sunnuntai 18. elokuuta 2019

Blogista tuli vlogi

Kerroin jo reilut puolitoista vuotta sitten aikovani uudistaa blogia kevään 2018 aikana. En vielä tuolloin ollut toteuttanut suunnitelmaa, vaikka se ajatustasolla olemassa jo olikin. Ja sitten kun sen toteutin, se jäi mainitsematta täällä kokonaan. Hups. En tiedä miten siinä niin kävi, ehkä halusin tuottaa sisältöä uuteen vähän enemmän ennen kuin teen siitä niin sanotusti julkista.

Ja niin blogista tuli vlogi. Olen siis aloittanut vlogin eli videomuotoisen blogin nimeäni kantavalla Youtube- kanavalla. Videoita olen julkaissut jo viime heinäkuusta saakka, mutta vasta viimeaikoina siitä on tullut säännöllisempää. Siksikin tämä blogin puoli on ollut jo kauemman aikaa melko hiljainen.

Videoblogi on lifestyle- tyyppinen kanava, jossa kuvaan elämääni - arkea ja juhlaa. Pääaiheina jatkan edelleen lapsettomuusteemaa - talletan lapsettomuusmatkaani ja toivottavasti joskus myös vanhemmuusjuttuja videoiksi, puhun välillä näkövammaisuuteen sekä mielen - ja muuhunkin hyvinvointiin liittyvistä asioista ja tavoittelen psykologian opiskelupaikkaa yliopistolta jota muuten ei tänä syksynä vielä irronnut vaikka yritys oli kova :) Tietenkin myös karvalauma vilahtelee mukana usein. Olen hyvin isoksi osaksi muuttanut nyt siis Youtuben puolelle, mutta blogikin aina sillointällöin päivittyy jatkossakin. Kannattaa toki käydä kurkkimassa täälläkin, mutta suosittelen klikkaamaan kanavalleni ja tilaamaan sen, mikäli tahdot jatkaa mukana matkassani :) Vlogiin pääset
Tästä linkistä.
Toivottavasti tavataan jatkossa myös kanavallani! :)

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Ystävyyden väliin kasvoi muuri - ja sen muurin nimi on tahaton lapsettomuus

Aihe josta tämän postauksen tulen kirjoittamaan, on hyvin henkilökohtainen ja ehkä osalle tulenarkakin. Tiedostan jo tässä vaiheessa ennen julkaisupainikkeen napautusta tämän mahdollisesti poikivan väärinkäsityksiä ja ehkä ymmärtämättömiä kommenttejakin. Mutta koen, etten voi kirjoittaa tahattomasta lapsettomuudesta, ellen tee sitä rehellisesti. Aivan niitä kaikkein vaikeimpia ajatuksia ja tunteita en tuo ainakaan vielä tässä kohtaa julki, mutta tahdon olla niin avoin kuin suinkin pystyn. Lapsettomuuden synnyttämät ajatukset ja tunteet ovat niin monimutkaisia, ettei niitä missään tapauksessa ole helppo ymmärtää eikä niihin samastua ellei ole sitä kaikkea itse läpikäynyt. Sen yritän muistaa myös niinä hetkinä, kun kohtaan eriävää suhtautumista niin netissä kuin oikeassa elämässänikin. Haluan antaa vertaistukea ja jakaa näitä asioita siksi, ettei kenellekään näiden samojen asioiden kanssa kamppailevalle tulisi tunnetta, että olisi yksin ja kummajainen tunnemyllerryksineen kuten itse aikanaan tämän mielenpyörityksen kanssa ensikosketuksiin jouduttuani kuvittelin olevani. Minulla on luonnoksissa tulossa tunteita hieman pintaa syvemmältä käsittelevä postaus, jonka julkaisen kunhan olen saanut sen hijotuksi, mutta nyt siirrytään toiseen aiheeseen joka sekin toki osittain liittyy näihin vaikeisiin hetkiin.

Ystävyys. Se on monelle meistä erittäin tärkeä ja läheinen, elämää suuresti koskettava asia. Niin myös minulle. Kun ystävyys jonkun kanssa on syntynyt ja olemassa, se on todella yksi niistä asioista, joista tahdon pitää kiinni ja huolta, ja jota pidän valtavana voimavarana elämässäni. Ystävyyssuhteet ovat yksi tärkeimpiä ihmissuhteita varsinkin näin sinkkuna elelevälle, mutta toki ne ovat sitä varmasti meille kaikille parisuhdestatuksesta riippumatta. Maailmassa on hyvin vähän asioita, jotka saavat solmimani ystävyyssuhteet rikki. Ajattelen, että ystävyyden ollessa tarpeeksi lujaa tekoa molemmin puolin, on ikävien sattumien kohdalle osuessa suurimmasta osasta asioista mahdollista päästä yli keskustelemalla ja käymällä läpi välejä koettelevat asiat.

Toisinaan muuttuvat elämäntilanteet saattavat kasvattaa muuria ihmisten välille. Useimmat saavat sen murretuksi, mutta aina se ei häviä vaikka sen kuinka toivoisi hiipuvan pois tai edes pienenevän. Olen joutunut huomaamaan, että lapsettomuus on hakannut säröjä useampaan ystävyyssuhteeseeni. Sen tajuaminen on tehnyt kipeää. Joku voisi ajatella, että se kaikki on kiinni omista asenteista ja valinnoista, mutta asiat eivät aina ole yksioikoisia ja sijoiltaan nyrjähtäessään niin helposti muljauteltavissa takaisin paikoilleen kuin voisi kuvitella.

Kuten olen täällä aiemmin sivumennen maininnut, ei minulla lapsettomia naispuolisia ystäviä juuri ole. Yksi löytyy monen sadan kilometrin päästä, toinen on sellainen josta en enää ole varma sillä viimeisimmästä yhteydenpidostamme on kulunut jo useampi vuosi enkä uskalla enää kysyä kuulumisia kun pelkään mahdollisesti saavani vauvauutisen kuin märän jääkylmän rätin päin kasvoja (Kuinka typerää). Koska ystäväpiiriini kuuluu hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, sieltä löytyy myös naisia, joiden lapset ovat ehtineet jo aikuisikään, eikä yhteisten hetkien viettäminen heidän kanssaan tee niin kipeää, sillä pikkulapsiarki on heidän kohdallaan jo niin kaukana takana, ettei se tule jatkuvasti esiin ja lastenkin ollessa aikuisia ei heidänkään tapaamisensa luonnollisesti ole vaikeaa.

Suurin osa lapsuudenystävistäni, heistä joiden kanssa lapsena leikimme ulkona, söimme kasoittain karkkia, suunnittelimme tulevaisuuttamme; "Sitten kun me ollaan isoja, me muutetaan yhteiseen taloon asumaan", viiletimme hevosten selässä kiitolaukkaa maastossa pitkin hiekkateitä, nukuimme kesäisin öitä teltassa ja aitassa ja talvisin rakensimme lumihevosia pihat täyteen. He ovat jo saaneet lapsia osa yhden, toiset useammankin, kokeneet raskaudet, synnytykset, äitiyden iloineen ja huolineen, kaiken sen rakkauden jota omaa lasta kohtaan voi tuntea ja vastavuoroisesti saada osakseen. Se, kuinka tällä puolen vuosi vuodelta kasvaa hiljaisuus ja kaipuu - kuten Arttu Viskari on joskus laulanut - tuntuu niin helvetin väärältä ja epäreilulta. Välillä kun tätä asetelmaa oikein pysähtyy ajattelemaan, suru kuristaa minut kokonaan äänettömäksi. Miksi juuri minun pitää kokea tämä? Mutta jos ei minun niin kenen meistä sitten? Eihän tällaista sekasortoa toivo osaksi kenenkään elämää. Ei kukaan ansaitse tällaista. Ei kukaan.

On vaikea myöntää edes itselleen saati muille, että olen lähestulkoon kokonaan eristäytynyt äidiksi tulleista ystävistäni muutamia somessa vaihdettuja kommentteja lukuunottamatta. Vastaan, jos he vaikkapa Facebookviestillä kysyvät kuulumisiani, mutta kaikki jää siihen. Olen ihan tietoisesti ottanut heihin välimatkaa ettei minuun sattuisi niin kovasti. Se on ollut yksi keinoni pitää olemassaolemattoman lapseni perään sisälläni huutavaa kaipausta edes ihan pienen hitusen verran hiljaisempana. Tukehduttaa sen ääntä olemalla kohtaamatta ulkopuolelta toisen ihmisen elämästä niitä palasia, joiden puuttuminen tekee minusta vielä entistäkin rikkonaisemman.

En ole koskaan katkaissut välejä keneenkään sanan varsinaisessa merkityksessä, enkä sellaista halua tehdäkään. Olen vain piiloutunut kolooni, antanut olla ja toivonut että he ymmärtäisivät. Tiedän heidän ainakin tietävän, sillä olen kokenut luontevaksi olla lapsettomuudestani avoin alusta saakka ja kirjoittanut siitä ja siihen liittyvien asioiden kulusta niin Facebookissa kuin täällä blogissakin. Tietenkin avoin keskustelu kasvotusten olisi aina se paras vaihtoehto. En silti tiedä kuinka pitkälle heistä kukin jaksaa tilannettani ja erikoista käytöstäni ymmärtää ja missä mahdollisesti tulee raja vastaan. Toivoisin heidän ymmärtävän ettei minusta juuri nyt mitenkään ole kohtamaan heidän lapsiaan tai mitään mikä liittyy koko aiheeseen millään lailla, mutten voi alkaa sitä vaatia. Jokaisella meillä on omat rajamme ja kärsivällisyyden mittamme - ja lapsettoman kanssa kärsivällisyyttä valitettavasti joutuu venyttämään äärimmilleen ja enemmänkin jos rinnalla päättää pysyä. Siksi en loukkaannu tai ajattele heistä pahalla, jos he kokevat tilanteeni liian haastavaksi ja tahtovat mennä.

Joku Simpukan ihminen sanoi joskus eräässä Ylen nettisivuilla julkaistussa lapsettomuutta käsittelevässä uutisessa, että jos lapsettomuuskriisin keskellä juuri tällä kyseisellä elämänosa-alueella eteenpäin menevien ystävien vauvat ja raskausuutiset tuntuu vaikeilta kohdata, on täysin ymmärrettävää ottaa etäisyyttä ja olla tapaamatta, että ystävyyden voi myöhemmin lämmittää uudelleen sitten kun tuntuu siltä. Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka jaksavat olla sinnikkäitä, seistä lapsettoman rinnalla oli päivä millainen tahansa. Jotka pystyvät käsittämään kivun ja sen synnyttämät reaktiot ja antamaan lapsettomalle sen tilan jokaiselle tunteelle, itkulle ja vihalle ja raivolle, aivan kaikelle, jonka hän kullakin hetkellä tarvitsee. Jokainen sellainen ihminen on tämän kaiken keskellä kultaakin kalliimpi aarre. Toki toivon, että sekä minun että myös muiden lapsettomuudesta kärsivien kohdalle osuisi mahdollisimman monta tällaista kultaista ihmistä.

Mutta yritän ymmärtää myös asian toisen puolen. Että aina ihmiset eivät vain pysty mielessään asettumaan toisen tilanteeseen niin että he jaksaisivat kulkea vierellä sen tien, vaan joskus on vain helpointa jatkaa eri suuntiin. Jos minusta joskus tulisi äiti, eikä aiemmin jo lapsia saaneiden ystävieni kohtaaminen tuntuisi niin ylitsepääsemättömän vaikealta ja haluaisin herätellä ystävyyttä ennalleen, en voisi automaattisesti olettaa että he olisivat siinä kuin mitään ei koskaan olisikaan tapahtunut. Se, pitäisimmekö vielä yhteyttä olisi heidän käsissään. Päättäisivät he mitä tahansa, en voisi kuin hyväksyä sen.

Välillä ajatukseni ovat niin ristiriitaisia. Yhtenä hetkenä syyllistän itseäni ystävyyssuhteideni nuupahtamisesta, kun taas toisessa hetkessä ajattelen etten voi tälle mitään, että itseään on pakko suojella enkä saa viljellä itsesyytöksiä. Ja niinhän se on. Kuten lääkärikin minua lohdutti: Nyt on vain toimittava siten miten itselle on helpointa. Lapsettomuus jo itsessään on niin vaikea paikka ja raskas taakka kantaa, ettei itselleen pidä kasata enää yhtään ylimääräistä painoa. Jos nyt lähtisin ystävieni kanssa vauvatreffeille tai kuuntelisin kertomuksia heidän arjestaan kahvikupin äärellä, ei tapaaminen olisi kummallekaan osapuolelle ollenkaan helppo.

En välttele ihmisiä heidän itsensä vuoksi. Toimin niin, sillä jokaisen äidin elämäntilanne ja sen vierestä seuraaminen on kuin heittäisin suolaa haavoilleni. Olen niin monet kerrat toivonut itselleni voimia jotta kykenisin olemaan ystävä ystävilleni, elämään yhteisiä hetkiä heidän kanssaan, luomaan uusia muistoja joille voisimme vuosien kuluttua yhdessä nauraa. Mutta en vain pysty siihen, sillä jos yrittäisin sitä juuri nyt, tekisi se lapsettomuudesta vieläkin kivikkoisemman polun taivallettavaksi. Siitä olen niin pahoillani. Olen vaikka minulle on yritetty tolkuttaa ettei tarvitsisi. Että jos tapaisin nyt lähivuosina äidiksi tulleita ystäviäni, ei tapaaminen olisi kummallekaan osapuolelle varmasti rento ja mukava, sillä elän nyt vaihetta jossa negatiivisten tunteiden piilottaminen ja niistä sanallisen avautumisen hillitseminen on vaikeaa tilanteissa, jotka saavat ne nousemaan pintaan.

En enää edes muista milloin olisin viimeksi viettänyt niin sanottua tyttöjeniltaa ihan vain naisten kesken. Siitä on niin kauan, etten jaksa kelata muistinauhaa niin kauas taaksepäin. Illanvietoissa olen viettänyt aikaani joko vain miesseurassa tai sitten porukassa on ollut sekä miehiä että naisia. Vaikka myös siten vietetty aika on hauskaa ja pidän siitä paljon, kaipaan myös aikaa pelkästään naisvoimin. Sellaista, kun syödään herkkuja sohvalla hömppäsarjan siivittämänä tai jutellaan viinilasin äärellä asioita, joista vain naisten kesken höpötetään. Haluaisin voida hengittää joutumatta varomaan milloin keskustelu kääntyy lapsiin edes ihan vain vahingossa. Tai odottamaan milloin toinen joutuu lähtemään kotiin lastensa luo. Että olisi joku, jolla ei olisi sitä kokemusta joka minultakin puuttuu. Joka voisi samastua täydelliseen lapsettomuuteen, jonka elämä pyörisi muiden asioiden kuin lasten ympärillä.

Tunnen naisia, joiden lapset ovat jo aikuisia. Heidän seurassaan oloni on paljon rennompi. Silti kuitenkin kaipaan myös jotakuta, jonka kanssa tavallaan tuntisin olevani täysin samalla viivalla. Mielellään ihmistä, joka olisi valinnut lapsettomuuden vapaaehtoisesti, se tekisi olemisesta keveämpää - en toivo pelkästään vertaistukea vaan myös hetkiä, jolloin koko lapsettomuutta ei tarvitsisi ottaa lainkaan puheeksi vaan voisi keskittyä pelkästään positiivisiin, hyvää energiaa tuoviin asioihin.

Tuntuu hölmöltä sanoa näin, mutta tunnen usein itseni yksinäiseksi, vaikka ympärilläni on ihmisiä enkä ole yksin. Juuri se samassa elämäntilanteessa olevien naispuolisten ystävien puuttuminen saa minut tuntemaan oloni jollain tasolla erilaiseksi kuin muut. Istuin juhannuksen jälkeen eräänä iltana mökillä laiturilla järvimaiseman äärellä. Mietin, kuinka ihanaa olisi viettää siellä tyttöjen kesken juuri sitä aikaa jota edellä kuvailin. Mutta siinä minä istuin itsekseni ja vain haaveilin. Enää en jaksanut luoda pääni sisään mielikuvaa lapsistani pulikoimassa rantavedessä - näin vain piipusta kohoavan savun, lämpiävän saunan ja tiiviin ystäväporukan pitämässä hauskaa. Sellaisen saavuttaminen tuntuu realistisemmalta ja enemmän mahdolliselta.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Jossittelua kilpparista

Nyt on kilpirauhaskontrollilabrat hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ja eiväthän ne tulokset hyvältä näyttäneet. Nyt en enää yhtään ihmettele, miksi olen ollut niin väsynyt, miksi hiukset tippuu, miksi niin usein kiukuttaa ja suututtaa ja mitään ei saa aikaan. Tottakai tämä lapsettomuus vaikuttaa mieleen, mutta aivan varmasti myös kilpirauhasen toiminnalla on siihen osuutensa. Oireet on meistä kullakin yksilölliset, ja riippuu ihmisestä mitkä arvot kelläkin mitenkin vaikuttavat.

Mutta niihin tuloksiin. Tsh 4,45 eli melkein sen viiden. Ja tuo kun on vaihdellut, niin en ihmettelisi vaikka olisi jossain vaiheessa siellä vitosella alkavissa lukemissakin huidellut. Myös jokin muu arvo oli himppusen koholla, mutten nyt tähän hätään enää muista mikä se oli. Joka tapauksessa arvot ja varsinkin tsh ovat ehdottomasti liian korkeat, kun verrataan hedelmöityshoidoissa tähdättävään maksimissaan 2,5 arvoon. Että silleen.

Nyt sitten mietin, olenko tehnyt kaikki aiemmat hoidot aivan turhaan. Laittanut rahaa palamaan reilun kymppitonnin ihan tyhjän vuoksi. Jos kilpirauhanen on ollut koko ajan se jarru miksi ei onnistu. Ja ihan niinkin yksinkertaisella asialla kuin tyroksiinilla, jota nyt siis syön oltaisi asia saatu kuntoon jos koko homma olisi ihan alunalkaenkin tutkittu ennen ensimmäistäkään inseminaatiota. Olisinko nyt jo onnellisesti äiti? Säästynyt näiltä helvetillisen karvailta pettymyksiltä, kyyneleiltä ja epätoivolta. Pelolta ja valvotuilta öiltä. Ja siltä rahanmenolta, jota näihin hoitoihin on tosiaan laitettu niin paljon etten ole edes enää uskaltanut laskea tarkkaa summaa.

No mutta oli niin tai näin, ajattelen kuitenkin että ehkä saan syyttää vain itseäni. Olisihan se tutkittu jos olisin vaatinut. Mutta miten vaatia sellaista josta ei tiedä? Olisi pitänyt ottaa selvää. Googlettaa ja varmistaa, että kaikki samat alkututkimukset on tehty mulle jotka muillekin tehdään ennen hoitojen aloittamista. En vain ole ajatellut, että kilpirauhanen on oikeasti näin iso juttu vaikka toki sitä jossain vaiheessa sitten muutaman epäonnisen inseminaation jälkeen tutkittiin. Silloin ths oli 4,1. Lääkärin mielestä ei haittaa, mutta sain lääkkeet. Söin niitä annetun ajan, mutta jätin kontrollilabran klinikalla väliin, kun jos se korkeampi arvo ei kerta haittaa. Ajattelin, että säästän siinä vähän rahaa kun jätän homman kontrolloimatta. Miksen ottanut asioista jo selvää aiemmin? Siitä kilpparin todellisesta merkityksestä jonka olen vasta nyt todella tajunnut. Ja jos kerta halusin säästää rahassa, miksen mennyt terveysasemalle labroihin jo aiemmin? Varmaankin siksi, koska mulla oli käsitys, ettei siellä itsellisiltä niin vain hedelmöityshoitoihin liittyviä labroja oteta, että kotiin ne käännyttää. Mutta ainakin omalla terveysasemallani se on ollut ihan harhaluulo: Kaikki, siis ihan kaikki pyytämäni labrat olen saanut infektionäytteistä ja ferritiinistä lähtien, ihan jokaisen ja lääkäri siellä otti kaiken tosissaan eikä edes vihjannut että mee sinne mistä tulitkin.

Voihan olla niinkin, että vaikka tämä arvo nyt saataisi kuntoon lääkkeillä, en silti tule raskaaksi. Voihan syy olla jossain ihan muualla tai täysin selittämätön. Mistä näitä koskaan tietää. Jos kroppani on vain päättänyt, ettei se mitään lasta kanna ja sillä hyvä. Eivät just nappiin menevät kilpirauhasarvotkaan ole automaattisesti onnistuneen raskauden tae. Syön nyt kuitenkin Thyroxinia aamuisin ja Obsidania iltaisin rautalisänä, jotta edes nuo arvot saadaan kohdilleen eikä mikään jää roikkumaan ainakaan niistä.

Lähden ensi viikolla viikoksi mökille, vietän siis tänä vuonna pitkästäaikaa myös mökkijuhannusta. Kissat jäävät kotiin ystävän hoitoon, koirat otan mukaan. Jos olisin saanut aikaiseksi tehdä kissoille mökille tarhan, olisin ottanut nekin ja viettänyt siellä useammankin viikon. Mutta viikkokin on parempi kuin ei mitään. On pakko saada etäisyyttä tähän kaikkeen, päästä rauhoittumaan ja rentoutumaan luonnon keskelle omaan rauhaan. Ehkä se tekee hyvää mielelle - ainakin niin kovasti toivon. Näitä juttuja ehtii pyöritellä sitten myöhemminkin kunhan kotiutuu. Reissussa keskityn vain siihen että sauna lämpiää, järvivesi virkistää ja grilli on kuumana. Seurailen koirien touhuja ja yritän olla vain hetkessä. Uskon, että se kaikki tulee nyt juuri sopivaan saumaan, jos vain on rauha ja kaikki lapsettomuudesta muistuttava kaukana taka-alalla...

maanantai 13. toukokuuta 2019

Aina pitäisi olla vahva ja reipas

Piipahdin tänään kontrollikäynnillä terveysasemalla. Reissu oli lyhyt, mutta sen aikana selvisi paljon. Kilpirauhasasiaa vielä pyöriteltiin ja lääkäri sanoi soittavansa Naistenklinikan erikoislääkärille selvittääkseen, kuinka tässä olisi nyt hyvä toimia että homma menisi parhain päin. Hän itse oli sitä mieltä, että koska mulla ei ole kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavia arvoja, ei Thyroxinin aloittaminen olisi järkevää, mutta kun hedelmöityshoidoissa suositeltavat arvot ovat eri kuin normaalit viitearvot, lääkäri lupasi selvittää mikä olisi nyt oikea keino lähteä asiassa etenemään. Riippuen Naistenklinikan yleisestä linjauksesta asiaan joko aloitetaan nyt Thyroxin tai vaihtoehtoisesti otetaan alkuperäisen suunnitelman mukaan labrat kesäkuun alussa, jonka jälkeen jos arvot ovat vielä huonot kuten varmasti ovat - mihin ne siitä muuttuisivat - voidaan aloittaa lääke kuten alkuun jo suunniteltiin.

Nyt, kun Hus on ilmoittanut antavansa jatkossa hedelmöityshoitoja myös naispareille ja itsellisille naisille, en voinut olla kysymättä lääkäriltä lisätietoa myös tästä. Kerroin, että minulla on alkioita oman klinikan pakkasessa, joista en halua luopua koska olen ne sinne jo kertaalleen maksanut lääkkeiden ja ivf-hoidon muodossa, mutta olisin kiinnostunut hoidoista julkisella puolella nyt kun siitä todellakin pitäisi tulla mahdollista. On hienoa huomata, kuinka lääkäri otti tämänkin asian tosissaan ja vakavasti. Ei sivuuttanut tai kierrellyt, vaan lupasi samalla puhelinsoitolla tiedustella myös tästä lisää. Olen joskus kuullut joidenkin saaneen ns. palvelusetelit yksityiselle kunnallisen hinnoilla, jota nimenomaan pyysin lääkäriä selvittämään ettei alkioista tarvitsisi luopua. Näistä ostopalvelujutuista lääkäri ei ollut kuullut ja epäili, ettei sellaista irtoa mutta aina voi ottaa selvää.

Rehellisesti sanottuna en itsekään hetkeäkään usko, että Naistenklinikka avaisi oviaan mulle hoitoihin sen enempää heidän itsensä tekeminä kuin ostopalvelun puitteissakaan. Vahvasti veikkaan, että siinä kohtaa kun heille menee tieto näkövammastani tulee hommalle stoppi. Julkiselta puolelta vammaisena hoitojen saaminen on takunnut monilla muillakin, joten en usko olevani yhtään sen paremmassa asemassa heistä kehenkään verrattuna varsinkaan sinkkuna hoitoihin mennessäni, joten omasta pussistani saan varmasti yrittämiseni pulittaa jatkossakin.

Lääkäri otti esiin vielä myös mielialalääkkeet. Hänelle oli viime käyntini jälkeen jäänyt tunne, että olisin niitä toivonut, olin luultavasti sen verran myönteinen rauhoittavien suhteen (joita en ole käyttänyt kuin muutaman koko tänä aikana). Jäin vielä hetkeksi pohtimaan asiaa, mutta kun lääkäri mainitsi että vaikka nämä mielialan laskut liittyvät lapsettomuuteen, on Naistenklinikka tarkkana siitä, että mielen pitäisi olla melko kunnossa ja vakaa että sinne hoitoihin olisi mahdollista päästä. Siinä vaiheessa viimeistään jätin tarjouksen käyttämättä, joskaan en ole aiemminkaan ollut masennuslääkepurkkia käsiojossa ottamassa vastaan.

En tiedä kuinka käynti terveysasemalla pahan olon ja ahdistumisen vuoksi lopulta yksinään vaikuttaisi hoitojen saamiseen julkiselta puolelta. Mutta jos siellä kytätään näitä juttuja tarkemmin, niin pistää vaan mietityttämään se, kuinka he olettavat että tässä tilanteessa pystyisi vuosi toisensa perään suhtautumaan kaikkeen tyynen rauhallisesti kuin mitään kriisitilannetta ei olisikaan tapahtunut. Keskeytetäänkö hoidot, jos hoidettava masentuu. Onko ihan oikeasti oltava vain kylmähermoisen rauhallinen, vaikka saisi kerta toisensa jälkeen turpaansa näin isossa asiassa. Tapahan se on karsia hoitoa saavia sekin, mutta nostan kyllä hattua kaikille niille joiden mieli aina vain kestää ja kestää kerrasta toiseen tätä kaikkea.

Aina pitäisi olla vahva ja reipas, aina pitäisi pysyä positiivisena ja uskoa valoisaan tulevaisuuteen - silloinkin, kun muut ympärillä pyöräyttelevät lapsia tuosta noin vain kerta toisensa perään ja itse olet ilman, petyt ja petyt jokaisen toivonkipinän päätteeksi ja kannat tyhjää syliä mukanasi joka hetki kaikkialle. Kuka tahansa meistä katkeaa kun tarpeeksi taivuttaa, ja paljon olen kestänyt jo minäkin vaikka on niitäkin joiden taival on ollut vieläkin vaikeampi. Silti tämä on järjetön kiirastuli. Ja minä vihaan kehoani. Vihaan sitä enkä haluaisi elää tällaisen paskakehon aisaparina, muttei siitä eroonkaan pääse, ei voi vaihtaa tilalle parempaa ja toimivampaa. Kaikki on vain kestettävä. Ei saa murtua.

Mutta kaikesta huolimatta käynniltä jäi matkaan hyvä mieli. Näki selvästi kuinka lääkäri otti kaiken tosissaan, ymmärsi, kuunteli ja osasi olla empaattinen. Ei vähätellyt tai suhtautunut mihinkään kertomaani asiaan ja huoleeni ikävästi. Se, että hän otti kilpirauhasasian Naistenklinikan tarjoamista itsellisten lapsettomuushoidoista nyt puhumattakaan hoitaakseen, oli extrahyvää, sellaista mitä en osannut edes odottaa. Tällaista palvelua ja apua toivon kaikkien muidenkin kohtaavan.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Muistetaan toisiamme lapsettomien lauantaina

Huomenna, 11. päivä toukokuuta vietetään lapsettomien lauantaita 26. kerran. Se on aina ollut äitienpäivää edeltävä päivä. Tapa muistaa meitä, joille taival äidiksi ei ole ollut ihan yksinkertainen ja helppo, jotka vielä kamppailemme oman äitiytemme saavuttamisen puolesta ja toki myös heille, jotka ovat taistelunsa läpi käyneet ja opettelevat nyt elämään sellaisen tulevaisuuden kanssa, jota eivät olisi toivoneet - lapsettomina. Se on meidän kaikkien oma päivämme.

Olen yrittänyt miettiä, kuinka itse päivään suhtaudun; kuinka sitä haluan viettää ja millaisia tunteita se herättää. Olen jo useampana vuonna aiemmin aina tuona päivänä muistanut ja tiedostanut lapsettomien lauantain ja sen merkityksen. Myös sen, että itsekin kuulun siihen joukkoon, jota varten se on olemassa, joita silloin muistetaan. En silti muista tunteneeni aiemmin juuri sinä hetkenä erityistä päivän tuomaa valtavaksi kasvanutta surua, en sen enempää iloakaan. Se on vain ollut päivä, jota olen viettänyt ihan tavallisesti ja ajatellut, että entä jos ensi vuonna äitienpäivä olisikin erilainen kuin huomenna.

Nyt en tiedä. Nyt tuntuu, että haluaisin tehdä jotakin. Viettää sitä jollakin erityisellä tavalla. Antaa tunteiden viedä mukanaan (Tunteet ovat toki vahvasti läsnä myös muutoin): Jos itkettää niin itken ja suren, jos tunnen lämpöä ja kiitollisuutta siitä, että juuri tämä päivä on olemassa jotta meitä muistetaan, hymyilen. Ehkä muistan itseäni jollakin pienellä herkulla joko lohduksi tai sitten vaikka vain kiitokseksi siitä, että olen vielä näinkin järjissäni vaikka on ollut todella rankkaa. Huominen sen näyttäköön millä mielin päivään heräilen.

Mutta muistetaanko meitä oikeasti. Kuinka moni tietää lapsettomien lauantain tarkoituksen tai on edes kuullut siitä. Päivä ei saa osakseen läheskään niin paljon huomiota kuin äitien- tai isänpäivä. Ehkä se on ainakin osin tietämättömyyttä. Ja kai myös sitä, etteivät ihmiset ehkä tiedä miten meitä kuuluisi huomioida ja muistaa. Niin, miten? En minäkään oikein tiedä. Tahaton lapsettomuus on arka, raskas ja kipeä asia, jota jokainen käsittelee omalla tavallaan. Se herättää niin paljon erilaisia tunteita riippuen siitä, missä vaiheessa kukakin tätä kriisiä elää. Ihan kaikki eivät välttämättä kaipaa mitään muistamista tai huomatuksi tulemista. Eikä sitä oikein voi tietää kuka mitäkin toivoisi. Kaikki eivät toki kaipaa mitään erityistä esimerkiksi äitienpäivänäkään, mutta se nähdään useinmiten kuitenkin tahatonta lapsettomuutta onnellisempana ja positiivisempana asiana, mikä on ihan todellistakin.

Mielestäni lapsettomien lauantain yksi tarkoitus on tuoda tahatonta lapsettomuutta esille puhumalla siitä - sen yleisyydestä, tunteista ja ajatuksista joita se tuo mukanaan, syistä, siis aiheesta kokonaisuutena. Vaikka siitä puhutaan nykyään jo melko avoimesti, tiedetään siihen liittyvistä asioista loppujen lopuksi vielä suhteellisen vähän. Olen tavannut hyvinkin paljon ihmisiä, joille lapsettomien lauantaista ja erilaisista lapsettomuuteen liittyvistä kiemuroista mainittuani he ovat olleet ennen juttutuokiota kaikesta täysin tietämättömiä. Se on itseni terapioimisen lisäksi syy, miksi itse koen tärkeänä kirjoittaa lapsettomuudesta näin julkisesti - vertaistuki ja yleisen tiedon jakaminen, vaikkakin aina täytyy muistaa että jokainen meistä on yksilö, ja meillä kaikilla on täysin omanlainen polkumme. Silti voimme usein samaistua toisiimme ainakin osassa asioista, toiset enemmän ja toiset vähemmän mutta samantyyppisiä tilanteita silti varmasti välillä koemme.

Vaikka liputankin avoimuuden puolesta, en missään tapauksessa tarkoita, että ihan jokaisen täytyisi alkaa kertoa tarinaansa henkilökohtaisine kokemuksineen koko maailmalle, ne kertovat jotka haluavat sen verran kuin kokevat tarpeelliseksi, eikä kenenkään ole pakko jakaa mitään jos sellainen ei tunnu omalta. Itse olen luonteeltani suhteellisen avoin ihminen, ja siksi näistä asioista kirjoittaminen ja puhuminen on luontevaa - joskin vedän kyllä yksityisyyden rajankin asioihin, jotka haluan pitää itselläni ja sitä rajaa en riko kun sen paikan olen määrittänyt.

Mutta vielä siihen muistamiseen palatakseni. Meidän omana päivänämme meille on tarjolla ainakin jonkin verran ohjelmaa. Kirkoissa pidetään tyhjän sylin messuja ja käsittääkseni luultavasti myös Simpukka Ry järjestää brunssin (Oliko se juuri lapsettomien lauantaina?). Silti voisi olla enemmänkin. Ihan muidekin tahojen puolesta kuin lapsettomuuteen liittyvien.

Musta on hienoa, että äitejä juhlitaan. Järjestetään bufeelounaita ja muita ihania tarjoiluja eri ravintoloissa ja kahviloissa. On jos jonkinlaista tarjousta ja kivaa ajanvietettä. Ja niin kuuluu ollakin. Vanhemmuus on tärkein lahja jonka ihminen voi elämässään saada, tai no mulle olisi - jollekin toiselle tärkeää voi olla jokin aivan muu, ja sitä kuuluukin juhlia. Itse en tällä hetkellä kykene juhlistamaan vastoittain äidiksi tulleita, en millään tavalla osallistumaan sellaiseen hetkeen tai edes muistamaan, sillä se sattuu niin ettei sen kivun voimaa sanotuksi saa. Mutta hyvillä mielin juhlin sekä omaani, että myös muita jo hieman varttuneempia äitejä, joiden lapset ovat jo aikuisia ja äitienpäivänvietto on hieman erilaista kuin mitä ehkä pikkulapsiperheissä.

Mutta miksi meille lapsettomille ei päivämme kunniaksi järjestetä samaa? Olisi ihanaa, jos edes pieni osa esimerkiksi ravintoloista / kahviloista muistaisi meitä samanlaisilla erikoistarjoiluilla. Lapsettomien lounailla ja muilla vanhempien päiviä vastaavilla tarjouksilla.

Idea voisi olla esimerkiksi se, että ravintolat raivaisivat päivästä aikaa vain aikuisille, jolloin sisään otettaisi ainoastaan täysi-ikään ehtinyttä väkeä. Tällöin voisimme esimerkiksi tavata vertaisiamme, mutta mikä tärkeintä, saisimme nauttia pöytien annista ilman että tarvitsisi pelätä milloin ovesta astuu sisään lastenvaunuja lykkivä äiti. Koska sellainen ihan oikeasti on tilanne, joka meistä monia satuttaa. Tällaisilta kohtaamisilta ei ymmärrettävästi voi normiarjessa välttyä, mutta lapsettomien lauantaisin olisi mahtavaa, että saisimme aikaa ja tilaa vain meille rentoutumiseen ja rauhalliseen nautiskeluun ilman väkipakolla nieltyjä kyyneleitä ja tarvetta juosta pois paikalta niin pian kuin mahdollista. Tai ettei tarvitsisi miettiä, ettei tahdo lähteä ulos kotiovesta, kun tahdosta riippumaton mielen laskuri summaa yhteen jokaiset vastaan tulevat vaunut ja vatsat, kunnes se ei enää pysy laskuissa ja mieli on aivan riekaleina. Ainakin minua lämmittäisi kovasti tällainen huomaavaisuus tällaisena päivänä. Tavallaan ymmärrän, ettei asiakkaita voi ikään katsoen sulkea ulos koko päiväksi, mutta edes muutama tuntikin vain meille aikuisille olisi jo riittävän verran - siinä tuskin minkään paikan talouspuoli kaatuisi ja asiakkaita olisi varmasti.

Mutta näitä me jäädään - tai ainakin minä jään - odottamaan, aika näyttää olisiko tällaiselle kysyntää ja voisiko idea toimia käytännössä. Joka tapauksessa haluan toivottaa hyvää huomista päivää ja lapsettomien lauantaita kaikille joita se koskettaa. Voimia, mutta myös ihania rentoutumisen hetkiä ja tilaa omille tunteille ja ajatuksille. Haluan rohkaista kaikkia tahattomasta lapsettomuudesta kärsivien läheisiä olemaan tukena ja läsnä silloin kun sille on toivomusta ja tarvetta. Kuljetaan yhdessä eteenpäin ja pidetään huolta toisistamme. Kiitän myös Simpukan Facebook-ryhmän porukkaa, joilta olen saanut tukea taipaleelleni jo vuoden verran. Olette korvaamaton, kultaakin kalliimpi vertaistuki, ja ehdottomasti aion jatkaa ryhmässä myös jatkossa, parhaani mukaan myös teitä matkallanne tukien. Toivon sydämestäni, että musta olisi apua myös teille ja kaikille muille jotka kuuntelijaa kaipaavat. :)

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Lääkäri- ja sairaanhoitajakäynnin saldoa

Pääsin vihdoin viikko sitten lääkärille. En muista milloin olisin viimeksi käynyt terveyskeskuslääkärillä, se hetki taitaa ulottua jonnekin lapsuuteen saakka. Jännitti mennä. Jännitin kun en tarkalleen tiennyt mitä tapahtuu tai millainen ihminen siellä on vastassa. Mutta turhaan. Kaikki soljui eteenpäin oikein hyvin.

Uumoilin etukäteen mulle varatun ajan olevan pituudeltaan noin parisenkymmentä minuuttia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti kun huoneesta ulos astuessani vilkaisin kelloa ja huomasin käynnin kestäneen tunnin verran. Aika kului niin nopeasti siinä jutellessa. Käytiin ensin läpi vähän labratuloksia. Kerroin hedelmöityshoidoissa suositeltavista kilpirauhasarvoista ja ferritiinistä. Jälkimmäisen osalta sain ohjeeksi syödä Obsidania joka toinen päivä noin puolisen vuotta jonka aloitinkin lauantaina. Kilpirauhasen osalta lääkäri halusi kontrolloida sen vielä touko- kesäkuun vaihteessa ja tsekata sieltä jotain muitakin arvoja ennen lääkityksen aloittamista, ettei sen korkeampi arvo johtuisi stressistä, kun niissä kuulema on vaihtelua ja jos se vielä näyttää olevan koholla aloitetaan lääkitys. Tätä vähän ihmettelen, koska A) arvo oli jo reilu vuosi sitten 4,1 ja B) jos kohonnut lukema johtuu esimerkiksi stressistä mitä lääkäri mietiskeli, se ei taatusti laske - olen niin stressaantunut hoitojen jatkosta ja niistä psykologian pääsykokeista, jotka kolkuttelevat jo kohta ovella.

Täyteltiin mielialakysely, jonka olen jo joskus aiemminkin täyttänyt. Eikä sieltä parhaat mahdolliset pisteet tullut mitä en ihmettele, sillä viime aikoina kuluneet päivät ovat olleet kaikkea muuta kuin helpot ja valoisat. Puhuin lääkärille näistä olotiloista ja lapsettomuuden tuomista ajatuksista ja tunteista, niistä negatiivisista ja kamalista, joita kaikki eivät pysty ymmärtämään ja joita liian monilla on tapana tuomita ja arvostella. Jännitin millaista vastaanottoa nyt niille saan, mutta halusin olla rehellinen enkä esittää että kaikki on niin helvetin hienosti ettei tässä ole kuin askeltaa hymy korvissa vaan.

Mutta lääkäri suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Hän vahvisti sen mitä olen itsekin itselleni hokenut, ettei minun ole mikään pakko yrittää hammasta purren olla onnellinen muiden puolesta jotka tässä sen onnen kohtaavat, jos en siihen mitenkään pysty ja väkinäinen pinnistely kerää vain enemmän pahaa oloa. Ei ole pakko väkisin tavata muiden lapsia jos tapaamiset aiheuttavat enemmän ahdistusta kuin hyvää mieltä - enkä niistä hyvää mieltä saa laisinkaan. Kerroin kuinka vihaan omaa kehoani, koska se ei ole suostunut käynnistämään raskautta eikä antamaan minulle sitä joka on tärkein tavoitteeni, unelmani ja tässä elämässä merkityksellisintä. Lääkäri yritti lohduttaa, etten voi sille mitään, etteivät epäonnistumiset ole minun syytäni. Ja tottahan se on, minä en voi näille mitään. En silti ole tällä hetkellä minkäänlaisissa väleissä kehoni kanssa, sen verran monta kertaa se on minut pettänyt ja hakannut mieltä pirstaleiksi.

Lähtiessä sain kolme reseptiä. Ensimmäinen tuli melatoniiniin että saisin nukuttua paremmin. Toinen tuli Propraliin, jonka pitäisi auttaa sydämen muljumiseen ja auttaakin muuten hyvin. Kolmas onkin sitten sellainen lääke johon en olisi uskonut tällä taipaleella joutuvani turvautumaan. Sain reseptin rauhoittavaan, jota voin ottaa niinä kaikkein helvetillisimpinä hetkinä. Mielialalääkettä lääkäri ei suositellut, sillä jos satun tulemaan raskaaksi se täytyisi lopettaa ja siitä voi mahdollisesti tulla vieroitusoireita joskin jotkut kyllä käyttävät jotakin tiettyä lääkettä myös raskausaikana. Olin tästä samoilla linjoilla. En ole mitenkään erityisen halukas aloittamaan masennuslääkettä, sillä mielestäni tässä on omalla kohdallani kyse asiasta, jota tulisi hoitaa käsittelemällä sitä keskusteluavun- tai terapian muodossa, eikä vain lievittää oireita. En myöskään halua ottaa riskiä, että sellainen vaikuttaisi negatiivisesti hedelmöityshoidoissa tarvittavien lääkkeiden vaikutukseen. Käytän jo nyt niin paljon lääkkeitä (hoitoihin liittyvät lääkkeet, rautalääkkeet, mahdolliset kilpparilääkkeet) verraten siihen etten normaalisti käytä yhtään mitään, etten haluaisi lisätä tuohon arsenaaliin enää yhtäkään pilleriä ellei ole aivan pakko. Yritän pärjätä näillä, enkä pelkää ottaa rauhoitusta purkista jos ja kun taas tulee olo että sydän joko pysähtyy tai hakkaa itsensä ulos sisuksistani surun voimasta.

Kipaisin maanantaina myös psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla. Ja on pakko todeta, etten ihan hirveästi saanut tuosta käynnistä irti. Alkuun käytiin läpi taustatietojani; asuinpaikkaa, edellistä asuinpaikkaa, perhettä, perheenjäsenten ikää ja opiskelutilannetta ja lopulta hoitojen taustoja ja vähän lapsihaavetta muutenkin. Sain käynnillä ohjeeksi tehdä mindfulness-harjoituksia ja korjata unirytmini. Yritin sanoa, etten pysty nukkumaan, että uni tulee vasta aamuyöstä enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, muttei siihen oikein muuta keinoa ollut kuin melatoniini. Ja ihmisten ilmoille on vain lähdettävä muuloinkin kuin niinä kertoina kun on pakko, vaikka siellä niitä lastenvaunuja liikkuu, oli se kuinka ahdistavaa tahansa ja mitä pidemmälle sitä lykkää sitä vaikeampaa se on.

Varattiin vielä yksi uusi aika toukokuun lopulle, mutta siinäpä se oikeastaan oli. Lopuksi hoitaja totesi ettei hän oikein tiedä miten muuten hän voisi tässä tukenani olla. Jäi vähän sellainen olo, että nuo samat asiat osaisi sanoa minulle kuka tahansa, ja on sanonutkin mindfulnesia lukuunottamatta. Toisaalta en tiedä mitä muuta hän olisi voinut sanoa tai tehdä. Mitä muuta tässä kukaan voi sanoa tai tehdä. Joku suosittelin Simpukan ryhmässä lapsettomuuteen perehtynyttä psykologia / psykoterapeuttia, heillä yleensä löytyy keinonsa näiden asioiden käsittelyssä.

Menisin mielelläni, itseasiassa tiedän yhden psykologin joka työkseen tapaa paljon juuri näiden asioiden kanssa kamppailevia asiakkaita ja tietää varmasti tarkalleen, kuinka raskaista ja kipeistä, arkielämää merkittävästi kuormittavista asioista lapsettomuudessa on kyse ja siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita se herättää. Varaisin ajan heti, mutta taloudellinen puoli tulee vastaan; pudjetti ei riitä jos meinaan jatkaa lähiaikoina hoitoja. En voi kuvitella vaihtoehtoa, jossa laittaisin hoidot pidemmälle tauolle. Nyt on vain päästävä eteenpäin ja katsottava mitä tapahtuu vaikka ymmärrän myös sen, miten äärimmäisen tärkeää henkisestäkin jaksamisesta on huolehtia.

Nämä on niin herkkiä asioita. Olin eilen illalla jo kirjoittamaisillani klinikalle sähköpostiviestin että auttakaa nyt joku... edes jotenkin. Etten kestä enää. Mutten kirjoittanut. Sielläkin pääsee juttelemaan psykoterapeutille mutta sekin maksaa. Kaikki maksaa, jokainen risaus kun mennään yksityisen puolen oville koputtelemaan. Ymmärrän toki että jokainen haluaa ja tarvitsee palkan työstään, se on selvä ja niin sen kuuluu mennäkin. Olen vain niin epätoivoinen, hädissäni ja peloissani.

Jos tässä käy pahin mahdollinen loppu. Jos tämä ei ikinä koskaan onnistu vaikka tehtäisi mitä tahansa. Jos kaikki vain valuu hukkaan... Voimat, rahat, aika, kaikki. Rukoilen että joku ihminen tai taho tai kuka tahansa voisi auttaa edes jotenkin. Tämä on niin raskasta kaikki, ihan kaikki...

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Sydämessä kiertää

Usein sanotaan, että tuntuu niin ettei sydän kestä. Olen käyttänyt tuota sanontaa joskus itsekin: Sydän särkyy, sydämeen sattuu, tuntuu että sydän pysähtyy. Aiemmin ne ovat olleet vain henkisen puolen kipuja, mutta nyt tiedän miltä tuntuu kun sydämessä kiertää oikein kunnolla.

Viimeisimmän epäonnistuneen hoitokierron jälkeen, heti samana päivänä kun totuus löi jälleen päin näköä, aloin tuntea kummallisia tuntemuksia sydämessä. Ei pelkästään mitään henkistä kipua - sitähän tässä on podettu jo monta vuotta. Nyt ne olivat ihan fyysisiä; painon tunnetta rintakehällä ja sydämen sykkeen vaihtelua ja kummallista muljumista. Kuulostelin niitä ja ajattelin, että varmaan ne liittyvät vaan johonkin ihan tavalliseen, eikö niitä ole kaikilla joskus?

Päivät kuluivat, ja aloin laittaa merkille, että aina kun henkinen paha olo vyöryi kunnolla päälle alkoi sydänkin reagoida. Muuten se ei ole tehnyt olemassaolostaan sen suurempaa numeroa. Huonovointisuus ja ahdistus tulevat aaltoina - ne ovat läsnä jatkuvasti, mutta välillä niin lujina etten voi kuin maata paikoillani ja antaa surun vain tulla ja jäytää jokaista solua. Ja kun niin käy, sydän on kärppänä mukana ja lähtee laukkaamaan tahtoen repiä itsensä ulos rinnasta ja singahtaa lentoon.

Viikko sitten koin pahimmat rytmihäiriöt ikinä. Ne alkoivat iltapäivällä, jatkuen iltaan ja pahenivat kun yö lähestyi. Makasin sängyssä ja mietin, missä menee raja kun täytyy soittaa ambulanssi. Pelkäsin jokaista uutta sydämenlyöntiä ja odotin milloin menee taju. Ja ehdinkö soittaa apua ennen kuin se tapahtuu. Yritin rauhoitella mieltä; ei hätää, kyllä tästä selvitään, ei hätää... Ja kun mieli ei rauhoitu, niin sydänkään ei sitä tee. Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka menee lääkäriin vasta äärimmäisen pakon edessä. Ympärilläni olevia ihmisiä osaan kyllä hätyyttää tohtorin pakeille pienimmänkin vaivan tullessa ja eläinlääkäri saa soiton välillä ehkä vähän turhankin pikkuruisista jutuista, mutta jostain syystä omat vaivat on helpompaa sivuuttaa.

Odotin ja kärvistelin ja toivoin että selviän. Aamuyöstä jyskytys alkoi helpottaa. Jossain vaiheessa sain unta ja mietin ennen nukahtamista, että ehkä nukkuessa kun en tunne henkistä pahaa oloa sydänkin rauhoittuu. Ja rauhoittuihan se. Aamulla herätessä lyönnit olivat normaalin tasaiset. Tuon jälkeen pientä muljumista ja lyöntitahdin vaihtelua on ollut, muttei onneksi noin suuressa mittakaavassa.

Keskiviikkona piti olla aika psykiatrian sairaanhoitajalle terveysasemalle. Aamulla kun olin jo lähdessä ulos ovesta, soitettiinkin terveysasemalta ja kerrottiin että hoitaja on poissa tänään ja aika joudutaan perumaan. Se siitä. Olin jo varautunut ja valmistautunut siihen, että saan purkaa tätä tuskaa jonkun ammattilaisen kanssa ja odotin saavani jotakin apua - jos nyt kukaan voi tälle asialle mitään tehdä. Suunnitelman romuttuminen toi taas pahan olon pintaan vahvempana ja sydän alkoi hakata. Eihän näille peruutuksille ja poissaoloille tietenkään mitään voi, niitä sattuu joskus.

Tänään sain sitten uuden ajan reilun viikon päähän. Hoitaja soitti ja kysyi miten olen nyt voinut. Kerroin rehellisesti, etten voi hyvin ja viimeaikoina on ollut todella raskasta. Hän sanoi että äänestänikin kuulee etten voi hyvin. Onneksi lääkäriaika on siinä välissä. Pääsen käsittelemään näitä juttuja jonkun kanssa, ja toivottavasti saan lääkeasiat kuntoon myös raudan ja kilpirauhasen osalta. En elä helppoja aikoja nyt, lapsettomuus koettelee julmasti ja kipeästi enkä tottapuhuen tiedä miten tämän asian kanssa pärjään. Jatkuvasti pelottaa, jos se ei koskaan onnistu. Kukaan ei voi luvata mitään. Jos tämä epäonnistumisen kierre vain jatkuu ja jatkuu eikä syliin koskaan saada muuta kuin tyhjää tyhjän jälkeen. On niin vahva tunne siitä, että tämä tulee päättymään juuri niin. Ja pelkään ettei se ole pelkoa vaan aitoa kaiken jo ennalta kertovaa vaistoa, joka yrittää saada minua valmistelemaan itseäni siihen jo nyt.

Kun jaksaisin keskiviikkoon, niin silloin todennäköisesti selviää edes jotain. Jos ei muuta niin toivottavasti saan edes ne lääkkeet. Tämä on niin raskasta. Tai rankkaa. Sana raskas liippaa liian läheltä sanaa raskaus ja sitä en halua edes ajatella. Se ei koske minua mitenkään. Se koskettaa niitä onnellisia (Vaikkei se automaattisesti ihan jokaiselle tietenkään ole onnenpotku), ei minua. Sattuu. Sattuu niin etten enää ihmettele jos sydänkään ei kestä.