tiistai 7. heinäkuuta 2015

Ystävyydestä ja ystävänrakkaudesta

Nyt laitetaan treenaaminen ja muu siihen liittyvä höpötys hetkeksi sivuun ja siirrytään hieman vakavampiin asioihin. Tietenkin treenit on myös vakavasti otettava juttu omalla tavallaan, mutta kyllä tämä seuraava aihe ainakin minussa herättää enemmän syvällisempää pohdintaa ja kysymyksiäkin välillä. Ajattelin paljon aihetta jo ystävänpäivän tienoilla, olin aikeissa kirjoittaa tännekin tunteita ja ajatuksia, mutta jotenkin se aina vain jäi ja lopulta ajattelin, etten taida edes yrittää, koska teksti tulisi olemaan hyvin sekavaa sotkua. Kävin illalla puhelimessa erään läheiseni kanssa sen verran tulenkatkuisen ja kiivaan keskustelun, että aihe nosti taas päätään tuolla jossain syvällä sisuksissani ja päätin nyt yrittää, koska ystävyys aiheena on mulle onnellinen, suuri, tärkeä ja toisaalta myös hyvin kipeäkin, ikäviä muistoja herättävä aihe. Siispä se vaatii tarkastelua ja tutkailua hiljaa itsekseen, jonka jaan nyt myös täällä. Toivon tämän auttavan minua selvittämään myös ajatuksia ja saavan hieman verenpaineeni lukemia laskemaan puhelun tiimoilta, sen verran sisälläni kiehahti ja ihan syystä.

Ystävyys. Se on sanana niin yksinkertainen. Sitä on helppo käyttää sanan tarkoitusta sen kummemmin miettimättä - se vain kuulostaa hienolta. Tai sitten on ystävyydellä otsikoitu lokero, johon pääsevät osan lähipiiristä vain harvat ja valitut henkilöt. Kellä mitenkin. Jokainen meistä määrittää itse ystävyyden merkityksen, ja on toki luvallistakin muokata se mieleisekseen, juuri itselle sopivaksi. Minulla on kavereita ja on ystäviä. Molempia erikseen. Kaverit ovat niitä, joita moikataan kadulla, joiden kanssa käydään kahvilla tai kuoharilla. Höpötetään niitä ja näitä, arkisia hyvän mielen asioita, ehkä joskus jotain muutakin, joka ei ole kuitenkaan millään tavoin henkilökohtaista, niitä vaikeimpia tapahtumia ja sattumia elämässä ei oteta koskaan esiin. Mulle ystävyys on aina ollut jotain paljon syvempää, suurempaa. Ystävän kanssa tehdään kaikki nuo yllämainitut, mutta sen lisäksi vielä paljon enemmän. Ystävä on rakas, tärkeä, läheinen. Ystävälle voi soittaa vuorokaudenaikaan ja kelloon katsomatta, jakaa hänen kanssaan kaiken pohjattomasta surusta sanoinkuvailemattomaan onneen. Hän voi tehdä tämän kaiken myös vastavuoroisesti - soittaa milloin vain, jakaa kaiken. Tai ainakin suurimman osan, molemmin puolin. Kun olemme olleet tapaamatta toisiamme kauemmin, ei hiljaisia hetkiä tule aikavälistäkään huolimatta. Olemme luottavaisia, sekä luottamuksen arvoisia. Rehellisiä, mutta emme loukkaa tahallamme. Autamme mahdollisuuksiemme mukaan, tuemme ja tsemppaamme. Kuljemme mukana surussa, lohdutamme ja pidämme kädestä. Iloitsemme aidosti toisen onnesta ja onnistumisista, menestyksistä ja saavutuksista. Olemme toisillemme tärkeät, tunnemme molemminpuolista ystävänrakkautta. Olemme ennenkaikkea ystäviä myös silloin, kun toinen ei ole paikalla. Sellaisena minä ystävyyden koen.

Käväistäänpä seuraavaksi siellä pohjalla. Olen aiemmin miettinyt, että eikö tosiystävyyttä voi rikkoa mikään petos, vai onko niin, ettei todellinen ystävä koskaan petä luottamusta, puukota selkään tai osoittaudu lopulta toisenlaiseksi negatiivisessa valossa, kuin mitä on alkuun antanut ymmärtää. Tulin tulokseen, ettei tosiystävyyttä ole koskaan ollutkaan, jos jotain hyvin ikävää ja surullista selviää. Uskon siihen, ettei kukaan toisesta todella välittävä saati ystävänrakkautta toista kohtaan tunteva koskaan satuttaisi. Tai ehkä siihenkin on mahdollisuus, mutta se on niin pieni, että voisi melkein sanoa sen olevan lähestulkoon olematon. Mun järkeeni ei millään mahdu, millä muulla noin yleisesti ilkeät teot voisi selittää kuin sillä, että toinen on feikannut alusta saakka. Ja kuinka tekoja ja toisaalta myös tekemättä jättämisiä voisi koskaan antaa anteeksi, jos toinen ei ole edes aidosti pahoillaan? Monesti vakaviakin asioita on mahdollista selvittää. Mielestäni anteeksi antaminen on täysin turhaa siinä tilanteessa, kun toinen tuntee todella sanoneensa ja tehneensä kaiken tarkoituksella, mielestään oikein. Pahinta on, jos ihminen ei itse ymmärrä tehneensä pahaa. Aito ja tekaistu anteeksipyyntö on helppo erottaa toisistaan. Syvän katumuksen ilmettyä on anteeksiantokin teoista riippuen mahdollinen, mutta aina se jättää omat osumansa pysyvästi. Mutta jos ei ole luottamusta, ei ole ihmissuhdetta ollenkaan.

Väittäisin, että meistä jokainen tarvitsee ystäviä. Yksin viihtyvät erakkoihmiset ovat luku erikseen, mutta heitä on ehkäpä prosentin verran, jos heittäisin hatusta karkean arvioni. Ystävänpäivänä olivat ajatuksissani ne ihmiset, jotka kärsivät yksinäisestä ja sen tuomasta surusta. Tiedän tunteen itsekin sen monien vuosien takaa kokeneena, kun oli ajanjakso jolloin tuntui, ettei ole ketään. On niin vaikea ymmärtää, miksi niin moni ihminen on yksin, vaikka varmasti heistä jokainen olisi monelle rakas ja korvaamaton ystävä. Jokin muuri on vain ottanut ja kasvanut heidän ja muun maailman väliin. Kukaan ei ansaitse tahatonta yksinäisyyttä.

Ystävyys on myös itselleni osin kipeä asia. En halua avata internetiin julkisesti tarkkoja tapahtumakulkuja tai edes sitä, millaisia iskuja olen saanut. Olen joutunut pettymään kolme kertaa elämässäni niin pahasti, että niistä on jäänyt jonkinasteinen pelko päästää uusia ihmisiä liian lähelle. Edes parisuhderintamalla en ole saanut turpaani vastaavanlaisissa mittasuhteissa - vaikkakaan en aina sielläkään suunnalla ole helpolla päässyt, niiden suhteen olen kuitenkin luottavaisin mielin tulevaisuudessakin, mistä olen toki iloinen. Joku toinen pelkää uuden parisuhteen aloittamista. Pelkää tulevansa taas petetyksi, hakatuksi tai muulla tavoin huijatuksi. Mun on hankala solmia uusia ystävyyssuhteita. Kavereita on ihan helppo saada, sellaisia joiden kanssa hengailla jossain tai ottaa yhdet ja toisetkin. Mutta tuon ystävyysotsikon alle on pelottavaa alkaa asettelemaan ketään. Pelkään, että jotain taas tapahtuu ja se sama suo on rämmittävä uudelleen läpi. Haluaisin niin kovin päästä tästä jarruttimesta eroon. Olen nyt muutettuani tavannut sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voisin hyvinkin ystävystyä. Tuntuu hassulta huomata, mutta kaikki ne, joiden kanssa olen tavannut säännöllisesti useammmin kuin kerran ja jutellut muustakin kuin säästä tai päivän sanomalehden sisällöstä tuntuvat sellaisilta. Minulla on uuden asuinpaikkakunnan johdosta ollut mahdollisuus aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä. Ja sen mahdollisuuden olenkin käyttänyt. Olen nauttinut siitä, ettei kukaan täällä minua tunne (tietenkin jonkin verran tuttuja entuudestaan mikä on toki hyvä asia, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan), vaan saan alusta saakka luoda ihmissuhteita ja olla kokonaan oma itseni. Pidän kovasti ihmisistä. Haluan tavata uusia ihmisiä ja tutustua heihin, sekä pitää kiinni nykyisistä. Niin moni ihminen on mielenkiintoinen, kaikilla meillä on oma tarinamme, jokaisella erilainen. Olisikohan nyt syytä jättää kaikki ikävistä tapahtumista heijastuvat tunteet menneeseen aikaan, ja haudata ne sinne mihin ei päivä paista. Ottaa vain uusi vaihde ja lukita se päälle. Jos joku vielä joskus satuttaa, se on sitten sen ajan murhe. Olen oppinut luottamaan omaan ihmistuntemukseeni nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Eikä mulla ole pienintäkään epäilystä tuntemistani ihmisistä täällä, että mitään tapahtuisi. Täällä kaikki on niin erilaista. Ihmiset ovat avoimia ja jollain tavoin rennompia. Tuntuu helpolta olla heidän seurassaan. Miksen voisi antaa palaa? Voisinhan minä. Aivan hyvin. Tästä voisi tältä osin alkaa kokonaan uusi aikakausi.

Vanhoja tietenkään koskaan unohtamatta. On hienoa, että on myös sellaisia ihmisiä, joiden kanssa yhteys on säilynyt ajankulusta huolimatta. Toisten kanssa yhteydenpito on osittain hiipunut. Tunnen välillä olevani jotenkin jälkijunassa, joka seisoo vain paikallaan vuodesta toiseen. Muutamat ovat jo naimisissa ja heillä on lapsia. Usein muistellessani lapsuuden ja teini-iän aikoja heidän kanssaan mietin, kuinka elämä on meitä eteenpäin kuljettanut. Miksi minulle on annettu juuri nämä kortit? Miksi minun on pitänyt kokea niin monta vastoinkäymistä, enkä ole saanut sitä samaa onnea mitä monella muulla jo on? Ja miksi minä menetin isäni niin nuorena, ja muiden isät ovat yhä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Niillä on isät ja lapset. Minulla ei ole kumpaakaan. Elämä vain ottaa, muttei anna mitään. Kuitenkin se on antanut niin paljon. Myös hyvää. Miksi en voisi olla yhtä onnellinen muiden joukossa. Hölmöähän näin on miettiä. Kaikkien elämät eivät mitenkään voi mennä täysin samalla kaavalla. Enkä minä voi mistään tietää, mitä joku toinen on kokenut. Kaikesta ei puhuta ääneen. Joskus vain pyöritän päässäni ajatuksia siitä, kuinka silloin ennen oli niin erilaista. Tottakai kaikki on eri tavalla nyt. Aika kuluu, ikä karttuu ja elämäntilanteet muuttuvat - se on juuri sitä elämää. Itse en ole häitäni tanssinut enkä äiti. Lapset ovat minulle todella raskas ja kipeä paikka. Juuri siksi, ettei minulla niitä ole, vaikka niin kovasti tahtoisin, että sattuu. Joka ikinen kerta, kun joku kertoo lähinnä raskauteen tai vauvoihin liittyviä juttuja, saati tuo suuren vatsan tai vauvansa näytille, lähes poikkeuksetta puren huulta ja nielen itkua. En tiedä koska lapsi tulee, vai tuleeko sitä edes. Kielteistä vaihtoehtoa ei ole, ja otan hänet vastaan heti, kun hän tulostansa ilmoittaa. En ole nyt valmis kirjoittamaan aiheesta täällä, siihen voi aikaa kulua vielä tovi. Tämä vain väkisinkin vaikuttaa joihinkin ihmissuhteisiin, vaikka parhaani mukaan yritän pitää tunteitani piilossa. En silti koskaan mistään hinnasta ottaisi onnea heiltä pois. Toisten onni ei ole minulta pois, mun on vain tehtävä enemmän töitä omani eteen. Kuten meidän kaikkien, oli se sitten mitä tahansa.

Ystävyys on lahja, josta meidän kaikkien tulee huolehtia. Pidetään se kauniina ja onnellisena asiana, jota ei mikään tai kukaan voi koskaan rikkoa. Minäkin aion olla tästä hetkestä alkaen rennommin mielin :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti