maanantai 26. joulukuuta 2016

Juhlapyhät vietetty ja paluu arkeen

Meillä ei ole tällä hetkellä ketään kuvankäsittelytaitoista henkilöä kuten yleensä on, joten laatu saattaa vähän heitellä. Toivottavasti pystytte kuitenkin katselemaan...





Joulu tuli ja meni. Pyhät vierähtivät nopeasti, ja torstaina palaan taas Helsinkiin ja takaisin arkeen. Uusivuosi toki on vielä välissä, mutta sitten alkaa taas tehokas tammikuu monessakin mielessä.

Joulu kulki perinteiseen tapaan perheen kanssa. Heti aamusta kierros hautausmaalla isovanhempien sekä isäni haudalla. Tajusin, etten ole käynyt jälkimmäisessä viime joulun jälkeen. Tunsin omantunnon piston sydämessäni, sillä koen että olisi tärkeää käydä useammin. Jotenkin se on vain jäänyt, vaikka olen käynyt kahdesti näillä suunnilla sitten viime joulun. En tiedä onko se enemmän ajan puutetta vai asian kohtaamisen vaikeutta. Ei sinne koskaan ole helppoa mennä. Nyt en aio jättää vuoden väliä vaan käyn taas viimeistään kesällä viemässä vaikka kimpun kukkasia.

Haudoilta joulusaunaan ja sieltä siskon ja hänen perheensä luo syömään ja viettämään aattoiltaa. Joulupukki kävi kuten viime vuonnakin. Kirjoitin viime joulun jälkeen blogiin toivovani, että ensi jouluna olisin ainakin jo raskaana. Tämä herätti ajatuksia ja haikeutta, koska olen jo useampana jouluna ajatellut, että josko sitten seuraavana vuonna tilanne olisi toisenlainen... Mutta kukaan ei edelleenkään pötköttele käsivarsillani tai pidä vatsassani majapaikkaansa. Tänä jouluna en kirjoita, enkä edes ajattele että jospa vuoden päästä olisi toisin. Annan vain ajan kulua ja näyttää, mitä elämä eteenpäin lipuessaan minulle kuljettaa, niin on parasta. Kun katselen muiden lasten jouluriemua, jännitystä ja lahjojen availua, oma lapsenkaipuuni korostuu erityisesti juuri silloin. En voi olla miettimättä, kuinka omat lapseni odottaisivat aattona pukkia, laulaisivat, istuisivat syliin ja saisimme valokuvia albumiin muistoksi tulevia vuosia varten. Nyt täytyy vain antaa kaikelle aikaa, ehkä vielä joskus myös omat lapseni ovat läsnä joulunvietossamme.

Näistäkin tunteista huolimatta joulu sujui rauhallisesti, ja henkeen ja vereen jouluihmisenä nautin tunnelmasta, ruoasta ja tuoksuista, kaikesta juhlaan liittyvästä täysin siemauksin. Ollaan syöty hyvällä omallatunnolla herkkuja, jouluähky on valtava ja edelleen on suklaata, laatikoita, kinkkua ja muita ruokia jäljellä. Hyvin vielä uppoaa :) Tammikuun pyörähdettyä käyntiin otetaan sitten enemmän vihreää lautaselle :)





Yhdestäkään lahjapaketista ei vauvaa putkahtanut (sitähän mä kovasti kuvittelin ja odottelin ;)), mutta kaikkea muuta hyödyllistä ja kivaa kyllä: Mm. kauneudenhoitotuotteita, koruja ja lahjakortteja. Saa hyvillä mielin lähteä alennusmyynteihin shoppailemaan, tämä tapahtuukin sitten jo huomenna täällä Joensuussa. Ehkä pyörähdän myös Helsingin aleissa, mutta täytyy käydä tutkailemassa myös pikkukaupungin tarjontaa :) Mun puolestani uusi vuosi saa nyt alkaa. Ehkä se tarjoaa tänne jotakin uutta ja erityistä ihmeellistä, tai sitten ei. Se jää nähtäväksi.
Follow my blog with Bloglovin

perjantai 23. joulukuuta 2016

Ihanaa joulua!


Oona ei kamalasti tätä lakkia arvosta. Töissä se suostuu sitä pitämään, mut kun valjaat riisutaan niin samantien lähtee lakkikin päästä :)

Saavuin toissailtana Joensuuhun. Pientä lisäjännitystä matkaan toi VR:n opiskelijakortin muutos, joka vissiin astui voimaan jo alkusyksystä. Ajattelin hakevani päivällä ennen junan lähtöä päärautatieaseman lipunmyynnistä opiskelijakorttiini uuden lukuvuositarran, koska kyllähän sen siinä hyvin ehtii hoitaa. Kuitenkin tiistaina, tai itseasiassa jo maanantai-iltana tuli jokin kumma etiäinen että tään asian kanssa kannattaa toimia jo edellispäivänä. Hain netistä tietoa sille, saisiko tarran R-kioskilta samoin kuin liputkin, ettei tarviisi jonotella lippuluukulle. Löysin jotain epämääräistä tietoa, että nykyään kortin myöntävät opiskelijajärjestöt, joista löytyi lista VR:n sivuilta. No minä sitten soittamaan tarkennusta puhelinpalveluun että miten on asiain laita ja sieltä kuulin, että kyseisen tahon myöntämä uusi kortti tai väliaikainen opiskelijatodistus koulun leimalla täytyy esittää pyydettäessä junassa. Korttia ei ollut, eikä myöskään tilapäistä todistusta koska opintotoimisto jo lomalla, eli leiman saanti siihen hätään mahdoton. Oli pakko päätyä siihen, että liput muutettiin täysihintaisiksi aikuisen lipuksi, ja tulihan niille lopulta vähän lisähintaa. Joulun jälkeen täytyy laittaa uusi opiskelijakortti hakuun. Mutta onneksi vaistot jotain kertoo, koska jos olisin ennen lähtöä asiaa hoitanut, olisi matka saattanut siirtyä myöhemmälle, kun jouduttiin tekemään vielä lisäselvityksiä jotta saatiin lupa tehdä muutokset jo ostamiini lippuihin, kun yleensä on käsittääkseni vain ostettava suoraan uudet. Loppu hyvin kaikki hyvin ja pääsin onneksi perille.

Täällä on tehty pieniä jouluvalmisteluja, käyty viemässä kynttilöitä haudoille ja vain levätty ja ladattu akkuja tulevaa vuotta varten. Heti saavuttuani nappasin siskoltani koiran tänne mummolaan, jotta saan nauttia tuplakoiraterapiaa koko reissun ajan (tällä hetkellä se kyllä on väliaikaisesti käymässä kotonaan), aion palauttaa vasta torstaina kotiin lähtiessä. Tänään paistan vielä satsin piparipullia illalla, sitten alkaa olla valmista ja joulu saa tulla.

Niinpä toivotankin nyt ihanaa ja rauhallista joulua kaikille blogini lukijoille. Viettäkää rentoja päiviä rakkaittenne kanssa ja nauttikaa rauhasta, ruoasta ja juhlatunnelmasta. :)

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Tauko jatkuu

Uusi kierto alkoi eilen, eli tänään on meneillään kp2. Tämä tarkoittaa nyt, että kolmannen inseminaation ajankohta siirtyy vielä kuukaudella eteenpäin. Totesin että näin on helpompi. Ensiksikin siksi, että folliultra olisi 22 päivä, jolloin olen jo joulunvietossa muualla. Myös ovulaation ajankohta hyvin suurella todennäköisyydellä ajoittuu niin, etten ehtisi klinikalle oikeaan aikaan. Parasta nyt, että taukoillaan vielä tämä kierto ja otetaan homma haltuun sitten ensi vuoden alusta, uuden vuoden kunniaksi uudella energialla. Aika kuluu nopsaan ja tammikuun loppu, jolloin hoito toivottavasti toteutuu, saapuu reippaammin kuin huomaankaan. Hyvillä mielin siis odotan. Kuukausi on niin lyhyt aika, ettei tässä ole syytä hätäillä. Voinpahan uutenavuotena avata huoletta sampanjapullonkin, ei tarvitse selitellä siitä piinapäivien vuoksi kieltäytymistä kellekään - vaikka aika monihan projektistani jo tietääkin.

Ja olen tosiaan menossa jouluksi kotiseuduille, vaikka aiemmin mietin muuta vaihtoehtoa. Vähän jännityksellä odotan, millaisia kommentteja saan tämän syksyn hoitoihin ja ei-toivottujen lopputulosten tiimoilta. Sitä, kuinka moni rohkenee tuoda eriävät mielipiteensä esiin. Yritän ottaa asian vain niin, että jokaisella on oikeus ajatella kuten tahtoo, eivätkä ne mietteet ole minun mahdollisuuksistani millään tavalla pois. Voin ja ehdottomasti aion niistä huolimatta jatkaa hyvillä tunnelmin yritystä, tärkeintä on että itse tiedän mitä olen tekemässä. Täytyy toivoa, että uusi vuosi antaisi potkua myös hormonitoiminnalle ja laittaisi hedelmöittymisprosessiin vauhtia :)

Ovulaatiota aion testata myös joulunpyhinä ihan vain pysyäkseni kartalla sen ajankohdasta. Juuri kuluneessa kierrossahan se tuli aiemmin kuin yleensä, joten tahdon tietää, tapahtuuko se myös tässä kierrossa nopeammin. Oletteko te lukijat käyttäneet koskaan Clearbluen vilkkuvia ovulaatiotestejä? Jos oikein olen ymmärtänyt, ne kertovat vain sen, että lh-huippu on ihan muutaman päivän päässä, eivät kuitenkaan sen tarkkaa ajankohtaa. Kuinkahan selkeä valo niissä vilkkuu? Olen harkinnut testien hankkimista, jos vaikka erottaisin vilkun niistä pimeässä. Jos se auttaisi ovulaatioajankohdan hahmottamista. Nämä on toki sellaisia asioita, jotka mun on vain itse testattava mihin oma silmä pystyy. Mutta jos joku osaisi kertoa jotain, se voisi ehkä auttaa alkuun :) Kaikenlaisia keinoja on kokeiltava.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Uskosta ja rohkeudesta

Kuulen säännöllisin väliajoin, joskus useinkin varsinkin vähän tuntemattomampien ihmisten suusta ihailun- sekä hämmästyksentäyteisen huokauksen: "Voi, sä olet kyllä tosi rohkea". Lähes poikkeuksetta näillä viitataan näkövammaisuuteeni ja selviytymiseeni sen kanssa, joka välillä - toki yleisimmin positiivisessa mielessä - hämmästyttää ihmisiä. Kyseinen reaktio syntyy kertoessani aina milloin mistäkin tapahtumasta elämässäni, niin suurista kuin pienistäkin. Yksin metrolla matkustamisesta lapsiperheen perustamiseen ja monesta muusta siitä väliltä. Viime aikoina tämä vauvaprojektini on saanut usein nuo sanat ihmisten huulille.

Minulla on ollut näkövamma syntymästäni, ihan siitä ensiparkaisusta saakka, itseasiassa jo ennen sitä. Tilanne on ollut ja tulee myös aina olemaan tämä, eikä minkäänlaista muutosta suuntaan tai toiseen ole luvassa. Olen ensihetkistäni lähtien elänyt silmäsairauteni kanssa, enkä niin sanotusti ole koskaan tiennyt paremmasta. Olen oppinut olemaan sinut ja tulemaan toimeen tällaisena, ja asia on minulle luonnollinen ja kaikin puolin ok. Olen lapsesta asti tiennyt voivani tehdä asioita, suunnitella tulevaisuuttani, toteuttaa haaveitani ja rakentaa elämääni kuten muutkin ihmiset tekevät. Sanomattakin on selvää, että olemassa on myös mahdottomien listalle kuuluvia asioita: En aja autoa, minusta ei tule poliisia, lentäjää tai lääkäriä, lätkänpelaajaa tai muutamia muita vastaavanlaisia osaajia / tekijöitä. Myös tiettyjä juttuja teen vähän hitaammin kuin näkevät. Siinä missä joku toinen käy kaupassa viidessä minuutissa, minulla samanlainen keikka saattaa hakemistani tuotteista riippuen kestää 15. Suursiivoukseen menee usein hieman enemmän aikaa ja reitistä riippuen jonkin matkan käveleminen voi joskus olla ajallisesti himpun verran pidempi, jos sen varrella on esimerkiksi paljon vilkkaiden teiden ylityksiä. Noin yleensä suoriudun suurimmasta osasta askareistani kuitenkin samassa ajassa muiden kanssa. Kaikki tämä on minulle juuri sitä tavallista arkea, sellaista, johon olen kasvanut ja sulautunut, jossa koen olevani tasavertainen ja onnellinen, johon kuulun ja se tuntuu hyvältä ja omalta. Karkeasti arvioisin, että noin 90 prosenttia arjestani ei juurikaan poikkea muiden vastaavasta. Tietyt asiat menevät hieman eri kaavalla, mutten ajattele sen tuottavan juurikaan ylimääräistä stressiä.

Minulle rohkeus on sitä, että uskallamme pysähtyä kuulemaan itseämme, sydäntämme ja sitä, mitä elämältämme haluamme ja mikä tekee juuri meidät onnellisiksi ja toimia sen mukaisesti, oli vammainen tai ei, ja toisaalta myös pyytää apua sitä tarvitessamme. Uskallamme tehdä päätöksiä, tarttua uusiin asioihin, heittäytyä joskus myös täysin tuntemattomaan ja ottaa riskejäkin. Nyt ei puhuta uhkarohkeudesta - sellaisesta, jossa mennään päättömästi eteenpäin välittämättä huonoista seurauksista tai ratkaisujemme vaikutuksista lähipiiriimme ja ylipäätään ympäristömme eläviin olentoihin vaan siitä, kuinka seuraamme unelmiamme ja rohkenemme ahkeroida ja saada hyvää aikaan niiden saavuttamiseksi, huomioiden kuitenkin myös lähellämme olevat ihmiset ja eläimet. Tätä ajatusmallia olen elämässäni aina toteuttanut. Uskon, että oma itseluottamukseni ja rohkeuteni kumpuaa jo lapsuusajoista ja tuolloin läpikäydyistä hyvistä ja kannustavista kokemuksista.

Koen saaneeni itsenäiseen elämään siirtymiseni kannalta runsaat ja oikeanlaiset eväät kotoa jo lapsena. Vanhempani ovat aina kasvattaneet minua rakentamatta lainkaan ympärilleni ylisuojelevia turvamuureja, jotka olisivat millään tapaa erottaneet minut muusta, ns. normaalista maailmasta. Olen saanut tehdä ja kokeilla samoja asioita kuin muutkin lapset, ilman turhaa varomista tai ylitsevuotavaa hössöttämistä: "Älä mene sinne, älä tee näin, et sinä pysty". Olen saanut liikkua ja leikkiä ulkona muiden lasten seurassa ilman erityistä vahtia tai kädestä pitämistä, kiipeillä leikkipuiston kiipeilytelineissä, minut on nostettu viiden vuoden ikäisenä ensimmäistä kertaa hevosen selkään ja annettu olla siellä vuosien varrella niin paljon kuin haluan, päästetty ratsastusretkille ja mukaan tallin muihin puuhiin aivan kuten muutkin ikätoverini, josta muistan kyllä osan tuttujemme kovastikin kauhistuneen. Sain hoitaa jo alle kouluikäisenä pieniä ruokaostoksia yksin koska halusin saada kokeilla, ja kannoinkin usein kotiin maitoa ja herkkuja kissallemme.

Näihin ja moniin muihin juttuihin minulle on annettu mahdollisuus olla osallisena. Mentiin aina sillä ajatuksella että halutessaan kokeilla saa, mutta pakko ei ole jos jokin uusi asia tuntuu erityisen pelottavalta, väkipakolla minua ei milloinkaan mihinkään tuupattu. Ja yleensä meninkin samantien mukaan monenmoiseen touhuun ja toimintaan ennalta epäröimättä. Välillä liiankin päättömästi. Muistan, kuinka joskus laskin suksilla jäisen mäen alas monista varoitteluista ja kielloista huolimatta - ja sen seurauksena häntäluu oli pitkään kipeä. Uskon vakaasti näillä lähtökohdilla olevan osaltaan suuri vaikutus itseluottamukseni muovautumiseen, siihen millainen olen ihmisenä nyt ja kuinka elämäni lipuu eteenpäin. Sain vahvan ja vankkumattoman pohjan muun muassa tälle koko loppuelämääni ajatellen erittäin tärkeälle tekijälle jo kotoa, sain vanhempieni luottamuksen jonka myötä kasvatin sen itseluottamukseksi, pysyväksi sisäänrakentuneeksi osaksi itseäni.

Tietenkin täytyy muistaa, että lapset ovat erilaisia ja jokaisen tarpeet on huomioitava erikseen ja toimittava niiden mukaisesti. Tekstini ei ole missään tapauksessa tarkoitus olla mikään kasvatusopas erityislasten vanhemmille enkä tarkoita, etteivätkö toisenlaisista taustoista tulevat voisi kasvaa samalla tavoin vahvoiksi ja rohkeiksi ihmisiksi. Korostan, että nämä ovat ainoastaan minun ja perheeni kokemuksia, joiden kautta pohdin nykyistä minääni ja sitä, mikä vaikutus näillä asioilla ja tapahtumilla on ollut juuri minuun.

Olen jo tähänastisen elämäni varrella kohdannut monenlaisia suuria muutoksia. Sellaisia, joita olen itse halunnut ja joihin olen kokenut olevani kypsä juuri silloin, kun niitä olen toteuttanut. Esimerkkeinä vaikkapa 16-vuotiaana muutto pois kotoa, myöhemmin opaskoiran saaminen, eräs TV-juttu, opiskeluvalintani, muutto Helsinkiin lähes 500 kilometrin matkan päähän kaikesta tutusta ja turvallisesta, ja nyt tämä lapsiprojekti yksin ilman kumppania. Jokaisen näistä kohdalla olen saanut vastaanottaa ympäristöltäni mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin. Vastaan osittain näkövammani ja mahdollisen pärjäämättömyyteni vuoksi, mutta myös muista syistä. Niistä samoista, joita myös näkevät ja muut vammattomat saavat ehkä kuulla negatiivisesti asioihin suhtautuvilta ihmisiltä. Milloin tehdään asioita väärässä järjestyksessä tai muuten väärään aikaan, milloin jokin riski tai muu turhan pitkä harppaus on jonkun toisen mielestä liian suuri elämänmuutos jne. Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään sen, etten aina voi miellyttää kaikkia tekemisilläni tai tekemättä jättämisilläni. Siitäkin huolimatta se lopullinen ratkaisu kaikessa on vain ja ainoastaan minulla. Keskustelen välillä asioista tietynlaisten, tarkoin valittujen ihmisten kanssa (jotka jakavat kanssani samantapaiset näkemykset ja arvomaailman) saadakseni ehkä uusia näkökulmia ja ajateltavaa. En anna koskaan oman uskon itseeni murtua tai vauhtini hidastua siksi, että joku toinen on sitä mieltä etteivät resurssini syystä tai toisesta johonkin riitä. Haluan ehdottomasti mielummin vanhuuspäivinäni katua tehtyjä kuin tekemättä jääneitä asioita. Silti vielä tähän asti en ole katunut yhtään ainoaa juttua jonka olen toteuttanut, lukuunottamatta joitakin ihmissuhdesotkuja, mutta niitä varmasti löytyy suurimmalta osalta meistä. Luotan vaistooni, se on aina ollut pettämätön ja kertoo mikä on oikein ja milloin olen menossa metsään. Minulla on täysin 100 prosenttinen järkkymätön luottamus siihen, että kun kuuntelen itseäni kovin tarkasti, annan ajatusteni hautua ja tunnen tekeväni oikein, ei minulla ole hätää, eikä minun tarvitse jälkeenpäin haaveilla peruutusvaihteesta. Kun olen täysin avoin ja rehellinen itselleni, tiedän olevani itse itseni paras tuntija ja arvioija. Niin näkövammani kuin myös siihen kuulumattomien asioidenkin suhteen. Enkä tunne olevani millään lailla muita kanssaihmisiä rohkeampi tai omaavani mitenkään erityisen paljon positiivisempaa elämänasennetta heihin verrattuna. Olen vain minä, yksi persoona ja yksilö muiden joukossa, joka toteuttaa itseään ja unelmiaan yhtä suurella intohimolla ja tahdonvoimalla kuin vaikkapa juuri sinä siellä :)

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Puhki on

Kävin aamusta klinikalla ultrassa. Lääkäri aloitti tutkimuksen ja totesi pian, että limakalvo on loistava. Sitten oli ihan hiljaista, kauan. Hän ultrasi ja ultrasi, etsi jotain ja jo siinä vaiheessa tiesin että peli on menetetty. Lopulta lääkärikin totesi arvaukseni ääneen: Sitä munarakkulaa ei enää tossa oikealla puolella ole, se on valitettavasti ehtinyt jo puhjeta.

Miten näin pieni takapakki voikin tuntua niin pahalta, jääkylmältä rätiltä päin kasvoja. Vaikka kuinka ymmärtää, ettei tämä missään tapauksessa ole maailmanloppu. Tämä kierto nyt vain meni ohi ja seuraava on jo nurkan takana. Kuukausi tai pari sinne tänne ei kaada maailmaa. Nieleskellen nousin tutkimuspöydältä ja pukeuduin. Lääkäri lohdutti, että tällaista aina väliin tapahtuu muillekin, ja että ensi kerralla sitten onnistuu paremmin. Haluan ajatella ja uskoa, että tällä oli jokin tarkoitus. Ehkäpä, vaikka folli näytti perjantaina hyvältä ja oli kasvanut odotetusti, ei tällä kertaa sisältänytkään hedelmöittymisen kannalta niin laadukasta munasolua, että oli parempi pudottaa se pois pelistä ja säästää siittiöt suotuisampaa kertaa varten. Miten muuten voisin asiaan suhtautua? Voivottelu ja tapahtuneen jossittelu eivät nyt auta, asiat menivät näin eikä tälle mitään voi. Ovulaatio on tapahtunut luultavasti eilen, eli maanantain testaaminen tosiaankin meni perinpohjin pieleen ja positiivinen tulos jäi huomaamatta. Koska munasolu on irrottuaan hedelmöittymiskykyinen vain vuorokauden, eikä takeita sen tarkasta irtoamisajankohdasta ollut, olimme lääkärin kanssa yhtä mieltä siitä, ettei siittiöitä kannata hukata nyt kun onnistumistodennäköisyys olisi lähes olematon.

Otin lääkärin ehdotuksesta mukaani reseptin Letrozoleen, jotka on määrä aloitella seuraavan yrityskierron alussa. Lääkkeen tarkoituksena on kypsyttää munasolua niin, että se tapahtuisi hieman nopeammin ja kasvaisi ehkä suuremmaksi, jos ovulaatiotakin saataisi hieman aikaistetuksi, nythän se mitä luultavimmin tapahtui kiertopäivänä 17, mikä on kyllä kieltämättä vähän myöhäinen. Seuraava yritys menee todennäköisesti tammikuun lopulle, koska ensi kierron otollisimmat päivät inseminaatiolle sattuvat näillä näkymin joulunpyhien tienoolle.

Positiivista tässä on se, että nyt ollaan ainakin saatu varmuus että ovulaatio tapahtuu ja munasolu irtoaa, eikä sen suhteen ole mitään häikkää. Tämä on hyvä uutinen, ja näillä tiedoilla on hyvä jatkaa. Kuulisin muuten mielelläni, jos teillä lukijoilla on kokemuksia Letrozolesta, onko toiminut odotetulla tavalla ja kuinka munarakkulat ovat lähteneet kasvuun? :)

Testaamisen helpottamiseksi keinojen kartoitus on vielä vähän vaiheessa. Eilen kokeiltiin niin, että otan pienen videopätkän testistä, jonka lähetän eteenpäin. Kuvaaminen onnistui, mutta lähettämisestä ei tullut mitään. Kokeilin Facebookia, sähköpostia ja ties mitä, mutta mikään ei sujunut toivotulla tavalla. Lopulta päädyin laittamaan pätkän Youtubeen kaikkien silmäparien pällisteltäväksi :), jonne lähetin linkin ja vastaanottaja sai sen avatuksi. Itseasiassa se on siellä piilotettu video, eli kenenkään linkistä tietämättömän ei pitäisi saada sitä käsiinsä, mutta aion sen silti poistaa. Onhan tällainen vähän liian henkilökohtaista tietoa esittää kaikelle kansalle :) Muutakaan vaihtoehtoa en siinä hädässä keksinyt, tämä oli ainoa mieleen tullut ratkaisu. Video oli laadultaan ihan ok, ja testitulos oli negatiivinen, joten siitäkin voin siis päätellä puhkeamisen tapahtuneen eilen ja lh-huipun tulleen jo maanantaina.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Raivostuttava testiralli

Sanoisin, että nyt alkaa hiljalleen hymy hyytyä niin Clearbluen digitestissä kuin myös omilla kasvoillani, ja vitsivarastot olemaan aikalailla tyhjillään. Testaamisasiat ovat täällä pahasti solmussa ja hermot siitä syystä koetuksella. Tekisi mieli heittää testipaketit sekä kamera mereen, ihan koko testausvälineistö.

Tässä osoitteessahan testien tekeminen kulkee joka kerta seuraavan kaavan mukaisesti: Herään aamulla tiettyyn kellonaikaan, jonka olen aina kenen milloinkin kanssa sopinut, että kohdataan joko Facebookissa tai vaihtoehtoisesti alan laittaa tekstareita puhelimeen. Teen testin rauhassa, mikä ei sinänsä ole vaikeaa - digitestein kuitenkin helpompaa kuin liuskoilla. Sitten alkaa se rasittavin osuus. Yritän kuvata tuloksia. Otan useita, eri valossa ja eri paikoissa: Parvekkeella, keittiön pöydällä, olohuoneen lattialla... Onpahan tarjolla monta vaihtoehtoa joita tarkastella, jos ja kun kaikki otokset eivät ole syystä tai toisesta, yleensä huonosta valosta tai heilahduksesta johtuen onnistuneet. Lähetän jokaisen kuvan samanaikaisesti tai peräkkäin, riippuen millä laitteella ne lykkään eteenpäin tulkittavaksi. Tämä on jotenkuten aina onnistunut, kun on riittänyt aikaa ja kärsivällisyyttä löytää se sopiva kuva.

Mutta sitten kun kerran käy niin, ettei sitä selkeää kuvaa vain ole eikä tule, vaikka miten päin yrittäisi käännellä ja väännellä, hakea oikeaa kohdetta. Kaikki kuvat liian sumeita, eikä tuloksesta voi olla täysin varma. Kun vielä kissa laittaa tassunsa siihen soppaan pyyhkäisemällä liuskatestin mukaan omiin rientoihinsa ja kadottaa sen sekunnissa toiselle puolelle asuntoa, ei voi muuta kuin usean perkeleen ja muiden ärräpäiden saattelemana laskea kameran käsistään ja luovuttaa. Näin kävi tänään. Homma jäi ikäänkuin kesken, koska mulla oli kiire koululle ja toisekseen olin räpsinyt jo niin monet kuvat, että vähemmälläkin naputtelulla saa varmasti käteensä jännetupentulehduksen tai muun rasitusvaivan.

Raskaustesti on vielä ihan kevyttä keittoa verrattuna ovulaation bongailuun. Sen voi tehdä sitten milloin tahansa, jos kuukautisia ei kuulu ei näy, eikä asian kanssa tarvitse kulkea kello kaulassa. Ovulaatio on hyvä testata aina aamuisin ja joka ikisenä ennalta suunniteltuna päivänä, jotta ehtii soitella klinikalle ajoissa. Kuvaushommaan olen päätynyt, koska oikeastaan kaikki kaverit ja tutut asuvat sen verran kaukana minusta, että olisi ehkä hieman kohtuutonta pyytää heitä poikkeamaan aikaisin aamulla ennen töitä / koulupäiviä luokseni tutkimaan testiviivoja. Ilta-aikaan voi olla jo myöhäistä.

Eli lopputuloksena on nyt se, etten tiedä onko lh-huippu tänään olemassa vai antaako se vielä odottaa itseään. Saattaa olla, mutta täyttä varmuutta ei pysty lupaamaan. Koitan vielä aamulla uudestaan. Jos testi näyttää negatiivista tai kuva pettää, ei tässä auta muu kuin mennä ultraan. Jos ovulaatio on tapahtunut tänään, ehtinee inseminaation tehdä vielä huomenna. Ja jos folli on yhä paikallaan, tässä ei varsinkaan silloin ole hätää. Rasittavaksi tämä alkaa joka tapauksessa käydä. Tätä varten tarvitsisi istua kunnolla alas, rakentaa jokin toimivampi suunnitelma tulevia testauksia varten, etten missaa ovista tällaisen sähläämisen vuoksi.

En edelleen ymmärrä, miksi testiliuskojen on oltava niin valtavan pieniä. Eikö niitä voisi valmistaa eri kokoisina? Tai asentaa digitestiin jonkinlaisen äänimerkkiominaisuuden, jotta ihan jokainen tietoa tarvitseva saisi niistä irti tarvitsemansa infon. Olemassa on jos vaikka mitä puhuvaa laitetta: On kelloa, kuumemittaria, henkilö- ja muuta vaakaa, puhelinta, tietokonetta, melkein mitä tahansa kuvitella saattaa (itselleni kello ja kuumemittari puhuvina versioina ovat tuntemattomia, jossain olen niihin kyllä törmännyt ja tiedän niitä olevan). Missä ovat vastaavat digimuotoiset ovulaatio- ja raskaustestit? Jokin todella reilusti suurentava suurennuslasi toimisi mulle myös, mutta mistään en ole kyseistä kapistusta vielä löytänyt. Onko sellaista edes olemassa, jolla saisi kuvan moninkertaiseksi? Apteekin halppislasista ei ollut mitään apua, testattu on.

Että nyt mietitään ja vähän vielä lisää pohditaan ja ihmetellään kuinka tässä käy. Elän kyllä siinä uskossa, ettei mitään vahinkoa ole vielä tänään päässyt tapahtumaan, veikkaan että aikaisintaan huomenna voisi olla tuon lh-huipun hetki. Huomisaamuna olen joka tapauksessa yhteydessä klinikalle testituloksesta riippumatta. Eipähän jää epäselvyyksiä tai mikään mielenpäälle kaihertamaan...

perjantai 25. marraskuuta 2016

Terveisiä folliultrasta ja sairastuvalta

Aamupäivällä käväisin taas klinikalla katsastamassa follikkelitilannetta. Kiertopäivähän on siis tänään numero 13, ja kun ajankohta sattui vielä tulemaan perjantaille, niin taikauskoisena tietysti ajattelin että jotain on varmaan pielessä. Tai siis lähinnä ettei koko rakkula ole lähtenyt kasvuun lainkaan tässä kierrossa. Mutta toisin oli. Oikealta puolelta löytyi 14 millinen johtofolli, joka on oikein hyvän kokoinen nyt kiertopäiviin nähden.

Yleensähän ovulaatio on osunut aikalailla sinne 18 tai 19 päivän kohdille. Jos rakkula jaksaa kasvatella itseään nyt millinkin vuorokausitahdilla, niin sehän olisi keskiviikon tai torstain paikkeilla jo oikein sopiva inseminaatiota ajatellen. Eli nyt oikeastaan vaan odotellaan ja katsotaan mille päivälle hoito ajoittuu. Voisin veikata jopa keskiviikkoa, jos rakkula hyvinkin innostuu paisumaan ja olemaan yhteistyökykyinen :) Hyvin todennäköisesti Pregnyliä ei tällä kertaa pistetä, koska ovulaation osumisesta lauantaille ei nyt taida olla tässä kohtaa pelkoa. Mulle kyllä passaa tämä ihan täysin luomunakin :) Noiden piikkien kanssa on aina se oma säätönsä. Muistin kyllä tällä kertaa kysellä myös Ovitrellesta. Jos nyt ei hintaeroa oteta lukuun, on sama se kummalla munasolu irrotetaan, eli Ovitrelleenkin halutessani voisin varmasti saada reseptin jos sitä joskus tarvitsen.

Piinapäivien alku on siis ihan nurkan takana. Eikä raskauden alkamisen odottelu ole ainoa asia jota täällä piinaillaan. Kaiken tämän hoitorallin ja maksujen päälle saatiin lisätyön aiheuttajaksi ja rahanreijäksi myös kissan mahdollinen silmätulehdus, voi olla jokin haavauma myös jota en lainkaan ihmettele kun seuraa noiden kattien onneksi leikkimielisiä tappelunnujakoita, joissa välillä sattuu ja tapahtuu. Toisen kollipojan vasen silmä rähmii ja vuotaa tavallista enemmän. Silmä ei ole samea tai punoita, mutta erittää reilusti pahanhajuista rähmää ja paksuhkoa (kyynel?)nestettä. Keittelen nyt vettä ja yritän puhdistella tuota parhaani mukaan, mutta nähtäväksi jää auttaako se vai lähdetäänkö käymään Evidensian kissaklinikalla. Sattuipa oikein parahiksi joulun alle, kun pitäisi lähteä reissuunkin. Koska en voi ottaa kissoja mukaan, tarvitsisi täällä jonkun olla pudottelemassa mahdollisia tippoja silmään. Ja voitte arvata, ettei tuo aivan taatusti anna kenenkään muun koskea siihen kuin minun. Jännäksi käy, että kuinka asiat etenevät. Totisesti toivon, että keitetty lämminvesi auttaisi, ettei suunnitelmat menisi täysin uusiksi. Viikon päästä ehkä tiedetään näistä molemmista piinatekijöistä enemmän, mihin suuntaan tässä ollaan kuljeskeltu :)

perjantai 18. marraskuuta 2016

Pähkinäinen proteiini-banaanisuklaapirtelö



Kehittelin viime viikolla ruokavaliooni uudenlaisen välipalajuoman. Kaipasin jotakin uutta ja terveellistä vaihtelua, mutta kuitenkin sellaista makeaa, joka lykkäisi viime aikoina jostakin syystä järjettömiin mittoihin paisunutta ja jatkuvaa suklaanhimoani tuonemmas. Näitä pirtelöitä löytyy jos jonkinlaista, ja jokainen voi varioida omastaan mieleisensä eri ainesosia vaihtelemalla. Mulle banaani-suklaayhdistelmän ystävälle tämä oli valtava pelastus ja voin ihan rehellisesti sanoa, että on parempaa kuin kermajäätelöön tehty peruspirtelö. On täyttävä ja nälkää pitävä, eikä jää sellaista ällöä ähkyoloa niin kuin silloin, kun on makeanhimoissaan vetänyt ison jätskipirtelötuopin naamariin :) Tästä saa tankattua kätevästi hyviä rasvoja, proteiinia ja hyvää hiilihydraattia hedelmästä. Pirtelön voi tehdä vaikka valmiiksi jo aamulla, laittaa blenderipulloon ja ottaa mukaan töihin, kouluun tai missä ikinä päivät kuluvatkaan, ja voi nauttia hyvällä omallatunnolla :)


3 dl rasvatonta maitoa
1 banaani
2 tl raakakaakaojauhetta
Pari mitallista vaniljaproteiinijauhetta. Käytän itse näitä Visaluksen jauheita, mutta käy mikä tahansa vaniljaproteiini. Tässä mun pussissa on valmis mitta, joka on noin ruokalusikallinen, eli jotain sen suuntaista siis, tai oman maun mukaan.
Pieni kourallinen cashew-pähkinöitä

Laitoin pähkinät veteen pehmenemään yön yli, että sain niistä tasaista tahnaa. Tämä ei ole kuitenkaan pakollista. Kaikki ainekset blenderiin ja tasaiseksi pirtelöksi. Takaan että on hyvää. Eikä tee enää mieli suklaata :)



Ps. Päivitin blogiin myös vihdoin oman
Esittelysivuni :)

maanantai 14. marraskuuta 2016

Kivuton kierronalku

Uusi kierto alkoi ajallaan. Laskeskelin jo alustavasti, että joulukuun 2. päivä olisi seuraava ovulaatio jos kropan toiminta pysyy säännöllisenä.

Mutta nyt täytyy vähän hämmästellä ja kummastella että missä ovat kaikki kivut? Yleensä tässä vaiheessa kiertoa mun kuuluisi maata kylppärin lattialla kuuman suihkun alla, jos särkylääkkeet ovat jääneet ottamatta. En ole syönyt ensimmäistäkään buranaa, mutta kipujakaan ei ole. Jotain pientä tuntemusta kyllä alavatsalla kuten oli kaikki tavalliset tuntemukset ennen kierron alkua, mutta ei sitä voi kivuksi sanoa. Vuoto ja kaikki muu on täysin normaalia, mitään muita poikkeavuuksia ei ole. Olen syönyt Gelee Royalea sieltä lokakuulta saakka, enkä keksi tähän muuta selitystä kuin sen vaikutuksen. Tuon kapselin kaverina menee foolihappoa ja biotiinia, tätä jälkimmäistä aloin syödä noin viikko takaperin hiustenkasvun toivossa. En ole saanut viettää kivutonta alkukiertoa ehkä koskaan, ellei lukuun oteta ihan muutamia ensimmäisiä kuukautisia. Kyllä kipu on ollut mukana alkuvaiheilta saakka. Vaan ei tässä kierrossa. Jos näinkin helpolla ja yksinkertaisella kikkakolmosella pääsee eroon kuukautiskivuista, niin eihän siitä voi muuta kuin olla iloinen. Kannattaa ehdottomasti kokeilla, vaikka tässäkin kohtaa toki täytyy peräänkuuluttaa yksilöllistä vaikutusta. Voin omalla kohdallani kuitenkin nyt todeta, että ei mennyt tuo purkki hukkaan. Ei ainakaan tässä kierrossa. En osannut ihan tällaista vaikutusta odottaa, oli kyllä erittäin positiivinen yllätys.

Isänpäivä on tämän vuoden osalta taas vietetty. Meillähän sitä ei juhlittu mitenkään, eikä olla juhlittu enää muutamaan vuoteen. Molemmat ukkini ovat kuolleet jo reilut 10 vuotta sitten, isäni kolmisen vuotta taaksepäin. Muistan edelleen isänpäivät muutaman vuoden takaa ja aiemmin. Minä hänen ainoana lapsenaan (minulla ja siskollani on siis eri isä) leivoin usein jotain hyvää ja laitoin ruokaa. Yleensä syötiin possun uunifileetä tai leivitettyjä possunpihvejä aurajuustovalkosipulikermaperunoiden kanssa. Tänä perjantaina päätin paistaa pihvit yksin, ja tämä on ensimmäinen kerta kun laitan tällaista ruokaa itselleni isänpäivän kunniaksi. Ajattelin sen olevan isänpäivänä vielä liian haikeaa ja vaikeaa, joten siksi päädyin perjantai-iltaan ja otin koko illan aikaa vain itselleni omassa rauhassani. Ateria oli muuten sama, mutta kermaperunat korvasin ranskalaisilla. Pikkuhiljaa myös isänpäivät käyvät aina edellistä hieman helpommiksi. Ehkä sitten joskus jos lapsia siunaantuu, löydämme heidän kanssaan isänpäiville jonkinlaisen pienen muisteluperinteen, kynttilän sytyttämisen tai muuta vastaavaa, rauhallisen hetken vaikkeivät he koskaan saaneet ukkiaan tuntea. Voin vain kertoa hänestä hyviä asioita ja muistoja heille ja näyttää vaikka valokuvia. Kertoa, että lapsenlapset olisivat olleet hänelle toivottuja.

Olen pohtinut joulukuun ajalle blogiin jotain uutta. Monista blogeista tuttua joulukalenteria, 24 luukkua, joista jokaisesta avautuisi päivittäin jotakin pientä. Homma on vasta ajatuksen asteella (ja oli itseasiassa jo viime vuonna, mutta ajatustasolle se myös jäikin...), mutta jos vain ehdin suunnitella kaiken hyvin ennen joulukuuta, toteutan tämän. Jos teillä lukijoilla on mielessä jokin aihe, jokin asia josta haluaisitte kuulla ja minun kertovan vaikka lisää, niin kommentteihin voi jättää ajatuksia ja toiveita. Katsotaan sitten mitä saisin sisällytettyä luukkuihin asti :)

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Talvisia toiveita






Tuoreen ja paksun lumikerroksen myötä Oonan työtahti hieman tökkii. Hirveästi on lumen alla kaikkia mielenkiintoisia tuoksuja eikä millään malttaisi keskittyä muuhun...

Helsinki ja koko pääkaupunkiseutu on ihanasti lunta tulvillaan. Kerrankin me saatiin valkoinen maa näin runsaana tänne ennen muita, edes Lappi ei ole ehtinyt sataa ohi :) Lumen myötä mun joulutunnelmakin on taas herännyt. Marraskuu ei olekaan niin pimeä ja loskainen (ainakaan vielä...) ja tähän talven tuloon kun lisätään vielä oma jouluvalojen loisteella valaistu koti, niin joulutunnelmia ei vain voi sivuuttaa.

Alavatsaa nipistelee lupaavasti. Uuden kierron pitäisi alkaa ihan näinä päivinä, ehkä jo huomenna tai viimeistään sunnuntaina, riippuen kuinka monipäiväiseksi tämä meneillään oleva nyt on päättänyt venyä. Siitä se sitten taas pyörähtää käyntiin - kolmas yritys. Toivoisin siltä niin paljon, mutta jos nyt ihan rehellisesti sanon, en ihan hirveen kovasti usko että lopputulos on toivottu. Vaistoni vakuuttelee, etten pääse niinkään helpolla, että kyllä tässä vielä odotellaan. Liekö sitten aitoa vaistoa vai pelkoa siitä, että homma pitkittyy vielä vuosien päähän. Kuitenkin täytyy muistaa, että niin kauan kuin on yritystä, on myös mahdollisuudet tulla raskaaksi ja niin kauan on myös toivoa olemassa - sitä ei saa koskaan heittää pois. Olen todennut, että kaikkein paras keino on mennä eteenpäin päivä kerrallaan, katsoa aina yksi yritys kerrallaan ja keskittyä vain siihen mitä on meneillään. Myös piinaviikoilla vain yksi päivä askeltaen miettimättä, mitä jos ei tunnu missään vielä ensi viikollakaan. Liian pitkälle hätäily ja kauhukuvien maalailu pahentavat asioita ihan kaikilla osa-alueilla. Nyt odotetaan uutta kiertoa, se on ensimmäinen askel.

Ylipäätään ihan arkisten päivien varrella pienistä asioista nauttiminen on tärkeä osa myös tätä projektia. Liikunnan lisäksi olen nauttinut nyt muun muassa tästä lumesta ja metsälenkeistä lumisessa ihanassa kotimetsässämme, jossa saa kulkea rauhassa ja hiljaisuudessa, mutta välillä tapaa myös ns. metsätuttuja koirineen. Nämä tapaamiset ovat tuoneet hyvää mieltä ja iloa päiviin myös silloin kun tuntuu etteivät asiat suju. Tällainen metsätuttavuuskulttuuri oli aiemmin mulle täysin vierasta. Joensuussa asuessani jokailtaiset ulkoiluhetket ennen yöpuulle painumista olivat lähestulkoon aina yksinäisiä, muutamaa poikkeuskertaa lukuunottamatta kun saattoi vaihtaa tienvarrella sanan tai pari jonkun toisen koiranomistajan kanssa. Muutettuani tänne yllätyin siitä, kuinka usein tuolla metsässä tuttuja tapaakaan ja kuinka helposti heihin tutustuu. Kai se on vähän sama kuin leikkipuistossa äidit tapaavat toisiaan ja lapset leikkivät keskenään siinä samalla. Niin me koiranomistajatkin saatamme höpötellä pitkiäkin aikoja ja Oona tapaa omia koirakavereitaan ja remuaa niiden kanssa metsätanner tömisten. Viimeksi tänään alunperin vartin pituiseksi suunniteltu ulkoilureissu venähtikin tunniksi, mikä oli kivaa, kun ei ollut kiirettä minnekään.

Kaikenlaisiin pieniin asioihin tuntuu hyvältä tarttua. Se helpottaa tulevaan valmistautumista, stressinhallintaa ja jouduttaa joskus pitkäveteiseltäkin tuntuvan odottamisen etenemistä. Jos mahdollisuutta hoitojen epäonnistumiseen sekä siihen liittyvää epätietoisuutta ei lasketa, minulla on kaikki nyt hyvin. Näin ei saisi sanoa, koska monesti silloin jokin elämän osa-alue tai sellaiseen sisältyvä yksittäinen asia kaatuu päälle jostain suunnalta hyvin ripeästi. Kuitenkin varoen puuta koputtaen voin sanoa, että jos nyt tulisin raskaaksi, en tarvitsisi mitään muuta. Toiveeni on, että asiat soljuisivat tulevaisuudessakin samalla lailla. Ainoastaan se yksi voisi muuttua. Ettemme olisi enää vain minä ja eläimet. Vaan että olisimme me, minä, eläimet ja se lapsi, karvalasten ihmissisko- tai veli (ja myöhemmin sitten useampikin, mutta ei mennä nyt siihen vielä tässä vaiheessa...). Aikahan sen kaiken näyttää.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Intian herkkuja

Rakastan aivan valtavasti intialaista ruokaa. Se on parasta mitä tiedän, ja voisin elää sillä vaikka koko loppuelämäni kajoamatta enää lainkaan muunlaisiin ruokakulttuureihin. Hyvin usein kun syön ulkona, suuntaan intialaiseen ja välillä haen sellaisesta ruokaa take awayna kotiinkin. Sitä on saatava aina tietyin väliajoin, koska välillä siihen iskee niin kova mieliteko etten saa sitä taltutettua muuten kuin ostamalla jotain ihanaa ja tulista. Jokin hämärä muistikuva mielessä pyörii, että olisin sitä joskus yrittänyt itsekin kokata, mutta en koe onnistuneeni siinä kovin hyvin. Sekä viime- että tällä viikolla ravintolaruoan sijaan päätin ottaa homman uudelleen haltuuni ja kokeilla, kuinka nämä herkut syntyvät omassa keittiössäni. Löysin kaupasta juuri sopivia mausteitakin sekä netistä hyviä reseptejä, joten ei muuta kuin kauhan varteen ja kokeilemaan.

Aloitin ihan perus broilerikastikkeesta, jonka tulisuutta sai helposti muuttaa mieleisekseen pilkkomalla haluamansa määrän chiliä mukaan. Aiemmin olen poistanut aina chilistä siemenet siinä luulossa, että ne eivät kuulu ruokiin lainkaan, vähän kuten paprikassa. Sain kuitenkin nyt kullanarvoista tietoa siitä, että juuri niistä tulee hyvin tulisuutta ja ehdottomasti ne kannattaa heittää sekaan :) No totta tosiaan chilin maku pääsikin paremmin oikeuksiinsa siementen myötä.

Kuvasta puuttuu suola sekä sokeri. Jälkimmäistäkin tulee laittaa ripaus poistamaan tomaatin happamuutta. Noiden fileesuikaleiden tilalle voi ottaa maustamatonta fileepihviä ja paloitella sen mieleisekseen, siitä tulee mielestäni aidomman oloista. Rintafilee on ehdottomasti paras vaihtoehto.

Lopputulos oli kyllä hyvä vaikka itse sanonkin. Ei ehkä ihan aidon intialaisen keittiön ravintolaruokaan yltänyt mutta kotitekoiseksi intialaiseksi oikein toimiva. Että jos tahtoo tarjoilla vaikkapa ystäville intialaisen illallisen omassa keittiössään, niin lämpimästi suosittelen kokeilemaan ja kutsumaan rakkaita pöydän ääreen nauttimaan hyvästä ruoasta.


Palak paneer.


Banaanilassi.


Tässä Palak paneerissa eli intialaisessa pinaattijuustossa tärkeää on oikeanlaisen juuston löytäminen. Kokeilin kuvassa näkyvää kotijuustoa, mutta en tiedä oliko vika tekijässä vai vain tähän sopimattomassa valinnassa, mutta tämä vaihtoehto ei ollut paras mahdollinen tai verrattavissa oikeaan intialaiseen paneer-juustoon. Kotijuustosta tuli hampaissa narskuva ja sitkeä, aika samantyyppinen kuin leipäjuusto on. Suosittelen ostamaan paneerin ihan erikseen. Ainakin Helsingissä Hakaniemen etnisissä kaupoissa sen pitäisi olla valikoimassa. Juuston voi tehdä myös itse, mutta siihen en taida uskaltaa lähteä ainakaan ihan vielä. Liikaa jännitystä tuo se, jähmettyykö maito-jogurttiseos laisinkaan ja mitä sitten jos kaikki meneekin hukkaan. Marssin siis seuraavalla kerralla asiantuntevaan kauppaan ja hoidan homman sitä kautta kotiin. Muuten tämäkin oli onnistunut, kaikkein parhaiten koen onnistuneeni broilerikokkailun kanssa.

Banaanilassi kannattaa tehdä kypsemmästä banaanista, näin siihen saa makeamman ja paremman maun. Itse tykkään banaanista mahdollisimman raakana ja kovana, joten kypsiä ei kokkaushetkellä sattunut olemaan, mutta ihan kelpo jälkiruoka siitä tuli kaikesta huolimatta näinkin, vaikka oikeaoppisesti se kai kuuluisi nauttia yhdessä pääruoan kanssa... Alkuperäisessä ohjeessa oli sokeria, mutta jätin sen pois koska se vie vain makua oikealta hedelmältä eikä nyt mitenkään erityisen terveellistä ole muutenkaan.

Näiden liedellä poristessa koko kodin täyttää ihana intialaisen ruoan tuoksu rappuun saakka tulvien. Ei varmasti jää viimeiseksi kerraksi kun näitä valmistan, jossain vaiheessa tulen kokeilemaan myös muita intialaisen keittiön antimia. Ja ne ravintoloista saatavat ihanat tuorehedelmämehut... Aivan mielettömiä, raikkaita ja virkistäviä. Mangomehu on ehdoton oma suosikkini. Sitä ostan litran tölkin joka ikinen kerta kun asioin vaikkapa Namaskaarissa :)

torstai 27. lokakuuta 2016

Uuteen nousuun vol. 3

Vaikka taukoa on vielä jäljellä, on silti aika pikkuhiljaa nostaa katse kohti kolmatta yritystä. Soittelin tänään klinikalle kyselläkseni siittiötilanteesta. Kuten arvelinkin, ne täytyy tilata ja marraskuun alussa klinikalle tehdään seuraava siittiötilaus. Laitoin varaukseen yhden oljen. Hoitaja kysyi haluanko samalta luovuttajalta, ja miksipä sitä vaihtamaan, kun mitään erityistä syytä ei siihen ole.

Lopetettuani puhelun tajusin, että jos olkitilaukset tehdään aina kuun alussa, olisi pitänyt sittenkin varata jo suoraan kaksi olkea että joulukuullekin ehtisi saapua vielä oma olki. No ehkäpä halunsa siitä ehtii vielä marraskuun lopullakin ilmoittaa, vaikkapa sitten tämän seuraavan inseminaation yhteydessä. Ajattelin, että haluaisin suoraan joulukuun lopulla yrittää neljännen kerran, mutta toisaalta eipä tuo maata kaataisi, vaikka yritys menisikin tammikuun lopulle. Olen nyt yrittänyt karistaa mielestäni sitä kamalaa kiirettä: Ettei tarvitse välttämättä joka kuukausi hirveällä kiireellä yrittää, eikä tarvitse edes laskea päiviä seuraavaan kertaan koska se tuo vain lisää stressiä. Nyt täytyisi pystyä rauhoittumaan ja ottamaan aina yksi hoitokerta kerrallaan. Tätä toisen oljen tilausta ehtii kyllä vielä harkita, mutta viimeistään tammikuun tilaukseen laitan varauksen, että pääsisin kuun lopussa yrittämään.

Olen tauon aikana yrittänyt olla mahdollisimman vähän ajattelematta koko hoitoasiaa, mutta toki se on helpommin sanottu kuin tehty enkä koe siinä onnistuneeni niin hyvin kuin mitä olisin toivonut. Yritän opetella ajatusmallia, että jos yksi hoito ei onnistu, niin seuraava on sitten uusi mahdollisuus. Ehkä siihen jossakin vaiheessa harjaantuu :) Olen keskittynyt mukaviin, mieltä piristäviin asioihin. Nauttinut ihanasta syksyisestä Helsingistä. Lenkkeillyt meren rannalla ja hankkinut hyvää oloa spinningistä ja salilta siinä myös onnistuen. Ostin ensimmäiset glögit viikko sitten, joita siemailin syksyiseen tapaan sohvalla viltin alla ja koitin virittäytyä edes jonkinlaiseen joulutunnelmaan. Olen viihtynyt keittiössä ja kokeillut uusia ruokareseptejä. Kasvisruoat ovat melkein vieneet mennessään ja muutamat kasvisateriat ovat jo keittiössä syntyneet. Kuvittelin olevani kovinkin surkea kasviskokki, mutta kaikki on onnistunut yllättävän hyvin vaikka itse sanonkin. Aina lautaselle ei tarvita lihaa. Olin itseasiassa melkein kuukauden syömättä lihaa, mikä on pisin aika ikinä ja loistavasti pärjäsin. Tästä lähtien alankin kokata enemmän myös kasvisruokia ja jätän lihaa vähemmälle. Huomaan kropassani tapahtuvan suunnan parempaan, olen ollut fyysisesti virkeämpi ja jaksan paremmin treenata myös. Täysin kasvissyöjäksi musta tuskin olisi, mutta vaihteluna liharuokien väliin jaksottainen pelkkä kasvisten syöminen tekee vain hyvää.

Gelee Royalea sekä foolihappoa menee päivittäin yhden pillerin verran molempia. Odotan nyt mielenkiinnolla sitä, kuinka tuo ensimmäinen vaikuttaa tähän taukokiertooni vai pysyykö koko paletti täysin samana. Alkuun mietin, että olisi kiva tietää, ovuloinko tässä kierrossa laisinkaan mutta päätin olla sittenkin tekemättä testin testiä. Ei sillä ole nyt väliä. Kun kerta taukoillaan niin sitten taukoillaan kunnolla eikä suoriteta ainuttakaan hoitokiertoihin kuuluvaa toimenpidettä. Laskin, että tästä tasan kuukausi eteenpäin ja sitten laitetaan pyörät taas pyörimään. Siihen asti hengähtelen ja keskityn muuhun. Toki ultrassa käväisen jossain vaiheessa mutta siihenkin kuluu vielä tovi. Keholla on aikaa vielä rentoutua.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Poissa silmistä...





...Muttei kuitenkaan mielestä. Jokatapauksessa helpotti oloa. Pakkasin tänään kaikki vauvanvaatteet muovipussiin ja piilotin kellarikomeroon. Ne tulivat jatkuvasti vastaan vaatekaapissa kun etsin jotakin. Pieniä sukkia, bodyja, housuja, kaikenlaista sellaista, jolle ei ole minkäänlaista käyttöä. Hypistelin niitä hetken, mietin, mietin ja mietin kaikkea tätä. Tapahtunutta ja sitä mitä saattaa vielä olla tulossa. Viikkasin jokaisen yksitellen, suljin säkin ja kiikutin sen kaikessa hiljaisuudessa alakertaan lukolliseen häkkikomerooni muiden käyttämättömien tai vähäisellä käytöllä olevien tavaroiden joukkoon. Enkä hae niitä sieltä ennen kuin vasta silloin, jos joskus niille tulee käyttöä. Jos vauva joskus syntyy. Vasta sairaalasta kotiuduttuamme, jos sinne asti jonakin päivänä pääsen.

Olen jälkeenpäin miettinyt, ettei minun olisi pitänyt tuoda noita kotiin lainkaan. Ne olisivat aivan yhtälailla säilyneet edellisellä omistajallaan siihen saakka, kunnes sitten minä tai joku muu olisi niitä todella tarvinnut. Ajattelin jo silloin, että jos nyt alan hamstrata tällaista, eivät hoidot varmasti tuota toivottua lopputulosta. Se on mennyt aina niin. Kun puhun / teen asioita etukäteen ennen lopullista varmuutta aivan kaikesta, ne epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen. Olisinpa ollut järkevä edes nyt tässä asiassa ja malttanut mieleni. Toki järjellä ajateltuna vaatteilla tuskin on siinä merkitystä, kuinka hedelmöityshoidot ylipäätään sujuvat, mutta olen sen verran taikauskoinen että asia jäi hieman kaihertamaan jonnekin mielenperukoille. Pussi on nyt kellarissa ja pysyy. Lähipiirin toimesta mulle on jo tarjottu vaunuja, pinnasänkyä, turvakaukaloa, vaatteita, leluja... Ja olen niistä toki kiitollinen ja hyvillä mielin otan tarjoukset vastaan jos joskus tarvitsee. Mutta niin kauan kuin mitään raskauteen viittaavaa ei ole havaittavissa, tai itseasiassa niin kauan kuin tässä talossa ei ole vähintään vatsassani köllivää täysiaikaista (tai keskosena syntynyttä, sellaistakin voi tapahtua) vauvaa, ei tähän kämppään tule enää yhtä ainuttakaan vauvantavaraa. Kun näköjään pärjäillään ilmankin vallankin mainiosti. Eipähän tarvitse taikauskoissaan mietiskellä ja jossitella.

Päätös kuukauden hoitotauosta on tehty. Jatkan vasta marraskuussa, keskityn nyt kuukauden verran työjuttujen järjestelyyn ja rentoon ja stressittömään olemiseen. Kieltämättä kauhistuttaa se tuleva joulu. Kun seuraava inseminaatio marraskuussa tehdään, osuvat piinapäivät hyvin lähelle joulua. Pelkään, kuinka negatiivinen raskaustesti vaikuttaisi joulutunnelmiini, varsinkin kun tulos olisi niin tuoreena mielessä ja jokainen pettymys on aina edellistä kipeämpi. Toisaalta uusi yrityshän olisi heti joulun jälkeen ennen vuodenvaihdetta, jos kierrot pysyvät edes suht säännöllisinä, ehkä se tuo toivoa myös jouluvalmisteluiden keskelle. Olen nyt varautunut vielä kahteen inseminaatioon, sen jälkeen alan miettiä koeputkihedelmöityksen mahdollisuutta jos lääkäri siihen suostuu. Ja jos saan jostakin repäistyksi sellaisen rahasumman. Ei pitäisi ajatella asioita näin pitkälle, mutta minussa on sitä vikaa. Usein jossittelen ja suunnittelen ja vatvon, missä on puolensa - onhan hyvä varautua kaikkeen. Toisaalta yksi askel kerrallaan, tulevaan kun ei täysin voi kuitenkaan vaikuttaa vaikka kuinka aikatauluttaisi asioita ja seuraavia siirtojaan eteenpäin. Ollaan ja eletään nyt ihan ensiksi tämä kuukausi pois alta :)

lauantai 15. lokakuuta 2016

Kohti uusia... Mitä?

Seikkailuja? Haasteita? Pettymyksiä? Sen aika saa näyttää.

En taas voi muuta kuin kiittää teitä kaikkia kommenteistanne ja myötäelämisestä toisen epäonnistumiseni tuoman suruntunteen keskellä. Niistä olen iloinen ja kiitollinen, kommenteistanne tulen hyvälle mielelle ja saan voimaa askeltaa eteenpäin :)

Nyt en tosiaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen vakavasti harkinnut yhden taukokuukauden pitämistä. Ensisijaisesti siitä syystä, että saisin säästetyksi hieman rahaa uutta yritystä varten, sillä nyt tarvitsee ostaa jo uusi siittiöolki myös. Enkä tiedä, ehtisikö siittiöt edes tähän kiertoon, riippuu milloin klinikalle niitä tilataan lisää tai onko luovuttajani olkia jo valmiina pakkasessa. Toisaalta mulle voisi ehkä tehdä hyvää hengähtää ja yrittää rauhoittaa kroppaa ylimääräisestä stressistä asiaan liittyen. Ja ihan vaikka vain syödä terveellisesti ja liikkua enemmän, vapauttaa hyvää mieltä tuottavia endorfiineja ja sitä kautta saada mieltä rennommaksi. Mitään en ole vielä päättänyt, mutta on hyvin todennäköistä että seuraava hoito siirtyy marraskuulle. Yksi kuukausi sinne tänne ei ole maailmanloppu. Viikonlopun yli on aikaa miettiä, ensi viikolla täytyy soitella klinikalle ja kertoa omista suunnitelmistaan sekä toiveistaan.

Hain Life-myymälästä tänään purkin Gelee Royale-kapseleita ja aloitin niiden syömisen nyt kp3. Ehkä ne olisi kuulunut aloittaa ensimmäisestä kiertopäivästä, mutta ehkei parin päivän myöhästymisellä suurta vaikutusta ole. Jos nyt noilla pillereillä ylipäätään on minkäänlaista tehoa. Keskustelupalstoilla tuo purkki tuntuu jakavan mielipiteitä aikalailla kahtia, toiset kokevat siitä olleen apua ja toisten mielestä se on ihan höpöhöpöä. Mutta kokeillaan nyt, eihän siinä mitään menetä. Jospa ne hyvinkin auttaisivat raskautta alulle, kunhan seuraava inseminaatioaika koittaa. Foolihapot unohdin, ne haen vielä huomenna. Ja jos nyt on jotain muuta josta saattaisi olla hyötyä, otan mielelläni tietoa vastaan.

Ensi viikko on koulun puolesta syyslomaa, toki hommia riittäisi muuten vaikka ja kuinka varsinkin verkkokurssien parissa. En ole saanut loppuviikosta oikein mitään aikaiseksi, joten ainakin niiden osalta asioita lykkääntyi syyslomapäiville. Eilen oltiin Helsingin keskustassa sijaitsevassa kissakahvilassa pitkästä aikaa nautiskelemassa herkuista ja kissoista. Voin kyllä suositella paikkaa kaikille vaikka vähän kauempaakin tuleville kissanystäville. Kahvila on oikein kodikas, ihana ja viihtyisä, vaikkakin useinmiten melkein täynnä. Ainakin niillä kerroilla kun siellä itse olen käynyt, ei pöytätilaa tyhjänä juurikaan ole ollut.





Herkkuja sekä erikoiskahveja löytyy monenmoisia. Mä en juurikaan kahvia juo, vain todella harvoin ja silloinkin vain yhden kupillisen kerrallaan. Joten valitsin kaakaon ja tämä oli elämäni ensimmäinen kaakao kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla. Se tuntuu olevan monille muille yleinen herkku varsinkin juuri kylminä syys- ja talvi-iltoina, mutta en tiedä miten olen onnistunut 25 vuotta välttymään siltä. Nyt alan nauttia siitä useammin :)

Ja noista kissoista vielä. Mulla on ollut jo useamman vuoden ajan kroonisena norjalainen metsäkissa-kuume (sekä saksanpaimenkoirakuume). Tahtoisin kolmannen kissan ja jos sellaisen otan, se olisi ehdottomasti juuri norjalainen. Ihana, suurikokoinen ja pörröinen. Nyt viime aikoina muhun on iskenyt jokin voimakas kuumepiikki, aivan järjetön enkä tunnu pystyvän sitä mitenkään hillitsemään. Katselin jo varovasti salaa kasvattajien sivuja, mutta nyt olisi oikeasti syytä painaa jarrua pohjaan kun se vielä on mahdollista. Meidän nykyinen koti on niin pieni, ettei tänne mahdu yhtään eläintä lisää. Toiseksi nuo kaksi perheenpäätä, voimakastahtoista kissaherraa eivät taatusti ilahtuisi uudesta lajitoveritulokkaasta. Siinä olisi suuri totutteleminen ja työ, että saisin kaikki kulkemaan sovun tiellä. Nyt on pakko rauhoittua ja lykätä tätä haavetta myöhemmäksi. Kyllähän sen ehtii toteuttaa tuonempanakin :)

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Ei tule juhannusvauvaa

Uusi kierto alkoi tänään aikaisin aamulla dpo12. Voin heittää hyvästit haaveille toisen yrityksen onnistumisesta. Kun ei niin ei. Juuri kuluneen kierron pituudeksi tuli 29 päivää. Olen varma, että kropassani on jotain vialla, on niin vahva olo siitä. Kierto heittelee miten sattuu ja alan epäillä, etten ole ihan kunnossa. Ettei kaikki kohdun seutuvilla olekaan kuten pitäisi. Luteaalivaihekin oli eri. Viime kierrossa 14, nyt sen 12 päivää.

Piinapäivät olivat lähes oireettomat, alkupäivien väsymystä lukuunottamatta, mikä sekin johtui mitä luultavimmin Pregnylistä tai sitten kuvittelin koko jutun. Raskaustestit säästyivät kaappiin odottelemaan jotain. En tiedä vielä mitä. Vanhaksi menoa, jos ne joskus vanhenevat?

En edes jaksa kuvailla kuinka surullinen olen. Ehkä en saisi, koska takanahan on vasta kaksi yritystä eikä se vielä tarkoita mitään vakavaa. Mutta minä olen. Olen siksi, koska en tiedä kuinka kauan pystyn jatkamaan hoitoja. Pelkkä ajatuskin ilman toivottua lopputulosta jäämisestä lamaannuttaa. Sellaista tunnetta en osaa kuvata. Se vain on ja pysyy jos ajattelen.

Ja missä on kohtuus? Olisin niin toivonut, että kun odotin hoitoihin pääsyä lähes vuoden verran eläen epätietoisuudessa kuukaudesta toiseen toivoen, että josko seuraava olisi se yrityskuukausi, olisivat asiat vihdoin edenneet raskauteen ja vauvaan asti hieman ripeämmin. Mutta mitään ei tapahtunut. Alkoi uusi odotus. Onko tämä nyt pettymystä pettymyksen perään joka kuukausi, ja lopulta vain pelkkää tyhjää ilman minkäänlaista mahdollisuutta? Kaikille ei suoda helppoa tietä, mutta kuka määrittelee helpon ja vaikean? Onko sille olemassa tietyt raamit, joiden mukaan voisi itsensä luokitella jompaan kumpaan? Koen, että vaikken ole ollut itse hoidoissa vielä kovinkaan kauaa, kuuluu tähän polkuuni myös se 10 kuukauden kestänyt selvittelyprosessi, jonka kestosta mulla ei heti leikkiin ryhdyttyäni ollut minkäänlaista tietoa. Väliin sekin oli rankkaa, kun en aina tiennyt mitä seuraavaksi ja milloin. Pahinta on, kun ei oikeasti tiedä kuinka tässä käy. Raskas totuuskin olisi parempi kuin jatkuva epätietoisuus. Valitettavasti kellään ei ole vastauksia valmiina, vain aika näyttää ja kaikki on korkeammissa käsissä. Kukaan ei voinut mitään tällekään epäonnistumiselle. Ei mitään.

En tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä koska kirjoitan seuraavan kerran ja mitä. Klinikalle täytyy ainakin ilmoittaa lopputulos, mutten tee sitä tänään. Hoidan asian sitten joskus, kunhan saan kootuksi itseni edes vähän paremmin. Nyt en siihen pysty eikä kai tarvitsekaan. Se ei ole kiireellisin asia maailmassa.

Uskon, että tästä tulee vielä pitkä, kivinen ja mutkikas tie, teinpä miten päin tahansa. Vaistoni on vahva, ettei minusta ole tulossa äitiä. Ei vielä pitkään aikaan. Enkä kestä sen tunteen läsnäoloa. Vaistot hyvin harvoin pettävät. Ehkä se on ainoa joka tietää lopulta totuuden tästä kaikesta ja kertoo sen nyt minulle.

Ja minä en mitään niin halunnut kuin olla äiti...

perjantai 30. syyskuuta 2016

Ja piinaviikot alkakoot

Tänään tein jälleen reissun klinikalle. Oli toisen inseminaation vuoro.

Testasin ovulaatiota alkuviikon, mutta koska torstainakaan ei hymyä irronnut, pistettiin illalla Pregnyl. Ensimmäinen kerta, kun saan minkäänlaista hormonivalmistetta. En tiedä missä vaiheessa siitä pitäisi tulla oireita jos niitä ylipäätään on tullakseen, mutta ainakaan vielä ei tunnu missään. Ei minkäänlaista tuntemusta, edes pistokohta ei ole kipeä tai turvonnut / mustelmilla. Pistämisen jälkeen ehkä parin tai kolmen sekunnin ajan pientä kirvelyä ja siinä se. Eikä sattunut, vaikka tuo toimenpide kyllä kieltämättä jännitti. Pistos sujui hyvin ja oli hetkessä hoidettu.

Tänään klinikalla oli taas kerran aivan eri lääkäri kuin aiemmin. Onneksi en tätä etukäteen tiennyt (en huomannut eilen inseminaatioaikaa varatessani kysyä kenelle olen menossa), niin jäipähän jännittelemättä. Ja kaikki sujui taas todella hyvin. Uusi lääkäri, mutta erittäin positiivinen kokemus. Hän kertoi koko ajan mitä tekee, ja itse toimenpiteen jälkeen juteltiin vielä hetki. Pientä paniikkia meinasi inseminaation aikana syntyä, kun lääkäri ei meinannut saada katetria asetetuksi kohtuun. Kohdunsuu karkaili, ja jouduttiin ottamaan esiin jotain muita härpäkkeitä joilla napata kiinni kohdunsuusta. Siinä kohtaa hammasta purren puristin tutkimuspöydän laitoja kun kirpaisi ja hoin hiljaa mielessäni itselleni että ei hätää, rentoudu, ei ole mitään hätää rentoudu, ja ihan muutamassa sekunnissa kaikki olikin ohi ja homma selvä. Huomasin, että kun rentouttaa itseään siinä pöydällä, ei se härkkiminen tunnu lainkaan niin epämukavalta. Toki helpommin sanottu kuin tehty. Multa meni siihen opetteluun jonkin aikaa koska jalkojen koukkuasento on koko kropan rentouttamisen kannalta mielestäni niin hankala, mutta tänään tunsin siinä onnistuneeni tähän asti parhaiten.

Ennen inseminaatiota ultrattiin tilanne. Limakalvo oli hyvä, en vain muistanut kysyä sen tarkkaa paksuutta. Folli oli 17 mm, eli ihan kunnossa sekin. Eipähän tarvitse lähtötilannetta stressata kun nyt tietää että mahdollisuuksia on onnistua. Lasku tietenkin on nyt tästä hoidosta hieman suurempi kahden ultran jälkeen, mutta mielummin vietän piinapäiviä tämän mielenrauhani kanssa nyt kun tiedän kuinka on asiain laita :) Toki tuo on nyt pois säästökassastani, joka armotta hupenee ja mahdollisen kolmannen hoidon rahoittamisesta ei ole mitään varmaa tietoa, koska siihen tarvitsisin jo sitten uuden oljenkin. Jos saisin lainaa, ei olisi mikään ongelma jatkaa hoitoja. Päätoimisena opiskelijana sitä on vain hankalampaa saada vaikka itse kyllä tiedän pystyväni maksamaan lainani pois takkuilematta ja ajallaan. Mutta ei murehdita sitä nyt. Jos siihen pisteeseen joudutaan, niin katsotaan vasta oikeana ajankohtana - etukäteen vatkaamisella en saa kuin pahaa aikaiseksi mielelle sekä keholleni, joille suon nyt kaiken mahdollisen rauhan ja stressittömyyden minkä ikinä voin varsinkin nyt piinapäivien ajaksi. Toivoisin niin, että nyt olisi kuitenkin jo vuoroni onnistua. Koska oikeasti jatkosta en tiedä, kuinka sen käy enkä tiedä miten kestäisin hoitojen keskeytymisen jos niitä vielä tarvitsen.

Ja joo. Salille ja spinningiin voin huoletta mennä. Ihan lääkärin luvalla. Antaa vaan sykkeen nousta ja hien lentää. Kuitenkin, vaikka saan elää kuten ennenkin enkä voi hedelmöittymiseen tekemisilläni tai tekemättä jättämisilläni vaikuttaa, on mulla jotenkin sellainen vaisto, jokin ennen aikojaan herännyt äidinvaisto tai jotain? Että täytyy ottaa tavallista rauhallisemmin ja muistaa mitä kehossani ehkä juuri tällä hetkellä on tapahtumassa, tai mihin se on valmistautumassa, etten onnistu kuormittamaan sitä liiaksi. Onneksi noilla ryhmäliikuntatunneillakin voi itse vaikuttaa vastuksiin ja siihen, tekeekö joskus hieman kevyempää päivää siellä. Liikunnasta voi nauttia, vaikkei aina vetäisikään itseänsä ja fyysistä jaksamista aivan äärimmilleen. Mutta enää en kiellä sitä itseltäni, enkä myöskään mitenkään suuresti rajoita. Olen tehnyt nyt kaiken voitavani ja tässä vain odotellaan mitä käy. Kahden viikon päästä sunnuntaina on testipäivä, ellei verta ole näköpiirissä ennen sitä.

Lääkärikin totesi, että onhan tämä pari viikkoa aina vähän sellaista rankkaa aikaa. Puhuttiin siitä hetki sekä raskaustestin teon ajankohdasta, ettei kävisi innostumista liian aikaisin, koska se Pregnylin hormoni... Tämän kyllä muistan. :)

Olen kyllä saanut niin loistavasti tukea tässä kaikessa. Testaamisessa ja nyt pistämistouhuissa. Mahtavia ihmisiä on ympärilläni, en voi muuta sanoa. Yksi vastaanottamassa Facebookista testikuviani, toinen pistämässä vielä myöhään illalla meillä kotona mulle piikkiä vatsanahkaan, ja noita testikuvia olisi tulkitsemassa vielä pari muutakin jos joskus tarvitsee. On ihana huomata, että ihmiset todella tarkoittavat kun he kertovat haluavansa auttaa. Ne lupaukset eivät ole olleet vain pelkkiä sanoja, vaan ne ovat kasvaneet myös ihan konkreettisiksi teoiksi. Olen kiitollinen ja onnellinen.

Nyt. Nyt laitetaan sormet ja varpaat, ihan kaikki mahdolliset asiat ristiin mitä saadaan koiran ja kissojen häntiä ja tassuja myöten, että tämä olisi nyt viimeinen piinajakso tämän ensimmäisen lapseni kohdalla. Vielä ei voida tietää kuinka käy, enkä nosta odotuksia liian korkealle. Mutta jos nyt saisin vain yhden toiveen esittää, se olisi tämä. Että keskiviikkoiltana apteekista hakemaani digiraskaustestiin näiden piinapäivien päätteeksi piirtyisivät ne niin hartaasti toivomani sekä odottamani sanat ja numerot.

Voisit tulla jo rakas. Täällä äiti kovasti sinua kaipaa. Ja moni moni muu. Toivomme ja odotamme sinua niin. Karvasisarukset myös. Täällä olisi paljon turvaa ja rakkautta sinua vastaanottamassa. Tapaisimmeko tulevana kesänä, pieni juhannusvauvani?

perjantai 23. syyskuuta 2016

Folliultra numero 2

Tämä päivä alkoi aika sumuisissa merkeissä. Nukuin viime yönä hyvin levottomasti useampaan otteeseen heräillen, liekö rakkula kummitellut mielessä tai ehkä jokin aivan muu. Klinikalle aika oli jo aamusta, joten herätys oli aikainen ja pää on huonoista yöunista johtuen edelleen aika pökkyrässä. No jospa tämä olisi harjoitusta niitä mahdollisia tulevia yövalvomisia varten, toki ihan pienenpientä pintaraapaisua vasta siihen mitä toivottavasti on tulossa ;) Voi kuinka toivonkaan sitä...

Odotusaulassa kuulostelin kylmänhikisiä käsiäni ja koetin pitää mielessäni sitä kysymyslistaa, jonka halusin esittää lääkärille. Tuntui, että sieltä aina karkasi jokin kysymys ja sain kuumeisesti miettiä mikä se oli. Jossakin vaiheessa mulle tuli esittäytymään kätilöopiskelija, joka pyysi lupaa päästä katsomaan ultrausta. Olin jo valmiiksi todella jännittynyt ja hetken mietin että tämä vielä tästä nyt puuttui. Koskaan aiemmin missään minulle tehdyssä toimenpiteessä ei ole ollut mukana opiskelijoita, yhtä yläasteen terveydenhoitajakäyntiä lukuunottamatta. Ehkä parin kolmen sekunnin ajan pähkäilin ja päädyin tulokseen, että paras keinohan opiskelijalle oppia asioita on seurata juuri niitä oikeita käytännön tilanteita voidakseen saada mahdollisimman hyvän osaamisen tuleviin työtehtäviinsä, toivoisin varmasti itsekin samassa tilanteessa saavani vastaavanlaisen mahdollisuuden. Annoin siis luvan ja sitten mentiin.

Rakkulatilanne oli hieman parempi kuin viimeksi, joskaan ei kyllä ihan täydellinen. Nyt kp 11 johtofollikkeli oli 11 mm. Eli melko pieni, mutta kuitenkin johdossa muihin nähden. Kyselin siitä, onko tilanne normaali vai onko minussa jotain vikaa kun rakkuloiden kasvutahti on tätä luokkaa. Mutta kaikki on kunnossa, ja tilanne on täysin normaali kun ottaa huomioon kiertojeni pituuden (noin 32 päivää) sekä ovulaation ajankohdan (noin kp19). Jos ja toivottavasti nyt kun rakkula kasvaa noin 1-2 mm vuorokausitahtia, se ehtii hyvin kasvatella itseänsä ensi perjantaita silmälläpitäen. Vikaa ei siis löytynyt :)

Alan testailla maanantaista alkaen ovulaatiota siltä varalta, ettei se pääse karkaamaan huomaamatta ohitse. Hyvin todennäköisesti se osuu lauantaille, siksi sain reseptin Pregnyliin. Jos testi on vielä torstaina negatiivinen, pistän piikin illalla ja menen perjantaina inseminaatioon. Jos taas testi sattuisi näyttämään positiivista maanantain ja torstain välisenä aikana (mitä todella epäilen ja toivonkin ettei näytä, jotta rakkula ehtisi kasvaa rauhassa) tehdään inseminaatio aiemmin. Oikein toimiva suunnitelma siis :)

Kaikki meni käynnillä erittäin hyvin ja sujuvasti. Kätilöopiskelija seurasi ultrausta vieressä. Lääkäri oli asiallinen ja todella mukava. Kertoi mitä tehdään ja milloin, ja vastaili kaikkiin kysymyksiini rauhassa ilman kiirettä. Ihan turhaan tätä kohtaamista jännittelin. "Oma" lääkärini kävi moikkaamassa Oonaa aulassa, joten hänet myös tapasin pikaisesti.

Kysyin minua vaivanneesta ovulaatiotestin mahdollisesta virheellisestä positiivisesta tuloksesta. Lääkärin mukaan teoriani siitä, että elimistö nostaisi hormonipitoisuudet korkealle puhkaisematta kuitenkaan rakkulaa on hyvin epätodennäköinen. Joskus ovulaatiotesti voi näyttää plussaa virheellisesti, jos LH on jatkuvasti koholla, mutta silloin testin tulisi oikeasti hymyillä myös sellaisina aikoina, jolloin sen ei kuuluisi ja tähän liittyen munasarjoissa on yleensä jokin poikkeavuus, jota en enää muista, mutta jota minulla ei löydy. Testikään ei useana päivänä kuukaudessa plussaa joten kaiken pitäisi olla kunnossa, eli mitä luultavimmin ovuloin viime kierrossakin kuten kuului. Munarakkula on vähintään noin 17 mm ennen kuin ovuloituu, näin ollen mahdollisuudet onnistumiseen olivat olemassa, mutta ei vain tärpännyt. Kemiallisesta raskaudesta en muistanut kysyä ja toisaalta onko sillä väliäkään, kun sitä ei voida enää millään tavoin selvittää. Unohtui kysyä myös rankemmasta liikunnasta. Luin eräältä terveyssivustolta, että ns. hikiliikunta eli reippaampi lenkkeily, salitreeni tai spinning vapauttavat elimistöön reilusti endorfiineja, jotka saattavat hidastaa ovulaatiota ja hedelmöittymistä. Tähänkin olisin halunnut lääkärin mielipiteen, koska esimerkiksi spinningiä tykkään harrastaa enkä nyt tiedä, uskallanko sinne enää mennä. No viikon päästä tulee uusi mahdollisuus esittää lisää kysymyksiä. Tällä matkalla tosiaan oppii kaikenlaista uutta, kuten follikkelien kokoon ja kasvuun liittyviä tietoja, mielenkiintoinen projekti siis kaikenkaikkiaan :)

maanantai 19. syyskuuta 2016

Toinen kierros

Nyt on uusi kierros valmiina alkamaan. Viime viikolla pettymyksen jälkeen parin päivän ajan makasin ja murehdin, mutta lopulta oli vain pakko jatkaa eteenpäin ja suunnata katse kohti uutta kiertoa ja mahdollisuutta :)

Varasin tänään klinikalle uuden ultra-ajan. Kätilö kysyi puhelimessa onko minulla jokin erityinen syy miksi haluan ultran. Kerroin viime kierron rakkulan kasvamattomuudesta ja siitä, kuinka asia mietitytti ja mietityttää minua edelleen, ja haluaisin selvittää, mikä on tämän kierron rakkulatilanne. Follikkeliultra on nyt tulevana perjantaina, kiertopäivänä 11. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi silloin jo näkyä, joten tuo lienee ihan hyvä ajankohta selvitellä asiaa.

Nyt jos johtofollia ei löydy, luulen etten lähde yrittämään inseminaatiota lainkaan tähän kiertoon. Haluan lähtökohtien olevan raskautumiselle hyvät, ja jos tuossa vaiheessa follikkeli ja limakalvot ovat surkeat, ei ole mitään mieltä tuhlata siittiöitä hyvin todennäköiseen epäonnistumiseen. Sitten mietitään seuraavaa sotasuunnitelmaa. Nyt laitetaan kaikki sormet ja varpaat ristiin, että sieltä jonkinlainen rakkula löytyisi. Myös Pregnyl-piikki olisi ihan kiva lisä tukemaan ovulaatiota, koska testien kuvaaminen osoittautui melko hankalaksi ja aikaa vieväksi, ja toisaalta ovulaation lääkkeellinen käynnistäminen kuulema voi hieman lisätä todennäköisyyttä tulla raskaaksi. Jos piikki tulee nyt mukaan kuvioon, lienee on ihan hyvä muistuttaa itseään jo tässä vaiheessa siitä, että mahdolliset oireet ovat todennäköisesti sen aikaansaamia, ja raskaustestiä ei suuremman pettymyksen välttämiseksi kannata tehdä liian aikaisin. Mutta mennään nyt askel kerrallaan. Perjantaina selviää, onko siellä edes koko rakkulaa. Vähän epäilyttää, mutta katsotaan nyt, kuinka keho on päättänyt toimia.

Lisäjännitystä tälle reissulle tuo vielä se, että tällä kertaa minua ultraa aivan eri lääkäri kuin ennen. Omalle lääkärilleni ei ollut aikoja, joten suostuin menemään toisen, mulle täysin uuden henkilön vastaanotolle. Ja tämä ihan oikeasti nyt jännittää. Jos olisin menossa tarkistuttamaan vaikka vain korviani, olisi se ja sama kuka siellä häärii. Mutta tämä on nyt niin paljon henkilökohtaisempi juttu, että ihan ilman jännäämistä tästä ei selvitä. Mietityttää, kuinka hän mahtaa suhtautua minuun, kun tilanteeni on hieman erityisempi. Mahtaako sieltä tulla tenttaamista, että olenko ajatellut sitä ja tätä, kuinka mun pitäisi vielä miettiä ja onko tämä nyt ollenkaan hyvä idea. Aina uuden hoitohenkilökunnan tapaaminen tämän asian puitteissa saa kädet hikoilemaan, palelemaan ja oksennuksen nousemaan kurkkuun jännityksestä johtuen (kroppani reagoi aina jännitykseen todella voimakkaasti). Mutta mennään nyt paikalle ja otetaan reippaasti vastaan se mitä eteen annetaan. Tästä mä kyllä selviän. Onhan tähän totuttava. Viimeistään jos raskaudun, tulee näitä tilanteita eteen luultavasti hyvinkin usein, joissa tapaan uusia ihmisiä, ja jotka voivat suhtautua laidasta laitaan aivan eri tavoin.

Olen pohtinut viime kierron myötä vähän mennyttäkin. Hamstrasin aikani kuluksi lisätietoa kemiallisesta raskaudesta, kun se sanana jossakin vilkaisemassani blogissa aiemmin vilahti. Vaikka olen tiennyt, ettei raskautta aina heti huomaa, tuli yllätyksenä se, että jo ajallaan tulleissa kuukautisissakin saattaa piillä varhainen keskenmeno. Koin ensimmäisellä yrityskerralla sellaista oiretta, jota en ollut koskaan kokenut. Toki se voi johtua aivan jostakin muusta, mutta olisiko hieman krapulaiselta tuntuva olotila voinut olla seurausta kemiallisesta raskaudesta? Sitä oli parina päivänä, sellaista flunssan ja juhlimisesta seuraavien olojen sekoitusta. Alkoholiin en koskenut eikä flunssaa koskaan tullut, ei edes kurkkukipua jolla aina flunssani alkavat, siis aina. Myös huimaus tuntui oudolta, vaikka söin tavalliseen tapaan.

Kemiallinen raskaus olisi mulle tässä hetkessä pieni lohtu. Ainakin tietäisin, että munasoluni kykenevät hedelmöittymään, ja raskautuminen melkein tapahtui. Mutta siinä on sitten myös se kääntöpuolensa. Olen oikeastaan aina kärsinyt melko kovista ja ikävistä kuukautiskivuista. Ne pysyvät kurissa ihan tavallisella, reseptivapaalla särkylääkkeellä, joka on kuitenkin muistettava ottaa säännöllisin väliajoin niin, ettei kipu koskaan ehdi alkaa, muuten olo on yhtä kärvistelyä.

Muistan noin kuuden vuoden takaa päivän, jolloin kipu oli jotain aivan sietämätöntä. Makasin kylppärin lattialla kuumassa suihkussa ja keskityin vain hengittämiseen ja siihen, että nyt sattuu. Kipu tuli supistusmaisina aaltoina parin tunnin ajan niin, etten saanut siltä hetken rauhaa. Muistan pelänneeni sen olevan keskenmeno. Jos en vain vielä siinä vaiheessa tiennyt raskaudesta ja se tulee nyt pois. Lopulta kun kipu oli ohi ja kaikki sujui eteenpäin aivan normaalisti, jätin ajatuksen keskenmenosta ja kuittasin asian ainoastaan kovilla kuukautiskivuilla. Parin vuoden päästä sama kipukohtaus toistui, ja jälleen laskin päiviä lähiaikoina tapahtuneista peitonheilutteluista tuohon hetkeen ja mietin keskenmenon mahdollisuutta. Mutta kivun jälkeen kaikki oli taas niin tavallista, kierto jatkui kuten pitikin. Sitä en enää muista, kuinka myöhäisinä nämä kierrot alkoivat, siksi asiaa on hankala arvioida enempää, kiertoni kun muutenkin ovat joskus heitelleet päivillä ja stressin vuoksi väliin enemmänkin.

Syy miksi nuo muistot palasivat nyt mieleeni on lukemani artikkeli kemiallisesta raskaudesta. Jos se oli sitä jo silloin? Ja jos nyt jo kolmannen kerran? Mitä jos kohdussani on jokin vikana, ettei hedelmöittynyt munasolu kykenekään kiinnittymään siihen? Jos limakalvoa tai muuta tarvittavaa ei löydy koskaan tarpeeksi? Toisaalta ultrassa lääkäri sanoi, että kohtu on ihan normaali ja siisti, ja näin ollen kaiken pitäisi olla kunnossa. Hulluahan tällaisia kauhukuvia on maalailla varsinkin, kun 100 prosenttista todistettua varmuutta hedelmöittymisestä ei miltään noilta kolmelta kerralta ole. Paras olisi karistella kaikki tuo mielestä ja mennä vain kohti tulevaa, katsoa mitä se tuo tullessaan. Väkisinkin sitä vain alkaa miettiä kaikenlaisia vaihtoehtoja varsinkin kun google on ihan tässä käsien ulottuvilla :) Ja vaikka olisinkin kokenut kemiallisen raskauden jo kolmesti, ei se sulje onnistumista millään tavalla pois. Eihän?

Ja tällä kertaahan laitoin oikein merkille, kuinka vähillä kivuilla loppujenlopuksi tässä kierrossa selvisin, vaikka puolitin burana-annoksetkin ihan siltä varalta, kun kuvittelin niiden jarruttelevan hedelmöittymistä. Kerran istuin tunnin kuuman suihkun alla, sillä ja muutaman buranan turvin pärjäsin mainiosti. Että otapa näistä kehon oikuista nyt selvää, parempi kun en murehdi liikaa, asiat menevät vain kahta pahempaan solmuun ja keho enemmän sekaisin :)

Ensiapuna mielen rentoutukseen ja puhdistamiseen näistä ajatuksista toimikoon koko kodin siivous. Mulla on tänään sopivasti vapaapäivä, ja jonkinlainen siivouskärpänen tuntuisi nyt purevan, aika vaimeasti mutta puree kuitenkin, joten nyt on oikein sopiva hetki ottaa rätit ja imurit esiin. Mikä onkaan ihanampaa kuin puhdas ja raikas koti. Sellaisessa myös muut asiat alkaa näyttämään valoisammilta :)

perjantai 16. syyskuuta 2016

10 positiivista elämästä

Jo kesästä asti on blogini luonnoksissa pyörinyt tämä postaus, jossa mulla on ollut tarkoituksena listata 10 voimavaraa elämässäni. Viimeistely ja julkaiseminen on aina vain jäänyt ja jäänyt, mutta kun
Bea
teki blogissaan saman, ja haastoi bloginsa lukijat mukaan, päätin että nyt on hyvä hetki tehdä homma loppuun :)

Tämän vuoden kevät oli väliin melko rankka. Opintostressi ja myös osaltaan hoitojen aloittamisenkin pitkittyminen ovat kyselleet voimia. Sain siihen liittyen ajatuksen vähän listailla asioita, joista saan hyvää energiaa elämääni. Sellaisia, jotka toimivat voimavaranani, nollaavat ajatuksia, rauhoittavat mieltä, jotka auttavat jaksamaan myös synkempien aikojen yli. Ja toki tekevät hyvistä hetkistä ja päivistä entistäkin parempia. Sellaisia tekijöitä elämästä löytyy paljonkin, mutta tässä niistä nyt kymmenen, joita ilman elämä tuntuisi tyhjältä.

1. Liikunta. Mikään ei selvitä mielen solmukohtia yhtä hyvin kuin kunnon hikoilutreeni. Lenkkeily, kuntosali sekä spinning ovat mulle niitä tavallisimpia tapoja saada hiki virtaamaan. Ja se liikunnan jälkeinen hyvä olo, se on niin mahtava, että jo se itsessään saa jaksamaan rankemmankin treenin loppuun asti.

2. Meri.

Tai mitkä tahansa vesistöt. Rakastan vettä, voisin istuskella rannassa vaikka useita päiviä putkeen kuuntelemassa sen aaltoja, tai vaikka vain luonnon ääniä tyynen veden äärellä, ja vetää keuhkot täyteen merituulta. Mereltä huokuu ihanan raikas tuoksu. Olen todella onnekas saadessani asua melkein meren rannalla. Yleensä myös lenkkeilen merenrantareiteillä, jolloin vesi on koko ajan läsnä. Veden äärellä syntyy hyviä ideoita ja päätöksiä, kun saan omassa rauhassani pohtia elämää ja kuulla itseäni.

3. Eläimet.





Tässä on koko oma karvalaumani, myös edesmennyt hevoseni. Lähestulkoon koko tähänastisen elämäni ajan meillä on ollut jokin eläin: Kissoja, koira, undulaatteja, hevonen... Vakiokalustoon on kuuluttava vähintäänkin koira ja kissa, kissoja mielellään kaksi kuten nyt, ja toinen koirakin olisi tervetullut jossakin vaiheessa. En voisi kuvitellakaan elämää ilman lemmikkejä. Eläinten hyvinvointi on minulle erityisen tärkeää. Ne ovat perheenjäseniä kuten ihmisetkin ja kun lemmikin ottaa, siitä on huolehdittava loppuun saakka, pystyttävä tarjoamaan sille rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa koko sen elämän ajan. Eläimillä on rauhoittava voima, ne ovat myös loistavia stressinlievittäjiä. Jos ei niistä saa voimia vaikeisiinkin päiviin niin mistä sitten. Olen joskus miettinyt, että mun lapset tulevat olemaan onnekkaita, kun ei tarvitse kinuta ainakaan koiraa tai kissaa, mitkä taitaa olla ne yleisimmät lasten lemmikkitoiveet. Niitä meiltä löytyy aina jo valmiiksi :)

4. Ystävät ja muut läheiset. Elämä ei olisi mitään ilman rakkaita ihmisiä ympärillä. Kaikkein paras tapa viettää aikaa heidän kanssaan on kokoontua joko meille tai heidän luokse, nauttia hyvää ruokaa ja juomaa, saunoa ja käydä pitkiä, hyviä sekä syvällisiä keskusteluja, jotka hyvässä hengessä puhdistavat mieltä viinilasin, mieluiten kuohuvan äärellä. Rakastan hyviä keskusteluja, sitä, kun voin käydä niitä ihmisen kanssa, joka on niin sanotusti samoilla taajuuksilla kanssani, ja kun molemmat ymmärrämme melkein jo puolikkaasta sanasta mitä toinen tarkoittaa. Kun voi purkaa sydäntä puolin ja toisin, vaihtaa mielipiteitä ja saada välillä myös uutta näkökulmaa omiin mietteisiin.

5. Terveellinen ruoka.


Pyrin pitämään ruokavalioni terveellisenä ja syömään siten, että saan päivittäin kaikki tarvittavat ravintoaineet ja niistä myös oikeat määrät. Kun syön hyvin mutta terveellisesti, myös henkinen hyvinvointi pysyy korkealla ja hyvä vire säilyy mukana vauhdittamassa asioiden sujumista arjessa. En kyttää jokaista suupalaani, vaan välillä on lupa myös herkutella oikein olan takaa, varsinkin juuri ystävien ja perheen kanssa. Olen viime aikoina innostunut smoothieista enemmän kuin aiemmin, ehkä se johtuu melko uudehkosta blenderistä joka muutti meille osaksi keittiön varustusta, eikä suurempikokoista monitoimikonetta tarvitse joka aamu koota smoothien saamiseksi. Löysin vähän aikaa taaksepäin nämä uudet Visalus tuoteketjun vaniljan makuiset proteiinipirtelöt, joita on pakko saada lähes päivittäin. Maku on loistava ja samettinen, ja näitä voi varioida oman mielensä mukaan esimerkiksi lisäämällä niihin banaania, mansikkaa, mangoa tai mitä mieli sattuu milloinkin tekemään. Tykkään kovasti myös laittaa itse ruokia laidasta laitaan, ja mielelläni kokkaankin esimerkiksi vierailleni pöydän notkumaan kaikkea hyvää. Syön eineksiä todella harvoin. Pidän tärkeänä, että itse tiedän tarkalleen mitä syömäni ateria sisältää. Odotan jo, että pääsen kokkaamaan myös tuleville lapsilleni kaikenlaista ihanaa ja maistuvaa. Aion aloittaa itse tehdyistä kasvis-, marja- ja hedelmäsoseista.

6. Kirjoittaminen. Tämä on myös hyvä tapa saada selvitetyksi ajatuksiaan sekä luoda uutta. Olen taas inspiroitunut myös bloggaamisesta paljon enemmän, kun saan apua kuvien kanssa. On ihanaa kirjata muistiin tunnelmia elämän varrelta, koska eihän tätä kaikkea muuten enää vuosien päästä voisi mitenkään muistaa. Pidän myös tärkeänä sitä, että kirjoittamani asiat herättävät ihmisiä ajattelemaan tärkeitä asioita, kuten kirjani, joka jossakin vaiheessa toivottavasti saa päivänvaloa katsella kirjakaupan hyllyltä käsin, tai kappalesanoitukset, joita kylläkin teen nykyään todella harvoin. Toivon myös, että osa kirjoittamistani julkaisuista, ehkä jopa hieman myöhemmin työkseni kirjoittamista, voisi tuoda jollekin toiselle jonkinlaista lohtua ja voimaa selvitä eteenpäin vaikeuksien keskellä. Antaisi mahdollisuuden huomata, että elämä kantaa. Olen itse saanut sellaisia kokemuksia enemmän musiikin, mutta myös tiettyjen kirjojen kautta. Koen, että se on erittäin tärkeä ja kullanarvoinen voimanlähde muiden apukeinojen rinnalla.

7. Empaattisuus, niin oma kuin muidenkin. Koen, että tämä on yksi hyvin tärkeä kyky ihmissuhteiden ylläpitämiseksi, jos sitä on sopivasti, ei liikaa niin, että itse aina murtuu myös toisten aivan kaikkien murheiden alle, sekin voi olla todella raskasta. Itselläni on vielä opeteltavaa siinä, etten jokaista voi kaikessa aina auttaa ja pelastaa vaikka kuinka haluaisin, toisaalta pelkkä läsnäolokin voi toimia jo ainakin ensiapuna. On helpompi lohduttaa, kun kykenee asettumaan toisen asemaan siinä tilanteessa, ja ottaa myös lohdutusta vastaan kun tietää, että toinen osaa asettaa sanansa siten, ettei vähättele tai loukkaa ajattelemattomilla heitoilla. Kun saa kevennetyksi omaa taikka toisen taakkaa, tekee se askelista paljon keveämpiä.

8. TV-sarjat. Välillä on rentouttavaa ja vapauttavaa irrottautua omista asioista ja kuvioista, ottaa läppäri kainaloon ja maata viltin alla jonkin hyvän sarjan parissa. Keskittyä kokonaan toisenlaisiin maailmoihin ja elämäntilanteisiin, joista voin välillä oppia jotakin aivan uutta sekä saada uusia näkökulmia omiin ajatuksiini, jos sarja on hyvin tehty ja koen sen itselleni siltä kannalta hyödylliseksi. Joskus osa koskettavista tapahtumista tai vaikka vain jokin yksi tietty kohtaus saavat arvostamaan omaa sellaista hyvää, mitä elämä on jo tarjonnut, ja omat murheet asettuvat realistisempiin mittasuhteisiin. Kaikkea ikävää ei aina tarvitse nähdä läheltä voidakseen arvostaa asioita uudella tavalla.

9. Ajanvietto mökillä.

Meillä on mökki Joensuun lähellä. Tai nykyään se itseasiassa on mun, koska sain sen perintönä ukiltani, joka eläessään sen mulle testamenttasi. Olen viettänyt siellä aikaa joka ikinen kesä syntymästäni saakka. Paikkaan liittyy tuhansia ihania kesämuistoja, joista en koskaan vaihtaisi mistään hinnasta yhtäkään pois. Siellä esimerkiksi opin uimaan ja sieltä kerran kotiinlähtiessä sain ensimmäisen oman kissanpentuni. Enkä voisi kuvitellakaan tilannetta, jossa en enää pääsisi viettämään siellä rauhallisia ja rentoja kesäpäiviä, jo pelkkä ajatuskin kylmää. Se on paikka, jossa todella voin vain olla luonnon keskellä, eikä minun tarvitse kiirehtiä tai stressata mistään. Toivon, että lapsenikin tulevat siellä viihtymään ja toivon, että he pitävät siitä hyvää huolta lapsineen myös sitten joskus aikanaan kun minua ei enää ole. Suurin syy, miksi aina odotan tulevia kesiä on, että tiedän pääseväni sinne rauhoittumaan, pois kaupungin vilinästä. Aivan ehdottomasti mulle toiseksi rakkain ja tärkein paikka oman kodin jälkeen.

10. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä: Tämä blogimaailma. Siitä on hieman vajaa vuosi, kun aloin pitämään tätä blogia aktiivisesti. Ajattelin, että kirjoittelen tänne asioita itselleni ylös ja tyhjennän mieltäni kaikenlaisista mietteistäni, sekä elämäntilanteeni ja haaveideni herättämistä kysymyksistä. Mutta olen saanut ilokseni huomata, etten ole yksin, vaan blogillani on myös lukijoita, jotka jaksavat seurata matkaani ja lukea näitä höpinöitäni vähän sieltä sun täältä, lapsiasioihin kuitenkin päääosin painottuen :) Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen siitä vertaistuesta, mitä teiltä saan sekä siitä, että jaksatte kulkea mukana ja kommentoida kirjoituksiani. On aina ihana huomata, kuinka niin pidempään blogiani seuranneet kuin myös uudetkin lukijat löytävät tänne tutustumaan niihin siivuihin elämästäni, joita täällä jaan. Kiitos teille kaikille siitä, että olette ja elätte matkassani hengessä mukana, olen siitä kovasti onnellinen :)