Pitkä tie perinnöllisyyslääkärin pakeille

Tänään tapahtui jälleen pieni liikahdus eteenpäin. Posti näköjään taas kulkee normaalisti ainakin täällä Helsingissä. Luukusta putkahti iso paksu kirje. Ihmettelin, mikä se oli, koska en odottanut mitään sellaista. Kutsua perinnöllisyyslääkärin vastaanotolle kyllä osasin odotella, mutta kuvittelin sen olevan vain ohut kirjekuori sisältäen yhden kutsulapun. Kun sain kirjeen skanneriin ja läppärille itselleni luettavaan muotoon (skannaan siis kaikki kirjeet ja muut paperit, jotta pystyn ne itse lukemaan ilman, että niitä tarvitsee muille näyttää ja saan pitää oman kirjesalaisuuteni aina), totuus valkeni, eikä kirjeessä sitä odotettua kutsua ollut.

Ppostia tuli kyllä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriltä. Kirjekuori sisälsi ison nipun vastauskirjekuoria, sekä lupakaavakkeita tietojen käsittelyyn ja jonkinlaisia lomakkeita, joihin mun tulisi täyttää tietoja sellaisista sukulaisistani, joilla olisi näkövamma: Kenellä on sama silmäsairaus kuin minulla, ja onko jollakulla mahdollisesti oireita siitä, että sairaus voisi ehkä olla tulossa, näin käsitin. Nyt mun pitäisi siis käydä läpi kaikki sukulaiset, ja täyttää jokaisesta kyseinen lappu sekä lähettää se heille allekirjoitettavaksi niin, että he sitten postittaisivat sen takaisin minulle.

Nyt alan selvitellä sitä, tarvitseeko tuohon urakkaan oikeasti ruveta. Tilanne suvussamme on se, ettei kellään muulla ole tätä silmäsairautta, tai ylipäätään minkäänlaista näkö- tai muuta vammaa. Minä olen yksi ja ainoa, joka tämän on saanut. Toisekseen tämä diagnoosi on käsittääkseni sellainen, että se joko on jo lapsen syntymästä saakka olemassa tai sitten sitä ei tule ollenkaan, ei puhkea kesken elämän. Kukaan ei voi olla saanut edes oireita. Jos hommaan täytyy ryhtyä, toki sen hoidan ja postittelen liput ja laput minne tarvitsee, ei tuo mitään suurta vaivaa vaadi, ja mitäpä sitä ei tekisi saadakseen oman pienen :) Mutta minua rehellisesti sanottuna vähän pelottaa se, suostuvatko kaikki kirjaamaan oireettomuutensa sekä antamaan luvan omien tietojensa käsittelyyn Husille. Ihan jokainen heistä kun ei hyväksy äitiyshaaveitani. Toisaalta en jaksa uskoa, että kukaan käy vastaankaan pokkuroimaan. Kyllähän asioihin on hyvä saada selvyys ja tämä perinnöllisyysasia ehkä kiinnostaa lopulta heitäkin.

Kun nämä kaikki paperit on postitettu, "Voimme alkaa valmistelemaan vastaanottoanne". Mutta sitten tuli se tieto, joka sai mielen nyt matalaksi. Vastaanottoajan saamiseen saattaa kulua jopa puoli vuotta. Puoli vuotta? Meinasi tulla itku kun tajusin ajan pituuden. Joutuisin odottelemaan ehkä jopa kesään saakka, että jotain alkaisi oikeasti tapahtua. Jos saisin virallisen paperin periytymättömyydestä kesällä, olisi edessä ehkä vielä klinikan kesätaukokin, joka olisi kai taas yksi kuukausi lisää odotusta. Ehkä tositoimiin päästäisi vasta elokuussa. Minä en pysty siihen. En kestä odotella niin kauaa. Lähes vuosi. Toki ajan saattaa saada jo aiemmin, mutta julkisen terveydenhuollon pitkät jonot ovat todellakin yleensä pitkiä, enkä yhtään ihmettelisi, että säät hipoisivat jo hellelukemia ennen kuin pääsisin lääkärin juttusille. Minullahan on jo selkeä diagnoosi, joka on jo melko pian syntymäni jälkeen kirjattu virallisesti tietoihini. Siitä on olemassa selvät sävelet myös periytymiskysymyksen osalta. Sairaus periytyy vain siinä tapauksessa, jos lapsen isällä olisi täysin sama sairaus, tällaiset tiedot olen saanut ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Miksei sitä paperia vain voitaisi postittaa joko minulle tai suoraan klinikalle, ja asia olisi sillä selvä? Toisaalta en tiedä näistä käytännöistä juurikaan, joten parempi kai olla liikaa arvostelematta ;) Mutta tuo aika tuntuu niin järjettömän pitkältä. Jos joudun odottamaan elokuuhun, nyt tuntuu että tulen hulluksi. Ja kun alan ajatella sitä, ettei ensimmäisellä tai toisellakaan hoidolla välttämättä raskaudu. Kukaan ei voi vielä tietää, kuinka paljon hoitoja tullaan tarvitsemaan. Kaikki on mahdollista. Ihan kaikki niin hyvässä kuin myös pahassakin. Milloin saankaan oman pienen nyyttini syliini? Kaikkihan sanovat, että hyvää kannattaa odottaa. Ja odottavan aika on pitkä ja mitä näitä nyt on. Näillä odotteluillahan olisi ollut sama mennä julkiselle puolelle hoitoihin. Tosin sieltä ei apua heru itsellisille naisille saati millään tavoin vammaisille itsellisille. Selasin pikaisesti Googlen ekan sivun haut vastaavista perinnöllisyyslääkäripalveluista yksityisen puolelta, johon voisin päästä nopeammin, mutten löytänyt mitään. Eikö tällaista infoa jaeta kuin julkisella puolella? Melko hintavaahan se toki olisi, mutta menköön samaan lainaan kuin hoidotkin, tuskin se enää pahasti tuntuisi kustannuksissa. Husin lähettämässä kirjeessä oli puhelinnumero, josta pyydettiin kysymään lisätietoja, jos joku askarruttaa. Auttavat mielellään. Ja sinne aion soittaakin pikinmiten ja selvittää, tarvitseeko tällaista prosessia todella käydä läpi, ja odottaa se puoli vuotta. Kaikki tutkimuksethan mulle on jo asian osalta tehty omana vauva-aikanani, eikä tässä pitäisi olla mitään epäselvää. Ihana lääkärini oli kuitenkin hoitanut tämän läheteasian pikaisesti, siitä hänelle suuri kiitos. Ehkäpä asiat selviävät, kun kysellään ja vielä vähän vatvotaan :)

Tämän vuoden viimeinen koeviikko on nyt ohi. Seuraava tulee vasta helmikuussa. Kaikki stressi sen tiimoilta on taas ohi. Nyt aion avata pullon hyvää valkoviiniä ja juoda siitä lasillisen tai pari. Sen olen ansainnut tänään.

Rennosti ruokaillen

Täällä myrskyää. Tai ainakin tuuli on melkoinen. Mutta minä pidän siitä kovasti. Se on yksi parhaista luonnon tähän vuodenaikaan tarjoamista asioista puista putoavien lehtien ja kirpeän raikkaan syysilman lisäksi. Kunpa tämä kestäisi vielä päivän tai pari :) Sain tänään kylään yhden kavereistani, jonka kanssa ei olla hetkeen nähty. Musta on mukavaa se, että ihmisiä käy kylässä. Tykkään laittaa herkkuja pöytään ja mieluiten vielä niin, että voin tehdä kaiken itse. Sellainen niin sanottu yllätyskyläily on joskus vähän stressaavaa. Siis kun joku soittaa alaovelta, että ootko kotona, painan summeria nyt ja avaa mulle ovi. Oon sellainen tyyppi, että tykkään, kun koti on siisti ja järjestyksessä kun joku tulee kylään. Omalle perheelleni voin kyllä näyttää sen kaameimmankin sotkun, mutta on se vaan jotenkin itselleni häiritsevää, että kaverit joutuvat vierailemaan luonani silloin, kun pyörremyrskyn kosketus näkyy selvästi asunnossa. Ja koska oon melko laiska siivoamaan, annan usein tavaroiden ja muun lojua milloin missäkin. Ja kun joku yllärinä on siellä alaovella, niin siinä ei ihan hirveesti ehdi siivoilla ja imuroida. Siksi yritän aina sanoa, että ihmiset soittaisi vaikka edes varttia ennen tuloa, että tietäisin vähän laittaa paikkoja kuntoon ja muutenkin varautua, vaikkei siinä ajassa ehkä herkkuja ehdikään kahvipöytään loihtia. Tänään ehdin hyvin, koska oltiin sovittu kaikki jo muutamaa päivää aiemmin :) Mietin pitkään, mitä kokata, kun pelkkä kaupan pullapitko ei tuntunut niin sopivalta vaihtoehdolta. Sain eilen ohjeen hyvään tomaatti-fetapestopiirakkaan, johon sitten tartuin. Ja tuli hyvää vaikka itse sanonkin. Voisin tehdä uudestaankin. Yleensä teen nämä piiraat aina jostakin lihasta: Kinkkua, kanaa, jauhelihaa (tex mex-tyyppiset) ja tonnikalaa. Tämä upposi mainiosti ilman lihaakin :)

Tarvitset:
Kaupasta valmis rukiinen suolainen piirakkapohja (voi tehdä itsekin, mutta tänään en jaksanut, netti on pullollaan ohjeita pohjaan, voin itsekin laittaa tänne sellaisen, kunhan valmistan seuraavan kerran itse)
1 rasia kirsikkatomaatteja
1 paketti fetaa
Purkki pestoa
2 dl ruokakermaa
2 kananmunaa
Motsarellaraastetta
Kuivattua basilikaa, mustapippurirouhetta, ripaus suolaa ja pari kynttä valkosipulia

Sulata pakastepohja huoneenlämmössä, noin tunnin verran. Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Voitele piirakkavuoka (halkaisija n. 28-30 cm) ja levitä pohja vuokaan. Esipaista uunissa 15 minuuttia. Paloittele sillä välin feta ja puolita kirsikkatomaatit. Sekoita kerma, kananmuna sekä mausteet keskenään. Ota piirakkapohja uunista, levitä päälle noin puolet pestopurkillisesta. Lado tomaatinpuolikkaaat ja fetakuutiot pestolla kuorrutetun pohjan päälle. Kaada munakermamausteseos mukaan, ripottele päälle vielä motsarellaraastetta. Paista uunissa vielä puolen tunnin ajan. Anna jäähtyä ja vetäytyä huoneenlämmössä puolisen tuntia ennen tarjoilua, näin se on parhaimmillaan ja maut ovat ehtineet hyvin sekoittua ja tarttua.

Lopputulos näyttää tältä. Näin kaamosaikana on vaikea saada otettua kunnollisia kuvia, koska luonnonvaloa ei hirveesti tule. Eli laadultaan ei mikään paras mahdollinen, mutta kyllä siitä jollain tavalla selvää saa. Tänään on ollut tosi pilvinen ja hämärä päivä. Tässä hyvä vinkki vaikkapa juhliin tai illanistujaisiin. Ehkä tätä saadaan myös omiin juhliini sitten joskus, kunhan se lakki on lupa painaa päähän. Tai esikoiseni ristiäisissä. Hullua kyllä, mutta olen jo sinnekin usein pohtinut, mitä tarjoan vieraille. Ehkä listan tekeminen ristiäistarjottavista on vielä hippasen liian aikaista ;) Tuo vielä huonoa onnea, kun hätäilee liian nopeaan. Mutta luulen, että tämä johtuu enemmänkin siitä, että pidän muutenkin kovasti menujen suunnittelusta. Se on ehkäpä parasta juhlien järjestämisessä. Ylioppilasjuhlatarjoilutkin ovat noin 95 prosenttia jo päätetty, vaikka onhan sinnekin vielä aikaa. Kun valmistuin ravintovalmentajaksi, pöydän antimet taisivat silloinkin olla paperilla valmiina jo hyvinkin paljon valmistujaispäivää aiemmin, joskaan eivät olleet ollenkaan teeman mukaiset. Vaan kaukana terveellisestä ruokavaliosta. Pohdin jossain kohtaa silloin, että pitäisin jonkinlaiset terveysbileet tavallisten valmistujaisten sijaan, mutta luovuin ajatuksesta. Vieraille ehkä mukavempi vaihtoehto se tavallinen kermakakku, ja sopi mullekin hyvin. Kyllä juhlissa saa mielestäni herkutella, eikä siitä pidä potea huonoa omaatuntoa. Tuskinpa kellään joka päivä tai edes joka viikko on kestejä tiedossaan, että siltä osin voisi mennä överiksi. Pikkujouluaika taitaa olla joillakin hieman vilkkaampaa, mut sekin on vain kerran vuodessa. Tiedän niitäkin, jotka kuljettavat juhliinkin mukanaan itse omat eväänsä: Raejuustoa, maitorahkaa, tonnikalaa jne. Sekin on ymmärrettävää ja mielestäni täysin sallittua. Jos ne yleisimmät juhlaherkut eivät maistu, tai jos meneillään on esimerkiksi jokin dieetti, on ainakin mulle täysin ok, jos joku saapuu juhliini omat syötävät laukussaan. Toiset pitävät tällaista turhamaisena jokaisen suupalan kyttäämisenä. Minusta se on jokaisen oma päätös, mitä suuhunsa laittaa, ja omasta ruokavaliostaan saa pitää kiinni myös erityistilanteissa. Allergiat ja muut "pakottavat" syyt jättäytyä pois jostakin tietystä ruoasta eivät ole ne ainoat perustellut tai niin sanotut normaalit syyt. Jokainen noudattaa ruokaillessaan juuri sitä, mikä itsestä tuntuu sopivimmalta. Itse syön juhlissa aina sen, mitä siellä on tarjolla. Vaikka pyrin syömään arjessani terveellisesti ja pääasiassa itse tekemiäni ruokia, voin täysin surutta välillä herkutella, vaikkei kyseessä olisikaan minkäänlaisia juhlia. Kun se perusrunko ruokailussa on kunnossa, ei sitä sillointällöin vietetty herkkuhetki todellakaan kaada. Että antakaa mennä vaan, kun juhlamielelle pääsette :)

Minne katosit kärsivällisyys?

Tänään pyörähti käyntiin kolmas viikko siitä, kun kävin viimeksi klinikalla. Kuten jo aiemmin kerroin, sieltä luvattiin olla yhteydessä heti kun he saavat asioita selvitettyä ja kun ne etenevät. Mitään ei ole kuulunut. Puhelimen näytöllä ei ole näkynyt klinikan numeroa, vaikka kuinka olen katsonut sen läpi, jos vaikka jotain olisi vahingossa jäänyt huomaamatta. Olen ollut tähän asti ihan rauhallisin mielin, mutta nyt olen alkanut olla jo hieman kärsimätönkin. Tiedän, että klinikalla tehdään kaikki paras mahdollinen, ja että siellä on myös muita asiakkaita kuin minä, joiden asioita on käsiteltävä ja selvitettävä. Eikä aikaa ole edes kulunut vielä mitenkään erityisen paljon. Silti nyt hätäilen ja toivoisin jo, että jotain alkaisi hetinytjustsamantienkiireellä tapahtua. Tahtoisin niin kovasti päästä jo ns. tositoimiin ja nauttimaan (vai lieneekö stressi osuvampi sana? ;)) niistä piinapäivistä, kun odotellaan sitä päivämäärää, jolloin raskaustestin voi tehdä. Toki ensin on edessä se paljon pelätty ja panikoitu aukiolotutkimus. Entä jos siellä selviää jotain pahaa? Tai ultrassa? Jos kaikki ei olekaan kuten pitäisi? Vaikken kärsi mistään poikkeavista oloista tai ylipäätään mistään oireista joista jotain epäilisin, asia siitäkin huolimatta mietityttää. Tahtoisin saada jo selvyyden myös sille, että kaikki olisi hyvin. Kuinka mietinkään raskautumismahdollisuuksiani nyt näin paljon... Toivon ja uskon myös, että kyllä klinikalta ennen joulua varmasti kuuluu. Luulen, että kuitenkin ensi vuoden alussa vasta alkaa oikeasti tapahtua. En vain jaksaisi enää odottaa. Olen aina ollut sellainen kaikki-nyt-heti-tyyppi. Asioiden pitäisi tulla eteeni sekunnin sisällä, enkä meinaa pysyä nahoissani, jos mitään ei juuri siinä hetkessä tapahdu. Tämä on hyvä hetki opetella hieman kärsivällisyyttä. Kaikki varmasti tulee tapahtumaan, eikä loppujen lopuksi vie hirveästi aikaakaan enää. Nyt pitäisi yrittää keskittyä muihin juttuihin. Pitää toki tämäkin asia mielessä ja olla tietoinen, että milloin tahansa voi soitto tulla, mutta ei liiaksi sitä päässä pyöritellä - vaan alkaa touhuta jotakin muita, rentouttavia juttuja. Tämä viikko mulla onkin koeviikko, ja se jatkuu vielä ensi maanantaina. Sitten on viikon mittainen loma ennen uuden opintojakson alkua, ja silloin aionkin rentoutua kunnolla. Tehdä joulujuttuja, treenata, laittaa hyviä ruokia, käydä hakemassa joulufiilistä Helsingin joulutapahtumista, nauttia luonnosta, nähdä kavereita, ottaa pari lasillista hyvää kuoharia, touhuta eläinten kanssa ja vain makoilla sohvalla ihanan pörröisen torkkupeiton alla glögiä siemaillen. Hyvää kannattaa odottaa, niinhän ne sanovat :)

Muun muassa Iltalehden netissä oli viime viikolla uutinen siitä, kuinka suomalaiset haluavat nykyään yhä vähemmän lapsia. Toivottu lapsiluku laskee vuosi vuodelta, nykyään 1-2 lasta olisi korkeintaan se haluttu lukema. Itse suurta perhettä toivovana menin linkittämään uutisen omalle Facebookseinälleni mitään aavistamatta ja laitoin saatteeksi kommentin, jossa kerroin perhetoiveistani. Eräs kaverilistallani oleva tuttu kysäisi, olenko raskaana, kun linkittelen lapsiaiheisia juttuja (ehkä olen tehnyt sitä jotenkin huomaamattanikin viimeaikoina hieman tavallista useammin). Tästä tuli jokin kumma vahva tunne siitä, että nyt voisin kertoa vaikka koko Facebookille, siis kaverilistalleni mitä elämässäni on juuri nyt meneillään. Ja sen jostain hetken mielijohteesta tein. Eihän tämä varsinaisesti ole mikään salaisuus, mutta en ole asiasta kaveri- tai tuttavapiireissäni mitään suurta numeroakaan tehnyt. Jos joku suoraan jotain tähän viittaavaa kyselee, olen pääpiirteittäin jotain kertonut. Kerroin nyt, etten ole vielä raskaana, mutta olen hedelmöityshoitoklinikan asiakkaana ja parasta aikaa odottelen, että milloin tässä jotain tapahtuu. Kommentin julkaisusta meni tunti tai pari, enkä yht'äkkiä enää ollutkaan varma, oliko tiedon noinkin julkiseksi tuominen tuolla tavoin sittenkään niin hyvä ajatus. Pidänhän aiheesta blogiakin, mutta se on jollain tapaa eri asia. Harvat tuttuni ovat tänne löytäneet. Tai jos ovat, niin tervetuloa vaan :) Mutta minkä kerran kirjoitin - sen kirjoitin enkä lähtenyt asiaa enää pois pyyhkimään. Olihan sen jo mitä luultavimmin useampikin silmäpari nähnyt ja siten saanut asian tietoonsa. Tykkäyksiä tuli kovasti, kommenttejakin joitakin. Ainoastaan yksi oli sellainen, joka minun täytyi poistaa, kaikki muut olivat todella positiivisia ja kannustavia. Olin yllättynyt siitä, kuinka moni oikeasti otti asian niin hyvin vastaan. Tilanteeni (näkövamma ja ainakin esikoisen kanssa alkuun yksinhuoltajuus) ei ole kaikkien mielestä se paras mahdollinen johon lapsi saisi syntyä. Karultahan se kuulostaa, mutta kaikki eivät tätä hyväksy. Olen kuitenkin päättänyt keskittyä enemmän siihen positiiviseen suhtautumiseen ja palautteeseen. Otan mielummin vastaan positiivista energiaa ihanista kommenteista ja kannustavista sanoista, kuin käytän jo minulla valmiina olevan energiani tankkaamalla mieleni täyteen osan ihmisten ilmaan laukomia ikäviä ja ahdasmielisiä sanoja. Tulin todella hyvälle mielelle siitä, että niin moni elää lämpimin ajatuksin hengessä mukana. Sitähän en tiedä, mitä kaikkea niiden päänsisällä liikkuu, jotka eivät reagoineet mitenkään. Luulen, että heissä on sekä että. On varmasti herännyt monenlaisia ajatuksia ihmisestä riippuen. Mutta annettakoon jokaisen muodostaa mielipiteensä ja ajatuksensa itse, ja kunkin olla sitä mieltä kuin itse parhaaksi kokee. Tärkeintähän tässä kaikessa on se, että tiedän itse mitä olen tekemässä ja millaisen askeleen olen elämässäni nyt ottamassa. Kun olen itse harkinnut kaiken loppuun saakka ja tullut tähän lopputulokseen, se on se mikä pysyy ja millä mennään aina eteenpäin. Jokainen itse on noin yleensä paras arvioimaan oman tilanteensa sekä sen, mihin kulkusuuntaan oman elämänsä haluaa ja kannattaa milloinkin ohjata niin paljon, kuin sitä nyt ylipäätään voikaan oikeasti ohjailla. Voihan olla, että osa ihmisistä, jotka nyt syystä tai toisesta suhtautuvat kovinkin negatiivisesti, vielä jonakin päivänä näkevätkin asian aivan uudenlaisessa valossa, ja oppivat käsittelemään sitä eri tavoin. Ei pidä miettiä toisten reaktioita liiaksi, vaan keskittyä siihen, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta sekä niihin ihmisiin, jotka jakavat sitä positiivista energiaa ympärilleen ja minulle. Olen valtavan onnellinen ja kiitollinen kaikille heille jotka ovat hyväksyneet asian ja kulkevat kanssani tätä tietä, eivätkä tuomitse, vaikken olekaan aivan täysin samanlainen kuin muut äidit. Se tuntuu niin hyvältä ja tärkeältä.

Kiitos hyvästä palvelusta! -Suklaatempaus

Miten se aina meneekin niin, että juuri kun pääset metroaseman hissistä laiturille, se metro lyö ovet sillä samalla sekunnilla kiinni, johon olit menossa. Mulle käy karkeasti arvioiden 75 prosenttia kerroista näin, kun olen lähdössä johonkin. Täällä pääkaupunkiseudulla julkiset kulkevat todella usein, eikä seuraavaa tarvii kauaa odotella, mutta silti se välillä ärsyttää kun tajuaa, että kun olisi tullut edes minuuttia aiemmin... Vielä Itä-Suomessa asuessa jopa vartin seisoskelu bussipysäkillä oli ihan normaalia, mutta nyt kun on tottunut siihen, että lähes samantien pääsee hyppäämään milloin minkäkin härvelin kyytiin, ei sitä enää meinais millään jaksaa odotella. Oona osaa onneksi ottaa ihan lunkisti myös metroasemilla :)

Mutta asiaan. Sokeainviikon kunniaksi, ja vielä sen jälkeenkin on ollut meneillään kampanja, jossa meidän kaikkien näkövammaisten on mahdollista kiittää saamastamme erityisen hyvästä palvelusta erikoiskääreeseen pakatuilla suklaaneliöillä sellaisissa paikoissa, joissa koemme, että asiakaspalvelijat hoitavat työnsä esimerkillisesti ja ovat ehdottomasti kiitoksensa ansainneet. Kääreessä on teksti "Kiitos hyvästä palvelusta", sekä näkövammaisten keskusliiton logo. Suklaata voi jakaa esimerkiksi lähikaupassa, terveysasemalla tai taksissa, kuka mistäkin kokee hyvän palvelun saaneensa. NKL on keskittynyt tänä vuonna sokeainviikolla teemaan hyvä palvelu. Hyvin usein on niin, että me ihmiset muistamme helpommin sen huonon palvelun ja valitamme siitä. Pidämme, oli vammaa tai ei, hälyä usein siitä, ettei meitä kohdeltu asiaankuuluvasti. Milloin kassamyyjä ei hymyillyt, lääkäri oli töykeä, ravintolassa nenän eteen kannettu ruoka oli kylmää tai puhelimessa asioidessamme saimme tylyjä vastauksia meitä huolettaneisiin kysymyksiin. En sano, etteikö ikävästä palvelusta saisi huomauttaa, jos siitä todella on pahoittanut mielensä - itsekin teen joskus niin. Väliin kuitenkin tuntuu, että ihmiset narisevat joskus ihan minimaalisen pienistäkin puutteista kuin ne olisivat maailmanlopun enteitä. Mutta nyt on hyvä tilaisuus muistaa myös ne kokemukset, joista olemme saaneet hyvää mieltä sekä kiittää niistä. Tämä on ihanaa vaihtelua siihen ainaiseen marinaan ja valittamiseen :)

Omat suklaaneliöni ovat vielä viemättä. En itseasiassa tiedä, onko niitä enää saatavillakaan. Kuulin tästä tempauksesta muutama viikko sitten ja aloin miettiä, minne voisin suklaata antaa. Mieleeni tuli heti muutamakin paikka, joihin voisin viedä useammankin. Jotenkin musta vaan tuntuu, että olen liian ujo ojentamaan tällaista kiitosta. En tiedä mikä siinä on, mutta se tuntuu jotenkin niin isolta asialta kohdata toinen kasvotusten näissä merkeissä. Helpompaa taitaisi tällaiselle ujoluonteiselle olla jättää suklainen kirjekuori, johon sisällyttää jokin viesti :) Antamisesta tulee ainakin itselleni hyvä mieli, olipa se sitten lahja tai mikä tahansa positiivinen juttu, mutta olen aivan varma, että eniten hyvää mieltä tämä toisi saajalleen. Jokainen hyvää palvelua tuottava asiakaspalvelija ansaitsee suuren kiitoksen. Eikä pelkästään näinä tempauspäivinä, vaan paljon useamminkin.

Suklaanjakokierroksellani veisin ensimmäisenä kiitokset Lauttasaareen salille, jossa käyn treenaamassa ja jossa olen käynyt lähes siitä saakka kun Helsinkiin muutin. Muistan vieläkin, kuinka mietin, minne mun kannattaisi mennä, ja mikä kuntosali olisi paras vaihtoehto. Google tarjosi vinon pinon eri paikkoja, joista oli vain osattava valita omansa. Lady Line oli jollain tapaa tutuin ketju ja sitä kautta sitten päädyin tutustumaan tähän kyseiseen saliin. Tiedustelin aluksi sähköpostin kautta, lopulta menin koirineni tutustumaan paikkaan. Mulle esiteltiin tilat, kerrottiin palveluista ja hinnoista. Muistan, että heti alusta lähtien tuli tunne, että täällä aion aloittaa, että sopivan paikan etsiminen on tullut päätökseen. Kaikki toimi. Minut otettiin vastaan niin hyvin, etten olisi edes osannut kuvitella sitä etukäteen. Olen saanut aina apua kun olen tarvinnut, kaikki ovat aina ystävällisiä eikä kukaan ole ollut millään tapaa ennakkoluuloinen. Oona on aina saanut olla mukana, eikä se ole ollut kenellekään ongelma. Voin aina mennä hyvillä mielin treenaamaan kun tiedän, että kaikki sujuu ja ihmiset siellä ovat helposti lähestyttäviä, jos tulee jotakin asiaa. Treeniympäristöni on kaikin puolin loistava enkä voisi parempaa toivoa. Seuraavia en osaa laittaa minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen, mutta erittäin hyviä kokemuksia ovat olleet myös Lauttasaaren Lidl, Puotilan R-kioski, Vuosaaren S-Market ja sama kauppa Lauttasaaressa. Neliöt voisin jakaa lisäksi Helsingin matkapalvelun monille taksikuskeille. He jaksavat urheasti kantaa mulle kotiin milloin mitäkin. 15 kilon koiranruokasäkkejä, 20 kiloa kissanhiekkaa - ja näitä kaikkia yhtäaikaa. Ja välillä muita suuria ostoskasseja silloin, kun en itse kuljeta niitä metrossa, bussissa tai muissa julkisissa kulkuvälineissä. He saattavat tuntemattomissa paikoissa sinne minne pyydän, eivätkä koskaan vaikuta tympääntyneiltä tai turhautuneilta työssään. Ja kysyvät vielä, tarvitsenko muuta apua. Näin sen pitää ollakin.

No millaista se erittäin hyvä palvelu sitten on mainitsemissani kaupoissa ja kioskeilla? Se on sitä, että mennessään kassalle pyytämään, saa apua heti tai pienen hetkisen odoteltuaan silloin kun sitä tarvitsee. Kukaan ei emmi isoon ääneen, että ehtiiköhän kukaan, ja onkohan avun saanti lainkaan tällä kertaa mahdollista. Itselleni tulee erityisen hyvä mieli siitä, kun myyjä oma-aloitteisesti kertoo jostakin tietystä tuotteesta, ja osaa ehkä suositellakin jotakin. On palvelutilanteessa mielellään ja se, että auttamisen halu näkyy myös ulospäin. Sen ei tarvitse olla mitään kummallisempaa. Toki hyvää palvelua olen saanut monissa muissakin paikoissa. Nämä kuitenkin erityisesti nostaisin kärkeen. Näihin on helppoa mennä, kun tietää että tarvitessaan ei ihan 100 prosenttisella varmuudella jää ilman auttavia käsiä. Mainittakoon vielä pari Alkon myymälääkin joissa asioin, vaikkakin hyvin harvoin nykyään ;) Tuntuu hyvältä, kun myyjä tahtoo tehdä parhaansa, että löytäisin tarkoitukseeni parhaiten sopivan viinin. Mieluusti ojentaisin vastalahjana suklaata myyjille myös siellä.

Tämä ei luultavasti tavoita ketään kyseisten paikkojen asiakaspalvelijoista, mutta joka tapauksessa. Suuret kiitokset, ja ainakin nyt ne virtuaaliset suklaaruudut jokaiseen paikkaan ja jokaiselle työntekijälle niissä! Jatkattehan samaan tapaan myös tästä eteenkinpäin.

Löysin NKL:n sivuilta videon näkövammaisten auttamiseen liittyen. Kuten videossa sanotaan, olemme me kaikki omia yksilöitämme ja avun tarve eri tilanteissa vaihtelee, mutta noin yleisesti tämä on mielestäni erittäin hyvä pieni tietoisku siitä, kuinka juuri sinä voit apuasi vaikkapa kaupungilla kulkiessasi tarjota.

Tavoitteiden tukena Visalus

Laitoin joitakin aikoja taaksepäin oman ilmoituksen ravintovalmennuspalveluistani pienen kuntosalin oveen, joka sijaitsee kerrostalomme alakerrassa. Se on vain asukkaiden käytettävissä, mutta on uusi ja oikein viihtyisä, vaikkei laitteita montaa olekaan. Kuitenkin sen verran, että lenkin jälkeen voi hyvin käydä tekemässä lisäksi pientä lihastreeniäkin. Kävin siellä kevättalvella kerran, sen jälkeen en ole ehtinyt, mutta aion pian taas sinne palata, sillä siellä saa kivan loppusilauksen aerobiselle liikunnalle ja extrana tulee nähtyä myös naapureita :) Mainokseni ei poikinut asiakkaita muista asukkaista (ainakaan vielä...), mutta sain eräältä naapuriltani soiton liittyen näihin Visalus-tuotteisiin, joista nyt kerron hieman lisää. Hän jälleenmyy tuotteita, ja antoi myös mulle muutaman näytepussin testattavaksi.

Visalus-tuotteet ovat ateriankorvikkeita. Näillä ei korvata kaikkia päivän ruokia, kuten joidenkin muiden valmisteiden kanssa on tapana toimia. Tällä tuotteella korvataan yksi tai korkeintaan kaksi ateriaa. Esimerkiksi lounas tai välipala. Muuten noudatetaan täysin juuri sellaista ruokavaliota, joka tukee kunkin omaa tavoitetta parhaiten, oli se sitten mitä tahansa painoon tai kehonmuokkaukseen liittyvää. Nämä ovat hyvin proteiinipitoisia pirtelöitä, jotka sisältävät myös kaiken muun tarvittavan, kuten vitamiinit, jotka kuuluu saada. Pirtelön tarkoituksena on myös nopeuttaa aterioiden nauttimista. Olen kuullut monilta painonsa tai muutoin kehonsa kanssa kamppailevilta, että terveellisesti syöminen on työlästä. Täytyy punnita, pilkkoa, keittää ja paistaa, eikä sitä kaikkea millään ehdi tehdä. Kaikenhan ehtii, kun vain järjestelee asiat oikein. Muutamalla pienellä muutoksella saa nopeutettua aterioiden koostamista jo reilusti. Tässä on yksi ratkaisu. Teet pirtelön, pakkaat sen mukaasi ja näin vaikkapa välipala on valmis. Sain testiin vaniljapirtelöjauheen. Lisänä mukana on mansikkamaku, joka on pieni määrä jauhetta, jonka voi sekoittaa vaniljan joukkoon. Mansikan lisäksi makuna on suklaa, mutta sitä en ole vielä testannut. Pirtelön voi valmistaa oman mielensä mukaan joko maitoon tai veteen, olen kuullut sitä myös mehuun sekoitettavan. Laitetaan vain jauhe ja kolme desiä maitoa blenderiin, annetaan sekoittua hetki ja pirtelö on valmis nautittavaksi. Mukaan voi laittaa myös marjoja tai hedelmiä. Mansikka tai banaani toimivat ainakin omaan makuuni. Tein yhden veteen ja toisen rasvattomaan maitoon. Jälkimmäinen oli parempi. Ensimmäisessä oli mukana mustikoita, toiseen laitoin pelkän pirtelö- ja mansikkajauheen. Tämä kaikki sopii loistavasti myös esimerkiksi gluteiinittomaan ruokavalioon.

Olin positiivisesti yllättynyt pirtelön koostumuksesta. Jauhomaisuutta tai juomassa kelluvia paakkuuntuneita jauhomöllejä ei ollut lainkaan, ja juoma oli hieman vaahtomaista. Vaniljan maku tuli hyvin esiin. Mukaan lisätty mansikkamaku oli hieman makea omaan makuuni, mutta ei muuten huono ollenkaan. Parasta tämä on kylmänä nautittuna.

Mukana oli myös pussi kuivattuja vihanneksia sekä kevyesti maustettuja pähkinöitä ja siemeniä. Pähkinät jäivät kuvasta pois kun söin ne jo heti samana iltana kun ne kotiini kannoin. Niitä olisin voinut syödä vaikka kilon kerralla. Ainoa mikä tökki oli osassa pähkinöissä jokin vasabin makuinen mauste. Itse en siitä pidä, mutta jotka mausta pitävät, pitävät varmasti myös noista pähkinöistä. Vihannekset olivat myös syötäviä. Eivät pahoja, mutta kyllä tämä ensin mainittu pähkinäsiemensekoitus vei voiton. Yhteenvetona sanoisin, että maultaan ja koostumukseltaan oikein hyviä tuotteita. Mistään pitkäkestoisesta tehosta ei mulla ole kokemusta, mutta uskon että ovat toimivia ja tukevat hyvin esimerkiksi painonpudotusta. Voisin suositella näitä asiakkailleni, jos heistä joku tällaista näppärää ja hyvänmakuista ateriankorviketta kaipaa, esimerkiksi välipalalle. Ensi vuoden alussa on tulossa myös uudenlainen energiajuoma, jossa on käytetty vihreän teen kofeiinia. Sitä odotan mielenkiinnolla ja aion kyllä testata heti kun se on mahdollista. Mitään piristävää vaikutusta en usko siinä olevan joka itseeni tehoisi, koska edes kahvilla en piristy :) Mutta yleisesti varmasti toimiva tuote sekin. Eikä lisättyä sokeria :)

Tuotteita saa vain jälleenmyyjiltä. Näitä ei ole myytävänä kaupoissa, vaan ne on tilattava joltakulta sellaiselta, joka näitä kauppaa. Mulla ei vielä näitä ole, mutta aion piakkoin syventyä paremmin Visalus-tuotteiden pariin. Ilmoittelen, kunhan näitä myös minulta saa. Suosittelen kokeilemaan.

Painajaisia ja ravintolapäivä koirille

On ilo asua niin lähellä merta, ja lenkkeillä sen rantareittejä pitkin. Aivan omanlaisensa tuoksu ja raikas merituuli tekevät ihmeitä niin mielelle kuin fyysisellekin vireystasolle.

Klinikalta ei ole vielä kuulunut mitään. Eikä se ole mitenkään erikoista, koska viime käynnistäni on niin lyhyt aika, ei vielä edes viikkoa. Rauhallisin mielin olen täällä odotellut ja aion myös niin tehdä tästä eteenkinpäin, sieltä ollaan yhteydessä kunhan asioita selviää. Sen sijaan on eräs toinen asia näihin hoitoihin liittyen, jonka suhteen en ole ollenkaan niin rauhallinen ja tyyni. Puhuttiin lääkärin kanssa munajohtimien aukiolotutkimuksesta. Siinä tsekataan että paikat on auki niin, että raskautuminen on mahdollista kevyin hoidoin eli inseminaatiolla. Jos johtimet ovat tukossa, käsitin niin, että ainoa mahdollinen keino saada vauva alulle on koeputkihedelmöitys eli ivf-hoito. Tutkimus tehdään jo heti alkuun siitä syystä, koska hoidot ovat sen verran hintavia, että olisi turha tehdä inseminaatioita ja kuluttaa niihin rahaa vain myöhemmin todetakseen, ettei niistä olisi koskaan mitään hyötyä ollutkaan, jos raskaus ei ala ja vasta sitten alettaisi tutkia sille syitä. En selvittänyt sitä, onko tämä ihan välttämättömän pakollinen juttu, mutta ymmärrän, että se on fiksua tehdä jo tässä vaiheessa. Ei ole mitään järkeä lähteä kokeilemaan vain hakuammuntana jotain tiettyä hoitoa, kun ei ole täyttä varmuutta siitä, onko sillä edes mahdollisuutta onnistua. Jos jo tässä vaiheessa huomataan jotain erikoista, voidaan suoraan alkaa suunnitella hoitoa, joka mahdollisesti toimii.

No tässähän on nyt pyörinyt mielessä kaikenlaisia ajatuksia. Entä jos ne torvet ovat tukossa? Jos en pysty koskaan saamaan lapsia ilman koeputkihedelmöitystä tai jos en edes sillä? Kuinka kerron tulevalle miehelleni, että jos muuten mun kanssa lapsia aiot, niin se tietää sitten paksua lompakkoa tai lainaa. Entä jos jotain vain olisi vialla? Kysyin, onko tukkoisuuteen oireita, mutta kuulema sitä ei voida selvittää mitenkään muutoin, aukiolotutkimus on ainoa keino. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä on tilanteeni siltä osin. Eikä siinä ole ongelmaa, mun puolestani tutkimus voidaan kyllä tehdä.

Mutta kun se pelottaa. Se pelottaa aivan järjettömän paljon. Tuosta käynnistä asti olen miettinyt sitä joka päivä. Olen lukenut keskustelupalstoja ja blogeja, joissa naiset ovat kertoneet kokemuksistaan. Kipua, kipua, hirveitä kramppeja ja kamalaa painetta, jopa pyörtymistä ja tutkimuksen keskeyttämistä, kun se on tehnyt niin kipeää, ettei hommaa olla pystytty viemään loppuun asti. Oman kipukynnykseni tuntien tiedän jo nyt, että tulen olemaan pulassa siinä vaiheessa, kun liuoksia aletaan ruiskutella sisuksissani. Puhuin lääkärille kipuherkkyydestäni. Hän kertoi, ettei tutkimus periaatteessa satu, se vain tuntuu ikävältä. Se sattuu vain silloin, jos paikat eivät ole auki. Pelkään, ettei ne ole. Ja moni on netissä kirjoittanut, että auki olivat, mutta silti sattui ja tuntui, ettei siitä elävänä selviä. Ennen tutkimusta on mahdollista ottaa vahvoja särkylääkkeitä helpottamaan kipuja. Hyvää tässä on se, että näihin on mahdollista saada jopa 800 mg buranaa, jollaista en ole koskaan aiemmin niellyt. Vahvin syömäni särkylääke on 400 mg, joka on reseptivapaasti apteekista ostettavissa. Jos nyt tempaisen pari tuota vahvempaa, joihin elimistöni ei ole vielä ehtinyt totutella ja päästämään kipua sen läpi, saatan ehkä saada noista hyvänkin avun kipua vastaan, luulen niin. Noihin täytyy vain muistaa pyytää resepti lääkäriltä lähempänä ajankohtaa. Siitäkin huolimatta pelkään, ettei hommasta tule mitään. Tutkimus kestää vain noin 10 minuuttia, joten ei siinä kauaa tarvitse jomotusta kestää. Yritän parhaani mukaan ajatella, että tämä on vasta alkusoittoa. Kunhan lähdetään synnyttämään, se on menoa sitten ja kipu on ainakin tuhatkertainen, ja saattaa kestää jopa vuorokauden tai enemmänkin. En silti vain osaa rentoutua. Pelkkä ajatuskin tutkimuksesta saa pelon vyörymään päälle ja oksennuksen nousemaan kurkkuun. Entä jos pyörryn? Tai alan oksentaa kivusta? Harkitsin jo rauhottavien pyytämistä, mutta se tuskin on mahdollista tai hyvä idea muutenkaan. Enhän voi synnyttääkään rauhottavien voimin. Mitään muuta paniikin aiheuttajaa ei ole, vain se kipu, se on ainoa jota kammoan yli kaiken.

Näitä useamman päivän mietittyäni koitti viime yönä se hetki, kun näin painajaista kyseisestä toimenpiteestä. Unessa saavuin klinikalle, ja käteeni tuikattiin samantien kolme rauhoittavaa piikkiä. Ensin kaksi, ja kun kysyin, menivätkö ne varmasti, sain vielä yhden. Eikä sattunut. Koko tilanne oli itsessään niin kamala ja pelottava. Huonetta valmisteltiin toimenpidettä varten, ja minä odottelin vuoroa. Siitä eteenpäin en muista, saatoin herätä. En tiedä kuinka saisin pelkoa pois. Ehkä en saakaan sitä pois, mutta edes lievenemään jotenkin, jos oikeat keinot löytyisivät. Onneksi klinikan henkilökunta on ystävällistä ja vaikuttavat empaattisilta ja helposti lähestyttäviltä myös tällaisissakin asioissa. Kauhistuttaa siitäkin huolimatta, mitä tästä vielä tulee. Katsoin viime keskiviikkoisen Toisenlaiset Äidit-jakson, jossa nainen valitteli synnytyskipuja tuskissaan. Ajattelin, että tätäkö se nyt on. Sitähän se on. Sattuu, sattuu ja sattuu. Mikään ei ole pakollista. Voisihan sitä vain laittaa housut jalkaan ja pitää jalat ristissä. En silti missään tilanteessa olisi valmis luopumaan perhehaaveistani pelkojeni takia. Jotain asioita on vain kestettävä. Aukiolotutkimuksen ajankohtaa en vielä tiedä. Se selviää vasta kun kaikki muu aiemmin kertomani on saatu hoidettua. Sen vain sanon, että jo valmiiksi olen pelosta aivan jäykkänä. Olen yrittänyt ajatella, ettei vielä kannata pelätä - sen voi aloittaa vasta sitten, kunhan se päivämäärä on tiedossa, koska tämä tapahtuu. En siinä ole kuitenkaan kovinkaan hyvin onnistunut. Jatkan yrittämistä kuitenkin.

Reilun viikon päästä lauantaina on jälleen ravintolapäivän aika. Ajattelin nyt vihdoin osallistua siihen, kun olen sitä jo yli vuoden pähkäillyt. Tällä ensimmäisellä kerralla on suunnitelmissa ravintolapäivä koirille. Laitan myös tänne blogiin myöhemmin lisäinfoa asiasta. Tarkoitus olisi pitää luultavimmin joko Töölön Rajasaaressa tai Tokoinrannan koirapuistossa ravintola, jossa on myytävänä itse tehtyjä kuivattuja koiranherkkuja sekä omistajille ehkä pipareita tai muuta vastaavaa. Alkaa olla jo hieman kiire mainostuksen kanssa, joten viimeistään perjantaina lyödään lukkoon tarkat ajat ja paikat menuineen, ja ilmoitetaan ne ihan julkisesti Facebookiin ja mahdollisesti myös ravintolapäivän sivuille. Ja toki myös Oona on paikalla myymässä herkkuja ja ottamassa asiakkailta rapsutuksia vastaan. Tästä voi tulla hauska päivä, toivottavasti ihmiset löytävät perille :)

Kuulumisia ensikäynniltä

Tänään oli kauan jännitetty ensikäynti lääkärin luona. Aika oli aamupäivällä, joten ruotsintunti koululla jäi välistä. Huomasin, että olisin sinnekin itseasiassa vielä ehtinyt noin puolivälissä tuntia takaisin, mutta olisi tullut liian kiire, joten painelin siitä suoraan kotiin. Aamulla heräsin jo kasin aikoihin. Siinä sitä sitten sai jännitellä sinne yhteentoista saakka, ennen kuin itse aika alkoi. Saavuin paikalle jo puolen jälkeen. Vastassa oli jälleen oikein mukavia hoitajia. Hiljaista oli tälläkin kertaa. Mulle tarjottiin joko kahvia, teetä, kaakaota tai vettä. Vesi riitti tällä kertaa, olin jotenkin niin jännittynyt etten olisi saanut mitään muuta ehkä alaskaan. Oona sai myös oman kuppinsa ja rapsutukset. Allekirjoitin lomakkeen, jossa annoin suostumukseni että tietoni saa pitää klinikan rekisterissä, loppuaika olikin sitten vain odottelua, koska olin niin ajoissa paikalla. Tapasin ekaa kertaa elämässäni myös kätilön ihan livenä. En ole koskaan aikaisemmin heitä tavannut ja olen miettinyt, että millaistakohan porukkaa he ovat, kun menen joskus synnyttämään. Eiväthän he normaaleista ihmisistä poikkea, ja kätilöitäkin on erilaisia mutta on sitä vain joskus jostakin syystä tullut mietittyä :) Toivottavasti on synnytyksissäkin aina sitten yhtä positiivinen meininki.

Ensikäynnillä keskusteltiin lääkärin kanssa tilanteestani ja sain kuulla, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olin varautunut siihen, että tällä kertaa tehdään sisätutkimus ja ultraus. Varmistin vielä kotona, että paikat ovat sitä ajatellen niin sanotusti kunnossa :) Jännitin sitä todella paljon, mutta selvisikin, ettei tutkimusta tehdä vielä. Koko käynnistä jäi todella hyvä mieli, ja käynti oli kokemuksena oikein positiivinen. Musta tuntui, että tulin tämän lääkärin kanssa juttuun heti hyvin. Se onkin todella tärkeä asia ja sellainen, jonka on vain toimittava, jos mihin tahansa hoitoihin aikoo. Pystyin reilusti kertomaan hänelle asioita, vastailemaan kysymyksiin ja kerroin jopa, että pelkään ihan kuollakseni kipua ja sitä, että sisätutkimukset sattuvat. Kerroin, etten uskalla mennä edes hammaslääkärille, koska kammoan kaikkia toimenpiteitä. Hän muistutti, että jos hoidot aloitetaan, niihin liittyy aina toimenpiteitä, sekä tietysti myös raskauteen ja synnytykseen. Tämän tiedän, eikä se auta kuin kestää. Kyllä niihin ajanmittaan tottuu. Ja jo tämän pelkonikin takia on hyvä, että kemiat lääkärin kanssa kohtaavat. Tiedän, että voin huoletta pelätä, olla aivan paniikissa tutkimusten alussa ja niiden aikana, voin näyttää sen ilman, että tarvitsee pelätä hänen suhtautuvan niihin vähättelevästi tai asenteella että itsepähän läksit. Enhän koskaan voisi saada lapsia, tai mennä tutkituttamaan mahdollisia tulevia vaivojani, jos aina vain annan peloille vallan. Joskus ne on uskallettava voittaa, se tapahtuu nyt. Sain esittää kysymyksiä ja tuoda esiin kaiken, mitä mieleeni tuli. Hänellä oli aikaa kuunnella ja vastailla kaikkeen, mistä halusin lisätietoa. Mennessäni klinikalle, minulla oli vaikka kuinka paljon kysyttävää, mutta kun siihen tuli tilaisuus, unohdin lähes kaiken. Onneksi asioihin voi aina palata uudelleen, ja niin minua kehotettiin myös tekemään, mikäli jotain kysyttävää tulee. Joko sähköpostitse tai puhelimitse, niihin aina vastataan. Lääkärille voi jättää myös soittopyyntöä, jos jokin mietityttää.

Kaikenkaikkiaan juteltiin vähän kaikesta: Näkövammastani, arjestani, opiskeluista / töistä, vähän parisuhteista, hevosista, koirista, perinnöllisyydestä, peloista, käytiin läpi yleisiä kysymyksiä terveyteeni liittyen sekä siitä, mitä vanhempani tästä kaikesta ajattelevat, sen hän halusi tietää. Ensin kerroin, ettei isäni ole enää elossa. Ja yllätyin siitä, kuinka kamalalta se tuntuikaan sanoa ääneen. Minun ei ole tarvinnut puhua asiasta kenenkään tuntemattoman ihmisen kanssa aiemmin, ennen kuin menin klinikan asiakkaaksi. Kuvittelin, että sen kun vain sanoo ja jatkaa juttua, mutta ei se ollut helppoa ja toivon, ettei tähän tarvitsisi enää sen syvemmin palata. En näköjään pysty asiasta vieläkään keskustelemaan. Lääkäri pyysi anteeksi kysymystään, mutta eihän hän voinut tietää mitä on tapahtunut. Siirryttiin aiheesta toiseen, kun hän tahtoi tietää tulevan mummon suhtautumisesta. Kerroin kuten asia on. Kerroin sen, että hän on luonteeltaan aina alkuun hyvin negatiivinen ja vääntää vastaan, suhtautuu epäilevästi hyvin moniin asioihin, mitä teen. Opaskoiran saaminen, muutto Helsinkiin ja jo se, kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni yksin. Jopa taulutelevisio sai joitakin vuosia sitten hänessä aikaan melkoisen huutokohtauksen, kissojen kotiini saapumisesta puhumattakaan :D Missään mun ei pitänyt pärjätä, ja häntä koipien välissä piti tulla huomaamaan, kuinka milloin mikäkin oli väärä ratkaisu. Mutta kaikesta olen selvinnyt ja olen onnellinen joka ikisestä tekemistäni ratkaisuista, enkä mitään ole katunut koskaan hetkeäkään. Mutta kun se huomaa, ettei ole muuta vaihtoehtoa, se yleensä sopeutuu. On sopeutunut ainakin tähän asti kaikkeen, mitä olen tehnyt. Eikä tässäkään asiassa muu auta. Ei edes se maamme-laulu. Lääkäri kysyi, olisinko halukas muuttamaan äitini luokse siksi aikaa, kun vauva on pieni. Tämä ajatus hieman naurattaa edelleen. Vastasin, että ehdottomasti aion asua kotonani, enkä ole muuttamassa sieltä mihinkään. Se oli hänelle ok, eikä siitä sen enempää puhuttu, se oli vain ajatus. Mainitsin myös sen, että minulla on kissoja, ettei niistä tulisi jälkeenpäin mitään epäröintiä siitä, kuinka niiden ja vauvan yhteiselo sujuisi. Niihin hän ei sanonut mitään, kuten ei koiraankaan liittyen, joten siltäkin osin kaikki on kunnossa. Itse en ole hetkeäkään epäillyt, etteikö kaikki onnistuisi.

Koko keskustelu sujui hyvin, eikä mulle jäänyt mitään kaihertamaan hampaankoloon. Hommat jatkuvat vielä. Lääkäri sanoi, ettei hän pärjäämistäni epäile, uskoo kyllä kaiken kertomani ja sen, että olen varmasti ajatellut kaiken loppuun saakka. Mutta vaikka hän jo haluaisi aloittaa hoitoni, velvoittaa laki tekemään vielä pari selvitystä. Niitä ei voida mitenkään sivuuttaa, ne on vain hoidettava pois alta, koska se on hänen velvollisuutensa. Ymmärrän tämän täysin, eikä tässä ole itselleni mitään ongelmaa. Kuten aiemmin kirjoitin, klinikan on tietyn vammaisuuden / sairauden vuoksi selvitettävä, että kaikki on varmasti kuten pitää. Minun tapauksessani tulee vielä käydä perinnöllisyyslääkärin pakeilla. Häneltä tulee saada virallinen lappu siitä, ettei näkövammani periydy. Toinen on se sosiaalityöntekijän lausunto. Sitä tarvitaan siis nyt myös täällä. Tietoa siitä, että tarvittavat tukitoimet, eli avustaja on saatavilla sitten varmasti, kunhan vauva syntyy, kun kumppania ei vielä ole. Ja jos nyt sattuisi käymään niin, että joku olisi vauvan syntymän aikoihin jo kuvioissa, aion avustajan silti ottaa, koska samanlaista vapaa-ajan apuahan se on kuin mitä nytkin on saatavilla, eikä siinä ole mitään sen kummempia kiemuroita. Sosiaalityöntekijältä sainkin alkuviikosta sähköpostia, jossa hän kertoi selvitelleensä asiaa, mutta asian hoitaminen ei oikein tuntunut olevan kenenkään hommaa eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä pitää tehdä. Tämä on luultavasti heille täysin uudenlainen tilanne. Työntekijä lupasi vielä selvitellä, minne voisin olla yhteydessä. Klinikalta kuitenkin tänään luvattiin selvittää asiaa, joten mun ei siitä itse tarvitse stressata nyt lainkaan. Jos saan uutta tietoa, ilmoitan siitä toki klinikalle. Lääkäri lupasi olla yhteydessä niille klinikoille, joissa on ollut vastaavia tapauksia, koska niitä kuulema tosiaan on, ja selvitellä, miten siellä on näissä tilanteissa toimittu. Lähete lähtee myös perinnöllisyyslääkärille, jonka luo pääsen sitten jossain vaiheessa. Mitään tarkkaa aikaa ei nyt osattu sanoa siitä, kuinka kauan selvittelyissä kestää, mutta luulen, että saattaa jouluun asti vielä mennä. Mutta kunhan kaikki tämä on saatu selvitettyä ja hoidettua, voidaan hoidot aloittaa, eikä lääkäri nähnyt tälle mitään estettä. Lääkärin mielestä on hieno asia se, että olen uskaltanut tehdä rohkeita päätöksiä ja ottaa vastuuta elämässäni, sekä olen selvästi ajatellut asioita paljon. Ja toki olen ajatellutkin :) Hän tuntui ottavan tämän kaiken tosissaan ja vakavasti, sekä ymmärsi toiveeni ja sen, mitä tahdon. Toki jotain voi vielä mennä pieleen, jos vaikka sosiaalityöntekijöiden kanssa tulisi jotain mutkaa matkaan tai muuta vastaavanlaista hidastetta, mutta lääkäri oli kyllä hyvin toiveikas siitä, että kyllä mulle tästä vauva saadaan, ja että Oonakin pääsee vielä vauvavahdiksi.

Sanoisin siis, että todella hyvällä mallilla ovat asiat juuri tällä hetkellä. Voin olla rauhallisin mielin, koska tiedän että asiat etenevät nyt ja niiden sujuminen on hyvissä käsissä. Luotan siihen, että asiat järjestyvät kuten olen toivonutkin. Pelkään vain, että nyt kun kaikki menee näin hyvin, niin kohta jossain päin jotain romahtaa. Voivatko asiat näin loistavasti todella mennä? :) Niin kauan tätä kaikkea on odotettu ja toivottu. Mutta vasta sitten juhlitaan, kunhan päästään tositoimiin, jos ei takapakkia tule. Siihen asti olen vielä varovaisen toiveikas.

Sainpa vielä kokeiltavaksi eräänlaisia proteiinituotteitakin mahdollisesti asiakkailleni myytäväksi. Testailen ne itse heti, kunhan ehdin hakea ne naapuriltani tosta yläkerrasta ja tulen sitten kertomaan mitä pidin. Meillä on taloyhtiön pieni kuntosali pohjakerroksessa, jonka oveen ripustin mainokseni. Sieltä kautta sain yhteydenottona tietoa tuotteista, joista kiinnostuin ja haluan nyt kokeilla ja selvittää, millaisista tuotteista on kyse. Eräs samasta koulusta kuin minä, valmistunut personal trainer oli kovasti tykästynyt ja asiakkaat ovat niitä mielellään ostaneet. Lisäksi onpa tässä vielä tulossa lehtijuttujen kirjoittelua mielenkiintoisista ja itselleni hyvin läheisistä ja tärkeistä aiheista. Palaan näihinkin hieman myöhemmin, kunhan ne ovat ajankohtaisempia. Tekemistä siis riittää opiskelunkin ohella :)

Ehdotus: Hedelmöityshoitolaki remonttiin

Olen viime päivinä pohtinut ihan erityisen paljon vammaisten henkilöiden asemaa hedelmöityshoitoja suunniteltaessa ja ylipäätään niihin hakeutumisessa. Nyt, kun käyn itse tätä alkuvaihetta läpi, olen kuluttanut googlea aika reilusti etsien tietoa ja tarinoita asian tiimoilta. Kuten arvata saattaa, tietoa löytyi erittäin vähän, koska asia on edelleen sellainen, josta ei juuri puhuta, se ei ole niin tavallista kuin vammattomien henkilöiden hedelmöityshoidot. Jotain pieniä tiedonmurusia kuitenkin sain käsiini. Luin jutun eräästä pariskunnasta, jotka istuvat molemmat pyörätuolissa. Kovin yksityiskohtaisesti ei jutussa hedelmöityshoitoasiaa käsitelty, mutta kuitenkin sen verran, että hoitoihin pääsyn todettiin olleen pitkä prosessi, ja vaikeinta oli viranomaisten ennakkoasenteiden murtaminen. Loppujen lopuksi hedelmöityshoidot oli päätetty antaa, ja nyt he ovat pienen tytön onnelliset vanhemmat. Avustaja käy säännöllisesti, ja kaikki on mennyt hyvin. Se ei käynyt ilmi, onko hoidot toteutettu yksityisellä vai julkisella puolella. Toisessa jutussa oli suoraan myönnetty, että hoitoja on evätty esimerkiksi pyörätuolin takia. Lain mukaan hedelmöityshoitoja tarjoavan klinikan on tarvittaessa selvitettävä, onko lapsella varmasti tasapainoinen ja kaikin puolin riittävä kasvuympäristö. Tällainen selvitys on tehtävä, jos vanhemmilla / vanhemmalla yksin on jokin tietty sairaus tai vamma, joka voi vaarantaa, suoraan sanottuna niin hullulta kuin tuo voimakas sana vaarantaminen ainakin omaan korvaani kuulostaakin, lapsen oikeanlaisen kehityksen. Itselläni ei ole muuta aiempaa kokemusta kuin tämä, mitä olen tännekin aiemmin kirjoittanut, mutta luulen, että jokainen klinikka selvittää asiat omalla tavallaan ja tekee sitten päätöksensä omien arvioidensa pohjalta. Lukemani jutun mukaan lopullisesta päätöksestä ei voi valittaa, eikä klinikan sitä tarvitse edes perustella.

Tällainen käytäntö on todella huolestuttava. Monestakin syystä. Ensiksikin siksi, että ainakin osassa tapauksista päätökset saatetaan tehdä niin sanotulla mutu-tuntumalla, ja näin ollen arvio voi mennä täysin pieleen. Kun tilannetta laitetaan arvioimaan henkilö, jolla ei ole minkäänlaista kokemusta esimerkiksi pyörätuolia käyttävistä henkilöistä, saati mitään tietoa heidän kykenevyydestään vanhemmuuteen noin yleensä, voi ikävä lopputulos olla valmis. Olen yleisesti huomannut, että kun joku tietty henkilö missä tahansa tilanteessa ei tiedä asioista, hän olettaa heti automaattisesti, ettei lähestulkoon mikään onnistu, tai että elämä on kaikin puolin viimeisenpäälle rajoitettua. Ihminen on usein sellainen olento, että hän asettaa itsensä toisen asemaan siten, ettei tule välttämättä ajatelleeksi sitä eroa mikä on tilanteessa, jossa toinen on ollut jollain tavoin vammainen jo kauan verraten siihen, että hän itse yht'äkkiä joutuisi hyppäämään kyseisiin saappaisiin ja toimimaan niissä samantien. Tämä synnyttää paljon väärinkäsityksiä ja ennakkoluuloisuutta. Valitettavasti en ole ainoa, joka on tämänlaista suhtautumista elämänsä aikana kohdannut useammin kuin kerran tai pari. Jos tällainen asetelma syntyy juuri hedelmöityshoitoihin hakeuduttaessa, seilataan erittäin epävakailla vesillä. Laki ei siis määrää sitä, kuka, ja millä perustein hoidot voi evätä. Negatiivisen päätöksen saa tehdä kuka tahansa lääkäri oman tiiminsä kanssa, eikä minkäänlaista velvoitetta edes lisäselvityksille ole. Tähän väliin vielä huomautan, että tämä on oma käsitykseni lain rakenteesta, jos olen väärässä tai jollain on jotain tarkennettavaa / korjattavaa, voi ehdottomasti jättää tietoa vaikka kommenttiboksiin.

On sanomattakin selvää, että tällainen laki on erittäin puutteellinen ja sen mukaan on hankalaa toimia. Lakiin pitäisi ehdottomasti saada jonkinlainen tarkentava säännös siitä, millä perustein hoitopäätöksiä ratkotaan. Esimerkiksi velvoite ottaa selkoa asioista: Kyselemällä muilta lääkäreiltä ympäri maan, joilla on enemmän kokemusta ja tietoa. Olla yhteydessä erilaisiin vammaisliittoihin / yhdistyksiin, tutkia tilastoja esimerkiksi siitä, kuinka paljon hoitoa hakevan vammaryhmään kuuluvia vanhempia sillä hetkellä maassamme on, jos tällaisia tilastoja on saatavilla - jos ei, niitä tulisi kerätä. Selvittää ja paneutua asiaan reilusti sen sijaan, että tekisi päätökset pelkästään oman näkökantansa perusteella. Uskallan väittää, että monikin todellisuudessa täysin vanhemmaksi kykenevä henkilö on jäänyt ilman lasta hoitohenkilökunnan ennakkokäsitysten vuoksi. Kun ei ole tietoa, sitä ei olla tarpeeksi saatu. Enhän itsekään tiedä kaikkea. En esimerkiksi ole tietoinen siitä, asuvatko downin syndroomaa sairastavat henkilöt täysin yksin. Sitä olen joskus miettinyt. Tarvitsevatko he apua jokapäiväisissä arjen askareissaan, kykenevätkö he asumaan itsenäisesti omassa asunnossaan ilman minkäänlaisia tukitoimia. Jos joutuisin selvittämään tällaiseen henkilöön liittyviä asioita, joissa asumisella olisi suuri merkitys, selvittäisin asiaa. En suinkaan lähtisi vetämään rajoja toisten mahdollisuuksille oman käsitykseni perusteella. Itseasiassa minulla ei ole edes ennakkoajatuksia tästä. Haluan rakentaa näkökantani vasta oikean, varman tiedon päälle. Niin tulisi kaikkien tehdä. Varsinkin hoitohenkilökunnan, joilla on vastuu usein todella suurista asioista. Nyt siihen ei ole mitään pakkoja.

Toinen ennakkoluuloja ehkäisevä muutos nykyiseen olisi luennot hoitohenkilökunnalle sekä alaa opiskeleville. Käsitykseni mukaan lääkärit, hoitajat ja muut alan ammattilaiset kouluttautuvat tietyin väliajoin, heille järjestetään lisäinfoa ja koulutuksia milloin mistäkin aiheesta, jotka ovat varmasti tärkeitä ja tarpeellisia tietopaketteja. Mutta miksi kukaan ei ole ottanut tehtäväkseen järjestää luentoja vammaisten ihmisten vanhemmuudesta? Jo opiskelijoille tulisi järjestää jonkinlainen pakollinen koulutusohjelma, jossa käsiteltäisi eri vammaisryhmiä, heidän vahvuuksiaan sekä niitä kohtia heidän elämässään, joissa toisen henkilön apu olisi tarpeen. Opetusmateriaaliin voisi kuulua juuri ne aiemmin mainitsemani tilastot kunkin vammaryhmään kuuluvien vanhempien määrästä. Lisäksi siitä, millaiset mahdollisuudet heillä on vanhempina noin yleensä, kuinka he toimivat lasten kanssa arjessaan ja millaista apua on saatavilla, ja ennenkaikkea siitä, kuinka heihin tulisi suhtautua ja kuinka heitä on kohdeltava. Jo ammatissaan toimiville lääkäreille, neuvolantädeille ja sedille, hoitajille, kätilöille ja jokaiselle muulle alalla työskentelevälle voitaisi järjestää luento kerran vuodessa. Tällä luennolla voitaisi käydä läpi yleisinfoa muistutukseksi, mahdollisia vuoden aikana tapahtuneita kohtaamisia vammaisten vanhempien kanssa, jokaisen osallistujan omia ajatuksia heidän niin halutessa sekä tietenkin annettava mahdollisuus kysymyksien esittämiselle. Luennoitsijoina toimisivat niin jonkinlaiset ammattikouluttajat, joilla on aiheesta vankka tieto ja taito, kuten myös vammaiset vanhemmat itse. Luennoille tulisi esimerkiksi vammaisten eri järjestöjen, kuten vaikkapa näkövammaisten keskusliiton, kautta hakea halukkaita luennoitsijoita ympäri Suomen, ja luentoja tulisi järjestääkin useammalla paikkakunnalla niin, että niille olisi mahdollista jokaisen hoitoalalla työskentelevän helposti osallistua. Sillä kukapa olisi parempi tällaisista asioista luennoimaan, kuin vammainen itse. Hän osaa parhaiten kertoa omista sekä mahdollisesti myös ystäväpiiriin kuuluvien samantapaisessa tilanteessa olevien vammaisten toimintatavoista, tuntemuksista ja ajatuksista, ehkä jopa toiveista siitä, millaista kohtelua he osaksensa toivovat. Jokainen tarina on toki omansa, ja aina eroavaisuuksia niistä löytyy toisista enemmän ja toisista vähemmän, mutta tietoa pystyy noin yleisellä tasolla taatusti antamaan. Kunhan itse saan esikoiseni alulle tavalla tai toisella, olisin koska tahansa valmis lähtemään mukaan tällaiseen toimintaan. Tämä olisi ainoa keino lakimuutoksen lisäksi muuttaa nykyistä tilannetta sekä ihmisten asenteita. Hiljaa hymistelemällä ja asioista vaikenemalla ei mikään muuksi muutu. Tämänhetkinen käytäntö asettaa ihmisiä todella eriarvoiseen asemaan, ja aiheuttaa kohtuutonta ja turhaa stressiä ja lopulta pahaa mieltä siitä, jos hoidot evätään. Voisi raa'asti sanoa, että nykyisten käytäntöjen aikana maassamme ei vammaisen henkilön kannattaisi olla lapseton. Voi olla todella vaikeaa saada sitä kauan toivomaansa pienokaista syliin. Vaan minkä sille voi? Jos ei kotikonstein lasta tule niin silloin sitä ei tule.

Mutta olen sen verran pessimisti, että vaikka kuinka tästä asiasta vaahdottaisi ja pauhattaisi maailman sivu, mikään ei muutu. Kukaan ei ole kiinnostunut asiasta niin paljoa, että ottaisi sen käsittelyyn ja veisi loppuun saakka, siihen pisteeseen missä sen kuuluu olla. Tämä vaatisi niitä kuuluisia lakimuutoksia sekä lisäyksiä opetussuunnitelmaan, tai mikä taho hoitoalan opetusrakenteita ikinä muovaakin. Joko pakollista lisäkouluttautumista, tai tietojen sullomista muita opintoihin liittyviä asioita käsittelevien kurssien väliin. Niin kauan kuin asia ei itseä kosketa, on helppo vain painaa se villaisella ja jatkaa, kuin mitään ongelmaa ei olisikaan. Te terveetkin ihmiset voisitte miettiä asiaa siltä kantilta, ettei mikään ole välttämättä pysyvää. Ei edes se kultaakin kalliimpi terveys. Kun toivot lasta enemmän kuin mitään muuta, siinä silmät, korvat, jalat ja kädet täydellisenä ja toimintavalmiina mihin tahansa. Ajattelet, että kunhan mies / nainen tulee kotiin, hypätään sänkyyn, heilautellaan hieman peittoa ja pam, ollaan raskaana. Tai jos ei suju, niin ainahan ne lääkärit ovat apuna. Mutta entä jos tapahtuukin jotain täysin odottamatonta? Nouset sohvalta tai tuolilta. Kompastut matonreunaan, omiin jalkoihisi tai vaikkapa lattialla lojuvaan läppärinjohtoon. Kaadut maahan väärässä asennossa. Siinä kohtalokkaassa, jota et voinut itse valita. Tulee lohduton diagnoosi: Et koskaan enää kävele. Olet vyötäröstäsi alaspäin lopullisesti halvaantunut ja tunnoton. Kuinka sitten vauvahaaveillesi käy? Vieläkö kaikki tuntuu helpolta ja varmalta?

Tai sinä, joka olet jo isä / äiti. Jos käy samoin? Koetko olevasi huonompi, vähempiarvoinen vanhempi kuin ennen? Ajatteletko, että lapsesi jää nyt vaille rakkautta, turvaa ja tasapainoista kehitystä? Juoksetko heti, tai anteeksi, kelaatko pyörätuolillasi viemään lapsesi ensimmäiseen huostaanottolaitokseen joka matkalla sattuu kohdalle, että lapsellesi olisi taattu hyvä elämä terveiden ihmisten ympäröimänä? Luulen, ettet olisi näissä asioissa enää niin ehdoton. Tilanteesi olisi vaikeampi kuin vammaisen, joka on elänyt omansa kanssa jo kauan, ehkä syntymästään saakka. Mutta tottuisit siihen varmasti, oppisit, ettet ole sen kömpelömpi tai sopimattomampi vanhemmaksi kuin ennenkään. Ajanmittaan tulisit sen huomaamaan. Lupaan sen.

Toive yhä elää, että asiat joskus muuttuvat. Siihen voi kulua aikaa, jopa vuosikymmeniä. Kunhan muutos vain tapahtuu, se lienee se pääasia.