Elämme nyt koronakriisin vuoksi kovia aikoja monessakin mielessä niin meillä täällä Suomessa kuin ylipäätään koko maailmassa. Tiedän, ymmärrän ja tunnen suurta empatiaa heitä kohtaan, joita tämä pyörremyrsky nyt tosissaan koettelee. On taloudellista huolta, sairastumista tai ainakin pelkoa siitä ja kaikki eivät sairastuttuaan edes selviä. Ymmärrän, etteivät mun omat ongelmani ole missään tapauksessa yhtälailla haasteellisia. Ja itseasiassa en ole kokenutkaan tästä sen suurempia haittoja omaan arkeeni ainakaan vielä, ainoa asia mikä muuttui on että meidän tokotreenit (johon me ollaan Hipsun kanssa hurahdettu ihan täysin) peruuntuivat tältä keväältä toistaiseksi ja yliopiston tämän kevään valintakokeet ovat luultavasti vaarassa jäädä toteuttamatta tai ainakin jotain poikkeusjärjestelyitä niihin lienee tulossa. Ne kuitenkin järjestynevät tavalla tai toisella, joten nämä ovat lopulta pieniä juttuja kuitenkin.
Mutta silti tämä hässäkkä lievästi sanottuna kirpaisee minuakin. Huomasin Kannasta, että lähetteeni Naistenklinikan lapsettomuuspuolelle oli hyväksytty helmikuun puolivälin kieppeillä. Mitä se sitten ikinä lienee tarkoittaakaan, ehkä sieltä on jokin aika tulossa... Joskus. Ei ainakaan vielä pitkiin aikoihin kuitenkaan. Kuulin, että Husin kaikki hedelmöityshoidot on laitettu jäihin ainakin kevääksi koronaviruksen vuoksi, eli uusia hoitoja ei aloiteta. Ja näin ollen jonot pitenevät ja oma hoitoni siirtyy jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Tai siis mahdollisuus päästä edes selvittämään omia mahdollisuuksiani saada hoitoa julkiselta puolelta. Juttuhan on nyt kuitenkin niin, että jos tämä kovinkin pitkälle venyy minä en odottele. En todellakaan jää odottamaan mahdollisesti jopa ensi vuoden puolelle, mikäli hoidot jatkuvat vasta syksyllä heillä ketkä olivat nyt keväällä vuorossa. Ellei alkusyksyyn mennessä mitään tietoa tule tai jos tieto on, että odotus jatkuu seuraavaan vuoteen, annan koko homman olla siellä ja palaan omakustanteisesti yksityiselle seuraavaan alkionsiirtoon. Turhauttaa aivan suunnattomasti tämä kaikki, vaikka toki ymmärrän että syy tällaiseen menettelyyn on perusteltu ja varmasti kaikkien parasta ajatellen tehty.
Vaikka joku nyt saattaa sanoa, että olen vielä nuori, koen ettei mulla ole aikaa vetkutella ikuisesti. Pidän edelleen kynsin ja hampain kiinni monilapsisesta perheestä vaikken kieltämättä enää jaksa hirveästi uskoa sellaista saavani, ja siksipä hoitoja on jatkettava heti kun se suinkin on mahdollista. En tästä kuitenkaan nuorrukaan ja ensi vuonna ikämittarissa täyttyy jo 30 vuotta. Se, miksi en ala hoputella asioita jo nyt on kilpirauhanen. Se ei vieläkään ole ihan täysin kunnossa, vaan lääkeannosta jouduttiin nostamaan entisestään - nyt Thyroxinia menee 75 mg päivässä. Se on saatava kuntoon, ennen en laita penniäkään alkionsiirtokustannuksiin.
Niinä kaikkein vaikeimpina hetkinäni olen viime aikoina miettinyt, onko tässä mitään järkeä. Onko mitään mieltä enää roikkua tässä lapsiperhehaavelaivassa, kun se näyttää kuitenkin uppoavan eikä ole enää kaukana etten itsekin hukkuisi sen mukana. Olen joutunut kulkemaan jo pitkän matkan, ja se on alkanut väsyttää. Olen aivan voimaton. Raahaudun viimeisillä voimanrippeilläni eteenpäin samalla tietäen että niitä voimia pitäisi säästää muuhunkin että pystyisin vielä joskus näkemään jotain valoa edes jossakin. Tahtoisin niin jo levätä. Lopettaa tämän loputtomaan vastavirtaan kulkemisen ja suojata itseni näiltä lamaannuttavilta iskuilta joita aina vain tulee, toimin kuinka tahansa.
Joskus on olo, että tekisi mieli vain heittää hanskat tiskiin ja todeta että olkoon koko hoidot, lapsihaaveet kaikki. Matkalla on ollut jo niin paljon vastoinkäymisiä ja aika vain valuu sormien läpi eikä mitään tapahdu. Suoraan sanottuna pelottaa aivan helvetisti se, mitä vielä voi olla tulossa. Uusia pettymyksiä tai muita takapakkeja? Viimeisin epäonnistuminen tuntui niin pahalta ja jouduin sen myötä niin syvään veteen etten tiedä mitä seuraavan kerran voi käydä. Miten kestän sen?
Mitä muuta elämällä olisi minulle tarjota? Jotakin menetykseni tilalle? Mikään ei koskaan korvaa omaa lasta enkä halua mitään muuta niin kovin. Keskittyisinkö sitten vain omaan uraani, tai siis sen luomiseen aloittaen opinnoista? Keskittyisinkö eläimiin? Omistaisin kaiken vapaa-aikani niille?
Olen jo monta vuotta haaveillut saksanpaimenkoirasta, ja tämän haaveen toteuttamisen eteen olen jo alkanut ottamaankin pieniä askelia eteenpäin. Haluan jonkun ihan pienen josta pitää huolta ikäänkuin alusta saakka, jota kasvattaa ja hoivata pienestä pitäen. Toki hoivattavia rakkaita on jo nyt. En ajattele pentua vauvan korvikkeena, mutta juuri nyt sille aika tuntuisi olevan kypsä että olisi edes jotain varmempaa mitä odottaa. Kun olen tätäkin pikkuista odottanut jo monta vuotta. Aivan vielä tällainen perheenlisäys ei kuitenkaan ole ajankohtaista, vaan ehkä vasta vuoden kuluttua. Mutta hänellä on jo nimi valmiina, tehty suunnitelmia tulevista harrastuksista yhdessä hänen ja labbissiskonsa kanssa. Kiirettä ei hänen kanssaan ole, siihen ei liity biologian sanelemia aikarajoja tai minkään muun luonnonvoiman toimesta tehtyä päätöstä joka menisi vastoin omia toiveitani. Kukaan ei voi koskaan asettua tähän tielle, vaan asia on täysin omissa käsissäni ja minun päätösteni vallassa. Olenko koko loppuelämäni karvalasten äitinä? Onko se ainoa paikka jossa voin sanoa olevani äiti?
Miten ikinä pystyisin hyväksymään sitä, ettei minulla tulisi koskaan olemaan ainuttakaan lasta ja samaan aikaan maailmassa on paljon äitejä. Sen hyväksyminen on nytkin jo iso haaste - miksi muut saavat kokea sen onnen ja minä vain suren ja ikävöin surusta ja ikävästä päästyäni, suren ja ikävöin sellaista jota ei koskaan ole olemassa edes ollut. Eristäydynkö koko loppuelämäkseni pienten lasten äideistä, koska heidän kohtaaminen tuntuu niin ylitsepääsemättömältä? Miten selviän lapsettomuuden kanssa, miten siitä ihan oikeasti koskaan voi selvitä. Toiset sanovat että siitä selviää kyllä, pieni osa taas kertoo ettei olekaan koskaan selvinnyt. Miten ikinä tulisin pärjäämään kaikkien näiden vaikeiden tunteideni ja ajatusteni kanssa, onko niistä mahdollista päästä mitenkään eroon.
Mutta enhän minä niin voi tehdä. Luovuttaa. Ne ovat vain oloja jotka menevät aina ohi. Kuitenkin sisimmässäni tiedän, että jos nyt luovuttaisin katuisin sitä myöhemmin. Minulla on vielä mahdollisuuksia, enkä todellakaan - siis missään tapauksessa aio luovuttaa. Lopetan hoidot vasta mikäli lääkäri toteaa ettei niistä ole mitään hyötyä. Ettei enää ole toivoa. Sitten olen valmis luovuttamaan ja tiedän että sillä hetkellä sydämeni ja koko maailmani särkyy lopullisesti palasiksi, enkä ainakaan näillä eväillä usko että koskaan niistä tulisi täysin ehjää. Sitten tulen tarvitsemaan kaiken mahdollisen tuen siitä kaikesta selviämiseen mitä tarjolla vain voi olla. Tuskin siitä koskaan selviän, mutta ehkä voin jotenkin oppia elämään niin ettei se kulje mukanani raastavana tuskana joka ikinen päivä menen minne tahansa.
Yritän nyt luottaa siihen, että toi tämä taival eteeni mitä vain, pystyn jotenkin selvittämään aina itseni siitä tyynemmille vesille. Mitä muutakaan voin? En todellakaan ole valmis ainakaan vielä päästämään irti, pelkkä ajatuskin... En pysty edes ajattelemaan sitä. Minun on vain pysyttävä lujana. Jokin toivonkipinä on vielä olemassa, on oltava.
lauantai 21. maaliskuuta 2020
perjantai 28. helmikuuta 2020
torstai 27. helmikuuta 2020
perjantai 3. tammikuuta 2020
Lyhyet kuulumiset
Olen päivittänyt Youtuben puolella lapsettomuustaipaleen jatkumisesta viimeaikoina enemmän, mutta kerrataan nyt vielä uusimmat käänteet lyhyesti myös tänne siltä varalta ettette ole vlogia kurkkineet (jos nyt kukaan ylipäätään vielä täällä käy :)).
Joulukuun alussa kävin taas kontrollilabrassa kilpirauhasen kanssa. Tsh nyt 2,03 eli niissä lukemissa, joissa hoitoja voisi jatkaa. Samalla tuli huomautus, että D-vitamiinia voisi alkaa syömään tarkemmin, sillä se puoli oli ihan reippaasti veriarvojen mukaan alhainen. Ja en yhtään ihmettele - D-vitamiinin aloitus lipsahti tänä syksynä vähän turhan myöhään, noin marraskuun puoliväliin joten siitä ei huolestuttu. Nyt olen sitten ollut sen kanssa tarkkana.
Samalla terveysaseman lääkäri halusi laittaa lähetteen Naistenklinikalle, sillä siellähän aloitettiin marraskuun alussa lopultakin hoidot myös naispareille ja meille itsellisille. Kummastelin vähän lääkärin päätöstä hänelle itselleen yksityisen puolella pakkasessa olevien alkioiden vuoksi, hoitojahan ei tipu jos on kytköksiä muualle. Lääkäri oli sitä mieltä, että voisihan sitä kokeilla, ettei siinä mitään häviä. En sitten alkanut häntä estellä - joskaan en yllyttänytkään, vaan ajattelin että menköön, kyllähän se lähete sieltä tulee takaisin yhtä nopeasti kuin sinne lähtikin eikä se sulje minulta jo avoinna olevia ovia mihinkään.
Joulun välipäivinä käppäilin ympäri koirapuistoa, kun puhelin soi ja hoitaja soitteli Naistenklinikalta. Hän pyysi, että omalta klinikalta voisi lähetellä tietoja heille päin hoidoista, joita mulle on tähän saakka tehty. Kysyin samalla miten näin toimitaan, koska alkiot ovat edelleen olemassa, ja asia käy ilmi myös heille saapuneesta lähetteestä ja on lääkärinkin tiedossa. Hoitaja ei osannut sanoa mitään, vaan lääkäri sitten vie asiaa eteenpäin kunhan tiedot tähänasti tehdyistä hoidoista tulee.
No nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että klinikalle pitäisi soittaa, selittää koko juttu ja pyytää paperit hoidoista. Jostain syystä se jännittää ihan saakelisti: Mitä ne sanoo ja ajattelee, kun lähden ykskaks muualle? Entä jos jotain mutkia tuleekin matkaan? Mitä jos julkisella tuleekin jokin ongelma, etten saa hoitoja enkä pääse enää takaisin vanhaan tuttuun ja turvalliseen? Ehkä nuo jännitykset ovat ihan turhia, mut vaikka tiedän että klinikka on ollut avoinna jo heti joulunpyhien jälkeen ja on sitä huomennakin, olen vain lykännyt soittoa ja tuskin saan sitä tehtyä vielä ennen loppiaista. Tähänkö tämä nyt sitten tyssää?
Uskon kuitenkin, että noista alkioistani tulee vielä jokin jarru tai ehkä ne ovat jopa este, jos niin on ollut aiemminkin heteroparien kohdalla. Ainoa keino olisi se, että ne siirrettäisi Naistenklinikalle mutta se korttihan jo selvitettiin viime keväänä eikä sille näytetty vihreää valoa Naistenklinikan puolelta. Se on kuitenkin varma, etten alkioistani luovu. Roskiin niitä ei heitetä, enkä aio niitä myöskään lahjoittaa eteenpäin eikä niitä varmasti huolittaisikaan niissä olevan geenivirheen vuoksi. Jos homma juuttuu alkioihin, annan asian olla, jatkan hoitoja kuten ennenkin ja maksan tietenkin kaikki viulut omasta pussistani ja siinä se. Uuteen ivf-ruljanssiin kaikkine lääkepistoksineen, munarakkulankasvamisstressiin, punktiopelkoon, mahdolliseen hyperstimulaatioriskiin tai esimerkiksi riskinottoon siitä ettei alkioita ehkä tulisikaan joko yhtään tai vain yksi toimimaton - mihinkään noista en lähde ellei ole aivan pakko. Ja eihän mun ole mikään pakko. Ainoa paska puoli tässä on taloudelliset kuormat. Julkiselta saisin hoidot monin verroin edullisemmin. Muttei sekään ole vielä tarpeeksi hyvä syy heittää hyvää alkiosaalista menemään.
Ainoa omasta mielestäni järkevä veto olisi se maksusitoomus, joita olen joskus joidenkin kuullut saavan yksityisen puolen hoitoihin. Siinä olisi se kaikkein tolkuin keino hoitaa tämä kuvio kuntoon monestakin syystä: Ensinnäkin kaikki olisi jo alkioita myöten valmiina. En olisi pidentämässä jo käsittääkseni valmiiksi pitkähköjä jonoja. Eikä mulle tarvitsisi varata lahjasiittiöitä, joita ei välttämättä vastoittain avatussa lahjasolupankissa vielä niin paljon ole että niitä voisi tosta vaan alkaa jakamaan kaikille tarvitsijoille järkevän ajan puitteissa. En kuitenkaan usko että sellaista lippulappusta irtoaa. En vain mitenkään uskalla edes kuvitella tilannetta että tämä menisi kuin vettä vaan...
Mutta nyt siis hoidot on edelleen tauolla, kunnes tähän touhuun tulee edes jonkinlainen selko ja päästään selville julkisen puolen käytännöistä. Kaikenkaikkiaan kuitenkin jännittävää aikaa eletään, ja vähän stressaavaakin kun ei yhtään tiedä mitä tässä oikein on tuloillaan ja milloin. Joten jäädään siis odottamaan ja ihmettelemään...
Joulukuun alussa kävin taas kontrollilabrassa kilpirauhasen kanssa. Tsh nyt 2,03 eli niissä lukemissa, joissa hoitoja voisi jatkaa. Samalla tuli huomautus, että D-vitamiinia voisi alkaa syömään tarkemmin, sillä se puoli oli ihan reippaasti veriarvojen mukaan alhainen. Ja en yhtään ihmettele - D-vitamiinin aloitus lipsahti tänä syksynä vähän turhan myöhään, noin marraskuun puoliväliin joten siitä ei huolestuttu. Nyt olen sitten ollut sen kanssa tarkkana.
Samalla terveysaseman lääkäri halusi laittaa lähetteen Naistenklinikalle, sillä siellähän aloitettiin marraskuun alussa lopultakin hoidot myös naispareille ja meille itsellisille. Kummastelin vähän lääkärin päätöstä hänelle itselleen yksityisen puolella pakkasessa olevien alkioiden vuoksi, hoitojahan ei tipu jos on kytköksiä muualle. Lääkäri oli sitä mieltä, että voisihan sitä kokeilla, ettei siinä mitään häviä. En sitten alkanut häntä estellä - joskaan en yllyttänytkään, vaan ajattelin että menköön, kyllähän se lähete sieltä tulee takaisin yhtä nopeasti kuin sinne lähtikin eikä se sulje minulta jo avoinna olevia ovia mihinkään.
Joulun välipäivinä käppäilin ympäri koirapuistoa, kun puhelin soi ja hoitaja soitteli Naistenklinikalta. Hän pyysi, että omalta klinikalta voisi lähetellä tietoja heille päin hoidoista, joita mulle on tähän saakka tehty. Kysyin samalla miten näin toimitaan, koska alkiot ovat edelleen olemassa, ja asia käy ilmi myös heille saapuneesta lähetteestä ja on lääkärinkin tiedossa. Hoitaja ei osannut sanoa mitään, vaan lääkäri sitten vie asiaa eteenpäin kunhan tiedot tähänasti tehdyistä hoidoista tulee.
No nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että klinikalle pitäisi soittaa, selittää koko juttu ja pyytää paperit hoidoista. Jostain syystä se jännittää ihan saakelisti: Mitä ne sanoo ja ajattelee, kun lähden ykskaks muualle? Entä jos jotain mutkia tuleekin matkaan? Mitä jos julkisella tuleekin jokin ongelma, etten saa hoitoja enkä pääse enää takaisin vanhaan tuttuun ja turvalliseen? Ehkä nuo jännitykset ovat ihan turhia, mut vaikka tiedän että klinikka on ollut avoinna jo heti joulunpyhien jälkeen ja on sitä huomennakin, olen vain lykännyt soittoa ja tuskin saan sitä tehtyä vielä ennen loppiaista. Tähänkö tämä nyt sitten tyssää?
Uskon kuitenkin, että noista alkioistani tulee vielä jokin jarru tai ehkä ne ovat jopa este, jos niin on ollut aiemminkin heteroparien kohdalla. Ainoa keino olisi se, että ne siirrettäisi Naistenklinikalle mutta se korttihan jo selvitettiin viime keväänä eikä sille näytetty vihreää valoa Naistenklinikan puolelta. Se on kuitenkin varma, etten alkioistani luovu. Roskiin niitä ei heitetä, enkä aio niitä myöskään lahjoittaa eteenpäin eikä niitä varmasti huolittaisikaan niissä olevan geenivirheen vuoksi. Jos homma juuttuu alkioihin, annan asian olla, jatkan hoitoja kuten ennenkin ja maksan tietenkin kaikki viulut omasta pussistani ja siinä se. Uuteen ivf-ruljanssiin kaikkine lääkepistoksineen, munarakkulankasvamisstressiin, punktiopelkoon, mahdolliseen hyperstimulaatioriskiin tai esimerkiksi riskinottoon siitä ettei alkioita ehkä tulisikaan joko yhtään tai vain yksi toimimaton - mihinkään noista en lähde ellei ole aivan pakko. Ja eihän mun ole mikään pakko. Ainoa paska puoli tässä on taloudelliset kuormat. Julkiselta saisin hoidot monin verroin edullisemmin. Muttei sekään ole vielä tarpeeksi hyvä syy heittää hyvää alkiosaalista menemään.
Ainoa omasta mielestäni järkevä veto olisi se maksusitoomus, joita olen joskus joidenkin kuullut saavan yksityisen puolen hoitoihin. Siinä olisi se kaikkein tolkuin keino hoitaa tämä kuvio kuntoon monestakin syystä: Ensinnäkin kaikki olisi jo alkioita myöten valmiina. En olisi pidentämässä jo käsittääkseni valmiiksi pitkähköjä jonoja. Eikä mulle tarvitsisi varata lahjasiittiöitä, joita ei välttämättä vastoittain avatussa lahjasolupankissa vielä niin paljon ole että niitä voisi tosta vaan alkaa jakamaan kaikille tarvitsijoille järkevän ajan puitteissa. En kuitenkaan usko että sellaista lippulappusta irtoaa. En vain mitenkään uskalla edes kuvitella tilannetta että tämä menisi kuin vettä vaan...
Mutta nyt siis hoidot on edelleen tauolla, kunnes tähän touhuun tulee edes jonkinlainen selko ja päästään selville julkisen puolen käytännöistä. Kaikenkaikkiaan kuitenkin jännittävää aikaa eletään, ja vähän stressaavaakin kun ei yhtään tiedä mitä tässä oikein on tuloillaan ja milloin. Joten jäädään siis odottamaan ja ihmettelemään...
torstai 24. lokakuuta 2019
Kiusaaminen voi tappaa - Milloin asia otetaan meillä vakavasti? | Video
Kiusaaminen. Sitä tapahtuu jatkuvasti. On surullista huomata ettei kukaan meistä ole siltä kokonaan turvassa. Kuka tahansa voi tulla kiusatuksi koulussa, päiväkodissa, harrastuksissa, somessa ja jopa omalla työpaikalla. Kiusaaminen tai kiusatuksi joutuminen ei katso edes ikää - jokin ihan pienenpieni poikkeaminen massasta usein riittää siihen, että joutuu jonkinasteisen kiusaamisen kohteeksi.
Halusin tehdä aiheesta videon, jossa pohdin tällä kertaa erityisesti koulukiusaamista ja sitä, millaisin keinoin se saataisi jos nyt ei ihan kokonaan loppumaan niin ainakin vähenemään reilusti. Sillä mä en usko hetkeäkään etteikö siihen voitaisi vaikuttaa enemmän ja paremmin jos vain asiaan suhtauduttaisi todella sen vaatimalla vakavuudella. Mun mielestä näin ei tällä hetkellä toimita, vaan kiusaamista ja eritoten sen aiheuttamia seurauksia kiusatun elämässä pidetään liian kevyinä ja ohimenevinä vähän hankalina hetkinä joista ei kannata vaan välittää. Mutta miten niistä voi olla välittämättä, jos kiusaaminen, syrjiminen ja kaikenlainen huono kohtelu on jatkuvaa paikoissa, joissa on vain pakko yrittää olla läsnä ja jotka ovat oman elämän kannalta erittäin tärkeitä ja oleellisia? Kun joutuu kokemaan itsensä hyväksymättömänä porukkaan, se usein seuraa pitkälle ja pysyy ikävinä jälkinä muistoissa silloinkin kun tilanne ei ole enää ajankohtainen.
Minäkin olen ollut omana peruskouluaikanani kiusattu, mikä varmasti johtui näkövammaisuudestani. En tajunnut asiaa itse ennen kuin se mulle kerrottiin. Valaistiin siitä, kuinka saamani kohtelu on kiusaamista siinä missä hakkaaminen, potkiminen, nimittely ja kaikenlainen fyysinen ja henkinen huomioiva kiusaaminenkin jota en siis koskaan onneksi joutunut kokemaan. Eräs aikuinen kysyi multa joskus ala-asteen ja yläasteen vaiheilla, onko minua kiusattu. Kerroin hänelle, että ei ole. Ettei minua vain huolita porukoihin ja olen noin 99 prosenttia ajastani koulussa yksin, kun muut kiersivät kaukaa ja olin lähes jokaiselle kuin pelkkää ilmaa.
Jutellessani tämän aikuisen kanssa asiasta enemmän hän vasta sai minut uskomaan, että myös ne kokemukset ehdottomasti kuuluvat tapoihin kiusata. Syrjäyttäminen ja ihan kaikesta ulkopuolelle tarkoituksella jättäminen ei ole mitään kevyempää, eikä mun pidä yrittää ajatella etten saisi puhua kohdallani kiusaamisesta. Ajattelen silti olleeni kuitenkin paremmassa asemassa ja päässeeni helpommalla kuin ne, jotka ovat joutuneet käymään läpi sen fyysisen helvetin kaikenlaisella nimittelyllä, tavaroiden piilottelulla ja rikkomisella ja muulla äärimmäisen ala-arvoisella ja typerällä toimilla höystettynä.
Mun tilanteeseen yritettiin puuttua. Usein samalla luokalla olleita (En voi sanoa luokkakavereita, koska en ala-asteen muutamaa aivan ensimmäistä luokkaa lukuunottamatta edes tuntenut olevani osa koko luokkaa ja porukkaa) yritettiin saada tutustumaan minuun ja viettämään aikaa kanssani. Yritettiin keksiä yhteistä tekemistä, pidettiin luokassa keskusteluja ja jaettiin vuoroja milloin kukakin voisi olla kanssani... Se toimi aina vain hetken, kunnes keskusteluja taas ei enää luokassa vähään aikaan käyty ja ajateltiin että nyt muut tajuavat tilanteen, jäin jälleen yksin. Ajattelin asian niin, ettei ketään voi pakottaa, ja jossain vaiheessa opin ottamaan asian siten, että olen mielummin yksin kuin ihmisten seurassa, jotka ovat kavereitani vain pakon edessä vaikka eivät sitä pohjimmiltaan edes halua.
En mieti näitä tapahtumia enää juurikaan aktiivisesti, ja pystyn jo suhtautumaan asiaan niin että se on mennyttä eikä mun millään tapaa tarvitse enää siihen palata. En kuitenkaan kiellä etteivätkö ne vieläkin vaikuttaisi ihmissuhteiden syntymiseen. Usein uusiin ihmisiin tutustuessani mietin vieläkin, haluaako ne olla oikeasti kanssani tekemisissä, entä jos niitä nolottaa näyttäytyä seurassani muille tai jos jään taas yksin. Mutten anna muistojen rikkoa ihmissuhteitani tai perääntyä niistä. Ajattelen aina sitä hetkeä, kun pääsin pois yläasteelta - siihen syrjiminen loppui ja jatko-opinnoissa oli meininki jo erilainen. Tosin olin silloin niin rikki aiemmista kokemuksistani etten vielä siinä vaiheessa pystynyt luomaan hirveämmin uusia ihmissuhteita.
Mutta nyt palataan itse asiaan, eli videoon jolla nostin aiheen esiin. Ei ollut tarkoitus kirjoitella ihan näin pitkää saatetekstiä videolle, mutta joskus käy näin - ettei vaan osaa lopettaa :) Alla kuitenkin pientä pohdintaani kiusaamisen kitkemiseen mielestäni ihan varteenotettavista keinoista. Jos sulla herää kommentteja tai ajatuksia, niitä saa laittaa joko tämän postauksen kommentteihin tai Youtuben puolelle videon kommenttiboksiin. Olisi myös mahtavaa jos laitat kanavani tilaukseen jos et vielä ole tilaaja. Muistetaan puuttua kiusaamiseen aina kun sitä havaitsemme missä tahansa, tai jos edes epäilemme sellaista tapahtuvan. Ja mikä tärkeintä, ei kiusata ketään. Tehdään arkisia pieniä hyviä tekoja ja valintoja, joilla me kaikki voidaan osaltamme olla pienentämässä kiusaamista ja riskiä uuden kiusaamisen alkamisesta. Jokainen meistä on arvokas sellaisena kuin olemme, yhtäläisyyksinemme ja erilaisuuksinemme, eikä mikään ole hyvä tai oikea syy kiusata.
Halusin tehdä aiheesta videon, jossa pohdin tällä kertaa erityisesti koulukiusaamista ja sitä, millaisin keinoin se saataisi jos nyt ei ihan kokonaan loppumaan niin ainakin vähenemään reilusti. Sillä mä en usko hetkeäkään etteikö siihen voitaisi vaikuttaa enemmän ja paremmin jos vain asiaan suhtauduttaisi todella sen vaatimalla vakavuudella. Mun mielestä näin ei tällä hetkellä toimita, vaan kiusaamista ja eritoten sen aiheuttamia seurauksia kiusatun elämässä pidetään liian kevyinä ja ohimenevinä vähän hankalina hetkinä joista ei kannata vaan välittää. Mutta miten niistä voi olla välittämättä, jos kiusaaminen, syrjiminen ja kaikenlainen huono kohtelu on jatkuvaa paikoissa, joissa on vain pakko yrittää olla läsnä ja jotka ovat oman elämän kannalta erittäin tärkeitä ja oleellisia? Kun joutuu kokemaan itsensä hyväksymättömänä porukkaan, se usein seuraa pitkälle ja pysyy ikävinä jälkinä muistoissa silloinkin kun tilanne ei ole enää ajankohtainen.
Minäkin olen ollut omana peruskouluaikanani kiusattu, mikä varmasti johtui näkövammaisuudestani. En tajunnut asiaa itse ennen kuin se mulle kerrottiin. Valaistiin siitä, kuinka saamani kohtelu on kiusaamista siinä missä hakkaaminen, potkiminen, nimittely ja kaikenlainen fyysinen ja henkinen huomioiva kiusaaminenkin jota en siis koskaan onneksi joutunut kokemaan. Eräs aikuinen kysyi multa joskus ala-asteen ja yläasteen vaiheilla, onko minua kiusattu. Kerroin hänelle, että ei ole. Ettei minua vain huolita porukoihin ja olen noin 99 prosenttia ajastani koulussa yksin, kun muut kiersivät kaukaa ja olin lähes jokaiselle kuin pelkkää ilmaa.
Jutellessani tämän aikuisen kanssa asiasta enemmän hän vasta sai minut uskomaan, että myös ne kokemukset ehdottomasti kuuluvat tapoihin kiusata. Syrjäyttäminen ja ihan kaikesta ulkopuolelle tarkoituksella jättäminen ei ole mitään kevyempää, eikä mun pidä yrittää ajatella etten saisi puhua kohdallani kiusaamisesta. Ajattelen silti olleeni kuitenkin paremmassa asemassa ja päässeeni helpommalla kuin ne, jotka ovat joutuneet käymään läpi sen fyysisen helvetin kaikenlaisella nimittelyllä, tavaroiden piilottelulla ja rikkomisella ja muulla äärimmäisen ala-arvoisella ja typerällä toimilla höystettynä.
Mun tilanteeseen yritettiin puuttua. Usein samalla luokalla olleita (En voi sanoa luokkakavereita, koska en ala-asteen muutamaa aivan ensimmäistä luokkaa lukuunottamatta edes tuntenut olevani osa koko luokkaa ja porukkaa) yritettiin saada tutustumaan minuun ja viettämään aikaa kanssani. Yritettiin keksiä yhteistä tekemistä, pidettiin luokassa keskusteluja ja jaettiin vuoroja milloin kukakin voisi olla kanssani... Se toimi aina vain hetken, kunnes keskusteluja taas ei enää luokassa vähään aikaan käyty ja ajateltiin että nyt muut tajuavat tilanteen, jäin jälleen yksin. Ajattelin asian niin, ettei ketään voi pakottaa, ja jossain vaiheessa opin ottamaan asian siten, että olen mielummin yksin kuin ihmisten seurassa, jotka ovat kavereitani vain pakon edessä vaikka eivät sitä pohjimmiltaan edes halua.
En mieti näitä tapahtumia enää juurikaan aktiivisesti, ja pystyn jo suhtautumaan asiaan niin että se on mennyttä eikä mun millään tapaa tarvitse enää siihen palata. En kuitenkaan kiellä etteivätkö ne vieläkin vaikuttaisi ihmissuhteiden syntymiseen. Usein uusiin ihmisiin tutustuessani mietin vieläkin, haluaako ne olla oikeasti kanssani tekemisissä, entä jos niitä nolottaa näyttäytyä seurassani muille tai jos jään taas yksin. Mutten anna muistojen rikkoa ihmissuhteitani tai perääntyä niistä. Ajattelen aina sitä hetkeä, kun pääsin pois yläasteelta - siihen syrjiminen loppui ja jatko-opinnoissa oli meininki jo erilainen. Tosin olin silloin niin rikki aiemmista kokemuksistani etten vielä siinä vaiheessa pystynyt luomaan hirveämmin uusia ihmissuhteita.
Mutta nyt palataan itse asiaan, eli videoon jolla nostin aiheen esiin. Ei ollut tarkoitus kirjoitella ihan näin pitkää saatetekstiä videolle, mutta joskus käy näin - ettei vaan osaa lopettaa :) Alla kuitenkin pientä pohdintaani kiusaamisen kitkemiseen mielestäni ihan varteenotettavista keinoista. Jos sulla herää kommentteja tai ajatuksia, niitä saa laittaa joko tämän postauksen kommentteihin tai Youtuben puolelle videon kommenttiboksiin. Olisi myös mahtavaa jos laitat kanavani tilaukseen jos et vielä ole tilaaja. Muistetaan puuttua kiusaamiseen aina kun sitä havaitsemme missä tahansa, tai jos edes epäilemme sellaista tapahtuvan. Ja mikä tärkeintä, ei kiusata ketään. Tehdään arkisia pieniä hyviä tekoja ja valintoja, joilla me kaikki voidaan osaltamme olla pienentämässä kiusaamista ja riskiä uuden kiusaamisen alkamisesta. Jokainen meistä on arvokas sellaisena kuin olemme, yhtäläisyyksinemme ja erilaisuuksinemme, eikä mikään ole hyvä tai oikea syy kiusata.
tiistai 22. lokakuuta 2019
20 faktaa musta | Vlogi
Nyt juuri kuluneena kesänä muistui mieleeni noin parin vuoden takainen lapsettomuus- ja varmasti muissakin blogeissa pyörinyt haaste, jossa kerrottiin 20 faktaa itsestä. Tuolloin haaste jäi multa tekemättä, vaikka sitä joskus pyörittelin ja siitä saattaa löytyä luonnoskansiosta myös jokin puolivalmis postauskin, jota en vain koskaan saanut aikaan tehdä valmiiksi. Miettiessäni uusia videoideoita Youtuben puolelle muistin tämän, ja päätin toteuttaa kyseisen haasteen videona. Tännehän se oli kokonaan unohtunut julkaista, joten tästä löytyvät faktat joita itsestäni listasin. Osa tärkeämpiä, osa taas vähemmän oleellisia juttuja :) Tässäpä siis pieniä lisätiedonmurusia musta:
keskiviikko 16. lokakuuta 2019
Ihana itämainen kookosnyhtökana | Ruokavlogi
Ainakin osa teistä varmaan muistaakin aiemmista ruokapostauksistani, että rakastan yli kaiken tulista ruokaa, ja etninen keittiö on yksi parhaimmista mitä tiedän. En ole aiemmin juurikaan kokannut resepteillä, joissa käytetään kookosmaitoa - ehkä maksimissaan muutaman kerran koko tähänastisen elämäni aikana. Muistan joskus vuosia sitten tehneeni jonkun broilerinuudelisysteemin, mutta siinä kookos maistui jotenkin liikaa ja sitten se vain on jäänyt. Nyt ajattelin kuitenkin taas kokeilla josko onnistuisin paremmin. Mieleni teki nyhtökanaa, mutta samalla myös jotain tulista ja vähän erilaisempaa. Niinpä selasin nettiä ja kävin läpi eri reseptejä, joista sitten sovelsin omani kun mitään varsinaista itämaista ohjetta ei nyhtökanaan tullut vastaan. Lähdin vain kokeilemaan yhdistellen osasia eri resepteistä ja tällainen siitä tuli.
Ja vaikka itse sanonkin, tuli ihan törkeen hyvää. Tästä on siis muodostunut yksi ehdottomista lempiresepteistäni, jota varsinkin välillä viikonlopun alkajaisiksi tykkään tehdä. Tämän pidemmittä höpinöittä: Video kertoo kaiken mitä sun tarvii tietää ja tehdä :) Erityisesti jos kaipaat uutta makumaailmaa suomalaisen perusruuan rinnalle, niin katso tämä ja laita resepti talteen jos tämän tyyppinen herkku nappaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)