Ihan aluksi: Kiitos kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille! Sydäntä lämmittää huomata, että olette ja elätte yhä mukana, vaikka blogin päivitystahti on hiipunut ollen tällä hetkellä hyvin epäaktiivista. Yritän vuoden vaihduttua vähän tsempata edes jonkin verran tihentäen kirjoitusvälejä :)
Joulu on taas vietetty. Pähkäilin jonkin aikaa sitä, poikkeanko tavallisista jouluperinteistämme ja viettäisinkö jouluni tällä kertaa yksikseni ihan vain eläinten kanssa. Sen verran kauan sitä mietin, että kävi tuuri että sain vielä junaliput lauantaiaamulle kun lopulta päätin kuitenkin tulla tänne kotikotiin. Ja kuluivathan ne joulupäivät sitten ihan perinteisen kaavan mukaisesti kuten muinakin vuosina.
Reissun aikana olen yrittänyt kovasti latailla akkuja tulevaa varten: Nukkunut niin paljon kuin nukuttaa ja löhöillyt tuttuun tapaani läppäri kainalossa sängyssä ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa, vaikka tekemättömiä asioita on jonkin verran rästissä - ne ehtii myöhemminkin. Saunonut hiljaisen hämärässä tervan tuoksussa useina iltoina pitkän kaavan mukaan, syönyt ähkyyn saakka kaikenlaisia jouluruokia; laatikoita, kinkkua, karjalanpiirakoita- ja paistia, kalaa, luumurahkaa, suklaata, erilaisia joululeivonnaisia ja paljon muuta joulupöytään kuuluvaa. Lenkkeillyt ulkona koirien kanssa - sillä täällä on lunta ja sen myötä jouluisempi tunnelma, joten siitä on myös täytynyt ottaa kaikki ilo irti. Meillä pääkaupunkiseudulla lunta ei taida vieläkään olla laisinkaan, mikä tähän aikaan vuodesta tuntuu melko synkältä. Alunperin oli tarkoitus lähteä kotiin jo keskiviikkona, mutta venytin paluuta perjantaille. Ehtii sitä silloinkin.
Sain soitettua joulunalusviikolla klinikallekin. Puhelu sujui suhteellisen kivuttomasti: Vähän piti siinä vaiheessa nieleskellä kun jouduin lausumaan sanat "En ole raskaana". Purin hetken hammasta jotta sain pidettyä itseni koossa, jatkaen sitten kertomalla hoitajalle tulevat suunnitelmani. Hän kyseli mitä ollaan lääkärin kanssa sovittu jatkosta. Kerroin inseminaatioaikeistamme ja totesin perään, etten sittenkään enää halua siihen lähteä. Että se yksi olki kannattaa käyttää nyt järkevämmin. Sovittiin, että soittelen sitten uudemman kerran (keväämmällä tai kesällä), kun haluan aloittaa, jotta saadaan reseptiasiat kuntoon ja saan klinikalla neuvoa hormonipistoksiin.
Itse ivf-hoidossa ainakaan tällä hetkellä en oikeastaan osaa pelätä muuta kuin munasolupunktiota ja mahdollista hyperstimulaatiota, joka saattaa pahimmillaan viedä sairaalaan saakka. En pelkää hormonipistoksia tai sitä, miten kroppa saattaa niihin reagoida. Vaikka hoito on inseminaatiota rankempi, on sen kesto niin lyhyt, että peloistanikin huolimatta otan mielelläni vastaan koko paketin, kaiken mitä annetaan. Olen valmis mihin tahansa. Olisin, vaikka hoitovaihe kestäisi kauankin. Tulen aivan taatusti panikoimaan punktiopäivän lähestyessä. Tärisemään klinikan odotuskäytävällä ja voimaan pahoin ennen toimenpidettä. Hokemaan hoitajille ja lääkärille että pelottaa. Koska se todella pelottaa. Tulen mahdollisesti vaikeroimaan kivusta kylppärin lattialla kuuman suihkun alla jos jälkiseurauksia tulee.
Mutta minä kestän kyllä.
Ajatukseni ovat niin tiiviisti mahdollisessa lopputuloksessa. Ja siinä, että ivf tuo tullessaan reilusti paremman mahdollisuuden.
Hän on tärkeintä koko maailmassa.
Koko ivf-suunnitelma kuulostaa tässä kohtaa kaikenkaikkiaan hyvältä ja sopivalta siirrolta, oikealta askeleelta eteenpäin. Tietysti olisin mielummin pitäytynyt kevyemmissä hoidoissa ja matkani odotuksen odotuksesta seuraavaan vaiheeseen lyhyempänä, mutta aina asiat eivät mene kuten tahtoo ja joskus täytyy kulkea pidempi tie. On helpottavaa tietää, että jotain voidaan vielä tehdä, ettei kaikkia kiviä ole käännetty.
On typerää jossitella ja vatvoa mielessään menneitä, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että entä jos olisin hoitoja aloittaesssani valinnut toisin. Jos olisin ollut järkevämpi ja ajatellut asioita pidemmällä tähtäimellä. Olisin voinut skipata koko inseminaatiorumban ja mennä suoraan koeputkihedelmöitykseen. Muistan yhä ne hetket, kun olin aloittamassa hoitoja ja luin netistä lähes kaiken tiedon ivf-hoidosta ja inseminaatiosta mitä käsiini sain. Muistan miettineeni silloin, voisiko sitä suoraan hypätä tehokkaampaan hoitoon, jotta tulosta ehkä saataisi nopeammin. Saattaisin olla nyt jo onnellisesti äiti pienelle, jos olisin valinnut toisin. Mutta niin klinikalla kuin muissakin yhteyksissä puhuttiin ensimmäisenä hoitona inseminaation puolesta, ryhdyin siihen ajatellen sen riittävän ja tuovan minulle onnen. Mutta tässä sitä nyt ollaan. En missään vaiheessa avannut suutani ja ehdottanut sitä lääkärille, painoin ivf-ajatukset taka-alalle ja annoin vain palaa...
Toisaalta niin moni, lähes kaikki joiden hoitokeinoksi ivf ei lähtökohtaisesti ole se ainoa toimiva vaihtoehto, päätyvät inseminaatioon. Näin tein myös minä, eikä siinä ole mitään kummaa tai sellaista, miksi siitä pitäisi näin jälkikäteen itseään soimata. Tapanani ei ole elämässäni katsella taaksepäin, katua tai roikkua menneissä teoissa tai tekemättä jättämisissäni. Olen aina osannut ajatella ja lohduttautua sillä, etten voi muuttaa mennyttä, en vaikka kuinka haluaisin ja murehtisin. Taakse jääneet asiat ovat ja pysyvät, ja vain tulevaan minun on mahdollista tiettyjen rajojen sisällä vaikuttaa ja tehdä parhaani. Niin on hyvä tarttua asioihin nytkin, vaikka se välillä tuntuukin hieman haastavalta.
Kaikki mahdollisuudet ovat tulevassa, ei menneessä. Hoidan nyt kevättalven- ja kevään aikana viimeiset koulurutistukset pois alta, otan kosketusta uuteen opinahjoon osallistumalla psykologian valintakokeeseen ja kaiken tämän jälkeen ovat hoitoasiat taas ajankohtaisia. Aika kesään tuntuu nyt taas kovin pitkältä, mutta joka kerta kun olen näin ajatellut, olen lopulta kuitenkin huomannut ajan kuluneen kuin siivillä. Luotan että niin käy nytkin. Tuleva kevät on niin täynnä muita projekteja, että ne saavat ajantajun lakkaamaan ainakin hetkittäin.
Tästä on hyvä jatkaa. Ja täytyy jatkaa. Toivoen myötätuulia kohti sitä elämäni suurinta ja tärkeintä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti