Viime vuodesta on vaikea kirjoittaa

Viimeisimmästä kirjoituksestani on taas kulunut aikaa sen verran paljon, etten voi mitenkään mieltää sitä enää kohtuullisen pituisena postausvälinä, mikäli aion ylläpitää edes jollain tapaa säännöllisesti päivittyvää blogia. Olen kirjoittanut tekstin, tallentanut sen luonnoksiin ja avannut muutaman kerran uudelleen. Yrittänyt saada luotua siihen järkeviä lauseita, raapustaa pientä koostetta äskettäin päättyneestä vuodesta, mutta sanasuoni takkuaa ja lopulta olen aina vain sulkenut koko tekstin odottamaan niitä tuottoisampia päiviä. Sellaisia ei kuitenkaan ole vieläkään tullut.

Viime vuodesta on vaikea kirjoittaa. Tajusin, etten muista siitä kuin joitakin pieniä pätkiä sieltä ja täältä, ellei niitä suurimpia pettymyksiä, kyyneleitä ja ikäviä tunteita lasketa mukaan, mutta ne solmut on täällä jo kertaalleen avattu ja käsitelty. On joukossa hyviäkin hetkiä - aivan varmasti, mutta ne ovat osittain hukkuneet niiden kuormittavimpien alle. Muistan kuitenkin jotakin; kuinka sain suurimman osan opinnoistani päätökseen, kirjoitin syksyn ylioppilaskirjoituksissa omat odotukseni ylittäneet, ei huippu- mutta kuitenkin perus keskivertoa paremmat arvosanat, ja rentouduin mökillä luonnon helmassa lämpöisten kesäpäivien syleilyssä. Muistan ihania sateisia päiviä, joista nautin, ja kuinka virkistävältä kesäsade tuntui kasvoilla kävellessäni lähikaupasta kotiin mukanani iso kasa ihania tuoreita, suuria, makeita mansikoita. On ollut pakko tarttua ihan pieniinkin hetkiin, nauttia niistä - muuten tätä ei jaksaisi.

Olen pohtinut paljon blogini suuntaa. Sitä, mihin päin haluaisin blogiani viedä ja mistä minulla olisi jotakin kerrottavaa. Vauva-asioissa ei tällä hetkellä ole juurikaan sellaista, mistä voisin ammentaa julkaisukelpoista päivitettävää. Toisaalta on parempikin, että annan asian nyt hetken aikaa vain olla. En tietenkään pääse ajatuksistani kokonaan eroon sillä se kaikki on niin suuri osa elämääni, mutta keskityn mielummin tämän kevään ajan kaikkeen muuhun, jottei se repisi minua kokonaan pirstaleiksi. Siksi olen pyrkinyt välttämään aihealueeseen liittyviä asioita - myös ollut tarkoituksella pois blogimaailmasta, etten tiedostaisi omaa lapsettomuuttani aivan niin voimakkaasti. Olo tuntuu helpommalta, kun päälimmäisenä arjessa on jotain aivan muuta.

Vertaistukea toki kaipaisin, mutten oikein tiedä mistä sitä ainakin näin alkuun vain netin välityksellä saisin, ja mistä osaisin edes lähteä sellaista etsimään. Googlasin eräänä päivänä pikaisesti lapsettomuusblogeja. Yritin etsiä nimenomaan niitä blogeja, joissa ollaan vielä yritysvaiheessa, mutta löysin vain yhden. Ovatkohan sellaiset jo todella reippaasti vähentyneet, vai eivätkö ne vain osuneet kohdalle?

Onneksi tämä kevät meneekin vielä tiukasti koulukirjojen äärellä. Kun pysähdyn ihan totaalisesti ja kokonaan, valahdan liian usein surun verhoon - mitä jos se ei vain onnistu. Ei auta ajatella, että mitä tymäkämmät keinot, sitä parempi mahdollisuus - lasta ei kukaan voi minulle luvata. Aika vain sitten lopulta näyttää miten tämä taisto päättyy. Olen odotellut vuoroani jo sen verran kauan, etten uskalla luottaa olevani loppusuoralla tässä tämänhetkisessä tilassa. Siksi on hyvä, ettei luppoaikaa arjen tohinassa juuri jää, vaan touhua riittää niin paljon kuin vain jaksaa tehdä.

Tahtoisin kirjoittaa, koska nautin siitä. Tahtoisin ideoida ja toteuttaa blogipostauksia, mutta elämässäni on tällä hetkellä meneillään aikakausi, josta ei oikein mitään kummoista ikuistettavaa irtoa. Olen lueskellut paljon lemmikkiblogeja ja pyöritellyt sellaisen perustamista itsekin. Näiden karvakorvien kanssa nimittäin sattuu ja tapahtuu usein, ja niitä kommelluksia voisi hyvinkin jakaa muidenkin iloksi. Jotta voisin jatkaa säännöllistä bloggausharrastustani, voisi blogin uudistus olla tarpeen. Esittelytekstiä ja ehkä jopa ulkoasua myöten. Vlogi on myös ollut tapetilla tosin vain lähinnä ajatuksen tasolla sitten joskus. Kaikki tämä saa kuitenkin vielä hautua ja odottaa otollisempaa hetkeä. Nyt ideat tuntuvat sen verran raakileilta, etten lähde niiden pohjalta työstämään vielä minkäänlaisia uudistuksia. Antaa ajan kulua, mennään fiilispohjalta ja kirjoitan silloin kun siihen syttyy inspiraatio.

Ajatuksia pyhien keskellä

Ihan aluksi: Kiitos kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille! Sydäntä lämmittää huomata, että olette ja elätte yhä mukana, vaikka blogin päivitystahti on hiipunut ollen tällä hetkellä hyvin epäaktiivista. Yritän vuoden vaihduttua vähän tsempata edes jonkin verran tihentäen kirjoitusvälejä :)

Joulu on taas vietetty. Pähkäilin jonkin aikaa sitä, poikkeanko tavallisista jouluperinteistämme ja viettäisinkö jouluni tällä kertaa yksikseni ihan vain eläinten kanssa. Sen verran kauan sitä mietin, että kävi tuuri että sain vielä junaliput lauantaiaamulle kun lopulta päätin kuitenkin tulla tänne kotikotiin. Ja kuluivathan ne joulupäivät sitten ihan perinteisen kaavan mukaisesti kuten muinakin vuosina.

Reissun aikana olen yrittänyt kovasti latailla akkuja tulevaa varten: Nukkunut niin paljon kuin nukuttaa ja löhöillyt tuttuun tapaani läppäri kainalossa sängyssä ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa, vaikka tekemättömiä asioita on jonkin verran rästissä - ne ehtii myöhemminkin. Saunonut hiljaisen hämärässä tervan tuoksussa useina iltoina pitkän kaavan mukaan, syönyt ähkyyn saakka kaikenlaisia jouluruokia; laatikoita, kinkkua, karjalanpiirakoita- ja paistia, kalaa, luumurahkaa, suklaata, erilaisia joululeivonnaisia ja paljon muuta joulupöytään kuuluvaa. Lenkkeillyt ulkona koirien kanssa - sillä täällä on lunta ja sen myötä jouluisempi tunnelma, joten siitä on myös täytynyt ottaa kaikki ilo irti. Meillä pääkaupunkiseudulla lunta ei taida vieläkään olla laisinkaan, mikä tähän aikaan vuodesta tuntuu melko synkältä. Alunperin oli tarkoitus lähteä kotiin jo keskiviikkona, mutta venytin paluuta perjantaille. Ehtii sitä silloinkin.

Sain soitettua joulunalusviikolla klinikallekin. Puhelu sujui suhteellisen kivuttomasti: Vähän piti siinä vaiheessa nieleskellä kun jouduin lausumaan sanat "En ole raskaana". Purin hetken hammasta jotta sain pidettyä itseni koossa, jatkaen sitten kertomalla hoitajalle tulevat suunnitelmani. Hän kyseli mitä ollaan lääkärin kanssa sovittu jatkosta. Kerroin inseminaatioaikeistamme ja totesin perään, etten sittenkään enää halua siihen lähteä. Että se yksi olki kannattaa käyttää nyt järkevämmin. Sovittiin, että soittelen sitten uudemman kerran (keväämmällä tai kesällä), kun haluan aloittaa, jotta saadaan reseptiasiat kuntoon ja saan klinikalla neuvoa hormonipistoksiin.

Itse ivf-hoidossa ainakaan tällä hetkellä en oikeastaan osaa pelätä muuta kuin munasolupunktiota ja mahdollista hyperstimulaatiota, joka saattaa pahimmillaan viedä sairaalaan saakka. En pelkää hormonipistoksia tai sitä, miten kroppa saattaa niihin reagoida. Vaikka hoito on inseminaatiota rankempi, on sen kesto niin lyhyt, että peloistanikin huolimatta otan mielelläni vastaan koko paketin, kaiken mitä annetaan. Olen valmis mihin tahansa. Olisin, vaikka hoitovaihe kestäisi kauankin. Tulen aivan taatusti panikoimaan punktiopäivän lähestyessä. Tärisemään klinikan odotuskäytävällä ja voimaan pahoin ennen toimenpidettä. Hokemaan hoitajille ja lääkärille että pelottaa. Koska se todella pelottaa. Tulen mahdollisesti vaikeroimaan kivusta kylppärin lattialla kuuman suihkun alla jos jälkiseurauksia tulee.

Mutta minä kestän kyllä.

Ajatukseni ovat niin tiiviisti mahdollisessa lopputuloksessa. Ja siinä, että ivf tuo tullessaan reilusti paremman mahdollisuuden.

Hän on tärkeintä koko maailmassa.

Koko ivf-suunnitelma kuulostaa tässä kohtaa kaikenkaikkiaan hyvältä ja sopivalta siirrolta, oikealta askeleelta eteenpäin. Tietysti olisin mielummin pitäytynyt kevyemmissä hoidoissa ja matkani odotuksen odotuksesta seuraavaan vaiheeseen lyhyempänä, mutta aina asiat eivät mene kuten tahtoo ja joskus täytyy kulkea pidempi tie. On helpottavaa tietää, että jotain voidaan vielä tehdä, ettei kaikkia kiviä ole käännetty.

On typerää jossitella ja vatvoa mielessään menneitä, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että entä jos olisin hoitoja aloittaesssani valinnut toisin. Jos olisin ollut järkevämpi ja ajatellut asioita pidemmällä tähtäimellä. Olisin voinut skipata koko inseminaatiorumban ja mennä suoraan koeputkihedelmöitykseen. Muistan yhä ne hetket, kun olin aloittamassa hoitoja ja luin netistä lähes kaiken tiedon ivf-hoidosta ja inseminaatiosta mitä käsiini sain. Muistan miettineeni silloin, voisiko sitä suoraan hypätä tehokkaampaan hoitoon, jotta tulosta ehkä saataisi nopeammin. Saattaisin olla nyt jo onnellisesti äiti pienelle, jos olisin valinnut toisin. Mutta niin klinikalla kuin muissakin yhteyksissä puhuttiin ensimmäisenä hoitona inseminaation puolesta, ryhdyin siihen ajatellen sen riittävän ja tuovan minulle onnen. Mutta tässä sitä nyt ollaan. En missään vaiheessa avannut suutani ja ehdottanut sitä lääkärille, painoin ivf-ajatukset taka-alalle ja annoin vain palaa...

Toisaalta niin moni, lähes kaikki joiden hoitokeinoksi ivf ei lähtökohtaisesti ole se ainoa toimiva vaihtoehto, päätyvät inseminaatioon. Näin tein myös minä, eikä siinä ole mitään kummaa tai sellaista, miksi siitä pitäisi näin jälkikäteen itseään soimata. Tapanani ei ole elämässäni katsella taaksepäin, katua tai roikkua menneissä teoissa tai tekemättä jättämisissäni. Olen aina osannut ajatella ja lohduttautua sillä, etten voi muuttaa mennyttä, en vaikka kuinka haluaisin ja murehtisin. Taakse jääneet asiat ovat ja pysyvät, ja vain tulevaan minun on mahdollista tiettyjen rajojen sisällä vaikuttaa ja tehdä parhaani. Niin on hyvä tarttua asioihin nytkin, vaikka se välillä tuntuukin hieman haastavalta.

Kaikki mahdollisuudet ovat tulevassa, ei menneessä. Hoidan nyt kevättalven- ja kevään aikana viimeiset koulurutistukset pois alta, otan kosketusta uuteen opinahjoon osallistumalla psykologian valintakokeeseen ja kaiken tämän jälkeen ovat hoitoasiat taas ajankohtaisia. Aika kesään tuntuu nyt taas kovin pitkältä, mutta joka kerta kun olen näin ajatellut, olen lopulta kuitenkin huomannut ajan kuluneen kuin siivillä. Luotan että niin käy nytkin. Tuleva kevät on niin täynnä muita projekteja, että ne saavat ajantajun lakkaamaan ainakin hetkittäin.

Tästä on hyvä jatkaa. Ja täytyy jatkaa. Toivoen myötätuulia kohti sitä elämäni suurinta ja tärkeintä...

Yhä olet niin kaukana

Liian kaukana. Saavuttamaton? Viimeksi astuessani ulos klinikan ovista lähetin hiljaa pyynnön pienen sinne jonnekin: Kunpa elämäsi nyt alkaisi. Kuulisinpa pikkuruisen sydämesi sykkeen ja olisin kuin unessa. Vierisipä kuukausia se yhdeksän. Voi kunpa pian saapuisit, ja saisin sinut syysvauvana syliini.

Mutta kukaan ei kuullut pyyntöäni, et saanut mahdollisuutta. Kahden viikon piina päättyi jo tutuksi tulleisiin yhden viivan kyyneliin.

Letrozolit kasvattelivat mahtavan mollukan. Pistin Ovitrellea ja piinapäivät viimeistelin vielä Lugesteronilla. Mutta ei. Ei mitään. Pelkkää tyhjää. tiesin jo dpo 9 paikkeilla tutuista kohtukrampeista pelin olleen menetetyn. Hajotin itseni taas, ja kuten pelkäsin - joulun alkajaisiksi. Jouluaarretta ei ole...

Vielä yksi olki on pakkasessa. Sitä ei kuitenkaan enää käytetä hukkaan tuhlaillen, vaan harkitusti omaa järjenääntä kuulostellen. Lääkärin kanssa oli puhe, että jos tämä ei onnistu, tehdään oljella vielä yksi inseminaatio ja katsotaan sitten jatkoa. Mutta tässä nyt muutaman päivän asiaa pyöriteltyäni totesin jo itselleni, ettei niin enää tule tapahtumaan, ja aion ilmoittaa saman asian myös klinikalle kunhan tästä taas pääsen sen verran tolpilleni, että pystyn soittamaan sinne parkumatta.

Ajattelin joskus, etten kai minä sentään tähän pisteeseen joudu, että kyllä se onnistuu helpommankin kautta kun vaan tarpeeksi tässä yritetään. Mutta toisin kuin ounastelin, edessä se on väistämättä... Nimittäin ivf-hoito. En vielä tiedä mitä tuumaa lääkäri, mutta itse en enää näe minkäänlaista järjen hiventä jatkaa omalla kohdallani inseminaatiohoitoja kaiken tämän jälkeen, enkä aio niihin suostua. Se on vain rahan, ajan ja henkisen jaksamisen hukkaa. Olen 99 prosenttisen varma, että vaikka kevyitä hoitoja jatkettaisi hamaan tappiin en tule onnistumaan niillä. Ja jos joskus kävisikin inseminaatiotärppi, se erittäin suurella todennäköisyydellä kuluttaisi sitä rahaa ja aikaa rutkasti enemmän. Se yksi ainokainen olki tullaan käyttämään tymäkämpiin toimenpiteisiin enkä suostu enää perääntymään päätöksestäni.

Yksityisen puolen ivf on kallis sijoitus. Ja hoitona melkoisen riskialtista touhua. Laitetaan peliin noin viitisen tonnia (tai ei ihan, kun se olki on jo olemassa) eikä mitään takeita ole onnistumisesta vielä sittenkään. Koko tapahtumaketjussa on niin monta välivaihetta jotka voi mennä persiilleen: Ensin kasvatellaan munarakkuloita ja toivotaan, että niitä alkaisi pullahdella useampi kuin yksi tai kaksi. Kun munasolut on raivattu parempaan talteen jännitellään kuinka monella niistä on kyky hedelmöittyä. Ja kasvaa ja kehittyä hedelmöittymisvaiheesta vielä eteenpäin ilman että kehitys tyssää heti alkuunsa. Ja ne hyperstimulaatiovaarat ja mahdolliset tuoresiirrot ja pakastukset ja pakastuksesta sulatukset ja selviääkö alkio siitä. Ja siirron jälkeen alkavat samat epäonnistumisen riskit mitkä muissakin raskauksissa ovat olemassa. Niinkin voi käydä, ettei yksikään munasolu hedelmöity, ja koko homma leviää ihan tyystin käsiin. Paljon on siis vielä edessä, paljon on toivottavaa ja tehtävää ennen kuin sitten lopulta - ehkä - kaikki saattaisi päättyä onnellisesti...

Ja minulla on vielä se extratyö etsiä joku, jolla on aikaa ravata täällä päivittäin aamuin ja illoin sekoittamassa lääkeaineita ja pistelemässä vatsanahkaani erinäisillä neuloilla - toki voin kulkea itsekin mikäli hormonit eivät kehitä sietämätöntä vatsakipua, jollaisella joku on joskus pelotellut nettikirjoitteluillaan, kun munasarjat alkavat todenteolla painamaan pullistelevista rakkuloista. Ei kai sekään kuitenkaan toimintakykyä täysin lamauta? Ovitrellemaiset esitäytetyt kynäthän ovat ihan helppoa kauraa tuikkia menemään itsekin, mut luulen, että tuon hormonikavalkadin joukkoon mahtuu niitä vaikeampiakin tapauksia, joissa täytyy annostella, mittailla ja olla tarkkaakin tarkempi. Paljon on siis kaikenkaikkiaan asioita, monta liikkuvaa osaa joiden putkeen sujumisen hyväksi voi tehdä vain parhaansa...

Sitä punktiotakin pelkään kuin jotain tuomiopäivää konsanaan. Pelkään että kipu yltyy sellaiseksi että lopulta vain oksennan ja panikoin.

Ihan kaikesta huolimatta olen valmis siirtymään vahvempaan vaihtoehtoon. En näe yhtäkään ainoaa syytä miksi en tätä läpi tarpoisi. Tuleen ei auta jäädä makaamaan, vaan on vain yritettävä vielä kun jotakin voidaan asialle tehdä. Pyörät lähtenevät pyörimään vasta kesällä, koska hoidon tyyriys pakottaa odottamaan ja hankkimaan pullavuutta lompakolle. Ja sittenkin tarvitsee ottaa vielä lainaa tukemaan rahapuolta tässä projektissa. Luojalle kiitos, että opinnot alkavat olla loppurutistuksia vaille valmiit, joten aikaa töille on enemmän.

Mutta kyllä tämä silti tuntuu epäreilulta. Että toiset joutuvat kulkemaan pidemmän matkan, valtaosa taas onnistuu vähemmillä kommervenkeillä ja pääsevät nauttimaan raskauksista, vauvoista ja lapsiperhearjesta ihan tuosta noin vain. Tuntuu, että oma taival on pelkkää yritystä, pettymystä ja yrityksen odottelua. Samaa sarjaa vuodesta toiseen. Mutta on niitäkin joilla asiat ovat vieläkin synkemmin. Vaikka nyt sattuu, niin täytyy vain yrittää tuudittautua ajatukseen että jos joskus saan olla äiti, se tuntuu entistäkin paremmalta, ja olen vieläkin onnellisempi kuin koskaan uskoinkaan. Kun tästä joulusta nyt jotenkuten selviäisin (se on ihan kaikista eniten se lasten ja lapsiperheiden juhla, jolloin oma tyhjä syli vain entisestään korostuu), niin ehkä tämä tästä taas... Jotenkin.

Rahalla saa, ja hevosella pääsee

Se pitää paikkansa hyvinkin monen asian kohdalla, mutta ihan kaikkea ei rahallakaan voi ostaa. Esimerkiksi lasta. Raskautumisen edellytykset ovat lopulta jossakin aivan muualla kuin paksussa rahapinkassa.

Moni tuttavapiirissäni on matkani varrella ollut kiinnostunut hedelmöityshoitojeni kustannuksista. Siitä, minkä verran mistäkin toimenpiteestä, siittiöistä jne on saanut pulittaa, ja kuinka paljon oikein olen valmis tähän projektiin rahallisesti satsaamaan. Hinnat löytyvät hedelmöityshoitoklinikoiden nettisivuilta. Niissä on jonkin verran klinikkakohtaista eroa, mutta asiaa viime aikoina mielenkiinnosta hieman tutkittuani ja vertailtuani eri klinikoiden taksoja olen todennut, etteivät hintaerot ole mitenkään hurjan suuret. Ja lopulliseen summaanhan toki vaikuttaa aina hoitojen sekä tarvittavien tutkimusten määrä, mikä lopulta määräytyy aina yksilöllisesti, ja harvan loppulaskut pitävät sisällään täsmälleen samanlaisen summan.

Olen aina halunnut pitää tarkat lukemat vain itseni ja klinikan välisenä tietona, enkä siksi ole tehnyt esimerkiksi blogiin niistä minkäänlaista yhteenvetoa. En itseasiassa ollut aiemmin täysin perillä centintarkasta summasta joka tähänasti on hoitoihin uponnut, niinpä muutama viikko sitten tartuin laskimeen ja näppäilin siihen aika litanian numeroita ensimmäistä kertaa yhteen. Onhan se summa melkoinen, nelinumeroinen ja pian jo kutosalkuinen lääkkeineen kaikkineen. Kun huomioidaan alkututkimukset, itse toimenpiteet kolmen hoitokerran osalta, hormonilääkitykset (jotka omalla kohdallani ovat vain hyvin pieni osa kokonaissummaa), pari ylimääräistä ultraa (niitäkin voi joskus yllättäen tulla), siittiöoljet ja luovuttajan oikeusmaksu ja kuljetus, on potti kasvanut kuin huomaamatta... eikä loppua näy. Tuolla summalla olisi saanut helposti jo koeputkihedelmöityksen, jos olisi siihen heti alkujaan lähtenyt. Mutta en silti valita...

Asiaa tiedustelleille olen avannut hintatietoja noin suurinpiirtein-tarkkuudella - että jokaisen yrityskerran loppusumma lähentelee noin tuhatta euroa.

Ja useinmiten saan vastaukseksi kauhistuneita huokauksia. Että miksi, miten noin voi olla, en minä maksaisi noin suuria summia.

Mutta niin se vain on: Lääkärit, biologit ja muu asiaankuuluva henkilöstö ymmärrettävästi tarvitsee palkkansa ja spermapankki korvauksensa.

Osa miettii, eikö olisi olemassa jokin muu vaihtoehto, jokin ilmainen. Esimerkiksi se että odottaisin ihan rauhassa sopivan miehen löytymistä, jottei lapsen hintalappu kasvaisi niin suureksi. Tai sitten hankkiutuisin salaa raskaaksi jollekin satunnaiselle miehelle tämän tietämättä. Jälkimmäistä olen täällä blogissa jo käsitellyt, joten lähes jokainen kantani siihen jo tietääkin - minusta tarkoituksellinen toiselta tietämättä raskautuminen ja sen täydellinen salaaminen on yksinkertaisesti todella väärin. Myös siittiöiden oman luovuttajan etsimistä kotikonsteihin on ehdotettu, joka on mielestäni ajatuksena hyvä ja toimiva, mutta sopivan, luotettavan ja molemminpuolisia sääntöjä ja sopimuksia kunnioittavan sellaisen löytyminen ottaa aikaa, voi viedä jopa vuoden tai useamman koska heitä ei kasva puissa, sen olen saanut todeta. Juuri heitä, jollaisen kanssa lasta tämän vuoden kevään ja kesänajan yritimme - hän oli luovuttajana nappivalinta. Kumppanin odottamiseen liittyen minulla on ajatuksia hereillä enemmänkin, mutta avaan niitä sitten toisessa postauksessa syvemmin.

Joskus kaikki tämä on saanut aikaan jopa pienimuotoista väittelyä siitä, onko klinikkatouhussa korkeiden hintojen vuoksi ylipäätään minkään valtakunnan tolkkua.

Rahaa on kulunut ja kuluu yhä. Kehoitukset käyttää se johonkin muuhun hieman kummastuttavat. Mikä voisi olla oikeampi paikka sijoittaa kuin elämäni tärkein haave ja tavoite, lapsiperheen perustaminen. Voisin toki matkustella, tuhlata kenkiin, laukkuihin ja vaatteisiin tai juhlia aamuun asti ravintoloissa viikosta toiseen. Mutta en saa sellaisesta kuin hetken ilon verraten oman lapsen tuomaan onneen. Toki tuo kaikki on mukavaa ja välillä tervetullutta, mutta oma lapsi menee kirkkaasti tuon kaiken ohi ja noita luettelemiani asioita voin toteuttaa muutenkin. Ainoa oikeasti järkevä vaihtoehto rahojen käyttötarkoitukseksi voisi olla joko asuntosäästäminen tai säästötili lemmikkieni mahdollisia yllättäviä suurempia kuluja varten, tai miksei omianikin. Mutta niistäkin selviän kyllä jos todellinen tarve tulee. En kadu ainoatakaan euroa, jonka olen hedelmöityshoitoihini laittanut.

Kun aloitin hoidot, mietin rahaa enemmän. Sen kulumista ja sitä, kuinka suuren siivun projekti esikoisen alullelaitto kukkaroni sisällöstä tulee haukkaamaan ennen kuin lopputulos mahdollisesti on toivottu. Silloin sillä oli ehkä jollakin tapaa merkitystä, taisin toivoa etten ihan hirveän montaa tonnia köyhtyisi. Kun naputtelin Parin ensimmäisen hoitokerran maksunsaajatietoja verkkopankissa, taisin miettiä maksavani nyt joltakin osin turhasta ja rahat menivät tavallaan hukkaan. Ajan kuluessa ja hoitokertojen lisääntyessä suhtautumiseni on muuttunut tietyllä tapaa rennommaksi. Koen, että nyt kun ollaan tekemisissä suurten - siis todella suurten, tärkeiden ja merkityksellisten asioiden kanssa, on helpompaa ajatella rahaa vain rahana, ei minään suurena menetyksenä. En enää koe maksavani epäonnistuneen hoidon sattuessa turhasta vaan siitä, että olen saanut mahdollisuuden yrittää ja käyttänyt sen, tehnyt parhaani. En sure rahanmenoa tai tilin näyttämää reilusti pienempää summaa klinikkalaskun jälkeen. Maailmassa voisi menettää jotain niin paljon suurempaakin, jota ei koskaan pystyisi mittaamaan rahassa.

Olen tullut tulokseen ettei lapsellani (tai lapsillani) ole hintalappua, ei ylärajaa jonka yli en suostuisi maksamaan. Lapset ovat niin valtavan toivottuja ja odotettuja, etten halua tai edes pysty määrittämään heidän mahdollisuuksiaan saapua elämääni rahan ehdoin. Olen valmis satsaamaan tähän kaikkeen niin paljon kuin vain rahaa riittää. Ja vielä senkin jälkeen on mahdollisuuksia: Joko tehdä enemmän töitä tai tarttua johonkin sopivaan lainantarjoajan ratkaisuun. Niin kauan kuluvan summan suuruudella ei ole enää tässä vaiheessa minkäänlaista merkitystä kuin sitä vain on käytettävissä.

En väitä, ettenkö joskus olisi miettinyt, että lasten alullelaitto olisi itsellenikin taloudellisessa mielessä kevyempää kauraa ihan kotikonstein. Että toisilla ei kulu penniäkään ja lapsia vain tulee ja tulee ja tulee, melko isolla osalla suuremmitta ongelmitta. Kyllähän siinä säästäisi sievoisen summan. Olen stressannut, että entä jos hoitoja tarvitaan enemmän ja rahatilanne ei taivukaan suunnitelmaan aivan kuten sen pitäisi. Polkenut jalkaa hiljaa mielessäni siksi, etten itsellisenä pääse hoitoihin julkiselle puolelle, jonka hinnat olisivat murto-osa yksityisklinikkaan verraten. Mutta jokaisella meillä on omat tapamme, osa meistä joutuu tavalla tai toisella satsaamaan perheen perustaakseen hieman enemmän. Oma elämäntilanteeni on nyt sellainen, että se vaatii tähän asiaan suurempaa taloudellista panostusta ja kaikki tämä on oma valintani, josta olen erittäin ylpeä, että olen päässyt ja uskaltanut lähteä tälle matkalle. On täytynyt vain heittäytyä mukaan luottaen, että asiat kyllä aina jotenkin päin järjestyvät.

Asiasta vielä Thyroxiniin. Olen syönyt sitä nyt reilun viikon verran. Muutaman viimepäivän aikana olen ollut huomaavinani pieniä piristymisen merkkejä. Liekö lääkkeestä johtuvaa vai vain pelkkää kuvitelmaa, mutta se pakottava tarve kaivautua peiton alle päiväunille keskellä päivää on selvästi laimennut. Aamuisin herätessäni olo ei ole rättiväsynyt ja sängystä nouseminen tuntuu jo helpommalta, joskaan mikään aamuvirkku musta ei todellakaan edelleenkään ole tullut :) Katsellaan nyt vielä eteenpäin, jos sama muutos jatkuu niin pakko kai se on uskoa että lääke ehkä toimii sittenkin. Jos piristyminen on hyvä merkki, niin todennäköisesti kilppariarvokin on lähtenyt laskuun. Todella toivon sitä.

Tuloksia ja uusi lääkitys

Tänään tulivat verikoetulokset klinikalta. Kyselin aamupäivästä niiden perään, kun ne ehtivät jo parin viikon ajan pyöriä mielenpäällä ja lääkäri soitti vielä myöhemmin takaisin.

Progesteroni oli kunnossa, siinä ei ollut häikkää mutta kilppariarvo oli vähän siinä ja siinä. Kun googletin, että normaalit viitearvot ovat 0,3-4, niin mulla se oli nyt 4,1. Ei siis pahasti kohonnut, mut kuitenkin sen verran että tulin lopputulokseen, että asiaa täytyy vähän korjailla. Lääkärin mielestä arvo on ihan riittävän hyvä eikä haittaa hoitojen jatkamista, vaikkakin hän myös totesi että yleensä hedelmöityshoidoissa sen toivotaan olevan 2,5. Sain valita kokeilenko Thyroxinia laskemaan arvoa vai mennäänkö ilman. Arvojen laskusta voi olla hitusen verran apua raskauden alkamiselle tai sitten sillä ei ole merkitystä, mutta kokeilla voi. Jotenkin tälleen maallikon näkökulmasta tuntuu ero noissa arvoissa aika suurelta, ja tuskin tuota pienempää lukemaa turhaan suositaan. Kaipa sillä on jonkinlainen merkitys onnistumismahdollisuuksien kannalta.

Siksi tartuin heti tilaisuuteen. Otan mieluusti kaikki mahdolliset tarjotut keinot käyttöön, kunhan vain tulisin raskaaksi. Napsin Thyroxinia nyt kuukauden verran, jonka jälkeen otetaan uusi labra ja katsotaan kuinka lääke on vaikuttanut. Seuraava inseminaatiokin ajoittuu näillä näkymin joulukuun alkuun juuri sopivasti.

Kysyin vielä ohimennen lopuksi, että kai Lugesteron on kuitenkin mukana keltarauhashormonin normaaliarvoisesta tuloksesta huolimatta. Lääkäri totesi siihen vain että katsotaan sitä sitten kun hoito on lähempänä. On kyllä jännä kuinka toiset lääkärit suosittelevat näitä lääkitysjuttuja helpommin, kun taas toiset suosivat luonnonkiertoja hoidoissa kauemmin. Toinen lääkäri samalla klinikalla ehdotti aiemmin, että Lugesteron voitaisi ottaa mukaan ihan varmuuden vuoksi tukemaan hormonitoimintaa vaikka labrat olisivat kunnossa. Tämä lääkäri jonka kanssa tällä kertaa asioin kannattaa selvästi luomukiertoihin tehtäviä hoitoja - tämän olen laittanut merkille jo aiemmin hänen kanssaan hoitoja suunnitellessani, koska hoidettavalla kuten nyt mulla tosiaan ei ole todettu mitään, mikä jarruttaisi saati estäisi raskautumista, tuota kilpparia nyt lukuunottamatta eikä sekään mikään suuri häiriö ole, kunhan vähän keikkuu. En jäänyt puhelimessa tiedustelemaan, mitä ja miksi sen Lugesteronin kanssa tarvii vielä miettiä, siitä ehditään keskustella myöhemminkin lisää.

Noista kapseleista minä en joka tapauksessa aio luopua, tuli mitä tahansa. Olen hakenut apteekista jo ekan satsin, ja pakkaus odottaa nyt tyhjennystä lääkekaapissa. Haluan kokeilla senkin kortin, haluan tehdä ihan kaiken voitavan että raskaus saataisi jo alulle, vaikka sitten reilummilla lääkemäärillä. Aion ehdottomasti ottaa Lugesteronin tukemaan seuraavan inseminaation onnistumista, kun siihen on kerta reseptikin jo aiemmin kirjoitettu. Toinen lääkäri puhui, että progesteroniarvo voi heitellä eri kierroissa, joten siksikään en luota omaan kehooni vaan käytän ilomielin tarjottuja hormonivalmisteita apuna.

Uumoilinkin varovaisesti viime kierrossa, että ehkä progesteroniarvo saattaisi olla ainakin jotakuinkin kunnossa. Ovulaation ja sen jälkeinen luteaalivaihe oli helppo huomata naamakukinnasta ja rintatuntemuksista. Ihan jokaisessa kierrossa noita ei tule, ja jos jotain voi sen perusteella päätellä, niin laimeampina kuukausina saattavat arvot olla matalemmalla. Nyt sitten vain odotellaan seuraavaa kiertoa, johon alan syödä Letrozolia pitkästä aikaa. Hui, kohta sitä mennään ja tässä alkaa todella jo jännittämään. Nyt en sano mitään, en usko tai epäile, en ajattele tai kuvittele - toivon vain hiljaa mielessäni. Aika sitten näyttää taas...

Se hieman tavallista pidempi eläinlääkärireissu

Terveisiä Joensuusta!

Nyt ollaan saatu taas yksi syksyn isoista asioista pois päiväjärjestyksestä. Viime torstaina iltapäivästä koitti karvapoikien pitkään odotettu lääkäriaika. Saavuttiin tosin jo aiemmin kaupunkiin junalla.

Pienen alun jännitysnäytelmän ohi mentyä matkakin soljui odotettua paremmin, vaikka kuvittelin sen aikana tapahtuvan ties mitä. Lähtiessä kotona suljin kollit kuljetuskoppaan ja mietin että tuleekohan tästä nyt ihan oikeasti yhtään mitään. Toisen kanssa oltiin matkustettu viimeksi reilut kolme vuotta sitten, toisella taas oli lyhyet automatkat elokuiselta eläinlääkärireissulta takana mut ei mitään kunnollista tuntumaa pidemmistä matkoista sitten Helsinkiin muuton. Kun kuljetuskopasta alkoi kuulua varoittelevaa murinaa, sähinää ja raivokasta oven rummutusta olin jo itsekin lähes kauhun partaalla: Nehän tulee joko kaltereista läpi tai vähintäänkin käyvät toistensa kimppuun. Siinä matkalaukut pakattuna ja kaikin puolin lähtövalmiina vielä aloin epäröidä ja viimetipassa harkita, josko sittenkin peruutan Joensuusta varatun ajan, vien katit Evidensiaan, otan sieltä joko osamaksun mahdollistavan joustoluoton tai lykkään omia hoitojani ja hoidatan kissat Helsingissä lähellä kotia. Mut taksi odotteli ulkona ja oli vain mentävä, vaikka olin samaan aikaan stressin kynsissä ja huolissani kissojeni jaksamisesta ja mahdollisesta reissun aiheuttamasta fyysisestä tai psyykkisestä pahoinvoinnista. Eläin aistii helposti ihmisen tunnetilat, mikä saattoi olla syynä myös siihen että kissatkin tunsivat olonsa epävarmaksi - olin itse kaikkea muuta kuin rauhallinen pakatessani heitä koppaan.

Odotin taksissa alkavaa suoraa huutoa ja ulinaa, muttei sitä koskaan tullut. Ehkä siitä kuuluu kiitos valeriaanasuihkeelle sekä Serene Um-pillereille, joita syötin kissoille muutaman päivän ajan ennen matkaa. Kiukku jäi kotiovelle, vain pieni nauku siivitti menoamme rautatieasemalle ja siinä se. Junassa sama jatkui jonnekin vähän Tikkurilan jälkeen ja sitten koppa hiljeni. Muutaman kerran matkan varrella nuo ilmoittelivat olevansa yhä hengissä, mutta matkarauha säilyi mainiosti niin meillä kuin kanssamatkustajillakin.

Lääkärissä kaikki oli kunnossa. Saimme taas erittäin loistavaa ja asiantuntevaa hoitoa Joensuun eläinklinikalla, ja käynnistä jäi oikein hyvä mieli. Patti silmäkulmassa oli vain turvonnutta sidekudosta eli vähän samanlaista muutosta kuin syylä ihmisellä, eikä siitä tarvinnut huolestua. Eläinlääkäri sanoi, että jos se alkaa kasvamaan niin se voidaan poistaa, mut nyt hän ei lähtenyt tekemään kyhmylle mitään, koska siitä ei ole vaaraa eikä häiritse lainkaan kissan elämää. Hampaita poistettiin Kalevilta kolme kappaletta ja Uolevilta lähti yksi, eli silläkin siis todettiin tuo saakelin syöpymä hampaissa. Huonoa tuuria on, että molemmat ovat sairastuneet, ja nyt hampaita täytyy ehdottomasti tarkistuttaa eläinlääkärillä vuosittain. Hyvää tässä on, ettei suu päässyt kipeäksi vaan vauriot saatiin pois ennen kuin ne ehtivät aiheuttaa minkäänlaista haittaa. Sain uutena tietona hammassyöpymästä myös sen, että maatiaiskissoilla sitä esiintyy rotukissoja selvästi harvemmin, joten siksikin on ikävästi osunut huono mäihä - eikä vakuutus korvaa mitään, sen verran yleisestä ongelmasta on kuitenkin kyse.

Nyt voin huokaista helpotuksesta, pojat ovat terveitä ja mammalla mieli keveä kun ei tarvii olla koko aikaa huolissaan ja tarkkailla paheneeko jokin ja jos niin milloin. Nyt syödään tarvittaessa kipulääkettä sekä Kallelle antibiootteja kymmenen päivän ajan tulehdusta estämään. Yllättävän nopsaan kumpikin on leikkauksesta toipunut, ja ruokahalukin on ennallaan. Ihmeen hyvin nämä ovat uudessa paikassa myös viihtyneet. Päivät kuluvat ikkunasta pikkukaupungin lähiömenoa tiiraillen ja saunan lauteilla ja mieluiten jälkilöylyissä köllien, mikä on selkeästi mieleen, nyt kun meillä ei nykyisessä kodissa saunaa ole. Ovat olleet kuin kotonaan. Ja koska matkakin sujui niinkin hyvin, voidaan tulla uudelleenkin. Itselläni on myös mukavampi viettää lomaa kun koko perhe on koossa.

Ajattelin vielä koota erikseen oman tekstin kissojen matkustamiseen liittyen. Opin tällä reissulla joitakin uusia juttuja, joilla helpottaa kissan matkastressiä ja kuinka matkustamisesta voi tehdä vähän mukavampaa. Tällä kertaa tein ennakkovalmisteluja vähän enemmän, kun viimeksi vain sulloin pojat häkkiin ja menoksi. Nyt osasin ottaa enemmän huomioon asioita, joita haluan jakaa myös täällä, josko niistä olisi apua muillekin :) Kunhan saan mukaan kuviakin, koostan pienen yhteenvedon matkailua helpottavista tekijöistä. Ilman kuvamateriaalia nämä postaukset ovat vähän tylsiä ja tämäkin jäi vähän laihaksi, kun sisältönä on vain pelkkää tekstiä. Palataan siis aiheeseen vielä uudemman kerran mahdollisimman pikapuolin.

Yksi tilinteko lisääntymissyistä

"Milloinkas te aiotte niitä lapsia tehdä? Eikö nyt olisi jo aika kun teillä on jo tuota ikääkin?..."

Kysymyksiä lisääntymissuunnitelmista toistellaan illanistujaisissa, sukujuhlissa ja milloin missäkin kekkereissä ja kissanristiäisissä turhan tahdittomasti hiillostamisen tuomia seurauksia ja tunteita miettimättä. Monelle tahattomasti lapsettomalle nuo töksäytykset tuottavat valtavasti ahdistusta ja korostavat kipeää surua entisestään. Ymmärrän sen, ja tiedän että tässä vaiheessa ne satuttaisivat jo minuakin, jos joku erehtyisi lapsentekoaikeistani utelemaan. Sen verran kauan olen jo odottanut, että ehkä saattaisin jossakin erityisen vaikeassa tilanteessa murtua karjumaan, ettei näitä asioita aina niin vain suunnitella tai lyödä kalenterista lukkoon itselle parhaiten sopivaa päivämäärää synnytyslaitosreissua silmälläpitäen. Kaikille sitä onnea ei suoda heilauttamalla vällyä kerran tai pari kotosalla, vaan tie voi olla paljon pidempi ja kivikkoisempi.

Mutta "Ethän sinä vaan aio siihen rumbaan?" tai kahden äiti-ihmisen yht'aikainen huokaus, "Älä sinä vaan tee (lapsia)..." (ja vielä perään toisen toiveikkaan odottavasti ääneenlausuttu kysymys siitä, jokohan hänestä tulisi pian mummo, joko heidän tyttö alkaisi vihdoin lapsentekopuuhiin) ei ole yhtään sen helpompaa. Uskokaa pois, ei ole. Minun ei ole tähänastisen elämäni aikana tarvinnut kysyttäessä tehdä tiliä suunnitelmistani kuin kerran tai pari. Ehkä joskus on heitetty ilmaan lause "Jos joskus saisit lapsia", mutta se on tullut vain ohimennen ja unohdettu nopeasti. Ihmiset, jotka eivät tunne minua vuosien takaa ns. läpikotaisin, ovat aiheen yleiseen keskusteluun noustessa usein kohdallani kovin varovaisia ja kummissaan: Mitä asiasta voi kanssani keskustella ja miten (ja toki on olemassa sitten se toinen ääripää, jolle kaikki tämä on luonnollista, tavallista ja mahdollista, tarkoitus ei ole yleistää...). Sen aistii, vaikkeivät he puekaan ajatuksiaan ja epävarmuuttaan sanoiksi. Minun ei tarvitse vastailla kysymyksiin, yrittää piinapenkin äärellä olla tahattomasti tyhjästä sylistäni huolimatta kohtelias ja hymyillä nätisti. En osaa edes pelätä että kukaan kysyisi.

Joku saattaa ajatella, että onpa ihanteellinen tilanne, ja kunpa voisi vaihtaa paikkaa kanssani ja päästä piiloon vaikeiden kysymysten täyttämiltä kahvipöytäkeskusteluilta. Myönnän, että siinä on puolensa nyt, kun matkani on venynyt pidemmäksi kuin alkuun ajattelin enkä utelua missään tapauksessa enää toivo kuten joskus aiemmin, kun tahdoin minuun suhtauduttavan joka suunnalta yhtä luontevasti kuin keneen tahansa muuhunkin. Mutta myös ensisijainen lähtöolettamus siitä, etten tietenkään voi enkä saa "hankkia" lapsia, sekä siitä että pidän itsekin sitä itsestäänselvyytenä todellakin satuttaa.

On vaikea heittää arviota siitä, kuinka yleistä ylipäätään on kysellä lapsisuunnitelmista aikatauluineen itselliseltä naiselta, sillä omassa ystäväpiirissäni ei sinkkunaisia ole kuin tasan yksi. Uskon suurimman osan kanssaihmisistä olettavan, että koska puoliso puuttuu, eivät lapsiasiatkaan näin ollen ole ajankohtaisia. Tarkoituksella ja harkitusti yksin lapsen saaminen on nykyään vielä niin harvinaista, ettei moni tule miettineeksi sinkkunaisenkin ehkä etenevän tai haluavan edetä asiassa omalla tavallaan.

Tiedän, että näkövammani on luonut lähestulkoon murtumattoman suojakuvun minun ja lapsentekohoputusten välille. Kuten jo totesinkin, tuo se nykyään helpotusta ja hyötyä, mutta on se välillä rankkaakin. Tai epämukavaa ainakin. Joskus minulta kysellään, miksi ihmeessä oikein haluan lapsia. Kysymyksessä on poikkeuksetta aina ollut se negatiivinen, epäröivä sävy siitä, olenko oikeasti tosissani ja varma. Kysymys on mielestäni ihan asiallinen, jos se esitetään hyvässä hengessä niin että annettu vastaus riittää sellaisena kuin se tulee, ilman painostusta kysyjän puolelta johonkin parempaan ja pätevämpään selontekoon.

Mikä sitten on kysymykseen täydellinen ja oikea vastaus? Miksi minä tai ylipäätään me ihmiset haluamme lisääntyä ja saada lapsia? Jokaisella on varmasti siihen omat syynsä ja tapansa kysymykseen vastata. Itse en ole koskaan osannut eritellä mitään hienoa ja virallista kirjoihin ja kansiin kelpoa listaa syistä, miksi haluan tulla äidiksi ja koen ettei minun tarvitsekaan sellaista tehdä. Annan aina saman vastauksen, joka riittää minulle ja saa luvan kelvata myös muille.

Olen aina tiennyt syntyneeni olemaan äitinä. Halu olla äiti, saattaa mielellään useammankin lapsen maailmaan, rakastaa, olla läsnä ja turvana arjessa ja juhlassa, iloissa ja suruissa, seurata ja tukea kasvussa, kehityksessä ja kaikkialla elämässä, kasvattaa ja ohjata, tarjota arvokkaita eväitä elämään, olla heille apuna, tukena ja saatavilla on sisäänrakennettu ja vahvasti toivottu ja tarkoitettu rooli tulevaksi elämääni. Sitä tunnetta on vaikea sanoittaa, mutta se on aina ollut ja elänyt sydämessäni. En koskaan ole empinyt haluanko lapsia vai olisiko parempi ilman, vaan se kaikki on ollut aina selkeänä mielessä. Taisin olla 12-vuotias, kun asia ihan lopullisesti viimeistä silausta myöten loksahti kokonaan uomiinsa - perhe todella on se tärkein unelma. 13-vuotiaana luin ensimmäistä kertaa netistä salaa synnytyskertomuksia ja kaikenlaista vauvoihin ja niiden hoitoon liittyvää materiaalia, jonka jälkeen tyhjensin aina selaimen väliaikatiedostot ja sivuhistorian, ettei kukaan saisi tietää mitä olin lueskellut. Muistan kyllä joskus pienenä isälleni sanoneeni, etten koskaan hanki lapsia koska synnytys on varmasti niin kamala kokemus (olin jo silloin sairaalakammoinen). Hän vastasi, että tee vain, hän pitää sitten osaltaan ukkina heistä hyvää huolta. Valitettavasti hän ei ehtinyt koskaan kokea isovanhemmuutta, mutta uskon vakaasti hänen kokevan ja näkevän kaiken sieltä jostakin sitten kun tulee se aika.

Sitten on vielä olemassa se joukko joka ajattelee, että minun tulisi selvännäkijän lailla tietää ja tuntea koko minun ja lasteni tulevaisuus ja elämänkulku kaikkine ala- ja ylämäkineen tässä ja nyt selvitäkseni äitiyden poluilla: "Sinä et tiedä millaista on olla äiti, etkä sitä millaista arki on yövalvomisineen, vaipanvaihtoralleineen ja korvatulehduksineen lasten kanssa". On tiettyjä juttuja, joita olen käytännön sujumisen kannalta miettinyt etukäteen oman rajoitteeni huomioiden mutta muutoin en tiedäkään, eikä minun kai tarvitsekaan tietää. Tuskin kukaan vanhemmuutta kokematon voi olla perinpohjin selvillä siitä mitä on tulossa. Meillä jokaisella lapsettomalla on varmasti ennakko-ajatuksia, käsityksiä ja näkemyksiä, mutten usko vanhemmuuden loppujenlopuksi näyttäytyvän sataprosenttisesti juuri sellaisena kuin sen on ennalta mielessään maalannut. Jokainen yllättyy jossakin vaiheessa jonkin uuden kokemuksen ja tilanteen äärellä. Olen kuullut ja uskonkin ihmisen kasvavan, muuttuvan ja muovautuvan vanhemmuuteen matkan varrella. Esikoisen kanssa kaikki on varmasti eniten uutta ja jännittävää, mutta ehkäpä jokainen lapsi omalla persoonallaan opettaa jotakin uutta ja matkalla vanhempana oivaltaa monia juttuja, joita ei ole etukäteen tullut ajatelleeksi.

On sitä tullut itsekin miettineeksi rajoja, kasvatusta ja kaikkea mahdollista yhteiseen elämään ja arkeen lasten kanssa liittyvää. Kuten esimerkiksi sitä, kuinka pidän kasvatuksessa tärkeänä mm. käytöstapoja, suvaitsevaisuutta ja muiden huomioonottamista. Mutta aika näyttää millaiseksi äidiksi kasvan jos siihen saisin joskus mahdollisuuden. Siihen saakka voin vain veikkailla ja pohtia alustavasti. Olen varma ratkaisustani - siitä, että haluan perustaa lapsiperheen ja tiedän elämäntilanteeni sekä minun itseni olevan niin valmis kuin siihen nyt voi olla. Olen ylpeä valinnastani ja tiedän, etten sitä koskaan tule katumaan.