maanantai 12. kesäkuuta 2017

Öisiä ajatusvirtoja

Nyt tuli sen verran pitkä ja moniasiasisältöinen postaus, että tätä on vaikea edes otsikoida järkevästi. Yöt ovat tällaista aikaa. Sitä tulee kirjoittaneeksi paljon, ja ajatelleeksi vieläkin enemmän eikä oikein taida osata lopettaa...

Tänään koitti taas kp 1. Ovisarvoitus siis ratkesi, ja se tapahtui 99,9 prosentin varmuudella kiertopäivänä 18. Tutustuin edellisessä postauksessa käsittelemääni aiheeseen vielä tarkemmin googlen avustuksella. Sain samanlaisia kantoja asiaan monista lähteistä: Yrityksen ei välttämättä tarvitse osua juuri ovulaatiopäivälle. No, ei se ehkä sittenkään tässä kohtaa kamalasti lohduta, mutta toisaalta klinikoillakin tähdätään hoidoissa aina juuri siihen ovulaatiopäivään tärppiä ajatellen otollisimman mahdollisen ajankohdan takaamiseksi. Kuten totesin viimeksikin, yksilöllistähän kaikki on ja toisilla se todella voi vaatia juuri sen nappiajankohdan. Ensi kerralla siis tehdään tämä nyt niin huolellisesti kuin ikinä vain pystytään. Siitä tuleekin pienimuotoinen jännitysnäytelmä, koska tosiaan luovuttaja on lähdössä reissuun kesäkuun lopulla ja totisesti toivon, että kroppa toimisi nyt kuten kuuluukin ja järkkäisi itsensä ovulaatiotilaan ennen sitä - muuten tämäkin kierto jää rempalleen. Mutta kuitenkin yritetään vaikka sitten liian ajoissa. Parempi sekin kuin ei yritystä ollenkaan, onpahan edes pieni mahdollisuus.

Siitä on nyt lähes tarkalleen vuosi, kun sain klinikalta odotetun soiton biologilta. Muistan vieläkin hetken, kun tein valinnan tulevan luovuttajani suhteen ja varasin pari siittiöolkea pakkaseen. Ensimmäinen hoito oli tarkoitus tehdä elokuussa ja näin myös toimittiin. Voi sitä onnen- ja jännityksentäyteistä odotusta kun kuukausi vaihtui ja ymmärsi että pian tositoimet alkavat vihdoin ensimmäisellä folliultralla.

Vaikka tiesin ja varauduinkin siihen, ettei kaikki välttämättä mene ihan putkeen, olin ennen ensimmäistä hoitoa kuitenkin toiveikas ja taisinpa ajatella että kyllä se pian onnistuu. Ei ehkä ensimmäisellä, mutta toisella tai viimeistään kolmannella kerralla nyt ainakin tulee kohdalleni se odotettu onnenkantamoinen. Olin niin monesta blogista lukenut, kuinka nopeasti se käy. Käydään inseminaatiossa tai parissa ja tullaan raskaaksi. Toki oli niitä toisenlaisiakin tarinoita, mutta ne olivat hyvin pientä vähemmistöä tai sitten niitä ei vain osunut lukulistalleni tarpeeksi. Tuudittauduin ja luotin sokeasti siihen, että kuulun itsekin tuohon enemmistöön ja työnsin samalla ajatusta pidemmästä taipaleesta tuonemmas.

Muistan kirjoittaneeni täällä ja pohtineeni myös itsekseni, kuinka minulla jo ensi kesänä todennäköisesti on oma vauva. Kuinka työnnän häntä vaunuissa läheisillä metsäpoluilla ja merenrannalla. Olin niin totaalisen uppoutunut siihen mielikuvaan. Mietin, minne laitan eläimet kun lähden synnyttämään: Kuka ottaa koiran luokseen niiksi muutamaksi päiväksi kun olen sairaalassa, kuka käy ruokkimassa kissat ja huolehtii että niillä on kaikki mitä ne tarvitsevat. Kyllä kaikki sujuu, menee hyvin. Meneehän.

Nyt kun ajattelen tuota kaikkea jälkeenpäin, tunnen itseni aivan hölmöksi. Suorastaan sinisilmäiseksi. Ihmisellä on lupa haaveilla, unelmoida ja punoa mieli pullolleen vaaleanpunaista hattarapilveä niin paljon ja hartaasti kuin hyvältä tuntuu. Meillä ihan jokaisella on. Mutta jollakin tapaa ne jalat olisi ollut hyvä pitää maassa. Mielestäni silloin pidinkin, mutta olisin voinut seistä tukevammin, tuntea maankamaran sen verran selkeänä jalkojeni alla että olisin paremmin tiedostanut myös sen toisen vaihtoehdon. Että muista: Ensi kesänä voit olla myös ilman vauvaa. Ihan kokonaan ilman, ilman edes kohdussa elämäänsä aloittelevaa pienenpientä alkiota. Joku toinen hakee lastenvaunut puolestasi lastentarvikeliikkeestä omalle vauvalleen ja saat itse huolehtia myös lemmikeistäsi vielä kauan. Tämä olisi pitänyt takoa tajuntaan vieläkin paremmin. Ei olisi riittänyt, että joku tekee sen puolestani - tai yrittää tehdä, vaan minun olisi pitänyt osata ajatella sitä enemmän ihan itsenäisesti omasta aloitteestani. Ehkä oloni olisi nyt vähän parempi ja keveämpi.

Jos joku olisi silloin kertonut, että joudun yrittämään ainakin seitsemän kertaa tai enemmän, en tiedä mitä olisin vastannut tai ajatellut. Karvaasti olisin pettynyt aivan varmasti. Onhan se vielä loppujen lopuksi melko vähän. Mutta jatkuvasti lähestytään sitä vuoden rajapyykkiä. Kun on yritetty se vuosi eikä mitään ole tapahtunut. Mitä sitten seuraavaksi? En uskalla enää ajatella, ettei minulle voi käydä niin. Ettei se vuosi tule täyteen minun kohdallani. Olen alkanut jo vakavissani varautumaan siihen enkä enää työnnä sitä pois mielestäni luottaen johonkin sellaiseen, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvää. Päätin viime jouluna, etten enää ajattele ensi joulun olevan erilainen. Nyt päätän, etten ajattele samoin myöskään seuraavasta kesästä.

Haluan kaikesta huolimatta kuitenkin yrittää ajatella myös positiivisia asioita, löytää kaikesta jotakin hyvää tai jonkin tarkoituksen tapahtuneille tai tapahtumatta jääneille asioille ja tietyille vaiheille elämässäni. Uskon vakaasti, että tällä kaikella odotuksella, epätoivolla, surullakin on ollut tuomisinaan myös hyvää. Viime syksyn, talven ja juuri kuluneen kevään aikana se on oikonut mutkia suoriksi, jättänyt minulle tärkeän viestin tulevaisuuttani koskien. En kuullut sitä aiemmin, tai ehkä en halunnut kuulla mutta nyt tiedän varmasti mitä minun täytyy tehdä, mikä on oikein ja miksi paikkani on juuri siellä minne minun kuuluu lähteä hiljalleen kulkemaan.

Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaisesti, haen ensi keväänä opiskelemaan psykologiaa tänne Helsinkiin. Ensimmäisen kerran olen pyöritellyt ajatusta jo pian kymmenen vuotta sitten. Mietin usein, toteuttaako vai ei ja aina päädyin siihen etten minä sellaista, se on niin hirveän pitkä opintie ja olen työhön ehkä liian empaattinen ja helposti toistenkin surujen alle murtuva. Tasaisin väliajoin tuo haave on vuosittain käynyt mielessäni, mutta jostakin syystä olen aina painanut sen takaisin näkymättömiin, piilotellut kuin sitä ei olisikaan keskittyen muihin tulevaisuudensuunnitelmiin. Sitkeästi se on kuitenkin muistuttanut olemassaolostaan ja nyt minä annoin sille periksi.

Silloin kymmenen vuotta sitten, kun olin juuri päässyt peruskoulusta ajattelin, että minulle riittää kunhan vain saan tietojenkäsittelyn perustutkinnon taskuuni, en minä tarvitse mitään muuta. Niissä opinnoissa kuitenkin huomasin haluavani jotakin enemmän. Työuraani ajatellen aivan muunlaisia haasteita, joita voin sanoa todella koko sydämestäni rakastavani. Sellaista haluan työni olevan, täyttäähän se suurimman osan arjestani. En ole saanut vielä tänäkään päivänä datanomin papereita, olen kyllä viittä vaille valmis sellainen kuitenkin ja se riittää siitä koulutuksesta. Sain siitä irti hyvää tietoa ja oppia, mutten sitä mitä todella palavasti tahdon.

Nyt on minun aikani toteuttaa tuo sydämeeni tekemää majapaikkaansa sitkeästi asuttanut haave. Markkinointia ja mainontaa, joka myös on aina minua kovasti kiinnostanut, ehdin opiskella myöhemminkin jos se vielä tuntuu hyvältä silloin. Ja käsikirjoittamista. Nyt on psykologian vuoro ja teen sen osalta parhaani. Haluan auttaa niin lapsettomia kuin syömishäiriöitä sairastaviakin. Toki myös muita, jotka minua tarvitsevat, mutta toivoisin voivani erikoistua heidän tukemiseensa. Siksihän minä aikuislukionkin aloitin, että kaikki ovet olisivat sen jälkeen avoimet. Ja nyt todella niin on. Tai aivan kohta, ensi kevään loppurutistusten jälkeen.

Enkä itseasiassa usko, että tulen koskaan tekemään vain yhtä työtä kerrallaan, vaan niitä tulee aina olemaan kaksi tai muutama rinnakkain, koska pidän vaihtelusta ja siitä, että päivät ovat joskus hyvinkin erilaisia keskenään. En halua jättää ravintovalmennuksia, mutta jatkossa ne säilyvät sivutyönä (kuten nyt opiskeluaikoinakin), sellaisina sillointällöin pyydettäessä tehtävinä, vaikkakin edelleen tärkeinä ja työnä, jota tulen aina tekemään erittäin mielelläni olipa muu työtilanne millainen tahansa. Käsikirjoittamista tahdon tehdä myös ja toivon siihen saavani joskus vielä mahdollisuuksia, mutta se on sitten oma lukunsa jota käsittelen myöhemmin. Ja jos perhettä suodaan, täytyy kuvioita järjestellä erityisellä huolellisuudella. Mutta nyt en rakenna mitään sen varaan, vaan katson elämäntilannettani uudelleen jos siihen on aihetta.

Myös arjesta löytyy iloa. Vaikkei (vielä) olekaan lapsia, niin eläimet tuovat valtavasti onnea ja eläväisyyttä elämään.




Muutamat otokset Oonan tämän kesän ensimmäiseltä uintireissulta. Eläinten touhuja ja riemua on niin mahtava seurata. Tulee itsekin ihan väkisinkin hyvälle tuulelle noiden seurassa, niiltä saa niin valtavasti hyvää energiaa ja rauhaa mielelle...

4 kommenttia:

  1. On varmasti erittäin tärkeää, että elämässä on muitakin suunnitelmia ja unelmia kun pelkät vauvahaaveet. Ettei elä pelkästään raskausyritysten perusteella tai mukaan. Mutta tiedän kyllä tasan tarkkaan mistä puhut.
    Itsekin jotenkin sinisilmäisesti kuvittelin, että lapsia tehdään. Että kun projektin aloitan, niin avot, kohta onkin vauva sylissä. Jos olisin tiennyt, että joudun käymään läpi vaikean keskenmenon ja sitäkin vaikeamman keskeytyksen, en ehkä ikinä olisi edes aloittanut koko projektia.
    Mutta onneksi en tiennyt. Itse uskon siihen, että onnen ja epäonnen suhde on vakio ja jossain vaiheessa se suunta kääntyy. Kuten minulla on nyt käynyt. Jos nämä vauvat koskaan pääsee syliin asti, on tämä ollut kaiken tuskan arvoista. Uskon että sinäkin vielä jonain päivänä kirjoitat nämä samat sanat.
    <3

    VastaaPoista
  2. Tosiaan on pakko yrittää keskittyä myös muihin osa-alueisiin elämässä. Uskon, että takertumalla liikaa vauva-asiaan saatan jopa huonontaa niitä mahdollisuuksia, asiat kun usein tuppaavat tapahtumaan monesti silloin kun niitä vähiten odottaa. Itse en oikein usko ainakaan yleisellä tasolla onnen ja epäonnen vakioon. Olen nähnyt tähänasti elämäni aikana niin paljon pahaa ja ikäviä tapahtumia ja asioita joiden myötä ajatusmaailmani on muokkautunut, toiset vain saavat enemmän taakkaa kannettavakseen, toisilla taas on vastoinkäymisiä vähemmän. Onneksi kuitenkin perheenperustamisen osalta mahdollisuudet ovat vielä reilusti puolellani ja on yritettävä luottaa siihen, että joskus tämä kaikki odotus vielä palkitaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kylläpä meni synkäksi tämä teksti. Nyt vain koko lapsi tuntuu todella kaukaiselta ja matka pitkältä. Kaikkeen on kuitenkin hyvä varautua, mutta uskoa ja ennenkaikkea laittaa paljon toivoa peliin valoisamman huomisen puolesta :)

    VastaaPoista
  3. Hienoa, että olet uskaltanut haastaa itsesi ja hakeutua haastavaan, mutta itseäsi kiinnostavaan koulutukseen. Muista, että pystyt mihin vain kun todella haluat.
    Vauva-asioista sen verran, että myös meillä vauvahaaveet tuntuvat lykkääntyvän jonnekin tuonnemmaksi. Pitkään suunniteltuna tarkotuksenahan oli aloittaa yrittäminen heti häiden jälkeen (eli kolmen viikon päästä!!), mutta valitettavasti olosuhteet taitavat pakottaa odottamaan. Järki käskee nyt toistaiseksi keskittyä vakauttamaan työ- ja raha-asioita ennen perheen perustamista. Olo tuntuu todella pettyneeltä ja petetyltä. Suurimman haaveen mahdollinen toteutuminen oli jo niin lähellä, ja sitten se yhtäkkiä karkaa jonnekin kauas. Kuinka kauan pelkän järjen kuunteleminen ylipäätään on järkevää?
    Kaikkea hyvää kesääsi :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos paljon, ja hyvää kesää sinulle myös! :)
    Koska elän itse aika pitkälle sydäntäni kuunnellen, en ehkä ole ihan paras antamaan vinkkejä näissä järkiasioissa :D Mutta vakavasti ottaen, järkipuoltakin on tietyissä tilanteissa hyvä kuunnella ja ottaa se huomioon. En tiedä tilannettasi tarkemmin, joten en osaa ottaa siihen kantaa enempää, mutta yleisellä tasolla uskon siihen, ettei lapsen saamiselle ole mitään yhtä ainoaa ja oikeaa elämäntilannetta. Jos lapsi syntyy esimerkiksi opiskelijaperheeseen, sujuu elämä ja arki useinmiten siinä missä työssäkäyvälläkin. Nykyään on saatavilla erilaisia ratkaisuja ja apua esimerkiksi lastenhoitoon ja muihin arjen asioihin. Voi toki olla elämäntilanteita, joissa saattaa olla parempi odotella suotuisampia aikoja. Jos esimerkiksi taloudellinen tilanne on sellainen, että jo valmiiksi on tiedossa että lapsen myötä se tulisi menemään todella tiukille tai jos se jostakin syystä kovasti mietityttää, voi työn ja raha-asioiden vakiinnuttaminen olla paikallaan. Lapseen kun kuluu varoja melkoisen paljon. Mutta nämä ovat niin yksilöllisiä ja jokaiselle henkilökohtaisia asioita, ettei niille ole olemassa mitään tiettyä kaavaa jonka mukaan meidän kaikkien pitäisi elää. Ajattelen, että jokaisen täytyy itse käydä läpi oma elämäntilanne, mikä milläkin hetkellä tuntuu itsestä sopivimmalta. Ja ainahan elämässä voi tulla eteen yllättäviäkin, ennalta arvaamattomia asioita, koskaanhan mikään ei ole täydellisen vakaalla pohjalla. Tsemppiä kovasti, toivotaan että asiat järjestyvät parhain päin :)

    VastaaPoista