tiistai 19. tammikuuta 2016

Joulupukki, valkoparta...




Jouluaiheen aika olisi voinut olla muutamaa viikkoa aiemmin, mutta ehkä näitä jouluisia juttuja voi vielä tammikuun aikanakin pohdiskella, kun nyt on vihdoin aikaa istahtaa blogin äärelle. Vietin joulua perheeni luona Itä-Suomessa hyvin rauhallisissa merkeissä. Ruokaa, lahjoja ja ihan vain olemista. Vaikka kotijoulut ovat aina parhaita, haluan vielä joskus kokea Lapin joulun. Se on ehdoton juttu viimeistään sitten kunhan on omia lapsia. Olen aina miettinyt, olisiko se erilaista, ehkä vielä jotenkin jouluisempaa. Ainakin lunta on taatusti. Ja se joulupukin maa...

Tapasin pitkästä aikaa tänä jouluna myös joulupukin. Viimeisimmästä kerrasta taitaa olla jo yhdeksän vuotta. Nyt se oli ajateltu lähinnä siskoni lapsia aattoiltana ilahduttamaan, ja kyllä se toi hyvinkin vahvasti mieleeni ne elämäni tähän asti ihanimmat kokemani joulut, lapsuuden joulut. Olen aina ajatellut, ettei mikään tule niitä koskaan voittamaan. Uskon kuitenkin, että samalle viivalle pääsevät sitten aikanaan myös ne joulut, kun saan seurata omien lasteni rajatonta riemua. Muistan, kuinka kokoonnuimme aina kotiimme: Minä, vanhempani, ukkini sekä eräs tuttumme, ukkini ikäinen vanhempi mies, joka vietti usein jouluja kanssamme. Silloin kävi joulupukki. Käytiin haudoilla, syötiin ja oltiin vain, sain kuunnella ukin ja tämän tutun miehen sotajuttuja, joita aina vain riitti ja riitti loputtomiin, ja muistan vieläkin sen odotuksen, kun pukin tulo ja lahjojen saaminen oli vielä silloin se aattoillan kohokohta. Ja niitä paketteja oli niin, että avattavaa riitti pitkälle iltaan. Usein varsinkin jouluaikaan muistelen noita jouluja haikeudella. Kuinka ihanaa olisikaan saada viettää vielä sellaisia jouluja lapsuudenkodissani. Kuinka se koko juhla olisi kuten silloin ennen. Ne joulut eivät enää tule takaisin. Meistä viidestä on elossa vain enää kaksi, ja lapsuudenkodissani joulua viettää nyt joku aivan toinen, meille täysin tuntematon perhe. Ne seinät ovat saaneet nähdä niin monta onnellista joulua. Toivottavasti juhla on yhtä rauhallinen ja täydellinen myös sen uusille viettäjille. Nyt voin vain viedä kynttilöitä pois menneiden haudoille ja muistella. Isäni kuoleman jälkeen minun on ollut todella vaikea saada itseäni tarttumaan täysillä joulunviettoon, Se sama juhlatunnelma ei vain enää löydä minua kuten ennen. Meillä oli joka jouluiset omat perinteemme, joilla jokainen aatto alkoi, ja joista nyt vain yhtä enää toteutan - käyn isovanhempieni sekä tietysti nyt myös hänen haudallaan sytyttämässä kynttilän. Aika ehkä auttaa siihen joskus. Ehkä sitten, kun on itse perustettu perhe ympärillä. Jouluni ovat nykyään hyviä, onnistuneita ja rentouttavia, muttei kuitenkaan samanlaisia. Jotain vain puuttuu enkä osaa tehdä uusista asioista ja perinteistä vielä omiani, sellaisia, jotka kuuluvat myös minulle ja tuntuvat täydellisiltä ja onnellisilta. Tänä jouluna en voinut olla ajattelematta vielä syntymätöntä esikoistani. Aiemmin syksyllä ajattelin, että sitten jouluna hän voisi jo kasvaa vatsassani. Nyt siellä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista eloa. Joulunpyhien jälkeen mietin, joko ensi jouluna... Voisivatko asiat olla jo edenneet niin, että vatsani edes näkyisi jo?

Joulupukki. Tuo valkopartainen mieshenkilö, joka yhden päivän aikana kiertää Petteri-poronsa kanssa reellä ympäri maapallon jakamassa lahjat kaikille maailman lapsille, ehtii todella tehdä tuon kaiken ja palata vielä takaisin Lappiin hyvinkin nopealla aikataululla. Pukki on ollut iät ja ajat varsinkin lasten suosikki, ja odotetuin hahmo joulun aikaan. Hyvin monet vanhemmat kertovat lapsilleen tarinaa hänestä: Pukki tuo lahjat vain kilteille lapsille. Hänellä on reki, jota vetää poro, ja johon kaikkien maailman lasten lahjat mahtuvat. Pukki kiertää päivässä koko maailman, ja saa joulunalla ikkunoiden takana kurkkivilta tontuilta infoa siitä, kuka on kiltti ja kenelle tuhmalle tuodaan vain risuja. Ja ennenkaikkea: Joulupukki on ihan oikeasti olemassa, ja kaikki tämä on täyttä tosia. Muistan, että myös mulle on kerrottu tämä sama satu, kun olin pieni. Muistan, että isäni vannoi ja vakuutti, että näin on, ja muistan hänen aina sanoneen, ettei hän koskaan huijaa ja pitää aina lupauksensa - ja niin hän pitikin, muttei tässä. Olin oppinut siihen, että hän on aina rehellinen, ja koko joulupukkistoori meni ihan täydestä tähän kolmivuotiaaseen. Kuvittelin tosissani, että mun täytyy olla kiltti, kirjoitin milloin kenenkin avustuksella kirjeitä joulupukille lahjatoiveistani ja uskoin, että se poro tulee myös pian. Koska olen pienestä asti ollut eläinrakas ja halunnut aina silitellä ja halia kaikki vastaantulevat eläimet, olin aivan innoissani porosta. Kun pukki sitten eräänä jouluna saapui eikä poroa näkynyt missään, kysyin tietysti heti, missä se on, että joko sitä pääsee silittämään. Oli kuulema jouduttu jättämään vähän edemmäksi, kerrottua syytä en muista, mutta ettei sitä nyt valitettavasti pääse katsomaan. Olin tietysti pettynyt, mutta lahjoista toki onnesta soikeana. Taisin olla kuuden vanha, kun olin erään kaverini kanssa leikkipuistossa keinumassa ja hän sanoa pamautti, ettei joulupukkia ole oikeasti olemassa. Väitin kivenkovaan että on varmasti, mulle ei kotona koskaan valehdella. Kaverini selitti juurtajaksain sen kaiken, että koko juttu on vain keksittyä hömpötystä, että pukki on vain joulupukin vaatteisiin pukeutunut kuka tahansa mies, eikä se sama tyyppi todellakaan käy jokaista kylän torppaa läpi jakelemassa lahjoja lapsille. Olin aivan järkyttynyt. Mitä? Miksi mulle kerrotaan tällaista? Kotona edelleen väitettiin, että kyllä se pukki on ja elää ikuisesti, mutta uskoni alkoi siitäkin huolimatta rakoilla ja melko pian koko totuus selvisi. Mitään traumoja tuosta ei tosiaan jäänyt, enkä tietenkään kanna asiasta mitään kaunaa ja tiedän, että tällainen satuilu on lapsiperheissä hyvinkin yleistä. Se voi olla hauskaa ja perinteiden mukaista, ja jokainen tekee kuten parhaaksi näkee. Mutta olen paljon pohtinut sitä, millaisen mielikuvan haluan omilla kertomuksillani joulupukista lapsilleni antaa. Oma kokemukseni on jäänyt vahvasti mieleeni, vaikken koekaan enää aikuisiällä, että se olisi ollut mitenkään raskas juttu, vaikka se siinä hetkessä tuntui todella hämmentävältä ja ristiriitaiselta. En usko, että haluan alkaa kertomaan tarinaa kuten se perinteisesti kuuluisi tehdä. Jotenkin tuntuu, että omaan suuhuni sopisi paremmin kertomus siitä, kuinka joulupukki on jouluun liittyvä hahmo, joka tuo lahjoja meille. Meillä on omamme, ja muilla perheillä oma joulupukkinsa. Pienelle lapselle, joka ei vielä aivan kaikkea ymmärrä, voisin puhua joulupukista vain joulupukkina, joka tuo lahjat aattoiltaisin sen kummemmin syventymättä hänen taustoihinsa. Isommalle voisin selittää joulupukin taustat uskomuksina ja satuna ilman, että siitä kaikesta jää kuva, että puhuisin kaiken totena. Toisaalta, vienkö lapsiltani näin jännityksen ja sen riemun, jos he alusta alkaen tietävät, että kaikki se höpötys on pelkkää jujutusta? Kuulun ehkä vähemmistöön kun ajattelen, etteivät kivenkovat väitteet sen tietyn, yhden ja ainoan joulupukin olemassaolosta ole millään tapaa välttämättömiä tai edes järkeviä. Miksi sitä ei voisi puhua totta alusta lähtien? Uskon, että pukin tuoma riemu on aivan samoissa mitoissa siitä huolimatta, vaikkei lapsen mielikuvissa hän tulisikaan porolla Lapista, jakaisi kaikille yhtä paljon lahjoja tai että lauma tonttuja vipeltää ympäri maailman kurkkimassa ikkunoiden alla. Tonttu on satuhahmo, ja minusta kylläkin todella ihana ja sympaattinen jouluntunnelman tuoja. Aika näyttää, kuinka nämä pukkitarinat lasteni kanssa käsittelen. Voihan olla, että näistä nykyisistä epäilyksistäni huolimatta solahdan massaan ja sepitän kaikki samat sadut, jotka olen itsekin kuullut. Uskoin pienenä myös hammaskeijuun, joka käy hakemassa vesilasista tai tyynyn alta suusta irronneet maitohampaat ja tuo markan tilalle. Sekin mielikuva romuttui myöhemmin. Hirveitä pettymyksiä pienelle ihmiselle, jokin raja pitäisi lasten huiputtamisellakin olla :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti