lauantai 3. joulukuuta 2016

Uskosta ja rohkeudesta

Kuulen säännöllisin väliajoin, joskus useinkin varsinkin vähän tuntemattomampien ihmisten suusta ihailun- sekä hämmästyksentäyteisen huokauksen: "Voi, sä olet kyllä tosi rohkea". Lähes poikkeuksetta näillä viitataan näkövammaisuuteeni ja selviytymiseeni sen kanssa, joka välillä - toki yleisimmin positiivisessa mielessä - hämmästyttää ihmisiä. Kyseinen reaktio syntyy kertoessani aina milloin mistäkin tapahtumasta elämässäni, niin suurista kuin pienistäkin. Yksin metrolla matkustamisesta lapsiperheen perustamiseen ja monesta muusta siitä väliltä. Viime aikoina tämä vauvaprojektini on saanut usein nuo sanat ihmisten huulille.

Minulla on ollut näkövamma syntymästäni, ihan siitä ensiparkaisusta saakka, itseasiassa jo ennen sitä. Tilanne on ollut ja tulee myös aina olemaan tämä, eikä minkäänlaista muutosta suuntaan tai toiseen ole luvassa. Olen ensihetkistäni lähtien elänyt silmäsairauteni kanssa, enkä niin sanotusti ole koskaan tiennyt paremmasta. Olen oppinut olemaan sinut ja tulemaan toimeen tällaisena, ja asia on minulle luonnollinen ja kaikin puolin ok. Olen lapsesta asti tiennyt voivani tehdä asioita, suunnitella tulevaisuuttani, toteuttaa haaveitani ja rakentaa elämääni kuten muutkin ihmiset tekevät. Sanomattakin on selvää, että olemassa on myös mahdottomien listalle kuuluvia asioita: En aja autoa, minusta ei tule poliisia, lentäjää tai lääkäriä, lätkänpelaajaa tai muutamia muita vastaavanlaisia osaajia / tekijöitä. Myös tiettyjä juttuja teen vähän hitaammin kuin näkevät. Siinä missä joku toinen käy kaupassa viidessä minuutissa, minulla samanlainen keikka saattaa hakemistani tuotteista riippuen kestää 15. Suursiivoukseen menee usein hieman enemmän aikaa ja reitistä riippuen jonkin matkan käveleminen voi joskus olla ajallisesti himpun verran pidempi, jos sen varrella on esimerkiksi paljon vilkkaiden teiden ylityksiä. Noin yleensä suoriudun suurimmasta osasta askareistani kuitenkin samassa ajassa muiden kanssa. Kaikki tämä on minulle juuri sitä tavallista arkea, sellaista, johon olen kasvanut ja sulautunut, jossa koen olevani tasavertainen ja onnellinen, johon kuulun ja se tuntuu hyvältä ja omalta. Karkeasti arvioisin, että noin 90 prosenttia arjestani ei juurikaan poikkea muiden vastaavasta. Tietyt asiat menevät hieman eri kaavalla, mutten ajattele sen tuottavan juurikaan ylimääräistä stressiä.

Minulle rohkeus on sitä, että uskallamme pysähtyä kuulemaan itseämme, sydäntämme ja sitä, mitä elämältämme haluamme ja mikä tekee juuri meidät onnellisiksi ja toimia sen mukaisesti, oli vammainen tai ei, ja toisaalta myös pyytää apua sitä tarvitessamme. Uskallamme tehdä päätöksiä, tarttua uusiin asioihin, heittäytyä joskus myös täysin tuntemattomaan ja ottaa riskejäkin. Nyt ei puhuta uhkarohkeudesta - sellaisesta, jossa mennään päättömästi eteenpäin välittämättä huonoista seurauksista tai ratkaisujemme vaikutuksista lähipiiriimme ja ylipäätään ympäristömme eläviin olentoihin vaan siitä, kuinka seuraamme unelmiamme ja rohkenemme ahkeroida ja saada hyvää aikaan niiden saavuttamiseksi, huomioiden kuitenkin myös lähellämme olevat ihmiset ja eläimet. Tätä ajatusmallia olen elämässäni aina toteuttanut. Uskon, että oma itseluottamukseni ja rohkeuteni kumpuaa jo lapsuusajoista ja tuolloin läpikäydyistä hyvistä ja kannustavista kokemuksista.

Koen saaneeni itsenäiseen elämään siirtymiseni kannalta runsaat ja oikeanlaiset eväät kotoa jo lapsena. Vanhempani ovat aina kasvattaneet minua rakentamatta lainkaan ympärilleni ylisuojelevia turvamuureja, jotka olisivat millään tapaa erottaneet minut muusta, ns. normaalista maailmasta. Olen saanut tehdä ja kokeilla samoja asioita kuin muutkin lapset, ilman turhaa varomista tai ylitsevuotavaa hössöttämistä: "Älä mene sinne, älä tee näin, et sinä pysty". Olen saanut liikkua ja leikkiä ulkona muiden lasten seurassa ilman erityistä vahtia tai kädestä pitämistä, kiipeillä leikkipuiston kiipeilytelineissä, minut on nostettu viiden vuoden ikäisenä ensimmäistä kertaa hevosen selkään ja annettu olla siellä vuosien varrella niin paljon kuin haluan, päästetty ratsastusretkille ja mukaan tallin muihin puuhiin aivan kuten muutkin ikätoverini, josta muistan kyllä osan tuttujemme kovastikin kauhistuneen. Sain hoitaa jo alle kouluikäisenä pieniä ruokaostoksia yksin koska halusin saada kokeilla, ja kannoinkin usein kotiin maitoa ja herkkuja kissallemme.

Näihin ja moniin muihin juttuihin minulle on annettu mahdollisuus olla osallisena. Mentiin aina sillä ajatuksella että halutessaan kokeilla saa, mutta pakko ei ole jos jokin uusi asia tuntuu erityisen pelottavalta, väkipakolla minua ei milloinkaan mihinkään tuupattu. Ja yleensä meninkin samantien mukaan monenmoiseen touhuun ja toimintaan ennalta epäröimättä. Välillä liiankin päättömästi. Muistan, kuinka joskus laskin suksilla jäisen mäen alas monista varoitteluista ja kielloista huolimatta - ja sen seurauksena häntäluu oli pitkään kipeä. Uskon vakaasti näillä lähtökohdilla olevan osaltaan suuri vaikutus itseluottamukseni muovautumiseen, siihen millainen olen ihmisenä nyt ja kuinka elämäni lipuu eteenpäin. Sain vahvan ja vankkumattoman pohjan muun muassa tälle koko loppuelämääni ajatellen erittäin tärkeälle tekijälle jo kotoa, sain vanhempieni luottamuksen jonka myötä kasvatin sen itseluottamukseksi, pysyväksi sisäänrakentuneeksi osaksi itseäni.

Tietenkin täytyy muistaa, että lapset ovat erilaisia ja jokaisen tarpeet on huomioitava erikseen ja toimittava niiden mukaisesti. Tekstini ei ole missään tapauksessa tarkoitus olla mikään kasvatusopas erityislasten vanhemmille enkä tarkoita, etteivätkö toisenlaisista taustoista tulevat voisi kasvaa samalla tavoin vahvoiksi ja rohkeiksi ihmisiksi. Korostan, että nämä ovat ainoastaan minun ja perheeni kokemuksia, joiden kautta pohdin nykyistä minääni ja sitä, mikä vaikutus näillä asioilla ja tapahtumilla on ollut juuri minuun.

Olen jo tähänastisen elämäni varrella kohdannut monenlaisia suuria muutoksia. Sellaisia, joita olen itse halunnut ja joihin olen kokenut olevani kypsä juuri silloin, kun niitä olen toteuttanut. Esimerkkeinä vaikkapa 16-vuotiaana muutto pois kotoa, myöhemmin opaskoiran saaminen, eräs TV-juttu, opiskeluvalintani, muutto Helsinkiin lähes 500 kilometrin matkan päähän kaikesta tutusta ja turvallisesta, ja nyt tämä lapsiprojekti yksin ilman kumppania. Jokaisen näistä kohdalla olen saanut vastaanottaa ympäristöltäni mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin. Vastaan osittain näkövammani ja mahdollisen pärjäämättömyyteni vuoksi, mutta myös muista syistä. Niistä samoista, joita myös näkevät ja muut vammattomat saavat ehkä kuulla negatiivisesti asioihin suhtautuvilta ihmisiltä. Milloin tehdään asioita väärässä järjestyksessä tai muuten väärään aikaan, milloin jokin riski tai muu turhan pitkä harppaus on jonkun toisen mielestä liian suuri elämänmuutos jne. Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään sen, etten aina voi miellyttää kaikkia tekemisilläni tai tekemättä jättämisilläni. Siitäkin huolimatta se lopullinen ratkaisu kaikessa on vain ja ainoastaan minulla. Keskustelen välillä asioista tietynlaisten, tarkoin valittujen ihmisten kanssa (jotka jakavat kanssani samantapaiset näkemykset ja arvomaailman) saadakseni ehkä uusia näkökulmia ja ajateltavaa. En anna koskaan oman uskon itseeni murtua tai vauhtini hidastua siksi, että joku toinen on sitä mieltä etteivät resurssini syystä tai toisesta johonkin riitä. Haluan ehdottomasti mielummin vanhuuspäivinäni katua tehtyjä kuin tekemättä jääneitä asioita. Silti vielä tähän asti en ole katunut yhtään ainoaa juttua jonka olen toteuttanut, lukuunottamatta joitakin ihmissuhdesotkuja, mutta niitä varmasti löytyy suurimmalta osalta meistä. Luotan vaistooni, se on aina ollut pettämätön ja kertoo mikä on oikein ja milloin olen menossa metsään. Minulla on täysin 100 prosenttinen järkkymätön luottamus siihen, että kun kuuntelen itseäni kovin tarkasti, annan ajatusteni hautua ja tunnen tekeväni oikein, ei minulla ole hätää, eikä minun tarvitse jälkeenpäin haaveilla peruutusvaihteesta. Kun olen täysin avoin ja rehellinen itselleni, tiedän olevani itse itseni paras tuntija ja arvioija. Niin näkövammani kuin myös siihen kuulumattomien asioidenkin suhteen. Enkä tunne olevani millään lailla muita kanssaihmisiä rohkeampi tai omaavani mitenkään erityisen paljon positiivisempaa elämänasennetta heihin verrattuna. Olen vain minä, yksi persoona ja yksilö muiden joukossa, joka toteuttaa itseään ja unelmiaan yhtä suurella intohimolla ja tahdonvoimalla kuin vaikkapa juuri sinä siellä :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti