Olen päivittänyt Youtuben puolella lapsettomuustaipaleen jatkumisesta viimeaikoina enemmän, mutta kerrataan nyt vielä uusimmat käänteet lyhyesti myös tänne siltä varalta ettette ole vlogia kurkkineet (jos nyt kukaan ylipäätään vielä täällä käy :)).
Joulukuun alussa kävin taas kontrollilabrassa kilpirauhasen kanssa. Tsh nyt 2,03 eli niissä lukemissa, joissa hoitoja voisi jatkaa. Samalla tuli huomautus, että D-vitamiinia voisi alkaa syömään tarkemmin, sillä se puoli oli ihan reippaasti veriarvojen mukaan alhainen. Ja en yhtään ihmettele - D-vitamiinin aloitus lipsahti tänä syksynä vähän turhan myöhään, noin marraskuun puoliväliin joten siitä ei huolestuttu. Nyt olen sitten ollut sen kanssa tarkkana.
Samalla terveysaseman lääkäri halusi laittaa lähetteen Naistenklinikalle, sillä siellähän aloitettiin marraskuun alussa lopultakin hoidot myös naispareille ja meille itsellisille. Kummastelin vähän lääkärin päätöstä hänelle itselleen yksityisen puolella pakkasessa olevien alkioiden vuoksi, hoitojahan ei tipu jos on kytköksiä muualle. Lääkäri oli sitä mieltä, että voisihan sitä kokeilla, ettei siinä mitään häviä. En sitten alkanut häntä estellä - joskaan en yllyttänytkään, vaan ajattelin että menköön, kyllähän se lähete sieltä tulee takaisin yhtä nopeasti kuin sinne lähtikin eikä se sulje minulta jo avoinna olevia ovia mihinkään.
Joulun välipäivinä käppäilin ympäri koirapuistoa, kun puhelin soi ja hoitaja soitteli Naistenklinikalta. Hän pyysi, että omalta klinikalta voisi lähetellä tietoja heille päin hoidoista, joita mulle on tähän saakka tehty. Kysyin samalla miten näin toimitaan, koska alkiot ovat edelleen olemassa, ja asia käy ilmi myös heille saapuneesta lähetteestä ja on lääkärinkin tiedossa. Hoitaja ei osannut sanoa mitään, vaan lääkäri sitten vie asiaa eteenpäin kunhan tiedot tähänasti tehdyistä hoidoista tulee.
No nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että klinikalle pitäisi soittaa, selittää koko juttu ja pyytää paperit hoidoista. Jostain syystä se jännittää ihan saakelisti: Mitä ne sanoo ja ajattelee, kun lähden ykskaks muualle? Entä jos jotain mutkia tuleekin matkaan? Mitä jos julkisella tuleekin jokin ongelma, etten saa hoitoja enkä pääse enää takaisin vanhaan tuttuun ja turvalliseen? Ehkä nuo jännitykset ovat ihan turhia, mut vaikka tiedän että klinikka on ollut avoinna jo heti joulunpyhien jälkeen ja on sitä huomennakin, olen vain lykännyt soittoa ja tuskin saan sitä tehtyä vielä ennen loppiaista. Tähänkö tämä nyt sitten tyssää?
Uskon kuitenkin, että noista alkioistani tulee vielä jokin jarru tai ehkä ne ovat jopa este, jos niin on ollut aiemminkin heteroparien kohdalla. Ainoa keino olisi se, että ne siirrettäisi Naistenklinikalle mutta se korttihan jo selvitettiin viime keväänä eikä sille näytetty vihreää valoa Naistenklinikan puolelta. Se on kuitenkin varma, etten alkioistani luovu. Roskiin niitä ei heitetä, enkä aio niitä myöskään lahjoittaa eteenpäin eikä niitä varmasti huolittaisikaan niissä olevan geenivirheen vuoksi. Jos homma juuttuu alkioihin, annan asian olla, jatkan hoitoja kuten ennenkin ja maksan tietenkin kaikki viulut omasta pussistani ja siinä se. Uuteen ivf-ruljanssiin kaikkine lääkepistoksineen, munarakkulankasvamisstressiin, punktiopelkoon, mahdolliseen hyperstimulaatioriskiin tai esimerkiksi riskinottoon siitä ettei alkioita ehkä tulisikaan joko yhtään tai vain yksi toimimaton - mihinkään noista en lähde ellei ole aivan pakko. Ja eihän mun ole mikään pakko. Ainoa paska puoli tässä on taloudelliset kuormat. Julkiselta saisin hoidot monin verroin edullisemmin. Muttei sekään ole vielä tarpeeksi hyvä syy heittää hyvää alkiosaalista menemään.
Ainoa omasta mielestäni järkevä veto olisi se maksusitoomus, joita olen joskus joidenkin kuullut saavan yksityisen puolen hoitoihin. Siinä olisi se kaikkein tolkuin keino hoitaa tämä kuvio kuntoon monestakin syystä: Ensinnäkin kaikki olisi jo alkioita myöten valmiina. En olisi pidentämässä jo käsittääkseni valmiiksi pitkähköjä jonoja. Eikä mulle tarvitsisi varata lahjasiittiöitä, joita ei välttämättä vastoittain avatussa lahjasolupankissa vielä niin paljon ole että niitä voisi tosta vaan alkaa jakamaan kaikille tarvitsijoille järkevän ajan puitteissa. En kuitenkaan usko että sellaista lippulappusta irtoaa. En vain mitenkään uskalla edes kuvitella tilannetta että tämä menisi kuin vettä vaan...
Mutta nyt siis hoidot on edelleen tauolla, kunnes tähän touhuun tulee edes jonkinlainen selko ja päästään selville julkisen puolen käytännöistä. Kaikenkaikkiaan kuitenkin jännittävää aikaa eletään, ja vähän stressaavaakin kun ei yhtään tiedä mitä tässä oikein on tuloillaan ja milloin. Joten jäädään siis odottamaan ja ihmettelemään...
perjantai 3. tammikuuta 2020
torstai 24. lokakuuta 2019
Kiusaaminen voi tappaa - Milloin asia otetaan meillä vakavasti? | Video
Kiusaaminen. Sitä tapahtuu jatkuvasti. On surullista huomata ettei kukaan meistä ole siltä kokonaan turvassa. Kuka tahansa voi tulla kiusatuksi koulussa, päiväkodissa, harrastuksissa, somessa ja jopa omalla työpaikalla. Kiusaaminen tai kiusatuksi joutuminen ei katso edes ikää - jokin ihan pienenpieni poikkeaminen massasta usein riittää siihen, että joutuu jonkinasteisen kiusaamisen kohteeksi.
Halusin tehdä aiheesta videon, jossa pohdin tällä kertaa erityisesti koulukiusaamista ja sitä, millaisin keinoin se saataisi jos nyt ei ihan kokonaan loppumaan niin ainakin vähenemään reilusti. Sillä mä en usko hetkeäkään etteikö siihen voitaisi vaikuttaa enemmän ja paremmin jos vain asiaan suhtauduttaisi todella sen vaatimalla vakavuudella. Mun mielestä näin ei tällä hetkellä toimita, vaan kiusaamista ja eritoten sen aiheuttamia seurauksia kiusatun elämässä pidetään liian kevyinä ja ohimenevinä vähän hankalina hetkinä joista ei kannata vaan välittää. Mutta miten niistä voi olla välittämättä, jos kiusaaminen, syrjiminen ja kaikenlainen huono kohtelu on jatkuvaa paikoissa, joissa on vain pakko yrittää olla läsnä ja jotka ovat oman elämän kannalta erittäin tärkeitä ja oleellisia? Kun joutuu kokemaan itsensä hyväksymättömänä porukkaan, se usein seuraa pitkälle ja pysyy ikävinä jälkinä muistoissa silloinkin kun tilanne ei ole enää ajankohtainen.
Minäkin olen ollut omana peruskouluaikanani kiusattu, mikä varmasti johtui näkövammaisuudestani. En tajunnut asiaa itse ennen kuin se mulle kerrottiin. Valaistiin siitä, kuinka saamani kohtelu on kiusaamista siinä missä hakkaaminen, potkiminen, nimittely ja kaikenlainen fyysinen ja henkinen huomioiva kiusaaminenkin jota en siis koskaan onneksi joutunut kokemaan. Eräs aikuinen kysyi multa joskus ala-asteen ja yläasteen vaiheilla, onko minua kiusattu. Kerroin hänelle, että ei ole. Ettei minua vain huolita porukoihin ja olen noin 99 prosenttia ajastani koulussa yksin, kun muut kiersivät kaukaa ja olin lähes jokaiselle kuin pelkkää ilmaa.
Jutellessani tämän aikuisen kanssa asiasta enemmän hän vasta sai minut uskomaan, että myös ne kokemukset ehdottomasti kuuluvat tapoihin kiusata. Syrjäyttäminen ja ihan kaikesta ulkopuolelle tarkoituksella jättäminen ei ole mitään kevyempää, eikä mun pidä yrittää ajatella etten saisi puhua kohdallani kiusaamisesta. Ajattelen silti olleeni kuitenkin paremmassa asemassa ja päässeeni helpommalla kuin ne, jotka ovat joutuneet käymään läpi sen fyysisen helvetin kaikenlaisella nimittelyllä, tavaroiden piilottelulla ja rikkomisella ja muulla äärimmäisen ala-arvoisella ja typerällä toimilla höystettynä.
Mun tilanteeseen yritettiin puuttua. Usein samalla luokalla olleita (En voi sanoa luokkakavereita, koska en ala-asteen muutamaa aivan ensimmäistä luokkaa lukuunottamatta edes tuntenut olevani osa koko luokkaa ja porukkaa) yritettiin saada tutustumaan minuun ja viettämään aikaa kanssani. Yritettiin keksiä yhteistä tekemistä, pidettiin luokassa keskusteluja ja jaettiin vuoroja milloin kukakin voisi olla kanssani... Se toimi aina vain hetken, kunnes keskusteluja taas ei enää luokassa vähään aikaan käyty ja ajateltiin että nyt muut tajuavat tilanteen, jäin jälleen yksin. Ajattelin asian niin, ettei ketään voi pakottaa, ja jossain vaiheessa opin ottamaan asian siten, että olen mielummin yksin kuin ihmisten seurassa, jotka ovat kavereitani vain pakon edessä vaikka eivät sitä pohjimmiltaan edes halua.
En mieti näitä tapahtumia enää juurikaan aktiivisesti, ja pystyn jo suhtautumaan asiaan niin että se on mennyttä eikä mun millään tapaa tarvitse enää siihen palata. En kuitenkaan kiellä etteivätkö ne vieläkin vaikuttaisi ihmissuhteiden syntymiseen. Usein uusiin ihmisiin tutustuessani mietin vieläkin, haluaako ne olla oikeasti kanssani tekemisissä, entä jos niitä nolottaa näyttäytyä seurassani muille tai jos jään taas yksin. Mutten anna muistojen rikkoa ihmissuhteitani tai perääntyä niistä. Ajattelen aina sitä hetkeä, kun pääsin pois yläasteelta - siihen syrjiminen loppui ja jatko-opinnoissa oli meininki jo erilainen. Tosin olin silloin niin rikki aiemmista kokemuksistani etten vielä siinä vaiheessa pystynyt luomaan hirveämmin uusia ihmissuhteita.
Mutta nyt palataan itse asiaan, eli videoon jolla nostin aiheen esiin. Ei ollut tarkoitus kirjoitella ihan näin pitkää saatetekstiä videolle, mutta joskus käy näin - ettei vaan osaa lopettaa :) Alla kuitenkin pientä pohdintaani kiusaamisen kitkemiseen mielestäni ihan varteenotettavista keinoista. Jos sulla herää kommentteja tai ajatuksia, niitä saa laittaa joko tämän postauksen kommentteihin tai Youtuben puolelle videon kommenttiboksiin. Olisi myös mahtavaa jos laitat kanavani tilaukseen jos et vielä ole tilaaja. Muistetaan puuttua kiusaamiseen aina kun sitä havaitsemme missä tahansa, tai jos edes epäilemme sellaista tapahtuvan. Ja mikä tärkeintä, ei kiusata ketään. Tehdään arkisia pieniä hyviä tekoja ja valintoja, joilla me kaikki voidaan osaltamme olla pienentämässä kiusaamista ja riskiä uuden kiusaamisen alkamisesta. Jokainen meistä on arvokas sellaisena kuin olemme, yhtäläisyyksinemme ja erilaisuuksinemme, eikä mikään ole hyvä tai oikea syy kiusata.
Halusin tehdä aiheesta videon, jossa pohdin tällä kertaa erityisesti koulukiusaamista ja sitä, millaisin keinoin se saataisi jos nyt ei ihan kokonaan loppumaan niin ainakin vähenemään reilusti. Sillä mä en usko hetkeäkään etteikö siihen voitaisi vaikuttaa enemmän ja paremmin jos vain asiaan suhtauduttaisi todella sen vaatimalla vakavuudella. Mun mielestä näin ei tällä hetkellä toimita, vaan kiusaamista ja eritoten sen aiheuttamia seurauksia kiusatun elämässä pidetään liian kevyinä ja ohimenevinä vähän hankalina hetkinä joista ei kannata vaan välittää. Mutta miten niistä voi olla välittämättä, jos kiusaaminen, syrjiminen ja kaikenlainen huono kohtelu on jatkuvaa paikoissa, joissa on vain pakko yrittää olla läsnä ja jotka ovat oman elämän kannalta erittäin tärkeitä ja oleellisia? Kun joutuu kokemaan itsensä hyväksymättömänä porukkaan, se usein seuraa pitkälle ja pysyy ikävinä jälkinä muistoissa silloinkin kun tilanne ei ole enää ajankohtainen.
Minäkin olen ollut omana peruskouluaikanani kiusattu, mikä varmasti johtui näkövammaisuudestani. En tajunnut asiaa itse ennen kuin se mulle kerrottiin. Valaistiin siitä, kuinka saamani kohtelu on kiusaamista siinä missä hakkaaminen, potkiminen, nimittely ja kaikenlainen fyysinen ja henkinen huomioiva kiusaaminenkin jota en siis koskaan onneksi joutunut kokemaan. Eräs aikuinen kysyi multa joskus ala-asteen ja yläasteen vaiheilla, onko minua kiusattu. Kerroin hänelle, että ei ole. Ettei minua vain huolita porukoihin ja olen noin 99 prosenttia ajastani koulussa yksin, kun muut kiersivät kaukaa ja olin lähes jokaiselle kuin pelkkää ilmaa.
Jutellessani tämän aikuisen kanssa asiasta enemmän hän vasta sai minut uskomaan, että myös ne kokemukset ehdottomasti kuuluvat tapoihin kiusata. Syrjäyttäminen ja ihan kaikesta ulkopuolelle tarkoituksella jättäminen ei ole mitään kevyempää, eikä mun pidä yrittää ajatella etten saisi puhua kohdallani kiusaamisesta. Ajattelen silti olleeni kuitenkin paremmassa asemassa ja päässeeni helpommalla kuin ne, jotka ovat joutuneet käymään läpi sen fyysisen helvetin kaikenlaisella nimittelyllä, tavaroiden piilottelulla ja rikkomisella ja muulla äärimmäisen ala-arvoisella ja typerällä toimilla höystettynä.
Mun tilanteeseen yritettiin puuttua. Usein samalla luokalla olleita (En voi sanoa luokkakavereita, koska en ala-asteen muutamaa aivan ensimmäistä luokkaa lukuunottamatta edes tuntenut olevani osa koko luokkaa ja porukkaa) yritettiin saada tutustumaan minuun ja viettämään aikaa kanssani. Yritettiin keksiä yhteistä tekemistä, pidettiin luokassa keskusteluja ja jaettiin vuoroja milloin kukakin voisi olla kanssani... Se toimi aina vain hetken, kunnes keskusteluja taas ei enää luokassa vähään aikaan käyty ja ajateltiin että nyt muut tajuavat tilanteen, jäin jälleen yksin. Ajattelin asian niin, ettei ketään voi pakottaa, ja jossain vaiheessa opin ottamaan asian siten, että olen mielummin yksin kuin ihmisten seurassa, jotka ovat kavereitani vain pakon edessä vaikka eivät sitä pohjimmiltaan edes halua.
En mieti näitä tapahtumia enää juurikaan aktiivisesti, ja pystyn jo suhtautumaan asiaan niin että se on mennyttä eikä mun millään tapaa tarvitse enää siihen palata. En kuitenkaan kiellä etteivätkö ne vieläkin vaikuttaisi ihmissuhteiden syntymiseen. Usein uusiin ihmisiin tutustuessani mietin vieläkin, haluaako ne olla oikeasti kanssani tekemisissä, entä jos niitä nolottaa näyttäytyä seurassani muille tai jos jään taas yksin. Mutten anna muistojen rikkoa ihmissuhteitani tai perääntyä niistä. Ajattelen aina sitä hetkeä, kun pääsin pois yläasteelta - siihen syrjiminen loppui ja jatko-opinnoissa oli meininki jo erilainen. Tosin olin silloin niin rikki aiemmista kokemuksistani etten vielä siinä vaiheessa pystynyt luomaan hirveämmin uusia ihmissuhteita.
Mutta nyt palataan itse asiaan, eli videoon jolla nostin aiheen esiin. Ei ollut tarkoitus kirjoitella ihan näin pitkää saatetekstiä videolle, mutta joskus käy näin - ettei vaan osaa lopettaa :) Alla kuitenkin pientä pohdintaani kiusaamisen kitkemiseen mielestäni ihan varteenotettavista keinoista. Jos sulla herää kommentteja tai ajatuksia, niitä saa laittaa joko tämän postauksen kommentteihin tai Youtuben puolelle videon kommenttiboksiin. Olisi myös mahtavaa jos laitat kanavani tilaukseen jos et vielä ole tilaaja. Muistetaan puuttua kiusaamiseen aina kun sitä havaitsemme missä tahansa, tai jos edes epäilemme sellaista tapahtuvan. Ja mikä tärkeintä, ei kiusata ketään. Tehdään arkisia pieniä hyviä tekoja ja valintoja, joilla me kaikki voidaan osaltamme olla pienentämässä kiusaamista ja riskiä uuden kiusaamisen alkamisesta. Jokainen meistä on arvokas sellaisena kuin olemme, yhtäläisyyksinemme ja erilaisuuksinemme, eikä mikään ole hyvä tai oikea syy kiusata.
tiistai 22. lokakuuta 2019
20 faktaa musta | Vlogi
Nyt juuri kuluneena kesänä muistui mieleeni noin parin vuoden takainen lapsettomuus- ja varmasti muissakin blogeissa pyörinyt haaste, jossa kerrottiin 20 faktaa itsestä. Tuolloin haaste jäi multa tekemättä, vaikka sitä joskus pyörittelin ja siitä saattaa löytyä luonnoskansiosta myös jokin puolivalmis postauskin, jota en vain koskaan saanut aikaan tehdä valmiiksi. Miettiessäni uusia videoideoita Youtuben puolelle muistin tämän, ja päätin toteuttaa kyseisen haasteen videona. Tännehän se oli kokonaan unohtunut julkaista, joten tästä löytyvät faktat joita itsestäni listasin. Osa tärkeämpiä, osa taas vähemmän oleellisia juttuja :) Tässäpä siis pieniä lisätiedonmurusia musta:
keskiviikko 16. lokakuuta 2019
Ihana itämainen kookosnyhtökana | Ruokavlogi
Ainakin osa teistä varmaan muistaakin aiemmista ruokapostauksistani, että rakastan yli kaiken tulista ruokaa, ja etninen keittiö on yksi parhaimmista mitä tiedän. En ole aiemmin juurikaan kokannut resepteillä, joissa käytetään kookosmaitoa - ehkä maksimissaan muutaman kerran koko tähänastisen elämäni aikana. Muistan joskus vuosia sitten tehneeni jonkun broilerinuudelisysteemin, mutta siinä kookos maistui jotenkin liikaa ja sitten se vain on jäänyt. Nyt ajattelin kuitenkin taas kokeilla josko onnistuisin paremmin. Mieleni teki nyhtökanaa, mutta samalla myös jotain tulista ja vähän erilaisempaa. Niinpä selasin nettiä ja kävin läpi eri reseptejä, joista sitten sovelsin omani kun mitään varsinaista itämaista ohjetta ei nyhtökanaan tullut vastaan. Lähdin vain kokeilemaan yhdistellen osasia eri resepteistä ja tällainen siitä tuli.
Ja vaikka itse sanonkin, tuli ihan törkeen hyvää. Tästä on siis muodostunut yksi ehdottomista lempiresepteistäni, jota varsinkin välillä viikonlopun alkajaisiksi tykkään tehdä. Tämän pidemmittä höpinöittä: Video kertoo kaiken mitä sun tarvii tietää ja tehdä :) Erityisesti jos kaipaat uutta makumaailmaa suomalaisen perusruuan rinnalle, niin katso tämä ja laita resepti talteen jos tämän tyyppinen herkku nappaa.
keskiviikko 2. lokakuuta 2019
Ne Suomen väkiluvun nostatustalkoot, joihin kaikki halukkaat eivät voi osallistua
Olen seurannut viimeaikaista suomalaisten syntyvyyden laskuun liittyvää keskustelua vähän hämilläni ja surullisena. Onhan tästä mediassa jauhettu jo kauan, mutta nyt taas esimerkiksi eilen vaihteeksi ihan TV-uutisissa asti oikein isosti. Mulla on jatkuvasti tätä kuunnellessani olo, että missä se syntyvyyden vähyys ihan oikeasti näkyy? Itse kun en sitä lainkaan huomaa: Ympärilläni olevat naiset laittavat alulle ja synnyttävät jälkikasvua kilpaa, ja yhtäkään sellaista reissua ei kodin ulkopuolella voi tehdä jolloin ei näkisi lastenvaunuja. Jolloin ei sattuisi.
Mutta kai se sitten jostain tulee ilmi - tilastolukemista luultavasti, jotka eivät ainakaan itselleni näyttäydy tuttupiirissä tai katukuvassa mitenkään. Kun itse kaipaa vauvaa niin silloin kiinnittää huomionsa aina vain kaikkeen mikä millään tavalla asiaan liittyy. Niin niin, sitähän se tietenkin on. Kun mediassa pohditaan päättäjien ja muiden asianosaisten kanssa syitä tähän ja keinoja, joilla väkiluku saataisi kasvuun unohtuu heiltä kokonaan lastensaannin vaikeus ja epätasa-arvoinen lapsettomuushoitojen toteuttaminen.
Kun kysytään kansalaisilta syitä sille, miksei lapsiperhearki kiinnosta - nimenomaan tartutaan aiheeseen siitä näkökulmasta ettei se vain kiinnosta, tuodaan julkisesti esiin noin 99,9 prosenttisesti ihmisten itsensä vapaasta valinnasta johtuvat syyt elää lapsettomina. Ei haluta, sillä lapsi haittaa kouluttautumista, työelämää, uran rakentamista, matkustelua... Ei haluta, ei haluta ja haluta. Milloin mistäkin syystä valinta on täysin oma. Sitten lähdetään purkamaan ideoita ja ajatuksia asian korjaamiseksi, kuinka saadaan kansa haluamaan. Keskitytään siihen, mikä motivoisi lapsiperhe-elämään: Lapsilisien korottamiseen, vauvatonneihin, kaikenlaisiin perhevapaasysteemeihin ja muihin kannustimiin.
Jotkut väläyttävät myös maahanmuuttoa. Mulla ei ole mitään maahanmuuttajia vastaan, toivotan ehdottomasti heidät tervetulleeksi tänne eikä asia itseäni häiritse mitenkään. Mutta ennen kuin toivotaan meille toisesta maasta ihmisiä nimenomaan lisääntymään, olisi aiheellista auttaa myös kantasuomalaisia asiassa nykyistä paremmin.
Miksi, oi miksi tätä aihetta pyöriteltäessä keskitytään lähestulkoon ainoastaan vapaaehtoisesti lapsettomien hiillostamiseen, tai niiden jotka vielä empivät halutako vai ei? Missä on apu meille tahattomasti lapsettomille? Eritoten lapsettomuudesta kärsiville vähemmistöryhmille? En ole kuullut vielä juuri kenenkään puhuvan jotain pientä sivulausetta lukuunottamatta hedelmöityshoidoista: Niiden saavutettavuusongelmista; epätasa-arvoisuudesta, kalleudesta ja tukemisesta. Suomessa on aivan taatusti monia tahattomasti lapsettomia, joilla ei nykyisillä pääsykriteereillä ole minkäänlaista mahdollisuutta päästä hedelmöityshoitojen piiriin ja saada kauan ja hartaasti toivomansa lapsen tai useamman.
En edes ainakaan pahasti kärjistä kun sanon, että tällä hetkellä julkisen puolen tarjoamat hedelmöityshoidot on rajattu ainoastaan terveiden heteropariskuntien oikeudeksi. Ehkä Husilla on nyt tulossa tähän muutos, mutta ainakaan minun kuulemani tiedon mukaan missään muualla ei olla vielä herätty. Yksinelävät naiset sekä naisparit joutuvat poikkeuksetta (tai ainakin ovat tähän saakka joutuneet) ottamaan kukkaronsa ja marssimaan sisään yksityisten hedelmöityshoitoklinikoiden ovista, maksamaan aivan kaiken itse saamatta edes kelakorvauksia. Peli on julma: Jos useiden tuhansien hoitoihin ei ole taloudellista mahdollisuutta, olet ilman lasta ja se siitä. Kukaan ei tule vastaan eikä tue kyseisessä tilanteessa millään tapaa.
Valitettavasti sama koskee usein myös eri vammaryhmiin kuuluvia ihmisiä. Jotkut ovat toki julkiseltakin saaneet hoitoja vammastaan huolimatta, mutta olen kuullut monta tarinaa joissa täysin vanhemmaksi kelvolliset ihmiset on käännytetty ovelta puhtaasti ennakkoluuloihin perustuvista syistä. Näin toimii meidän yhdenvertainen hyvinvointi- ja sivistysvaltiomme.
Myös näihin vääryyttä huutaviin epäkohtiin on puututtava samanlaisella vimmalla ja yhtä suurella sydämellä kuin vapaaehtoisesti lapsettomien lisääntymispuuhiin houkuttelemiseenkin ollaan tarttumassa. Nyt syntyvyyden laskua käsittelevät keskustelut ainakin minusta tuntuvat siltä, että ikäänkuin oletetaan että kaikille lapsettomille se lastensaanti on ihan helppo nakki, yksinkertainen juttu joka hoituu vain peittoa heilauttaen ja kaikki on kiinni pelkästään omasta halusta ja asenteesta lapsiperhe-elämää ja sen tuomia muutoksia kohtaan. Ja sitten kun tehdään se maamme väkiluvun kasvun kannalta suuri ja tärkeä teko, siitä palkitaan vaikkapa lapsilisän korotuksella tai vauvatonnilla. En kyseenalaista sitä, etteikö niistäkin keinoista olisi apua. Mutta myös ihmisten eriarvoisen kohtelun ja kaikenlaisen syrjinnän on ehdottomasti loputtava. Sellaista ei koskaan tule hyväksyä eikä nykyisenlainen meininki saa jatkua. Sen kieltää jo perustuslakikin, mutta tätä ei ainakaan tällä hetkellä tunnuta muistavan edes korkeimmissa päätäntätahoissa päätellen siitä kuinka rempallaan asian annetaan roikkua.
Miksei kalliisiin hedelmöityshoitoihin tarjota rahallista tukea sitä tarvitseville? Se, että joku joutuu hylkäämään lapsihaaveensa kokonaan taloudellisista syistä ei edistä syntyvyyttä. Eteneminen on hidasta ja joskus jopa mahdotonta myös tilanteissa, joissa hoitojen aikana joutuu stressaamaan sitä, riittävätkö rahat enää seuraavaan hoitoon jos meneillään oleva epäonnistuu, vai tuleeko hoitoihin pitkä tauko vain rahan vuoksi. Sellainen tekee jo valmiiksi rankoista hedelmöityshoidoista entistä raskaamman tien. Näin asiat eivät saa olla. Toiset ovat sitä mieltä, että kun hoitoihin lähdetään yksityiselle ei rahan menosta saisi valittaa, onhan rahaseikka ollut tiedossa jo lähtiessä. Mutta kyllä siitä mielestäni saa, ja varsinkin sitten kun on kuluttanut kaikki säästöt ja aiemmista hoidoista on jäänyt käteen vain pettymys ja pankkilaina. Ja saa vatvoa jo aiemminkin joskaan se ei tietenkään mitään auta ja imee vain energiaa entisestään rankkojen hoitojen lisäksi. Toki sitä hoitoihin lähtee ja maksaa kun mitään muuta vaihtoehtoa saada lasta ei yksinkertaisesti ole - jos vaan yhtään ylimääräistä löytyy touhuun laitettavaksi. Aina voi olla ilman, muttei se ole vaihtoehto - sitten sitä purnaamista vasta piisaa :)
Aina sillointällöin kuulen jonkun vetoavan siihen, ettei julkisin, yhdessä maksetuin verovaroin tulisi tukea muiden kuin lääketieteellisistä syistä lapsettomien hoitoja. Pyytäisin kuitenkin muistamaan, että myös sinkkujen sekä naisparien joukossa on naisia, joilla on lääketieteelisiä / biologisia syitä, joiden vuoksi raskaus ei voisi alkaa luomusti vaikka keinot olisivat kotiyrittämiseen olemassa = oma luovuttaja johon ei siihenkään kaikilla ole syystä tai toisesta mahdollisuutta. Toiseksi verovaroin hoidetaan myös selittämättömästi lapsettomia pareja, joista kummastakaan ei löydy mitään poikkeavaa, selittävää syytä miksi homma ei onnistu kotona. Onko se väärin kun ei ole todettua lääketieteellistä syytä? Aivan yhtälailla yksin tai toisen naisen kanssa elävällä naisella on selkeä tarve saada apu lapsitoiveensa saavuttamiseksi.
Kukaan meistä ei valitse itse seksuaalista suuntautumistaan. Kukaan meistä ei myöskään tee valintaa siitä, milloin kumppani löytyy ja tuleeko sellainen vastaan juuri hedelmällisen ajan rajoissa, kukaan meistä ei päätä milloin rakastuu ja keneen eikä sitä voi tehdä väkisin. On olemassa myös niitä, jotka eivät koskaan rakastu eivätkä halua puolisoa ja jokaisella on siihen omat syynsä.
Silti jokaisella on näistä seikoista riippumatta oikeus perheen perustamiseen ja siihen tarvittavaan apuun. Osan lapsettomuus johtuu lääketieteellisistä syistä, osan seksuaalisesta suuntautumisesta - kenellekään ei liene epäselvää ettei naisparin lisääntyminen kahdenkesken suju, osa taas syystä tai toisesta elää yksin. Yhteistä näille kaikille ihmisryhmille on, että jokainen tarvitsee lisääntymiseensä apua tavalla tai toisella. Eikä sitä tule evätä keneltäkään mistään sellaisesta syystä, joka ei uhkaa lapsen turvallista kasvu- ja kehitysympäristöä. Kenenkään suuntautuminen, parisuhdestatus ja vanhempien lukumäärä tai sukupuoli, moni vammaryhmä tai muu itsestä riippumaton poikkeavuus ei sitä ole. Hedelmöityshoidot ovat monille se yksi ja ainoa tapa saada lapsi, ja se mahdollisuus täytyy olla jokaisen ulottuvilla.
Kiitos että sain avautua. Teki kyllä ihan hiton hyvää mielelle :) Muistathan että löydät mut myös
Youtubesta!
Mutta kai se sitten jostain tulee ilmi - tilastolukemista luultavasti, jotka eivät ainakaan itselleni näyttäydy tuttupiirissä tai katukuvassa mitenkään. Kun itse kaipaa vauvaa niin silloin kiinnittää huomionsa aina vain kaikkeen mikä millään tavalla asiaan liittyy. Niin niin, sitähän se tietenkin on. Kun mediassa pohditaan päättäjien ja muiden asianosaisten kanssa syitä tähän ja keinoja, joilla väkiluku saataisi kasvuun unohtuu heiltä kokonaan lastensaannin vaikeus ja epätasa-arvoinen lapsettomuushoitojen toteuttaminen.
Kun kysytään kansalaisilta syitä sille, miksei lapsiperhearki kiinnosta - nimenomaan tartutaan aiheeseen siitä näkökulmasta ettei se vain kiinnosta, tuodaan julkisesti esiin noin 99,9 prosenttisesti ihmisten itsensä vapaasta valinnasta johtuvat syyt elää lapsettomina. Ei haluta, sillä lapsi haittaa kouluttautumista, työelämää, uran rakentamista, matkustelua... Ei haluta, ei haluta ja haluta. Milloin mistäkin syystä valinta on täysin oma. Sitten lähdetään purkamaan ideoita ja ajatuksia asian korjaamiseksi, kuinka saadaan kansa haluamaan. Keskitytään siihen, mikä motivoisi lapsiperhe-elämään: Lapsilisien korottamiseen, vauvatonneihin, kaikenlaisiin perhevapaasysteemeihin ja muihin kannustimiin.
Jotkut väläyttävät myös maahanmuuttoa. Mulla ei ole mitään maahanmuuttajia vastaan, toivotan ehdottomasti heidät tervetulleeksi tänne eikä asia itseäni häiritse mitenkään. Mutta ennen kuin toivotaan meille toisesta maasta ihmisiä nimenomaan lisääntymään, olisi aiheellista auttaa myös kantasuomalaisia asiassa nykyistä paremmin.
Miksi, oi miksi tätä aihetta pyöriteltäessä keskitytään lähestulkoon ainoastaan vapaaehtoisesti lapsettomien hiillostamiseen, tai niiden jotka vielä empivät halutako vai ei? Missä on apu meille tahattomasti lapsettomille? Eritoten lapsettomuudesta kärsiville vähemmistöryhmille? En ole kuullut vielä juuri kenenkään puhuvan jotain pientä sivulausetta lukuunottamatta hedelmöityshoidoista: Niiden saavutettavuusongelmista; epätasa-arvoisuudesta, kalleudesta ja tukemisesta. Suomessa on aivan taatusti monia tahattomasti lapsettomia, joilla ei nykyisillä pääsykriteereillä ole minkäänlaista mahdollisuutta päästä hedelmöityshoitojen piiriin ja saada kauan ja hartaasti toivomansa lapsen tai useamman.
En edes ainakaan pahasti kärjistä kun sanon, että tällä hetkellä julkisen puolen tarjoamat hedelmöityshoidot on rajattu ainoastaan terveiden heteropariskuntien oikeudeksi. Ehkä Husilla on nyt tulossa tähän muutos, mutta ainakaan minun kuulemani tiedon mukaan missään muualla ei olla vielä herätty. Yksinelävät naiset sekä naisparit joutuvat poikkeuksetta (tai ainakin ovat tähän saakka joutuneet) ottamaan kukkaronsa ja marssimaan sisään yksityisten hedelmöityshoitoklinikoiden ovista, maksamaan aivan kaiken itse saamatta edes kelakorvauksia. Peli on julma: Jos useiden tuhansien hoitoihin ei ole taloudellista mahdollisuutta, olet ilman lasta ja se siitä. Kukaan ei tule vastaan eikä tue kyseisessä tilanteessa millään tapaa.
Valitettavasti sama koskee usein myös eri vammaryhmiin kuuluvia ihmisiä. Jotkut ovat toki julkiseltakin saaneet hoitoja vammastaan huolimatta, mutta olen kuullut monta tarinaa joissa täysin vanhemmaksi kelvolliset ihmiset on käännytetty ovelta puhtaasti ennakkoluuloihin perustuvista syistä. Näin toimii meidän yhdenvertainen hyvinvointi- ja sivistysvaltiomme.
Myös näihin vääryyttä huutaviin epäkohtiin on puututtava samanlaisella vimmalla ja yhtä suurella sydämellä kuin vapaaehtoisesti lapsettomien lisääntymispuuhiin houkuttelemiseenkin ollaan tarttumassa. Nyt syntyvyyden laskua käsittelevät keskustelut ainakin minusta tuntuvat siltä, että ikäänkuin oletetaan että kaikille lapsettomille se lastensaanti on ihan helppo nakki, yksinkertainen juttu joka hoituu vain peittoa heilauttaen ja kaikki on kiinni pelkästään omasta halusta ja asenteesta lapsiperhe-elämää ja sen tuomia muutoksia kohtaan. Ja sitten kun tehdään se maamme väkiluvun kasvun kannalta suuri ja tärkeä teko, siitä palkitaan vaikkapa lapsilisän korotuksella tai vauvatonnilla. En kyseenalaista sitä, etteikö niistäkin keinoista olisi apua. Mutta myös ihmisten eriarvoisen kohtelun ja kaikenlaisen syrjinnän on ehdottomasti loputtava. Sellaista ei koskaan tule hyväksyä eikä nykyisenlainen meininki saa jatkua. Sen kieltää jo perustuslakikin, mutta tätä ei ainakaan tällä hetkellä tunnuta muistavan edes korkeimmissa päätäntätahoissa päätellen siitä kuinka rempallaan asian annetaan roikkua.
Miksei kalliisiin hedelmöityshoitoihin tarjota rahallista tukea sitä tarvitseville? Se, että joku joutuu hylkäämään lapsihaaveensa kokonaan taloudellisista syistä ei edistä syntyvyyttä. Eteneminen on hidasta ja joskus jopa mahdotonta myös tilanteissa, joissa hoitojen aikana joutuu stressaamaan sitä, riittävätkö rahat enää seuraavaan hoitoon jos meneillään oleva epäonnistuu, vai tuleeko hoitoihin pitkä tauko vain rahan vuoksi. Sellainen tekee jo valmiiksi rankoista hedelmöityshoidoista entistä raskaamman tien. Näin asiat eivät saa olla. Toiset ovat sitä mieltä, että kun hoitoihin lähdetään yksityiselle ei rahan menosta saisi valittaa, onhan rahaseikka ollut tiedossa jo lähtiessä. Mutta kyllä siitä mielestäni saa, ja varsinkin sitten kun on kuluttanut kaikki säästöt ja aiemmista hoidoista on jäänyt käteen vain pettymys ja pankkilaina. Ja saa vatvoa jo aiemminkin joskaan se ei tietenkään mitään auta ja imee vain energiaa entisestään rankkojen hoitojen lisäksi. Toki sitä hoitoihin lähtee ja maksaa kun mitään muuta vaihtoehtoa saada lasta ei yksinkertaisesti ole - jos vaan yhtään ylimääräistä löytyy touhuun laitettavaksi. Aina voi olla ilman, muttei se ole vaihtoehto - sitten sitä purnaamista vasta piisaa :)
Aina sillointällöin kuulen jonkun vetoavan siihen, ettei julkisin, yhdessä maksetuin verovaroin tulisi tukea muiden kuin lääketieteellisistä syistä lapsettomien hoitoja. Pyytäisin kuitenkin muistamaan, että myös sinkkujen sekä naisparien joukossa on naisia, joilla on lääketieteelisiä / biologisia syitä, joiden vuoksi raskaus ei voisi alkaa luomusti vaikka keinot olisivat kotiyrittämiseen olemassa = oma luovuttaja johon ei siihenkään kaikilla ole syystä tai toisesta mahdollisuutta. Toiseksi verovaroin hoidetaan myös selittämättömästi lapsettomia pareja, joista kummastakaan ei löydy mitään poikkeavaa, selittävää syytä miksi homma ei onnistu kotona. Onko se väärin kun ei ole todettua lääketieteellistä syytä? Aivan yhtälailla yksin tai toisen naisen kanssa elävällä naisella on selkeä tarve saada apu lapsitoiveensa saavuttamiseksi.
Kukaan meistä ei valitse itse seksuaalista suuntautumistaan. Kukaan meistä ei myöskään tee valintaa siitä, milloin kumppani löytyy ja tuleeko sellainen vastaan juuri hedelmällisen ajan rajoissa, kukaan meistä ei päätä milloin rakastuu ja keneen eikä sitä voi tehdä väkisin. On olemassa myös niitä, jotka eivät koskaan rakastu eivätkä halua puolisoa ja jokaisella on siihen omat syynsä.
Silti jokaisella on näistä seikoista riippumatta oikeus perheen perustamiseen ja siihen tarvittavaan apuun. Osan lapsettomuus johtuu lääketieteellisistä syistä, osan seksuaalisesta suuntautumisesta - kenellekään ei liene epäselvää ettei naisparin lisääntyminen kahdenkesken suju, osa taas syystä tai toisesta elää yksin. Yhteistä näille kaikille ihmisryhmille on, että jokainen tarvitsee lisääntymiseensä apua tavalla tai toisella. Eikä sitä tule evätä keneltäkään mistään sellaisesta syystä, joka ei uhkaa lapsen turvallista kasvu- ja kehitysympäristöä. Kenenkään suuntautuminen, parisuhdestatus ja vanhempien lukumäärä tai sukupuoli, moni vammaryhmä tai muu itsestä riippumaton poikkeavuus ei sitä ole. Hedelmöityshoidot ovat monille se yksi ja ainoa tapa saada lapsi, ja se mahdollisuus täytyy olla jokaisen ulottuvilla.
Kiitos että sain avautua. Teki kyllä ihan hiton hyvää mielelle :) Muistathan että löydät mut myös
Youtubesta!
perjantai 6. syyskuuta 2019
Älä puhu mulle vauvakuumeesta
Tämä aihe on pyörinyt usein ajatuksissani ja tekstinäkin täällä luonnoksissa jo ties kuinka kauan, joten olkoon tänään sen julkaisupäivä jotta pääsen keskittymään uusiin jutunjuuriin. Näitä syvällisempiä pohdintojani sisältäviä luonnoksia löytyy - aloitettuja tekstejä jokunen, joiden loppuun saattamiseen täytyy kuitenkin olla aina tietynlainen tunnetila, ja kun se joskus kesken kirjoittamisen yht'äkkiä katkeaa tai muuttuu uuteen suuntaan jää teksti kesken odottamaan suotuisampia tuulia valmistuakseen.
"Sulla taitaa olla nyt kova vauvakuume". "Sellaista se on, kun se vauvakuume iskee. Niin se oli minullakin silloin joskus just ihan vähän ennen kuin meidän Pentti-Elisa ilmoitti tulostaan".
Onnekseni nykyään harvoin - mutta kuitenkin - kuulen jonkun heittävän edellä mainittuja kommentteja vauvakuumeesta. Vielä joitakin vuosia sitten se ei juuri haitannut. Olisin ajatellut että antaa mennä vaan, sitähän se on. Vauvakuumetta ja kovaa, niin kokonaisvaltaista että siihen pakahtuu. Muistan poteneeni sellaista vuosia sitten, siis todella pitkä aika taaksepäin ja tiedän mitä sellainen omalla kohdallani tarkoittaa. Nykyään tuo kyseinen sana saa niskakarvani pystyyn ja ärsytysväreet kulkemaan pitkin selkää. Haluaisin niissä tilanteissa vain huutaa, että älä puhu mulle vauvakuumeesta, tämä kaikki on niin helvetin paljon vakavampaa.
Vauvakuume. Ei aina helppoa, mutta sen kanssa selviää ilman itsensä kanssa taistelua ja pakottamista. Se on pakahduttava tunne siitä, kuinka syli huutaa omaa pienokaista jota hoivata, rakastaa ja josta huolehtia kaikin tavoin. Vauvankaipuusta, jolloin usein tulee tunne että nyt haluaisi yrittää perheenlisäystä. Silloin miettii millaista olisi jos bussissa viereen parkkeeratuissa vaunuissa jokelteleva vauva olisikin oma, muiden vauvoja nähdessä on helppo ajatella että onpa suloinen pikkuinen. Vauvakuume saa huomion kiinnittymään jokaiseen vastaantulevaan vauvaan: Ihailemaan, ehkä mahdollisuuksien mukaan ottamaan kontaktia vauvaan ja tuntemaan sisällään positiivista kihelmöintiä: Ihana vauva. Haikeuttakin siinä on, muttei mitään sellaista joka vie jalat alta ja lamaannuttaa. Tällainen kokemus itselläni on vauvakuumeesta. Jokaisella tietenkin omanlaisensa, ja joku toinen saattaa mieltää sanan merkityksen aivan eri tavalla kuin minä.
Mutta kun kuumetauti syystä tai toisesta muuttaa muotoaan krooniseksi suruksi, tauottomaksi sisällä jomottavaksi kivuksi jonka voimakkuudelle ei löydy sanoja ja jokainen vastaantuleva vauva ja raskausvatsa nostavat vaikeita tunteita pintaan, ei sitä hyvälläkään tahdolla voi kutsua enää ihan vain vauvakuumeeksi. Minä en ainakaan voi. Se on pieni, todellisuudesta kaukana ja hailakanhaaleana pysyttelevä kömpelö yritys kuvaamaan edes murto-osaa siitä, millaiseksi elämä voi muuttua kun vauvakuumeesta otetaan haparoivia askelia toinen toisensa perään syvemmälle ja syvemmälle tämän kaipuun syliin.
Silti minä kuuntelen ja olen hiljaa. Myötäilen vauvakuumekommentteja varsinkin silloin kun tiedän vastapuolen olevan täysin tietämätön tilanteestani. Jos olen varma että toinen on kartalla siitä missä mennään ja sohaisee, ovat sytytyslankani omaa lapsettomuuttani käsiteltäessä niinä hetkinä kovin lyhyet kun koen, että joku ei tajua asian vakavuutta tai muutoin heittää ilmoille minkä tahansa poikkipuolisen lauseen. Asiasta on tullut niin valtavan herkkä, että takerrun jokaiseen sananparteen mitä joku ihan vaikka vain sivulauseessa tuumaa ja jään analysoimaan sitä. Niin kuin se vauvakuume. Varmastikin se on ihan hyväntahtoinen ilmaus, mutta mulle niin väärä.
Kunpa tämä kaikki olisikin vain sitä pelkkää vauvakuumetta jollaisena sen koen. Kunpa haikeus ja kaipuu pysyisivät siedettävinä. Tällä hetkellä tekisin oikeasti mitä tahansa päästäkseni siihen tilaan takaisin. Silti tiedän ettei siihen ole enää paluuta. Ei näillä korteilla jotka nyt ovat käsissäni. Niillä ei tehdä taikatemppuja. Ne vain ovat siinä ja minä rimpuilen mukana päivä kerrallaan.
On niin vaikeaa kuvailla reittiä, jollaiseksi tämä polku lopulta on muotoutunut. Sitä on vaikea kuvailla niin, että joku joka ei ole vastaavanlaista matkaa tarponut saisi siitä kaikesta edes jonkinlaisen käsityksen.
Lapsettomuushoidot ja niistä seuraavat pettymykset ovat pahimmillaan kuin venäläistä rulettia, johon osuman saadessaan ei kuitenkaan kuole. Silloin jää kitumaan lattialle, silloin sattuu kuin joku repisi raajoja irti yksi kerrallaan tai sahaisi sydämestä palasia. Lohduttavat sanat, tieto siitä ettei tämä ollut vielä tässä, ymmärrys uuden mahdollisuuden olemassaolosta... Mikään ei auta. Kukaan ei voi tehdä mitään, ei yhtään mitään vaikka kuinka yrittäisi ja tahtoisi auttaa. Vain tikku vieressä ihan käden ulottuvilla, yksi viiva siihen piirtyneenä ja jälleen yksi särkynyt unelma tuhansina pirstaleina ovat sillä hetkellä koko maailma. Ja se hetki kestää. Silloin ajattelee kivun olevan jotain niin suurta, ettei se mitenkään voi siitä enää kasvaa. Mutta seuraava kerta lyö aina lujemmin. Kun joku tulee vaunujen tai raskausvatsan kanssa liian lähelle ja yrittää saada luotua jonkinlaisen yhteyden, ovat ainoat vaihtoehdot joko romahda tai pakene ja romahda vasta sitten.
Ei. Tällainen ei mielestäni kuulu enää kategoriaan vauvakuume. Se on äärimmäisen lievä ilmaus tälle kaikelle, toki sitäkin voi halutessaan käyttää jos sana jollekulle toiselle sopii kuvailemaan tilannetta parhaiten. Omaan korvaani se tämän kokoluokan elämäntilanteessa vain kalskahtaa ikävästi. Omalla kohdallani koen, ettei tarpeeksi pitkäksi venytettyä tahattoman lapsettomuuden tuskaa voi mitenkään kuitata pelkällä vauvakuumeella. Sitä, mikä nimitys tälle olisi parempi jään vielä miettimään. Ehkä se vain on se tahattoman lapsettomuuden tuska. Tai kyseisen elämäntilanteen aiheuttama kriisi...
*******
Löydät mut myös Youtubesta, käy tilaamassa kanavani
Tästä
"Sulla taitaa olla nyt kova vauvakuume". "Sellaista se on, kun se vauvakuume iskee. Niin se oli minullakin silloin joskus just ihan vähän ennen kuin meidän Pentti-Elisa ilmoitti tulostaan".
Onnekseni nykyään harvoin - mutta kuitenkin - kuulen jonkun heittävän edellä mainittuja kommentteja vauvakuumeesta. Vielä joitakin vuosia sitten se ei juuri haitannut. Olisin ajatellut että antaa mennä vaan, sitähän se on. Vauvakuumetta ja kovaa, niin kokonaisvaltaista että siihen pakahtuu. Muistan poteneeni sellaista vuosia sitten, siis todella pitkä aika taaksepäin ja tiedän mitä sellainen omalla kohdallani tarkoittaa. Nykyään tuo kyseinen sana saa niskakarvani pystyyn ja ärsytysväreet kulkemaan pitkin selkää. Haluaisin niissä tilanteissa vain huutaa, että älä puhu mulle vauvakuumeesta, tämä kaikki on niin helvetin paljon vakavampaa.
Vauvakuume. Ei aina helppoa, mutta sen kanssa selviää ilman itsensä kanssa taistelua ja pakottamista. Se on pakahduttava tunne siitä, kuinka syli huutaa omaa pienokaista jota hoivata, rakastaa ja josta huolehtia kaikin tavoin. Vauvankaipuusta, jolloin usein tulee tunne että nyt haluaisi yrittää perheenlisäystä. Silloin miettii millaista olisi jos bussissa viereen parkkeeratuissa vaunuissa jokelteleva vauva olisikin oma, muiden vauvoja nähdessä on helppo ajatella että onpa suloinen pikkuinen. Vauvakuume saa huomion kiinnittymään jokaiseen vastaantulevaan vauvaan: Ihailemaan, ehkä mahdollisuuksien mukaan ottamaan kontaktia vauvaan ja tuntemaan sisällään positiivista kihelmöintiä: Ihana vauva. Haikeuttakin siinä on, muttei mitään sellaista joka vie jalat alta ja lamaannuttaa. Tällainen kokemus itselläni on vauvakuumeesta. Jokaisella tietenkin omanlaisensa, ja joku toinen saattaa mieltää sanan merkityksen aivan eri tavalla kuin minä.
Mutta kun kuumetauti syystä tai toisesta muuttaa muotoaan krooniseksi suruksi, tauottomaksi sisällä jomottavaksi kivuksi jonka voimakkuudelle ei löydy sanoja ja jokainen vastaantuleva vauva ja raskausvatsa nostavat vaikeita tunteita pintaan, ei sitä hyvälläkään tahdolla voi kutsua enää ihan vain vauvakuumeeksi. Minä en ainakaan voi. Se on pieni, todellisuudesta kaukana ja hailakanhaaleana pysyttelevä kömpelö yritys kuvaamaan edes murto-osaa siitä, millaiseksi elämä voi muuttua kun vauvakuumeesta otetaan haparoivia askelia toinen toisensa perään syvemmälle ja syvemmälle tämän kaipuun syliin.
Silti minä kuuntelen ja olen hiljaa. Myötäilen vauvakuumekommentteja varsinkin silloin kun tiedän vastapuolen olevan täysin tietämätön tilanteestani. Jos olen varma että toinen on kartalla siitä missä mennään ja sohaisee, ovat sytytyslankani omaa lapsettomuuttani käsiteltäessä niinä hetkinä kovin lyhyet kun koen, että joku ei tajua asian vakavuutta tai muutoin heittää ilmoille minkä tahansa poikkipuolisen lauseen. Asiasta on tullut niin valtavan herkkä, että takerrun jokaiseen sananparteen mitä joku ihan vaikka vain sivulauseessa tuumaa ja jään analysoimaan sitä. Niin kuin se vauvakuume. Varmastikin se on ihan hyväntahtoinen ilmaus, mutta mulle niin väärä.
Kunpa tämä kaikki olisikin vain sitä pelkkää vauvakuumetta jollaisena sen koen. Kunpa haikeus ja kaipuu pysyisivät siedettävinä. Tällä hetkellä tekisin oikeasti mitä tahansa päästäkseni siihen tilaan takaisin. Silti tiedän ettei siihen ole enää paluuta. Ei näillä korteilla jotka nyt ovat käsissäni. Niillä ei tehdä taikatemppuja. Ne vain ovat siinä ja minä rimpuilen mukana päivä kerrallaan.
On niin vaikeaa kuvailla reittiä, jollaiseksi tämä polku lopulta on muotoutunut. Sitä on vaikea kuvailla niin, että joku joka ei ole vastaavanlaista matkaa tarponut saisi siitä kaikesta edes jonkinlaisen käsityksen.
Lapsettomuushoidot ja niistä seuraavat pettymykset ovat pahimmillaan kuin venäläistä rulettia, johon osuman saadessaan ei kuitenkaan kuole. Silloin jää kitumaan lattialle, silloin sattuu kuin joku repisi raajoja irti yksi kerrallaan tai sahaisi sydämestä palasia. Lohduttavat sanat, tieto siitä ettei tämä ollut vielä tässä, ymmärrys uuden mahdollisuuden olemassaolosta... Mikään ei auta. Kukaan ei voi tehdä mitään, ei yhtään mitään vaikka kuinka yrittäisi ja tahtoisi auttaa. Vain tikku vieressä ihan käden ulottuvilla, yksi viiva siihen piirtyneenä ja jälleen yksi särkynyt unelma tuhansina pirstaleina ovat sillä hetkellä koko maailma. Ja se hetki kestää. Silloin ajattelee kivun olevan jotain niin suurta, ettei se mitenkään voi siitä enää kasvaa. Mutta seuraava kerta lyö aina lujemmin. Kun joku tulee vaunujen tai raskausvatsan kanssa liian lähelle ja yrittää saada luotua jonkinlaisen yhteyden, ovat ainoat vaihtoehdot joko romahda tai pakene ja romahda vasta sitten.
Ei. Tällainen ei mielestäni kuulu enää kategoriaan vauvakuume. Se on äärimmäisen lievä ilmaus tälle kaikelle, toki sitäkin voi halutessaan käyttää jos sana jollekulle toiselle sopii kuvailemaan tilannetta parhaiten. Omaan korvaani se tämän kokoluokan elämäntilanteessa vain kalskahtaa ikävästi. Omalla kohdallani koen, ettei tarpeeksi pitkäksi venytettyä tahattoman lapsettomuuden tuskaa voi mitenkään kuitata pelkällä vauvakuumeella. Sitä, mikä nimitys tälle olisi parempi jään vielä miettimään. Ehkä se vain on se tahattoman lapsettomuuden tuska. Tai kyseisen elämäntilanteen aiheuttama kriisi...
*******
Löydät mut myös Youtubesta, käy tilaamassa kanavani
Tästä
torstai 5. syyskuuta 2019
Storytime - Näin kypsyi mun päätös hedelmöityshoitojen aloittamisesta sinkkuna | Video
Olen puhunut Youtubessa avoimesti lapsettomuudestani sekä hedelmöityshoidoista joita olen jo läpikäynyt. Aion puhua niistä siellä myös jatkossa - onhan kanavani lifestylevlogi ja lapsettomuus on sen yksi pääaiheista. Kertasin uusimmalla videolla sitä, kuinka aikoinaan päädyin ratkaisuun perheen perustamisesta itsekseni ja aloittamaan hoidot yksin. Siitä on jo sen verran kauan, etten muista tarkalleen olenko koskaan availlut blogissa kirjoittaen päätökseni taustoja tarkemmin, joskin varmasti jotain palasia olen täälläkin niistä kertonut. Nyt tein videon, jossa valaisen asiaa tarkemmin, jotta seuraajat- niin vanhat kuin uudet tulevatkin saavat käsitystä siitä miten kaikki alkoi. Joten tästä siis katsomaan :)
Olisi toki myös mahtava juttu, jos kävisit
Tilaamassa kanavan!
Ihanaa alkanutta syksyä kaikille teille! Se on ehdottomasti yksi mun lempivuodenajoista, odotan jo ilman kirpeyttä ja pörröisiä villasukkia ja kaulahuiveja :)
Olisi toki myös mahtava juttu, jos kävisit
Tilaamassa kanavan!
Ihanaa alkanutta syksyä kaikille teille! Se on ehdottomasti yksi mun lempivuodenajoista, odotan jo ilman kirpeyttä ja pörröisiä villasukkia ja kaulahuiveja :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)