Ken saa olla lapseton?

Olen pohtinut paljon sitä, kenellä on niin sanotusti lupa käyttää itsestään sanaa lapseton. Tahattomasti lapseton. Se suuri ja vaikea, surua, kaipuuta ja ahdistusta sisältävä käsite, se, jota ei toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan. Sanotaan, että lapsettomuutta on monenlaista. On heitä, jotka eivät useiden vuosien yrityksistään huolimatta tule raskaaksi koskaan tai jos tulevat, ei raskaus kestä loppuun saakka. On heitä, jotka ovat saaneet ehkä yhden lapsen, mutta toisen lapsen kaipuu on silti niin suuri, että silloinkin on vielä tavallaan lapseton. Jopa isovanhemmat saattavat joskus olla lapsenlapsettomia syystä taikka toisesta, joka sekin voi aiheuttaa suurta surua. Esimerkiksi siinä tapauksessa, ettei oma lapsi voi saada jälkikasvua. On monia syitä, joihin liittyy sana lapsettomuus. Ja sen käyttäminen on täysin oikeutettua.

Mutta onko lapsettomuuden hokeminen oikein silloin, jos elää ilman lasta tahtomattaan, syyn ollessa se, ettei sitä kumppania vain ole löytynyt, johon haluaisi sitoutua, olla oikeassa parisuhteessa ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta? Onko sellaisessa tilanteessa ja lapsen kaipuussa sallittua tuntea lapsettomille kuuluvaa surua ja pelkoa siitä, että jos ei koskaan saa lasta?

Hirvittää sanoa tätä ääneen, mutta minä olen tuntenut. En tiedä, onko minulla siihen oikeutta, mutta olen käynyt läpi monien tunteiden kirjon. Tuntuu typerältä ja jollain tapaa väärältä narista omasta tilanteestaan, kun toisaalla jotkut yrittävät vuosikaudet, eivätkä koskaan tule pääsemään toivomaansa lopputulokseen. Olen lukenut ja luen tälläkin hetkellä useampaa lapsettomuusblogia. Osa blogeista on alkanut pikkuhiljaa muuttua odotusblogeiksi, eli siellä ollaan onnellisesti plussattu - toiset pidempien, toiset hieman lyhyempien hoitojaksojen jälkeen. Mutta osalla kirjoittajista ovat asiat huonommin. He ovat käyttäneet useita tuhansia, jotkut jopa kymmeniä tuhansia euroja kalliisiin lapsettomuushoitoihin, pettyneet kerta toisensa jälkeen raskaustestien näyttäessä vain yhtä viivaa. Toivoneet ja odottaneet, eikä mitään muutosta tapahdu, tyhjä syli on ja pysyy. Toiset joutuvat lopulta päästämään irti lapsihaaveistaan, joutuvat aloittamaan pitkän surutyön käsitelläkseen sen kipeän menetyksen, ei koskaan omaa lasta. Ei edes sitä yhtä. Ei, vaikka ovat yrittäneet aivan kaikkensa ja enemmänkin.

Itse olen ollut tähän asti tahattomasti lapseton vain siksi, etten ole löytänyt rinnalleni sitä oikeaa ihmistä. Se on ollut ainoa asia, joka on minua aiemmin jarrutellut. Enhän ole nuoren ikäni huomioon ottaen ehtinyt edes odottaa kumppania saati lasta läheskään niin kauaa, mitä toiset ovat joutuneet elämässään polkemaan paikallaan lapsettomuutensa kanssa. En missään tapauksessa olisi valmis parisuhteeseen pelkkien lasten takia. Että en mä susta muuten välitä, kunhan teet musta vain äidin - tyyppisesti. Kukapa olisi. Sellainen järjestely kuulostaa äärimmäisen julmalta ja inhottavalta varsinkin toista kohtaan, enkä koskaan pystyisi elämään niin. Olen aiemmin elänyt peläten sitä, etten koskaan kohtaa sellaista ihmistä, joka kolahtaa. Että kaikki tapaamani tyypit ovat vain niitä, jotka ovat ihan kivoja, mutta eivät vie jalkoja alta ja kaikki suhteenalut kuihtuvat kasaan aina vain kerta toisensa jälkeen kun ei vain tunnu oikealta, enkä koskaan saa perhettä ja lapsia. Postasin aiheesta jokin aika sitten pari tekstiä taaksepäin, joten en nyt avaa enää samaa aihetta enempää. Nyt, kun tässä vauva-asiassa palaa vihdoin vihreät valot ainakin toistaiseksi, olen huomannut suhtautuvani kumppaninkin löytymiseen aivan uudella tavalla. Uskoni on vakaa ja luotan siihen, että aito rakkaus varmasti löytyy. Aiempi pelko sen kohdalle osumatta jäämisestä on lopulta vain säteillyt siitä todellisesta pelosta jäädä ilman lapsia. Olen selvästi alitajuisesti luottanut rakkauteen, mutta se suuri ja tukahduttava äitiyden kaipaus on jyrännyt päälle. Olen jo 13-vuotiaasta saakka halunnut lapsia. En suinkaan vielä siinä iässä, vaan jo silloin tiesin haluavani perheen jossain vaiheessa elämää. Siitä noin kuusi vuotta eteenpäin alkoi sitten jokin kello minussa tikittämään ihan kunnolla ja äänekkäästi, vaikka olin itsekään hädintuskin ehtinyt täysi-iän kynnykseltä hieman eteenpäin. Nyt, kun olen harkinnut, miettinyt, puinut ja pähkäillyt, lopulta rohkaistunut saamaan ainakin esikoiseni itsekseni, on jotenkin paljon kepeämpi olo kaiken tämän suhteen. Voin rauhassa tavata ihmisiä, tutustua ja antaa tunteen viedä. Kyllä sieltä löytyy juuri se, jota olen etsinyt.

Lukiessani muiden blogeja, olen löytänyt niistä paljon samanlaisia tunteita, kuin mitä olen itse käynyt läpi. Välillä olen jopa tuntenut huonoa omaatuntoa siitä mitä tunnen. Kun alan vertailla omia taustojani useimpiin kirjoittajiin, tulee olo, että mitä hittoa mä valitan? Eihän tässä ole mitään hätää, ja silti olen kuin olisin saanut lähes diagnoosin siitä, ettei jälkikasvua koskaan tule. Olen vuosien mittaan huomannut, kuinka toisten raskausuutiset ovat sattuneet lujaa. Olen kierrellyt kaukaa kaikkia vauvamahoja - joiden tiedän olevan raskaana; onnekseni en näe sellaista pikkutarkkaa piirrettä jos jollain on vatsa pystyssä, vauvoja ja jopa julkisissa hisseissä ja muissa paikoissa vaunujensa kanssa kulkevia äitejä ja isiä. Olen tuntenut suurta katkeruutta siitä, miksi en saa kokea tuota samaa onnea, ja surrut, tapahtuuko sitä edes koskaan? Olen kuullut tuttujen ihmisten raskausuutisista, vältellyt vauvoja saaneita kavereitani ja itkenyt ikävääni lapsiani kohtaan, joita ei edes ole ollut olemassakaan enkä ole heitä tavannut. En ole pystynyt kuuntelemaan muiden vauvakuulumisia, en ole kestänyt vauvojen itkua tai sitä, että joku toinen kantaa ja hellittelee vauvaansa mun läsnäollessani. Se kaikki on sattunut niin valtavasti ja on tuntunut, kuin joku yrittäisi puristaa sydäntäni estääkseen sitä enää toimimasta ja hajottaakseen sen. Ne ovat tunteita, joita ei voi ymmärtää, jos ei ole samaa itse kokenut. Olen kuullut paljon vähätteleviä kommentteja asiaan liittyen. Nauti nyt, kun niitä ei ole. Olet vielä niin nuori, kyllä sinä ehdit. Ja ties mitä muuta. Ei se ole hyvä idea... kun... no... Tiedän, mitä jälkimmäisin kommentti haluaa sanoa, mutta sen sanojat eivät uskalla sitä lausua ääneen. Ei se ole hyvä idea, kun sulla on tuo näkövammakin. Se on ehkä pahinta, mitä tässä tilanteessa kukaan voi sanoa. Nuoruuteen liittyvä kommentti ei varmasti ole tarkoitettu pahalla. Ehkä se on enemmänkin sanottu lohduksi. Mutta ihminen, joka haaveilee suuremmasta perheestä, ei välttämättä sitä enää kymmenen vuoden päästä saa. Toki yksi tai kaksikin lasta on suuri lahja, ja olisin jo hänestä / heistäkin maailman kiitollisin. Jos haluan useamman, on ehkä aika jo alkaa toimia. Toki ikä ei aina ole se mikä täysin rajoittaa lasten määrän. Toiset saavat lapsia vielä reilun neljänkympinkin ikäisenä, ja se on hyvä niin - jokainen saa tai yrittää silloin kun se omaan elämään tuntuu sopivimmalta. Ihaninta mitä minulle on sanottu, on että susta tulee varmasti hyvä ja ihana äiti. Eikä siitä ole pitkäkään aika. En edes osaa kuvailla kuinka hyvältä se tuntui. Melkein itketti siitä tunteesta. Vaikeahan on itse vielä sanoa millainen äiti tulen olemaan. Rakastava ainakin, sen tiedän jo nyt. Tuskin sitä voi tarkalleen ennustaa, ennen kuin on itse siinä hetkessä kiinni.

Mun on myönnettävä, että olen alkanut hiljalleen kylvämään tahtomattani pääni sisällä pelkoa siitä, että jos mullekin käy niin. Ei ole enää kuin muutama viikko ja on ensimmäinen yritykseni tulla raskaaksi. Mutta jos se ei onnistukaan? Entä jos minullakin on edessä ne monen kymmenentuhannen euron hoidot, hormonilääkitykset ja monien vuosien odotus, ennen kuin tärppää? Jos ei tärppääkään koskaan? Jos en vain tulekaan raskaaksi? Joskus olen kuullut sanottavan, ettei kannata kysellä pariskunnilta lapsentekoaikeista, kun tuo lapsettomuuskin on tänä päivänä niin yleistä. Niin, onko se? Onko se todella valtavan tavallista, ja jos se nakki napsahtaa myös omalle kohdalleni? Ja sitten kun "siemennys" on hoideltu, stressaan ja hermoilen niin, että kroppani reagoi eikä mitään raskauteen viittaavaa tapahdu? Kehoni reagoi stressiin ja jännitykseen äärettömän helposti. Pienikin jännitys saa vatsanpohjaan kamalan kourivan tunteen ja oksennus on lähellä. Ja jos jännityksen / pelon vallassa yritän syödä ja niellä, tulee kaikki takuulla samantien ylös. Jos se alkaa hylkiä sitä raskautumismateriaalia eikä homma onnistu? Ja jos onnistuu, alkaa pelot keskenmenosta ja muista kamaluuksista. Stressi, jonka seurauksena keho puskee pienen alkion ulos. Täytynee keksiä jotain kivaa tekemistä ja rentouttavaa puuhaa tuolle ajalle, niille niin sanotuille piinapäiville ja niiden jälkeenkin. Jotain rauhoittavaa, sellaista, mikä vie ajatukset hieman kauemmas tästä aiheesta. Se, mitä tuo sitten lieneekin on vaikeampi ratkaistava, mutta yritän parhaani, etten omalla stressireaktiollani aiheuttaisi mitään ikävää.

Blogini ei ole pitkään aikaan kertonut mistään kuvaukseensa liittyvästä, eli treenistä ja hyvästä, terveellisestä ruoasta. Tästä ei ole tarkoitus tulla missään vaiheessa pelkkä lapsettomuus / vauva / lapsiperheblogi, vaan sen on tarkoitus käsitellä elämääni kaikilta osin, kaikkein henkilökohtaisimpia juttuja tietenkään ottamatta lukuun ollenkaan. Kunhan ajatukset selkiintyvät, voisin kirjoittaa hieman treenikuulumisia ja heitellä jotain kuviakin joukkoon. On ihanaa kun on taas syksy. Metsäpolkumme on täynnä puista pudonneita lehtiä, ilma on viileä ja raikas, illat pimenevät ja voi laittaa (sähkö)kynttilöitä palamaan ja juoda kuumaa teetä sohvalla viltin alla. Mikä voisikaan olla nyt sen ihanampaa? Kohta saa jo glögiäkin. Nyt pidetään kaikki toivo yllä ja peukut pystyssä, etten saisi tänä jouluna laittaa siihen mitään alkoholipitoisia terästeitä.

Palaillaan asiaan taas pian. Johonkin asiaan nyt ainakin :))