tiistai 8. tammikuuta 2019

Ei tästä kaunista saa

Ei tämän asian, tulevan alkionsiirron ja ylipäätään koko lapsettomuuden taka-alalla pitäminen ja kaikkien ikävien asioiden, pelkojen ja mieleen takertuneiden kauhuskenaarioiden torjuminen ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin. Se ei ollut sitä todellakaan ja siitä on ollut niin vaikea kirjoittaa. Tekstiä on pyyhkiytynyt pois, sitä on talletettu luonnoksiin ja jätetty sinne, avattu kokonaan uusi tekstilaatikko ja aloitettu ikäänkuin puhtaalta pöydältä ja taas lopulta annettu vain olla. Mikä siinä(kin) on niin vaikeaa?

Ja miksi on niin vaikeaa myöntää voivansa huonosti? Joka kerta kun joku kysyy kuinka voin, vastaus on poikkeuksetta "Ihan hyvin". Onko kaikki hyvin? "On, kaikki on hyvin". Ketä varten minä esitän? Kuinkahan ihmiset reagoisivat jos yhtenä kauniina päivänä - jotka eivät ole viime aikoina näyttäytyneet minulle mitenkään kauniina - poikkeaisin tutulta ja turvalliselta, helpoimmaksi havaitsemaltani polulta ja sanoisin: "Ei, kaikki ei ole hyvin enkä minä enää jaksa". Siinä ainakin huomaisi, ketkä katsoisivat parhaaksi (parhaakseen) häipyä paikalta, ja ketkä jäisivät vierelle lohduttamaan. Jos tässä edes voi lohduttaa. Kun tuntuu ettei mikään lohduta. Ei mikään.

Totuus on, etten minä voi hyvin. En ole voinut enää aikoihin, mutten ole halunnut tehdä siitä mitään julkista numeroa. Koko tämä taival on alkanut käydä rankaksi. Vuodesta toiseen toivominen, odottaminen ja pettyminen. Ja nimenomaan se odottaminen aina uutta kertaa ja mahdollisuutta, milloin on sopiva sauma ja hetki ottaa seuraava askel. Onnekseni minulla on pari ihmistä lähellä jotka tietävät. Heille ei tarvitse tarinoida mitään kaunisteltua versiota, vaan voin kertoa että nyt sattuu niin ettei henki tahdo kulkea. Ei tästä kaunista saa enää tekemälläkään.

Joka paikka pursuaa vauvoja. Niitä on ihan kaikkialla. Kotiovesta ulos lähtiessäni pelkään, kuinka monta vaunuja työntävää äitiä reissullani kohtaan, kuinka monta tikariniskua sydän tällä kertaa saa. Ja takaisin tullessani muistan vain, että mieli on jossain vaiheessa epätoivoisesti ja väkisin yrittänyt laskea niitä mutta sen on ollut pakko lopettaa, sillä niitä on niin paljon ettei sen kapasiteetti riitä pysymään perässä. En tahtoisi liikkua enää missään, mutta välillä on pakko. Ajoitan treenit koiran kanssa mahdollisimman myöhälle iltaan, että saisin hoitaa hommat mahdollisimman vähillä kolhuilla. Kauppareissut olisi kivuttominta tehdä öisin, jolloin vaunutrafiikki on hiljaisimmillaan. Kiitän sydämestäni pääkaupunkiseudun Prismoja, joista ainakin osa kuten meidän lähi- Prisma pitävät ovensa auki läpi vuorokauden.

Eivätkä lähipiiristä putkahtelevat vauvauutiset kevennä yhä raskaammiksi käyviä askeleita. Tuntuu kuin niitä olisi joka kulman takana. Aina jonkun tutun pitkästä aikaa tavatessa kajahtaa ilmoille uusi onnellinen tarina. Ja olen aivan varma, että jälkeenpäin ihmiset puhuvat keskenään vimmatusti siitä, miksei se ollut iloinen. Miksi se ei hymyillyt, miksi se ei edes onnitellut. Ja voi luoja kuinka haluaisin onnitella ja olla aidosti onnellinen muiden puolesta, karistaa surun ja katkeruuden tunteet pois yltäni. Juuri nyt en vain pysty. Siinä vaikeimmassa hetkessä suru kuristaa äänen pois, vaijentaa minut hiljaiseksi niin etten saa sanotuksi edes sitä yhtä ainutta yksinkertaista sanaa: "Onnea". Kaksosuutinenkin tuli ihan vähän aikaa sitten. Se sattui tuplasti. Ei sellaista voi ymmärtää. Että joku toinen saa tuplaonnen ja tänne se onni edes yksin tuplista tai triploista puhumattakaan ei vain tietään löydä. Onko reitti luokseni liian vaikeakulkuinen? Olenko sille jotain niin saavuttamatonta, että se tekee äitiydestänikin sellaista? Mahdotonta. Elämä on niin epäreilu. En halua tietää. En halua kuulla enää mitään. En vain kestä enempää.

Joulusta ei ole juuri kerrottavaa. Se oli edellisiin verrattuna vaikea, mutta sain sen kuitenkin rämmityksi läpi. Silloin lapsettomuus korostuu aivan uskomattomiin mittoihinsa verraten tavalliseen arkeen. Se korostuu varsinkin tilanteessa, jossa joulua viettää lapsiperheessä, olkoonkin kuinka sukulaisperheitä hyvänsä.

Tekisin mitä tahansa, ihan mitä tahansa että hän tulisi riemusta hihkuen luokseni ja kysyisi: "Äiti, milloin pukki tulee?". Tai kertoisi, ettei ole nähnyt vielä yhtäkään tonttua ikkunassa. Tekisin mitä tahansa, että saisin lukea omien lasteni kirjeitä joulupukille ja toteuttaa heidän lahjatoiveitaan. Tekisin mitä tahansa voidakseni seurata heidän riemuaan ja jännitystään kun joulu on ovella. Nyt pukin tullessa luikahdin koirien kanssa toiseen huoneeseen koska ne sinne joutuivat pukkihetken ajaksi, kyyhötin lattialla ja yritin olla romahtamatta. Mietin, että jos joku nyt tulisi kertomaan etten koskaan tule saamaan kokea noita samoja hetkiä omien lasteni kanssa, joita kuulin huoneen oven takana muiden samaan aikaan elävän, sydämeni pysähtyisi siihen paikkaan. Se vain pysähtäisi enkä enää olisi. Onneksi kukaan ei voi tietää sitä etukäteen. Vaikka minä pelkään tietäväni.

Alkionsiirron ajankohtaa en vielä tarkalleen tiedä. Se on sitten kun kierrot osuvat kohdilleen, mutta karkeasti arvioisin että helmikuun puolelle se reilusti menee. Ja saa mennäkin. Epäonnistuminen pelottaa jo sen verran, että lykkään sitä melkein mielelläni. Epätietoisuuskin tuntuu turvallisemmalta tunteelta kuin pettymysten tuoma myrsky.

Yritin aiemmin kysyä lääkäriltä siitä, voivatko kemialliset raskauteni ennustaa alkioiden huonoa kiinnittymistä. Vastaus oli ettei inseminaatioissa mahdollisesti aikaansaatuja alkioita voi vertailla ivf-alkioihin. Toki niiden laadusta ei voi mennä takuuseen mutta yritin vielä kysyä, että jos alkion kiinnittyminen on kuitenkin heikompaa, että mitä sitten tehdään. Ei niitä voi vertailla. No ei sitten. Olkoon. Silti pelkään, että kiinnittymisessä on jotain häikkää eikä tästäkään tule mitään. Jos tämä siirto ei onnistu, alkaa taas hetken odottelu jotta saan säästettyä rahaa seuraavaan, eli heti perään en pääse tekemään uutta yritystä. Pelottaa jo valmiiksi se, kuinka pitkälle tämä tie vielä voi venyä. Ja sehän voi. Nyt edetään hetki kerrallaan ja ihmetellään tulevia päiviä. Juuri muuta ei voi nyt tehdä asian edistämiseksi.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

20+?

Perjantaina jännitti aika tavalla, kun valitsin puhelimesta klinikan numeron soitellakseni sinne alkiotilanteesta. Saatuani hoitajan kiinni, hän kysyy ensimmäisenä kuinka olen voinut ja jännitys kasvaa vielä entisestään siinä niin pitkältä tuntuvan odotuksen aikana kun kertaan, ettei hyperstimulaatioon viittaavia merkkejä ole näkynyt, vettä on juotu paljon ja vointi on koko ajan ollut hyvä. Ehdin siinä hetkessä vain miettiä ja koko sydämeni pohjasta ennen lopullista tuomiota toivoa, että olisipa pakkaseen saakka selvinnyt edes yksi alkio, edes yksi pieni mahdollisuus...

Hoitaja puhelimen päässä lähtee lopulta tarkistamaan määrää. Odotusta... Sydän takoo... Painava tunne vyöryy läpi kropan. Entä jos siellä ei ole mitään? Entä jos kaikki pistokset, punktiot, rahanmeno ihan kaikki onkin ollut aivan turhaa. Voiko mun munasoluilla saada aikaan mitään? Onko niistä mihinkään? Miksei kukaan sano mitään? Todellisuudessa odotan ehkä muutaman sekunnin, aivan tavallisen sekunnin joka kuuluu asiaan. Hoitaja palaa puhelimeen. Yritän kuulostella äänenpainoa, voisiko siitä päätellä jotain?

Ja lopulta: Alkioita on torstaina pakastettu 20. 20? Ei kaksi... Vaan kaksikymmentä. Miten voi olla. Voiko olla? Hoitaja jatkaa vielä, että huomenna pakastellaan lisää. Soittavat maanantaina tietoja niiden lukumäärästä. Varmistin vielä, että ne torstaina pakastetut olivat kolmen päivän ikäisiä. Ja heti perään tajusin että tietysti olivat, koska punktio tehtiin maanantaina, kuinka muutenkaan.

Eilen aamulla soi puhelin. Näin että soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Pelästyin ihan tosissani, että nyt on jossain päin tapahtunut jotakin kamalaa. Lauantaiaamu- tai paremminkin jo aamupäivä ja estetty numero. Mitä muuta se voi olla? Vähän varoen ja haroen vastasin ja odotin jotakin ikävää... Mutta puhelu oli klinikalta. En osannut odottaa yhteydenottoa sellaiseen aikaan, mutta se helpotti oloa todella. Toinen hoitaja soitti vain ilmoittaakseen, että biologi on sittenkin töissä lauantaina ja pakastelee alkioita iltapäivällä. Tuolloin oli pakkaseen menossa jotain, muttei tarkkaa määrää vielä tiedetty. Siihen klinikalta soitellaan lisätiedot maanantaina.

Jatkoviljely saatiin kuin saatiinkin siis järjestettyä viikonlopusta huolimatta. Toivottavasti sieltäkin saataisi vielä jotain pakastinta täyttämään. Jos ei, niin alan tietysti vatvoa sitä, jakautuuko mikään noista kahdestakymmenestä alkiostakaan niin pitkälle, jos ihan tuoreeltaan viljellyistäkään ei edes yksi selviä. No mietitään sitä sitten jos siltä saralta saadaan ikävämpiä uutisia. Siihen saakka yritän olla ajattelematta...

En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä omaa lasta. Jotenkin se tuntuu niin liikuttavalta, että ehkä hän on jo tavallaan olemassa. Tai he kaikki, jos asiat järjestyvät sillä kaikkein parhaimmalla tavalla. Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Sulatellessa voi käydä alkiokato, mikään niistä ei välttämättä kiinnity, tai pieleen voi mennä mikä tahansa vaihe, varmuutta ei ole mistään. Sovin silti itseni kanssa että yritän olla miettimättä liikaa. Yritän viettää jouluni rauhassa ja luottaa siihen, että pienet selviävät kaikista vaiheista kyllä. Ainakin osa heistä. Antaa joulunpyhien soljua ohi, vuoden vaihtua ja uuden pyörähtää käyntiin ihan rauhassa. Vasta sitten on siirto, jos vain alkiot selviävät sulatuksesta. Ja vasta sitten ylipäätään on aika miettiä tätä kaikkea enemmän. Yritän nyt ihan tosissani säilyttää mielenrauhan vuoden loppuun saakka, koska vasta se tuleva vuosi näyttää kuinka tässä lopulta käy.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Yksi kokemus punktiosta

Punktio on takanapäin, joten kirjataas sekin kokemus tänne ylös jotta sitä voi sitten myöhemmin muistella :) Kirjoitan siitä myös siksi, että muut joita sama toimenpide odottaa, saisivat lukea rohkaisevan tarinani etukäteen - sillä sen haluan kanssanne jakaa jotta mahdollinen pelko lievenisi edes vähän. Toki ymmärrän, että munasolupunktiokin on jokaiselle omanlaisensa kokemus mutta onhan myös niin, että monille meistä se voi olla helppokin juttu vaikka sitä odottaisi kauhunsekaisin tuntein. Kuten näistä ensisanoistani jokainen voi jo päätellä, punktio ei ollut millään tapaa se kamala ja kivulias kokemus jollaiseksi sitä ihan kuollakseni pelkäsin. Yritän muistaa ja kertoa mahdollisimman paljon yksityiskohtia klinikkareissulta ennen toimenpidettä, toimenpiteessä sekä sen jälkeen, koska uskon niitä ehkä muidenkin kaipaavan. Ainakin itse etukäteen kaipasin enkä löytänyt kovinkaan montaa seikkaperäistä selvitystä homman kulusta. Joten tässä teille oma tarinani:

Punktioaika oli sovittu kuluvan viikon maanantaille klo 10. Nukuin yöni suhteellisen hyvin. Aamulla kummastelin sitä, kuinka rauhallinen olin; toki jonkin verran jännitti, mutta pahin paniikki ja sen aiheuttama paha olo olivat poissa. Klinikalle päästyäni huomasin sydämentykytyksen kiihtymisen ja tärinä alkoi hiljalleen hiipiä kehoon, mutta päätin olla urhea. Muistan kuinka pelkäsin munatorvien aukiolotutkimusta parisen vuotta sitten, nyt en halunnut samalla tavalla panikoida :) Odottelin hetken käytävällä, josta hoitaja poimi minut pian lepohuoneeseen ja sain kanyylin käteen.

Ensin oli tarkoitus, että kipulääkettä tiputellaan vasta vähän ennen toimenpiteen alkua ja nyt odotellessa saisin vain rauhottavaa. Kerroin heti alkuun, että tiedän ihan varmasti sitä keräyksen aikana tarvitsevani, joten sain heti tipan kautta lisäksi annoksen myös Panadolia. Tässä vaiheessa kauhistuin ettei niin mieto lääke kuin Panadol taatusti auta kipuun, mutten sanonut mitään. Oletin että kivunlievitys olisi jotain paljon tymäkämpää tavaraa.

Hoitaja lähti hetkeksi pois ja jäin tärisemään lepohuoneen pehmoiseen sohvatuoliin. Odottelin rauhottavan vaikutusta, mutta päässä ei tuntunut mitään. Hoitajan tultua takaisin kerroin ettei lääke tunnu missään. Enempää ei voinut pistää, koska vessaan meno ja toimenpidehuoneen sängylle nousu voisi olla sen jälkeen hankalaa. Saisin lisää vielä ennen kuin toimenpide aloitetaan. Tyydyin siihen ja mietin hiljaa mielessäni, ettei se ehdi vaikuttaa kuitenkaan niin lyhyessä ajassa, jos toimenpide alkaisi heti lääkkeenannon jälkeen. Päässä pyöri vain ajatus, että jännitys oli saatava turtumaan.

Hetki vielä odottelua, sitten wc-käynti jotta saadaan rakko tyhjäksi ja toimenpidehuoneeseen - jonne lopulta astuessani mietin, että se on menoa nyt. Joku kävi labrasta tarkistamassa nimen ja syntymäajan ja sain riisuutua. Siitä sitten toimenpidepenkkiin maate.

Lääkäri oli hieman myöhässä, odotin häntä jonkin aikaa hoitaja seuranani. Hän toi kylpytakin, jonka sain peitoksi koko toimenpiteen ajaksi ja jutteli muun muassa tulevasta joulusta, hänen omastaan ja kyseli myös minun joulusuunnitelmistani. Se sai ajatuksiani hetkeksi muualle mikä oli vain hyvä asia tuossa tilanteessa. Taisin pyytää taas lääkettä, sekä rauhoittavaa että kipulääkettä ja sainkin niitä heti. Silti vaan tuntui, ettei rauhottava auttanut, edelleen pelotti. Tai ehkä se vaihtui jännitykseksi joten saattoi siitä olla pieni apu. Muistelen että sain vielä yhden annoksen juuri ennen toimenpidettä. Osa punktion kulusta on pienesti hämärän peitossa kun sitä jälkeenpäin koittaa muistella - taisivat ne lääkkeet ainakin jollain tavalla sittenkin lopulta vaikuttaa.

Lääkäri saapui ja homma alkoi. Biologit olivat omassa tilassaan vastaanottamassa soluja. Tähän väliin vielä yksi epämukavampi asia: En ollut saanut normikonstein rakkoa tyhjäksi, luultavasti munasarjat valtavine rakkulamäärineen olivat olleet tiellä ja lääkäri joutui käyttämään katetria. Yritin nousta että voisin mennä vielä itse kokeilemaan, mutta oli parempi että hoidetaan asia katetroimalla. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuskin se olisi onnistunut, olisin varmasti tullut takaisin saamatta aikaan yhtään mitään. Tuo oli ehdottomasti inhottavin ja kipein kohta punktion aikana. Ei enää ikinä.

Seuraavana sain puudutukset molemmin puolin ja jos tarkkoja ollaan, en vieläkään ole aivan varma mihin ne pistettiin, kohdunseinämiin? Hoitaja kysyi sattuiko, kerroin ettei juurikaan. Hän tsemppasi että se on jo hyvä merkki. Totesin siihen että odottakaas vaan kohta niin varmasti sattuu... :) Jotenkin sitä vain odotti koko ajan, milloin se järjetön kipu ja hampaiden kiristely alkaa, ja tunne siitä etten kertakaikkiaan kestä enää enempää...

Mutta sitä ei missään vaiheessa tullut. Neulan läpimenoa seinämistä munasarjoihin en tuntenut lainkaan kummaltakaan puolelta. Tunsin kuinka neula pisteli rakkuloissa. Taisin tuntea jokaisen piston. Joissain kohdissa tuntui jonkin verran kipeämmältä, osassa taas pelkkänä pienenä nippauksena, mutta mitään sietämätöntä se ei ollut. Muutamassa eniten tuntuvassa kohdassa puristin peitonreunaa ja heti minulta kysyttiin lääkkeentarvetta. Vastailin aina myöntävästi, mutta viimeisessä kirpaisussa rakkuloita oli enää jäljellä sen verran vähän, että uskalsin sanoa etten tarvitse enempää.

Tarkkaa kestoa itse keräysvaiheelle en muista, sillä kelloa en ottanut mukaan enkä tajunnut sitä kysyä. Veikkaisin että se vei maksimissaan kymmenisen minuutin verran. Sain kuulla kestäneeni toimenpiteen hyvin, eikä kipulääkettä kulunut edes maksimiannosta joka oli mukaan varattu. Ensimmäisessä ultrassa lääkäri kertoi, että koska punktiossa saan kolmiolääkkeitä ja olen hyvin todennäköisesti tokkurassa niiden jäljiltä, olisi hyvä että saisin saattajan kotiin, ja että joku olisi seurailemassa vielä kotonakin illan ajan että kaikki on kunnossa. Lopulta lääkkeistä joita sain ei todellakaan menty lähellekään sellaista tokkuraa, etten olisi itsekseni pärjännyt, mutta lähdin silti taksilla kotiin sitten ajallaan.

Toinen rauhoittava-annos taisi kuitenkin tuntua sen verran, etten muista aivan kaikkea mitä toimenpiteessä juteltiin. Jossain vaiheessa jännitin kroppaa niin paljon, että hoitaja kehotteli rentoutumaan jotta oma oloni olisi parempi ja lääkärin työskentely helpompaa. Sain tehdä hieman töitä saadakseni itseni rentoutetuksi, mutta sekin alkoi lopulta sujua.

Muistan puhuneeni sokeritoukkatorjunnasta, joka tehtiin meille kotiin samana päivänä, ja että suljin kissat siksi aikaa kylppäriin jotteivät ne saisi myrkytystä. Olen yrittänyt muistella, mistä tuo sokeritoukkajuttu alunperin lähti ja toivonut, etten ole moista höpötystä alkanut ihan kylmiltään siinä yht'äkkiä selvittämään, kun eihän se mihinkään punktio- tai muihin aihepiirin asioihin mitenkään liity :) Ehkä jossain aiemmassa jutunjuuressa on ollut joku luonteva väylä, jonka kautta olen tuonut asian esiin, ainakin toivon niin... Pelkäsinkin vähän etukäteen alkavani lääkepäissäni selitellä jotakin omiani ja jälkeenpäin saisi nolostella, mutta ainakin pahin sellainen taisi jäädä onneksi pois :)

Sain nousta ylös, ja sillä hetkellä tunsin päässä pientä heittoa, mutta todellakin vain ihan pientä. Pukeuduin ja pääsin makoilemaan lepohuoneen sängylle. Olo oli kaikin puolin hyvä ja rauhallinen ja olin kai ihan tolkuissani. Ainoa miinuspuoli oli alavatsalla juiliva kipu, johon sain pari särkylääkettä jotka otin samantien molemmat. Vatsalle sain lämpötyynyn, joka lämmitteli ihanasti alavatsaa ja vei kipua pois. Odottelin jonkin aikaa särkylääkkeiden vaikutusta, ja taisi kulua noin tunnin verran kunnes kipu oli kokonaan hälvennyt. Siinä vaiheessa olisin ollut jo täysin valmista kauraa lähtemään kotiin - olo oli pirteä eikä mitään ikäviä tuntemuksia missään. Ei mitään. Tunsin olevani täysissä voimissani. Jäin siitä huolimatta vielä makoilemaan, nautin erityisesti siinä pötköttäessäni lämpötyynyn ihanasta vaikutuksesta. Hoitaja sanoi ettei ole mitään kiirettä, saan olla niin kauan kuin yhtään siltä tuntuu. Päätin jäädä vielä joksikin aikaa siltä varalta, että huono olo tai vatsakipu yllättäisivät, että saisin käyttää sitä lämpötyynyä ja saisin tarvittaessa lisää lääkettä.

Pystyin koko ajan halutessani nousemaan sängystä aivan normaalisti, ja lepäilyn lomassa poikkesin hetkeksi toiseen huoneeseen allekirjoittamaan pakastussopimukset jos jotain pakkaseen saadaan. Palasin takaisin petiin, olin siinä vielä tunnin verran jonka jälkeen päätin lähteä kotiin, sillä olo oli ihan oikeasti hyvä eikä edelleenkään kipuja ollut mailla eikä halmeilla.

Kotiin tultuani otin ihan rauhassa, koska tosiaan se iso hyperstimulaatioriski oli olemassa ja on edelleen. Join paljon vettä ja mango- sekä mansikka-kiivimakuvichyjä, jotka edellisenä päivänä ostin valmiiksi lepopäiviä odottamaan. Täytyy nyt sanoa, että on ollut ihanaa vain maata sängyssä, katsella telkkaria ja vain olla hyvällä omallatunnolla, ei ole tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä. Sain ystävän auttamaan koirien ulkoilutuksissa maanantaina, eilen ja vielä tänäänkin, kun vielä täytyy välttää kaikenlaisia äkkinäisiä liikkeitä joita varsinkin tuon virtaa pursuavan nuoren koiruuden kanssa tulee melkein väkisinkin, joten sekin on hoitunut hyvin. Vaikka olo on ollut koko ajan ainakin tähän asti mitä mainioin, en silti halua ottaa hyperin tai munasarjakiertymän riskiä loikkimalla pidempiä lenkkejä ulkona.

Kaikenkaikkiaan punktio kokemuksena oli siis todella positiivinen, ja taas voin todeta sen saman jonka totesin myös aukiolotutkimuksen jälkeen: Aivan turhaan pelkäsin. Toivon koko sydämestäni, että kaikki jotka tästä eteenpäin punktioon ovat menossa, saisivat siitä yhtä mukavan kokemuksen. Rakkuloiden puhkominen ja varsinkaan se katetroiminen eivät tietenkään olleet tuntemuksiltaan miellyttäviä, mutta lopulta kuitenkin hyvin kestettävissä.

On varmasti sanomattakin selvää, että myös lääkärillä sekä hoitajilla on suuresti vaikutusta siihen, millaisena kokemuksena mikä tahansa toimenpide jää mieleen. Uskon ja tiedän, että koska itselläni oli koko ajan turvallinen olo ja katkeamaton tunne siitä, että olen hyvissä käsissä vaikutti paljon siihen, etten ajattele kokemaani punktiota ikävänä. Toki toivon, ettei siihen tarvitsisi enää mennä uudelleen - sehän tarkoittaisi pettymyksiä, kyyneleitä ja vaikeita hetkiä epäonnistumisineen, mutta jos joskus olisi pakko, en varmasti pelkäisi enää, en ainakaan lähellekään niin paljon. Minusta pidettiin huolta alusta loppuun, kyseltiin kuinka voin ja onko kaikki hyvin, aistin empaattisuutta ja välittämistä eikä tarvinnut epäröidä jos tarvitsin pyytää jotakin. Sain lääkettä ja mehua, ja minua tsempattiin punktiohetkellä hyvin sen mitä muistan. Näilläkin seikoilla todella on merkitystä, niitä ei sovi vähätellä.

En ultrien jälkeen ollut perillä tarkasta rakkuloiden määrästä, mutta punktiossa selvisi että niitä oli toisella puolella 25 ja toisella 28, eli yhteensä 53 kappaletta. Ei ihme että hyperin riski on olemassa eikä lääkäri suositellut siirtoa tehtäväksi nyt. Lepohuoneessa makoillessani hoitaja kävi kertomassa väliaikatietona, että soluja saatiin kerätyksi 36, ja vähän ajan kuluttua sain kuulla lopullisen määrän joka oli 48 kappaletta... Valtava määrä, joka kuulosti vähän hurjalta, koska en muista koskaan mistään lukeneeni tuollaisista solusaaliista, mutta näköjään se on mahdollista. Asiaa pyöriteltyäni en oikein voi olla varma onko se hyvä vai huono juttu. Joku jossain joskus kirjoitti, että suuri munasolumäärä saattaa kertoa niiden huonosta laadusta. En tiedä kuinka paikkansapitävä tieto on, mutta toivon vain että joukossa on niitä hyviäkin.

Eilen aamupäivällä sain klinikalta puhelun: Munasoluista 36 oli vuorokauden aikana hedelmöittynyt. Saan perjantaina soitella tietoja siitä, kuinka moni niistä jatkaa jakautumista kolmen päivän ikäisiksi alkioiksi ja päätyy pakkaseen jos päätyy. Oma veikkaukseni on, että näiden päivien aikana ainakin reilusti yli puolet tippuu pois joukosta. Tuskin 30 tai edes 20 alkion saalis on kovinkaan yleistä. Ehkä kymmenenkin joukko on vähän siinä ja siinä...

Koska viikonloppu sotkee pitkän viljelyn, sulatellaan alkioita myöhemmin, viljellään pari päivää lisää ja laitetaan takaisin pakkaseen. Käytäntö kuulosti aika rajulta ja kysyinkin kuinka todennäköisesti ne kestävät uudelleenpakastuksen ja selviävät vielä sulatuksestakin. Se on kuulema ihan arkipäivää, ja yleensä hyvät alkiot kyllä kestävät käsittelyn. Nyt aika näyttää kuinka käy. Perjantaihin on pitkä aika ja mahdollisten pakastettujen alkioiden lukumäärä jo jännittää kuin myös se ikävä vaihtoehto jossa mitään pakastettavaa ei olisi, mutta nyt en voi kuin odottaa ja toivoa että edes osa niistä jaksaa jakautua parhain päin.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Hipsuttelua & muutama askel Ivf-polkua

Olen näköjään naputellut viimeisimmän päivitykseni tähän blogiin heinäkuun alussa. Siitä on aikaa, ja sen jälkeen on tapahtunut paljon - muttei kuitenkaan niin paljon kuin mitä jo toivoisi tapahtuneen...

Kommenteissa kyseltiin kuulumisiani - kiitos kovasti muistamisesta, mietinkin jo jossain vaiheessa sitä, mahtaakohan täällä enää kukaan käydä katselemassa :) Ajattelin nyt koittaa josko muutaman rivin saisi aikaiseksi.

Aloitin ivf-hoidon marraskuun alussa. Bemfolaa ja Fyremadelia on piikitelty täällä vatsanahkaan päivittäin. Tosin ei mennyt ihan oppikirjojen mukaisesti tämäkään hoito, joskaan nyt ainakaan tähän asti ei ihan totaalisen pieleenkään...

Aloitin Bemfolapistokset kierronpäivänä kaksi. Lääkäri suunnitteli lääkkeet niin, että mun olisi ne mahdollisimman helppo itse annostella ja pistää, eli esitäytetyt kynät joissa oikea kerta-annos, ja tähän Bemfola ja Fyremadel esitäytetyssä ruiskussa olivat oikein sopiva vaihtoehto. Aloitin annoksella 150 IU, ja kierronpäivänä kuusi ultrassa vaste ei ollut toivottu, annosta nostettiin 225 IU. Tänään ultrassa kp 11 nähtiin että on alkanut tapahtua. Tapahtua siinä määrin, että nyt on iso riski saada hyperstimulaatio- ja varsinkin siinä tapauksessa, että punktion jälkeen tehtäisi tuoresiirto, silloin saisi varautua jonkin tovin sairaalassa lojumiseen. Ja koska sitähän me ei haluta (kukapa sinne tietentahtoen haluaisi), niin lääkäri suositteli että kerätään munasolut ensi maanantaina, pakastetaan kaikki mahdolliset alkiot ja tehdään siirto vasta tammikuussa mikäli jotain pakkaseen asti päätyy, näin saadaan riski pienemmäksi. Rakkuloita oli nyt päälle kymmenen molemmin puolin.

No tämähän mulle sopii, eipähän mene joulu itkiessä, vaan räkä poskella saa parkua sitten synttäripäivänään kun se ei kuitenkaan tarraa kiinni... Huomaatteko luottavaisen mielen ja positiivisen asenteeni? ;) Sitä vaan on oppinut olemaan sillä tavalla pessimistinen näiden tapahtuneiden pettymysten jälkeen, ettei uskalla paljon uskoa. Kuvittelee siten putoavansa edes hieman matalemmalta vaikka eihän se niin mene, kyllä se sattuu ihan yhtälailla uskoi tai ei.

Nyt pistellään vielä neljän päivän ajan Bemfolaa ja jarruna Fyremadelia, lauantai-iltana irrotuspiikkeinä pari Gonapeptyliä ja homma on pistosten osalta hoideltu. Pistäminen ei ole tuntunut juurikaan pahalta tai millään tapaa inhottavalta, enkä neuloja aloittaessanikaan pelännyt. Bemfola menee ihan tuosta vaan, kun taas Fyremadelissa lienee neula hieman tylpempi ja siksi se täytyy survoa vähän kovemmin ottein ja sattuuhan se sen verran että välillä on pakko purra hammasta. Pistoksia on kuitenkin sen verran vähän, ettei niistä ole tarvinnut ottaa paineita.

Siinä tähänastinen ivf-kertomus lyhykäisyydessään. Tosiaan tulevana maanantaina on punktio heti aamupäivällä. Pelottaahan se, mutta selviän siitä kyllä. Kerroin lääkärille ja yhdelle hoitajista että kivunsietokykyni on surkea, ja hoitaja kehotti reilusti kertomaan jos sattuu, niin kipulääkettä tulee heti lisää toimenpiteen aikana. Rauhottavaa saa myös halutessaan, senkin otan avosylin vastaan ehdottomasti.

Kuvittelin vielä tänään klinikalle mennessäni Bemfola-annoksen olevan liian pieni ja rakkuloiden minikokoa ja vähissä, koska alavatsalla ei ollut juuri mitään tuntemuksia, joista olen paljon etukäteen muiden kokemuksina lukenut. Olin väärässä ja hyvä niin. Nyt vaan täytyy muistaa juoda vettä paljon, se on kai ainoa asia mitä voin itse tehdä pitääkseni hyperstimulaatioriskin mahdollisimman pienenä. Sairaalapeti ei todellakaan houkuta, mielummin sitä pötköttelee ihan omalla kotisohvalla omien rakkaiden karvalastensa seurassa.

Sillä niitä meillä on yksi lisää. Perheeseemme muutti kolmisen viikkoa sitten uusi labradorinnoutajatyttö Hipsu, joka jatkaa työkoirana Oonan tassunjäljissä. Päätimme yhdessä opaskoirakoulun kanssa päästää Oona viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviään, sillä lonkkiin muodostuneet nivelkulumat alkoivat jo haitata työntekoa sen verran, että varsinkin portaat ja mäkien kulku alkoi näyttää rankalta, eikä koira enää loppuvaiheessa ollut ollenkaan innokas lähtemään valjaissa ulos ovesta, mutta lähti ilmeestään päätellen "Jos on ihan pakko" tehden kuitenkin parhaansa loppuun asti. Nyt se on reipas ja piristynyt kummasti päästessään viettämään ihan tavallisen koiran elämää. Onneksi nämä koiruudet tulevat hyvin juttuun ja ovat parhaat ystävät. Ainoa joka vähän närkästyi Hipsun tulosta oli Kalevi, mut sekin alkaa olla jo ihan sujut :)

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Syksy nro 3

Tajusin eläväni tätä meneillään olevaa kesää kahden edellisvuoden tapaan, täysin samalla kaavalla. Lapsettomuuden - joka täyttää nyt erittäin ison osan elämästäni - ääriviivat muodostavat täsmälleen samanlaisen kuvion: Kesällä odotellaan syksyä ja hoitojen alkamista. Alkusyksy on täynnä toivoa ja ainakin jonkinlaista uskontapaista onnistumiseen, kunnes sitten lopulta kaikki aina vain hajoaa sirpaleiksi.

Kaksi vuotta sitten odotin ensimmäisiä hoitojani alkavaksi. Tuo oli vielä suorastaan mahtavaa aikaa, jos sitä tahtoo verrata nykyhetkeen. Vuosi takaperin olin yrittänyt kotikonstein tulla raskaaksi jo kesällä, mutta siinä onnistumatta odotin uutta klinikkareissua - ja taisipa olla vielä niin, että edellisestä inseminaatiosta käteen jäänyt kemiallinen raskaus jotenkin kummasti painoi pienenpientä toivoa kuplivana kihelmöintinä mielen sopukoihin: Viimeksi se jo yritti tapahtua, ehkä se voisi nyt napata. Syksy tuli ja ehdin yrittää toisaalta vain kerran, kunnes siitä iskusta toivuttuani päätin etteivät kevyet hoidot ole enää juttuni.

Tämä kaikki kesän aikana vatsanpohjassa tuntuva odottelu on siis jo erittäin tuttua. Ainoa ero kahteen edelliseen on se, että pelkään niin paljon enemmän kuin aiemmin, että se tuntuu, tuntuu ikävänä pahana olona kropassa asti.

Hoito on nyt aivan eri luokkaa kuin edelliset. Siinä apuna ovat kunnon hormonit ja muut järeät keinot. Ja minkä pitäisi kuulostaa lupaavimmalta: Tämä kyseinen hoitomuoto on tuonut avun lukemattomille jopa ensikertaa sitä kokeilleille. En silti pysty rentoutumaan, en saa rauhaa siltä pelolta jos tämäkin epäonnistuu ja syli jää yhä huutamaan tyhjyyttään. Mitkään faktat ja todennäköisyydet eivät juuri nyt lohduta. Kaikki voi epäonnistua ja se riski on aina olemassa, se on otettava... Ja no, kestettävä. Tai ainakin yritettävä kestää. Jotenkin.

Se, että hoito on monella toiminut, ei automaattisesti tarkoita että se toimisi minulla on kylmä fakta jota yritän kuitenkin saada edes hitusen verran vaimennetuksi pääni sisällä. Yritän aina johonkin myrskyisten ajatusteni väliin hiljaa hokea itselleni kaikin voimin ja puhisten pinnistellyllä järjenäänellä jotakin sen tyyppistä, ettet juuri sinä välttämättä automaattisesti kuulu myöskään niihin epäonnekkaisiin - mitään ei voida vielä lyödä lukkoon ja rauhoitu, ennen kuin sekoat ajatuksinesi kokonaan. Että kotikäyttöiset stressinhallintakeinot olisivat nyt paikallaan.

Mietin usein kemiallisia raskauksiani, joita olen elämäni aikana kokenut, jolloin päässä alkaa seuraava kuhina - kysymys, miksi se laboratorio-oloissa hedelmöitetty alkio tarttuisi yhtään sen paremmin, kun sisälläni saman tehnyt ei siihen ole pystynyt? Eiväthän alkiot (?) käytännössä eroa toisistaan mitenkään, ainoa ero tässä on että niiden laatu voidaan todeta jo ennen siirtoa. Toki laatu voi tulevissa alkioissa olla kemiallisia parempi, mutta entä jos niin ei ole, tai jos se kemiallinenkin oli hyvää kamaa eikä siitäkään huolimatta saanut otetta kohdunseinämästä. Tämä on asia, josta lääkäri saa tehdä ammattilaisena minulle selkoa sitten aikanaan, koska se herättää nyt niin suuria epäluuloja onnistumismahdollisuuksiin liittyen.

Vaikka lopputulos pelottaa, olen silti valmis kohtaamaan kaiken. Muistot aiemmista pettymyksistä ovat jääneet vahvoina polttomerkkeinä mieleen, eivätkä ne lähde sieltä koskaan pois. Mutta jos en yritä, en taatusti koskaan tule saamaan nyyttiä käsivarsilleni. En haluaisi ajatella, mitä sitten jos tämäkin menee puihin, kuinka kestän vielä senkin pettymyksen. Mutta toisaalta ymmärrän, että sitäkin pitäisi käydä läpi edes ihan vähän, itselleen olisi hyvä jo etukäteen luoda jonkinlainen selviytymiskeino mahdollista uutta iskua varten, ettei olisi ikään kuin tyhjänpäällä vaan voisi tarttua johonkin mikä helpottaisi oloa ja antaisi valoa edes ihan pienen hippusen pimeyteen... Muttei saisi ajatella liikaa. Mikä on liikaa? En voi tuudittautua kokonaan ajatukseen, että voihan se onnistua, mutten haluaisi myöskään lyödä kaikkea säpäleiksi ennen kuin koko ivf on edes alkanut.

Jotenkin tässä nyt pitäisi vain koittaa keikkua sillä kultaisella keskitiellä, varautua pahimpaan muttei kuitenkaan lähteä täysin luovuttaneena kohti uutta toivoa. Jos minun juuri nyt pitäisi sanoa kumpaan uskon enemmän, onnistumiseen vai siihen ettei tämäkään tuo perheeseeni vauvaa, taipuisin kaikista positiivisen ajattelun rippeistä huolimatta jälkimmäiseen, toki ensimmäistä toivon enemmän kuin mitään muuta olen koskaan elämässäni toivonut. Kun pelottaa niin pelottaa, eikä se siitä muuksi muutu vaikka kuinka lukisin tilastoja tai minä tai joku toinen käskisi lakata lopettamaan...

Kaikki tämä kirjoittamani kuulostaa niin tutulta. Toistoa viime- ja edelliskesän postauksille. Millaisiakohan ensi kesänä saatte lukea? Jos näitä samoja jaarituksia nyt kukaan enää ylipäätään jaksaa läpi selata :)

Aion nyt viettää kesää ihan rauhassa, en kiirehdi syksyyn tai odota sitä erityisesti toivoen sen saapuvan nopeasti. Kyllä se ehtii, tässä ei ole mikään hoppu. Teen kivoja asioita, rentoudun ja lataan akkuja. Syksy ei jätä tulematta, se on ainakin varmaa ja on asemissaan ajallaan.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Ylioppilasjuhlakauden huipennus: Virallinen juhlapäivä

Kyllä niitä suunniteltiin kauan, odotettiin vielä kauemmin - ja nyt ne on ohi. Nimittäin ylioppilasjuhlat. Joskus tämän taipaleen alussa ajattelin, että tunne on sitten varmasti aika hieno, kun päästään siihen juhlavaiheeseen - ja olihan se. Nyt on juhlat juhlittu ja kesäinen loma-arki alkanut.

En viettänyt ylioppilasjuhliani tavalliseen tapaan sinä virallisena valmistujaispäivänä, vaan herkkuja notkuvien pöytien ääreen meillä kokoonnuttiin 16. kesäkuuta. Oli lopulta selvää, että juhlat järjestetään Joensuussa, koska iso osa juhlavieraista asuu siellä, ja onhan se kuitenkin minunkin kotiseutuani. Paikkaa mietittiin tovi, mutta lopulta päädyttiin viettämään päivää siskoni kotona, sillä siellä on eniten tilaa juhlavieraille ja ulkona terassi jossa myös mahdollisuus istuskella ruoista ja juomista nauttien. Ilmakin suosi - aurinko porotti lämpimästi koko päivän.


Juhla-asu. Mekkoa valitessa kriteerinäni oli, ettei se saa olla kokomusta ja mielellään tällä kertaa hieman pidempihelmainen, koska suurin osa omistamistani mekoista ovat juurikin mustia ja polven yläpuolelle ulottuvia :) Itäkeskusta läpi kolutessani vaihtoehtoja oli monia, mutta lopulta tykästyin tähän eniten; sopivan rento mutta kuitenkin juhlava asu.

Kutsumistani noin kolmestakymmenestä vieraasta suurin osa pääsi paikalle. Muutamat joutuivat peruuttamaan, mutta monet heistäkin muistivat minua myöhemmin lahjoin ja kortein. Itselleni ehdottomasti tärkeintä juhlissa ja niiden järjestämisessä on se, että saa läheisiään koolle, ja tapaa myös niitä ihmisiä joita ei tule usein muuten nähtyä. Valmistujaiset ja muut suuret tapahtumat elämässä ovat mainio syy juhlaan, mutta mielestäni siihen riittäisi välillä jokin pienempikin juttu, kuten vaikkapa jokakesäiseksi perinteeksi muodostettavat puutarhajuhlat - ihan vain siksi, että voidaan viettää iltaa yhdessä. Jotain sellaista olen kaavaillut mielessäni aina aika-ajoin, mutta toistaiseksi se on jäänyt vain ajatuksen tasolle. Ehkä ensi kesänä? Tai syksyllä rapujuhlat, vaikka en ravuista juuri piittaa, mut ajatushan on tärkein...


Suolaisen puolen tarjoilut: Lohikeitto, broiler-pastasalaatti, kinkkupiirakka ja tietenkin perinteiset karjalanpiirakat ja munavoi.

Kahvipöydän kunkku. Omenahillo-kinuskikakku. Oli järjettömän hyvää, ihanan suussasulavaa ja kinuski nyt vaan on yksi parhaista herkuista mitä olla saattaa. Muutkin juhlavieraat kehuivat tätä vuolaasti eikä ihme :)

Kahvipöydässä tarjottiin täytekakun lisäksi kinderpiirakkaa ja ylioppilaspikkuleipiä. Menua taisin suunnitella ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten :) Vaihtoehtoja oli monia, mutta lopulta tämä oli se selkein ja eniten omannäköiseni ja mieltymyksiäni vastaava. Koska lapsivieraita ei juhlissa ollut, kuului juomaosuuteen kuohuvien alkumaljojen lisäksi myös viiniä ja iso boolimalja, jota sai huoletta täytellä aina tarvittaessa. Olen kaikenkaikkiaan todella tyytyväinen tarjoiluihin. Herkkuja riitti jokaiselle vieraalle, ja saatiin niistä suurinta osaa syödä vielä parina seuraavanakin päivänä.


Lahjapöytä täyttyi tasaiseen tahtiin kukista, lahjoista sekä monenlaisia ihania onnitteluviestejä- ja runoja sisältävistä korteista.

Parvekepuutarhakin sai lisävahvistusta tästä ihanasta yrttikokoelmasta.

Juhla oli kaikkineen onnistunut, ja voin muistella omaa ainutkertaista ylioppilasjuhlapäivääni hyvillä mielin. Ainoa miinuspuoli oli Oonan edellispäiväinen sairastuminen: Viimehetken lakkiaisjärjestelyiden keskellä vietimme aikaa myös Joensuun eläinklinikalla, mutta helpotuksekseni mitään vakavaa ei lopulta löytynyt. Sen verran kipeä koira oli ja joutui kulkemaan toimenpiteen jäljiltä kauluri päässä, että nämä juhlat jäivät siltä nyt väliin. Onneksi Luna oli kuitenkin paikalla koiravieraita edustamassa :)

Väsyttäviä nämä juhlapäivät

Illalla lähdettiin pienemmällä poppoolla vielä pyörähtämään jatkoille Joensuun yöhön. Sain järkättyä asioita niin, että pystyin viettämään aiemmista suunnitelmista poiketen hieman pidemmän loman, joten heti sunnuntaina ei tarvinnut lähteä kotimatkalle. Muu bileseurue väsähti jo yhden aikaan yöstä, itse olisin voinut vielä jatkaa - silloin (nykyään suht harvakseltaan) kun minä yöelämään lähden, viihdyn yleensä aamuneljään. Toisaalta seuraava päivä oli kivempi, kun kotiutui ajoissa :)

Suuret kiitokset vielä kaikille juhlissani mukana olleille ja muutoin saavutustani muistaneille! Niitä seuraavia valmistujaisia sitten odotellessa :)

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Yhtä valkolakkijuhlaa


Lakitusjuhlan ruusumeri

Vietimme viikko sitten perjantaina ihanan lakitusjuhlan Porthanian tiloissa Kaisaniemessä koulustamme tänä keväänä valmistuneiden ylioppilaiden, läheisten ja toki myös opettajien ja muun henkilökunnan voimin. Paikalla meitä oli iso porukka, sillä ylioppilastodistuksia jaettiin noin 120 kappaletta. Juhla sisälsi lisäksi pari kuoroesitystä, rehtorin- ja ylioppilaan puheen sekä lopuksi tietenkin ne perinteiset Gaudeamus igitur ja Suvivirsi. Olin alunperin vähän kahden vaiheilla; menisinkö juhlaan vai nappaisinko jonakin päivänä oman todistukseni tylsästi opintotoimistosta matkan varrella keskustaan mennessäni. Päädyin juhlaan, sillä onhan se ainutkertainen tilaisuus, joka ei tule toistumaan niin että olisin itse juhlittavien joukossa.

Ja olen ihan todella onnellinen että menin. En ole sitten peruskoulun päättymisen vieraillut koulujen kevätjuhlissa, en muiden saati omissani. Yksinkertaisesti vain siitä syystä, ettei tilaisuuksia ole ollut tarjolla. Aikuislukioissa- tai muissa opistoissa sellaisia valitettavasti harvemmin järjestetään. Niissä on aina oma tunnelmansa. Jokin tietty elämän pitkäaikainen ja vahvasti esillä oleva sivu sulkeutuu ja on taas tilaa uutukaiselle. Olo on samalla haikea mutta toisaalta helpottunut ja uusia haasteita odottava. Peruskouluaikoina aina kesäloma ja siitä seuraava uusi kouluvuosi, ja valmistuttua kokonaan uudet kuviot.

Näin oli nytkin, poikkeusta ei tapahtunut. Olo on ihanan keveä, kun ei enää tarvitse aikatauluttaa, muistaa, kerrata, väliin myös vähän stressata. Haikeuttakin oli ilmassa, joka nyt on alkanut hiljalleen jo hiipua. Uuden opinahjon alkaessa on taas löydettävä uudet rutiinit, luotava uusia kontakteja ja painettava mieleen ennalta tuntemattomia käytäntöjä, nimiä ja paikkoja, eikä voi palata tuttuun ja turvalliseen. Mutta asiat asettuvat aina uomiinsa, lähden uutta kohti avoimin, odottavin mielin.

Mieltä kovasti lämmitti myös todistustenjaon yhteydessä koulun minulle lahjoittama rahastipendi. En osannut odottaa sellaista ollenkaan, se tuli aivan puun takaa. Niin se elämä yllättää :) Jossain vaiheessa juhlaa ja sen jälkeenkin mieleeni tunki väkisin ajatus siitä, saankohan koskaan mahdollisuutta olla mukana läheisen asemassa oman lapseni juhlissa: Kevät-, joulu-, valmistujais- ja muissa koulujen järjestämissä juhlissa. Se on asia, jonka vain aika voi näyttää, ennustus on mahdotonta...


Juhlan päätteeksi oli pakko poiketa Alkon kautta ja juhlistaa saavutusta kuoharipullolla ja muilla kesäherkuilla. Lauantai-iltana korkattiin kesän grilli- ja terassikausi kaveriporukalla - tai oikeastaan porukassa oli vain yksi ystäväni ja loput hänen ystäviään, joita en entuudestaan tuntenut. Tämäkin ilta oli ehdottomasti kaikin puolin onnistunut :)

Juhlakausi ei ole vielä kokonaan ohi, sillä yhdet - ja ne suurimmat karkelot ovat vasta edessä, kun kokoonnumme sukulaisten ja muun lähipiirin voimin juhlistamaan valkolakkiani Joensuussa viikon päästä lauantaina. Nuo juhlat ovat ns. viralliset ja isoimmat. Olin suunnitellut jo noin vuoden verran juhlien iltajatkoja viinin ja muun hyvän juoman siivittämänä, mutta se jää nyt väliin sillä joudun kotiutumaan jo sunnuntaina, eikä kohmeloinen junamatka oikein houkuta. Onhan se harmi että juhlat loppuvat tavallaan kesken, mutta aina ei voi valita. Kyllä tässä on jo nostettu malja jos toinenkin :)