Päätöksiä

Minulta kysyttiin viime postauksen kommenteissa, olenko missään vaiheessa harkinnut klinikan vaihtamista, koska nyt vauvaprojekti tuntuu vain venyvän ja venyvän, eikä mitään tietoa ole siitä, milloin hoitojani ollaan aloittamassa. Ajattelin pohtia tätä nyt hieman tarkemmin.

Kun ensimmäistä kertaa saavuin klinikalle, oli vuorossa psykologin käynti. Arvatenkin näkövammani vei keskusteluajasta suurimman osan, toki mukana oli myös se pakollinen ja ihan hyödyllinenkin lahjasoluneuvonta, joka täytyy kaikille lahjasoluilla hoitoja saaville antaa. Sen käynnin jälkeen tuntui, että tässä on ehkä 50 ja 50 prosentin mahdollisuus molempiin suuntiin. Ehkä saan hoitoja, ehkä en. Psykologi tuntui olevan kovasti huolissaan siitä, kuinka yksin pärjäisin lapsen kanssa. Vaikka yritin ymmärtää että juuri minunlaiseni äiti(ehdokas?) saattaa olla hänelle aivan uusi juttu, ei epäröinti saanut varsinaisesti mielialaani kovin korkealle. Psykologireissuun millään tavoin viittaamatta, olen ihan yleisesti erittäin herkkä, ehkä vähän liiankin, kaikenlaiselle kyseenalaistamiselle ja epäilyksille perheen perustamiseeni liittyen. Lapsiasia on minulle todella arka paikka, jolla saa kyllä osumaan kipeimmin jos niin tahtoo. Kun sitä itse tietää käyneensä asiat läpi, katsoneensa perheasiaa suoraan silmiin ja olleensa rehellinen itselleen asioita kaikista mahdollisista näkökulmista katsottuna pohtiessaan, ja vaikka kuinka itse tiedän pärjääväni, ei koskaan tunnu hyvältä, kun joku toinen esittää omia arvioitaan asiaan liittyen tai väittää itse tietävänsä paremmin, saati että olettaa minun yliarvioineen itseni. Lähipiiristänikin löytyy ihmisiä, joiden kanssa aiheesta on mahdotonta puhua ilman, että siitä syntyy erimielisyyksiä, ja se on vain jätettävä sikseen heti alkuunsa. Psykologikäyntiin vielä palatakseni, vaikka jäin klinikalta lähtiessäni miettimään, ettei hoitoja välttämättä tule ja aloin jo henkisesti valmistautumaan siihenkin vaihtoehtoon, en kokenut kuitenkaan tulleeni täysin torjutuksi, eikä käynti ollut edes paha siihen verrattuna, millaisia kommentteja olen joskus muualta saanut. Uskoin, että toivoa on.

Meni muutama päivä, ja sain soiton psykologilta, että lääkäri oli ollut sitä mieltä, että ensikäynnille voi tulla. Olin tietenkin syvästi helpottunut, että asia etenee eikä minun tarvinnut pettyä. Ensikäynnistä lääkärin luona jäi erittäin hyvä mieli ja uskoin, että asiat etenevät. Hän suhtautui kaikkeen täysin normaalisti eikä ollut ollenkaan epäluuloinen. Hän toki kyseli paljon asioita, mutta se on täysin ymmärrettävää ja luonnollista, enkä missään vaiheessa tuntenut oloani millään tavalla epämukavaksi. Käynnin jälkeen alkoi sitten selvitysten teko.

Perinnöllisyysneuvonta. Ymmärsin, että se on käytävä läpi, että se kuuluu asiaan ja nyt odotellaan. Sain ajan yllättävän nopeasti Hyksin perinnöllisyyspuolelle, jonka jälkeen olikin sitten melko pian jo aukiolotutkimuksen vuoro klinikalla, joka sovittiin oman kiertoni mukaan kuten kuuluukin. Tutkimuksen jälkeen olin helpottunut, että nyt alkaa tapahtua. Minulle luvattiin siittiöiden tilaaminen pääsiäisen jälkeen. Edelleen kaikki tuntui sujuvan kuten olin toivonut ja odottanutkin.

Mutta sitten tuli pääsiäinen, joka oli ja meni. Tarkkoja päivämääriä en muista, mutta vapun tienoilla lääkäri soitti, että vielä yksi selvitys tarvitaan. Siinä vaiheessa alkoi jo epätoivo puskea tielle, mutta ajattelin että olkoon, hoidetaan pois alta. Sain hieman aiemmin täälläkin mainitsemani lapun vammaispalvelulta ennätysnopeasti, en olisi osannut kuvitella että se tulisi niin pian. Siitä on nyt tasan kolme viikkoa aikaa, kun postitin sen klinikalle. Täytyi ihan tarkistaa, koska muistelin postituksesta jo kuluneen neljä viikkoa. Kolme olikin oikea lukema.

Kun mietin, en osaa sanoa onko kirjeeni saapumisesta kulunut jo tarpeeksi aikaa, että klinikalta olisi pitänyt ottaa yhteyttä. Reilu kaksi viikkoa. Eikö siinä ajassa jo jotain pitäisi tapahtua? Vai olenko liian kärsimätön ja hätäinen? Minulle luvattiin, että kunhan tämä selvitys on tehty, sitten tilataan siittiöt ja tehdään inseminaatio. Mutta sehän piti tehdä jo pääsiäisen jälkeen. Silloin luvattiin, että biologi soittaa, mutta tilalle tulikin uusi selvitys. Olin jo odottanut sitä niin paljon, että takapakki tuntui jo melko suurelta. Olisin toivonut, että nämä kaikki selvitykset oltaisi pyydetty laittamaan vireille samanaikaisesti. Perinnöllisyysneuvontaa odotellessani olisin voinut hoidella myös tämän muun työn niin, että aukiolotutkimuksen tullessa kaikki olisi ollut selvää. Nyt, kun asiat on hoidettu peräkkäin, aikaa on kulunut mielestäni jo liikaa.

Klinikan vaihtaminen ei ole ollut ajankohtaista, eikä se ole käynyt aiemmin edes mielessä, mutta viime yönä valvoessani ja näitä asioita miettiessäni tein pientä suunnitelmaa siitä, kuinka asiassa olisi hyvä nyt edetä. Mun tapauksessani klinikan vaihto ei ole niin helppoa kuin mitä se normaalisti on. Eri klinikoilla on erilaiset toimintatavat ja käytännöt, ehkä jopa erilaiset asenteet vammaisia hedelmöityshoidettavia asiakkaita kohtaan. Jos päätyisin vaihtoon, voisi eteen tulla ihan mitä tahansa. Voisin saada ehkä käännytyksen ovelta, että ei me sua hoideta, ja se olisi asia, joka pitäisi taas käsitellä ja surra pois erikseen. Toiseksi en tiedä, millaisia selvityksiä minulta vaadittaisi vielä lisää, ja kuinka pitkälle hoitojen saaminen vielä venyisikään. En koskaan voi tietää, mitä on vastassa, toisaalta "riskejä" on pakko joskus uskaltaa vain ottaa. Täytyy myös ajatella, että ehkä jossakin toisaalla asiat sujuisivat joutuisammin.

Nyt kaikki on jotenkin niin tuttua ja tavallaan turvallista. Sopimukset on allekirjoitettu ja hoitojen on määrä alkaa... joskus. Kannattaako sellaisesta tilanteesta irrottautua johonkin, mikä voisi olla epävarmempaa? Kuinka kauan mun tulisi jaksaa odottaa, mikä aika on vain yksinkertaisesti kestettävä, ja milloin saan alkaa tuskastua?

Olen päättänyt pitää vielä kiinni tästä mahdollisuudesta, mutta olen myös avannut ovia auki muille vaihtoehdoille. Odotan vielä hetken aikaa. Uusi kierto alkaa noin parin viikon kuluttua. Jos klinikalta ei ole mitään kuulunut, soitan sinne itse viimeistään silloin ja kysyn, kuinka tässä toimitaan. Jos käy niin, etten saa seuraavaan kiertoon yritystä, olen yhteydessä toisaalle. Tiedän, että Tampereella on yksityinen lapsettomuusklinikka, jossa vastaavanlaisessa tilanteessa oleva nainen on ollut hoidoissa ja saanutkin sitä kautta kaksi lasta. Otan yhteyttä klinikalle ja kysyn, voisivatko he auttaa ja mitä selvityksiä he vaativat. Katson sitten, kumpi klinikka hoitaa homman loppuun asti nopeammin. Oloni tuntuu nyt kuitenkin sen verran epävarmalta, että on pakko laittaa asiaa vireille myös muualle, jos tämä kohta alkava uusi kiertokin menee hukkaan. Viime lokakuussa tämä matka alkoi, enkä halua sen kestävän niin pitkälle tämän vuoden puolella. Asioihin on tultava muutos tavalla tai toisella.

Vaihtoehdot B ja C sekä lapsettomien sinkkunaisten etsintäkuulutus

Paikallaan seistään edelleen. Tukevasti ankkuroituna ettei vain päästäisi etenemään.

En ole kuullut klinikalta mitään. Aika vilisee niin nopeasti, että kohtapuolin alkaa olla jo vuosi siitä kun kävin siellä ensimmäistä kertaa. Kuinkahan moni muu on joutunut odottamaan näin kauan hoitoon pääsyä yksityisellä puolella? Koska tilanne on tämä ja minusta on alkanut odotteleminen jo tuntumaan hieman turhan pitkältä, olen alkanut miettiä tällä välin myös muita keinoja, joilla pystyisin ehkä raskautumaan nopeammin. Vaihtoehtoja ei kovin montaa taida olla, mutta jotain ehkä kuitenkin on tehtävissä.

Setan suljetulla keskustelufoorumilla on osio, jossa luovuttajaa etsivät parit ja itselliset naiset sekä luovuttajaksi tahtovat voivat ilmoitella toiveistaan ja löytää siten toisensa. Mullahan oli siellä viime syksynä jo ilmoitus, mutta se päättyi luovuttajaksi lupautuneen miehen ohareihin, suunnattomaan pettymykseen ja pahaan mieleen. Silloin päätin, että sinne en enää mene. En halua kokea sellaista toistamiseen. Toivoin ja toivon edelleen, että kaikki jotka foorumilla (taikka missä tahansa) kyseiseen tehtävään lupautuvat, osaisivat myös pitää lupauksensa. Ensin toivon antaminen ja hetken päästä sen riistäminen on todella ikävä teko, jota ei voi hyväksyä. Ja ettei kenellekään jäisi kirjoitukseni perusteella paikasta negatiivista kuvaa, mainittakoon vielä että olen kuullut monen löytäneen luovuttajan sitä kautta, ja hommat ovat oikein hienosti toimineet. Suurimmaksi osaksi yleensäkin varmasti näin onkin, minulle nyt vain pääsi tapahtumaan tämä poikkeustapaus. Sinne kannattaa ehdottomasti liittyä, jos luovuttaja on haussa. Suurin osa miehistä siellä ovat varmasti luotettavia ja pitävät kiinni sovitusta.

Mutta nyt, kun olen odottanut, odottanut ja odottanut, päätin tarrautua myös oman luovuttajan oljenkorteen uudelleen. Muutamia päiviä taaksepäin naputtelin "ilmoitustaululle" lyhyen viestin, jossa kerroin etsiväni luovuttajaa. Harmikseni huomasin, että paikka on ollut viime aikoina kovin hiljainen, joten en laske liikaa sen varaan, että sitä kautta luovuttaja löytyisi nyt lähiaikoina. Päätin silti kokeilla, josko sittenkin jotakin tapahtuisi ja saataisi homma toimimaan. Mitään en ilmoitukseni myötä menetäkään. Olen valmis ottamaan siittiöt vastaan myös omalta luovuttajalta, kunhan on varmistettu, että hän on perusterve ja että meillä on molemmilla samat suunnitelmat lapsen tulevaisuudesta. Pelisäännöt on sovittava ja niistä molempien osapuolten on ehdottomasti pidettävä tiukasti kiinni. Jos jollakulla on mahdollisesti tiedossa jokin muu taho, josta luovuttajaa voisi etsiä, olisin enemmän kuin kiitollinen vinkeistä.

Luin joitakin aikoja sitten tanskalaisesta Cryosin spermapankista, josta jopa jotkut suomalaiset ovat siittiöitä tilanneet oljissa suoraan kotiinsa. Elävän kudoksen tilaaminen yksityishenkilönä Suomeen on laitonta, mutta tilaus on tästä huolimatta osalla onnistunut. Tätäkin vaihtoehtoa olen tässä valtavassa lapsenkaipuussani paljon pohtinut. Josko yrittäisin sitä kautta saada onnen? Keino kyllä vähän arveluttaa kahdestakin syystä. Ensiksikin tuo rakkaan kotimaamme asettama hankaloituslaki, joka laittaa jarrut päälle tilauskiellon muodossa. Mitä seuraa, jos lähetys juuttuu tulliin ja tilauksesta jää kiinni? Siinä tilanteessa tuskin auttaa sanoa, ettei muita vaihtoehtoja ole, että tahdon vain olla äiti, ja olen valmis tekemään melkein mitä tahansa asian toteuttamiseksi. Poliisisedät tuskin heltyisivät tai edes ymmärtäisivät. En ole blogimaailmassa tai muuallakaan Seuran nettisivuilla olevaa juttua lukuunottamatta kuullut kenenkään tilanneen itse siittiöitä Suomeen suoraan Cryosilta. Enkä itsekään tiedä, uskaltaisinko mennä niin pitkälle, vaikka se juuri nyt tuntuu enemmän kuin houkuttelevalta tämän epätoivon keskellä. Toinen mahdollisuus olisi, että matkustaisin itse vaikka Ruotsiin tai Viroon, pyytäisin postittamaan lähetyksen jonnekin siellä, tekisin koti-inseminaation esimerkiksi hotellissa, tai vaikka ravintolan WC-tiloissa itsekseni ja palaisin Suomeen kuin ei mitään. Kuulostaa kovin monimutkaiselta jopa omaan korvaani, mutta joskus asiat on tehtävä vaikeimman kautta.

Toinen mieltäni askarruttava asia on siittiöiden sulattaminen kotona. Jos alan huoneenlämmössä sulattamaan olkea omin neuvoin, voivatko siittiöt selvitä siitä elävänä ja käyttökelpoisena? Ajatus siitä, että käyttäisin suuren summan rahaa olkeen ja itse tappaisin sen sisältämät lahjasolut ei houkuttele. Cryosin sivuilta saattaa löytyä ohjeet myös tähän, mutta silti ei ole takeita, että täysin mistään tietämätön pakastetun siemennesteen käsittelijä onnistuisi säilyttämään ne toimintakykyisenä. Tämä taitaa olla se kuuluisa kuolleena syntynyt idea, niin harmi kuin se onkin. Liian paljon riskejä epäonnistumiselle, mutta silti se ei ole vielä täysin poissuljettu. Jos ei muuten onnistu, niin päivän reissu Tallinnaan, jos siten saadaan vain pieni alulle.

Eräs tuttuni kysyi, miksen vain mene baariin ja hoida asiaa yhden yön juttua hyväkseni käyttäen. Toki se olisi ehkä helpoin ja ainakin edullisin tapa tulla raskaaksi. Mutta kyseinen toimintatapa sotii pahasti omaa arvomaailmaani vastaan. Tuntuisi väärältä ja erittäin itsekkäältä käyttää jotakuta miestä sillä tavoin hyväksi. Hankkiutua raskaaksi salassa ja täysin tiedostaen, ettei yhteisellä hetkellä ole mitään muuta tarkoitusta ja merkitystä kuin toisen häikäilemätön huijaaminen. Mielestäni meillä jokaisella, myös jokaisella miehellä on täysi oikeus päättää oma lapsilukunsa tai jättää jälkikasvu saamatta niin halutessaan, sekä tietää jokaisen lapsensa olemassaolosta. Omatuntoni ei yksinkertaisesti anna periksi raskautua toisen tietämättä, tuntisin itseni pahimman luokan hyväksikäyttäjäksi enkä pystyisi elämään kevyin mielin teon jälkeen, jossa huijaisin tarkoituksella jotakuta sillä tavoin. Se vaihtoehto on täysin poissuljettu enkä suostu sellaista edes harkitsemaan. Tiedän pari naista, jotka ovat tulleet useamman kerran raskaaksi aivan vahingossa ehkäisystä huolimatta. Olen joskus pohtinut, miksi minulle ei ole koskaan käynyt niin onnellisesti. Silloinhan se ei olisi tahallinen teko, mutta kummasti se ehkäisy on aina vain pitänyt. Toisaalta hyvä niin, koska tilanne ei toisen osapuolen mielestä olisi välttämättä miellyttävä vaikka itse raskautuisinkin enemmän kuin mielelläni. Juuri nyt en toivo mitään muuta niin kovin kuin että jostain tupsahtaisi toimivat siittiöt tarjottimella joita olisi hyvällä omallatunnolla 100 prosenttinen lupa käyttää.

Olen jo kauan aikaa sitten tehnyt ystävä- ja tuttupiirissäni havainnon, että lapsettomia ihmisiä on ympärilläni olevista ehkä noin prosentin verran. Lähes kaikilla on joko yksi tai useampi lapsi, tai vähintäänkin vauva tulossa. Muistan toisaalta kuulleeni uutisoitavan, että lapsettomia sinkkunaisia Suomessa on koko ajan enemmän ja enemmän. Aiheesta taisi tulla juttua televisiostakin. Mutta missä he kaikki oikein ovat, jossain piilossako? Miksi he eivät ole löytäneet omaan ystäväpiiriini? Juuri sellaisia ystäviä ja tuttavuuksia tarvitsisin ja toivoisin löytäväni, tietenkään millään tapaa väheksymättä perheellisiä ystäviäni. Jos sattuukin olemaan ystävä, joka on parisuhteessa mutta lapseton, niin jatkuvasti saa pelätä, koska hän pamauttaa raskauspommin. Tunnen usein oloni todella ulkopuoliseksi ja joukkoon kuulumattomaksi ollessani ainoa lapseton. Sinkkuus ei minua häiritse, nautin siitä enkä tällä hetkellä edes kaipaa parisuhdetta, se kyllä löytyy ja tulee sitten joskus kun on tullakseen ja kunhan itsekin olen siihen enemmän valmis. Kaipaisin vain jotakuta lapsetonta, jonka kanssa voisin mennä vaikkapa terassille nauttimaan lasin kuoharia ilman, että tarvitsee kuunnella tarinoita siitä, kuinka pikku-Mikko väläytti ensimmäisen hymynsä, oppi kävelemään tai kuinka se sanoi ensimmäistä kertaa "Äiti!" ja miten ihanalta se kuulostikaan, ja miten sen vuoksi onkaan liikutuksesta niin kovasti itketty. En tahdo kuulla, kuinka jollakin väliaikaisella työnimellä kutsuttu pikkuinen ja jo nyt niin rakas kullanmuru potkii vatsassa. Tahtoisin olla seurassa, jossa nämä aiheet voisi sivuuttaa kokonaan pois keskusteluista ja hetkeksi myös mielestä, jossa ei tarvitsisi katsoa jatkuvasti kelloa kun lapset odottavat ja on lähdettävä kotiin, vaan voisi rentoutua aivan rauhassa ja viettää reilusti yhteistä aikaa rakkaan ystävän kanssa ilman keskeytystä, joka muistuttaa aina siitä, mitä minulla ei ole. Toisaalta kaipaisin jotakuta, jolle voisin purkaa tämän kaiken aiheuttamia tuntemuksia, sellaista, joka ottaisi kainaloon, lohduttaisi ja ymmärtäisi edes puoliksi miltä minusta tuntuu odotella ja todella kaivata omaa lasta. Nyt pidän vain kaikkea tätä sisälläni ja hymyilen, että kyllä minä jaksan odottaa, kaikki lopulta järjestyy. Mutta kun pelottaa ettei järjesty...

Jatketaan siis näillä ja toivotaan, että kesäaurinko paistaisi myös tähänkin risukasaan.

Ps. Tänään yksi karvalapsistani, Uolevi-kissa täytti yhdeksän vuotta. Eli syksyllä siis jo kolmasluokkalainen :) Meillä on ollut aina tapana juhlistaa jollain tavalla pienimuotoisesti eläinten synttärijuhlia. Näin on myös nyt, mutta vasta huomenna. Synttärit menevät herkuttelun merkeissä, huomenna on kissoille luvassa tuoretta muikkua sekä katkarapuja purkista.

Hiljaisuus ympärillä

Pientä väliaikatietoa on luvassa. Oikeastaan täällä ei edes ole mitään hurjan jännää kerrottavaa. Ollaan vain ihan hiljaa ja odotetaan. Lähetin reilu viikko sitten laput klinikalle. Mitään ei ole kuulunut mistään suunnalta. Ainoat konkreettiset asiat jotka muistuttavat kaikesta tästä ovat ovulaatio- ja raskaustestit laatikon perällä sekä postissa saapunut kirjallinen versio geenitestin tuloksesta. Muuten ollaan edelleen pysähdyksissä paikoillaan.

Kun aloin tehdä itsekseni pientä katsausta lähitulevaisuuteen asian tiimoilta, huomasin että näkymät ovat melko synkät. Tähän(kään) kiertoon eivät siittiöt enää mitenkään ehdi. Ovulaation on määrä jälleen saapua jo viikon kuluttua, ja mikäli oikein muistan jostain lähteestä lukeneeni, kestää siittiöiden tilaus ja saapuminen parisen viikkoa. Eli mitään mahdollisuutta raskautumiseen ei taida tässäkään kuussa olla näköpiirissä. Samat alavatsakivut odottavat vierailuansa ihan tuossa nurkan takana ja ilkkuvat tullessaan, että et sä meistä vieläkään eroon päässyt.

No entä se kesäkuun yrityskerta sitten. Se seuraava. Laskin, että jos mulla kierto pysyy näin säännöllisenä mitä se on nyt alkuvuoden ollut, niin sen ovulaatio osuu juhannukselle. Juhannuksena klinikka on luonnollisesti kiinni, joten se siitäkin sitten. Heinäkuu on käsittääkseni lomakuukausi. Että josko elokuussa sitten uusi yrityksen yritys. Ehkä silloinkin tulee jotain, kuu väärässä asennossa tai muuta vastaavaa jarrua, että saadaan vielä odotella vähän lisää.

Pitäisi soittaa klinikalle. Mutta toisaalta hyödyttääkö se tässä tilanteessa mitään, kun kierto on jo näin pitkällä. Kesäkuisen ovulaation voisi ehkä käynnistää lääkkeellisesti ennen juhannusta, mutta en tiedä suostutaanko sitä toimenpidettä tekemään, koska mitään häiriöitä mulla ei munasolun irtoamisen kanssa pitäisi olla. Tänään itketti ja itkettää edelleen. Läheisten vauvamahat sen kuin vain kasvavat ja uusia mahoja tulee kuin sieniä sateella. Pahimmassa tapauksessa kaikki tämä on vasta alkusoittoa. Sellaista hiljaista ja lempeää kuin tuulikello. Hoitojen mahdollinen jatkuva epäonnistuminen onkin sitten jo luku erikseen. Ihan oma raaka tarinansa.

Tiedänpähän nyt monien muiden elämässäni kokemieni ikävien asioiden sekä menetysten jälkeen myös sen, mitä on lapsenkaipuu ja epätietoisuus siitä, tuleeko sylini koskaan olemaan kenellekään se turvallisin paikka maailmassa, johon on lupa tulla juuri silloin kun siltä tuntuu, kun sen turvaa ja lämpöä kaikkein eniten tarvitsee. Minulla on lisää jotain mistä kertoa ja kirjoittaa. Ammentaa aiheita ja tarinoita taiteen luomiseen, jos kaikesta kokemastani väkisin täytyy jonkinlaisia valon tapaisen rippeitä yrittää poimia. Yksi asia lisää, jonka omien kokemusteni ja tunteideni kautta opin ymmärtämään. Miltä jostakusta toisesta luultavasti tuntuu, kun hän kertoo minulle omaa tarinaansa. Niin hyvin kuin nyt toista voi ymmärtää, jokainen meistä kuitenkin kokee asiat lopulta omalla tavallaan. Ei voi sanoa, että "Kyllä mä tasan tiedän, miltä susta tuntuu".

Tulevan syksyn kirjoituksetkin siirtyivät seuraavalle keväälle. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kolme ainetta nyt syksyllä, mutta tämän kevään abistatukseni jäi saamatta, koska suorituksista puuttui yksi tärkeä kurssi, joka olisi pitänyt saada tehdyksi tiettyyn jo menneisyyteen kuuluvaan päivämäärään mennessä. Tämä tieto tuli yllätyksenä, mutta tuntuu juuri nyt niin kovin pieneltä murheelta. Ensi keväänä kirjoitan sitten kaikki ne aineet mitä olen suunnitellut, en aio päästää itseäni helpommalla tai vähentää työmäärää opintojeni kanssa tällaisen pienen takapakin takia. On tässä jotain hyvääkin. Voin nyt kesän ajan keskittyä vain ja ainoastaan kirjaprojektiini sekä muihin työjuttuihin, eikä ole stressiä lukemisesta. Kirja on mulle henkilökohtaisesti todella merkittävä juttu, sen valmistuminen ja mahdollinen julkaiseminen on tärkeä saavuttaa. Lisäksi saan sen myötä ajatuksiani muualle vauva-asiasta. Tarkoitus olisi työstää kesän aikana homma pakettiin, sen jälkeen oikoluettaa se muutamalla kaverilla ja sitten se on valmis kokeilemaan siipiään matkalla kustantamojen arvioitavaksi. Siihen nähden kirjoitusten siirtyminen tuli ihan hyvään kohtaan mutta toki olisin mieluusti jakanut sitäkin urakkaa hieman, ettei tulevana keväänä olisi aivan niin paljon työtä tehtävänä. Tämä kuuluu kuitenkin niiden juttujen joukkoon, joihin vain minä voin itse vaikuttaa. Tämän onnistuminen on vain ja ainoastaan omissa käsissäni.

Huomenna on päivä uusi. Ehkä se näyttää jo hieman valoisammalta. Tai sitten ei. Ei mene enää kauaa kun se selviää...

Niin nopeaa ettei sanotuksi saa

Tänään aamupäivällä postiluukusta putkahti kirjekuori. Joko arvaatte mitä se sisälsi?

Sain pyytämäni kirjallisen tiedon apuasiaan liittyen. Asioitani vammaispalvelussa aiemminkin käsitellyt työntekijä todella otti tämän samantien hoitaakseen, niin pian kuin mahdollista, kuten sähköpostissani toivoin. Olin varma, että nyt taas odotellaan tovi ja ehkä vielä toinenkin, mutta olen todella positiivisesti yllättynyt, että paperi järjestyi näin nopealla aikataululla. Arvostan todella, että asiani otettiin käsittelyyn ja hoidettiin heti pois roikkumasta. Nyt saan ottaa taas yhden askeleen eteenpäin.

Kirje sisälsi tiedon, että jokainen tapaus arvioidaan yksilöllisesti, ja että ennakkoon mitään tarkkoja avustajatuntimääriä ei voida määritellä. Ja enhän itsekään vielä tässä vaiheessa tiedä, kuinka monta viikkotuntia apua tarvitsen. Lapsen syntymä kuitenkin huomioidaan tilannetta arvioitaessa, enkä usko niiden myöntämisen takkuilevan jos tunteja lisää tarvitsen. Muutettuani Helsinkiin, ja jossain vaiheessa sitten avustajatunteja vapaa-ajalle hakiessani laitoin hakemukseen toivovani 25 tuntia kuukaudessa. Silloin vammaispalvelun työntekijä ihmetteli, että aika vähällä tuntimäärällä sä sitten kyllä pärjäät ja yritti tarjota apua lisää. Koska en kokenut tunteja enempää tarvitsevani, asia jäi niin sanotusti pöydälle ja voisin hakea niitä tarvittaessa enemmän. Uskon siis, että asia hoituu jos on tarvetta. Todellisen tarpeenhan tietää vasta siinä vaiheessa kun vauva on syntynyt. Voisin jossakin vaiheessa pohtia ja kirjoitella vähän enemmänkin aiheesta. Listata asioita, joissa arvelen apua tarvitsevani ja niitä, mitkä taas tuntuvat sellaisilta, jotka taittuvat yksin. Olen näitä toki itse jo käynyt mielessäni läpi, mutta ehkäpä mietteitä voisi vielä auttaa ja helpottaa niiden ylös kirjaaminenkin. Palaan tähän myöhemmin lisää :)

Toivon nyt että lääkärille riittää tuo tieto, vaikkei mitään pilkuntarkkaa määrää vielä tässä vaiheessa voitu antaa. Tärkeintä lienee tieto siitä, että apua tarvittaessa kuitenkin on tarjolla. Kyselin sähköpostiviestissäni ylimääräisten kuljetuspalvelumatkojen perään. Oikeastaan tuon kysymyksen esitin vielä saadakseni ihan vain varmistuksen jo minulla olleeseen tietoon matkojen määrän muutoksista. Asia on kuten muistelinkin - matkamääriä ei ole mahdollista lisätä lasten syntymän vuoksi. Meidän elämäämme tämä tuskin tulee vaikuttamaan. Minulla on tällä hetkellä vapaa-ajalle 18 yhdensuuntaista matkaa / kuukausi (+ opiskelumatkat, mutta ne ovat vain ja ainoastaan opiskelureissuja varten). Yleensä kuukausittain mulla niistä jää noin puolet käyttämättä, koska kuljen paljon myös julkisilla, joten tuo matkamäärä varmasti tulee riittämään jatkossakin. Aion joka tapauksessa käydä läpi reittejä sellaisiin paikkoihin, joita lapsen kanssa tulen usein käyttämään, jotta pääsen niihin myös itsekseni julkista liikennettä hyödyntäen niin, ettemme aina ole riippuvaisia taksimatkoista, ettei niitä tarvitse laskeskella ja venkslata sitä, mitkä menot ovat ne tärkeimmät ja mistä luovutaan että matkat varmasti riittävät joka kuukausi välttämättömimpiin reissuihin. Mulle on aina ollut tärkeää, että pääsen lähtemään kotoa silloin kun haluan, ja minne haluan. Tulisin hulluksi, jos kotiin pitäisi jäädä vain siksi, etten pääse liikkumaan paikasta A paikkaan B. Siksi olen opetellut mahdollisimman paljon usein käyttämiäni reittejä niin, että voin muiden aikatauluista riippumatta hypätä metroon tai bussiin juuri silloin kun itseäni sattuu huvittamaan. Ja aina tarpeen tullen käydään läpi uusia sitä mukaa kun jotakin uutta tarvitsen. Taksimatkat ovat lähinnä sellaisia tilanteita varten, joissa menen paikkoihin, joita en lainkaan ennalta tunne, tai joissa en niin usein vieraile, että sitä varten kannattaisi harjoitella kaikkea alusta alkaen. Toki joskus aikaa säästääkseni tai esimerkiksi suuria kauppaostoksia kantaessani tilaan taksin. Se helpottaa kulkemista suuren ostosmäärän kanssa, kun toinen käsi on kokonaan varattu Oonan valjaille. Tällä tavoin varmistan sen, että kuljetuspalvelumatkoja on aina tarvittaessa jäljellä, ja ettei mitään menoja tarvitse niiden puutteessa jättää väliin. Näillä me varmasti pärjätään :)

Kaiken pitäisi siis nyt olla kunnossa, ellei vielä jotakin uutta selviteltävää ilmene.

Laskeskelin nyt illalla taas seuraavaa mahdollista ajankohtaa, kun voisi olla yrityksen aika. Päivä sijoittuisi toukokuun lopulle, eli juuri kesäloman alkamisen kunniaksi. Enpä vielä liikaa innostu, koska yleensä silloin kaikki pysähtyy paikoilleen, ainakin hetkeksi. Saamani lappunen on tänään postitettu klinikalle ja nyt vain ihan rauhassa odotellaan sieltä yhteydenottoa. Jännätään onko puhelimessa lääkäri vaiko jo tällä kertaa biologi. Ainakin tiedän, että olen taas tehnyt tähän asti kaiken voitavani, ja nyt voin vain odotella seuraavaa siirtoa :)

Positiivisuuspakko

Tänään tuntuu, että on pakko avata tuntojaan kunnolla. Onhan tämä päiväkirjan pitämistä tavallaan, vaikka sitä toki jotain suodattaa pois, ettei nyt 100 prosenttisesti aivan kaikkea halua tuoda luettavaksi julkisesti, silti koen että on mulle itselleni vain avuksi ja hyödyksi kirjata tänne asioita ylös niin tästä projektista kuin myös muusta elämästä. Ja jos sitä joskus onnistuu olemaan vertaistukena jollekin toiselle samanlaisessa tai edes samantapaisessa tilanteessa olevalle, niin sehän on aina todella iso plussa ja on hienoa, jos kirjoituksistani on apua tai jos ne jakavat tietoa ja vinkkejä muille, tai ehkä ihan vain yleistä tietämystä vaikkapa tällaisesta projektista, kun ollaan yksin hedelmöityshoidoissa ja siinä lisänä on vielä jokin fyysinen rajoite. Olen ollut kovin positiivinen kaiken suhteen alusta asti, mutta ihan vaikka vain omaa oloani helpottaakseni sekä mieltäni keventääkseni avaudun nyt siitä, kuinka aina tämä odottaminen ei ole helppoa.

Olen aiemmin täällä kertonut siitä, kuinka milloin minkäkin tiedon, lippusen ja lappusen metsästäminen ja odottaminen tuntuu välillä hieman pitkästyttävältä. Kuinka aina matkaan tupsahtava uusi mutka aiheuttaa joskus jonkinasteista harmautta johonkin kohtaan mielen osasta. Että eikö vieläkään? Mutta aina niistä on selvitty. Asiat ovat edenneet, mikä nopeammin ja mikä vähän hitaammin ja ollaan saatu otetuksi aina yksi askel taas eteenpäin. Olen kuitenkin koko ajan säilyttänyt positiivisen ajattelun ja muistanut pitää mielessä sen, kuinka lopussa kiitos seisoo. Lopputulos tämän kaiken jälkeen on tärkein ja se syy, miksi tätä taivalta kuljen. Tiedän, että kaikki nämä toimenpiteet ja selvittelyt kuuluvat asiaan, kukaan ei niitä kiusallaan vaadi vaan niillä on oikeasti hyvä tarkoitus. Myös sen ymmärtäminen on kovastikin auttanut minua jaksamaan vaikka asiat välillä seisoisivat paikallaan.

Olen tähän asti tauotta ymmärtänyt, jaksanut ja venynyt. Nyt musta on kuitenkin alkanut oikeasti tuntumaan raskaalta, enemmän kuin missään vaiheessa aiemmin on tuntunut. Tai siis rankalta. Se lienee osuvampi sanavalinta tähän, raskaalta sanan varsinaisessa merkityksessä todella ei tunnu. Laitoin päivälleen tasan viikko sitten lääkärin pyytämän kyselyn sähköpostitse vammaispalveluun, koska puhelimella sinne on hankala päästä läpi, eikä soittoaikoja ole kuin yksi tunti jokaista arkipäivää kohti, joten ajattelin tämän olevan kätevämpi keino viedä asia perille. Joka ikinen päivä siitä asti olen kurkkinut viestiboksia, päivittänyt sitä ja vielä varmuudeksi tarkastanut roskapostilaatikonkin jos se olisi sattunut vahingossa ohjautumaan sinne - ei mitään. On aivan hiirenhiljaista. Kukaan ei vastaa.

Tänään on tuntunut että happi loppuu, ettei tästä voi kertakaikkiaan tulla mitään. Aina kun luulen, että kohta on yrityksen aika, tulee jokin uusi juttu. Jotenkin se, että luulin pääsiäisen jälkeen saavani vihdoin siittiöt ja päästäisi hommiin tosissaan, ja kun tämä uusi viivästystä aiheuttava selvitys vielä tuli kohdalle ja romutti haaveen inseminaatiosta heti aukiolotutkimuksen jälkeiseen kiertoon, ei enää hymyilytä. Pahimmalta juuri nyt tuntuu se, etten tiedä kuinka kauan apuun liittyvän kirjallisen tiedon saaminen vie. Voi olla, että mun on vielä etsittävä kokonaan jokin toinen henkilö asiaa hoitamaan, jos mulle entuudestaan tuttu työntekijä ei sitä jostakin syystä pysty tekemään tai ei edes vastaa.

Mistä tiedän, mitä seuraavaksi todellisuudessa tapahtuu? Miksi mulle ei kerrottu jo aiemmin, että tämä asia on näin selvitettävä? Olisin voinut hoitaa sen esimerkiksi jo perinnöllisyysneuvontaan pääsyä odotellessani. Useampi asia olisi ollut samaan aikaan vireillä. Mutta en tiennyt. En osannut edes aavistaa. Olisin voinut ajatella tarkemmin, että olisin itse voinut kysyä ja tarjoutua hoitamaan asiaa jo aiemmin. Kyllä tällainen olisi pitänyt tajuta, koska hedelmöityshoitolakikin sen vaatii. On oikeastaan oma vikani, koska en kysynyt pitäisikö minun tarttua tähän. Minähän tässä olen se, joka tietää mistä apua saa ja mitä kautta tällaiset jutut selviävät. Oman oma-aloitteisuudenpuutteeni takia nyt ollaan tässä tilanteessa. Musta olisi vähintäänkin kohtuullista, että kaiken tämän jälkeen, jos yrittämään joskus pääsen, hoito onnistuisi nopeasti, joko ensimmäisellä tai viimeistään toisella yrityskerralla. Se kuitenkin on valitettavasti asia, johon kukaan ei voi millään tavoin vaikuttaa, kaikki siihen liittyvä on niin sanotusti korkeampien voimien päätettävissä.

Jos asiat olisivat menneet syksyllä oman luovuttajan kanssa kuten toivoin, olisin ehkä jo onnellisesti raskaana ilman mitään ylimääräistä jarrua. En saisi ajatella sitä vaihtoehtoa enää, koska aikaa ei saa takaisin ja se tyyppi teki niin törkeästi oharit, etten haluaisi elää niitä pettymyksen kyyneleiden sumentamia, epätoivon täyttämiä päiviä enää uudelleen. Tämä on nyt näin ja voin vain katsoa tulevaisuuteen, se on kaikkein helpointa.

En missään tapauksessa aio perääntyä. Haluan lasta niin kovasti, että olen ehdottomasti valmis jatkamaan, mitä valitsemani tie sitten eteeni vielä tuokaan. Vaikka omaa tilannettaan usein ei pitäisi verrata toisten kanssa, mietin näinä hetkinä murrunko liian pienestä, asetanko asiat vääriin mittasuhteisiin. Eihän minulla pitäisi olla mitään lääketieteellistä syytä joka hankaloittaisi lapsen saantia. Mutta onko lääketiede ainoa syy joka antaa luvan olla surullinen edes välillä? Jotkut käyvät läpi rankkoja hoitoja saamatta lainkaan toivottua lopputulosta. Onko minulla oikeus olla juuri näistä syistä näin heikko? Pitäisikö mun vain olla väkipakolla aina positiivinen tapahtui mitä tahansa, ennen kuin olen saavuttanut jonkin tietyn rajan jonka jälkeen saa tuntea tietyllä tavalla. Onko sellaista rajaa, ja kuka sen määrittää? Olen tällä hetkellä luottavainen, että vielä joskus jotakin tapahtuu, mutta juuri nyt olo tuntuu voimattomalta ja niin valtavan epätietoiselta.

Eikä mieltäni paranna tai tätä tilannetta helpota se, että eräs läheiseni sanoi mulle päin naamaa aiemmin tällä viikolla, että jos hän olisi lääkäri ja saisi tällaisesta päättää, yksikään vammainen ei tässä maailmassa lisääntyisi. Niin paljon hän ilmeisesti on tulevia lapsiani vastaan. Tai kun joku tulee ikään kuin ravistelemaan, että "Sä olet vielä niin nuori, ettei sulla ole mitään hätää". Jälkimmäinen kommentti on varmasti tarkoitettu lohduksi, mutta piristystä se ei valitettavasti saa aikaan. Olen tiennyt tahtovani olla äiti useammalle lapselle niin kauan kuin muistan. Sitä haavetta ja tavoitetta ei kukaan pysty koskaan ottamaan minulta pois, eikä kukaan tai mikään voi tulla esteeksi nykyisen minän ja tulevan äiti-minän väliin. Näiden välisen sillan romuttumiseen biologiset ongelmat voivat olla ainoa syy. Eivät ennakkoasenteet tai tavalla tai toisella yritykset saada minut luopumaan perheen perustamisesta. Nuoreen ikään lohduttautuminen ei asiaa mitenkään auta.

Vertaistukeakaan ei ole lähipiiristä saatavilla. En henkilökohtaisesti tunne ketään, joka syystä tai toisesta olisi joutunut lastaan odottelemaan kovinkaan kauaa päätellen puheista, kun intoa puhkuen on kerrottu, että "Me aletaan yrittää vauvaa" ja viimeistään muutaman kuukauden päästä pam, ollaan onnellisesti raskaana. Ja jos jossakin asiayhteydessä yritän sanoa, ettei raskaus välttämättä aina kaikille ala edes hoidoista huolimatta, tulee hyvin usein vastauksena, että kyllä se ainakin sulla alkaa, kun on siihen niin nuori ja terve kalusto. Tämä on toki kohdallani nyt oletus, mutta aika näyttää kuinka käy. Asiasta voi puhua ja mieltä on lupa purkaa, mutta uskon, että keskustelu olisi hedelmällisempää jonkun sellaisen kanssa, joka tietäisi edes vähän miltä odotuksen alkamisen odottaminen tuntuu. Ehkä sitä saisi erilaisia tapoja ajatella, voisi oppia avaamaan mielen solmuja jollakin sellaisella tavalla, jota ei nyt ole tullut ajatelleeksi. Löytää keinoja jaksaa eteenpäin niinä hetkinä kun tuntuu, että epätoivo valtaa ja lamauttaa. Ehkä joku vastaavanlaista kokenut voisi osata sanoa jotain muutakin kuin että kyllä se siitä, kyllä sinä jaksat. Toisaalta voiko tähän lopulta muuta sanoa? Onneksi on tämä blogimaailma, josta olenkin löytänyt paljon hyviä ja mielenkiintoisia tarinoita luettavaksi.

Vielä lopuksi: On tähän viikkoon mahtunut hyvääkin. Lääkäri Hyksistä soitti tiistaina ja kertoi lopulliset geenitulokset, jotka hän oli saanut hetki sitten englannista. Kuten hän aiemmin arvelikin, minulta löytynyt geeni on se yleisin niistä 17 geenistä, joka tätä silmäsairautta aiheuttaa. Periytymisriski on noin hieman alle puolen prosentin luokkaa, eli hyvin pieni. Saan parin viikon kuluessa kirjallisena tulokset kotiin, ja voin niihin tutustua sitten rauhassa. Lääkäri selitti asian selkeästi ja vastaili kysymyksiini. Hänellä oli aikaa hoitaa asiaa, ja sain kaiken tiedon mitä kaipasin. Tärkeimpänä oli tietenkin tieto periytyvyysprosentista. Lääkäri lupasi myös lähettää tiedot klinikalle jos niin haluan, ja kyllähän minä halusin. Onpa nyt varmuus asiasta sekä minulla että myös lääkärillä, joka hoidoistani vastaa. Voin vielä soittaa tuloksiin liittyen myöhemmin, jos jotakin lisäkysymyksiä ilmenee. Se sentään on hoidossa ja asia kunnossa, eikä mitään ikäviä yllätyksiä sieltä suunnalta kuulunut. Erittäin tervetullutta tietoa siis tämän odotuksen keskelle.