keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Olisi edes joku jota syyttää kaikesta

Niin se on, että ihminen kyllä tuntee kroppansa ja sen, mitä sen tietyt merkit milloinkin enteilevät ja tarkoittavat. Tai ainakin minä tiedän. Tälläkään kertaa en erehtynyt.

Menin maanantaiaamuna sovitusti klinikalle verikokeeseen. Koko reissu on muistikuviltaan aika hämärä, sillä olin nukkunut edellisen yön niin huonosti, vain muutaman tunnin ja mieli oli muutenkin synkistä synkin.

Huoneeseen astuessani hoitaja totesi: "Niin säkö olit nyt tehnyt positiivisen raskaustestin?". Ehkei hän muistanut miksi tulin veritestiin niin ajoissa. Ei hän pahalla kysynyt. Mutta kysymys sattui. Se sattui niin että sain pidätellä itseäni tosissaan etten kääntynyt takaisin ja häipynyt ulos koko rakennuksesta samantien. En ole koskaan eläessäni saanut testitikkuun kunnollista plussaa, en koskaan.

Hoitajan etsiessä suonta ja touhutessa vieressä purin hammasta ja toivoin koko homman olevan ohi niin pian kuin mahdollista. Halusin pois. Sain vain sanotuksi, ettei siellä mitään ole, muuta en pystynyt. Homma oli äkkiä paketissa ja tulos luvattiin soitella iltapäivällä. Kyyneleitä nieleskellen poistuin huoneesta, kävelin käytävän päähän ja hissiin taakseni katsomatta. Iltapäivällä sitten hoitaja soitti. En enää muista mitä hän sanasta sanaan sanoi, kuinka kertoi tuloksen. Mutta nollaa se näytti ja romahdin puhelun jälkeen vielä kerran vaikka olin käsitellyt asiaa jo monta päivää aiemmin.

Olisi edes joku jota syyttää kaikesta. Joku jolle raivota ja jonka niskaan kaataa tämä paska että helpottaisi eikä sekään sitten lopulta auttaisi mitään. Syyllisen etsiminen on typerää ja turhaa, koska sellaista ei todellakaan näissä kuvioissa ole. Mikään tässä ei ole kenenkään vika. Ei lääkäreiden, hoitajien, läheisten, naapurin, kaverin sedän serkun kummin kaimojen, ei kenenkään. Paitsi tämän mihinkään suureen ja merkittävään kykenemättömän kroppani. Se petti minut taas. Se sylki kaiken ulos ennen kuin mitään ehti edes alkaa.

Tai sitten se on se lääke. Lutinus. Se petti ja antoi uuden kierron tulla ennen aikojaan. Kaikki olisi ehkä voinut onnistua, jos se olisi toiminut kuten sen olisi kuulunut toimia. Näitäkään asioita ei tiedä etukäteen. Jokaisessa lääkekokeilussa on aina ensimmäinen kerta, ja se kerta voi joko sujua tai sitten lääke ei vain ole oikea tai sen annos on epäsopiva. Seuraavassa siirrossa vaadin annoksen nostoa ja vaihtoa takaisin Lugesteroniin mikäli ei ole onnistumismahdollisuuksien kannalta merkitystä sillä kumpaa keltarauhashormonivalmistetta käytetään. Lugesteronissa on olemassa myös 200 mg kapseli samassa, Lutinuksessa ei. Lugesteronin käyttö tulisi laskujeni mukaan hieman edullisemmaksi kuin Lutinuksen, varsinkin suuremmilla annoksilla. Yritän taivutella lääkärin kirjoittamaan myös kortisonia kiinnittymisen tueksi. Pakkohan tässä on jotain tehdä. Aivan pakko.

Onneksi sain terveysasemalta lääkäriajan, joskin se meni vasta huhtikuun puolelle. Eivät luultavasti pitäneet tätä henkistä puolta niin akuuttina, että lääkärille pääsisi aiemmin. Mutta psykiatrisen sairaanhoitajan yhteystiedot sain ja tiedon että sinne voisi päästä juttelemaan jo ennen lääkärin vastaanottoa. Aion ehdottomasti mennä, vaikka vähän jännittää kuinka siellä tahatonta lapsettomuutta käsitellään. On pakko saada jutella näistä jonkun ammattilaisen kanssa, kukaan tuskin loputtomiin jaksaa ilman keskusteluapua tällaista taakkaa harteillaan kantaa. En minä ainakaan.

Terveyskeskuslääkäri laittoi sähköisen asioinnin kautta viestin, jossa kertoi laittaneensa lähetteet perusverikokeisiin. Kävin mielenkiinnosta vilkaisemassa lähetettä omakannasta. Sieltäpä löytyikin pitkänpitkä lista eri verikokeista, joiden lyhenteistä en ymmärtänyt puoliakaan. Sen verran sain niitä googletettua, että ainakin ne sisälsivät maksakokeita, vitamiinitsekkauksia ja tietenkin kilpirauhaskokeet sekä yllätyksekseni myös ferritiinikoe. Ferritiinistä olen lukenut paljon, kuinka siihen ei lähetettä helpolla terveyskeskuksista irtoa. Siksipä olin varautunut jo mittauttamaan sen yksityisellä puolella, sillä se on pakko saada tietää, edes oman mielenrauhan vuoksi. Mutta sain sen sen enempää vaatimatta, kerroin vain väsymyksestä (josta valitin täälläkin jo varmaan parisen vuotta taaksepäin), hiusten lähdöstä, huimauksesta ja turhan helposti hengästymisestä. Ei siihen muuta tarvinnut.

Nyt vaan mennään näillä eväin eteenpäin. Täytyy yrittää saada arki taas soljumaan edes jotenkin ja alkaa suunnitella seuraavaa siirtoa ja miettiä, milloin olisi siihen taas mahdollisuus. Helppoahan tämä ei todellakaan ole, mutta koitan vain selvitä päivä kerrallaan. Toivottavasti keskusteluavusta on apua, ja toivottavasti lääkäri keksii myös jotakin helpotusta oloon. Ainakin tällä hetkellä on tunne, että hätäni on otettu vakavasti ja minua halutaan auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Ehkä se vielä joskus taas tästä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti