maanantai 15. heinäkuuta 2019

Ystävyyden väliin kasvoi muuri - ja sen muurin nimi on tahaton lapsettomuus

Aihe josta tämän postauksen tulen kirjoittamaan, on hyvin henkilökohtainen ja ehkä osalle tulenarkakin. Tiedostan jo tässä vaiheessa ennen julkaisupainikkeen napautusta tämän mahdollisesti poikivan väärinkäsityksiä ja ehkä ymmärtämättömiä kommenttejakin. Mutta koen, etten voi kirjoittaa tahattomasta lapsettomuudesta, ellen tee sitä rehellisesti. Aivan niitä kaikkein vaikeimpia ajatuksia ja tunteita en tuo ainakaan vielä tässä kohtaa julki, mutta tahdon olla niin avoin kuin suinkin pystyn. Lapsettomuuden synnyttämät ajatukset ja tunteet ovat niin monimutkaisia, ettei niitä missään tapauksessa ole helppo ymmärtää eikä niihin samastua ellei ole sitä kaikkea itse läpikäynyt. Sen yritän muistaa myös niinä hetkinä, kun kohtaan eriävää suhtautumista niin netissä kuin oikeassa elämässänikin. Haluan antaa vertaistukea ja jakaa näitä asioita siksi, ettei kenellekään näiden samojen asioiden kanssa kamppailevalle tulisi tunnetta, että olisi yksin ja kummajainen tunnemyllerryksineen kuten itse aikanaan tämän mielenpyörityksen kanssa ensikosketuksiin jouduttuani kuvittelin olevani. Minulla on luonnoksissa tulossa tunteita hieman pintaa syvemmältä käsittelevä postaus, jonka julkaisen kunhan olen saanut sen hijotuksi, mutta nyt siirrytään toiseen aiheeseen joka sekin toki osittain liittyy näihin vaikeisiin hetkiin.

Ystävyys. Se on monelle meistä erittäin tärkeä ja läheinen, elämää suuresti koskettava asia. Niin myös minulle. Kun ystävyys jonkun kanssa on syntynyt ja olemassa, se on todella yksi niistä asioista, joista tahdon pitää kiinni ja huolta, ja jota pidän valtavana voimavarana elämässäni. Ystävyyssuhteet ovat yksi tärkeimpiä ihmissuhteita varsinkin näin sinkkuna elelevälle, mutta toki ne ovat sitä varmasti meille kaikille parisuhdestatuksesta riippumatta. Maailmassa on hyvin vähän asioita, jotka saavat solmimani ystävyyssuhteet rikki. Ajattelen, että ystävyyden ollessa tarpeeksi lujaa tekoa molemmin puolin, on ikävien sattumien kohdalle osuessa suurimmasta osasta asioista mahdollista päästä yli keskustelemalla ja käymällä läpi välejä koettelevat asiat.

Toisinaan muuttuvat elämäntilanteet saattavat kasvattaa muuria ihmisten välille. Useimmat saavat sen murretuksi, mutta aina se ei häviä vaikka sen kuinka toivoisi hiipuvan pois tai edes pienenevän. Olen joutunut huomaamaan, että lapsettomuus on hakannut säröjä useampaan ystävyyssuhteeseeni. Sen tajuaminen on tehnyt kipeää. Joku voisi ajatella, että se kaikki on kiinni omista asenteista ja valinnoista, mutta asiat eivät aina ole yksioikoisia ja sijoiltaan nyrjähtäessään niin helposti muljauteltavissa takaisin paikoilleen kuin voisi kuvitella.

Kuten olen täällä aiemmin sivumennen maininnut, ei minulla lapsettomia naispuolisia ystäviä juuri ole. Yksi löytyy monen sadan kilometrin päästä, toinen on sellainen josta en enää ole varma sillä viimeisimmästä yhteydenpidostamme on kulunut jo useampi vuosi enkä uskalla enää kysyä kuulumisia kun pelkään mahdollisesti saavani vauvauutisen kuin märän jääkylmän rätin päin kasvoja (Kuinka typerää). Koska ystäväpiiriini kuuluu hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, sieltä löytyy myös naisia, joiden lapset ovat ehtineet jo aikuisikään, eikä yhteisten hetkien viettäminen heidän kanssaan tee niin kipeää, sillä pikkulapsiarki on heidän kohdallaan jo niin kaukana takana, ettei se tule jatkuvasti esiin ja lastenkin ollessa aikuisia ei heidänkään tapaamisensa luonnollisesti ole vaikeaa.

Suurin osa lapsuudenystävistäni, heistä joiden kanssa lapsena leikimme ulkona, söimme kasoittain karkkia, suunnittelimme tulevaisuuttamme; "Sitten kun me ollaan isoja, me muutetaan yhteiseen taloon asumaan", viiletimme hevosten selässä kiitolaukkaa maastossa pitkin hiekkateitä, nukuimme kesäisin öitä teltassa ja aitassa ja talvisin rakensimme lumihevosia pihat täyteen. He ovat jo saaneet lapsia osa yhden, toiset useammankin, kokeneet raskaudet, synnytykset, äitiyden iloineen ja huolineen, kaiken sen rakkauden jota omaa lasta kohtaan voi tuntea ja vastavuoroisesti saada osakseen. Se, kuinka tällä puolen vuosi vuodelta kasvaa hiljaisuus ja kaipuu - kuten Arttu Viskari on joskus laulanut - tuntuu niin helvetin väärältä ja epäreilulta. Välillä kun tätä asetelmaa oikein pysähtyy ajattelemaan, suru kuristaa minut kokonaan äänettömäksi. Miksi juuri minun pitää kokea tämä? Mutta jos ei minun niin kenen meistä sitten? Eihän tällaista sekasortoa toivo osaksi kenenkään elämää. Ei kukaan ansaitse tällaista. Ei kukaan.

On vaikea myöntää edes itselleen saati muille, että olen lähestulkoon kokonaan eristäytynyt äidiksi tulleista ystävistäni muutamia somessa vaihdettuja kommentteja lukuunottamatta. Vastaan, jos he vaikkapa Facebookviestillä kysyvät kuulumisiani, mutta kaikki jää siihen. Olen ihan tietoisesti ottanut heihin välimatkaa ettei minuun sattuisi niin kovasti. Se on ollut yksi keinoni pitää olemassaolemattoman lapseni perään sisälläni huutavaa kaipausta edes ihan pienen hitusen verran hiljaisempana. Tukehduttaa sen ääntä olemalla kohtaamatta ulkopuolelta toisen ihmisen elämästä niitä palasia, joiden puuttuminen tekee minusta vielä entistäkin rikkonaisemman.

En ole koskaan katkaissut välejä keneenkään sanan varsinaisessa merkityksessä, enkä sellaista halua tehdäkään. Olen vain piiloutunut kolooni, antanut olla ja toivonut että he ymmärtäisivät. Tiedän heidän ainakin tietävän, sillä olen kokenut luontevaksi olla lapsettomuudestani avoin alusta saakka ja kirjoittanut siitä ja siihen liittyvien asioiden kulusta niin Facebookissa kuin täällä blogissakin. Tietenkin avoin keskustelu kasvotusten olisi aina se paras vaihtoehto. En silti tiedä kuinka pitkälle heistä kukin jaksaa tilannettani ja erikoista käytöstäni ymmärtää ja missä mahdollisesti tulee raja vastaan. Toivoisin heidän ymmärtävän ettei minusta juuri nyt mitenkään ole kohtamaan heidän lapsiaan tai mitään mikä liittyy koko aiheeseen millään lailla, mutten voi alkaa sitä vaatia. Jokaisella meillä on omat rajamme ja kärsivällisyyden mittamme - ja lapsettoman kanssa kärsivällisyyttä valitettavasti joutuu venyttämään äärimmilleen ja enemmänkin jos rinnalla päättää pysyä. Siksi en loukkaannu tai ajattele heistä pahalla, jos he kokevat tilanteeni liian haastavaksi ja tahtovat mennä.

Joku Simpukan ihminen sanoi joskus eräässä Ylen nettisivuilla julkaistussa lapsettomuutta käsittelevässä uutisessa, että jos lapsettomuuskriisin keskellä juuri tällä kyseisellä elämänosa-alueella eteenpäin menevien ystävien vauvat ja raskausuutiset tuntuu vaikeilta kohdata, on täysin ymmärrettävää ottaa etäisyyttä ja olla tapaamatta, että ystävyyden voi myöhemmin lämmittää uudelleen sitten kun tuntuu siltä. Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka jaksavat olla sinnikkäitä, seistä lapsettoman rinnalla oli päivä millainen tahansa. Jotka pystyvät käsittämään kivun ja sen synnyttämät reaktiot ja antamaan lapsettomalle sen tilan jokaiselle tunteelle, itkulle ja vihalle ja raivolle, aivan kaikelle, jonka hän kullakin hetkellä tarvitsee. Jokainen sellainen ihminen on tämän kaiken keskellä kultaakin kalliimpi aarre. Toki toivon, että sekä minun että myös muiden lapsettomuudesta kärsivien kohdalle osuisi mahdollisimman monta tällaista kultaista ihmistä.

Mutta yritän ymmärtää myös asian toisen puolen. Että aina ihmiset eivät vain pysty mielessään asettumaan toisen tilanteeseen niin että he jaksaisivat kulkea vierellä sen tien, vaan joskus on vain helpointa jatkaa eri suuntiin. Jos minusta joskus tulisi äiti, eikä aiemmin jo lapsia saaneiden ystävieni kohtaaminen tuntuisi niin ylitsepääsemättömän vaikealta ja haluaisin herätellä ystävyyttä ennalleen, en voisi automaattisesti olettaa että he olisivat siinä kuin mitään ei koskaan olisikaan tapahtunut. Se, pitäisimmekö vielä yhteyttä olisi heidän käsissään. Päättäisivät he mitä tahansa, en voisi kuin hyväksyä sen.

Välillä ajatukseni ovat niin ristiriitaisia. Yhtenä hetkenä syyllistän itseäni ystävyyssuhteideni nuupahtamisesta, kun taas toisessa hetkessä ajattelen etten voi tälle mitään, että itseään on pakko suojella enkä saa viljellä itsesyytöksiä. Ja niinhän se on. Kuten lääkärikin minua lohdutti: Nyt on vain toimittava siten miten itselle on helpointa. Lapsettomuus jo itsessään on niin vaikea paikka ja raskas taakka kantaa, ettei itselleen pidä kasata enää yhtään ylimääräistä painoa. Jos nyt lähtisin ystävieni kanssa vauvatreffeille tai kuuntelisin kertomuksia heidän arjestaan kahvikupin äärellä, ei tapaaminen olisi kummallekaan osapuolelle ollenkaan helppo.

En välttele ihmisiä heidän itsensä vuoksi. Toimin niin, sillä jokaisen äidin elämäntilanne ja sen vierestä seuraaminen on kuin heittäisin suolaa haavoilleni. Olen niin monet kerrat toivonut itselleni voimia jotta kykenisin olemaan ystävä ystävilleni, elämään yhteisiä hetkiä heidän kanssaan, luomaan uusia muistoja joille voisimme vuosien kuluttua yhdessä nauraa. Mutta en vain pysty siihen, sillä jos yrittäisin sitä juuri nyt, tekisi se lapsettomuudesta vieläkin kivikkoisemman polun taivallettavaksi. Siitä olen niin pahoillani. Olen vaikka minulle on yritetty tolkuttaa ettei tarvitsisi. Että jos tapaisin nyt lähivuosina äidiksi tulleita ystäviäni, ei tapaaminen olisi kummallekaan osapuolelle varmasti rento ja mukava, sillä elän nyt vaihetta jossa negatiivisten tunteiden piilottaminen ja niistä sanallisen avautumisen hillitseminen on vaikeaa tilanteissa, jotka saavat ne nousemaan pintaan.

En enää edes muista milloin olisin viimeksi viettänyt niin sanottua tyttöjeniltaa ihan vain naisten kesken. Siitä on niin kauan, etten jaksa kelata muistinauhaa niin kauas taaksepäin. Illanvietoissa olen viettänyt aikaani joko vain miesseurassa tai sitten porukassa on ollut sekä miehiä että naisia. Vaikka myös siten vietetty aika on hauskaa ja pidän siitä paljon, kaipaan myös aikaa pelkästään naisvoimin. Sellaista, kun syödään herkkuja sohvalla hömppäsarjan siivittämänä tai jutellaan viinilasin äärellä asioita, joista vain naisten kesken höpötetään. Haluaisin voida hengittää joutumatta varomaan milloin keskustelu kääntyy lapsiin edes ihan vain vahingossa. Tai odottamaan milloin toinen joutuu lähtemään kotiin lastensa luo. Että olisi joku, jolla ei olisi sitä kokemusta joka minultakin puuttuu. Joka voisi samastua täydelliseen lapsettomuuteen, jonka elämä pyörisi muiden asioiden kuin lasten ympärillä.

Tunnen naisia, joiden lapset ovat jo aikuisia. Heidän seurassaan oloni on paljon rennompi. Silti kuitenkin kaipaan myös jotakuta, jonka kanssa tavallaan tuntisin olevani täysin samalla viivalla. Mielellään ihmistä, joka olisi valinnut lapsettomuuden vapaaehtoisesti, se tekisi olemisesta keveämpää - en toivo pelkästään vertaistukea vaan myös hetkiä, jolloin koko lapsettomuutta ei tarvitsisi ottaa lainkaan puheeksi vaan voisi keskittyä pelkästään positiivisiin, hyvää energiaa tuoviin asioihin.

Tuntuu hölmöltä sanoa näin, mutta tunnen usein itseni yksinäiseksi, vaikka ympärilläni on ihmisiä enkä ole yksin. Juuri se samassa elämäntilanteessa olevien naispuolisten ystävien puuttuminen saa minut tuntemaan oloni jollain tasolla erilaiseksi kuin muut. Istuin juhannuksen jälkeen eräänä iltana mökillä laiturilla järvimaiseman äärellä. Mietin, kuinka ihanaa olisi viettää siellä tyttöjen kesken juuri sitä aikaa jota edellä kuvailin. Mutta siinä minä istuin itsekseni ja vain haaveilin. Enää en jaksanut luoda pääni sisään mielikuvaa lapsistani pulikoimassa rantavedessä - näin vain piipusta kohoavan savun, lämpiävän saunan ja tiiviin ystäväporukan pitämässä hauskaa. Sellaisen saavuttaminen tuntuu realistisemmalta ja enemmän mahdolliselta.

*******

Löydät mut myös Youtubesta. Käy tilaamassa kanavani
Tästä

1 kommentti:

  1. Kiitos tästä kirjoituksesta! Kolahti tosi kovaa. Mä olen vähän samanlaisessa tilanteessa. Olen pohtinut paljon ystävyyssuhteita ja kokenut ajoittain olevani tunteideni ja ajatusteni kanssa kohtuuttoman vaativa muita kohtaan. Taannun suruni kanssa ajoittain nyyhkyttäväksi ja kiukuttelevaksi ihmismöykyksi, jota en voi vaatia ketään kestämään. Kaipaan myös tyttöjen iltoja, joista ei aina tulisi äitien vertaistukiryhmiä. Olo on usein ulkopuolinen, heikko ja nolo. On pidäteltävä tunteitaan normaalin käytöksen nimissä niin paljon, että tapaamiset uuvuttavat, ja välillä ei jaksa ollenkaan. Tahaton lapsettomuus on kokovartalokokemus. Uskon kuitenkin, että kävi miten kävi, tämän on jokin välttämätön vaihe, joka ei kestä ikuisesti. Jään seuraamaan blogiasi. Kiva, että kirjoitat ja puhut!

    VastaaPoista