Liityin muutama viikko taaksepäin Facebookissa lapsettomien yhdistys Simpukan omaan ryhmään, joka on tarkoitettu ensimmäistä lastaan toivoville pareille ja yksineläville, siis kaikille jotka syystä tai toisesta käyvät läpi tahatonta lapsettomuutta. Olen moneen kertaan harkinnut Simpukan vertaistukiryhmiin osallistumista, sekä netissä tapahtuvan keskustelun että livetapaamisten muodossa. Se on kuitenkin aina jäänyt vain ajattelutasolle. Nyt, kun Facebookin ryhmä tuli vastaan tavallaan vahingossa etsiessäni Googlella jonkinlaista tukea lapsettomuuden kanssa painiskeluun, päätin että tämä on se hetki. Napsautin liittymispyynnön menemään, vastasin sen yhteydessä olevaan kysymykseen ja odotin. Kului vain muutama tunti ja minut hyväksyttiin ryhmän jäseneksi.
Syy siihen, miksi alunperin kovasti epäröin ryhmään ja ylipäätään Simpukan toimintaan mukaan liittymistä oli se, että jankkasin (liian) kauan itseni kanssa siitä, olenko niin sanotusti tarpeeksi lapseton, jotta minulla olisi oikeus olla yksi heistä, jotka asiasta todella kärsivät. Että onko minun kokemuksellani vielä asiallista puhua lapsettomuuden tuskasta sellaisten lasta toivovien kuullen, joilla on taustalla vuosien luomuyritys ja sarja rankkoja, onnettomasti päättyneitä ivf-hoitoja.
Olen mieltänyt itseni tahattomasti lapsettomaksi jo melko kauan. Olen aina ajatellut, ettei pelkkä fyysinen vika naisessa tai miehessä tai molemmissa ole ainoa syy lapsettomuudelle. Se on yksi syy, muttei ainoa oikea. Syitä on muitakin, eikä niistä kärsivä ole yhtään sen vähempää lapseton kuin ihminen, jolla jokin poikkeava seikka kropassa tai hormonitoiminnassa estää / vaikeuttaa lastensaantia. Sopivan kumppanin puuttuminen, taloudellinen vaikeus, sairaus, muulla tavoin epäsopiva elämäntilanne tai mikä tahansa sellainen syy, joka asettaa ylitsepääsemättömät tai vaikeasti voitettavat haasteet lapsitoiveen toteutumiselle, ovat lupa astua siihen tahattomasti lapsettomien joukkoon, josta voi saada apua ja tukea tavalla tai toisella vaikeaan tilanteeseen. Lupa on myös läpikäydä niitä raskaita tunteita ja ajatuksia ilman, että kukaan on oikeutettu niitä kyseenalaistamaan. On lupa sanoa se sana ääneen. Lapseton. Tahattomasti lapseton.
Olen aina tiennyt tämän ja elänyt sen mukaisesti. En ole yrittänyt kieltää tai tukahduttaa tunteitani tai väheksynyt omaa tilannettani silloin, kun olen ihan hiljaa itsekseni tai niiden ihmisten seurassa, joiden tiedän (ja tökerösti ehkä joskus ainakin luulen tietäväni vaikken oikeasti välttämättä edes tiedä) selvinneen tämän asian suhteen kivuitta. Olen pystynyt myöntämään, että olen tahattomasti lapseton eikä se siitä asiaa kieltämällä muutu. Eihän minulla ole vieläkään lasta, vaikka toivoisin sellaista eniten koko maailmassa.
Jotenkin tämän kaiken avoimesti esiin tuominen on tuntunut arveluttavalta. Nimenomaan se on tuntunut silloin aiemmin, muttei tunnu enää. Olen aina miettinyt juuri niitä ihmisiä, muun muassa niitä mahdollisia blogini lukijoita, jotka ovat olleet hoidoissa jo kauan, saamatta lasta syliinsä saakka, tai lopulta kokeneet onnensa vasta pidemmän hoitojakson ja odottamisen päätteeksi. Olen säästellyt tuntojeni purkamista julkisesti, etten loukkaisi heitä tai saisi aikaan turhautumista. En ole halunnut antaa kuvaa, että kuvittelisin oman suruni olevan suurempi kuin heillä vaikka tiedän, että osa lapsettomista on todella tarponut vaikeammilla soilla kuin minä. Tiedän omasta kokemuksestani, että vähättely satuttaa, enkä tahdo laittaa sitä kiertämään - edes vahingossa.
Toisten tunteet täytyy ottaa huomioon, mutta välillä on pakko ajatella tiettyjen rajojen sisällä myös itseään. Kaikkia vastoinkäymisiä ei voi vertailla, sillä jokainen meistä sietää asioita eri tavoin, joku enemmän ja toinen taas vähemmän, ja jokaisen kokemus on yksilöllinen.
En voi aina pelätä loukkaavani jotakuta toista kertomalla avoimesti omista tunteistani ja siitä, millaisina elämässäni tapahtuvia käänteitä milloinkin koen. Myönnän kyllä sortuvani joskus "Miksi tuo valittaa, kun se on päässyt minua helpommalla"-ajatteluun. Mutta se on osa ihmisyyttä - sitä, että oikein katkeralla hetkellä vertaa itseään muihin ja tuntee olevansa vaikeammassa asemassa. Tunteita tulee ja menee, eikä niihin aina voi itse vaikuttaa - eikä toisaalta tarvitsekaan. Omien tunteidensa patoaminen ei pidemmän päälle tiedä hyvää, ja on vain ihmiselle itselleen terveellistä ja helpottavaa osata sanoittaa tunteensa ja ennen kaikkea hyväksyä ne, tuntea niitä ja antaa itselleen lupa myös negatiivisiin ajatuksiin.
Kun ajattelen järjellä, silloin kun mieli on tyyni, ymmärrän etten voi tietää kuka mitäkin lopulta on kokenut. Ymmärrän, että totta tosiaan jokaisen kokemus on yksilöllinen enkä koskaan pohjimmiltani luokittele ketään meistä oman intuitioni mukaan kevyesti eteenpäin tanssahteleviin, syvempien vesien alla viimeisillä voimillaan rypeviin tai johonkin siltä väliltä. Se ja kaikki muut negatiiviset ajatukset ovat vain osa tätä tunnemyrskyä, jonka pyörteissä vellon juuri nyt ja yritän saada pidetyksi edes pääni pinnalla etten hukkuisi ihan kokonaan...
Simpukan ryhmään liittyminen on tehnyt minulle hyvää, ja se on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni vähään aikaan. Siellä on ihmisiä, jotka käyvät tätä samaa läpi omien kokemustensa ja elämäntilanteidensa kanssa, jokainen kuitenkin yhtälailla arvokkaana jäsenenä ryhmässä. Olen huomannut, että ilmapiiri ja yhteishenki on ihanan lämmin ja asiallinen, jokainen saa tukea sitä tarvitessaan enkä ole vielä tähän mennessä nähnyt yhdessäkään viestiketjussa ainuttakaan ikävää tai ajattelematonta kommenttia.
Koin äitienpäivänä surua tyhjästä sylistäni kaiken sen hehkutuksen ja äitiyden ihanuuden keskellä, jota tuli joka tuutista koko viikonlopun TV-uutisia myöten. Kirjoitin asiasta ryhmään että olo vähän helpottuisi. Ja helpottihan se, sain ihania tsemppiviestejä ja tunsin ensimmäistä kertaa, että tilanteeni todellakin ymmärretään ja tavallaan on lähellä ihmisiä, jotka haluavat antaa tukeaan sen minkä ehtivät ja pystyvät. Kyllä vertaistuki vaan on se paras tuki asiassa kuin asiassa.
Ryhmässä oli pyyntönä, että jokainen uusi jäsen kirjoittaisi jotakin itsestään, vaikka vain jonkin lyhyen viestin verran. Kirjoitin keskipitkän tekstin itsestäni ja tilanteestani (kirjoittaminen lähtee aina ihan lapasesta ja lyhyet tekstit eivät selvästikään ole vahvinta alaani :)). Loppuun minun oli pakko varovasti kertoa ymmärtäväni, ettei tilanteeni ole niin vaikea kuin osalla muista, mutta että kuitenkin koen lapsettomuuden vahvasti kuuluvan nyt elämääni. Eräs viestiäni kommentoinut nainen kirjoitti, ettei minun pitäisi lainkaan vähätellä tilannettani - aina löytyy joku, jolla menee huonommin. Oikeastaan se oli käänteentekevä hetki, jolloin ymmärsin voivani olla avoimempi, eikä minun tarvitse peitellä tai vähätellä tätä näinkin suurta asiaa, vaan voin kirjoittaa siitä hyvillä mielin myös tulevaisuudessa.
Toivon rohkeutta myös muille. Juuri sinulle joka mietit, mitä voit tai et voi puhua, ajatella ja tuntea. Millainen saat tai et saa olla. Mikään asia ei ole niin yksioikoinen, että se kulkisi aina saman kaavan mukaisesti yleisten, mieliimme sitkeästi pinttyneiden käsitysten kanssa. Jokainen elämäntilanne, sairaus, vamma, suru, huoli, murhe, ongelma - ratkaistu tai ratkaisematon, pelko... Kaikilla niillä on olemassa jokin yhteinen nimi, kullakin omansa, mutta sisältö on harvoin täysin sama. Jokaisessa on jotakin erilaista, omanlaistaan ja sellaista mitä muilla ei ole. Ajattele, tunne, puhu ja kuuntele itseäsi. Ole armollinen itsellesi, avaa tilannettasi rohkeasti ja käsittele sitä sillä juuri sinulle parhaiten sopivalla tavalla, tietenkin muita ihmisiä vahingoittamatta. Älä tartu ympäristösi vähätteleviin lauseisiin, vaan luota siihen miltä juuri sinusta tuntuu, ja millaista tukea koet tarvitsevasi. Itselleen täytyy antaa aikaa ja tilaa, ja elämä käy keveämmäksi kun löytää keskustelukumppanin tai useamman, joiden kanssa voi saavuttaa sen oikean yhteyden, jotta asioita on helpompaa selvittää.
Ihanaa kesän odotusta ihan jokaiselle teille! Yritän piakkoin palailla asiaan seuraavaksi opintomietteiden merkeissä. Siihen asti: Nauttikaa auringosta ja lämmöstä, syökää jäätelöä ja voikaa hyvin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti