lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen vanha avautuu uudelleen

Nyt on yksi ovi vauvanyrityshommissa kokeiltu ja lopullisesti suljettu. Uutta availtaneen hiljalleen, tai oikeastaan palataan vaihtoehdosta B takaisin siihen A-kohtaan, josta alunperin liikkeelle lähdettiin.

Lähes heti eilisen postauksen täällä julkaistuani luin luovuttajalta tulleen viestin. Hän oli käynyt siemennesteanalyysissa jo nyt heinäkuun puolella sen jälkeen, kun olimme viimeksi olleet yhteydessä. Tulos oli lohduton: Hänen siittiöillään hedelmöittyminen on hyvin vaikeaa, eikä luovutuksia kannattane enää jatkaa. En yksityisyyssyistä käy läpi tuloksia sen enempää, mutta raskaaksi tuleminen olisi epätodennäköistä ja näin ollen päätettiin lopettaa yhteinen yrityksemme asiassa. Viidettä kertaa hänen kanssaan ei siis tullut, vaikka ovulaatio häämöttää jo ihan parin päivän päässä.

Tottakai tulos tuntuu pahalta. En ole pahoillani vain itseni, vaan myös hänen puolestaan. Eivät sellaiset uutiset varmasti ole mitään mukavaa kuultavaa siitäkään huolimatta, ettei hän yrittänyt lasta itselleen. En voi ymmärtää, miten tässä kävi näin huono tuuri. Olin löytänyt kaikin puolin sopivan luovuttajan, joka oli todella sitoutunut tähän ja halusi vilpittömästi olla minulle avuksi. Häneltä löytyi joustoa aikatauluissa ja hän oli aina valmiina tulemaan juuri silloin kun kroppani oli vastaanottavaisimmillaan ja raskautumisen mahdollisuutta ajatellen niin sanotusti parhaassa iskussa. Eikä hän missään vaiheessa suhtautunut epäillen tai ennakkoluuloisesti, vaikka tiesi varsin hyvin näkövammastani, vaan piti lastensaantiani aivan yhtälailla normaalina ja hyväksyttävänä asiana kuin kenen tahansa muunkin toivetta vanhemmuudesta. Tällaisia ihmisiä on oikeasti vaikea löytää, joiden kanssa koko paketti rullaa kokonaisuudessaan näin loistavasti.

Mutta nämä ovat asioita, joille ei kukaan voi mitään. Tämä ei ole missään tapauksessa hänen vikansa, enkä ajattele pahaa vaikkei hän ollutkaan ennen luovuttajaksi lupautumistaan tarkistanut edellytyksiään siihen. Arvostan hänen apuaan ja sitä, kuinka hän omistautui tälle projektille. Tuntuu vain ikävältä, että menetin tavallaan yhden mahdollisuuden tulla äidiksi - vaikka kyllähän klinikalle paluu on pyörinyt jonkin aikaa mielessä.

Tuntuu kamalan julmalta ja kylmäsydämiseltä sanoa, että onneksi vika ei löytynyt minusta, sillä en toivoisi kenellekään kannettavaksi sellaista tietoa ja taakkaa. Tai mistä sen tietää vaikka omissa soluissanikin olisi häikkää, tai kohdussa tai munasarjoissa. Mene ja tiedä, oletan niiden kuitenkin olevan ihan ok, koska luultavasti munasoluja on joskus hedelmöittynyt klinikan siittiöillä eikä siellä puolen yrityksiä ole takana kovin montaa, joten on turha maalailla kauhukuvia täysin toimimattomasta kropasta. Kyllä tässä tapauksessa raskauden alkamattomuus taisi olla kiinni siittiöiden laadusta. Toki toivo ja uskokin nyt elää, että ihan "virallista kautta" luovutetuilla siittiöillä raskaus voisi varmasti alkaa. Olen tavallaan siis helpottunut, että syy tai ainakin osa sitä on nyt selvitetty, ja voin jatkaa tästä uusin eväin eteenpäin.

En ole silti luopunut ajatuksesta käydä verikokeissa tsekkaamassa, että kaikki on niiden osalta kunnossa. Soittelen tässä piakkoin klinikalle, pyydän lähetteen kunnallisen labraan jos sellainen käytäntö on mahdollinen ja mietin hoitokuvioita vasta sitten kun tulokset ovat tulleet. Nyt kuitenkin muutama välikierto mennään ilman minkäänlaista yritystä ja luulen, että se on tässä kohtaa ihan paikallaan. Saan vähän hengähtää ja keskittyä muihin asioihin. Ei ovulaation kyttäämistä eikä pettymyksiä. Se tekee varmasti hyvää. Uusin voimavaroin voin sitten taas palata klinikalle tuttujen hoitajien ja lääkäreiden luokse jatkamaan unelmani toteuttamista.

Näin muutama yö sitten unta, jossa olin synnyttämässä vissiin Kättärillä. Pelkäsin kipua, olin paniikissa enkä uskaltanut ponnistaa siitä aiheutuvan kivun pelossa. Jossain vaiheessa oli pakko ponnistaa, ja sehän sattui ja sai aikaan valtavan pakokauhun. Valitin etten pysty enkä kestä enää, etten uskalla eikä tästä tule mitään. Kätilö ojensi kätensä ja pyysi että pitäisin häntä kädestä, jos se auttaisi. Vastustelin, etten voi, koska puristan sen paniikkipäissäni rikki. Hän vain tyynesti tähän totesi, että ei se mitään, on sitä ennenkin puristettu - kyllä se kestää. Pian kuulin sanan kiireellinen sektio ja muistan pelänneeni epiduraalin laittoakin ihan hullunlailla. Retkotin leikkauspöydällä kummallisessa asennossa ja joku suihkutteli jotakin ainetta selkään. Lopulta vatsastani leikattiin ulos vauva, joka huusi hetken ja jonka sain pian nähdä ensimmäistä kertaa. Kaikki tuntui niin todelliselta. Itkin unessa onnesta, herättyäni saatoin vielä itkeä lisää - en ole aivan varma. Ehkä yhä onnesta, tai sitten surusta: Heräsin karuun, vauvattomaan todellisuuteen, eikä mitään tällaista tapahtunut, vaan tilanne on sama kuin vielä vuosi sitten.

Onhan näitä raskaus- ja synnytysunia ollut ennenkin. Jotakin erilaista tässä kuitenkin oli. Jotakin todellisempaa, jokin tietty unenomainen sekavuus oli jäänyt pois. Haluaisin ajatella tuota enneunena, mutta parempi etten takerru siihen liikaa vaan hyväksyn sen alitajunnan tuottamana harhana. Eräs ystäväni kertoi nähneensä lähiaikoina unen, jossa olin ollut synnyttämässä. Olin kieltänyt häntä tulemasta paikalle, mutta hän saapui kiellostani huolimatta synnytyssaliin. Vartijat olivat jo poistamassa häntä sieltä kunnes lopulta sanoin, että antaa sen sitten olla täällä. Poikavauva oli syntynyt. En takerru tähänkään. Nyt täytyy olla huomioimatta mitään tapahtumia, jotka mieli koettaa vääntää jonkinlaisiksi tulevasta kertoviksi merkeiksi, ja jotka todennäköisesti oikeasti ovat vain sattumaa. Ihan rauhassa nyt vaan...

Tuo saliintulokieltoni oli kyllä kieltämättä jännä yksityiskohta unessa. Olen aiemmin miettinyt paljon synnytystä ja aina pelännytkin siitä aiheutuvia kipuja. Oon pohdiskellut aina välillä sitä, kenet ottaisin mukaani jos joskus sinne asti pääsisin. Ja alkanut olemaan kannalla, että menen synnyttämään ihan yksin. Synnytys on niin intiimi ja yksityinen asia, etten välttämättä halua ketään katsomaan kun huudan ja puhkun hiki päässä, niistä muista eritteistä puhumattakaan... Olen aina pitänyt tietyt intiimijutut tosi henkilökohtaisina, ja koen esimerkiksi ihan pikaiset pienemmänkin hädän vessakäynnit inhottavina jos wc-tilassa on samanaikaisesti joku vieressä vaikka pesemässä hampaita. Toiset saattaa baarissakin pujahtaa huoletta samaan pikkuvessaan tyttöjen kesken ettei ulkopuolella tarvii yksin odottaa, mutta mun on saatava aina mennä rauhassa :) Jotenkin miellän synnytyksenkin asiaksi, johon en kaipaa ylimääräisiä silmäpareja, vaan se hoitohenkilökunnan läsnäolo on hyvä ja ihan riittävä siinä tilanteessa. Jos mulla olisi kumppani tai lapsella muuten vain isä mukana kuvioissa, se olisi toki eri juttu - en missään tapauksessa riistäisi toiselta vanhemmalta mahdollisuutta nähdä oman lapsensa syntymää jos hän olisi halukas siihen osallistumaan. Jotenkin olen ajatellut, että kun olen lasta yksin "hankkimassa", niin pusken sen myös maailmaan itsekseni.

Tosin moni lähipiirissäni, joille olen ääneen asiaa miettinyt ovat lähes poikkeuksetta jokainen sanoneet, että ota nyt hitossa sentään edes joku mukaan sinne, sä et siellä mukavasti vain makoile sängyllä suklaalevy kädessä katsomassa läppäriltä Kumman kaata :) Että saattaa tulla tarve henkiselle tuelle ja tsemppaajalle. Juu, uskon kyllä ettei sinne varsinaisesti millekään hotellilomalle mennä. No mut näitähän ehtii vielä pyöritellä varmasti melko monta kertaa, ja voi olla että ajatukseni tästä vielä muuttuu jos joskus niihin puuhiin pääsisin. Nyt siitä on helppo puhua näin, kun se ei ole ajankohtainen. Miten musta vaan tuntuu, että siihen kuluu vielä muutama tovi poikineen. Pessimisti ei pety :)

3 kommenttia:

  1. Jokainen muokkaa synnytystapahtuman omanlaisekseen. Pelkojen, uuden kohtaamisen ja avun vuoksi moni haluaa tukihenkilön. Jos kuitenkin yksin synnyttämisen kokee luonnikkaaksi, ei sinne ole pakko ottaa ketään "pällistelemään" siksi että muutkin ottaa. Toki vaihtoehtona olisi ottaa doula - synnytystuen ammatilainen. Tai sitten antaa mukana olla kätilöopiskelijan, jolla on enemmän aikaa olla läsnä kuin ehkä kätilöllä. Mutta joo, ehtiihän mäitä miettiä. Uskon vakaasti et asia tulee sulle vielä eteen. Toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.

    Kurjat oli uutiset. Ihan luovuttajankin näkökulmasta. Hienoa kuitenkin et pettymyksille löytyi selitenä. Tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
  2. Tosiaan nuo ovat vasta sellaisia ennakko-ajatuksia, jotka saattavat hyvinkin muuttua jos tositoimet joskus alkaisivat. Doulaa oon myös ajatellut jonkun hetken joskus, sellainen on varmasti nähnyt kaikenlaista ja voisi toimia tukihenkilönä juuri mulle paremmin. Mutta todellakin asiaa ehtii tunnustella vielä useampaan kertaan, tärkeintähän on että itse tuntee olonsa hyväksi ja koko tapahtuman mahdollisimman luontevaksi ja omimmaksi itselleen :)

    VastaaPoista
  3. Pakko kommentoida nyt kun luin tämän tekstin uudestaan.

    Vaikka minulla ei ole vielä yrityksestäkään tietoakaan, olen silti miettinyt tätä synnytysasiaakin jo :D Minulla se varmaan osittain liittyy siihen, kun olen opiskellut aikoinaan hoitoalaa ja ollut mm. harjoittelussa synnyttäneiden vuodeosastolla, niin tuli silloin parikymppisenä jo mielikuvissa käytyä läpi sitä, millainen toivoisi synnytystapahtuman omalla kohdallaan olevan.

    Itselleni on aina ollut selvää, että haluaisin jonkun tukihenkilön mukaan sinne, varsinkin kun olen kuullut että nykyään synnäreillä on kiire ja kätilö saattaa ehtiä vain silloin tällöin piipahtamaan huoneessa. Ystävistäni minulla nousee heti mieleen kaksi ihmistä, jotka molemmat ovat itse synnyttäneitä, ja luonteeltaan sellaisia suoria ja hötkyilemättömiä ihmisiä, joilla on minuun rauhoittava vaikutus. Todennäköisesti pyytäisin varmaan mukaan heitä molempia, niin olisi sitten todennäköisempää että edes jompi kumpi pääsisi paikalle, tai voisivat vuorotella jos synnytys kestäisi esim. useamman vuorokauden.

    Itse etukäteen ajattelisin, että tukihenkilöstä olisi hyötyä nimenomaan avautumisvaiheessa, joka yleensä ensisynnyttäjällä kestää pitkään. Ja oma mielikuvanihan tästä on se, että sitten vaan leppoisasti jutellaan ja tapetaan aikaa kaverin toimiessa seuraneitinä, voi toki olla että se ei oikeasti menisi ihan niin :D Ponnistusvaiheessa sitten taas kätilökin on paikalla, ja jos siinä vaiheessa ystävän mukanaolo tuntuisi liian intiimiltä, niin hän voisi sitten vaikka pysytellä vähän taustalla.

    VastaaPoista