perjantai 6. toukokuuta 2016

Positiivisuuspakko

Tänään tuntuu, että on pakko avata tuntojaan kunnolla. Onhan tämä päiväkirjan pitämistä tavallaan, vaikka sitä toki jotain suodattaa pois, ettei nyt 100 prosenttisesti aivan kaikkea halua tuoda luettavaksi julkisesti, silti koen että on mulle itselleni vain avuksi ja hyödyksi kirjata tänne asioita ylös niin tästä projektista kuin myös muusta elämästä. Ja jos sitä joskus onnistuu olemaan vertaistukena jollekin toiselle samanlaisessa tai edes samantapaisessa tilanteessa olevalle, niin sehän on aina todella iso plussa ja on hienoa, jos kirjoituksistani on apua tai jos ne jakavat tietoa ja vinkkejä muille, tai ehkä ihan vain yleistä tietämystä vaikkapa tällaisesta projektista, kun ollaan yksin hedelmöityshoidoissa ja siinä lisänä on vielä jokin fyysinen rajoite. Olen ollut kovin positiivinen kaiken suhteen alusta asti, mutta ihan vaikka vain omaa oloani helpottaakseni sekä mieltäni keventääkseni avaudun nyt siitä, kuinka aina tämä odottaminen ei ole helppoa.

Olen aiemmin täällä kertonut siitä, kuinka milloin minkäkin tiedon, lippusen ja lappusen metsästäminen ja odottaminen tuntuu välillä hieman pitkästyttävältä. Kuinka aina matkaan tupsahtava uusi mutka aiheuttaa joskus jonkinasteista harmautta johonkin kohtaan mielen osasta. Että eikö vieläkään? Mutta aina niistä on selvitty. Asiat ovat edenneet, mikä nopeammin ja mikä vähän hitaammin ja ollaan saatu otetuksi aina yksi askel taas eteenpäin. Olen kuitenkin koko ajan säilyttänyt positiivisen ajattelun ja muistanut pitää mielessä sen, kuinka lopussa kiitos seisoo. Lopputulos tämän kaiken jälkeen on tärkein ja se syy, miksi tätä taivalta kuljen. Tiedän, että kaikki nämä toimenpiteet ja selvittelyt kuuluvat asiaan, kukaan ei niitä kiusallaan vaadi vaan niillä on oikeasti hyvä tarkoitus. Myös sen ymmärtäminen on kovastikin auttanut minua jaksamaan vaikka asiat välillä seisoisivat paikallaan.

Olen tähän asti tauotta ymmärtänyt, jaksanut ja venynyt. Nyt musta on kuitenkin alkanut oikeasti tuntumaan raskaalta, enemmän kuin missään vaiheessa aiemmin on tuntunut. Tai siis rankalta. Se lienee osuvampi sanavalinta tähän, raskaalta sanan varsinaisessa merkityksessä todella ei tunnu. Laitoin päivälleen tasan viikko sitten lääkärin pyytämän kyselyn sähköpostitse vammaispalveluun, koska puhelimella sinne on hankala päästä läpi, eikä soittoaikoja ole kuin yksi tunti jokaista arkipäivää kohti, joten ajattelin tämän olevan kätevämpi keino viedä asia perille. Joka ikinen päivä siitä asti olen kurkkinut viestiboksia, päivittänyt sitä ja vielä varmuudeksi tarkastanut roskapostilaatikonkin jos se olisi sattunut vahingossa ohjautumaan sinne - ei mitään. On aivan hiirenhiljaista. Kukaan ei vastaa.

Tänään on tuntunut että happi loppuu, ettei tästä voi kertakaikkiaan tulla mitään. Aina kun luulen, että kohta on yrityksen aika, tulee jokin uusi juttu. Jotenkin se, että luulin pääsiäisen jälkeen saavani vihdoin siittiöt ja päästäisi hommiin tosissaan, ja kun tämä uusi viivästystä aiheuttava selvitys vielä tuli kohdalle ja romutti haaveen inseminaatiosta heti aukiolotutkimuksen jälkeiseen kiertoon, ei enää hymyilytä. Pahimmalta juuri nyt tuntuu se, etten tiedä kuinka kauan apuun liittyvän kirjallisen tiedon saaminen vie. Voi olla, että mun on vielä etsittävä kokonaan jokin toinen henkilö asiaa hoitamaan, jos mulle entuudestaan tuttu työntekijä ei sitä jostakin syystä pysty tekemään tai ei edes vastaa.

Mistä tiedän, mitä seuraavaksi todellisuudessa tapahtuu? Miksi mulle ei kerrottu jo aiemmin, että tämä asia on näin selvitettävä? Olisin voinut hoitaa sen esimerkiksi jo perinnöllisyysneuvontaan pääsyä odotellessani. Useampi asia olisi ollut samaan aikaan vireillä. Mutta en tiennyt. En osannut edes aavistaa. Olisin voinut ajatella tarkemmin, että olisin itse voinut kysyä ja tarjoutua hoitamaan asiaa jo aiemmin. Kyllä tällainen olisi pitänyt tajuta, koska hedelmöityshoitolakikin sen vaatii. On oikeastaan oma vikani, koska en kysynyt pitäisikö minun tarttua tähän. Minähän tässä olen se, joka tietää mistä apua saa ja mitä kautta tällaiset jutut selviävät. Oman oma-aloitteisuudenpuutteeni takia nyt ollaan tässä tilanteessa. Musta olisi vähintäänkin kohtuullista, että kaiken tämän jälkeen, jos yrittämään joskus pääsen, hoito onnistuisi nopeasti, joko ensimmäisellä tai viimeistään toisella yrityskerralla. Se kuitenkin on valitettavasti asia, johon kukaan ei voi millään tavoin vaikuttaa, kaikki siihen liittyvä on niin sanotusti korkeampien voimien päätettävissä.

Jos asiat olisivat menneet syksyllä oman luovuttajan kanssa kuten toivoin, olisin ehkä jo onnellisesti raskaana ilman mitään ylimääräistä jarrua. En saisi ajatella sitä vaihtoehtoa enää, koska aikaa ei saa takaisin ja se tyyppi teki niin törkeästi oharit, etten haluaisi elää niitä pettymyksen kyyneleiden sumentamia, epätoivon täyttämiä päiviä enää uudelleen. Tämä on nyt näin ja voin vain katsoa tulevaisuuteen, se on kaikkein helpointa.

En missään tapauksessa aio perääntyä. Haluan lasta niin kovasti, että olen ehdottomasti valmis jatkamaan, mitä valitsemani tie sitten eteeni vielä tuokaan. Vaikka omaa tilannettaan usein ei pitäisi verrata toisten kanssa, mietin näinä hetkinä murrunko liian pienestä, asetanko asiat vääriin mittasuhteisiin. Eihän minulla pitäisi olla mitään lääketieteellistä syytä joka hankaloittaisi lapsen saantia. Mutta onko lääketiede ainoa syy joka antaa luvan olla surullinen edes välillä? Jotkut käyvät läpi rankkoja hoitoja saamatta lainkaan toivottua lopputulosta. Onko minulla oikeus olla juuri näistä syistä näin heikko? Pitäisikö mun vain olla väkipakolla aina positiivinen tapahtui mitä tahansa, ennen kuin olen saavuttanut jonkin tietyn rajan jonka jälkeen saa tuntea tietyllä tavalla. Onko sellaista rajaa, ja kuka sen määrittää? Olen tällä hetkellä luottavainen, että vielä joskus jotakin tapahtuu, mutta juuri nyt olo tuntuu voimattomalta ja niin valtavan epätietoiselta.

Eikä mieltäni paranna tai tätä tilannetta helpota se, että eräs läheiseni sanoi mulle päin naamaa aiemmin tällä viikolla, että jos hän olisi lääkäri ja saisi tällaisesta päättää, yksikään vammainen ei tässä maailmassa lisääntyisi. Niin paljon hän ilmeisesti on tulevia lapsiani vastaan. Tai kun joku tulee ikään kuin ravistelemaan, että "Sä olet vielä niin nuori, ettei sulla ole mitään hätää". Jälkimmäinen kommentti on varmasti tarkoitettu lohduksi, mutta piristystä se ei valitettavasti saa aikaan. Olen tiennyt tahtovani olla äiti useammalle lapselle niin kauan kuin muistan. Sitä haavetta ja tavoitetta ei kukaan pysty koskaan ottamaan minulta pois, eikä kukaan tai mikään voi tulla esteeksi nykyisen minän ja tulevan äiti-minän väliin. Näiden välisen sillan romuttumiseen biologiset ongelmat voivat olla ainoa syy. Eivät ennakkoasenteet tai tavalla tai toisella yritykset saada minut luopumaan perheen perustamisesta. Nuoreen ikään lohduttautuminen ei asiaa mitenkään auta.

Vertaistukeakaan ei ole lähipiiristä saatavilla. En henkilökohtaisesti tunne ketään, joka syystä tai toisesta olisi joutunut lastaan odottelemaan kovinkaan kauaa päätellen puheista, kun intoa puhkuen on kerrottu, että "Me aletaan yrittää vauvaa" ja viimeistään muutaman kuukauden päästä pam, ollaan onnellisesti raskaana. Ja jos jossakin asiayhteydessä yritän sanoa, ettei raskaus välttämättä aina kaikille ala edes hoidoista huolimatta, tulee hyvin usein vastauksena, että kyllä se ainakin sulla alkaa, kun on siihen niin nuori ja terve kalusto. Tämä on toki kohdallani nyt oletus, mutta aika näyttää kuinka käy. Asiasta voi puhua ja mieltä on lupa purkaa, mutta uskon, että keskustelu olisi hedelmällisempää jonkun sellaisen kanssa, joka tietäisi edes vähän miltä odotuksen alkamisen odottaminen tuntuu. Ehkä sitä saisi erilaisia tapoja ajatella, voisi oppia avaamaan mielen solmuja jollakin sellaisella tavalla, jota ei nyt ole tullut ajatelleeksi. Löytää keinoja jaksaa eteenpäin niinä hetkinä kun tuntuu, että epätoivo valtaa ja lamauttaa. Ehkä joku vastaavanlaista kokenut voisi osata sanoa jotain muutakin kuin että kyllä se siitä, kyllä sinä jaksat. Toisaalta voiko tähän lopulta muuta sanoa? Onneksi on tämä blogimaailma, josta olenkin löytänyt paljon hyviä ja mielenkiintoisia tarinoita luettavaksi.

Vielä lopuksi: On tähän viikkoon mahtunut hyvääkin. Lääkäri Hyksistä soitti tiistaina ja kertoi lopulliset geenitulokset, jotka hän oli saanut hetki sitten englannista. Kuten hän aiemmin arvelikin, minulta löytynyt geeni on se yleisin niistä 17 geenistä, joka tätä silmäsairautta aiheuttaa. Periytymisriski on noin hieman alle puolen prosentin luokkaa, eli hyvin pieni. Saan parin viikon kuluessa kirjallisena tulokset kotiin, ja voin niihin tutustua sitten rauhassa. Lääkäri selitti asian selkeästi ja vastaili kysymyksiini. Hänellä oli aikaa hoitaa asiaa, ja sain kaiken tiedon mitä kaipasin. Tärkeimpänä oli tietenkin tieto periytyvyysprosentista. Lääkäri lupasi myös lähettää tiedot klinikalle jos niin haluan, ja kyllähän minä halusin. Onpa nyt varmuus asiasta sekä minulla että myös lääkärillä, joka hoidoistani vastaa. Voin vielä soittaa tuloksiin liittyen myöhemmin, jos jotakin lisäkysymyksiä ilmenee. Se sentään on hoidossa ja asia kunnossa, eikä mitään ikäviä yllätyksiä sieltä suunnalta kuulunut. Erittäin tervetullutta tietoa siis tämän odotuksen keskelle.

2 kommenttia:

  1. Voin niin samaistua pelkoosi siitä, että vaikka kuinka on nuori ja terve, ei raskaaksi tuleminen välttämättä ole helppoa. Mehän ei siis vielä edes yritetä vauvaa, mutta oma lapsi on suurin toiveeni ja kovasti ajatuksissa pyörii häiden jälkeen koittava yrittäminen. Tuntuu, että olen odottanut jo yrittämisen aloittamista ikuisuuden, joten en kestä jos vielä senkin jälkeen odottaminen vain venyy ja venyy.

    VastaaPoista
  2. Raskaaksi tuleminen ei tosiaan ole mikään itsestäänselvyys ja vaikka raskautuisikin nopeasti, ei voi taata että kaikki menee loppuun asti kuten toivotaan. Toki liikaa ei kannata stressata asiasta etukäteen, mutta kyllä se hieman mietityttää, kun on jo tässä vaiheessa tullut hidastusta matkaan, että jos vielä yrittäminenkin itsessään kestää kovin kauan niin miltä se sitten mahtaa tuntua ja kuinka suuria pettymykset tulisivat olemaan. Jos vain suinkin mahdollista, kannattaa vain yrittää edetä päivä kerrallaan, ja ainakin mulla stressi vaikuttaa negatiivisesti kiertoon ja varmasti myös raskauden alkamiseen, joten siksikin olisi paras koittaa vain olla mahdollisimman rennoin mielin :)

    VastaaPoista