tiistai 10. heinäkuuta 2018

Syksy nro 3

Tajusin eläväni tätä meneillään olevaa kesää kahden edellisvuoden tapaan, täysin samalla kaavalla. Lapsettomuuden - joka täyttää nyt erittäin ison osan elämästäni - ääriviivat muodostavat täsmälleen samanlaisen kuvion: Kesällä odotellaan syksyä ja hoitojen alkamista. Alkusyksy on täynnä toivoa ja ainakin jonkinlaista uskontapaista onnistumiseen, kunnes sitten lopulta kaikki aina vain hajoaa sirpaleiksi.

Kaksi vuotta sitten odotin ensimmäisiä hoitojani alkavaksi. Tuo oli vielä suorastaan mahtavaa aikaa, jos sitä tahtoo verrata nykyhetkeen. Vuosi takaperin olin yrittänyt kotikonstein tulla raskaaksi jo kesällä, mutta siinä onnistumatta odotin uutta klinikkareissua - ja taisipa olla vielä niin, että edellisestä inseminaatiosta käteen jäänyt kemiallinen raskaus jotenkin kummasti painoi pienenpientä toivoa kuplivana kihelmöintinä mielen sopukoihin: Viimeksi se jo yritti tapahtua, ehkä se voisi nyt napata. Syksy tuli ja ehdin yrittää toisaalta vain kerran, kunnes siitä iskusta toivuttuani päätin etteivät kevyet hoidot ole enää juttuni.

Tämä kaikki kesän aikana vatsanpohjassa tuntuva odottelu on siis jo erittäin tuttua. Ainoa ero kahteen edelliseen on se, että pelkään niin paljon enemmän kuin aiemmin, että se tuntuu, tuntuu ikävänä pahana olona kropassa asti.

Hoito on nyt aivan eri luokkaa kuin edelliset. Siinä apuna ovat kunnon hormonit ja muut järeät keinot. Ja minkä pitäisi kuulostaa lupaavimmalta: Tämä kyseinen hoitomuoto on tuonut avun lukemattomille jopa ensikertaa sitä kokeilleille. En silti pysty rentoutumaan, en saa rauhaa siltä pelolta jos tämäkin epäonnistuu ja syli jää yhä huutamaan tyhjyyttään. Mitkään faktat ja todennäköisyydet eivät juuri nyt lohduta. Kaikki voi epäonnistua ja se riski on aina olemassa, se on otettava... Ja no, kestettävä. Tai ainakin yritettävä kestää. Jotenkin.

Se, että hoito on monella toiminut, ei automaattisesti tarkoita että se toimisi minulla on kylmä fakta jota yritän kuitenkin saada edes hitusen verran vaimennetuksi pääni sisällä. Yritän aina johonkin myrskyisten ajatusteni väliin hiljaa hokea itselleni kaikin voimin ja puhisten pinnistellyllä järjenäänellä jotakin sen tyyppistä, ettet juuri sinä välttämättä automaattisesti kuulu myöskään niihin epäonnekkaisiin - mitään ei voida vielä lyödä lukkoon ja rauhoitu, ennen kuin sekoat ajatuksinesi kokonaan. Että kotikäyttöiset stressinhallintakeinot olisivat nyt paikallaan.

Mietin usein kemiallisia raskauksiani, joita olen elämäni aikana kokenut, jolloin päässä alkaa seuraava kuhina - kysymys, miksi se laboratorio-oloissa hedelmöitetty alkio tarttuisi yhtään sen paremmin, kun sisälläni saman tehnyt ei siihen ole pystynyt? Eiväthän alkiot (?) käytännössä eroa toisistaan mitenkään, ainoa ero tässä on että niiden laatu voidaan todeta jo ennen siirtoa. Toki laatu voi tulevissa alkioissa olla kemiallisia parempi, mutta entä jos niin ei ole, tai jos se kemiallinenkin oli hyvää kamaa eikä siitäkään huolimatta saanut otetta kohdunseinämästä. Tämä on asia, josta lääkäri saa tehdä ammattilaisena minulle selkoa sitten aikanaan, koska se herättää nyt niin suuria epäluuloja onnistumismahdollisuuksiin liittyen.

Vaikka lopputulos pelottaa, olen silti valmis kohtaamaan kaiken. Muistot aiemmista pettymyksistä ovat jääneet vahvoina polttomerkkeinä mieleen, eivätkä ne lähde sieltä koskaan pois. Mutta jos en yritä, en taatusti koskaan tule saamaan nyyttiä käsivarsilleni. En haluaisi ajatella, mitä sitten jos tämäkin menee puihin, kuinka kestän vielä senkin pettymyksen. Mutta toisaalta ymmärrän, että sitäkin pitäisi käydä läpi edes ihan vähän, itselleen olisi hyvä jo etukäteen luoda jonkinlainen selviytymiskeino mahdollista uutta iskua varten, ettei olisi ikään kuin tyhjänpäällä vaan voisi tarttua johonkin mikä helpottaisi oloa ja antaisi valoa edes ihan pienen hippusen pimeyteen... Muttei saisi ajatella liikaa. Mikä on liikaa? En voi tuudittautua kokonaan ajatukseen, että voihan se onnistua, mutten haluaisi myöskään lyödä kaikkea säpäleiksi ennen kuin koko ivf on edes alkanut.

Jotenkin tässä nyt pitäisi vain koittaa keikkua sillä kultaisella keskitiellä, varautua pahimpaan muttei kuitenkaan lähteä täysin luovuttaneena kohti uutta toivoa. Jos minun juuri nyt pitäisi sanoa kumpaan uskon enemmän, onnistumiseen vai siihen ettei tämäkään tuo perheeseeni vauvaa, taipuisin kaikista positiivisen ajattelun rippeistä huolimatta jälkimmäiseen, toki ensimmäistä toivon enemmän kuin mitään muuta olen koskaan elämässäni toivonut. Kun pelottaa niin pelottaa, eikä se siitä muuksi muutu vaikka kuinka lukisin tilastoja tai minä tai joku toinen käskisi lakata lopettamaan...

Kaikki tämä kirjoittamani kuulostaa niin tutulta. Toistoa viime- ja edelliskesän postauksille. Millaisiakohan ensi kesänä saatte lukea? Jos näitä samoja jaarituksia nyt kukaan enää ylipäätään jaksaa läpi selata :)

Aion nyt viettää kesää ihan rauhassa, en kiirehdi syksyyn tai odota sitä erityisesti toivoen sen saapuvan nopeasti. Kyllä se ehtii, tässä ei ole mikään hoppu. Teen kivoja asioita, rentoudun ja lataan akkuja. Syksy ei jätä tulematta, se on ainakin varmaa ja on asemissaan ajallaan.