maanantai 26. joulukuuta 2016

Juhlapyhät vietetty ja paluu arkeen

Meillä ei ole tällä hetkellä ketään kuvankäsittelytaitoista henkilöä kuten yleensä on, joten laatu saattaa vähän heitellä. Toivottavasti pystytte kuitenkin katselemaan...





Joulu tuli ja meni. Pyhät vierähtivät nopeasti, ja torstaina palaan taas Helsinkiin ja takaisin arkeen. Uusivuosi toki on vielä välissä, mutta sitten alkaa taas tehokas tammikuu monessakin mielessä.

Joulu kulki perinteiseen tapaan perheen kanssa. Heti aamusta kierros hautausmaalla isovanhempien sekä isäni haudalla. Tajusin, etten ole käynyt jälkimmäisessä viime joulun jälkeen. Tunsin omantunnon piston sydämessäni, sillä koen että olisi tärkeää käydä useammin. Jotenkin se on vain jäänyt, vaikka olen käynyt kahdesti näillä suunnilla sitten viime joulun. En tiedä onko se enemmän ajan puutetta vai asian kohtaamisen vaikeutta. Ei sinne koskaan ole helppoa mennä. Nyt en aio jättää vuoden väliä vaan käyn taas viimeistään kesällä viemässä vaikka kimpun kukkasia.

Haudoilta joulusaunaan ja sieltä siskon ja hänen perheensä luo syömään ja viettämään aattoiltaa. Joulupukki kävi kuten viime vuonnakin. Kirjoitin viime joulun jälkeen blogiin toivovani, että ensi jouluna olisin ainakin jo raskaana. Tämä herätti ajatuksia ja haikeutta, koska olen jo useampana jouluna ajatellut, että josko sitten seuraavana vuonna tilanne olisi toisenlainen... Mutta kukaan ei edelleenkään pötköttele käsivarsillani tai pidä vatsassani majapaikkaansa. Tänä jouluna en kirjoita, enkä edes ajattele että jospa vuoden päästä olisi toisin. Annan vain ajan kulua ja näyttää, mitä elämä eteenpäin lipuessaan minulle kuljettaa, niin on parasta. Kun katselen muiden lasten jouluriemua, jännitystä ja lahjojen availua, oma lapsenkaipuuni korostuu erityisesti juuri silloin. En voi olla miettimättä, kuinka omat lapseni odottaisivat aattona pukkia, laulaisivat, istuisivat syliin ja saisimme valokuvia albumiin muistoksi tulevia vuosia varten. Nyt täytyy vain antaa kaikelle aikaa, ehkä vielä joskus myös omat lapseni ovat läsnä joulunvietossamme.

Näistäkin tunteista huolimatta joulu sujui rauhallisesti, ja henkeen ja vereen jouluihmisenä nautin tunnelmasta, ruoasta ja tuoksuista, kaikesta juhlaan liittyvästä täysin siemauksin. Ollaan syöty hyvällä omallatunnolla herkkuja, jouluähky on valtava ja edelleen on suklaata, laatikoita, kinkkua ja muita ruokia jäljellä. Hyvin vielä uppoaa :) Tammikuun pyörähdettyä käyntiin otetaan sitten enemmän vihreää lautaselle :)





Yhdestäkään lahjapaketista ei vauvaa putkahtanut (sitähän mä kovasti kuvittelin ja odottelin ;)), mutta kaikkea muuta hyödyllistä ja kivaa kyllä: Mm. kauneudenhoitotuotteita, koruja ja lahjakortteja. Saa hyvillä mielin lähteä alennusmyynteihin shoppailemaan, tämä tapahtuukin sitten jo huomenna täällä Joensuussa. Ehkä pyörähdän myös Helsingin aleissa, mutta täytyy käydä tutkailemassa myös pikkukaupungin tarjontaa :) Mun puolestani uusi vuosi saa nyt alkaa. Ehkä se tarjoaa tänne jotakin uutta ja erityistä ihmeellistä, tai sitten ei. Se jää nähtäväksi.
Follow my blog with Bloglovin

perjantai 23. joulukuuta 2016

Ihanaa joulua!


Oona ei kamalasti tätä lakkia arvosta. Töissä se suostuu sitä pitämään, mut kun valjaat riisutaan niin samantien lähtee lakkikin päästä :)

Saavuin toissailtana Joensuuhun. Pientä lisäjännitystä matkaan toi VR:n opiskelijakortin muutos, joka vissiin astui voimaan jo alkusyksystä. Ajattelin hakevani päivällä ennen junan lähtöä päärautatieaseman lipunmyynnistä opiskelijakorttiini uuden lukuvuositarran, koska kyllähän sen siinä hyvin ehtii hoitaa. Kuitenkin tiistaina, tai itseasiassa jo maanantai-iltana tuli jokin kumma etiäinen että tään asian kanssa kannattaa toimia jo edellispäivänä. Hain netistä tietoa sille, saisiko tarran R-kioskilta samoin kuin liputkin, ettei tarviisi jonotella lippuluukulle. Löysin jotain epämääräistä tietoa, että nykyään kortin myöntävät opiskelijajärjestöt, joista löytyi lista VR:n sivuilta. No minä sitten soittamaan tarkennusta puhelinpalveluun että miten on asiain laita ja sieltä kuulin, että kyseisen tahon myöntämä uusi kortti tai väliaikainen opiskelijatodistus koulun leimalla täytyy esittää pyydettäessä junassa. Korttia ei ollut, eikä myöskään tilapäistä todistusta koska opintotoimisto jo lomalla, eli leiman saanti siihen hätään mahdoton. Oli pakko päätyä siihen, että liput muutettiin täysihintaisiksi aikuisen lipuksi, ja tulihan niille lopulta vähän lisähintaa. Joulun jälkeen täytyy laittaa uusi opiskelijakortti hakuun. Mutta onneksi vaistot jotain kertoo, koska jos olisin ennen lähtöä asiaa hoitanut, olisi matka saattanut siirtyä myöhemmälle, kun jouduttiin tekemään vielä lisäselvityksiä jotta saatiin lupa tehdä muutokset jo ostamiini lippuihin, kun yleensä on käsittääkseni vain ostettava suoraan uudet. Loppu hyvin kaikki hyvin ja pääsin onneksi perille.

Täällä on tehty pieniä jouluvalmisteluja, käyty viemässä kynttilöitä haudoille ja vain levätty ja ladattu akkuja tulevaa vuotta varten. Heti saavuttuani nappasin siskoltani koiran tänne mummolaan, jotta saan nauttia tuplakoiraterapiaa koko reissun ajan (tällä hetkellä se kyllä on väliaikaisesti käymässä kotonaan), aion palauttaa vasta torstaina kotiin lähtiessä. Tänään paistan vielä satsin piparipullia illalla, sitten alkaa olla valmista ja joulu saa tulla.

Niinpä toivotankin nyt ihanaa ja rauhallista joulua kaikille blogini lukijoille. Viettäkää rentoja päiviä rakkaittenne kanssa ja nauttikaa rauhasta, ruoasta ja juhlatunnelmasta. :)

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Tauko jatkuu

Uusi kierto alkoi eilen, eli tänään on meneillään kp2. Tämä tarkoittaa nyt, että kolmannen inseminaation ajankohta siirtyy vielä kuukaudella eteenpäin. Totesin että näin on helpompi. Ensiksikin siksi, että folliultra olisi 22 päivä, jolloin olen jo joulunvietossa muualla. Myös ovulaation ajankohta hyvin suurella todennäköisyydellä ajoittuu niin, etten ehtisi klinikalle oikeaan aikaan. Parasta nyt, että taukoillaan vielä tämä kierto ja otetaan homma haltuun sitten ensi vuoden alusta, uuden vuoden kunniaksi uudella energialla. Aika kuluu nopsaan ja tammikuun loppu, jolloin hoito toivottavasti toteutuu, saapuu reippaammin kuin huomaankaan. Hyvillä mielin siis odotan. Kuukausi on niin lyhyt aika, ettei tässä ole syytä hätäillä. Voinpahan uutenavuotena avata huoletta sampanjapullonkin, ei tarvitse selitellä siitä piinapäivien vuoksi kieltäytymistä kellekään - vaikka aika monihan projektistani jo tietääkin.

Ja olen tosiaan menossa jouluksi kotiseuduille, vaikka aiemmin mietin muuta vaihtoehtoa. Vähän jännityksellä odotan, millaisia kommentteja saan tämän syksyn hoitoihin ja ei-toivottujen lopputulosten tiimoilta. Sitä, kuinka moni rohkenee tuoda eriävät mielipiteensä esiin. Yritän ottaa asian vain niin, että jokaisella on oikeus ajatella kuten tahtoo, eivätkä ne mietteet ole minun mahdollisuuksistani millään tavalla pois. Voin ja ehdottomasti aion niistä huolimatta jatkaa hyvillä tunnelmin yritystä, tärkeintä on että itse tiedän mitä olen tekemässä. Täytyy toivoa, että uusi vuosi antaisi potkua myös hormonitoiminnalle ja laittaisi hedelmöittymisprosessiin vauhtia :)

Ovulaatiota aion testata myös joulunpyhinä ihan vain pysyäkseni kartalla sen ajankohdasta. Juuri kuluneessa kierrossahan se tuli aiemmin kuin yleensä, joten tahdon tietää, tapahtuuko se myös tässä kierrossa nopeammin. Oletteko te lukijat käyttäneet koskaan Clearbluen vilkkuvia ovulaatiotestejä? Jos oikein olen ymmärtänyt, ne kertovat vain sen, että lh-huippu on ihan muutaman päivän päässä, eivät kuitenkaan sen tarkkaa ajankohtaa. Kuinkahan selkeä valo niissä vilkkuu? Olen harkinnut testien hankkimista, jos vaikka erottaisin vilkun niistä pimeässä. Jos se auttaisi ovulaatioajankohdan hahmottamista. Nämä on toki sellaisia asioita, jotka mun on vain itse testattava mihin oma silmä pystyy. Mutta jos joku osaisi kertoa jotain, se voisi ehkä auttaa alkuun :) Kaikenlaisia keinoja on kokeiltava.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Uskosta ja rohkeudesta

Kuulen säännöllisin väliajoin, joskus useinkin varsinkin vähän tuntemattomampien ihmisten suusta ihailun- sekä hämmästyksentäyteisen huokauksen: "Voi, sä olet kyllä tosi rohkea". Lähes poikkeuksetta näillä viitataan näkövammaisuuteeni ja selviytymiseeni sen kanssa, joka välillä - toki yleisimmin positiivisessa mielessä - hämmästyttää ihmisiä. Kyseinen reaktio syntyy kertoessani aina milloin mistäkin tapahtumasta elämässäni, niin suurista kuin pienistäkin. Yksin metrolla matkustamisesta lapsiperheen perustamiseen ja monesta muusta siitä väliltä. Viime aikoina tämä vauvaprojektini on saanut usein nuo sanat ihmisten huulille.

Minulla on ollut näkövamma syntymästäni, ihan siitä ensiparkaisusta saakka, itseasiassa jo ennen sitä. Tilanne on ollut ja tulee myös aina olemaan tämä, eikä minkäänlaista muutosta suuntaan tai toiseen ole luvassa. Olen ensihetkistäni lähtien elänyt silmäsairauteni kanssa, enkä niin sanotusti ole koskaan tiennyt paremmasta. Olen oppinut olemaan sinut ja tulemaan toimeen tällaisena, ja asia on minulle luonnollinen ja kaikin puolin ok. Olen lapsesta asti tiennyt voivani tehdä asioita, suunnitella tulevaisuuttani, toteuttaa haaveitani ja rakentaa elämääni kuten muutkin ihmiset tekevät. Sanomattakin on selvää, että olemassa on myös mahdottomien listalle kuuluvia asioita: En aja autoa, minusta ei tule poliisia, lentäjää tai lääkäriä, lätkänpelaajaa tai muutamia muita vastaavanlaisia osaajia / tekijöitä. Myös tiettyjä juttuja teen vähän hitaammin kuin näkevät. Siinä missä joku toinen käy kaupassa viidessä minuutissa, minulla samanlainen keikka saattaa hakemistani tuotteista riippuen kestää 15. Suursiivoukseen menee usein hieman enemmän aikaa ja reitistä riippuen jonkin matkan käveleminen voi joskus olla ajallisesti himpun verran pidempi, jos sen varrella on esimerkiksi paljon vilkkaiden teiden ylityksiä. Noin yleensä suoriudun suurimmasta osasta askareistani kuitenkin samassa ajassa muiden kanssa. Kaikki tämä on minulle juuri sitä tavallista arkea, sellaista, johon olen kasvanut ja sulautunut, jossa koen olevani tasavertainen ja onnellinen, johon kuulun ja se tuntuu hyvältä ja omalta. Karkeasti arvioisin, että noin 90 prosenttia arjestani ei juurikaan poikkea muiden vastaavasta. Tietyt asiat menevät hieman eri kaavalla, mutten ajattele sen tuottavan juurikaan ylimääräistä stressiä.

Minulle rohkeus on sitä, että uskallamme pysähtyä kuulemaan itseämme, sydäntämme ja sitä, mitä elämältämme haluamme ja mikä tekee juuri meidät onnellisiksi ja toimia sen mukaisesti, oli vammainen tai ei, ja toisaalta myös pyytää apua sitä tarvitessamme. Uskallamme tehdä päätöksiä, tarttua uusiin asioihin, heittäytyä joskus myös täysin tuntemattomaan ja ottaa riskejäkin. Nyt ei puhuta uhkarohkeudesta - sellaisesta, jossa mennään päättömästi eteenpäin välittämättä huonoista seurauksista tai ratkaisujemme vaikutuksista lähipiiriimme ja ylipäätään ympäristömme eläviin olentoihin vaan siitä, kuinka seuraamme unelmiamme ja rohkenemme ahkeroida ja saada hyvää aikaan niiden saavuttamiseksi, huomioiden kuitenkin myös lähellämme olevat ihmiset ja eläimet. Tätä ajatusmallia olen elämässäni aina toteuttanut. Uskon, että oma itseluottamukseni ja rohkeuteni kumpuaa jo lapsuusajoista ja tuolloin läpikäydyistä hyvistä ja kannustavista kokemuksista.

Koen saaneeni itsenäiseen elämään siirtymiseni kannalta runsaat ja oikeanlaiset eväät kotoa jo lapsena. Vanhempani ovat aina kasvattaneet minua rakentamatta lainkaan ympärilleni ylisuojelevia turvamuureja, jotka olisivat millään tapaa erottaneet minut muusta, ns. normaalista maailmasta. Olen saanut tehdä ja kokeilla samoja asioita kuin muutkin lapset, ilman turhaa varomista tai ylitsevuotavaa hössöttämistä: "Älä mene sinne, älä tee näin, et sinä pysty". Olen saanut liikkua ja leikkiä ulkona muiden lasten seurassa ilman erityistä vahtia tai kädestä pitämistä, kiipeillä leikkipuiston kiipeilytelineissä, minut on nostettu viiden vuoden ikäisenä ensimmäistä kertaa hevosen selkään ja annettu olla siellä vuosien varrella niin paljon kuin haluan, päästetty ratsastusretkille ja mukaan tallin muihin puuhiin aivan kuten muutkin ikätoverini, josta muistan kyllä osan tuttujemme kovastikin kauhistuneen. Sain hoitaa jo alle kouluikäisenä pieniä ruokaostoksia yksin koska halusin saada kokeilla, ja kannoinkin usein kotiin maitoa ja herkkuja kissallemme.

Näihin ja moniin muihin juttuihin minulle on annettu mahdollisuus olla osallisena. Mentiin aina sillä ajatuksella että halutessaan kokeilla saa, mutta pakko ei ole jos jokin uusi asia tuntuu erityisen pelottavalta, väkipakolla minua ei milloinkaan mihinkään tuupattu. Ja yleensä meninkin samantien mukaan monenmoiseen touhuun ja toimintaan ennalta epäröimättä. Välillä liiankin päättömästi. Muistan, kuinka joskus laskin suksilla jäisen mäen alas monista varoitteluista ja kielloista huolimatta - ja sen seurauksena häntäluu oli pitkään kipeä. Uskon vakaasti näillä lähtökohdilla olevan osaltaan suuri vaikutus itseluottamukseni muovautumiseen, siihen millainen olen ihmisenä nyt ja kuinka elämäni lipuu eteenpäin. Sain vahvan ja vankkumattoman pohjan muun muassa tälle koko loppuelämääni ajatellen erittäin tärkeälle tekijälle jo kotoa, sain vanhempieni luottamuksen jonka myötä kasvatin sen itseluottamukseksi, pysyväksi sisäänrakentuneeksi osaksi itseäni.

Tietenkin täytyy muistaa, että lapset ovat erilaisia ja jokaisen tarpeet on huomioitava erikseen ja toimittava niiden mukaisesti. Tekstini ei ole missään tapauksessa tarkoitus olla mikään kasvatusopas erityislasten vanhemmille enkä tarkoita, etteivätkö toisenlaisista taustoista tulevat voisi kasvaa samalla tavoin vahvoiksi ja rohkeiksi ihmisiksi. Korostan, että nämä ovat ainoastaan minun ja perheeni kokemuksia, joiden kautta pohdin nykyistä minääni ja sitä, mikä vaikutus näillä asioilla ja tapahtumilla on ollut juuri minuun.

Olen jo tähänastisen elämäni varrella kohdannut monenlaisia suuria muutoksia. Sellaisia, joita olen itse halunnut ja joihin olen kokenut olevani kypsä juuri silloin, kun niitä olen toteuttanut. Esimerkkeinä vaikkapa 16-vuotiaana muutto pois kotoa, myöhemmin opaskoiran saaminen, eräs TV-juttu, opiskeluvalintani, muutto Helsinkiin lähes 500 kilometrin matkan päähän kaikesta tutusta ja turvallisesta, ja nyt tämä lapsiprojekti yksin ilman kumppania. Jokaisen näistä kohdalla olen saanut vastaanottaa ympäristöltäni mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin. Vastaan osittain näkövammani ja mahdollisen pärjäämättömyyteni vuoksi, mutta myös muista syistä. Niistä samoista, joita myös näkevät ja muut vammattomat saavat ehkä kuulla negatiivisesti asioihin suhtautuvilta ihmisiltä. Milloin tehdään asioita väärässä järjestyksessä tai muuten väärään aikaan, milloin jokin riski tai muu turhan pitkä harppaus on jonkun toisen mielestä liian suuri elämänmuutos jne. Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään sen, etten aina voi miellyttää kaikkia tekemisilläni tai tekemättä jättämisilläni. Siitäkin huolimatta se lopullinen ratkaisu kaikessa on vain ja ainoastaan minulla. Keskustelen välillä asioista tietynlaisten, tarkoin valittujen ihmisten kanssa (jotka jakavat kanssani samantapaiset näkemykset ja arvomaailman) saadakseni ehkä uusia näkökulmia ja ajateltavaa. En anna koskaan oman uskon itseeni murtua tai vauhtini hidastua siksi, että joku toinen on sitä mieltä etteivät resurssini syystä tai toisesta johonkin riitä. Haluan ehdottomasti mielummin vanhuuspäivinäni katua tehtyjä kuin tekemättä jääneitä asioita. Silti vielä tähän asti en ole katunut yhtään ainoaa juttua jonka olen toteuttanut, lukuunottamatta joitakin ihmissuhdesotkuja, mutta niitä varmasti löytyy suurimmalta osalta meistä. Luotan vaistooni, se on aina ollut pettämätön ja kertoo mikä on oikein ja milloin olen menossa metsään. Minulla on täysin 100 prosenttinen järkkymätön luottamus siihen, että kun kuuntelen itseäni kovin tarkasti, annan ajatusteni hautua ja tunnen tekeväni oikein, ei minulla ole hätää, eikä minun tarvitse jälkeenpäin haaveilla peruutusvaihteesta. Kun olen täysin avoin ja rehellinen itselleni, tiedän olevani itse itseni paras tuntija ja arvioija. Niin näkövammani kuin myös siihen kuulumattomien asioidenkin suhteen. Enkä tunne olevani millään lailla muita kanssaihmisiä rohkeampi tai omaavani mitenkään erityisen paljon positiivisempaa elämänasennetta heihin verrattuna. Olen vain minä, yksi persoona ja yksilö muiden joukossa, joka toteuttaa itseään ja unelmiaan yhtä suurella intohimolla ja tahdonvoimalla kuin vaikkapa juuri sinä siellä :)