Havahduin tällä viikolla kunnolla ajatukseen, että olen yrittänyt tulla raskaaksi pian jo vuoden verran. Elokuussa vuosi täyttyy, joskaan en voi vielä silloinkaan sanoa yrittäneeni kokonaista vuotta, sillä välissähän oli muutama tyhjä kierto ilman raskauden alkamiselle tarjottua mahdollisuutta. Jos tätä asiaa tahtoo pilkuntarkasti väännellä ja käännellä, niin vuoden rajapyykki poksahtaa rikki vasta myöhemmin syksyllä, kuitenkin jo ennen joulua. Ja onhan välissä vielä heinäkuun yritys, joka on esillä taas reilun parin viikon kuluttua.
Vaikka vuoden yrittäminen ehkä kuuluisikin "oikeaoppisesti" laskea yrityskiertojen perusteella, tunnen silti käyneeni läpi tätä rallia jo tuon kyseisen kohtapuolin kuluneen vuoden verran välikierroista huolimatta. Odotusta, negatiivisia raskaustestejä ja pettymyksiä ja tietynlaisia, minulle aivan uudenlaisia tunteita, joita olen oppinut tänä aikana kunnolla ymmärtämään ja joista olen ylipäätään selvittänyt sellaista, mitä en tiennyt aiemmin ainakaan näin vahvasti olemassa olevan. Tai tiesin, mutten tiennyt miltä ne todellisuudessa tuntuvat.
Kun oikein ajattelen tulevaa elokuun loppua ja tajuan vuoden kuluneen elämäni ensimmäisestä yrityskerrasta ilman niitä omia, minulle kuuluvia vauvauutisia, tuntuu se kovin jäisen märältä rätiltä heitettynä päin kasvoja. Yritys toki jatkuu ainakin vielä muutaman kerran kotioloissa, mutta olen jo lopullisesti menettänyt uskoni onnistumiseen ilman klinikan apua ja itseasiassa ilman koeputkihedelmöitystä, joka taas tuo jonkin verran lisätoivoa jos sen toteuttaminen onnistuu. Tietenkin niitäkin surullisia tarinoita on kirjoitettu, joissa mitkään hoidot eivät ole tuoneet toivottua lopputulosta ja käteen ovat jääneet pelkästään tyhjät raskaustestit, mutta en halua ajatella sellaista nyt. Sen ehtii myöhemminkin, jos siihen joskus tulisi olemaan aihetta. Tulevaa tautia ei kannata alkaa etukäteen sairastamaan.
Totuus on, ettei yksikään kotona yritetty kerta ole tuonut minkäänlaista merkkiä raskautumisesta, ei edes kemiallisesta tai yrityksestä kiinnittyä. Olo, kierrot ja kaikki ovat olleet niin tuikitavallisia kuin vain olla voi. Kun olen kipuillut ja räpiköinyt näiden asioiden keskellä, monet sanovat: "Olet vielä niin nuori, ettei sinulla ole hätää" tai "Olet vain kärsivällinen, kyllä se sieltä tulee sitten myöhemmin". Tiedän, ettei kukaan tarkoita pahaa sanoillaan tai halua loukata minua. Ne ovat yrityksiä lohduttaa, koska muuta sanottavaa on vaikeaa keksiä, kun tahtoisi valita jotakin kannustavaa sen sijaan, että alkaisi kylvämään lisää pahaa oloa sukeltamalla itsekin surun alle voivottelemaan, kuinka tilanne on kertakaikkisen hirveä ja järjetön ja saattaa pysyäkin sellaisena aina vain.
Silti nuo sanat ovat alkaneet ärsyttämään, vaikken yleensä muutamaa kiihtymiskertaa lukuunottamatta ole näyttänyt sitä ulospäin, etteivät lohduttajat pahoita mieltään - kun he kuitenkin yrittävät tsemppailla minua eteenpäin. Ikään vetoaminen tuntuu tökeröltä, sillä iällä ei aina välttämättä ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä. Toisaalta yhtäjaksoisen, järkkymättömän kärsivällisyyden puolesta liputtaminen sekä pettymysten tuomien, ulkopuolisen silmiin liian voimakkailta näyttävien epätoivon tunteiden kummasteleminen on helppoa silloin, kun näitä seikkoja pöydälle nostavat henkilöt ovat itse saaneet omat raskautensa helposti alulle ja sujumaan ongelmitta loppuun saakka, ja lapsia on monella heistä jopa pari tai useampi kappale. Tunteiden juuri ollessa ikävästi pinnassa jo valmiiksi, eräälle heistä kerran kykenemättä pidättelemään kielenkantojani tokaisin parilla voimasanalla höystetyn lauseen: Helppohan se on vauva kainalossa siinä huudella. Jälkeenpäin pohdittuna olisin voinut olla ehkäpä hiljaakin. Mutta nuo ihmiset eivät tiedä, miltä tuntuu vuosien odottamisen jälkeen kun on vihdoin mahdollista yrittää raskautta, pettyä kuukaudesta toiseen, kuulla testissä olevan vain yhden viivan ja miettiä, miten muutamasta seuraavasta päivästä selviää kun keuhkot tuntuvat kuukausi kuukaudelta raskaammilta hengittää juuri noina päivinä. Toisaalta itse en tiedä mitä on pettyä epäonnistuneen yrityksen seurauksena vuodesta toiseen, joten olen vielä siihen nähden päässyt "vähällä".
En oikein osaa sanoa, mikä olisi paras keino lohduttaa, mitä itse haluaisin kaikkein eniten kuulla tai mitkä sanat vaihtoehtoisesti valitsisin jollekin toiselle sanottavaksi. Ehkä tässä tilanteessa sanat eivätkään ole ne tärkeimmät vaan se, että joku on tukena, halaa kauan, kuuntelee vain tai keksii lohdutettavan voimavarojen salliessa jotakin piristävää, lapsiasioihin kokonaan liittymätöntä tekemistä joka kohottaa mielialaa ja hetkeksi vie ajatuksia pois tilanteesta. Mitä tahansa sellaista mieluista ajanviettoa, josta toinen pitää.
Olen aina ollut perusluonteeltani positiivinen ja sinnikäs. Läheiseni ja muut minut tavanneet ihmiset ovat oppineet tuntemaan minut periksiantamattomana tyyppinä, joka tekee mitä tahtoo ja menee läpi harmaan kiven, kuuntelee itseään ja päättäessään saavuttaa jotakin, tekee kaiken sen puolesta niin kauan kunnes on perillä - saavuttanut unelmansa. Oli kyse sitten pienistä tai suuremmista asioista. Olen aina ajatellut, että suurin osa asioista elämässämme on kiinni omasta motivaatiostamme, tahdonvoimastamme - siitä, kuinka paljon olemme valmiita tekemään työtä ja näkemään vaivaa unelmiemme, haaveidemme ja toiveidemme vuoksi. Oma panos palkitaan, ja mahdollisuudet lähes kaikkeen ovat olemassa. En ole oikeastaan koskaan osannut kadehtia muita tai katkeroitua jotakuta toista kohdanneesta onnesta. Olen aina luottanut omaan voimaani ja kykyyni rakentaa elämässäni kohdalleen juuri ne palikat joita minun tarvitsee muuttaa saadakseni toteutettua toivomani asiat. Turha kitkeröityminen ja katkeroituminen söisi vain loputtomasti voimiani omien unelmieni eteen tekemiseltä. Olen aina pystynyt pitämään sisälläni vankkumattoman uskon siihen, että se mitä ja millaisella palolla teen ja toimin, ratkaisee paljon.
Nyt ensimmäistä kertaa kannan haavetta - unelmaa äitiydestä, jolle en voi tehdä mitään muuta kuin rajallisen parhaani, ja joka keikkuu nyt saavuttamisen ja lopullisen menettämisen välillä, onneksi ainakin toistaiseksi kuitenkin ensin mainitun puoleen kallistuen sillä paljon voidaan vielä tehdä. Monen muun asian suhteen voin muuttaa elämässäni suuntaa jos vain tahtoa löytyy tarpeeksi, mutta tämä osa-alue on lopulta kokonaan muiden, niiden korkeampien tahojen käsissä. Sen tajuaminen, ettei oma sisukkuus ole avain onneen tuo toivottomuuden tunteen ja on valtavan ahdistava. Vaikka paljon on vielä tehtävissä, munasolu ei välttämättä hedelmöity tai alkio kiinnity ponnisteluista huolimatta, ja vaikka edellä mainitut menisivät oppikirjan mukaan, vauvanalku ei välttämättä pysy matkassa vaikka tekisin sen eteen mitä tahansa. Jos haluan esimerkiksi opiskella, saada työpaikan tietyltä alalta tai muuttaa toiseen maahan, kaikki se riippuu pelkästään itsestäni. Psykologian opintoihin hakiessanikin tiedän että jos en tule valituksi, en yksinkertaisesti ole vain tehnyt tarpeeksi ja riittävästi pänttäämällä paikka aivan taatusti irtoaa ennemmin tai myöhemmin. Nyt tilanne on erilainen.
Ja nyt minä tiedän, miltä tuntuu olla katkera. Mitä se on, kun toisten onni tuntuu vaikealta hyväksyä. On parempi olla rehellinen itselleen, myöntää myös negatiiviset tunteensa jotta niitä olisi mahdollista käsitellä. Ja kyllä minä myönnän tuntevani katkeruutta sekä onnen sijaan jotakin surun tapaista aina kuullessani muiden raskaus- tai vauvauutisia tai kuulumisia sellaisen arjen keskeltä. Valitettavasti se on välillä alkanut myös tietyissä tilanteissa näkyä. Huomaan vältteleväni vauvakeskusteluja. Jos joku puhuu omasta tai läheisensä vauvasta, vaihdan nopeasti puheenaiheen parhaani mukaan muualle, piilottelen Facebookista kaikki mahdolliset vauvajulkaisut ja raskaushehkutukset, olen alkanut kulkea metroasemilla ja kauppakeskuksissa portaita pitkin aina kun sellaiset vain ovat saatavilla vältelläkseni samaan hissiin tunkevia lastenvaunuja - niiden kohtaaminen tuntuu niin vaikealta. Ja kuten aiemminkin mainitsin, en osaa enää heittäytyä mitenkään päin mukaan muiden vauvaonneen tai tuntea vilpitöntä riemua heidän puolestaan.
Tunnen itseni kamalan itsekkääksi ja hirveäksi ihmiseksi. Välillä mietin, mitä minulle on oikein tapahtunut, eihän minun pitänyt olla ollenkaan tällainen. Nämä ovat niin uusia ja vieraita tunteita. Mietin kauan, haluanko edes kirjoittaa tästä mutta päätin, että koska tämä on blogi muunmuassa tästä aiheesta iloineen ja suruineen, haluan selvitellä myös näitä tunteitani ja ajatuksiani kirjoittamalla. Kenenkään muun vauva ei ole minulta pois, eivätkä ne tekemällä (voi että kuinka vihaankaan sanaa tehdä tässä yhteydessä) maailmasta lopu. Siitäkään huolimatta en voi mitään näille tunteilleni. Sille että tuntuu välillä valtavan katkeralta ja surunmurtamalta.
Toivoisin saavani samanhenkistä juttuseuraa ja jonkinlaista vertaistukea jostakin. Jos yritän löytää tästä jo melko kauan jatkuneesta odottamisesta jotakin hyvää, niin kohtapuolin voisin ehkä uskaltautua hakemaan tukea Simpukasta. En vielä, mutta kohta. Kirjoittelin jokin aika sitten muutaman viestin verran Tukinetin kriisityöntekijän kanssa netin välityksellä. Minusta vain tuntui, että on aivan pakko saada purkaa ajatuksiani ja saada jonkinlaista apua niiden selvittämiseen. Kerroin kaiken taustastani, tunteistani ja ajatuksistani ja koin siitä olleen minulle apua. Hänkin vahvisti sen, mitä itse jo olen ajatellut. Että tuo vuosien odotus päästä yrittämään lasta saa epäonnistuneet yritykset tuntumaan entistäkin kipeämmiltä, kun lapsenkaipuu on ollut pinnalla jo kauemmin kuin raskauden yrittäminen. Tuntui hyvältä huomata hänen ymmärtävän, ettei tahaton lapsettomuus ole aina pelkästään kehon fyysisistä ongelmista riippuvaista, vaan se voi johtua myös esimerkiksi elämäntilanteesta tai joistakin muista syistä. Voin vielä viestitellä kyseiseen paikkaan jos koen siihen tarvetta. Se on juuri nyt helpoin ja sujuvin tapa ottaa apua vastaan. Myös aktiivisesti päivittyviä yritysblogeja olen jo jonkin aikaa kaivannut lukulistalle ja yrittänyt niitä etsiäkin. Ne tuntuvat vain vähenevän ja vähenevän, ja myös ne kokisin vertaistuen kannalta ehdottomasti tervetulleina ja toimivina...
Nyt kuitenkin edetään näillä mitä on annettu. Kuukausi, mahdollisuus ja yritys kerrallaan. Muutakaan en voi asioille tehdä. Sillä ehkä vielä joskus onni kääntyy hyväksi. Toivoa ei saa sammuttaa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti