Piipahdin tänään kontrollikäynnillä terveysasemalla. Reissu oli lyhyt, mutta sen aikana selvisi paljon. Kilpirauhasasiaa vielä pyöriteltiin ja lääkäri sanoi soittavansa Naistenklinikan erikoislääkärille selvittääkseen, kuinka tässä olisi nyt hyvä toimia että homma menisi parhain päin. Hän itse oli sitä mieltä, että koska mulla ei ole kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavia arvoja, ei Thyroxinin aloittaminen olisi järkevää, mutta kun hedelmöityshoidoissa suositeltavat arvot ovat eri kuin normaalit viitearvot, lääkäri lupasi selvittää mikä olisi nyt oikea keino lähteä asiassa etenemään. Riippuen Naistenklinikan yleisestä linjauksesta asiaan joko aloitetaan nyt Thyroxin tai vaihtoehtoisesti otetaan alkuperäisen suunnitelman mukaan labrat kesäkuun alussa, jonka jälkeen jos arvot ovat vielä huonot kuten varmasti ovat - mihin ne siitä muuttuisivat - voidaan aloittaa lääke kuten alkuun jo suunniteltiin.
Nyt, kun Hus on ilmoittanut antavansa jatkossa hedelmöityshoitoja myös naispareille ja itsellisille naisille, en voinut olla kysymättä lääkäriltä lisätietoa myös tästä. Kerroin, että minulla on alkioita oman klinikan pakkasessa, joista en halua luopua koska olen ne sinne jo kertaalleen maksanut lääkkeiden ja ivf-hoidon muodossa, mutta olisin kiinnostunut hoidoista julkisella puolella nyt kun siitä todellakin pitäisi tulla mahdollista. On hienoa huomata, kuinka lääkäri otti tämänkin asian tosissaan ja vakavasti. Ei sivuuttanut tai kierrellyt, vaan lupasi samalla puhelinsoitolla tiedustella myös tästä lisää. Olen joskus kuullut joidenkin saaneen ns. palvelusetelit yksityiselle kunnallisen hinnoilla, jota nimenomaan pyysin lääkäriä selvittämään ettei alkioista tarvitsisi luopua. Näistä ostopalvelujutuista lääkäri ei ollut kuullut ja epäili, ettei sellaista irtoa mutta aina voi ottaa selvää.
Rehellisesti sanottuna en itsekään hetkeäkään usko, että Naistenklinikka avaisi oviaan mulle hoitoihin sen enempää heidän itsensä tekeminä kuin ostopalvelun puitteissakaan. Vahvasti veikkaan, että siinä kohtaa kun heille menee tieto näkövammastani tulee hommalle stoppi. Julkiselta puolelta vammaisena hoitojen saaminen on takunnut monilla muillakin, joten en usko olevani yhtään sen paremmassa asemassa heistä kehenkään verrattuna varsinkaan sinkkuna hoitoihin mennessäni, joten omasta pussistani saan varmasti yrittämiseni pulittaa jatkossakin.
Lääkäri otti esiin vielä myös mielialalääkkeet. Hänelle oli viime käyntini jälkeen jäänyt tunne, että olisin niitä toivonut, olin luultavasti sen verran myönteinen rauhoittavien suhteen (joita en ole käyttänyt kuin muutaman koko tänä aikana). Jäin vielä hetkeksi pohtimaan asiaa, mutta kun lääkäri mainitsi että vaikka nämä mielialan laskut liittyvät lapsettomuuteen, on Naistenklinikka tarkkana siitä, että mielen pitäisi olla melko kunnossa ja vakaa että sinne hoitoihin olisi mahdollista päästä. Siinä vaiheessa viimeistään jätin tarjouksen käyttämättä, joskaan en ole aiemminkaan ollut masennuslääkepurkkia käsiojossa ottamassa vastaan.
En tiedä kuinka käynti terveysasemalla pahan olon ja ahdistumisen vuoksi lopulta yksinään vaikuttaisi hoitojen saamiseen julkiselta puolelta. Mutta jos siellä kytätään näitä juttuja tarkemmin, niin pistää vaan mietityttämään se, kuinka he olettavat että tässä tilanteessa pystyisi vuosi toisensa perään suhtautumaan kaikkeen tyynen rauhallisesti kuin mitään kriisitilannetta ei olisikaan tapahtunut. Keskeytetäänkö hoidot, jos hoidettava masentuu. Onko ihan oikeasti oltava vain kylmähermoisen rauhallinen, vaikka saisi kerta toisensa jälkeen turpaansa näin isossa asiassa. Tapahan se on karsia hoitoa saavia sekin, mutta nostan kyllä hattua kaikille niille joiden mieli aina vain kestää ja kestää kerrasta toiseen tätä kaikkea.
Aina pitäisi olla vahva ja reipas, aina pitäisi pysyä positiivisena ja uskoa valoisaan tulevaisuuteen - silloinkin, kun muut ympärillä pyöräyttelevät lapsia tuosta noin vain kerta toisensa perään ja itse olet ilman, petyt ja petyt jokaisen toivonkipinän päätteeksi ja kannat tyhjää syliä mukanasi joka hetki kaikkialle. Kuka tahansa meistä katkeaa kun tarpeeksi taivuttaa, ja paljon olen kestänyt jo minäkin vaikka on niitäkin joiden taival on ollut vieläkin vaikeampi. Silti tämä on järjetön kiirastuli. Ja minä vihaan kehoani. Vihaan sitä enkä haluaisi elää tällaisen paskakehon aisaparina, muttei siitä eroonkaan pääse, ei voi vaihtaa tilalle parempaa ja toimivampaa. Kaikki on vain kestettävä. Ei saa murtua.
Mutta kaikesta huolimatta käynniltä jäi matkaan hyvä mieli. Näki selvästi kuinka lääkäri otti kaiken tosissaan, ymmärsi, kuunteli ja osasi olla empaattinen. Ei vähätellyt tai suhtautunut mihinkään kertomaani asiaan ja huoleeni ikävästi. Se, että hän otti kilpirauhasasian Naistenklinikan tarjoamista itsellisten lapsettomuushoidoista nyt puhumattakaan hoitaakseen, oli extrahyvää, sellaista mitä en osannut edes odottaa. Tällaista palvelua ja apua toivon kaikkien muidenkin kohtaavan.
maanantai 13. toukokuuta 2019
lauantai 11. toukokuuta 2019
Muistetaan toisiamme lapsettomien lauantaina
Huomenna, 11. päivä toukokuuta vietetään lapsettomien lauantaita 26. kerran. Se on aina ollut äitienpäivää edeltävä päivä. Tapa muistaa meitä, joille taival äidiksi ei ole ollut ihan yksinkertainen ja helppo, jotka vielä kamppailemme oman äitiytemme saavuttamisen puolesta ja toki myös heille, jotka ovat taistelunsa läpi käyneet ja opettelevat nyt elämään sellaisen tulevaisuuden kanssa, jota eivät olisi toivoneet - lapsettomina. Se on meidän kaikkien oma päivämme.
Olen yrittänyt miettiä, kuinka itse päivään suhtaudun; kuinka sitä haluan viettää ja millaisia tunteita se herättää. Olen jo useampana vuonna aiemmin aina tuona päivänä muistanut ja tiedostanut lapsettomien lauantain ja sen merkityksen. Myös sen, että itsekin kuulun siihen joukkoon, jota varten se on olemassa, joita silloin muistetaan. En silti muista tunteneeni aiemmin juuri sinä hetkenä erityistä päivän tuomaa valtavaksi kasvanutta surua, en sen enempää iloakaan. Se on vain ollut päivä, jota olen viettänyt ihan tavallisesti ja ajatellut, että entä jos ensi vuonna äitienpäivä olisikin erilainen kuin huomenna.
Nyt en tiedä. Nyt tuntuu, että haluaisin tehdä jotakin. Viettää sitä jollakin erityisellä tavalla. Antaa tunteiden viedä mukanaan (Tunteet ovat toki vahvasti läsnä myös muutoin): Jos itkettää niin itken ja suren, jos tunnen lämpöä ja kiitollisuutta siitä, että juuri tämä päivä on olemassa jotta meitä muistetaan, hymyilen. Ehkä muistan itseäni jollakin pienellä herkulla joko lohduksi tai sitten vaikka vain kiitokseksi siitä, että olen vielä näinkin järjissäni vaikka on ollut todella rankkaa. Huominen sen näyttäköön millä mielin päivään heräilen.
Mutta muistetaanko meitä oikeasti. Kuinka moni tietää lapsettomien lauantain tarkoituksen tai on edes kuullut siitä. Päivä ei saa osakseen läheskään niin paljon huomiota kuin äitien- tai isänpäivä. Ehkä se on ainakin osin tietämättömyyttä. Ja kai myös sitä, etteivät ihmiset ehkä tiedä miten meitä kuuluisi huomioida ja muistaa. Niin, miten? En minäkään oikein tiedä. Tahaton lapsettomuus on arka, raskas ja kipeä asia, jota jokainen käsittelee omalla tavallaan. Se herättää niin paljon erilaisia tunteita riippuen siitä, missä vaiheessa kukakin tätä kriisiä elää. Ihan kaikki eivät välttämättä kaipaa mitään muistamista tai huomatuksi tulemista. Eikä sitä oikein voi tietää kuka mitäkin toivoisi. Kaikki eivät toki kaipaa mitään erityistä esimerkiksi äitienpäivänäkään, mutta se nähdään useinmiten kuitenkin tahatonta lapsettomuutta onnellisempana ja positiivisempana asiana, mikä on ihan todellistakin.
Mielestäni lapsettomien lauantain yksi tarkoitus on tuoda tahatonta lapsettomuutta esille puhumalla siitä - sen yleisyydestä, tunteista ja ajatuksista joita se tuo mukanaan, syistä, siis aiheesta kokonaisuutena. Vaikka siitä puhutaan nykyään jo melko avoimesti, tiedetään siihen liittyvistä asioista loppujen lopuksi vielä suhteellisen vähän. Olen tavannut hyvinkin paljon ihmisiä, joille lapsettomien lauantaista ja erilaisista lapsettomuuteen liittyvistä kiemuroista mainittuani he ovat olleet ennen juttutuokiota kaikesta täysin tietämättömiä. Se on itseni terapioimisen lisäksi syy, miksi itse koen tärkeänä kirjoittaa lapsettomuudesta näin julkisesti - vertaistuki ja yleisen tiedon jakaminen, vaikkakin aina täytyy muistaa että jokainen meistä on yksilö, ja meillä kaikilla on täysin omanlainen polkumme. Silti voimme usein samaistua toisiimme ainakin osassa asioista, toiset enemmän ja toiset vähemmän mutta samantyyppisiä tilanteita silti varmasti välillä koemme.
Vaikka liputankin avoimuuden puolesta, en missään tapauksessa tarkoita, että ihan jokaisen täytyisi alkaa kertoa tarinaansa henkilökohtaisine kokemuksineen koko maailmalle, ne kertovat jotka haluavat sen verran kuin kokevat tarpeelliseksi, eikä kenenkään ole pakko jakaa mitään jos sellainen ei tunnu omalta. Itse olen luonteeltani suhteellisen avoin ihminen, ja siksi näistä asioista kirjoittaminen ja puhuminen on luontevaa - joskin vedän kyllä yksityisyyden rajankin asioihin, jotka haluan pitää itselläni ja sitä rajaa en riko kun sen paikan olen määrittänyt.
Mutta vielä siihen muistamiseen palatakseni. Meidän omana päivänämme meille on tarjolla ainakin jonkin verran ohjelmaa. Kirkoissa pidetään tyhjän sylin messuja ja käsittääkseni luultavasti myös Simpukka Ry järjestää brunssin (Oliko se juuri lapsettomien lauantaina?). Silti voisi olla enemmänkin. Ihan muidekin tahojen puolesta kuin lapsettomuuteen liittyvien.
Musta on hienoa, että äitejä juhlitaan. Järjestetään bufeelounaita ja muita ihania tarjoiluja eri ravintoloissa ja kahviloissa. On jos jonkinlaista tarjousta ja kivaa ajanvietettä. Ja niin kuuluu ollakin. Vanhemmuus on tärkein lahja jonka ihminen voi elämässään saada, tai no mulle olisi - jollekin toiselle tärkeää voi olla jokin aivan muu, ja sitä kuuluukin juhlia. Itse en tällä hetkellä kykene juhlistamaan vastoittain äidiksi tulleita, en millään tavalla osallistumaan sellaiseen hetkeen tai edes muistamaan, sillä se sattuu niin ettei sen kivun voimaa sanotuksi saa. Mutta hyvillä mielin juhlin sekä omaani, että myös muita jo hieman varttuneempia äitejä, joiden lapset ovat jo aikuisia ja äitienpäivänvietto on hieman erilaista kuin mitä ehkä pikkulapsiperheissä.
Mutta miksi meille lapsettomille ei päivämme kunniaksi järjestetä samaa? Olisi ihanaa, jos edes pieni osa esimerkiksi ravintoloista / kahviloista muistaisi meitä samanlaisilla erikoistarjoiluilla. Lapsettomien lounailla ja muilla vanhempien päiviä vastaavilla tarjouksilla.
Idea voisi olla esimerkiksi se, että ravintolat raivaisivat päivästä aikaa vain aikuisille, jolloin sisään otettaisi ainoastaan täysi-ikään ehtinyttä väkeä. Tällöin voisimme esimerkiksi tavata vertaisiamme, mutta mikä tärkeintä, saisimme nauttia pöytien annista ilman että tarvitsisi pelätä milloin ovesta astuu sisään lastenvaunuja lykkivä äiti. Koska sellainen ihan oikeasti on tilanne, joka meistä monia satuttaa. Tällaisilta kohtaamisilta ei ymmärrettävästi voi normiarjessa välttyä, mutta lapsettomien lauantaisin olisi mahtavaa, että saisimme aikaa ja tilaa vain meille rentoutumiseen ja rauhalliseen nautiskeluun ilman väkipakolla nieltyjä kyyneleitä ja tarvetta juosta pois paikalta niin pian kuin mahdollista. Tai ettei tarvitsisi miettiä, ettei tahdo lähteä ulos kotiovesta, kun tahdosta riippumaton mielen laskuri summaa yhteen jokaiset vastaan tulevat vaunut ja vatsat, kunnes se ei enää pysy laskuissa ja mieli on aivan riekaleina. Ainakin minua lämmittäisi kovasti tällainen huomaavaisuus tällaisena päivänä. Tavallaan ymmärrän, ettei asiakkaita voi ikään katsoen sulkea ulos koko päiväksi, mutta edes muutama tuntikin vain meille aikuisille olisi jo riittävän verran - siinä tuskin minkään paikan talouspuoli kaatuisi ja asiakkaita olisi varmasti.
Mutta näitä me jäädään - tai ainakin minä jään - odottamaan, aika näyttää olisiko tällaiselle kysyntää ja voisiko idea toimia käytännössä. Joka tapauksessa haluan toivottaa hyvää huomista päivää ja lapsettomien lauantaita kaikille joita se koskettaa. Voimia, mutta myös ihania rentoutumisen hetkiä ja tilaa omille tunteille ja ajatuksille. Haluan rohkaista kaikkia tahattomasta lapsettomuudesta kärsivien läheisiä olemaan tukena ja läsnä silloin kun sille on toivomusta ja tarvetta. Kuljetaan yhdessä eteenpäin ja pidetään huolta toisistamme. Kiitän myös Simpukan Facebook-ryhmän porukkaa, joilta olen saanut tukea taipaleelleni jo vuoden verran. Olette korvaamaton, kultaakin kalliimpi vertaistuki, ja ehdottomasti aion jatkaa ryhmässä myös jatkossa, parhaani mukaan myös teitä matkallanne tukien. Toivon sydämestäni, että musta olisi apua myös teille ja kaikille muille jotka kuuntelijaa kaipaavat. :)
Olen yrittänyt miettiä, kuinka itse päivään suhtaudun; kuinka sitä haluan viettää ja millaisia tunteita se herättää. Olen jo useampana vuonna aiemmin aina tuona päivänä muistanut ja tiedostanut lapsettomien lauantain ja sen merkityksen. Myös sen, että itsekin kuulun siihen joukkoon, jota varten se on olemassa, joita silloin muistetaan. En silti muista tunteneeni aiemmin juuri sinä hetkenä erityistä päivän tuomaa valtavaksi kasvanutta surua, en sen enempää iloakaan. Se on vain ollut päivä, jota olen viettänyt ihan tavallisesti ja ajatellut, että entä jos ensi vuonna äitienpäivä olisikin erilainen kuin huomenna.
Nyt en tiedä. Nyt tuntuu, että haluaisin tehdä jotakin. Viettää sitä jollakin erityisellä tavalla. Antaa tunteiden viedä mukanaan (Tunteet ovat toki vahvasti läsnä myös muutoin): Jos itkettää niin itken ja suren, jos tunnen lämpöä ja kiitollisuutta siitä, että juuri tämä päivä on olemassa jotta meitä muistetaan, hymyilen. Ehkä muistan itseäni jollakin pienellä herkulla joko lohduksi tai sitten vaikka vain kiitokseksi siitä, että olen vielä näinkin järjissäni vaikka on ollut todella rankkaa. Huominen sen näyttäköön millä mielin päivään heräilen.
Mutta muistetaanko meitä oikeasti. Kuinka moni tietää lapsettomien lauantain tarkoituksen tai on edes kuullut siitä. Päivä ei saa osakseen läheskään niin paljon huomiota kuin äitien- tai isänpäivä. Ehkä se on ainakin osin tietämättömyyttä. Ja kai myös sitä, etteivät ihmiset ehkä tiedä miten meitä kuuluisi huomioida ja muistaa. Niin, miten? En minäkään oikein tiedä. Tahaton lapsettomuus on arka, raskas ja kipeä asia, jota jokainen käsittelee omalla tavallaan. Se herättää niin paljon erilaisia tunteita riippuen siitä, missä vaiheessa kukakin tätä kriisiä elää. Ihan kaikki eivät välttämättä kaipaa mitään muistamista tai huomatuksi tulemista. Eikä sitä oikein voi tietää kuka mitäkin toivoisi. Kaikki eivät toki kaipaa mitään erityistä esimerkiksi äitienpäivänäkään, mutta se nähdään useinmiten kuitenkin tahatonta lapsettomuutta onnellisempana ja positiivisempana asiana, mikä on ihan todellistakin.
Mielestäni lapsettomien lauantain yksi tarkoitus on tuoda tahatonta lapsettomuutta esille puhumalla siitä - sen yleisyydestä, tunteista ja ajatuksista joita se tuo mukanaan, syistä, siis aiheesta kokonaisuutena. Vaikka siitä puhutaan nykyään jo melko avoimesti, tiedetään siihen liittyvistä asioista loppujen lopuksi vielä suhteellisen vähän. Olen tavannut hyvinkin paljon ihmisiä, joille lapsettomien lauantaista ja erilaisista lapsettomuuteen liittyvistä kiemuroista mainittuani he ovat olleet ennen juttutuokiota kaikesta täysin tietämättömiä. Se on itseni terapioimisen lisäksi syy, miksi itse koen tärkeänä kirjoittaa lapsettomuudesta näin julkisesti - vertaistuki ja yleisen tiedon jakaminen, vaikkakin aina täytyy muistaa että jokainen meistä on yksilö, ja meillä kaikilla on täysin omanlainen polkumme. Silti voimme usein samaistua toisiimme ainakin osassa asioista, toiset enemmän ja toiset vähemmän mutta samantyyppisiä tilanteita silti varmasti välillä koemme.
Vaikka liputankin avoimuuden puolesta, en missään tapauksessa tarkoita, että ihan jokaisen täytyisi alkaa kertoa tarinaansa henkilökohtaisine kokemuksineen koko maailmalle, ne kertovat jotka haluavat sen verran kuin kokevat tarpeelliseksi, eikä kenenkään ole pakko jakaa mitään jos sellainen ei tunnu omalta. Itse olen luonteeltani suhteellisen avoin ihminen, ja siksi näistä asioista kirjoittaminen ja puhuminen on luontevaa - joskin vedän kyllä yksityisyyden rajankin asioihin, jotka haluan pitää itselläni ja sitä rajaa en riko kun sen paikan olen määrittänyt.
Mutta vielä siihen muistamiseen palatakseni. Meidän omana päivänämme meille on tarjolla ainakin jonkin verran ohjelmaa. Kirkoissa pidetään tyhjän sylin messuja ja käsittääkseni luultavasti myös Simpukka Ry järjestää brunssin (Oliko se juuri lapsettomien lauantaina?). Silti voisi olla enemmänkin. Ihan muidekin tahojen puolesta kuin lapsettomuuteen liittyvien.
Musta on hienoa, että äitejä juhlitaan. Järjestetään bufeelounaita ja muita ihania tarjoiluja eri ravintoloissa ja kahviloissa. On jos jonkinlaista tarjousta ja kivaa ajanvietettä. Ja niin kuuluu ollakin. Vanhemmuus on tärkein lahja jonka ihminen voi elämässään saada, tai no mulle olisi - jollekin toiselle tärkeää voi olla jokin aivan muu, ja sitä kuuluukin juhlia. Itse en tällä hetkellä kykene juhlistamaan vastoittain äidiksi tulleita, en millään tavalla osallistumaan sellaiseen hetkeen tai edes muistamaan, sillä se sattuu niin ettei sen kivun voimaa sanotuksi saa. Mutta hyvillä mielin juhlin sekä omaani, että myös muita jo hieman varttuneempia äitejä, joiden lapset ovat jo aikuisia ja äitienpäivänvietto on hieman erilaista kuin mitä ehkä pikkulapsiperheissä.
Mutta miksi meille lapsettomille ei päivämme kunniaksi järjestetä samaa? Olisi ihanaa, jos edes pieni osa esimerkiksi ravintoloista / kahviloista muistaisi meitä samanlaisilla erikoistarjoiluilla. Lapsettomien lounailla ja muilla vanhempien päiviä vastaavilla tarjouksilla.
Idea voisi olla esimerkiksi se, että ravintolat raivaisivat päivästä aikaa vain aikuisille, jolloin sisään otettaisi ainoastaan täysi-ikään ehtinyttä väkeä. Tällöin voisimme esimerkiksi tavata vertaisiamme, mutta mikä tärkeintä, saisimme nauttia pöytien annista ilman että tarvitsisi pelätä milloin ovesta astuu sisään lastenvaunuja lykkivä äiti. Koska sellainen ihan oikeasti on tilanne, joka meistä monia satuttaa. Tällaisilta kohtaamisilta ei ymmärrettävästi voi normiarjessa välttyä, mutta lapsettomien lauantaisin olisi mahtavaa, että saisimme aikaa ja tilaa vain meille rentoutumiseen ja rauhalliseen nautiskeluun ilman väkipakolla nieltyjä kyyneleitä ja tarvetta juosta pois paikalta niin pian kuin mahdollista. Tai ettei tarvitsisi miettiä, ettei tahdo lähteä ulos kotiovesta, kun tahdosta riippumaton mielen laskuri summaa yhteen jokaiset vastaan tulevat vaunut ja vatsat, kunnes se ei enää pysy laskuissa ja mieli on aivan riekaleina. Ainakin minua lämmittäisi kovasti tällainen huomaavaisuus tällaisena päivänä. Tavallaan ymmärrän, ettei asiakkaita voi ikään katsoen sulkea ulos koko päiväksi, mutta edes muutama tuntikin vain meille aikuisille olisi jo riittävän verran - siinä tuskin minkään paikan talouspuoli kaatuisi ja asiakkaita olisi varmasti.
Mutta näitä me jäädään - tai ainakin minä jään - odottamaan, aika näyttää olisiko tällaiselle kysyntää ja voisiko idea toimia käytännössä. Joka tapauksessa haluan toivottaa hyvää huomista päivää ja lapsettomien lauantaita kaikille joita se koskettaa. Voimia, mutta myös ihania rentoutumisen hetkiä ja tilaa omille tunteille ja ajatuksille. Haluan rohkaista kaikkia tahattomasta lapsettomuudesta kärsivien läheisiä olemaan tukena ja läsnä silloin kun sille on toivomusta ja tarvetta. Kuljetaan yhdessä eteenpäin ja pidetään huolta toisistamme. Kiitän myös Simpukan Facebook-ryhmän porukkaa, joilta olen saanut tukea taipaleelleni jo vuoden verran. Olette korvaamaton, kultaakin kalliimpi vertaistuki, ja ehdottomasti aion jatkaa ryhmässä myös jatkossa, parhaani mukaan myös teitä matkallanne tukien. Toivon sydämestäni, että musta olisi apua myös teille ja kaikille muille jotka kuuntelijaa kaipaavat. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)