torstai 2. maaliskuuta 2017

Ajatuksia synkkien vetten uumenista

En varsinaisesti ole palannut blogitauolta, ainakaan näillänäkymin, mutta koska kirjoittaminen on minulle tapa käsitellä kaikenlaisia asioita ja tunteita laidasta laitaan, on minun hieman päivitettävä menneitä päiviä ja viikkoja tänne muistiin, vaikken oikeastaan haluaisi edes muistella näitä jälkeenpäin. Ehkä jos joskus asiat ovat toisin, voin silloin lukea näitä tekstejäni ja todeta, että kaiken rämpimisen ja synkkyyden jälkeen aurinko valaisee polkuani sittenkin. Ehkä se onni tuntuisi siten vielä paremmalta - jos sellaista koskaan saavutan.

Viimeisen inseminaation jälkeen, vielä senkin päätteeksi kun olin tänne raapustanut edellisen postaukseni, kehoni teki tepposet. Häikäilemättä huijasi minua ja veti sitten maton jalkojeni alta. Myöhemmin testasin ihan todella haalean, sellaisen "ehkä"- plussan jota sai tirkistelemällä tirkistellä että se erottui. Se loi pientä toivoa vaikka oikeasti jollain tasolla jo vaistoilin ettei tässä hyvin käy. Olin kuullut niistäkin tapauksista, jotka plussaavat vasta dpo16 tuollaisen haamujen haamun ja kaikki on kuitenkin sujunut mallikkaasti loppuun saakka. Siitä alkoi piinapäivien huipentuma, jännitysnäytelmä joka sai jo minut sittenkin sokeasti melkein luottamaan. Kuukautiset olivat muutaman päivän myöhässä. Kun niitä ei oikeana ajankohtana kuulunut, olin helpottunut ja hieman häkeltynyt: Vielä olisi toivoa. Meni seuraava ja vielä siitäkin seuraava päivä. Kuulostelin, odotin ja tarkkailin - vuotoa ei tullut. Noina iltoina menin nukkumaan helpotuksesta huokaisten, mutta seuraavaa päivää hieman pelonsekaisin tuntein odottaen.

Kunnes sitten tuli aamu, jolloin nousin sängystä ja matkalla kylppäriin tunsin kuinka jotakin hulahti minusta ulos. Verta, siitä ei ollut epäilystäkään. Yksi silmäys varmisti sen, kirkasta punaista verta. Ja siitä se helvetti sitten irtosi. Sen koko päivän vuodin kuin minua olisi teurastettu. Vatsaan sattui eikä särkylääkettä ollut lähimaillakaan. Olin niin loppu sekä henkisesti että fyysisine kipuineni etten jaksanut lähteä apteekkiin sitä hakemaan. Makasin kylpyhuoneen lattialla, pidin tulikuumaa suihkua alavatsalla ja itkin ja hengitin. Vaihtelin asentoa, mikään ei tuntunut hyvältä. Makasin reilusti yli kolme tuntia, kunnes nousin ylös kun olo alkoi käydä liian tukalaksi ja turvauduin kuumavesipulloon. Kipu oli supistusmaista, aaltoilevaa ja kovaa. Sitä kesti koko päivän, illan ja vielä yöllekin. Vaihdoin pulloon useasti vettä, jotta se pysyisi kuumana. Jokainen pulloton hetki oli tuskaa, sain siitä pullosta pientä helpotusta. Seuraavana päivänä kivut hieman helpottivat, mutta kyllä niitä edelleen oli selvästi havaittavissa. Vuoto oli yhä erittäin runsasta ja usein tuli hyytymiä. En enää koskaan haluaisi joutua elämään noita päiviä uudestaan. Se oli pelkkää kipua ja itkua. Surua ja pettymystä. Ja varsinkin kun minä oikeasti aloin jo kuvitella, että josko nyt, kun tuli huonon olon aaltoakin siinä... Ehkä sekin oli vain omaa kuvitelmaani, ehkä vain luulin tuntevani sen ja oikeasti keho vain enteili tätä kaikkea.

Koskaan emme saa tietää totuutta vuodon runsauden ja noiden vatsakipujen, ja ennen kaikkea kuukautisten pienimuotoisen myöhästymisen syystä. Joko se oli Letrozolin aikaansaama tapahtuma tai sitten minusta tuli ulos jotakin paljon arvokkaampaa. Sellaista, joka ei jaksanutkaan pysyä kyydissä kauempaa. Ehkä parempikin etten tiedä. Kaikkine (mahdollisine) kiinnittymisvuotoineen, haamuviivoineen ja tämän lopputuloksen perusteella jälkimmäinen voisi olla mahdollinen. Erittäin varhainen keskenmeno, sanotaan se nyt ihan ääneen...

Tästä seuraavat muutama viikko ovat menneet sumussa. Olen yrittänyt pysyä kiinni päivärutiineissani ja ajatella ja keskittyä muihin asioihin. Soitin jossakin vaiheessa klinikalle, oli pakko kertoa nämä paskauutiset sinnekin taas ja halusin myös jutella hoitajan kanssa jatkosta. Klinikalla ei ole tiettyä inseminaatiomäärää jonka jälkeen koeputkihedelmöitykseen vasta voisi päästä, vaan siihen siirtymisestä asiakas päättää itse. Oli todella hankalaa puhua mitään, kun koko ajan tuntui että itku kuristaa minut hengiltä. Nieleskelin ja välillä puheeni tuntui olevan katkonaista ja ainakin omasta mielestäni epäselvää, ääni kuulosti välillä vain pelkältä epämääräiseltä pihinältä. Hoitaja tarjosi lääkärin soittoa, että voisin hänen kanssaan miettiä enemmän jatkoa. Seuraavana päivänä lääkäri sitten soittikin ja puhuimme noin puolisen tuntia. Kerroin noista haamuviivoista kahdessa yrityksessä, hän kyseli taustojani, voisiko sieltä jostakin löytyä syy sille ettei vieläkään tärpännyt. Olenko sellaisissa töissä, joista olisi myrkkyjä voinut joutua munasarjoihin, onko aiempia raskauksia joita olisi mennyt kesken tai keskeytetty, onko suvussa lapsettomuutta jne jne. Minusta tuntui, että hän otti huoleni tosissaan ja suhtautui siihen vakavasti, yritti parhaansa mukaan selvittää asiaa kanssani ja se tuntui niin hyvältä. Mitään syytä emme keksineet. Lääkärin kanta oli se, että kerta hedelmöitys varmasti noiden testitulosten perusteella tapahtuu, minulla on vielä toivoa eikä tässä vaiheessa kannattaisi ryhtyä niin kalliiseen ja rankkaan hoitoon kuin koeputkihedelmöitys, mutta itse toki asiasta päätän. Hän sanoi, että jos vielä jaksan, niin edes kerran tai pari kannattaisi kokeilla vielä inseminaatiolla. Puhelusta jäi käteen parempi mieli sekä resepti Lugesteroniin odottamaan sitä hetkeä, kun taas sitten joskus jatkan hoitoja, milloin se sitten ikinä tapahtuukin. Sen avulla lääkäri suositteli vielä yrittämään.

Puhuttiin myös stressistä ja tuntemuksista. Stressi voi jonkin verran vaikuttaa hedelmöittymiseen ja kiinnittymiseen, mutta kyllä ihmiskehon täytyy kestää ns. normaalia stressiä eikä sen pitäisi vaikuttaa asiaan. Jos stressi kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin että tarvitsee alkaa hyppiä seinille, sillä voi olla vaikutusta mutten sentään sellaisen tunnemyllerryksen vallassa ole koskaan piinapäiviäni viettänyt. Jännittäminen ja surukin ovat täysin sallittuja ja normaaleja tunteita. Minulla on välillä ollut tunne, että lasta täytyy olla yrittänyt ensin kotona ainakin viisi vuotta ja saman verran rankkoja hoitoja läpikäytynä, ennen kuin saa olla surullinen epäonnistumisistaan ja tyhjästä sylistä. Muttei sille ole mitään rajaa, ei tiettyä kaavaa jonka mukaan tunteitaan on lupa käsitellä ja ylipäätään tuntea. Kyllä minusta on tuntunut joskus hieman itsekkäältä valittaa näinkin lyhyen hoitotaipaleen jälkeen, mutten suostu enää tuntemaan siitä huonoa omaatuntoa. Minulla on oikeus olla surullinen ja on oikeus sanoa se myös ääneen. En missään tapauksessa halua vähätellä muiden kokemuksia, enkä kuvittele voivani tietää miltä kauemmin yrittäneistä tuntuu, mutta en myöskään aio enää väittää kirkkain silmin etteivät nämä kolme epäonnistumista tunnu missään, tai että ne osuivat ihan hipaisemalla vain. Viimeisin pettymys oli kova kolaus. Kyllä nämä päivät on itketty ja mietitty, miksi en voisi jo onnistua ja juuri nyt oma lapsi tuntuu ihan saavuttamattomalta ja utopistiselta jutulta. Useammasta lapsesta nyt puhumattakaan. Mietin, teenkö jotakin elämässäni todella väärin, olenko jotenkin aiheuttanut tämän kaiken itselleni, kun kaikkien raskauksien haltija kiertää minut aina vain kaukaa ja kiinnittää pieniä vauvanalkuja ainoastaan kaikkien muiden kohtuihin kasvamaan. Onko jokin syy, miksi en ansaitse sitä onnea? Miksi en vain voisi onnistua? Miksi en saisi olla äiti, pitää lastani sylissäni, rakastaa ja antaa hänelle ihanan lapsuuden, hyvät eväät elämään ja olla läsnä niin kauan kuin elän, olla turvana ja tukea ensiaskelista suurimpiin unelmiin ja myös kaikessa muussa siltä väliltä. Kuinka kauan tätä vielä jatkuu, ja kuinka kauan minä olen se, joka kantaa mielessään vain muiden vauvauutisia siellä jossain oman kaipauksen seassa, joka peittää ne kaikki alleen ja nakertaa minua rikki...

Tiedän, että suruani kasvattaa reippaalla kädellä entisestään tieto siitä, etten ole ollenkaan perillä milloin seuraavan kerran pääsen yrittämään raskautta. Siihen voi kulua vielä aikaa enemmänkin. Se laittaa mieltä matalalle ja nostaa epätoivoa pintaan. Kuinka kauan tätä elämää ilman omaa lasta vielä jatkuu. Eikä se suunnaton halu astua äitiyden maailmaan, toivo ja lapsenkaipuu ole alkanut vasta niinä päivinä kun päätin ensimmäistä kertaa ottaa yhteyttä klinikalle. Se asettui asumaan sydämeeni jo viitisen vuotta siitä hetkestä taaksepäin. Sen, että ehdottomasti tahdon useamman lapsen kokoisen perheen enkä haluaisi lykätä sitä hyvin pitkälle, jonnekin "hamaan tulevaisuuteen" vuosikymmenten päähän, olen tiennyt jo ennen teini-ikää, niin kauan kuin muistan. Ja nyt oppinut kantapään kautta, ettei omilla haluilla ja toiveilla tällaisten asioiden aikatauluttamisessa ole minkäänlaista painoarvoa, vaan asiat päättää joku aivan muu taho kuin minä itse. Olen tapaillut ihmisiä, odottanut että se kipinä syttyisi. Että yrittäminen, raskaus, vauva- ja myöhemmin lapsiperhearki olisivat yhden askeleen lähempänä. Mutta sitä sopivaa kumppania ei noiden vuosien aikaan löytynyt, jonka kanssa olisi tuntunut aidosti hyvältä ja oikealta alkaa rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Koin, ettei pelkkä lapsen kaipuu ole syy aloittaa parisuhdetta, jossa jo alkujaankin tietäisin etten olisi onnellinen. Se tulee kyllä aikanaan, sille ei ole aikarajoja samaan tapaan kuin mitä hedelmällisyys niitä naiseen asettelee. Seurasin jo silloin, kuinka ystävät ympärilläni alkoivat perustamaan perhettä, saivat niitä pieniä nyyttejä joita he sitten ylpeinä ja onnellisina esittelivät. Vuodet kuluivat ja huomasin olevani jollain tavalla surullinen siitä, ettei minulla ole vieläkään onnistanut. Vaikka olin silloin valtavan nuori enkä vanha ole vieläkään, kaipasin sitä samaa arkea. Tunsin kuuluvani siihen, ja toivoin aina joka joulu, että ensi jouluna olisin jo ainakin raskaana. Viime jouluna en tainnut enää toivoa, etten taas pettyisi. Varsinkin pari viime vuotta ovat tuntuneet välillä jopa melkein sietämättömiltä. Kun jotakin niin kovasti toivoo, kaipaa ja odottaa, eikä siihen ole ollut mahdollisuutta edes yrittää saada aikaan mitään muutosta. Ja nyt kun lopulta sain yrittää, ei sekään auttanut. Uskon ja tiedän, että tuo odottaminen ja lopulta yritysten epäonnistuminen sekä se, etten nyt tiedä milloin on seuraava mahdollisuus tulla raskaaksi, tekevät tämänhetkisestä olostani niin surun täyttämän. Eivät siis pelkästään nämä epäonnistuneet hoitokerrat, vaan myös tietty aika ennen niitä ja niiden jälkeen, kaikki se yhteen summattuna tuntuu niin rankalta.

Yritän nyt jatkaa eteenpäin keskittyen johonkin aivan muuhun. Asia on ajatuksissa päivittäin - sitä en pysty nujertamaan pois, mutta voin koittaa vaijentaa sitä muiden asioiden alle. Liikun, nautin eläinteni seurasta ja hoidan työasioita. Juon viiniä ystävieni kanssa. Suurimmaksi osaksi miespuolisten ystävieni. Heillä ei ole mukanaan vauvaa vatsassaan köllimässä eikä vierellään vaunuissa, heillä ei ole kiirettä kotiin lastensa luo koska sellaisia ei ole. Paria naispuolista ystävääni lukuunottamatta kaikki muut ovat joko raskaana tai pienten vauvojen / lasten vanhempia, ja ovat niissä ihan ymmärrettävästi kiinni suurimman osan ajastaan. Juuri nyt haluan välttää kaiken sellaisen vauvoihin ja raskauksiin liittyvän, mikä on mahdollista kiertää ja jättää taka-alalle. Se helpottaa eloa ja olemista oman tilanteeni kanssa. Niin kamalalta kuin tämä kuulostaakin, minun on todella vaikeaa juuri nyt iloita muiden vauvauutisista. En pysty heittäytymään siihen onnen huumaan ja hössötykseen heidän kanssaan. Koen, että on helpompaa käsitellä näitä asioita, kun joku ei jatkuvasti ihan konkreettisesti muistuta minua tyhjästä sylistäni. Tarvitsen aikaa, ehkä sitten myöhemmin kaikki on toisin.

Näihin tunnelmiin päätän postauksen ja vajoan takaisin hiljaisuuden syliin. En tiedä milloin palaan, ehkä kirjoitan sillointällöin joitakin ajatuksiani ylös, tai sitten voi olla että tauko on pitkäkin. Kaikki tämä riippuu niin paljon tulevista päivistä, viikoista ja kuukausista. Elämää ei ennalta voi tietää eikä tulevaan katsoa, joten aika näyttäköön kuinka blogin kanssa käy. Hetki kerrallaan eteenpäin...

2 kommenttia:

  1. En voi sanoa tietäväni miltä sinusta tuntuu, sillä itse olen tullut alunperin äidiksi hyvin nuorena ja "vahingossa". Tiedän kuitenkin, mitä on vauvakuume, vuosien odotus että "aika on oikea" ja miltä tuntuu kun ei tärppää.
    Kirjoitus kosketti ja toivon sinulle sydämeni pohjasta voimia uskoa parempaan huomiseen ja siihen, että sinunkin aikasi vielä tulee.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon kommentistasi :) Täytyy toivoa ja yrittää pysyä positiivisena. Aina tulee uusia mahdollisuuksia, eikä yritystä loppujen lopuksi vielä ihan ylettömän kauan ole takana. Ja onneksi apuakin on saatavilla lisää, jos kevyemmät keinot eivät riitä. Päivä kerrallaan ja kuukausi kerrallaan on nyt hyvä edetä...

    VastaaPoista