita aihe todella koskettaa joko itse koettuna tai läheisen tuskia vierellä nähneenä. Jos asia on jollekin vielä epäselvä, lisätietoa löytyy
Täältä

#Kutsu mua

Itse mietin kauan, osallistunko tähän, uskallanko ottaa haasteen vastaan. Lopulta kuitenkin päädyin jakamaan tarinani täällä blogissa ja ottamaan sen riskin, että tämä voi herättää kärkkäitäkin kommentteja ja arvostelua jossain päin. Instagramissa en ole, Facebook olisi toisaalta yksityisempi, mutta jollain tavalla siitäkin huolimatta mulle hankala paikka tällaiselle. Halusin jakaa kokemukseni täällä, koska tiedän, etten ole ainoa joka on joutunut käymään seuraavaa läpi. Jos tämän tekstin sattuisi lukemaan joku, joka painii juuri nyt samanlaisten tai samantapaisten asioiden kanssa, tämä kirjoitukseni voisi tuoda myös hänelle / heille ehkä edes ihan pienenpienen toivonkipinän siitä, että kaikesta voi selvitä. Niin kamalaa kuin se onkin, on tälläkin hetkellä tämän maan rajojen sisäpuolella heitä, jotka joutuvat kestämään näitä asioita päivittäin. Mutta uskokaa minua. Kyllä se jonain päivänä helpottaa. Vielä joskus te huomaatte, että olette arvokkaita, korvaamattomia ja rakastettavia ihmisiä juuri sellaisenaan, eikä teidän tarvitse muuttua kenenkään mieliksi miksikään muuksi. Oma tarinani ei varmasti ole sitä pahinta luokkaa, kun aletaan vertailla sellaisiin tapauksiin, joissa on jouduttu todella pelkäämään joka ikinen päivä koulussa ja matkoilla, tai pakotettu kestämään pahinta mahdollista työpaikkakiusaamista. Tämä saattaa ehkäpä kuulostaa joidenkin korvaan pieneltä ja jopa merkityksettömältä, mutta kaikki saman kokeneet tietävät, ettei tämäkään tilanne ole helppo. Kaikkea muuta.

En valitettavasti pysty tekemään tätä ihan täydellisen oikealla tavalla. Haasteesta puuttuu kuva minusta ja sanoista. Ne kaksi sanaa paperilapulla. Toinen sellainen, jollaiseen muottiin minut on yritetty sulloa ja toinen joka on positiivista ja jonka toivoisin muiden minussa näkevän. Ensimmäiseksi mainittu tulisi yliviivata, ja sitä käyttävät tästä eteenpäin vain hölmöt ihmiset. Mutta mä en valitettavasti pysty itseäni kuvaamaan. Olisin toki voinut odottaa, että joku olisi napannut kuvan, mutta toisaalta en tiedä, onko se niin tarkkaa ja tärkeää. Voin lisätä sen myöhemmin, jos se on välttämätön juttu. Toiseksi tuo paperilapuille kirjoittaminen on hankalaa. Voin toki kirjoittaa tietokoneella, suurentaa tekstin ja tulostaa. Lisään myös sen myöhemmin tähän tekstiin mukaan.

Mulla meni jonkin verran aikaa miettiä, mikä olisi se ruma sana, jonka haluaisin mukaan liittää. Se pahin, minkä olen kuullut. Päädyin sanaan "läski". Se ei ehkä tullut yllätyksenä, mutta on jättänyt pahimmat jäljet. Yliviivaan sen mielessäni. Positiivinen juttu on avarakatseisuus. Tai empaattisuus. Ehkä tähän voi laittaa molemmat. Ne toivoisin ihmisten minussa näkevän ja muistavan.

Muistan, kun ala-asteiässä ollessani eräs aikuinen kysyi, onko minua koskaan kiusattu. Sanoin, että ei, mutta mut on lähes jatkuvalla syötöllä jätetty yksin, eikä oteta porukkaan. Hän ihmetteli, mitä se sitten on, jos ei kiusaamista ja totesi, että olen joutunut kokemaan sellaista, jonka voi aivan reilusti nimittää kiusaamiseksi. Olin ennen tätä käsittänyt kiusaamisen vain joko potkimisena, hakkaamisena tai nimittelynä. Siis varsinaisena toisen negatiivisena huomioimisena, en suinkaan kohteluna jopa vähempiarvoisena kuin ilmaa kohdellaan. Jälkeenpäin olen itsekin kunnolla tajunnut, että se todellakin on juuri sitä. Mun tapauksessani kaikki alkoi ala-asteelta. Koulusta, kuten niin monilla muillakin. Neljänteen luokkaan asti kaikki meni hienosti. Kavereita riitti ja kouluun oli kiva mennä. Ei tarvinnut juurikaan miettiä sitä, millainen päivä olisi tiedossa seuraavaksi. Elin ihan huoletonta elämää. Viides luokka alkoi. Alkusyksyn kaikki oli ok, kunnes sitten kaverit hävisivät ympäriltä. Vietin lähes kaiken aikani koulussa yksin. Joskus harvoin mulla oli seuraa, mutta suurimman osan ajastani olin omissa oloissani. Vapaa-ajalla tilanne oli eri. Mulla on aina ollut koulun ulkopuolella kavereita, joiden kanssa on tullut tehtyä kaikennäköistä. Ihan koko peruskoulun ajan ja sen jälkeenkin. On pidetty hauskaa monin eri tavoin, juhlittu, hölmöilty, reissattu, naurettu ja itketty, vietetty monenkirjavia hetkiä yhdessä. Olen tutustunut heistä hyvin pieneen osaan koulussa, suurin osa ystävistäni on tullut harrastuksista, tuttujen kautta jne, ja osa peruskoulun jälkeen aivan muista kuvioista. Siitäkin huolimatta koulussa tapahtunut käytös mua kohtaan oli kamalan ahdistavaa. Sieltä viidennen luokan alkupuolelta yhdeksännen loppuun saakka tapahtui kaikenlaista. Olin muille oppilaille pelkkää ilmaa. Suurin osa tyypeistä käyttäytyivät, kuin eivät minua edes tuntisi tai eivät olisi koskaan aiemmin edes tavanneet. Tuntui, kuin olisin sairastanut ruttoa, olisin ollut spitaalinen tai kantanut jonkinlaista muuta tappavaa tai vahingoittavaa tautia. Osa niistä, jotka joutuivat kanssani samaan ryhmään joko ryhmätyön ajaksi tai pidemmäksi aikaa, vetivät pulpettinsa kauemmas omastani, ettei heidän tarvitsisi istua niin lähellä. Pistekirjoituskoneeni ääni otti päähän, josta usein vinguttiin. Liikuntatuntien tanssitunnit olivat hirveitä. Jos joku joutui mun pariksi, täytyi jonkun joskus pitää kädet hihoissa, ettei joutuisi koskemaan muhun. Paritöissä kävi usein niin, että tyypit kiirehtivät nopeasti kuka kenenkin viereen, ettei vain tarvitsisi työskennellä mun seurassa. Välillä jotkut aivan suoraan estoitta kieltäytyivät tulemasta mun pariksi. Väitän, että tämä johtui osittain erilaisuudesta, näkövammastani ja siitä, etteivät kiusaajat osanneet suhtautua siihen oikealla tavalla, osittain taas siitä, että heillä oli vain tarve kiusata jotakuta, niin kuin nyt yleensäkin toisilla on, niin lapsilla kuin aikuisillakin ja siltä väliltä. Ja ehkä ne luulivat, että mä helvetti tunnustelen käsin jokaisen paskakasan, mikä tielle tulee ja olen sellainen itsekin. Nykyään mä pystyn jo naurahtamaan niiden kakaroiden käytökselle, koska se ei tosiaan ole millään tavoin normaalia käytöstä, mutta joskus vuosia sitten se satutti kovasti. Muistan, että neljännellä luokalla meille tuli koko loppuala-asteen ajaksi luokkaan poika, jota kiusattiin aivan jatkuvasti. Se oli ihan näkyvää touhua, nimittelyä ja jotain bakteerikammoisuuden esittämistä. Häntä kohdeltiin myös kuin myrkkyä vielä miljoonasti pahemmin kuin minua. Muistan jo silloin, kuinka ajattelin, miten naurettavaa heidän käytöksensä oli. Ja minähän olin hiljainen hyväksyjä. Eli ihan yhtä typerä silloin. En tehnyt asialle mitään, vaikka olisin voinut ja olisi pitänyt. Ala-asteella järjestettiin diskoja. Nelosluokkaan asti meni kaikki hyvin myös niissä, mutta sen jälkeen en enää niihin mennyt. Tiesin mitä odottaa, oli parempi jäädä kotiin. Kuudennella luokalla meidänkin luokan tuli järjestää kaksi diskoa, toinen syksyllä ja toinen keväällä. Siellä oli myös mun oltava. En muista niistä juurikaan, mutta se on jäänyt vahvasti mieleen, kun istuin yksin nurkassa seuraten muiden hauskanpitoa. Tähän kaikkeen yritettiin puuttua koulun henkilökunnan puolesta ala-asteella. Oman luokan kesken opettajan ideana sovittiin, että se, joka viettää aikaa mun kanssa välitunneilla ja keksii jotakin kivaa mulle, saa siitä palkinnoksi suklaata. Ja voitte uskoa, että silloin sitä porukkaa ympärillä riitti. Suklaan toivossa. Silloin en sitä osannut sen syvällisemmin ajatella, ehkä siksi, että olin niin nuori. Mutta myöhemmin vasta tajusin, että todellakin se suklaa oli ainoa syy. Mutta jotain oli vain pakko keksiä. Tällaisessa tilanteessa on varmasti myös opettajilla oikeasti miettimistä, ja sitä haluaisi tehdä kaikkensa, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea oloaan syrjityksi ja ei-tervetulleeksi koulussa. Ymmärrän sen täysin. Kaikki luokkaretket, muut reissut ja juhlapäiviä edeltävät päivät olivat yhtä helvettiä. Ehkä ala-asteella en ottanut tätä kaikkea vielä aivan niin raskaasti, mutta yläasteella oli meininki toinen. Ystävänpäivät ovat yksi hyvä esimerkki. Meille kaikille tyrkättiin käsiin sydämenmuotoiset laput. Kerätkää siihen nimiä niin paljon kuin ikinä saatte. Nimen tulee kirjoittaa silloin, kun saa halata jotakuta koulun oppilasta tai opettajaa. Siellä sitä sitten halailtiin jokaista vastaantulijaa. Ideana tämä on varmasti suurimmalle osalle kiva ja vaihtelua normaaliin arkeen, vaikka toki halata voi ja pitääkin, varsinkin läheisiään paljon useammin, kuin kerran vuodessa :) Mutta tätä ei ehkä olla mietitty loppuun saakka. Miltä tuo käytäntö tuntuu silloin, kun on niitä, jotka eivät halausta saa, tai uskalla torjutuksi tulemisen pelossa sitä mennä pyytämään? Puhun ihan yleisellä tasolla, sillä luulen, että näitä ikäviä tilanteita on taatusti jos ei jokaisessa, niin lähestulkoon kaikissa kouluissa. En ole aivan varma, heittävätkö aivoni nyt täyttä hallaa, vai ovatko muistikuvani oikeat. Jokin hämärämuisti yrittää kertoilla, että eniten nimiä kerännyt palkittiin myöhemmin. Jos näin on ollut, tai jos jossakin on kyseinen toimintatapa, se menee mielestäni jo yli laitojen. Tämä ei aseta kaikkia samalle viivalle. Tuntuu kamalalta, jos joudutaan kilpailemaan suosiosta ja siitä, kuka on pidetympi kuin toinen. Niin kauan, kun ei voida olla täysin varmoja siitä, että jokainen tuntee olonsa kuuluvaksi tiettyjen seinien sisäpuolelle, ei tällaisia tulisi kehitellä. Vaikka toki näitä ei tehdä pahaa tarkoittaen, ja näin varmasti pyritään luomaan kaikille parempaa yhteishenkeä. Se yhteishenki ei vain valitettavasti parane kaikilla, siitä voi tulla vielä kamalampi arvottomuuden tunne. Kouluissa satojen oppilaiden joukkoon mahtuu valitettavasti niitäkin, joiden sydänlaput lojuvat riekaleina ja tyhjää täynnä roskalaatikossa muun jätteen seassa, ja ystävänpäivän päätteeksi mieli on vain entistä enemmän täynnä yksinäisyyden, sekä loputtoman riittämättömyyden tunteen täyttämää sotkua. En tarkoita loukata tai tuomita ideaa, mutta nämä on hyvä miettiä aina aivan loppuun saakka jokaista pienintäkin seikkaa myöten. Muistan, että esimerkiksi mulla oli aina tyhjät laput, ja taisin hävittää omani jo keskellä päivää kun tiesin, ettei siihen kenenkään nimeä tule kuitenkaan. Vappua edeltävä päivä. Sekin oli täynnä juhlafiilistä noin yleisesti oppilaiden kesken. Ei mulla silloinkaan ollut sen erilaisempaa. Ja mitä niitä suuria päiviä sitten olikaan. En jaksa edes muistella. Joulu- ja kevätjuhlat ainakin. Yläasteella jossakin vaiheessa tilanne yritti hieman muuttua. Muistan parin ihmisen yrittäneen tutustua minuun. Mutta siinä vaiheessa olin jo aivan pohjalla ja niin varma siitä, että olen inhottava ja vastenmielinen, etten oikein osannut enää tarttua tilaisuuteen vaan hautauduin kaikkiin huonoihin ajatuksiin ja tunnelmiin. Jälkeenpäin se harmittaa, koska voisin olla nyt paria ystävää rikkaampi. Kahdeksannen luokan lopusta ja koko yhdeksännen luokan ajan jäin koulusta kotiin säännöllisin väliajoin. En vain jaksanut enkä halunnut lähteä. Milloin myöhästyin tahallani linja-autosta, milloin keksin että särki päätä ja aina oli jokin hyvä syy. Jostain syystä luokanvalvojalle päänsäryt ja myöhästymiset menivät aina läpi. En tiedä, ihmettelikö kukaan koskaan todellisia syitä, mutta multa niitä ei ainakaan kyselty. Yleisin lintsauspäivä oli perjantai, ja muistan, että joskus oli useampi perjantai peräkkäin, kun en ollut koulussa lainkaan. Tunnustuksia, tunnustuksia ;) Näistä on onneksi jo aikaa. Peruskouluaikoina ylemmillä luokilla suurin osa päivistä kului aivan sumussa. Jotkin asiat ovat menettäneet ajantajun, enkä muista, missä vaiheessa ne ovat tapahtuneet. Siksi koko tarinakin voi olla hieman sekavaa höttöä. Monet jutut ovat jääneet mieleen pelkkänä sekasortona ja sotkeutuneet sellaiseksi ajatuspuuroksi, etten saa enää niistä minkäänlaista selkoa. Osa tapahtumista taas on hyvinkin selvinä ja terävinä muistissa. Osaan ajatella asioita aivan eri tavalla, kun elämässäni on taas valot päällä. Yhden kaverin yläasteajoilta onneksi sitten sainkin, jonka kanssa pidän yhteyttä ja näen häntä edelleen. Ja siitäkin huolimatta, että vapaa-ajalla olin kuin toinen ihminen ja tunsin kuuluvani porukoihin, noilta kouluajoilta jäi ikäviä muistoja. En edes osaa kirjoittaa sitä kaikkea niin rankkana, kuin miltä se tuntui. Koulumaailma voi olla todella julma, eikä siihen ole helppo tarttua tilanteiden muuttamiseksi. Ja vaikka saa hyvääkin kohtelua muualla, niin jostakin syystä se kaikki paha useinmiten peittää hyvän alleen ja syövyttää mielen täyteen kaikenlaisia masentavia ajatuksia. Ja vaikkei mua vapaa-ajalla kohdeltu huonosti, koulussa tapahtuneet asiat saivat silti musta vallan silloin. Kun vietät suurimman osan päivistäsi ihmisten kanssa, joilta saat edellä mainittua kohtelua, ne hyvät hetket jäävät väkisinkin taka-alalle, vaikka kuinka yrität pitää niistä kynsin ja hampain kiinni. Koulussa vietetään viisi päivää viikosta, pitkiäkin päiviä. Siinä ajassa ehtii tapahtua henkiselle hyvinvoinnillekin kaikenlaista, vaikka ympärillä olisi tukea ja turvaa, sitä tietenkään väheksymättä. Ammattikouluun siirryttyäni minua kohdeltiin kuin ihmistä. Kukaan ei syrjinyt tai pitänyt oudokkina, tai itse en näin jälkeenpäin mietittyäni sellaista huomannut. Peruskouluhelvetti oli kuitenkin tuoreena muistissa, joten se jarrutteli nauttimista uudesta tilanteesta.

Jossain vaiheessa huomasin myös joidenkin tuntevan mun seurassa häpeän tunteita. Toiset eivät kehdanneet liikkua kanssani julkisilla paikoilla näkövammani takia. Pelkona se, että joku tuttu sattuisi tulemaan vastaan ja näkisi meidät yhdessä. Osalle ihmisistä on todella suuri häpeä liikkua erilaisten ihmisten seurassa, eihän sitä tiedä, jos joutuisi vaikka jossain kohtaa auttamaan kädestä joihinkin paikkoihin. Mua on myös haukuttu lesboksi, kun olen kulkenut ystävieni kanssa. Ei nyt varsinaisesti käsi kädessä, mut miten se nyt sanotaan. Että "roikun käsipuolessa kiinni". Onneksi osaan suhtautua asiaan mielestäni järkevästi. Ensinnäkään lesbous ei ole millään tavoin haukkumista. Ja toisekseen mua ei haittaisi pätkääkään, jos joku vastaan tuleva ihminen ajattelisi kadulla mun liikkuvan siinä naisystäväni kanssa. Se on asia, jota ei tarvitse hävetä, ja on aivan normaalia ja hyväksyttävää. Joten siinä nyt ei minkäänlaista vahinkoa ole todellakaan käynyt, vaikka se ehkä nolostumismielessä oli alunperin tarkoitettukin sanoa.

Mutta ei se elämä koulun ulkopuolellakaan lopulta mennyt ihan vain riemunkiljahdusten säestämänä ruusuilla tanssien. Yläasteen loppupuolelta saakka olen enemmän tai vähemmän kuullut kommentteja kropastani. Se kaikki on tullut ihan läheltä, ei ole tarvinnut pitkältä tätä hakea. Koko taustaani en tähän avaa, koska se menisi jo liian henkilökohtaisten asioiden puolelle, jotka eivät kuulu tänne, tai netissä julkaistaviksi ylipäätään. Toisaalta ne eivät edes oikeastaan liity teemaan, joten eivät siksikään kuulu postauksen sisältöön. En ole koskaan ollut mikään sairaalloisen lihava tai sellaisessa kunnossa, että se vaikuttaisi terveydellisiin asioihin. Mutta taistelu asian kanssa alkoi jo hyvin nuorena. Sain kuulla olevani lihava. Oli laaja selkä, leveä perse, paksut käsivarret, pömppö vatsa joka ei mahdu tiettyihin paitoihin, aina milloin mitäkin. Aiemmin näitä huomautteluja tuli todella usein, mutta nyt noin parin vuoden ajan vähemmän. Kuulin monenlaista maalailua tulevastani: Ennen kuin etsisin itselleni miehen, mun pitäisi laihduttaa. Kohta musta ei pidetä koulussa ollenkaan, ellen laihduta. Pian vaaka näyttäisi mulle 120 kiloa (en koskaan ole käynyt lähelläkään edes sataa). Näytin milloin missäkin vaatteessa pahalta, baarista en saisi seuraa ulkonäköni takia, milloin tartuttiin kyynärvarren alleihin kiinni ja kerrottiin että siinä on kyllä mistä kiinni ottaa, on ollut luiden ympärillä lihaa, ironisesti olen ollut keijukainen, mikä milloinkin. Muistelua ääneen vanhojen valokuvieni äärellä niiltä ajoilta, kun olin vielä laiha, voi kuinka hoikka silloin olinkaan, ihan luiseva. Tämän lisäksi mulla on ohuet huulet, tosin eivät ole enää. Jokainen käsittää varmasti, mitä tällaisesta saattaa seurata, kun tätä kuulee yläasteikäisestä saakka. Vuodesta toiseen. Minä olen aina ollut se, joka on loukkaantunut turhasta ja ottanut kaiken liian tosissaan, ja en pärjää elämässä kenenkään kanssa, jos en kestä kuulla edes tällaista itsestäni. Mun tapauksessani seuraukset eivät ole olleet kuitenkaan pahimmat mahdolliset kun ajatellaan, että jotkut sairastuvat vakavaan syömishäiriöön ja pahin loppu sille saattaa olla jopa kuolema. Itselläni tämä johti siihen, että aloin paastota. Saatoin olla pitkiäkin aikoja syömättä juurikaan. Tarkkailin jokaista suupalaa, laskin kaloreita, rääkkäsin ja kidutin itseäni milloin missäkin kuntolaitteissa ja lenkkipoluilla. Lopulta välillä kauemmin, välillä lyhyemmän aikaa paastottuani aina kuitenkin luovutin ja söin juuri sitä, mitä en olisi saanut. Jossain vaiheessa otin järeämmät keinot käyttöön ja oksentelin tahallisesti. Mun oli saatava itsestäni saman tien ulos kaikki mitä olin syönyt. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut kovinkaan usein - se oli eräänlainen hätävara pahimpiin hetkiin, enkä ole kyseiseen vaihtoehtoon sortunut enää pitkiin aikoihin. Voidaan puhua jopa vuosista. Enkä sille tielle enää lähdekään. Nykyään yritän muutenkin pitää kroppaa kunnossa terveellisin keinoin. Ei enää paastoa, kalorien kyttäämistä tai muuta sekoilua. Enkä halua antaa vartaloani arvostelleille sitä voittoa, että musertuisin niiden kommenttien alle ja kiusaisin itseäni hölmöilemällä. Minun on kuitenkin myönnettävä, etten ole vieläkään sinut kroppani kanssa. Itseasiassa inho ja häpeä sitä kohtaan on edelleen vahvasti olemassa, mutta siihen voi onneksi itse vaikuttaa. On omasta tahdosta ja lujuudesta kiinni, millaisessa kunnossa kroppansa pitää. En ole mikään timmi vieläkään, mutta jonain päivänä vielä sekin nähdään. Olen varma, että saavutettuani haluamanlaiseni vartalon, osaan päästää lopullisesti irti niistä negatiivisista tuntemuksistani sitä kohtaan.

Kaiken kaikkiaan nuo kokemukset ovat kyllä muuttaneet minua ihmisenä paljon. Mutten sano, että huonompaan suuntaan kuitenkaan. Olen huomannut, että sanonta "Se mikä ei tapa, vahvistaa" pitää kyllä paikkansa. Ainakin omalla kohdallani. Väitän, että jos en olisi kokenut tätä kaikkea, olisin erilainen ihminen. En välttämättä olisi niin avarakatseinen ja antaisi kaikkien kukkien kukkia. Saattaisin arvostella ihmisten ulkonäköä, väheksyä kiusaamisen aiheuttamia arpia, tuskin olisin oppinut olemaan näin vahva ihmisenä henkisesti, kuin mitä nyt olen. Ehkä luovuttaisin helpommalla unelmieni ja muun tärkeän suhteen. Ehkä tyytyisin vain siihen, mitä olen helpommalla saanut, enkä taistelisi niiden asioiden puolesta, joita todella elämääni haluan. Koska olen selvinnyt näistä koettelemuksista hengissä ja olen tätä nykyä onnellinen ja tasapainoinen, osaan uskoa itseeni ja siihen, että mulla on vielä mahdollisuuksia niin moniin juttuihin, ja elämällä on mulle vielä tarjota paljon hienoja hetkiä. Enkä tässä tarinassani ole edes kertonut kaikkia haasteitani ja vastoinkäymisiäni, kuten sanoin - kaikkea ei voi jakaa koko maailman kesken, sillä sen ulottuvillehan tämä netissä julkaisun myötä päätyy. Toki kokemukset ovat myös ne rumatkin jälkensä jättäneet. Mulla on edelleen valtavat ulkonäköpaineet, ja otan helposti itseeni aivan suunnattoman typeristäkin asioista. Jos joku sanoo kaupassa lasten paita kädessään, että tämä ei sovi sulle, otan sen niin, että toinen kuittailee mun kokooni liittyen. Tai jos joku kommentoi, etten ehkä jaksaisi jotakin urheilusuoritusta, ajattelen toisen näkevän minut niin tukevana, etten pystyisi siihen. Joskus menetin shoppailufiiliksen vaatekaupassa, kun myyjä tarjosi mulle katsomastani paidasta suurempaa kokoa sitä multa erikseen kysymättä, kun "Se on ehkä väärä koko". Välillä mun kanssa saa olla hyvinkin tarkkana siitä, mitä mulle kommentoidaan millään tavoin kroppaan tai pärstääni liittyen. Uutisotsikot "Wau, mikä bikinikroppa, katso kuumat kuvat!" tai muuta vastaavaa saa mut joka ikinen kerta niitä nähdessäni ahdistumaan ja toivomaan, että olisin maailman laihoin ihminen, niin laiha, että olisin lähes huomaamaton. Kaikki tämä vain itseäni kohtaan, missään tapauksessa en koskaan arvioi muiden kokoa tai sitä, miltä muut näyttävät ja saavat näyttää. Olen kriittinen ainoastaan itseni suhteen. Mutta kaikesta tästä huolimatta mä uskon ja tiedän, ettei tämä ole koko lopun elämäni kestävä riesa. Tiedän, että kunhan voin itse olla ruhooni tyytyväinen, ei tarvitse enää ahdistua tai häpeillä. Se vaatii suuren työn, mutta pystyn siihen kyllä. Se vaatii elämäntaparemontin, paljon hikeä ja kärsivällisyyttä itsekurin kera, sen, että saan itsestäni sellaisen otteen, joka ei irtoa. Olen noussut niin monesta kuopasta, että nousen aivan varmasti myös tästä. Pystyn vielä menemään bikineissä rannalle tai kylpylään, pystyn saunomaan ystävieni kanssa ilman kokovartalouimapukua, pystyn vaikka mihin, jos vain haluan. Täytyy vain muistaa aina ne positiiviset sanat ja tsemppaukset. Muistan aina myös niinä huonoinakin hetkinä sen, kuinka kukaan mies, joka elämässäni on tähän asti ollut, eivät miespuoliset kaverit eivätkä ne siinä toisessa, erilaisessa ja vakavemmassa mielessä olleetkaan ole koskaan sanallakaan huomautelleet negatiivisesti. Ne "vakavemmat jutut" ovat nähneet ruhoni läheltä kaikkine virhekohtineen eivätkä silti ole tehneet elettäkään siihen suuntaan, että olisin sitä, mitä olen muualta itsestäni kuullut (kaikki arviot olen saanut naisilta). Ja se on mulle suuri juttu ja tietynlainen voimavara siihen, etten tunne sitä negatiivista vartalostani niin voimakkaana, kun sitä miettii niin paljon, mitä miehet mun ulkonäöstä ajattelee, vaikkei pitäisi moista pohtia ainakaan liiaksi, makuasioitahan nämä ovat ja niitä kun on niin monia. Nämä ovat loppujen lopuksi niin pieniä asioita, että näistä pääsee kyllä ylös, kun vain ponnistaa tarpeeksi lujasti. Toki syömishäiriöt ovat erikseen, niihin en puutu, koska ei ole niistä sen kummemmin kokemusta. Ja mitä noihin kouluaikoihin tulee. Olen niiden jälkeen saanut lukemattomia ihania kokemuksia erilaisista ihmisistä ja saanut huomata, ettei peruskoulun jättämillä luuloilla todellisuudesta ole minkäänlaista perää. Valehtelisin jos väittäisin, etteivät ne joskus nostaisi päätään ja yrittäisi kuiskia jotain turhaa. Että jos joku sattuu käyttäytymään yhtä typerästi vielä joskus. Kyllä sellaisesta showsta arvet jää. Mutta ei sellaisia, jotka haittaisivat jokapäiväistä elämää, uusiin ihmisiin tutustumista ja uusiin juttuihin mukaan lähtemistä. Tiedän itse millainen olen, kaikki minulle tärkeät ihmiset tietävät sen myös ja se riittää. Tutustumalla uudetkin ihmiset kyllä saavat sen selville :)

Se, mitä haluan sanoa on: Älkää ihmiset kiusatko. Älkää työpaikoilla, älkää kouluissa, älkää harrastuksissa, älkää netissä, siis missään. Kiusaaminen on aina väärin, ja uskallan väittää, että kiusaamiselle on lähestulkoon joka kerta jokin syy tekijässä. Oma paha olo, kateus, katkeruus, jokin epätasapaino oman itsensä kanssa. Se pätee kiusaamiseen niin kasvotusten kuten nettimaailmassakin. Itse en usko, että kukaan henkisesti täysin hyvinvoiva ja tasapainoinen ihminen lähtee tuosta noin vain kiusaamaan, haukkumaan tai arvostelemaan päättömästi negatiiviseen / agressiiviseen sävyyn jotakuta toista. Se ei vain kuulu ihmisen normaaliin käytökseen. Se on tapa terapioida itseään ja purkaa omia tuntojaan, mutta on väärä keino. On miljoona muuta parempaa. Esimerkkinä avun pyytäminen toimii aina. Mielipiteitä on kaikilla lupa tuoda esiin, myös sitä kritiikkiä. Se tulisi vain osata antaa asiallisesti ja rakentavasti, perustellen ajatuksensa ja tuntemuksensa toista kohtaan. Muistetaan myös, että hiljainen hyväksyminenkin on kiusaamista tavallaan. Meillä jokaisella tulisi olla velvollisuus puuttua ikävään tilanteeseen sen sijaan, että seurataan vierestä, kuinka toinen murtuu hetki hetkeltä enemmän ja enemmän. Kun muistaisimme auttaa toisiamme, meidän kaikkien olisi helpompaa olla ja elää, kasvaa ja pärjätä täällä maailmassa. Kaikista ei ole pakko tykätä, eikä se ole synti jos jokaisen kanssa ei siellä koulussa tai työpaikalla synkkaa, tai jos jonkun naama ei miellytä, olkoon kyseessä vaikka lähikaupan kassa. Mutta jokaista täytyy osata kunnioittaa edes sen verran, että säästää toisen rankoilta kokemuksilta ja kivulta, joissakin tapauksissa jopa lopunelämän kestävältä taistelulta. Maailmassa on niin paljon sellaisia vakavia, ikäviä ja surullisia asioita, joille me emme voi tehdä mitään, on niin paljon tilanteita, ja ihmisiä, joita emme kykene auttamaan vaikka kuinka sitä niin valtavasti tahtoisimme. Yhtenä esimerkkinä vakavat, kuolemaankin johtavat sairaudet. Eikö siinä ole jo liikaa kestämistä heille, jotka niistä kärsivät ja kärsivien läheisille? Miksi me vielä ehdoin tahdoin lisäämme tuskia aiheuttamalla niitä itse? Kiusaamalla. Tämä jos mikä on asia, johon voimme tasan jokainen vaikuttaa niin halutessamme. Voisimme omilla toimillamme ja käytöksellämme poistaa ongelman vaikka kokonaan, jos meistä vain olisi siihen. Ja meistä on, se on vain yksi päätös, joka jokaisen on tehtävä. Se ei vaadi minkäänlaisia maailmanennätyssuorituksia, ei tähtitiedettä tai erityisiä yliluonnollisia taitoja ja kykyjä. Yksi päätös hiljaa omassa mielessä tehtynä riittää. Autetaan myös jokainen omia ja muita läheisiä ja vähemmän läheisiäkin lapsiamme ymmärtämään tämä, jotka vielä kasvavat ja tarvitsevat järkevän aikuisen esimerkkiä omiin valintoihinsa ja päätöstensä tekemiseen. Ei sallita tai hyväksytä kiusaamista enää. Ei edes hiljaa.

Päätän tarinani erääseen biisiin. Mielestäni tämä sopii täydellisesti juuri tähän aiheeseen. Sain tämän kuunneltavaksi ja lohduksi silloin, kun itse olin aivan pohjalla. Nyt haluan laittaa saman sanoman eteenpäin antamaan muille uskoa seuraavaan päivään. Lähetän tämän kautta paljon superisosti voimia kaikille niille, jotka vielä käyvät läpi sitä kipeintä vaihetta, tai edelleen miettivät, kelpaanko kellekään. Tässä on vastaus kaikkiin näihin mielessä velloviin kysymyksiin. Kaikki muuttuu vielä hyväksi, helpottaa aikanaan. Painajaisten läpi kyyneliin onnesta.

maanantai 11. elokuuta 2014

Suomen surkein bloggaaja-titteli

Sellaisen mulle voisi antaa. Oikein mitalin parhaasta suorituksesta, jos moisestakin lajista joku keksisi laittaa kisan pystyyn. Tämä mun bloggaustahtini on todella harvaa ja epäsäännöllistä, mikä välillä rasittaa itseänikin. Olisi kiva kirjoittaa päivittäin, tai edes muutaman kerran viikkoon niin, että tämä homma pysyisi edes jollakin tapaa elossa. Kerrottavaakin olisi vaikka ja kuinka. Suurin syy bloggaamattomuuteen on niinkin yksinkertainen, kuin kuvien puute. Uskokaa tai älkää, mutta se minua tässä eniten rassaa. Kun ei ole kuvia, tuntuu jotenkin typerältä alkaa sepustamaan tekstiä tuhansin sanoin siitä, mitä milloinkin teen ja missä jutuissa olen mukana, kun kuvathan tunnetusti kertovat paljon enemmän. Tällä hetkellä mulla ei ole käytännössä minkäänlaista mahdollisuutta ottaa kuvia mistään. Digikamera löytyy, mutta täytyisi selvittää, mikä siinä mättää, kun se toimii hetken kerrallaan ja sitten sammuu, eikä taas lähde henkiin pitkään aikaan. iPhone toimi vallan mainiosti sen korvikkeena, mutta juuri nyt en saa kuvia siirrettyä siitä koneelle. Johto sai osumia kissojen hampaista, joten ei mitään mahdollisuutta yhdistellä laitetta läppäriin... Bloggerin sovellus löytyy, mutta en ole vieläkään saanut sitä järkevästi pelittämään ja näin ollen kaikki kuviin liittyvä tuntuu mahdottomalta. Täytyy koittaa järjestellä hommat kuntoon... jotenkin. Kunhan saan aikaiseksi. En uskalla luvata koska se tapahtuu. Ehkä jo huomenna, ylihuomenna, viikon, kuukauden, vuoden, viiden vuoden tai 10 vuoden päästä. Aika näyttää. Mähän en ole tunnetusti ripeä toiminnoissani. Hoidan asiat vasta sitten kun on aivan pakko, oli kyse mistä tahansa. Viimetippaan jättäminen on valitettavan yleinen juttu mun arjessa ja juhlassa.

Täällä Helsingissä olen asustellut nyt kohta pari kuukautta. Muuttaessani tänne ja jo aiemmin uskoin viihtyväni mainiosti, jopa niin hyvin, etten enää ajattelisi muuttavani takaisin Itä-Suomeen. Tunne on pysynyt hyvin samana, eikä mulla ole minkäänlaista hinkua lähteä tekemään uutta muuttokuormaa. Ei ainakaan kaupungin ulkopuolelle. Lauttasaari on se kauimmaisin paikka, johon voisin koko omaisuuteni siirtää. Ja hyvin todennäköisesti näin tuleekin tapahtumaan jossakin vaiheessa. Mutta ei aivan vielä. Nautiskellaan nyt Itä-Helsingin pienestä, oikein viihtyisästä ja yhteisöllistä tuntua hohkavasta ihanasta kaupunginosasta luonnon ja meren äärellä. Aika täällä ei käy pitkäksi, aina on jotain tehtävää ja nähtävää jossain päin pääkaupunkiseutua. Aina kun huvittaa kotiovesta jonnekin hipsiä, on aina jokin paikka avoinna ja tapahtumaa riittää. Matkustaminen tuntuu myös niin kovin helpolta. Joensuussa bussit kulkevat kahdesti tunnissa lähiöistä keskustaan, ja siellä on jatkuvasti pakko kytätä kellon kanssa sitä, mihin aikaan täytyy lähteä ja milloin on oltava taas menossa. Oli laskettava tunteja ja minuutteja, kuinka kauan ehtii missäkin päin aikaansa viettämään. Täällä mun ei tarvitse kuin päättää lähteä, ja pääsen muutamissa minuuteissa lähtemään ja palaamaan. Hyviä asioita riittäisi kertoa, mutta niissä menisi koko päivä ja yö. Toki nääkin on niitä asioita, jotka riippuvat ihan ihmisestä. Toiset viihtyy maalla, toiset kaupungissa ja osa taas siltä ja väliltä. Mun on nyt hyvä olla täällä.

Täällä mulla on aikaa myös viettää enemmän hetkiä vanhojen ja uusien Helsinki-ystävieni kanssa. Sekä tutustua paremmin niihin tuttuihin, joiden kanssa tähän asti on yhteydenpito ollut todella vähäistä. Idässä asuessani ne näkemiset rajoittuivat korkeintaan muutamaan vuodessa, mutta nyt on mahdollisuus tapailla niin usein kuin vain aikataulut antaa molemmilla osapuolilla periksi. Tämä on myös sellainen asia, josta olen valtavan onnellinen. Aiemmin olen kokenut, että sitä yhteistä aikaa on ollut aivan liian vähän, vaikkakin hyvästä syystä - välimatkasta. Tämä asia on ollut helppo nyt korjata. Mulla on täällä vanhoja ystäviä monien vuosien takaa, sekä niitä, joihin olen tutustunut vasta joitakin aikoja sitten. Ja musta on mahtavaa olla heitä kaikkia lähellä. Mulla on sellainen tunne, että tuleva syksy ja aika myös siitä eteenpäin tulee olemaan ikimuistoista, tietenkin hyvässä mielessä. Koko sydämestäni toivonkin niin. Onhan mulla jo ikäviä juttuja ollutkin ihan tarpeeksi. Ei toki pidä mitään varmaa vielä intoilla, koska se tietää lähestulkoon aina jotain kamalaa. Päivä kerrallaan ja antaa ajan näyttää, mitä on tulossa.

Pakko mun on ehkä jotain vielä Big Brotheristakin mainita, kun siihen on nyt enää tasan kaksi viikkoa, kun ovet avautuvat uusille asukkaille. Mielenkiinnolla sitä kyllä odotan, mutta mitään sen suurempaa jännitystä asiasta ei ole havaittavissa. Tulee vain lähinnä mieleen omat muistot ja se, kuinka omista hetkistä talossa on jo niin kauan. Aika vain vierii eteenpäin ja vie minua koko ajan kauemmas ja kauemmas niistä päivistä, kun siellä sain olla. Onneksi muistot ovat ja pysyvät aina, ja nekin ovat pääosin hyviä. Tuntuu kuitenkin joka ikinen vuosi, kuin siitä olisi vasta korkeintaan ne vuoden päivät. Todellisuus on jotain aivan muuta. Kolme vuotta. Se on pitkä aika, mutta toisaalta on ehkä hyväkin, että aikaa kuluu. Niin sen kuuluu mennä. Elämän kulkea eteenpäin, mun siinä mukana. Uusia asioita ja haasteita kuuluu tulla, ja jokainen tapahtuma jää kuitenkin aina elämään omalla tavallaan muistoihin. Muistan, kuinka sitä toivoin, ja lopulta sen saavutin pitkän yrittämisen ja ponnistelujen jälkeen.

Muistan joskus, että multa kyseltiin oman häätöni jälkeen paljon siitä, lähtisinkö taloon vielä uudestaan, jos siihen annettaisi mahdollisuus. Vastasin aina suinpäin sännäten, että todellakin ja tietenkin. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Pidin sitä itsestäänselvyytenä, että pakkaisin saman tien laukut ja kassit, jos niin pyydettäisi tekemään (mä olin kyllä niin mitäänsanomaton, etten kuollaksenikaan uskonut tai uskoisi niin käyvän ;)). Silloin ajattelin, että haluaisin päästä vielä toistamiseen, ottaa kokemuksesta kaikki irti vaativista tehtävistä riehakkaisiin bileisiin. Niin kokemus olisi ollut mulle itsellenikin erilainen. Vaikka se oli jo nyt mahtava ja korvaamaton, se olisi voinut olla vielä mahtavempi. Nyt parin vuoden kuluessa siitä lokakuisesta sunnuntaista mieleni on muuttunut. Asukasaikani meni niin kuin se meni, saan olla onnellinen siitä kaikesta, vaikka koen mokanneeni jollakin tasolla, juuri siinä etten antanut talolle itsestäni juuri mitään ja sitten myöhemmin vertasin itseäni siihen, millainen olen ulkomaailmassa. Täytyy osata antaa itselleen anteeksi, jopa se, että osittain tyri omaa siihen asti elämänsä tärkeintä ja hienointa asiaa. Se täytyy hyväksyä, että asiat menivät kuten menivät ja elämä jatkuu. Uskon, että kaikella on oma tarkoituksensa, vaikkei se tälle asialle ole vielä tullutkaan esiin. Jossain vaiheessa katsoin omia tekemisiäni, tai paremminkin tekemättä jättämisiäni talossa. Ajattelin, että ei helvetti, tollainenko mä olen ollut. Missä mun kieleni ja toimintakykyni on ollut? Jotkut kavereistanikin kysyivät talosta tultuani, että mikä mulla siellä oli, mitä tapahtui. Olen itsekseni käsitellyt tätä asiaa. Nämä on sellaisia juttuja, ettei näitä voi ruotia kenen tahansa kanssa. Ei sellaisten ihmisten, jotka eivät ole koskaan olleet lähelläkään taloa. En voi istua kenen tahansa ystäväni kanssa pöydän ääreen viinilasillisille ja keskustella siitä, millaista talossa oli ja miltä se tuntuu. Toki asian voi ottaa esille, mutta keskustelu olisi hyvin yksipuolista. Molempien on tiedettävä edes jotain. Ihan omista kokemuksista. Ei tarvitse välttämättä olla talossa asunut, sekin riittää että on nähnyt sen kaiken tarpeeksi läheltä. Pelkkä TV-ruudun tuijottaminen kotisohvalta ei riitä. Asioista kenen tahansa kanssa voidaan keskustella vain yleisellä tasolla, ei miettiä niitä syvimpiä tapahtumia ja kysymyksiä. Muistan, että ollessani vielä pelkässä katsojan roolissa ja taloelämästä täysin tietämätön, kun en vielä itse talossa ollut käynytkään, joidenkin vanhojen asukkaiden keskustelleen siitä, kuinka tietyt asiat on vain sellaisia, jotka vain toinen asukas voi käsittää. Silloin en sitä ymmärtänyt, mutta talossa asustaminen opetti, mitä se tarkoittaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin voin rehellisesti sanoa, etten välttämättä lähtisi enää taloon. Siis välttämättä. En heti antaisi myöntävää vastausta, toki en suorilta kieltäytyisikään. Olisi ehkä se 50 prosentin mahdollisuus molempiin suuntiin. Ehkä, ehkä ei. Asiaa täytyisi miettiä monelta kannalta. Millainen elämäntilanne, millaisia fiiliksiä heräisi kyseisestä tapahtumasta jne. Olen ehkä tänä aikana oppinut ajattelemaan ja harkitsemaan enemmän. En aina suinpäin lupaudu tai kieltäydy asioista, joissa on ne molemmat puolet, niin hyvät kuin myös vähemmän hyvät, kuten lähes jokaisessa jutussa taitaa olla. Aikani talossa oli sellainen kuin oli, ylä- ja alamäkineen, ja ikuisesti mulle äärettömän rakas ja unohtumaton. Kaikista hiljaisista hetkistä, pitkistä unista (jolloin olisin voinut tehdä jotain muutakin), useista hissukkahetkistä ja lopulta lyhyestä asuinajasta huolimatta. En mä sitä vaihtaisi mihinkään, enkä kenenkään kanssa. Olen myös iloinen siitä, että osasin pitää suuni kiinni yksityisasioistani. Tai tiesin, mihin vedin yksityisyyden rajan, enkä paljastanut aivan kaikkea itsestäni kaikelle kansalle. Tiedän, että se olisi myöhemmin rankasti kaduttanut. Kaikki henkilökohtaiset ja intiimit asiat pysyivät mulla itselläni ja hyvä niin. Sen verran tiedostin jatkuvasti kameroita, että tajusin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän etten olisi itseäni joitakin aikoja eteenpäin kiitellyt. Kaikki asiat eivät kuulu kaikille, eivätkä varsinkaan mulle täysin tuntemattomille ihmisille. Olen hyvin tarkka muutenkin siitä, mitä kukakin musta tietää ja siitä, että asiat tulevat muiden tietoon multa itseltäni ja vain ne, joita haluan kertoa. Musta on myös huvittavaa se, että näen yhä edelleen unia ajasta talossa. Tai lähinnä uudesta mahdollisuudesta. Olen saanut uuden mahdollisuuden mennä taloon. Ja minähän olen mennyt. Siellä on porukkaa, mutta koskaan se ei ole selvinnyt, ovatko ne tyypit tai edes osa heistä meidän kaudelta, vai jotain aivan muita. Olen mukana jutuissa, ja sitten alkaa se unen haaste. Hoen itselleni mielessäni että puhu, puhu puhu nyt. Sano tuohon väliin jotain, puhu, kyllä sä helvetti osaat puhua. Puhun ja puhun, lopulta en keksi enää mitään sanottavaa ja tulee paniikki, että jos en nyt ole äänessä, kaikki luulevat etten ymmärrä tai osaa puhua. Seuraavassa hetkessä mut on laitettu häätöäänestykseen, ja lennän heti ekasta äänestyksestä pihalle jo toistamiseen. Ja mietin, mikä nyt meni vikaan. Herään kotona ja tajuan, että ei, mun ei tarvitse stressata mistään. Ei ole äänestyksiä eikä tarvetta avata suutansa jos ei oikeasti ole mitään asiaa. Onhan se aika mielenkiintoista, että mun alitajunta käsittelee näitä juttuja edelleen. Pitäisi varmaan mennä jonnekin unitutkijalle kyselemään, mikä tään homma on nimeltään. Mulla on kuitenkin niin positiiviset tunnelmat jäänyt muuten kaikesta. En kyllä pidä tuota mitenkään huonona tai epämukavana asiana. Se on ihan hauskaakin. Toiset näkee unia vuosikymmenten takaa myöhästymisistään koulusta tai koetilanteista, tämä on mun juttuni unimaailmassa. En koe näkeväni painajaista, ne ovat vain muistoja ja alitajunnan käsittelemiä juttuja siinä missä mikä tahansa muukin asia.

Lisäksi mulle tuli tänään mieleen häätösunnuntaitani seuraava tiistai. Olen muistellut sitä paljonkin, mutta nyt se palasi taas ajatuksiin samalla kun huomasin, että tasantarkkaan kaksi viikkoa on enää uuteen kauteen aikaa jäljellä. Olin Voicen haastattelussa vielä juuri ennen kuin lähdin kotiin Joensuuhun. Tuosta kyseisestä noin puolituntisesta en muista juuri mitään. Korjailin hölmönä hiuksiani ja vastailin jotain epämääräistä, en todellakaan muista mistä siellä keskusteltiin. Olin aivan pihalla kaikesta. Ainoa henkilö jonka muistan koko hetkestä oli Chisu. Yhteydenkin häneen muistan, sen, mistä hän lähti puheeksi. Multa kysyttiin, kuka julkisuuden henkilö tahtoisin olla yhden päivän. Taisin vastata että Chisu, koska haluaisin osata tehdä musiikkia yhtä hyvin, johon mulla on vielä todella pitkä matka, enkä tule varmasti yhtä hyväksi ja täydelliseksi koskaan. Silloin taisin saada tietoon, että Chisu on tulossa seuraavana aamuna samoihin aikoihin samaan paikkaan jututettavaksi uuden levynsä ilmestymisen tiimoilta. Musta se tuntui jotenkin hyvältä. Se, että ollaan edes hetki samassa paikassa, vaikkakin eri aikaan. Lopulta siinä kävi niin, että nukuin sitten keskiviikkoaamuna haastattelun ohi. Tuo jotenkin jäi oikeastaan ainoana asiana mieleen, vaikka se sekavalta ja hölmöltä varmaan kuulostaakin. Jotkut korkeammat voimat eivät sitten kuitenkaan ohjanneet asioita menemään niin, että me oltaisi satuttu sinne samana päivänä samaan kellonaikaan. Jotenkin mulla on muistikuva, että joku oli siellä haastattelussa ennen minua. En vaan muista kuka, ja voi olla että olen väärässäkin, koska muistikuvat heittää todella pahasti huti monissakin jutuissa. Elin kuin jossain kuplassa, tunnelmat häädön jälkeen olivat todella sekavat ja haikeat. Vakavilla asioillahan ei saa leikkiä, mutta ajattelin, että olisi edes tullut joku pieni nestehukanpoikanen, niin mun haastattelu oltaisi voitu hoitaa keskiviikkona vaikka heti Chisun jälkeen. Mutta siinä olisi ehkä tullut jonkinlaisia aikatauluongelmia, ja tuskin asia olisi mennyt sen enempää toivomaani suuntaan. Todennäköisesti mun haastis oltaisi vain peruttu ja siinä se. Ja ilman mitään huumorihöysteitä voin kertoa, etten halua enää koskaan kokea sitä sairaskohtausta uudelleen. Siinä olisi ehkä voinut käydä pahemminkin. Se mun on kyllä sanottava, että niin ikävältä kuin se nyt tässä kuulostaakin. Jos olisin vaikka vain vilaukselta hetken ajaksi tavannut Chisun, ei häätö olisi mua enää harmittanut pätkän vertaa. Se kaikki haikeus olisi palanut pois sen sekunnin aikana. Silloin sillä kaikella olisi ollut oikea tarkoitus. Jos mulle oltaisi talossa kerrottu, että jos lähdet nyt, tapaat Chisun. Jos lähdet myöhemmin, tapaaminen jää kohtalon päätettäväksi - valinta on sinun. Ja niin paljon kuin silloin toivoinkin, että olisin saanut jäädä, olisin tehnyt valintani. Olisin 99 prosentin varmuudella lähtenyt talosta. Nää nyt on niin hulluja mietteitä, jotka eivät olisi todellisuudessa edes mahdollisia, ja asioiden kääntelyä ja vääntelyä ja jossittelua, niin ne kuitenkin päässä käy. Ajatusten juoksua, erilaisten tapahtumien ja vaihtoehtojen muokkaamista ja palasten siirtelyä eri järjestykseen. Tällaiset ovat hyvin epätodennäköisiä juttuja joka tapauksessa, mutta onhan niitä ihan mielenkiintoista itsekseen pohtia. Loppujen lopuksi mun BB-matkani on ollut jotain sellaista, mitä en kai edes haluaisi muuksi muuttaa miltään osin. On kaiken kaikkiaan ollut niin hienoja hetkiä koko reissu täynnä, ettei niitä tarvitse muutella. Eikä BB-matka ole pelkästään se aika talossa, vaan siihen kuuluu aivan kaikki, hakemuksen täyttämisestä ja lähetä-napin painamisesta, hakuprosessista ja siihen liittyvästä jännityksestä alkaen siihen hetkeen, kun palasin kautemme finaalin jatkobileistä kotiin, Talk Show-yleisökokemukset ja kaikki siinä välissä. Sille matkalle mahtui niin paljon. Ja olen maailman onnellisin jokaisesta hetkestä.

Näihin tunnelmiin päätän tämän postauksen, vaikkakin tästä tuli aivan erilainen kuin kuvittelin ja aluksi tarkoitin. Ei pitänyt avata näin paljon BB-aiheesta, mutta olkoon tällaisena. Ensi kerralla sitten jotain aivan muuta. Nyt mun on pakko saada vielä muutama tunti unta, työt kutsuvat aamulla jo pian.