lauantai 7. huhtikuuta 2018

11-vuotias!




Aika on kulunut ihan yhdessä hujauksessa.

Elettiin vuoden 2009 marraskuuta, kun Oona saapui elämääni. Vaikka koirakokemusta oli kertynyt reilusti jo aiemmin - olenhan aina touhunnut eläinten parissa, oli opaskoira aivan erilainen ja uusi tuttavuus. Yht'äkkiä minulla olikin käsissäni koira, joka teki pyynnöstäni asioita, joita en koskaan ollut nähnyt koiran tekevän, tiesin vain että sellaisiakin karvakorvia löytyy: Se etsi portaita, suojateitä, ovia, bussipysäkkejä, penkkejä, tiskejä jne. Kyllähän se helpotti ja toki helpottaa edelleen kulkemista reilusti, kun voi luottaa koiraan eikä kaikkea tarvitse havaita ensin itse, ja olen alusta asti luottanutkin. Koira kyllä ilmoittaa, jos jokin este tupsahtaa reitille. Minulla on aina ollut syvä ja luottavainen suhde eläimiin, ne vaistoavat, tietävät ja ymmärtävät paljon. Uskon että enemmän kuin tiedämmekään.

Yhteiselomme on ollut suhteellisen tavallista koiraperheen arkea ja juhlaa sillä erotuksella siihen kaikkein tavallisimpaan versioon verraten, että Oona omaa erityistaitoja, se on mukanani lähes kaikkialla ja voin sanoa sen olevan lemmikkiyden lisäksi myös itselleni ikään kuin silmät, näin ollen se tekee erittäin arvokasta työtä sen ikiomassa virassaan.

Yhteinen taipaleemme tuntuu alkaneen vasta eilen. Niin kiireesti on aika kulkenut. Nyt maaliskuun neljäntenä Oonalle täyttyi taas yksi uusi, yhdestoista ikävuosi lisää ja kahdestoista lähestyy ennemmin kuin arvaankaan, vaikka ymmärrän sen olevan käsillä ihan tuossa tuokiossa.

Kahdentoista ikävuoden täyttyminen tietää suurta muutosta sekä minulle että koiralle. Ensi maaliskuussa hän siirtyy viettämään eläkevuosiaan. Tuleva on kovin haikea, mutta ajattelen, että työstä vapaat eläkepäivät ovat ehdottoman ansaitut. Niin mallikkaasti hän on työnsä hoitanut, innokkaana, parhaalla mahdollisella työteholla ja suurella sydämellä jokaiseen uuteen päivään ja niin uusiin kuin jo tuttuihinkin tilanteisiin pyyhältäen. En voisi parempaa opasta itselleni toivoa.

Vanhuus on saapunut hyvin lempeästi. Ei ikääntymiseen usein liittyvillä vaivoilla ja krempoilla nujertaen, vaan innon ja terveyden säilyttäen, mutta antaen varovaisia merkkejä siitä, että ikää on jo karttunut. Tahti on muuttunut hieman rauhallisemmaksi sitten nuoruusvuosien, enää ei jaksa juosta, hyppiä ja poukkoilla ihan niin kauaa vapaalle päästyä kuin ennen, nyt riittää jo vähempikin riekunta ja hösääminen. Harmaata on vain pieni läiskä leuan alla ja muutama karva takajaloissa. Kuulo ja näkö ovat säilyneet ennallaan - minkä todistaa samantien valpastuminen jo siinä vaiheessa kun me ihmiset ihan vaivihkaa yritämme kuiskaten keskustella siitä, kuinka tänään täytyisi muistaa tuoda kaupasta pussillinen possunkorvia - ja ainakin viime vuotisessa terveystarkastuksessa tuli täysin terveen paperit. Toivottavasti asia ei ole muuttunut nyt, kun ensi viikolla vuositsekkaus on taas esillä :)

Vuoden päästä alkavat sitten uudet kuviot, kun saan perheenlisäystä yhden uuden nuoren opaskoiran verran. Se tietää lisää vilskettä, tutustumista meidän kaikkien kesken toisiimme josta kissojen suhtautuminen jännittää eniten, paljon treenejä erilaisissa paikoissa ja varmasti monenlaisia sattumuksia. Nuoren koiran kanssa voi tapahtua kaikenlaista, kun yhteistyötä vasta hiotaan sujuvaksi. Muistan Oonankin joskus alkuaikoina ohjanneen minut väärälle reitille, esittäneen ettei ole mistään suojateistä tai rappusista koskaan kuullutkaan ja kokeilleen jonkun kerran tarvitseeko tätä uutta valjaidenjatketta totella laisinkaan. Haasteita siis tulee varmasti riittämään jatkossakin, mutta suhtaudun niihin positiivisin ja avoimin mielin. Odotan yhteistyötä uuden tulokkaan kanssa innolla jo nyt, vaikkakin oppaan vaihtuminen tuntuu haikealta ja uuteen kestää varmasti tottua puolin ja toisin. Uskon ja luotan, että kaikki tulee sujumaan lopulta hienosti. Aika tekee tehtävänsä ja hitsaa minut ja nuoren koiran taatusti toimivaksi tiimiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti