Kuulumisia kuluneilta viikoilta

Perinnöllisyyskäynnin jälkeen asiat eivät vielä ole oikeastaan edenneet. Sain käynnistä kirjoitetun sairaskertomuksen postissa kotiin, ja se oli oikein asiallinen ja juuri sellainen, kuin käynnillä asioista puhuttiin. Siitä paperista jäi todella positiivinen olo, se oli jollain tapaa hyvin myönteistä tekstiä :) Sama kertomus on saapunut myös klinikalle ja luultavasti lääkäri on siihen jo tutustunutkin. Huomasin nimittäin tiistaina, että klinikalta oli soitettu, mutten ollut silloin puhelimen äärellä. Olen odottanut koko loppuviikon puhelin aina mukanani kulkien, mutta mitään ei ole kuulunut. Mun täytynee itse soitella perään ensi viikolla, jos ei edelleenkään mitään sieltä suunnalta kuulu. Kovasti nyt mietityttää, mitä mieltä klinikalla ollaan, ja mitä asiaa heillä minulle on. Jotenkin on tunne, että he haluavat vielä odotella geenitestien tuloksia, ettei vain sattuisi niin, että kyseessä olisi se vallitsevasti periytyvä geeni. Perinnöllisyyslääkärin mukaan se on erittäin epätodennäköistä, eikä sen takia kannata hedelmöityshoitojen etenemistä jarrutella. Tämän hän oli myös sairaskertomukseeni kirjoittanut. Toki jokaisessa paikassa on omat käytännöt ja voi olla, ettei hoitoja jatketa, tai siis aloiteta ennen kuin kaikki on sataprosenttisesti selvitetty. Ja mitä sitten teen, jos kävisi niin huono tuuri, että testeissä löytyisi se ikävä geeni? Sittenkö kaikki hoidot jäävät saamatta? Siinä kohtaa voin sanoa, että se olisi kamala romahdus tälle kaikelle ja mulle. Olen niin kauan tätä odottanut, ja laskenut lapsen saantini tässä vaiheessa nyt hoitojen varaan, enkä ole enää edes miettinyt muita vaihtoehtoja. En tiedä miten selviäisin näistä päivistä, jos kaikki vain peruutettaisi pois. Nyt ei olisi aikaa minkäänlaiselle surulle. On niin paljon tehtävää. Täytyy suorittaa vielä useampi kurssi pois alta kevään aikana ja valmistautua kirjoituksiin. On hoidettava työjuttuja. Saatava myös kirja viimeisteltyä valmiiksi. Mikään negatiivinen asia ei saisi viedä nyt energiaa, sitä tarvitaan aivan muualle. Tunnen itseni ja tiedän, että jos jokin itselleni hyvin tärkeä ja suuri asia elämässäni särkyy, voin todella huonosti ja kaikki kamala on niin kokonaisvaltaista, etten pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen. Mutta en halua ajatella sitä vaihtoehtoa nyt enempää, koska jos ajattelen, en kohta enää pääse siitä irti ollenkaan. Ja tämä kaikki on toki ihan omaa pohdintaani. Enemmän selviää vasta kun olen jutellut lääkärin kanssa. Toivoin, että hän olisi soittanut eilen, ettei mun tarvitsisi mietiskellä tätä asiaa nyt viikonlopun yli. Onneksi ensi viikolla on talvilomaviikko, vaikkakin yksi työjuttu täytyy hoitaa, muuten olen vapaalla. Saan rauhassa ajatella asioita, tulipa vastaan mitä tahansa. Toivon kuitenkin niin kovasti, ettei hoidoille olisi enää esteitä.

Sain eilen maailman parasta terapiaa mitä ihminen voi niin sanotusti kotikonstein saada. Eläinterapia auttaa aina. Ja vaikka jo kotoakin oma lauma löytyykin, lähdin hakemaan sitä Fallkullasta vähän suurempien eläinten luota. Tapasin kaikki kotieläimet: Lehmät, vuohet, ankat, kanat, lampaat, jopa minipossut. Mutta kaikkein suurin apu löytyy mulle aina hevosista. En edes muista koska olisin viimeksi nähnyt elävää hevosta. Eilen tilanne korjaantui. Iso samettinen turpa, joka puhaltaa lämmintä ilmaa. Eteenpäin kääntyneet korvat, jotka kaikelle kuulemalleen avoimina vastaanottavat mitä tahansa. Ja kuin se tahtoisi sanoa jos vain osaisi, ettei tässä ole mitään hätää, älä ole surullinen. Se viestii lohtunsa olemuksellaan, siihen ei sanoja tarvita. Eläin, joka jaksaisi kuunnella vaikka loputtomiin. Olisin voinut jutella, kertoa sille aivan kaiken, mutta paikalla oli myös muita ihmisiä, joten tyydyin vain rapsuttamaan ja hengittämään hevosen tuoksua sen pehmeästä kaulan karvapeitteestä. Uskon siihen, että eläin kyllä vaistoaa, jos jokin painaa mieltä ja käyttäytyy sen mukaan. Olen usein miettinyt, että aloittaisin ratsastuksen uudelleen, mutta juuri nyt mulla ei yksinkertaisesti ole aikaa siihen säännöllisesti, ehkä sitten syksyllä... Toivoisin kyllä löytäväni edes jonkin hevosen, jota voisin käydä sillointällöin halailemassa ja hakemassa sitä ainutlaatuista energiaa, jota niistä saa. Hevonen on hieno eläin, niin viisas ja sympaattinen. Eilen en edes muistanut minua jo kohta viikon verran vaivannutta selkäkipua hetkeen. Onneksi Fallkulla on lähellä. Sinne voi aina mennä kun tuntuu siltä. Hevoset ja muut eläimet ovat aina rapsuteltavissa. Silti olen alkanut kaivata jonkinlaista tiettyä "omaa" hevosta, joka ei kirjaimellisesti olisi omistuksessani (ainakaan nyt) mutta jonka kanssa voisi tehdä jotain pientä. Jota harjailla tai taluttaa ulkona, tai vain jutella sen kanssa kaksin. Ehkä sellainen löytyy jostakin päin pääkaupunkiseutua tai sen lähialueilta.