perjantai 15. joulukuuta 2017

Yhä olet niin kaukana

Liian kaukana. Saavuttamaton? Viimeksi astuessani ulos klinikan ovista lähetin hiljaa pyynnön pienen sinne jonnekin: Kunpa elämäsi nyt alkaisi. Kuulisinpa pikkuruisen sydämesi sykkeen ja olisin kuin unessa. Vierisipä kuukausia se yhdeksän. Voi kunpa pian saapuisit, ja saisin sinut syysvauvana syliini.

Mutta kukaan ei kuullut pyyntöäni, et saanut mahdollisuutta. Kahden viikon piina päättyi jo tutuksi tulleisiin yhden viivan kyyneliin.

Letrozolit kasvattelivat mahtavan mollukan. Pistin Ovitrellea ja piinapäivät viimeistelin vielä Lugesteronilla. Mutta ei. Ei mitään. Pelkkää tyhjää. tiesin jo dpo 9 paikkeilla tutuista kohtukrampeista pelin olleen menetetyn. Hajotin itseni taas, ja kuten pelkäsin - joulun alkajaisiksi. Jouluaarretta ei ole...

Vielä yksi olki on pakkasessa. Sitä ei kuitenkaan enää käytetä hukkaan tuhlaillen, vaan harkitusti omaa järjenääntä kuulostellen. Lääkärin kanssa oli puhe, että jos tämä ei onnistu, tehdään oljella vielä yksi inseminaatio ja katsotaan sitten jatkoa. Mutta tässä nyt muutaman päivän asiaa pyöriteltyäni totesin jo itselleni, ettei niin enää tule tapahtumaan, ja aion ilmoittaa saman asian myös klinikalle kunhan tästä taas pääsen sen verran tolpilleni, että pystyn soittamaan sinne parkumatta.

Ajattelin joskus, etten kai minä sentään tähän pisteeseen joudu, että kyllä se onnistuu helpommankin kautta kun vaan tarpeeksi tässä yritetään. Mutta toisin kuin ounastelin, edessä se on väistämättä... Nimittäin ivf-hoito. En vielä tiedä mitä tuumaa lääkäri, mutta itse en enää näe minkäänlaista järjen hiventä jatkaa omalla kohdallani inseminaatiohoitoja kaiken tämän jälkeen, enkä aio niihin suostua. Se on vain rahan, ajan ja henkisen jaksamisen hukkaa. Olen 99 prosenttisen varma, että vaikka kevyitä hoitoja jatkettaisi hamaan tappiin en tule onnistumaan niillä. Ja jos joskus kävisikin inseminaatiotärppi, se erittäin suurella todennäköisyydellä kuluttaisi sitä rahaa ja aikaa rutkasti enemmän. Se yksi ainokainen olki tullaan käyttämään tymäkämpiin toimenpiteisiin enkä suostu enää perääntymään päätöksestäni.

Yksityisen puolen ivf on kallis sijoitus. Ja hoitona melkoisen riskialtista touhua. Laitetaan peliin noin viitisen tonnia (tai ei ihan, kun se olki on jo olemassa) eikä mitään takeita ole onnistumisesta vielä sittenkään. Koko tapahtumaketjussa on niin monta välivaihetta jotka voi mennä persiilleen: Ensin kasvatellaan munarakkuloita ja toivotaan, että niitä alkaisi pullahdella useampi kuin yksi tai kaksi. Kun munasolut on raivattu parempaan talteen jännitellään kuinka monella niistä on kyky hedelmöittyä. Ja kasvaa ja kehittyä hedelmöittymisvaiheesta vielä eteenpäin ilman että kehitys tyssää heti alkuunsa. Ja ne hyperstimulaatiovaarat ja mahdolliset tuoresiirrot ja pakastukset ja pakastuksesta sulatukset ja selviääkö alkio siitä. Ja siirron jälkeen alkavat samat epäonnistumisen riskit mitkä muissakin raskauksissa ovat olemassa. Niinkin voi käydä, ettei yksikään munasolu hedelmöity, ja koko homma leviää ihan tyystin käsiin. Paljon on siis vielä edessä, paljon on toivottavaa ja tehtävää ennen kuin sitten lopulta - ehkä - kaikki saattaisi päättyä onnellisesti...

Ja minulla on vielä se extratyö etsiä joku, jolla on aikaa ravata täällä päivittäin aamuin ja illoin sekoittamassa lääkeaineita ja pistelemässä vatsanahkaani erinäisillä neuloilla - toki voin kulkea itsekin mikäli hormonit eivät kehitä sietämätöntä vatsakipua, jollaisella joku on joskus pelotellut nettikirjoitteluillaan, kun munasarjat alkavat todenteolla painamaan pullistelevista rakkuloista. Ei kai sekään kuitenkaan toimintakykyä täysin lamauta? Ovitrellemaiset esitäytetyt kynäthän ovat ihan helppoa kauraa tuikkia menemään itsekin, mut luulen, että tuon hormonikavalkadin joukkoon mahtuu niitä vaikeampiakin tapauksia, joissa täytyy annostella, mittailla ja olla tarkkaakin tarkempi. Paljon on siis kaikenkaikkiaan asioita, monta liikkuvaa osaa joiden putkeen sujumisen hyväksi voi tehdä vain parhaansa...

Sitä punktiotakin pelkään kuin jotain tuomiopäivää konsanaan. Pelkään että kipu yltyy sellaiseksi että lopulta vain oksennan ja panikoin.

Ihan kaikesta huolimatta olen valmis siirtymään vahvempaan vaihtoehtoon. En näe yhtäkään ainoaa syytä miksi en tätä läpi tarpoisi. Tuleen ei auta jäädä makaamaan, vaan on vain yritettävä vielä kun jotakin voidaan asialle tehdä. Pyörät lähtenevät pyörimään vasta kesällä, koska hoidon tyyriys pakottaa odottamaan ja hankkimaan pullavuutta lompakolle. Ja sittenkin tarvitsee ottaa vielä lainaa tukemaan rahapuolta tässä projektissa. Luojalle kiitos, että opinnot alkavat olla loppurutistuksia vaille valmiit, joten aikaa töille on enemmän.

Mutta kyllä tämä silti tuntuu epäreilulta. Että toiset joutuvat kulkemaan pidemmän matkan, valtaosa taas onnistuu vähemmillä kommervenkeillä ja pääsevät nauttimaan raskauksista, vauvoista ja lapsiperhearjesta ihan tuosta noin vain. Tuntuu, että oma taival on pelkkää yritystä, pettymystä ja yrityksen odottelua. Samaa sarjaa vuodesta toiseen. Mutta on niitäkin joilla asiat ovat vieläkin synkemmin. Vaikka nyt sattuu, niin täytyy vain yrittää tuudittautua ajatukseen että jos joskus saan olla äiti, se tuntuu entistäkin paremmalta, ja olen vieläkin onnellisempi kuin koskaan uskoinkaan. Kun tästä joulusta nyt jotenkuten selviäisin (se on ihan kaikista eniten se lasten ja lapsiperheiden juhla, jolloin oma tyhjä syli vain entisestään korostuu), niin ehkä tämä tästä taas... Jotenkin.

4 kommenttia:

  1. Voimia ja jaksamisia! Minä kyllä suosittelen lämpimästi IVF:ää. Itse hyppäsin inseminaation yli kokonaan, joka oli täysin oma valintani. Halusin antaa kaikkeni siihen yhteen yrityskertaan. Ajattelin, että se on sitten siinä... nälkä tosin kasvoi ja tein kovasti laskelmia, koska voisi seuraavaa kertaa yrittää ;) Lääkäri puolsi päätöstäni ja sanoi juuri kuinka rankkaa inseminaatio voi olla jatkuvine pettymyksineen. Siinä onnistumisprosentti kuitenkin on vain 10% luokkaa. IVF:ssä se on huomattavasti enemmän vaikka mukana on kaikki "toivottomat" vaikeat tapaukset.

    Itse IVF-hoidot olivat rankemmat kuin kuvittelin. Ne hormonimäärät ja pistokset pistivät kropan ihan sekaisin ja munasoluja ei saatu kuin neljä (toinen munasarja ei edes reagoinut pistoksiin), mutta mutta... kaikki neljä hedelmöittyivät, kaikki jakaantuivät ja kaikista tuli top alkioita. Yksi siirrettiin kolmen päivän ikäisenä ja nukkuu nyt parvekkeella päiväunia. Kolme pistettiin pakkaseen. Ensi syksynä on tarkoitus yrittää niitä sulatella :) Jos ei onnistu tai nappaa kiinni, lähden vielä toisen IVF kierroksen heittämään. On se oikeasti sen arvoista, eikä kestä lyhyellä kaavalla kuin hetken.

    Kaikkea mitä lukee netistä ei myöskään kannata uskoa absoluuttisena totuutena. Kaikki on niin yksilöllistä. Punktio oli itsestäni tosi helppo juttu ja kävelin suoraan sieltä shoppailemaan (vaikka hoitaja oli tosi huolissaan ja antoi ohjeita miten toimia jos taju meinaisi lähteä ;)). Kaikista hirveintä itselleni hoidoissa oli se vessakielto ennen siirtoa, koska se tehdään rakon ollessa täysi, mutta loppupeleissä sekin oli oikeasti aika pieni juttu.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Kyllä säkin olet kauan omaa vuoroasi odottanut, mutta silti mä uskon ja toivon, että lapsen vielä saat. Ivf kuulostaa kyllä hyvältä vaihtoehdolta. Rauhallista joulun aikaa ja paljon onnea vuodelle 2018! :)

    VastaaPoista
  3. Sullekin tuli tämä vaikeampi tie kuljettavaksi, mutta se palkinto tuntuu sitten ihan uskomattomalta kun sen saat. Ja saat sen, jaksa uskoa siihen! Munkin mielestä kuulostaa hyvältä suunnitelmalta siirtyä kovempiin hoitoihin. Hyvää joulua!

    VastaaPoista
  4. Harmi ettei toivottua tulosta vieläkään tullut!

    Positiivinen ajattelu on varmasti vaikeaa (minä ainakin olen ihan kamala pessimisti), mutta minä näen sinun tilanteessasi positiivisena ainakin sen, että sinulla kuitenkin on taloudellisesti mahdollisuus ivf-hoitoon vaikka se järjestelyjä vaatiikin, ja toiseksi olet vielä kohtuullisen nuori. Mutta tiedän, että tuossa tilanteessa itseään vertaa varmasti herkemmin niihin, jotka ovat onnistuneet helpommin.

    VastaaPoista