Viides pettymys ja väliinputoaja

Yritykset on taas tältä kierrokselta yritetty ja lopputulos on se toivotun vastakohta. Huomenna alkaa uusi kierto (sen tietää ihan kaikesta, ja raskaustestikin oli yksiviivainen) ja sitä myötä toki myös uusi yritys. Tietysti olen taas kovasti pettynyt, mutta koetan ajatella, että enää pari viikkoa ja minulla on taas uusi mahdollisuus. Se ei ole pitkä aika. Elämä tuntuu muutenkin nyt kulkevan aina kahden viikon sykleissä. Ensin odotetaan ovulaatiota, siitä sitten taas jännitellään piinapäiviä eteenpäin. Ja sama ratas pyörii kuukaudesta toiseen.

En voi muuta kuin antaa ajan kulua ja toivoa, että se tekisi tehtävänsä. Kuten jo niin monet kerrat on todettu, ei raskautumiseen mitään kikkakolmosia taida oikein olla olemassa. Ajattelin silti piipahtaa huomenna Lifen myymälässä hakemassa sieltä purkilliset sekä Gelee Royalea että foolihappoa. Se on varmasti ainoa mitä voin nyt tehdä. Kerätä niistä kasaan hieman lisää jotain pieniä toivonrippeitä.

Olen viime aikoina pyöritellyt paljon mielessäni sitä, mikä minä oikeastaan olen ja minne minun juuri nyt kuuluisi tämän elämäntilanteeni kanssa asettua. Kuten aiemmin kerroin, suurin osa naispuolisista ystävistäni ovat jo äitejä. Joku vasta yhdelle, mutta valtaosa jo useammalle lapselle. Jo vuosien ajan vauvauutisia on putoillut sieltä sun täältä, ja lapsettomien ystävien lukumäärä on laskenut tasaiseen tahtiin. Viimeisimmät pari vuotta ovat olleet itselleni vaikeaa aikaa tässä lapsettomassa elämäntilanteessani sillä tämä on ihan ehdottomasti kaikkea muuta kuin minun vapaaehtoisesti valitsemani tie, ja joissain ajanjaksoissa olen joutunut todella kokoamaan kaikki voimani peliin päästäkseni tarpomaan läpi uusien päivien, viikkojen ja kuukausienkin, tämä kevät on ollut erityisen voimia vievää aikaa. Huomaan selvästi, että aika tuosta parista vuodesta taaksepäin on ollut helpompaa. Luottoa haaveiden toteutumiselle on riittänyt niin paljon, ettei odotus, epätietoisuus ja yksinkertaisesti oman lapsen kaipuu ole musertanut minua niin suurella voimalla kuin se on nyt alkanut tehdä. Vaikka teoriassa tiedän minulla olevan mahdollisuudet tulla raskaaksi ja saada lapsia, olen silti juuri nyt epätoivoinen. Ja onhan minulla oikeus tuohon tunteeseen - kun kukaan ei oikeasti voi tietää ja taata että tällä tarinalla olisi onnellinen päätös vaikka todennäköisyydet toki ovatkin puolellani.

Huomaan olevani aivan täysin ja kokonaan ulkona ystävieni raskaus- vauva- ja lapsiperhekeskusteluista. En osaa oikein ottaa kantaa niihin enkä tiedä haluanko edes. Tuntuu mahdottoman vaikealta heittäytyä mukaan siihen kaikkeen, tuntuu ylipäätään vaikealta seurata kun he nauttivat suurista vatsoistaan, vauvoistaan ja taaperoistaan. Jotenkin on helpompaa vain vetäytyä sivummalle, antaa niiden iloita keskenään joille sellainen elämä on yhteistä. Tuntuu kamalan kylmäsydämiseltä ja itsekkäältä sanoa näin, mutta tällä hetkellä muiden vauvat ja pienet lapset ottavat minulta enemmän kuin antavat. En haluaisi sen olevan niin, mutta olen nyt ajautunut pisteeseen, jossa kaikki pienet nyytit saavat kurkkuni kuristumaan kasaan ja silmät ja nenän vuotamaan liian helposti.

Olen alkanut kaivata vastapainoksi enemmän erilaisia tapaamisia. Sellaisia, joissa voisin hetkeksi unohtaa kaiken yllä mainittuun liittyvän. Voisin olla vain, pitää hauskaa ja jättää kaiken tämän jonnekin taka-alalle odottamaan seuraavia päiviä. Kaipaan niin kovin ympärilleni myös ihmisiä, joilla jälkikasvua ei olisi laisinkaan, jotka jakaisivat samanlaisen elämäntyylin kuin minä. Kaipaan kaltaisiani. Sitä huoletonta aikaa, kun molemmat tai koko porukka voimme tulla ja mennä kuten huvittaa, keskustelut eivät vaivihkaa käänny vauva-arkeen tai lapsen ensimmäisiin päiväkotipäiviin eikä kellään ole kiirettä kotona odottavien lasten luo. Haluaisin olla niin sanotusti tasavertainen - en se, joka on joutunut jäämään paitsi eikä todellisuudessa tiedä ollenkaan millaisia hetkiä muut keskenään jakavat. Tahtoisin lähelleni enemmän ihmisiä, joiden elämäntilanne on lähempänä samaa kuin omani. Yhtään silti tietenkään väheksymättä jo olemassa olevia ystäviäni, en todella tarkoita ettenkö heistäkin välittäisi.

Jonkinlaista pientä selvitystyötäkin olen asian tiimoilta tehnyt. Tuntuu, että uutisointi vapaaehtoisesti lapsettomista tai muuten vain Suomessa vähentyneen syntyvyyden osalta on yleistynyt. Kaiken järjen mukaan ei olisi siis kovinkaan haasteellinen tehtävä löytää näitä ihmisiä elämäänsä. Helpointa se on jonkin sellaisen yhdistyksen kautta, joka kerää koolle samanhenkisiä kansalaisia ja toimii aktiivisesti juuri heitä ja meitä varten. Löysinkin kaksi vaihtoehtoa, joiden toiminta minua kiinnostaisi.

Ensimmäinen on Vapaaehtoisesti lapsettomat Ry. Tästä yhdistyksestä löysin todella vähän tietoa. Esimerkiksi nettisivuille en päässyt tutustumaan ollenkaan, en tiedä ovatko sivut kokonaan pois käytöstä vai eivätkö ne vain omalla selaimellani jostakin syystä toimineet. Ja sitten taas se sana vapaaehtoinen on kohdallani melko hämäävä, tai itseasiassa erittäinkin harhaanjohtava. En todellakaan ole vapaaehtoisesti tätä tietä kuljettavakseni valinnut. Hyvää noissa tapaamisissa ja uusiin ihmisiin kyseisen yhdistyksen kautta tutustumisessa on varmasti se, että siellä saisi hyvin suurella todennäköisyydellä tosiaankin keskittyä aivan muihin aiheisiin, ja siten voisi tuntea kuuluvansa paremmin joukkoon. Mutta koska toivon saavani omia lapsia ja teen aktiivisesti "työtä" asian eteen, en tiedä onko tuo oikea väylä sitten kuitenkaan lähteä luomaan uusia kaveri- tai ystävyyssuhteita kun näkemysero on minun ja heidän välillään niin suuri: He ovat valinneet lapsettomuuden ja minä en.

Toinen kohdalle osunut vaihtoehto on tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka, jossa lapsettomat toimivat toisilleen vertaistukena ja järjestävät erilaista toimintaa, josta minulla ei tarkempaa tietoa vielä ole. Yhdistys on siis tarkoitettu omasta tahdostaan riippumatta lapsettomille, mutta kuulunko minä oikein sinnekään. Rehellisesti sanoen en tiedä uskaltaisinko mennä paikalle ja väittää olevani lapseton. Jos joku kokee minun käyttävän kyseistä termiä väärin, tai jos joku pahoittaa mielensä siksi, että näin vähäisillä kokemuksilla puhun jo lapsettomuudesta, vaikka tapaamisissa on varmasti ihmisiä joilla kokemukset ovat omiani reilusti pidempiaikaisempia ja kipeämpiä. Jos loukkaan jotakuta tai joku kokee minun vähättelevän hänen suruaan ja ylimitoittavani omaani lapsettomuuspuheillani, sillä sellainen ei todellakaan olisi tarkoitukseni.

Ja ihan yleisellä tasolla, Simpukkaan tällä millään tapaa viittaamatta lisäksi välillä tuntuu, ettei ns. sosiaalista lapsettomuutta pidetä oikein minään eikä siitä saisi puhua tai tuntea surua saati käyttää sanaa tahaton sen edessä. Lapsettomuus on niin tulenarka aihe, että joskus joutuu tosissaan varomaan sanojaan sekä varoa olemasta liian avoin omista sen tuomista tunteistaan, jottei saisi otsaansa asioitaan suurentelevan väärinajattelijan leimaa. Itse sosiaalisesta näkökulmasta kokemaani lapsettomuutta läpikäyneenä voin kuitenkin todeta, että ei, sekään ei ole niin yksinkertainen juttu kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella sen olevan, joskaan ei toki vakavinkaan maailmassa.

Kyllä minua vähän jos nyt ei pelottaisi, niin jännittäisi kuitenkin mennä erityisesti tahattomasti lapsettomille tarkoitettuihin vertaistukiryhmiin tai muihin tapaamisiin. Jos kertoisin, että onhan tässä jo kuusi vuotta odotettu, kaksi vuotta ollut vaikeampaa ja vasta viisi inseminaatiota takana, niin kuinkahan minuun mahdettaisi suhtautua. Olisin kovasti kiinnostunut toiminnasta sekä tapaamaan Simpukan kautta samantyyppisten tunteiden ja kysymysten äärellä eläviä ihmisiä, mutta ehkä kokemukseni ei ole (ehkä vielä...) niin kokonaisvaltainen ja vaikea verrattuna joidenkin muiden läpikäymiin asioihin, ehken ole vielä niin lapseton, että olisi minulta oikein liittyä siihen joukkoon. Taidan olla vielä ikään kuin väliinputoaja, mihinkään tiettyyn raameihin kuulumaton, ja koettaa löytää lapsetonta seuraa jostakin muualta vaikka se saattaa ollakin melkoista hakuammuntaa paikoissa, joissa kulkee erilaisia ihmisiä lähtökohdista ja elämäntilanteista riippumatta.

Ja miksei tapaamisia olla keksitty järjestää ihan vain lapsettomille naisille taustasta riippumatta, jonne jokainen voisi tulla huoletta olkoon vapaaehtoisesti tai tahattomasti ilman jälkikasvua. Ideana vain yhdessä hauskanpito, vaikkapa hyvästä ruoasta ja juomasta nautiskelu ilman että tarvitsee miettiä onko ihan ok, jos saavun porukkaan vaikka taustalla on mitä milloinkin erilaista, omanlaista. Uskoisin, etten ole ainoa lapseton, joka tällaista mahdollisuutta on miettinyt, ehkä jopa suunnitellut jonkin samantyyppisen tapaamisen järkkäämistä - luulisin, että Helsinginkin kokoisesta kaupungista löytyisi innokkaita osallistujia :)