Vaikka juuri tällä hetkellä en ihan hirveästi mieti tulevaa kovinkaan pitkän matkan päähän saati lyö vielä tässä vaiheessa asioita lukkoon tulevien kuukausien osalta, on minun kuitenkin helpompi olla ja hengittää, kun on olemassa vaihtoehtoja - vaikkakin vielä avoimia sellaisia, joita voin sitten tarvittaessa myöhemmin tarkastella, tunnustella ja punnita, valita niistä kulloiseenkin hetkeen sen mikä tuntuu parhaalta. Että on jonkinlaisia ennalta tiedossa olevia mahdollisuuksia myös jatkossa joihin tarttua, ilman että niitä on etukäteen päätetty tai laadittu aikarajat milloin siirrytään mihinkin suuntaan, vaan voi rauhassa kuulla itseään, edetä sellaisessa tahdissa kuin oikeasti hyvältä tuntuu, turhaan kiirehtimättä, hermoilematta tai toisaalta myöskään sitten jarruttamatta kun aika on muutokselle kypsä.
Olen alkanut pitämään koeputkihedelmöitystä kohdallani todennäköisenä vaihtoehtona sitten joskus. Olen varautunut siihen, etten välttämättä onnistu inseminaatiohoidoilla, vaan järeämmät keinot saattavat tulla vielä tällä taipaleella kyseeseen. En vielä osaa sanoa tarkalleen siitä, kuinka kauan yritän luovuttajan kanssa, ja missä vaiheessa on sitten vain todettava, ettei homma tuota tulosta ja lyötävä hanskat tiskiin. Siirryttävä takaisin klinikalle. Ja jos klinikalle vielä mennään, niin mitä siellä sitten tehdään, sekin päätös on lopulta tietysti omissa käsissäni. Olen käsittänyt, että inseminaatiohoidolla on suurinpiirtein yhtäläiset mahdollisuudet raskautua kuin kotikonsteinkin, joten jos näillä nykyisillä eväillä vauva ei alkuaan saa, onko klinikallakaan mieltä enää jatkaa inseminaatioilla. Luovuttajan siemennesteen laadusta ei toisaalta ole tietoa, joten mahdollinen epäonnistuminenhan voi olla kiinni myös siitä, vaikkakin luulen kyllä että vika on minussa, jos mitään ei todella ala tapahtua. Näillä mietteillä siis koeputkihedelmöitys olisi varteenotettava vaihtoehto mielummin kuin ne pari inseminaatiota joihin suunnittelin meneväni ennen kuin tiesin alkavani yrittämään lasta luovuttajan kanssa. En usko, että on järkeä tuhlata rahaa kevyisiin hoitoihin, jos niillä onnistumisen todennäköisyydet ovat hyvin pienet. Rankempi, vaikkakin toki myös kalliimpi hoitomuoto luonnollisesti kuitenkin todennäköisyyksiä kasvattaa. Jos pohditaan rahapuolta, niin tähän ivf-hoitoon saattaa saada uppoamaan euroja kymppitonninkin verran tai enemmän, summa on tietenkin riippuvainen tarvittavien koko hoitojen määrästä. Koko koeputkihedelmöityksen hintaan ainakin käyttämälläni klinikalla luultavasti sisältyy yksi tuorealkionsiirto, mutta jos se ei tuota tulosta, niin jokainen uusi siirto tuo reilun tonnin lisäkulun kuukaudessa plus lääkkeet päälle.
Klinikalta kerrottiin, että lääkkeet ivf-hoitoa varten maksavat noin 1500 euroa. Jäinkin jälkeenpäin miettimään, mahtaako niistä itsellisenä saada lainkaan Kelan korvauksia. Korvauskattohan on jonkin verran yli 600 euroa, jonka jälkeen lääkkeistä ei tarvitse maksaa kuin muutamat eurot kappaleelta. Olen joskus lukenut jonkun yksin hoidoissa olleen saaneen korvaukset, mutta muistelen myös niitä tapauksia kuulleeni, jossa koko lääkearsenaali on pitänyt korvata itse. Jos Kela osallistuu kustannuksiin, vähentää se toki lopullisesta hoidon hinnasta ihan mukavankokoisen siivun. Alustavasti olen ajatellut, että jos mitään ei kesän ja alkusyksyn aikana tapahdu, voisin joko loppusyksystä tai ensi vuoden alussa alkaa harkita koeputkihedelmöitykseen siirtymistä. Tehdä ensi syksyn töitä reilusti enemmän, kun koulunkin kanssa on syyskuun jälkeen väljempää. Tai sitten otan elämäni ensimmäisen hedelmöityshoitolainan. Mutta kuten totesin aiemmin, en päätä mitään näistä asioista lopullisesti nyt, se on vain ajatus joka voi vielä elää ja aikataulu muuttua. Tarkoitus on nyt edetä luovuttajan avuin rauhallisesti ja katsoa hissukseen mitä tuleman pitää. Onneksi hän on hyvin sitoutunut tähän, ja totesikin ettei hänellä ole mihinkään kiirettä kun kerroin, että tässä voi vähän kestää :)
Luovuttaja piipahtikin luonani eilen ja toisen kerran vielä tänään. En tiedä, onko kahdella yrityksellä parantavaa vaikutusta raskautumismahdollisuuksiin, mutta koska olen kuullut joidenkin muidenkin niin toimivan, pyysin häntä tulemaan tällä kertaa kahdesti ja tämä järjestely onneksi sopi hänelle hyvin. Nyt sitten taas vain odotellaan mihin suuntaan seuraavat pari viikkoa elämää kuljettaa. Ensi torstaina saadaan Ylen Areenaan kakkoskausi Kotikatua, joten siinä on taas hyvä ajatuksiani tästä odottamisesta pois vievä apukeino. Miten noiden uusien jaksojen ilmestymispäivä sattuukin aina juuri näiden piinapäivien kohdalle. Se on kyllä loistava sattuma, koska silloin jos milloinkaan tarvitsen jotakin päätä nollaavaa. Kasaan tarjottimellisen tippaleipiä ja rahkamunkkeja ja makaan niiden kanssa sohvan pohjalla läppäri kainalossa. Ehdottomasti paras tapa rentoutua :) Sain myös eräältä kaveriltani jokin aika sitten pussillisen pakurikääpää, josta hän kehotti keittämään teetä. Sillä on kuulema hyviä terveysvaikutuksia, ja hän toikin sen vähän sillä ajatuksella, että josko se ehkä vaikka edistäisi lapsiasiaa sinne oikeaan suuntaan. Sitähän ei tiedetä, onko siitä tässä asiassa varsinaista hyötyä, mutta haittaa tuskin ainakaan, joten uusi teelajike on ollut nyt käytössä. Kaikenlaiset keinot tarvii aina testata...
lauantai 22. huhtikuuta 2017
tiistai 18. huhtikuuta 2017
Yrityksen uudet kuviot
Pohdin kauan, tulenko kirjoittamaan blogiin lainkaan näistä parhaillaan kuluvista päivistä, viikoista ja kuukausista. Haluanko raapustaa tänne jokaisen yksityiskohdan valmistautumisista, toivoista, pettymyksistä, itkuista, uusista mahdollisuuksista ja siitä kaikesta tunteiden kirjosta, jota tulen läpikäymään lähiaikoina kukaties vaikka kuinka monta kertaa. Uudestaan ja uudestaan. Ja haluanko palata blogimaailmaan, jossa kaikki muut tuntuvat onnistuvan, ja jonne itse joudun mahdollisesti ehkä yhä edelleen tuomaan vain pettymyksentäyteisiä, kitkeränmakuisia kertomuksia siitä, kuinka testiliuskaan piirtyy vain yksi viiva ja kuinka vuodan verta jälleen. Tällä hetkellä tunnen olevani ainoa, joka elää ilman vauvaa tai edes vatsassa köllöttelevää pientä ihmisenalkua vaikka tiedän, ettei se mene niin - tiedossani ei vain ole juurikaan enää yritysblogeja. Mietin, olisiko helpompaa vain antaa asioiden tapahtua kaikessa hiljaisuudessa jos jotakin on tapahtuakseen. Kertoa vasta sitten kaikki alusta alkaen, jos / kun on jotakin konkreettista kerrottavaa, sitä yritysten tuottamaa hedelmää ja siitä seuraavaa onnea. Ehken ajattelisi asioita niin paljoa, raskautumista ja raskautumatta jäämistä, ellen kertaisi jatkuvasti sitä kaikkea kirjoittamalla.
Mutta huomaan kuitenkin usein kaipaavani kirjoittamista nimenomaan blogiin. Sen lisäksi, että kirjoittaminen on minulle kovin tärkeä sekä myös toimiva tapa jäsennellä ajatuksiani ja sanoittaa tunteitani, selvittää itselleni kaikkea sitä toisinaan sisälläni vellovaa sekasotkua jota on saatava käsitellyksi aina yksi asia kerrallaan jotta mieli pääsee puhdistumaan kunnolla, koen myös tärkeänä kirjoittaa taipaleestani edes jotakin vertaistueksi muille. Heille, jotka eivät ole vielä onnistuneet, ja jotka ehkä tuntevat itsensä yksinäisiksi ja ainoiksi vauvattomiksi maailmassa. Toivon, että vaikka raskautuminen ei aina ole ihan yksinkertaista, saisin jonakin päivänä olla vielä se onnelliseen loppuun tarinassani päässyt henkilö, ja että tarinani voisi tuoda toivoa myös muille. En vielä tiedä, tulenko kirjoittamaan täällä aivan jokaista yritysten yksityiskohtaa tai pieleen mennyttä kiertoani, mutta koitan kuitenkin pitää blogin edes jotenkuten ajantasalla tilanteestani. Liikaa en halua bloginkaan tulevaisuutta suunnitella saati omaani, vaan parasta on kulkea vain päivä kerrallaan ja edetä siten kuten itsestä milloinkin parhaalta tuntuu, kirjoittaa niistä asioista jotka kulloinkin tuntuvat oikeilta ja antaa sydämen johdattaa.
Tällä hetkellä liikun aivan uusissa vesissä. En mustissa ja syvissä, en millään tapaa pelottavissa tai vaarallisissa, mutta epävakaissa kuitenkin, sillä sitähän tämä on: Tulevasta ei tiedä, eikä mitään varmuutta positiivisesta lopputulemasta ole. Vene voi keikahtaa ja pohjalle on mahdollista valahtaa. Mutta niinhän se on kaikilla, eihän meistä kukaan voi olla varma onnistumisestaan. Suunnitelmissani oli, että palaisin loppukeväästä tai viimeistään kesän korvalla takaisin klinikalle. Halusin vielä hieman pohdiskella, olisiko vielä aiheellista kokeilla paria inseminaatiota, joiden suuntaan aloin jo kallistua. Siitäkin huolimatta odotus tuntui pitkältä ja raskaalta. Mitään muuta en kuitenkaan voinut. Siinä oli vain oltava ja kestettävä, tuntui se sitten kuinka pahalta ja vaikealta tahansa.
Kunnes sitten päätin ihan huvikseni käydä kirjautumassa Setan keskustelufoorumille. Kuten aiemmin olen täällä kertonut, on minulla yhä kyseisen paikan Sateenkaariperheet-palstalla vanha ilmoitukseni yhä voimassa. En ole sitä poistanut, joskaan koko ilmoitus tai paikkakaan ei ole ajatusteni virtaan aikoihin osunut. Mutta nyt jostakin syystä muistini heräsi ja aikani kuluksi piipahdin foorumilla. Yllätyksekseni yksityisviestiboksiin oli saapunut viesti, jonka luonnollisesti uteliaana avasin ja luin.
Viesti oli saapunut mieheltä, joka kertoi halustaan auttaa minua luovuttamalla sukusolujaan jotta lapsihaaveeni saisi toteutua. Sen sisältö oli hyvin asiallinen, järkevä ja luovuttajaehdokas oli kaikin puolin varteenotettava vaihtoehto. Vaihdoimme muutaman viestin foorumilla. Kerroin hänelle tilanteestani kaiken näkövammaa myöten. Hän suhtautui aivan kaikkeen, myös näkövammaani asiallisesti ja ennakkoluulottomasti. Mietin asiaa itsekseni, harkitsin ja punnitsin, lopulta päätin että voisinhan hänet tavata. Noin viikon kuluttua hänen ensimmäisen viestinsä lukemisestani tapasimme eräässä Lauttasaarelaisessa kahvilassa. Jutustelimme hieman vajaan tunnin. Kävimme läpi mietteitämme puolin ja toisin - vielä kasvotusten niitä samoja, joita olimme vaihtaneet jo viesteinkin. Puhuimme toiveistamme ja ajatuksistamme, kaikesta käytännön asioista sekä mahdollisen lapsen elämään liittyen. Sivusimme vähän myös mahdollisia sisarusasioita, joissa luovuttaja voisi näillä näkymin myös olla apunani. Emme kuitenkaan käyttäneet kovinkaan paljoa aikaa sen asian suunnitteluun, sillä eihän tässä ole vielä saatu ensimmäistäkään lasta alulle saati syliin saakka. Olimme samoilla linjoilla aikeistamme, luovuttaja kertoi sekä vaikuttikin kaikin puolin erittäin sitoutuneelta projektiin. Päätimme ryhtyä tuumasta toimeen. Itse en nähnyt tai näe edelleenkään mitään syytä jättää tarttumatta tähän tilaisuuteen. Tämä tuntuu hyvältä ja sopivalta juuri tähän hetkeen, joten klinikkainseminaatiot vaihtuivat nyt kotikonsteihin. En mieti liiaksi tulevaa. Menen kuukausi ja kierto kerrallaan. Jos näyttää siltä, ettei toivottua tulosta näy useiden yritysten jälkeen (en vielä osaa sanoa tarkkoja määriä tai ole niitä edes suuremmin ajatellut), siirryn takaisin klinikalle ja ehkä suoraan koeputkihedelmöitykseen.
En ole ollut yhteydessä klinikalle hoitotauosta tai mahdollisesta lopettamisesta, koska en halua katkaista hoitosidettäni sinne lopullisesti - vaikkei minkään sinne ilmoittamani tarvitse tarkoittaa ikuista loppua. Voin aina palata takaisin, vaikka nyt soittaisinkin etten ole ainakaan hetkeen tulossa. Silti tuntuu jollain tavalla turvallisemmalta pitää paikkani sinne niin sanotusti auki niin, että voin ilman uusia selontekoja ja alkuselvittelyä vain mennä tarvittaessa takaisin. Että on useampi mahdollisuus käytössä ja toivo lapsen saamisesta on vahvempi, se tuo minulle lohtua juuri tässä ja nyt enemmän. En missään tapauksessa koe, että yrittäminen luovuttajan kanssa olisi jokin varakeino, hätäisesti tehty suunnitelma alkaa nyt yrittämään lasta uudelleen nopeammin. Pidän tätä aivan yhtä hyvänä, tärkeänä ja arvokkaana keinona, enkä tee tätä koska jotakin on vain äkkiä kyhättävä kasaan. Tämä mahdollisuus sattui vain juuri oikeaan saumaan, se tuli kuin tilauksesta, vastauksena yksinäisiin hiljaa mielessäni lausumiin rukouksiini, että jotakin alkaisi taas tapahtua, että olisi toivoa.
Toki hyvänä puolena pidän myös sitä, että jos klinikalle vielä tarvitsee mennä, voin nyt säästää rahaa niitä tulevia mahdollisia hoitoja varten. Varsinkin sitä koeputkihedelmöitystä, sillä siihen ei kukkaroni vielä moneen moneen kuukauteen millään repeä. Aikeissani oli ottaa keväälle enemmän töitä, mutta tajusin, että jos aion saada nyt opintoni kunnialla suoritetuksi (joiden kanssa minulla on juuri nyt valtava kiire ja tehtävää on runsaasti), pitää myös työni jäljen laadukkaana ja säästää itseni kohtuuttomalta stressiltä, ylikuormittumiselta ja lopulta burnoutilta, ei töiden lisääminen aikatauluun ole mitenkään päin järkevää. Syksyllä sitten tilanne on luultavasti jo toisenlainen. Nämä ovat nyt realiteetit joiden mukaan on mentävä. Ja kaikki rullaakin eteenpäin ihan mukavasti.
Tunnen silti haikeutta siitä, etten ole vierailemassa enää klinikalla ainakaan hetkeen, tai välttämättä lainkaan. Vaikka toki toivoin sinne mahdollisimman vähän käyntejä, tuntuu silti kuin olisin jättänyt jotakin suurta taakseni. Ja onhan se juuri sitä. Minut sekä toiveeni otettiin alusta alkaen hyvin huomioon, vastaanotto oli lämmin ja lääkärit ja hoitajat olivat hyvin ystävällisiä, empaattisia ja aina valmiita auttamaan ja neuvomaan tarvittaessa asiassa kuin asiassa. Tunsin, että minusta pidettiin aina huolta ja minua haluttiin aidosti auttaa. Koin olevani hyvissä ja osaavissa käsissä, enkä tuntenut oloani kenenkään toimesta tai seurassa epämukavaksi tai väärinkohdelluksi. Vaikka jokainen uusi käynti klinikalla tarkoitti etten ollut vieläkään onnistunut tulemaan raskaaksi, sinne oli joka ikinen kerta ihana mennä juurikin sen positiivisen, kannustavan ja välittävän ilmapiirin vuoksi. Tiesin aina, että toivoa on, ja jos jokin suretti tai tuntui pahalta, minua kuunneltiin ja yritettiin kaikin tavoin auttaa. Tulen muistamaan aina ja ikuisesti puhelun hoitajan ja lääkärin kanssa viimeisimmän epäonnistuneen hoitoni jälkeen. Heidän molempien paneutumisen asiaan, hoitajan antaman avun ja lääkärin vakavasti suhtautuvan tavan ottaa huoleni mahdollisista tulevista epäonnistumisista käsittelyyn. Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen siitä, että olen saanut olla näin henkilökohtaisiin ja minulle erittäin suuriin ja merkittäviin asioihin kuuluvissa hoidoissa niin empaattisten ja välittävien ihmisten ympäröimänä. Tietenkin toivon, ettei klinikalle tarvitsisi enää mennä, vaan onnistuisin luovuttajan kanssa saamaan lapsen, voin reilusti sanoa että tuntuu kovin haikealta. Jos vielä avaan klinikan ovet, teen sen hyvillä mielin siksi että tiedän millainen vastaanotto minua siellä odottaa.
Ps. Olemme luovuttajan kanssa yrittäneet jo yhden kerran. Se päättyi negatiiviseen raskaustestiin ja uuteen kiertoon. En muuta voi kuin toivoa, ettei minun tarvitsisi kohdata enää pettymyksiä ainakaan montaa. Asia ei kuitenkaan ole minun käsissäni, vaan sen päättävät korkeammat tahot. Aika näyttää, ja minun on vain juuri nyt luotettava että asioilla on tapana järjestyä...
Mutta huomaan kuitenkin usein kaipaavani kirjoittamista nimenomaan blogiin. Sen lisäksi, että kirjoittaminen on minulle kovin tärkeä sekä myös toimiva tapa jäsennellä ajatuksiani ja sanoittaa tunteitani, selvittää itselleni kaikkea sitä toisinaan sisälläni vellovaa sekasotkua jota on saatava käsitellyksi aina yksi asia kerrallaan jotta mieli pääsee puhdistumaan kunnolla, koen myös tärkeänä kirjoittaa taipaleestani edes jotakin vertaistueksi muille. Heille, jotka eivät ole vielä onnistuneet, ja jotka ehkä tuntevat itsensä yksinäisiksi ja ainoiksi vauvattomiksi maailmassa. Toivon, että vaikka raskautuminen ei aina ole ihan yksinkertaista, saisin jonakin päivänä olla vielä se onnelliseen loppuun tarinassani päässyt henkilö, ja että tarinani voisi tuoda toivoa myös muille. En vielä tiedä, tulenko kirjoittamaan täällä aivan jokaista yritysten yksityiskohtaa tai pieleen mennyttä kiertoani, mutta koitan kuitenkin pitää blogin edes jotenkuten ajantasalla tilanteestani. Liikaa en halua bloginkaan tulevaisuutta suunnitella saati omaani, vaan parasta on kulkea vain päivä kerrallaan ja edetä siten kuten itsestä milloinkin parhaalta tuntuu, kirjoittaa niistä asioista jotka kulloinkin tuntuvat oikeilta ja antaa sydämen johdattaa.
Tällä hetkellä liikun aivan uusissa vesissä. En mustissa ja syvissä, en millään tapaa pelottavissa tai vaarallisissa, mutta epävakaissa kuitenkin, sillä sitähän tämä on: Tulevasta ei tiedä, eikä mitään varmuutta positiivisesta lopputulemasta ole. Vene voi keikahtaa ja pohjalle on mahdollista valahtaa. Mutta niinhän se on kaikilla, eihän meistä kukaan voi olla varma onnistumisestaan. Suunnitelmissani oli, että palaisin loppukeväästä tai viimeistään kesän korvalla takaisin klinikalle. Halusin vielä hieman pohdiskella, olisiko vielä aiheellista kokeilla paria inseminaatiota, joiden suuntaan aloin jo kallistua. Siitäkin huolimatta odotus tuntui pitkältä ja raskaalta. Mitään muuta en kuitenkaan voinut. Siinä oli vain oltava ja kestettävä, tuntui se sitten kuinka pahalta ja vaikealta tahansa.
Kunnes sitten päätin ihan huvikseni käydä kirjautumassa Setan keskustelufoorumille. Kuten aiemmin olen täällä kertonut, on minulla yhä kyseisen paikan Sateenkaariperheet-palstalla vanha ilmoitukseni yhä voimassa. En ole sitä poistanut, joskaan koko ilmoitus tai paikkakaan ei ole ajatusteni virtaan aikoihin osunut. Mutta nyt jostakin syystä muistini heräsi ja aikani kuluksi piipahdin foorumilla. Yllätyksekseni yksityisviestiboksiin oli saapunut viesti, jonka luonnollisesti uteliaana avasin ja luin.
Viesti oli saapunut mieheltä, joka kertoi halustaan auttaa minua luovuttamalla sukusolujaan jotta lapsihaaveeni saisi toteutua. Sen sisältö oli hyvin asiallinen, järkevä ja luovuttajaehdokas oli kaikin puolin varteenotettava vaihtoehto. Vaihdoimme muutaman viestin foorumilla. Kerroin hänelle tilanteestani kaiken näkövammaa myöten. Hän suhtautui aivan kaikkeen, myös näkövammaani asiallisesti ja ennakkoluulottomasti. Mietin asiaa itsekseni, harkitsin ja punnitsin, lopulta päätin että voisinhan hänet tavata. Noin viikon kuluttua hänen ensimmäisen viestinsä lukemisestani tapasimme eräässä Lauttasaarelaisessa kahvilassa. Jutustelimme hieman vajaan tunnin. Kävimme läpi mietteitämme puolin ja toisin - vielä kasvotusten niitä samoja, joita olimme vaihtaneet jo viesteinkin. Puhuimme toiveistamme ja ajatuksistamme, kaikesta käytännön asioista sekä mahdollisen lapsen elämään liittyen. Sivusimme vähän myös mahdollisia sisarusasioita, joissa luovuttaja voisi näillä näkymin myös olla apunani. Emme kuitenkaan käyttäneet kovinkaan paljoa aikaa sen asian suunnitteluun, sillä eihän tässä ole vielä saatu ensimmäistäkään lasta alulle saati syliin saakka. Olimme samoilla linjoilla aikeistamme, luovuttaja kertoi sekä vaikuttikin kaikin puolin erittäin sitoutuneelta projektiin. Päätimme ryhtyä tuumasta toimeen. Itse en nähnyt tai näe edelleenkään mitään syytä jättää tarttumatta tähän tilaisuuteen. Tämä tuntuu hyvältä ja sopivalta juuri tähän hetkeen, joten klinikkainseminaatiot vaihtuivat nyt kotikonsteihin. En mieti liiaksi tulevaa. Menen kuukausi ja kierto kerrallaan. Jos näyttää siltä, ettei toivottua tulosta näy useiden yritysten jälkeen (en vielä osaa sanoa tarkkoja määriä tai ole niitä edes suuremmin ajatellut), siirryn takaisin klinikalle ja ehkä suoraan koeputkihedelmöitykseen.
En ole ollut yhteydessä klinikalle hoitotauosta tai mahdollisesta lopettamisesta, koska en halua katkaista hoitosidettäni sinne lopullisesti - vaikkei minkään sinne ilmoittamani tarvitse tarkoittaa ikuista loppua. Voin aina palata takaisin, vaikka nyt soittaisinkin etten ole ainakaan hetkeen tulossa. Silti tuntuu jollain tavalla turvallisemmalta pitää paikkani sinne niin sanotusti auki niin, että voin ilman uusia selontekoja ja alkuselvittelyä vain mennä tarvittaessa takaisin. Että on useampi mahdollisuus käytössä ja toivo lapsen saamisesta on vahvempi, se tuo minulle lohtua juuri tässä ja nyt enemmän. En missään tapauksessa koe, että yrittäminen luovuttajan kanssa olisi jokin varakeino, hätäisesti tehty suunnitelma alkaa nyt yrittämään lasta uudelleen nopeammin. Pidän tätä aivan yhtä hyvänä, tärkeänä ja arvokkaana keinona, enkä tee tätä koska jotakin on vain äkkiä kyhättävä kasaan. Tämä mahdollisuus sattui vain juuri oikeaan saumaan, se tuli kuin tilauksesta, vastauksena yksinäisiin hiljaa mielessäni lausumiin rukouksiini, että jotakin alkaisi taas tapahtua, että olisi toivoa.
Toki hyvänä puolena pidän myös sitä, että jos klinikalle vielä tarvitsee mennä, voin nyt säästää rahaa niitä tulevia mahdollisia hoitoja varten. Varsinkin sitä koeputkihedelmöitystä, sillä siihen ei kukkaroni vielä moneen moneen kuukauteen millään repeä. Aikeissani oli ottaa keväälle enemmän töitä, mutta tajusin, että jos aion saada nyt opintoni kunnialla suoritetuksi (joiden kanssa minulla on juuri nyt valtava kiire ja tehtävää on runsaasti), pitää myös työni jäljen laadukkaana ja säästää itseni kohtuuttomalta stressiltä, ylikuormittumiselta ja lopulta burnoutilta, ei töiden lisääminen aikatauluun ole mitenkään päin järkevää. Syksyllä sitten tilanne on luultavasti jo toisenlainen. Nämä ovat nyt realiteetit joiden mukaan on mentävä. Ja kaikki rullaakin eteenpäin ihan mukavasti.
Tunnen silti haikeutta siitä, etten ole vierailemassa enää klinikalla ainakaan hetkeen, tai välttämättä lainkaan. Vaikka toki toivoin sinne mahdollisimman vähän käyntejä, tuntuu silti kuin olisin jättänyt jotakin suurta taakseni. Ja onhan se juuri sitä. Minut sekä toiveeni otettiin alusta alkaen hyvin huomioon, vastaanotto oli lämmin ja lääkärit ja hoitajat olivat hyvin ystävällisiä, empaattisia ja aina valmiita auttamaan ja neuvomaan tarvittaessa asiassa kuin asiassa. Tunsin, että minusta pidettiin aina huolta ja minua haluttiin aidosti auttaa. Koin olevani hyvissä ja osaavissa käsissä, enkä tuntenut oloani kenenkään toimesta tai seurassa epämukavaksi tai väärinkohdelluksi. Vaikka jokainen uusi käynti klinikalla tarkoitti etten ollut vieläkään onnistunut tulemaan raskaaksi, sinne oli joka ikinen kerta ihana mennä juurikin sen positiivisen, kannustavan ja välittävän ilmapiirin vuoksi. Tiesin aina, että toivoa on, ja jos jokin suretti tai tuntui pahalta, minua kuunneltiin ja yritettiin kaikin tavoin auttaa. Tulen muistamaan aina ja ikuisesti puhelun hoitajan ja lääkärin kanssa viimeisimmän epäonnistuneen hoitoni jälkeen. Heidän molempien paneutumisen asiaan, hoitajan antaman avun ja lääkärin vakavasti suhtautuvan tavan ottaa huoleni mahdollisista tulevista epäonnistumisista käsittelyyn. Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen siitä, että olen saanut olla näin henkilökohtaisiin ja minulle erittäin suuriin ja merkittäviin asioihin kuuluvissa hoidoissa niin empaattisten ja välittävien ihmisten ympäröimänä. Tietenkin toivon, ettei klinikalle tarvitsisi enää mennä, vaan onnistuisin luovuttajan kanssa saamaan lapsen, voin reilusti sanoa että tuntuu kovin haikealta. Jos vielä avaan klinikan ovet, teen sen hyvillä mielin siksi että tiedän millainen vastaanotto minua siellä odottaa.
Ps. Olemme luovuttajan kanssa yrittäneet jo yhden kerran. Se päättyi negatiiviseen raskaustestiin ja uuteen kiertoon. En muuta voi kuin toivoa, ettei minun tarvitsisi kohdata enää pettymyksiä ainakaan montaa. Asia ei kuitenkaan ole minun käsissäni, vaan sen päättävät korkeammat tahot. Aika näyttää, ja minun on vain juuri nyt luotettava että asioilla on tapana järjestyä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)