Ja piinaviikot alkakoot

Tänään tein jälleen reissun klinikalle. Oli toisen inseminaation vuoro.

Testasin ovulaatiota alkuviikon, mutta koska torstainakaan ei hymyä irronnut, pistettiin illalla Pregnyl. Ensimmäinen kerta, kun saan minkäänlaista hormonivalmistetta. En tiedä missä vaiheessa siitä pitäisi tulla oireita jos niitä ylipäätään on tullakseen, mutta ainakaan vielä ei tunnu missään. Ei minkäänlaista tuntemusta, edes pistokohta ei ole kipeä tai turvonnut / mustelmilla. Pistämisen jälkeen ehkä parin tai kolmen sekunnin ajan pientä kirvelyä ja siinä se. Eikä sattunut, vaikka tuo toimenpide kyllä kieltämättä jännitti. Pistos sujui hyvin ja oli hetkessä hoidettu.

Tänään klinikalla oli taas kerran aivan eri lääkäri kuin aiemmin. Onneksi en tätä etukäteen tiennyt (en huomannut eilen inseminaatioaikaa varatessani kysyä kenelle olen menossa), niin jäipähän jännittelemättä. Ja kaikki sujui taas todella hyvin. Uusi lääkäri, mutta erittäin positiivinen kokemus. Hän kertoi koko ajan mitä tekee, ja itse toimenpiteen jälkeen juteltiin vielä hetki. Pientä paniikkia meinasi inseminaation aikana syntyä, kun lääkäri ei meinannut saada katetria asetetuksi kohtuun. Kohdunsuu karkaili, ja jouduttiin ottamaan esiin jotain muita härpäkkeitä joilla napata kiinni kohdunsuusta. Siinä kohtaa hammasta purren puristin tutkimuspöydän laitoja kun kirpaisi ja hoin hiljaa mielessäni itselleni että ei hätää, rentoudu, ei ole mitään hätää rentoudu, ja ihan muutamassa sekunnissa kaikki olikin ohi ja homma selvä. Huomasin, että kun rentouttaa itseään siinä pöydällä, ei se härkkiminen tunnu lainkaan niin epämukavalta. Toki helpommin sanottu kuin tehty. Multa meni siihen opetteluun jonkin aikaa koska jalkojen koukkuasento on koko kropan rentouttamisen kannalta mielestäni niin hankala, mutta tänään tunsin siinä onnistuneeni tähän asti parhaiten.

Ennen inseminaatiota ultrattiin tilanne. Limakalvo oli hyvä, en vain muistanut kysyä sen tarkkaa paksuutta. Folli oli 17 mm, eli ihan kunnossa sekin. Eipähän tarvitse lähtötilannetta stressata kun nyt tietää että mahdollisuuksia on onnistua. Lasku tietenkin on nyt tästä hoidosta hieman suurempi kahden ultran jälkeen, mutta mielummin vietän piinapäiviä tämän mielenrauhani kanssa nyt kun tiedän kuinka on asiain laita :) Toki tuo on nyt pois säästökassastani, joka armotta hupenee ja mahdollisen kolmannen hoidon rahoittamisesta ei ole mitään varmaa tietoa, koska siihen tarvitsisin jo sitten uuden oljenkin. Jos saisin lainaa, ei olisi mikään ongelma jatkaa hoitoja. Päätoimisena opiskelijana sitä on vain hankalampaa saada vaikka itse kyllä tiedän pystyväni maksamaan lainani pois takkuilematta ja ajallaan. Mutta ei murehdita sitä nyt. Jos siihen pisteeseen joudutaan, niin katsotaan vasta oikeana ajankohtana - etukäteen vatkaamisella en saa kuin pahaa aikaiseksi mielelle sekä keholleni, joille suon nyt kaiken mahdollisen rauhan ja stressittömyyden minkä ikinä voin varsinkin nyt piinapäivien ajaksi. Toivoisin niin, että nyt olisi kuitenkin jo vuoroni onnistua. Koska oikeasti jatkosta en tiedä, kuinka sen käy enkä tiedä miten kestäisin hoitojen keskeytymisen jos niitä vielä tarvitsen.

Ja joo. Salille ja spinningiin voin huoletta mennä. Ihan lääkärin luvalla. Antaa vaan sykkeen nousta ja hien lentää. Kuitenkin, vaikka saan elää kuten ennenkin enkä voi hedelmöittymiseen tekemisilläni tai tekemättä jättämisilläni vaikuttaa, on mulla jotenkin sellainen vaisto, jokin ennen aikojaan herännyt äidinvaisto tai jotain? Että täytyy ottaa tavallista rauhallisemmin ja muistaa mitä kehossani ehkä juuri tällä hetkellä on tapahtumassa, tai mihin se on valmistautumassa, etten onnistu kuormittamaan sitä liiaksi. Onneksi noilla ryhmäliikuntatunneillakin voi itse vaikuttaa vastuksiin ja siihen, tekeekö joskus hieman kevyempää päivää siellä. Liikunnasta voi nauttia, vaikkei aina vetäisikään itseänsä ja fyysistä jaksamista aivan äärimmilleen. Mutta enää en kiellä sitä itseltäni, enkä myöskään mitenkään suuresti rajoita. Olen tehnyt nyt kaiken voitavani ja tässä vain odotellaan mitä käy. Kahden viikon päästä sunnuntaina on testipäivä, ellei verta ole näköpiirissä ennen sitä.

Lääkärikin totesi, että onhan tämä pari viikkoa aina vähän sellaista rankkaa aikaa. Puhuttiin siitä hetki sekä raskaustestin teon ajankohdasta, ettei kävisi innostumista liian aikaisin, koska se Pregnylin hormoni... Tämän kyllä muistan. :)

Olen kyllä saanut niin loistavasti tukea tässä kaikessa. Testaamisessa ja nyt pistämistouhuissa. Mahtavia ihmisiä on ympärilläni, en voi muuta sanoa. Yksi vastaanottamassa Facebookista testikuviani, toinen pistämässä vielä myöhään illalla meillä kotona mulle piikkiä vatsanahkaan, ja noita testikuvia olisi tulkitsemassa vielä pari muutakin jos joskus tarvitsee. On ihana huomata, että ihmiset todella tarkoittavat kun he kertovat haluavansa auttaa. Ne lupaukset eivät ole olleet vain pelkkiä sanoja, vaan ne ovat kasvaneet myös ihan konkreettisiksi teoiksi. Olen kiitollinen ja onnellinen.

Nyt. Nyt laitetaan sormet ja varpaat, ihan kaikki mahdolliset asiat ristiin mitä saadaan koiran ja kissojen häntiä ja tassuja myöten, että tämä olisi nyt viimeinen piinajakso tämän ensimmäisen lapseni kohdalla. Vielä ei voida tietää kuinka käy, enkä nosta odotuksia liian korkealle. Mutta jos nyt saisin vain yhden toiveen esittää, se olisi tämä. Että keskiviikkoiltana apteekista hakemaani digiraskaustestiin näiden piinapäivien päätteeksi piirtyisivät ne niin hartaasti toivomani sekä odottamani sanat ja numerot.

Voisit tulla jo rakas. Täällä äiti kovasti sinua kaipaa. Ja moni moni muu. Toivomme ja odotamme sinua niin. Karvasisarukset myös. Täällä olisi paljon turvaa ja rakkautta sinua vastaanottamassa. Tapaisimmeko tulevana kesänä, pieni juhannusvauvani?

Folliultra numero 2

Tämä päivä alkoi aika sumuisissa merkeissä. Nukuin viime yönä hyvin levottomasti useampaan otteeseen heräillen, liekö rakkula kummitellut mielessä tai ehkä jokin aivan muu. Klinikalle aika oli jo aamusta, joten herätys oli aikainen ja pää on huonoista yöunista johtuen edelleen aika pökkyrässä. No jospa tämä olisi harjoitusta niitä mahdollisia tulevia yövalvomisia varten, toki ihan pienenpientä pintaraapaisua vasta siihen mitä toivottavasti on tulossa ;) Voi kuinka toivonkaan sitä...

Odotusaulassa kuulostelin kylmänhikisiä käsiäni ja koetin pitää mielessäni sitä kysymyslistaa, jonka halusin esittää lääkärille. Tuntui, että sieltä aina karkasi jokin kysymys ja sain kuumeisesti miettiä mikä se oli. Jossakin vaiheessa mulle tuli esittäytymään kätilöopiskelija, joka pyysi lupaa päästä katsomaan ultrausta. Olin jo valmiiksi todella jännittynyt ja hetken mietin että tämä vielä tästä nyt puuttui. Koskaan aiemmin missään minulle tehdyssä toimenpiteessä ei ole ollut mukana opiskelijoita, yhtä yläasteen terveydenhoitajakäyntiä lukuunottamatta. Ehkä parin kolmen sekunnin ajan pähkäilin ja päädyin tulokseen, että paras keinohan opiskelijalle oppia asioita on seurata juuri niitä oikeita käytännön tilanteita voidakseen saada mahdollisimman hyvän osaamisen tuleviin työtehtäviinsä, toivoisin varmasti itsekin samassa tilanteessa saavani vastaavanlaisen mahdollisuuden. Annoin siis luvan ja sitten mentiin.

Rakkulatilanne oli hieman parempi kuin viimeksi, joskaan ei kyllä ihan täydellinen. Nyt kp 11 johtofollikkeli oli 11 mm. Eli melko pieni, mutta kuitenkin johdossa muihin nähden. Kyselin siitä, onko tilanne normaali vai onko minussa jotain vikaa kun rakkuloiden kasvutahti on tätä luokkaa. Mutta kaikki on kunnossa, ja tilanne on täysin normaali kun ottaa huomioon kiertojeni pituuden (noin 32 päivää) sekä ovulaation ajankohdan (noin kp19). Jos ja toivottavasti nyt kun rakkula kasvaa noin 1-2 mm vuorokausitahtia, se ehtii hyvin kasvatella itseänsä ensi perjantaita silmälläpitäen. Vikaa ei siis löytynyt :)

Alan testailla maanantaista alkaen ovulaatiota siltä varalta, ettei se pääse karkaamaan huomaamatta ohitse. Hyvin todennäköisesti se osuu lauantaille, siksi sain reseptin Pregnyliin. Jos testi on vielä torstaina negatiivinen, pistän piikin illalla ja menen perjantaina inseminaatioon. Jos taas testi sattuisi näyttämään positiivista maanantain ja torstain välisenä aikana (mitä todella epäilen ja toivonkin ettei näytä, jotta rakkula ehtisi kasvaa rauhassa) tehdään inseminaatio aiemmin. Oikein toimiva suunnitelma siis :)

Kaikki meni käynnillä erittäin hyvin ja sujuvasti. Kätilöopiskelija seurasi ultrausta vieressä. Lääkäri oli asiallinen ja todella mukava. Kertoi mitä tehdään ja milloin, ja vastaili kaikkiin kysymyksiini rauhassa ilman kiirettä. Ihan turhaan tätä kohtaamista jännittelin. "Oma" lääkärini kävi moikkaamassa Oonaa aulassa, joten hänet myös tapasin pikaisesti.

Kysyin minua vaivanneesta ovulaatiotestin mahdollisesta virheellisestä positiivisesta tuloksesta. Lääkärin mukaan teoriani siitä, että elimistö nostaisi hormonipitoisuudet korkealle puhkaisematta kuitenkaan rakkulaa on hyvin epätodennäköinen. Joskus ovulaatiotesti voi näyttää plussaa virheellisesti, jos LH on jatkuvasti koholla, mutta silloin testin tulisi oikeasti hymyillä myös sellaisina aikoina, jolloin sen ei kuuluisi ja tähän liittyen munasarjoissa on yleensä jokin poikkeavuus, jota en enää muista, mutta jota minulla ei löydy. Testikään ei useana päivänä kuukaudessa plussaa joten kaiken pitäisi olla kunnossa, eli mitä luultavimmin ovuloin viime kierrossakin kuten kuului. Munarakkula on vähintään noin 17 mm ennen kuin ovuloituu, näin ollen mahdollisuudet onnistumiseen olivat olemassa, mutta ei vain tärpännyt. Kemiallisesta raskaudesta en muistanut kysyä ja toisaalta onko sillä väliäkään, kun sitä ei voida enää millään tavoin selvittää. Unohtui kysyä myös rankemmasta liikunnasta. Luin eräältä terveyssivustolta, että ns. hikiliikunta eli reippaampi lenkkeily, salitreeni tai spinning vapauttavat elimistöön reilusti endorfiineja, jotka saattavat hidastaa ovulaatiota ja hedelmöittymistä. Tähänkin olisin halunnut lääkärin mielipiteen, koska esimerkiksi spinningiä tykkään harrastaa enkä nyt tiedä, uskallanko sinne enää mennä. No viikon päästä tulee uusi mahdollisuus esittää lisää kysymyksiä. Tällä matkalla tosiaan oppii kaikenlaista uutta, kuten follikkelien kokoon ja kasvuun liittyviä tietoja, mielenkiintoinen projekti siis kaikenkaikkiaan :)

Toinen kierros

Nyt on uusi kierros valmiina alkamaan. Viime viikolla pettymyksen jälkeen parin päivän ajan makasin ja murehdin, mutta lopulta oli vain pakko jatkaa eteenpäin ja suunnata katse kohti uutta kiertoa ja mahdollisuutta :)

Varasin tänään klinikalle uuden ultra-ajan. Kätilö kysyi puhelimessa onko minulla jokin erityinen syy miksi haluan ultran. Kerroin viime kierron rakkulan kasvamattomuudesta ja siitä, kuinka asia mietitytti ja mietityttää minua edelleen, ja haluaisin selvittää, mikä on tämän kierron rakkulatilanne. Follikkeliultra on nyt tulevana perjantaina, kiertopäivänä 11. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi silloin jo näkyä, joten tuo lienee ihan hyvä ajankohta selvitellä asiaa.

Nyt jos johtofollia ei löydy, luulen etten lähde yrittämään inseminaatiota lainkaan tähän kiertoon. Haluan lähtökohtien olevan raskautumiselle hyvät, ja jos tuossa vaiheessa follikkeli ja limakalvot ovat surkeat, ei ole mitään mieltä tuhlata siittiöitä hyvin todennäköiseen epäonnistumiseen. Sitten mietitään seuraavaa sotasuunnitelmaa. Nyt laitetaan kaikki sormet ja varpaat ristiin, että sieltä jonkinlainen rakkula löytyisi. Myös Pregnyl-piikki olisi ihan kiva lisä tukemaan ovulaatiota, koska testien kuvaaminen osoittautui melko hankalaksi ja aikaa vieväksi, ja toisaalta ovulaation lääkkeellinen käynnistäminen kuulema voi hieman lisätä todennäköisyyttä tulla raskaaksi. Jos piikki tulee nyt mukaan kuvioon, lienee on ihan hyvä muistuttaa itseään jo tässä vaiheessa siitä, että mahdolliset oireet ovat todennäköisesti sen aikaansaamia, ja raskaustestiä ei suuremman pettymyksen välttämiseksi kannata tehdä liian aikaisin. Mutta mennään nyt askel kerrallaan. Perjantaina selviää, onko siellä edes koko rakkulaa. Vähän epäilyttää, mutta katsotaan nyt, kuinka keho on päättänyt toimia.

Lisäjännitystä tälle reissulle tuo vielä se, että tällä kertaa minua ultraa aivan eri lääkäri kuin ennen. Omalle lääkärilleni ei ollut aikoja, joten suostuin menemään toisen, mulle täysin uuden henkilön vastaanotolle. Ja tämä ihan oikeasti nyt jännittää. Jos olisin menossa tarkistuttamaan vaikka vain korviani, olisi se ja sama kuka siellä häärii. Mutta tämä on nyt niin paljon henkilökohtaisempi juttu, että ihan ilman jännäämistä tästä ei selvitä. Mietityttää, kuinka hän mahtaa suhtautua minuun, kun tilanteeni on hieman erityisempi. Mahtaako sieltä tulla tenttaamista, että olenko ajatellut sitä ja tätä, kuinka mun pitäisi vielä miettiä ja onko tämä nyt ollenkaan hyvä idea. Aina uuden hoitohenkilökunnan tapaaminen tämän asian puitteissa saa kädet hikoilemaan, palelemaan ja oksennuksen nousemaan kurkkuun jännityksestä johtuen (kroppani reagoi aina jännitykseen todella voimakkaasti). Mutta mennään nyt paikalle ja otetaan reippaasti vastaan se mitä eteen annetaan. Tästä mä kyllä selviän. Onhan tähän totuttava. Viimeistään jos raskaudun, tulee näitä tilanteita eteen luultavasti hyvinkin usein, joissa tapaan uusia ihmisiä, ja jotka voivat suhtautua laidasta laitaan aivan eri tavoin.

Olen pohtinut viime kierron myötä vähän mennyttäkin. Hamstrasin aikani kuluksi lisätietoa kemiallisesta raskaudesta, kun se sanana jossakin vilkaisemassani blogissa aiemmin vilahti. Vaikka olen tiennyt, ettei raskautta aina heti huomaa, tuli yllätyksenä se, että jo ajallaan tulleissa kuukautisissakin saattaa piillä varhainen keskenmeno. Koin ensimmäisellä yrityskerralla sellaista oiretta, jota en ollut koskaan kokenut. Toki se voi johtua aivan jostakin muusta, mutta olisiko hieman krapulaiselta tuntuva olotila voinut olla seurausta kemiallisesta raskaudesta? Sitä oli parina päivänä, sellaista flunssan ja juhlimisesta seuraavien olojen sekoitusta. Alkoholiin en koskenut eikä flunssaa koskaan tullut, ei edes kurkkukipua jolla aina flunssani alkavat, siis aina. Myös huimaus tuntui oudolta, vaikka söin tavalliseen tapaan.

Kemiallinen raskaus olisi mulle tässä hetkessä pieni lohtu. Ainakin tietäisin, että munasoluni kykenevät hedelmöittymään, ja raskautuminen melkein tapahtui. Mutta siinä on sitten myös se kääntöpuolensa. Olen oikeastaan aina kärsinyt melko kovista ja ikävistä kuukautiskivuista. Ne pysyvät kurissa ihan tavallisella, reseptivapaalla särkylääkkeellä, joka on kuitenkin muistettava ottaa säännöllisin väliajoin niin, ettei kipu koskaan ehdi alkaa, muuten olo on yhtä kärvistelyä.

Muistan noin kuuden vuoden takaa päivän, jolloin kipu oli jotain aivan sietämätöntä. Makasin kylppärin lattialla kuumassa suihkussa ja keskityin vain hengittämiseen ja siihen, että nyt sattuu. Kipu tuli supistusmaisina aaltoina parin tunnin ajan niin, etten saanut siltä hetken rauhaa. Muistan pelänneeni sen olevan keskenmeno. Jos en vain vielä siinä vaiheessa tiennyt raskaudesta ja se tulee nyt pois. Lopulta kun kipu oli ohi ja kaikki sujui eteenpäin aivan normaalisti, jätin ajatuksen keskenmenosta ja kuittasin asian ainoastaan kovilla kuukautiskivuilla. Parin vuoden päästä sama kipukohtaus toistui, ja jälleen laskin päiviä lähiaikoina tapahtuneista peitonheilutteluista tuohon hetkeen ja mietin keskenmenon mahdollisuutta. Mutta kivun jälkeen kaikki oli taas niin tavallista, kierto jatkui kuten pitikin. Sitä en enää muista, kuinka myöhäisinä nämä kierrot alkoivat, siksi asiaa on hankala arvioida enempää, kiertoni kun muutenkin ovat joskus heitelleet päivillä ja stressin vuoksi väliin enemmänkin.

Syy miksi nuo muistot palasivat nyt mieleeni on lukemani artikkeli kemiallisesta raskaudesta. Jos se oli sitä jo silloin? Ja jos nyt jo kolmannen kerran? Mitä jos kohdussani on jokin vikana, ettei hedelmöittynyt munasolu kykenekään kiinnittymään siihen? Jos limakalvoa tai muuta tarvittavaa ei löydy koskaan tarpeeksi? Toisaalta ultrassa lääkäri sanoi, että kohtu on ihan normaali ja siisti, ja näin ollen kaiken pitäisi olla kunnossa. Hulluahan tällaisia kauhukuvia on maalailla varsinkin, kun 100 prosenttista todistettua varmuutta hedelmöittymisestä ei miltään noilta kolmelta kerralta ole. Paras olisi karistella kaikki tuo mielestä ja mennä vain kohti tulevaa, katsoa mitä se tuo tullessaan. Väkisinkin sitä vain alkaa miettiä kaikenlaisia vaihtoehtoja varsinkin kun google on ihan tässä käsien ulottuvilla :) Ja vaikka olisinkin kokenut kemiallisen raskauden jo kolmesti, ei se sulje onnistumista millään tavalla pois. Eihän?

Ja tällä kertaahan laitoin oikein merkille, kuinka vähillä kivuilla loppujenlopuksi tässä kierrossa selvisin, vaikka puolitin burana-annoksetkin ihan siltä varalta, kun kuvittelin niiden jarruttelevan hedelmöittymistä. Kerran istuin tunnin kuuman suihkun alla, sillä ja muutaman buranan turvin pärjäsin mainiosti. Että otapa näistä kehon oikuista nyt selvää, parempi kun en murehdi liikaa, asiat menevät vain kahta pahempaan solmuun ja keho enemmän sekaisin :)

Ensiapuna mielen rentoutukseen ja puhdistamiseen näistä ajatuksista toimikoon koko kodin siivous. Mulla on tänään sopivasti vapaapäivä, ja jonkinlainen siivouskärpänen tuntuisi nyt purevan, aika vaimeasti mutta puree kuitenkin, joten nyt on oikein sopiva hetki ottaa rätit ja imurit esiin. Mikä onkaan ihanampaa kuin puhdas ja raikas koti. Sellaisessa myös muut asiat alkaa näyttämään valoisammilta :)

10 positiivista elämästä

Jo kesästä asti on blogini luonnoksissa pyörinyt tämä postaus, jossa mulla on ollut tarkoituksena listata 10 voimavaraa elämässäni. Viimeistely ja julkaiseminen on aina vain jäänyt ja jäänyt, mutta kun
Bea
teki blogissaan saman, ja haastoi bloginsa lukijat mukaan, päätin että nyt on hyvä hetki tehdä homma loppuun :)

Tämän vuoden kevät oli väliin melko rankka. Opintostressi ja myös osaltaan hoitojen aloittamisenkin pitkittyminen ovat kyselleet voimia. Sain siihen liittyen ajatuksen vähän listailla asioita, joista saan hyvää energiaa elämääni. Sellaisia, jotka toimivat voimavaranani, nollaavat ajatuksia, rauhoittavat mieltä, jotka auttavat jaksamaan myös synkempien aikojen yli. Ja toki tekevät hyvistä hetkistä ja päivistä entistäkin parempia. Sellaisia tekijöitä elämästä löytyy paljonkin, mutta tässä niistä nyt kymmenen, joita ilman elämä tuntuisi tyhjältä.

1. Liikunta. Mikään ei selvitä mielen solmukohtia yhtä hyvin kuin kunnon hikoilutreeni. Lenkkeily, kuntosali sekä spinning ovat mulle niitä tavallisimpia tapoja saada hiki virtaamaan. Ja se liikunnan jälkeinen hyvä olo, se on niin mahtava, että jo se itsessään saa jaksamaan rankemmankin treenin loppuun asti.

2. Meri.

Tai mitkä tahansa vesistöt. Rakastan vettä, voisin istuskella rannassa vaikka useita päiviä putkeen kuuntelemassa sen aaltoja, tai vaikka vain luonnon ääniä tyynen veden äärellä, ja vetää keuhkot täyteen merituulta. Mereltä huokuu ihanan raikas tuoksu. Olen todella onnekas saadessani asua melkein meren rannalla. Yleensä myös lenkkeilen merenrantareiteillä, jolloin vesi on koko ajan läsnä. Veden äärellä syntyy hyviä ideoita ja päätöksiä, kun saan omassa rauhassani pohtia elämää ja kuulla itseäni.

3. Eläimet.

Tässä on koko oma karvalaumani, myös edesmennyt hevoseni. Lähestulkoon koko tähänastisen elämäni ajan meillä on ollut jokin eläin: Kissoja, koira, undulaatteja, hevonen... Vakiokalustoon on kuuluttava vähintäänkin koira ja kissa, kissoja mielellään kaksi kuten nyt, ja toinen koirakin olisi tervetullut jossakin vaiheessa. En voisi kuvitellakaan elämää ilman lemmikkejä. Eläinten hyvinvointi on minulle erityisen tärkeää. Ne ovat perheenjäseniä kuten ihmisetkin ja kun lemmikin ottaa, siitä on huolehdittava loppuun saakka, pystyttävä tarjoamaan sille rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa koko sen elämän ajan. Eläimillä on rauhoittava voima, ne ovat myös loistavia stressinlievittäjiä. Jos ei niistä saa voimia vaikeisiinkin päiviin niin mistä sitten. Olen joskus miettinyt, että mun lapset tulevat olemaan onnekkaita, kun ei tarvitse kinuta ainakaan koiraa tai kissaa, mitkä taitaa olla ne yleisimmät lasten lemmikkitoiveet. Niitä meiltä löytyy aina jo valmiiksi :)

4. Ystävät ja muut läheiset. Elämä ei olisi mitään ilman rakkaita ihmisiä ympärillä. Kaikkein paras tapa viettää aikaa heidän kanssaan on kokoontua joko meille tai heidän luokse, nauttia hyvää ruokaa ja juomaa, saunoa ja käydä pitkiä, hyviä sekä syvällisiä keskusteluja, jotka hyvässä hengessä puhdistavat mieltä viinilasin, mieluiten kuohuvan äärellä. Rakastan hyviä keskusteluja, sitä, kun voin käydä niitä ihmisen kanssa, joka on niin sanotusti samoilla taajuuksilla kanssani, ja kun molemmat ymmärrämme melkein jo puolikkaasta sanasta mitä toinen tarkoittaa. Kun voi purkaa sydäntä puolin ja toisin, vaihtaa mielipiteitä ja saada välillä myös uutta näkökulmaa omiin mietteisiin.

5. Terveellinen ruoka.

Pyrin pitämään ruokavalioni terveellisenä ja syömään siten, että saan päivittäin kaikki tarvittavat ravintoaineet ja niistä myös oikeat määrät. Kun syön hyvin mutta terveellisesti, myös henkinen hyvinvointi pysyy korkealla ja hyvä vire säilyy mukana vauhdittamassa asioiden sujumista arjessa. En kyttää jokaista suupalaani, vaan välillä on lupa myös herkutella oikein olan takaa, varsinkin juuri ystävien ja perheen kanssa. Olen viime aikoina innostunut smoothieista enemmän kuin aiemmin, ehkä se johtuu melko uudehkosta blenderistä joka muutti meille osaksi keittiön varustusta, eikä suurempikokoista monitoimikonetta tarvitse joka aamu koota smoothien saamiseksi. Löysin vähän aikaa taaksepäin nämä uudet Visalus tuoteketjun vaniljan makuiset proteiinipirtelöt, joita on pakko saada lähes päivittäin. Maku on loistava ja samettinen, ja näitä voi varioida oman mielensä mukaan esimerkiksi lisäämällä niihin banaania, mansikkaa, mangoa tai mitä mieli sattuu milloinkin tekemään. Tykkään kovasti myös laittaa itse ruokia laidasta laitaan, ja mielelläni kokkaankin esimerkiksi vierailleni pöydän notkumaan kaikkea hyvää. Syön eineksiä todella harvoin. Pidän tärkeänä, että itse tiedän tarkalleen mitä syömäni ateria sisältää. Odotan jo, että pääsen kokkaamaan myös tuleville lapsilleni kaikenlaista ihanaa ja maistuvaa. Aion aloittaa itse tehdyistä kasvis-, marja- ja hedelmäsoseista.

6. Kirjoittaminen. Tämä on myös hyvä tapa saada selvitetyksi ajatuksiaan sekä luoda uutta. Olen taas inspiroitunut myös bloggaamisesta paljon enemmän, kun saan apua kuvien kanssa. On ihanaa kirjata muistiin tunnelmia elämän varrelta, koska eihän tätä kaikkea muuten enää vuosien päästä voisi mitenkään muistaa. Pidän myös tärkeänä sitä, että kirjoittamani asiat herättävät ihmisiä ajattelemaan tärkeitä asioita, kuten kirjani, joka jossakin vaiheessa toivottavasti saa päivänvaloa katsella kirjakaupan hyllyltä käsin, tai kappalesanoitukset, joita kylläkin teen nykyään todella harvoin. Toivon myös, että osa kirjoittamistani julkaisuista, ehkä jopa hieman myöhemmin työkseni kirjoittamista, voisi tuoda jollekin toiselle jonkinlaista lohtua ja voimaa selvitä eteenpäin vaikeuksien keskellä. Antaisi mahdollisuuden huomata, että elämä kantaa. Olen itse saanut sellaisia kokemuksia enemmän musiikin, mutta myös tiettyjen kirjojen kautta. Koen, että se on erittäin tärkeä ja kullanarvoinen voimanlähde muiden apukeinojen rinnalla.

7. Empaattisuus, niin oma kuin muidenkin. Koen, että tämä on yksi hyvin tärkeä kyky ihmissuhteiden ylläpitämiseksi, jos sitä on sopivasti, ei liikaa niin, että itse aina murtuu myös toisten aivan kaikkien murheiden alle, sekin voi olla todella raskasta. Itselläni on vielä opeteltavaa siinä, etten jokaista voi kaikessa aina auttaa ja pelastaa vaikka kuinka haluaisin, toisaalta pelkkä läsnäolokin voi toimia jo ainakin ensiapuna. On helpompi lohduttaa, kun kykenee asettumaan toisen asemaan siinä tilanteessa, ja ottaa myös lohdutusta vastaan kun tietää, että toinen osaa asettaa sanansa siten, ettei vähättele tai loukkaa ajattelemattomilla heitoilla. Kun saa kevennetyksi omaa taikka toisen taakkaa, tekee se askelista paljon keveämpiä.

8. TV-sarjat. Välillä on rentouttavaa ja vapauttavaa irrottautua omista asioista ja kuvioista, ottaa läppäri kainaloon ja maata viltin alla jonkin hyvän sarjan parissa. Keskittyä kokonaan toisenlaisiin maailmoihin ja elämäntilanteisiin, joista voin välillä oppia jotakin aivan uutta sekä saada uusia näkökulmia omiin ajatuksiini, jos sarja on hyvin tehty ja koen sen itselleni siltä kannalta hyödylliseksi. Joskus osa koskettavista tapahtumista tai vaikka vain jokin yksi tietty kohtaus saavat arvostamaan omaa sellaista hyvää, mitä elämä on jo tarjonnut, ja omat murheet asettuvat realistisempiin mittasuhteisiin. Kaikkea ikävää ei aina tarvitse nähdä läheltä voidakseen arvostaa asioita uudella tavalla.

9. Ajanvietto mökillä.

Meillä on mökki Joensuun lähellä. Tai nykyään se itseasiassa on mun, koska sain sen perintönä ukiltani, joka eläessään sen mulle testamenttasi. Olen viettänyt siellä aikaa joka ikinen kesä syntymästäni saakka. Paikkaan liittyy tuhansia ihania kesämuistoja, joista en koskaan vaihtaisi mistään hinnasta yhtäkään pois. Siellä esimerkiksi opin uimaan ja sieltä kerran kotiinlähtiessä sain ensimmäisen oman kissanpentuni. Enkä voisi kuvitellakaan tilannetta, jossa en enää pääsisi viettämään siellä rauhallisia ja rentoja kesäpäiviä, jo pelkkä ajatuskin kylmää. Se on paikka, jossa todella voin vain olla luonnon keskellä, eikä minun tarvitse kiirehtiä tai stressata mistään. Toivon, että lapsenikin tulevat siellä viihtymään ja toivon, että he pitävät siitä hyvää huolta lapsineen myös sitten joskus aikanaan kun minua ei enää ole. Suurin syy, miksi aina odotan tulevia kesiä on, että tiedän pääseväni sinne rauhoittumaan, pois kaupungin vilinästä. Aivan ehdottomasti mulle toiseksi rakkain ja tärkein paikka oman kodin jälkeen.

10. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä: Tämä blogimaailma. Siitä on hieman vajaa vuosi, kun aloin pitämään tätä blogia aktiivisesti. Ajattelin, että kirjoittelen tänne asioita itselleni ylös ja tyhjennän mieltäni kaikenlaisista mietteistäni, sekä elämäntilanteeni ja haaveideni herättämistä kysymyksistä. Mutta olen saanut ilokseni huomata, etten ole yksin, vaan blogillani on myös lukijoita, jotka jaksavat seurata matkaani ja lukea näitä höpinöitäni vähän sieltä sun täältä, lapsiasioihin kuitenkin päääosin painottuen :) Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen siitä vertaistuesta, mitä teiltä saan sekä siitä, että jaksatte kulkea mukana ja kommentoida kirjoituksiani. On aina ihana huomata, kuinka niin pidempään blogiani seuranneet kuin myös uudetkin lukijat löytävät tänne tutustumaan niihin siivuihin elämästäni, joita täällä jaan. Kiitos teille kaikille siitä, että olette ja elätte matkassani hengessä mukana, olen siitä kovasti onnellinen :)

Verta...

Verta, kyyneleitä ja ehkä vähän myös hikeä.

Heräsin tänään aikaisin aamulla tunteeseen, että sieltä se tuli. Vessaan tarkastamaan asia ja kyllä, uusi kiertohan se täällä taas. Tervetulleeksi en toivota, mutta hyvä että saapui kerta ei kehollani ollut parempaa tarjota - se tietää uuden yrityksen olevan jo ihan nurkan takana. Yrityskierto oli siis pituudeltaan 32 päivää, kuten epäilinkin sen tulevan olemaan.

Muistan, kuinka lääkäri inseminaation jälkeen sanoi, että älä pety jos et tule tästä nyt raskaaksi. Kerroin olevani varautunut siihen, mutta aika hatara oli lupaukseni siitä, etten pettyisi. Tiesin kyllä, että lähtökohdat olivat aivan surkeat sen mysteerirakkulan takia, mutta mutta...

En siis uskonut oikeastaan missään vaiheessa onnistumiseen, koska harvalla se ekasta tärppäilee. Mutta lauantai-iltana, kun huimasi niin että meinasin lähes pyörtyä, sekä kummalliset alavatsanippailut saivat mut hetken miettimään, että josko sittenkin. Tein siitä sitten raskaustestin, josta otin kuvan, jonka lähetin eräälle kaverilleni ja vielä toisellekin. Kuva oli hyvin sumea surkean valaistuksen takia (luonnonvaloa ei ollut), joten siitä ei saanut kunnolla selvää. Mutta molemmat olivat sitä mieltä, että siinä saattaisi ehkä olla kaksi viivaa... Ja sehän toki herätti minussa toivoa. Päätin, että haen digitestin seuraavana perjantaina, jos kuukautiset eivät ole silloin vielä alkaneet.

Kunnes sitten koitti tämä tiistaiaamu ja heräsin todellisuuteen. Verta. Eli ei sittenkään...

No petyinkö? Petyin. Aika lailla valtavasti, koska ehdin jo kuvitella että pieni mahdollisuus olisi. Ei niinkään sen viivan takia koska kuvanlaatu oli mitä oli, vaan enemmänkin huimauksen, vatsanippailujen ja sen perusteella, että heräsin toissa yönä syömään, koska vatsassa oli niin huono olo että oli aivan pakko. Nyt aamulla tajusin, että kaikki se on ollutkin jotain aivan muuta. Niitä haamuoireita, kehon järjestämää huijausta tai sitten olen itse yrittänyt huijata kehoani. Makasin hereillä kauan. Tuntui, ettei uni enää tule millään. Jossakin vaiheessa naapurin vauva huusi rapussa ja mulla oli koko alavatsa molemmin puolin aivan tulessa (kuukautiskipuja). Siinä kohtaa alkoi itkettää. Se vauvan parku tuli kuin tilauksesta.

Ymmärrän edelleen, että harvoilla ensimmäinen kerta onnistuu, ja että suurin osa raskautuu jonkin aikaa sitten lukemani artikkelin mukaan viimeistään kolmannella yrittämällä. Mutta on myös niitä, joilla kestää. Useamman inseminaation jälkeen ainoa keino saattaa olla enää koeputkihedelmöitys. Lyödään nyt faktat tiskiin. Hedelmöityshoidot ovat yksityisellä puolella melkoisen kalliita. Olen tähän asti käyttänyt hoitoihin kaikki säästöni. Tällä hetkellä tilanne on se, että säästökirstussani on varaa enää yhteen inseminaatioon, johon olki on jo valmiina. Ja jos vielä oikein nipistän ja kiristän, jos hyvin käy, löytyy ehkä siihen kolmanteenkin. Mutta jos homma ei onnistu, yritykseni ovat sitten siinä. Tai siis ne jäävät ainakin pidemmälle tauolle. Koeputkihedelmöitykseen en nyt voi taloudellisesti mitenkään revetä. Sitten täytyisi muuttaa elämän muitakin suunnitelmia. Keskeyttää opinnot ja alkaa tekemään töitä kokopäiväisesti, laittaa kaikki energia ja aika vain ja ainoastaan työjuttuihin. Opiskelua olen aina pitänyt tärkeänä ja asiana, josta en helposti luovu. Korkeakouluopintoihin tähtääminen vaatii vielä ylioppilaslakin joka tosin on jo ihan nurkan takana, ennen kuin mun on mahdollista päästä juuri siihen koulutukseen johon todella haluan. Nyt en tiedä, mitä tässä pitäisi lopulta tehdä.

Tiedän, että teen hallaa sekä itselleni että kropalleni miettimällä asioita näin pitkälle. Jo pelkkä ajatuskin siitä, ettei viimeistään kolmas inseminaatio onnistuisi, saa palan nousemaan kurkkuun ja mielen musertumaan palasiksi, pelon pintaan siitä, että entä jos ei ikinä. Se vaatisi suuria päätöksiä. Joko joudun lykkäämään lapsihaaveitani usealla vuodella eteenpäin, tai vaihtoehtoisesti keskityn nyt oman alani töihin ja lykkään / hylkään haaveeni unelmieni opiskelupaikasta. Nyt kun miettii asiaa näin, tuntuisi helpommalta päästää irti jälkimmäisestä. Mitä en tekisi lapseni eteen? Silti ratkaisu vaatisi taukoa niin kauaksi, kunnes saisin työasiat kunnolla rullaamaan tasaisesti.

Ja ne joulut. Minulle kovin tärkeä juhla. Jo monena jouluna peräkkäin olen toivonut, että jospa ensi jouluna vatsani olisi jo pyöristynyt. Sitähän toivoin kovasti myös viime jouluna ja mainitsin asiasta täällä blogissakin. Miltä se nyt mahtaa tuntua, jos noiden yritysten jälkeenkään mitään ei ole tapahtunut? Kaikki on vain tyhjää täynnä. Jouluisin kaikki tällainen korostuu vielä aivan eri tavalla. Toiset iloitsevat siitä lapsineen, osa taas käärii vauvatarvikkeita lahjapaketeista kasvavaa vatsaansa silitellen. Tekisin ihan mitä tahansa, että saisin tänä jouluna edes oksentaa aamusta iltaan raskauspahoinvointia. Kärsisin ihan mitä tahansa ikävää oiretta, joka kertoisi raskaudesta ja siitä, että kaikki olisi hyvin. Pelkään, ettei sitä tapahdu. Tällä hetkellä en halua edes ajatella tulevaa joulua tai sitä, kuinka sen vietän. Sen aika ei ole nyt.

Tämä päivä on mennyt ja tulee varmasti menemään synkissä vesissä. Mutta viimeistään huomenna on noustava. Otettava itseään niskasta ja mentävä askel kerrallaan kohti tulevaa, mitä se ikinä tuokaan tullessaan. Soitan ensi maanantaina klinikalle ja varaan uuden ultra-ajan. Lääkäri sanoi viimeksi, että voidaan odottaa ovulaatiota, jota testailen kotona ja menen vasta sitten ultraan ja siitä suoraan inseminaatioon. Päätin kuitenkin nyt, että pyydän päästä tarkistamaan rakkulan tilanteen jo aiemmin. Jos se on yhtä surkea kuin viimeksi, en tiedä haluanko inseminaatiota sellaiseen kiertoon tehtävän, jos lähtökohdat ovat samankaltaiset. Ehkä siinä tapauksessa keskustelemme munasoluja kasvattavasta lääkityksestä tai jotain, mistä lääkäri jo viimeksi mainitsi. Näin jälkikäteen on hyvä itsekseen viisastella, että olisiko sittenkin kannattanut yrittää vasta tässä kierrossa ensimmäisen kerran, jos tilanne olisi parempi. No, myöhäistä sitä nyt on enää vatvoa. Kun oli kiire niin oli kiire ja malttamaton mieli, ja toisaalta olihan ovulaatiotestikin positiivinen. Nyt aion kuitenkin olla tarkempi ja kysellä enemmän. En halua minkään jäävän arvailujen varaan. Jos rakkula ei edelleen kasva, jää tämä kierto väliin ja tehdään vasta seuraavassa, jos saisin vaikka sen lääkityksen.

Näillä mennään. Olo on tyhjä ja surullinen, mutta eteenpäin täytyy kuitenkin kulkea. Tiedän, että osalle lähipiirissäni tämä on onnellinen ja helpottava asia ja he iloitsevat alkaneista kuukautisistani. Toivon vain, ettei kukaan sanoisi sitä minulle suoraan. Olen tehnyt päätöksen, etten matkusta Itä-Suomeen ennen kuin olen raskaana, kuluipa siihen kuukausi tai vaikka vuosi. En tahdo kuulla sanoja siitä, kuinka hyvä on etten onnistunut, ja kuinka minun tulisi lopettaa tällainen hölmöily ja hankkia mies siittämään ja kasvattamaan lasta. Toki näitäkin mielipiteitä on jokaisella oikeus kantaa, mutta kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Onneksi saan myös ihanasti tukea ja kannustavia sanoja kun niitä tarvitsen, ja suurin osa ympärilläni olevista ihmisistä varsinkin täällä ottavat nämä asiat niin loistavasti, että välillä liikutun siitä hengessä elämisen määrästä ja kuinka apua on tarjottu sitten vauvan kanssa. Jatketaan siis yrittämistä, näin helpostihan meillä ei luovuteta :)

Se oikea ja yhteinen perhe

Nyt, kun eduskunnassa käydään (jälleen kerran) keskustelua homojen avioliittoasioihin sekä sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamiseen liittyen, on vähän itsekin sitä tässä pohdittava tarkemmin. Täällä blogissa en ole aihetta tainnut vielä nostaa esille, joten kootaan nyt hieman ajatuksia.

Kuten me kaikki uutisvirtaa seuraavat jo varmasti tiedämme, kansalaisaloite tasa-arvoisen (tai sukupuolineutraalin, millä nimellä sitä nyt kukin haluaa kutsua) avioliittolain kumoamiseksi on viety eduskuntaan. Sen nimisaldo on täyttynyt ja asia on taas tapetilla. Ihan ensiksikin tämä herättää minussa kysymyksen: Kuinka kauan tätä ollaan valmiita vatkaamaan? Milloin asian käsittelylle laitetaan lopullinen piste niin, ettei asiaan sitä kyseenalaistavassa mielessä enää varmasti palata? Lain kumoamisesta seuraisi väistämättä jatkuvasti kiertävä oravanpyörä: Uusi nimenkeräys uuden lain puolesta joka tuodaan taas eduskuntaan, lisää meteliä ja äänestystä. Jos viime vaalikaudella äänestetty avioliittolaki ja sen voimaantulo nyt murretaan, tulee tämä olemaan loputon suo, todellakin juuri sellainen jolle ei loppua näy. Sitäkö me haluamme?

Kuten kaikki minut tuntevat tietävät, olen ehdottomasti tasa-arvoisen avioliittolain puolella. Nyt ja aina. Mielestäni jokaisella parilla tulee olla yhtäläinen oikeus solmia avioliitto, sekä molemmilla osapuolilla saada yhteisten lasten vanhemmuus myös virallisesti siinä missä heterovanhemmillakin. Se ei ole keneltäkään mitään pois, eikä vähennä muiden mahdollisuuksia tai onnea elämästä hitustakaan.

Sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustavilla on kullakin omat syynsä suhtautua siihen negatiivisesti. Toisilla se on uskonto, toisilla vain asenne ja periaate, ettei sellainen ole normaalia ja hyväksyttävää. Näin saakin olla, ja ymmärrän sen kyllä. Jokaisella meillä on oikeus omiin mielipiteisiimme, eikä meidän tarvitse niitä muuttaa siksi, että joku toinen vaatii niin. Uskontoasioissa vakaamukset voivat olla hyvinkin tiukkoja. En missään tapauksessa halua arvostella niitä, enkä tuomita kenenkään uskoa arvottomaksi tai sopimattomaksi. Jokainen voi uskoa mihin itse haluaa, eikä siihen pidä kenenkään puuttua. Mutta. Kun mietitään muita vakaamuksia ja niiden toteuttamista verrattuna sellaisen henkilön elämään, jolla niitä on hyvin vähän tai ei lainkaan. Esimerkiksi Islaminuskoiset, jotka kieltäytyvät syömästä sikaa (vai nautaa? jokatapauksessa jonkin tietyn eläimen lihaa - tarkemmin en ole näistä jutuista perillä). He toteuttavat tätä omassa uskontokunnassaan, mutta eivät taatusti kiellä meitä muita syömästä mitä itse haluamme saati koeta tehdä siitä lainvastaista. Suomessakin on uskontoja, joissa esimerkiksi joulunvietto ei kuulu tapoihin. Sitäkään ei kuitenkaan olla meiltä kielletty.

Homoliittoja käsiteltäessä esimerkiksi tiettyjen kansanedustajien ja toki muidenkin tahojen sekä ns. yksityishenkilöiden suusta kuullaan usein heittoja siitä, kuinka samaa sukupuolta edustavien henkilöiden avioliitot ovat raamatun mukaan väärin ja näin ei kuuluisi kenenkään toimia. Kerran itse keskustellessani homoliitoista, keskustelun toinen osapuoli oli sitä mieltä, että nämä parisuhteet ovat syntiä, ja jokaisen täytyisi tuntiessaan romanttisessa mielessä vetoa samaa sukupuolta olevaan henkilöön lampsia samantien terapiaan jotta ongelma korjaantuisi mahdollisimman nopeaan. Vaikka tämä on todella pöyristyttävää, on mielestäni kai vielä ihan ok, jos joku ajattelee näin koska ketään ei voida väkisin muuttaa, hiljaa mielessään, pamauttamatta kuitenkaan sitä päin näköä, ja toimii siten oman uskontonsa mukaisesti, tekee nämä valintansa itse omaa elämäänsä koskien.

Mutta mikä ei millään tapaa mene ymmärrykseeni on se, miksi jokaisen kansalaisen tulisi elää samojen arvojen mukaisesti? Miksi sen, että joku syystä tai toisesta on eri mieltä, tulisi heijastua myös kyseisestä arvomaailmasta täysin ulkopuolella olevien ihmisten elämään niin radikaalisti, että heiltä todella ollaan valmiita riistämään perusoikeuksia? Kukaan meistä ei ole toistaan niin yläpuolella, että olisi millään tavalla oikeutettu tekemään näin suuria ratkaisuja toisen henkilön elämää koskien.

Osa on huolissaan homoparien lapsista. Että kuinka he pärjäävät elämässä, saavatko tasapainoisen kehityksen, ja voiko heistä ylipäätään tulla kunniallisia kansalaisia sellaisen perheen kasvatteina. Tähän en oikeastaan osaa sanoa muuta, kuin että ainoa syy miksi heidän tasapainoinen elämänsä sateenkaariperhetaustastaan johtuen järkkyisi, on ulkopuolelta tulevat paineet ja asenteet. Lapsi on syntyessään täysin suvaitsevainen, avarakatseinen ja avoin kaikelle. Ympäristöstään hän sitten ottaa esimerkin ja muodostaa omaa arvomaailmaansa. Hän tottuu kotioloissaan olemaan osa aivan tavallista, yhtälailla arvokasta perhettä kuin on mikä tahansa muukin perhe. Syy miksi olen itse hieman huolissani näiden lasten asemasta on se, millä tavalla he tulevat kohdelluksi kotinsa ulkopuolella. Ehkä ikävä kritiikki vaikuttaa eri lapsiin eri tavalla. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät osaa suhtautua kuten oikein olisi ja se valitettavasti näkyy ja kuuluu pitkälle. Tiedän tämän kokemuksesta, vaikkakin eri syystä. Kotona minulle annettiin aina esimerkki, että olen aivan normaali ihminen siinä missä muutkin pienellä poikkeavaisuudella vain, mutta muistan silti peruskouluaikoinani miettineeni, olenko sittenkään. Ulkopuolisten asenteet ottivat jossain kohtaa koville. Ei taatusti tunnu hyvältä kuulla elävänsä epänormaalissa perheessä, koska siellä on kaksi äitiä tai isää. Joissakin tapauksissa vastaava letkauttelu varmasti väistämättä vaikuttaa lapseen. Toivoisin vain, että ihmiset omista asenteistaan huolimatta kykenisivät kohtelemaan myös sateenkaariperheiden lapsia kuten muitakin, vihjailematta tai tuomalla heidän taustaansa muutoinkaan esille negatiivisessa valossa. Perhe kuin perhe, aikuisten lukumäärästä tai sukupuolesta riippumatta on aivan yhtä arvokas, tasapainoinen ja hyvä lähtökohta uudelle elämälle, kukaan ei voi sitä toisin todistaa.

Aiheesta on tehty myös useita tutkimuksia, eikä niistä yhdessäkään ole käynyt muuta ilmi. Ongelmia on jokaisessa perhetyypissä, mutta niiden syyt ovat aivan muualla kuin vanhempien sukupuolessa. Tärkeintä ei ole biologisuus vaan rakkaus, turva ja tasapainoinen elämä. Ne eivät vaadi biologisia siteitä.

En tunne ainuttakaan sateenkaariperhettä, mutta tutustuisin kyllä mielelläni jos sellaisen tilaisuuden joskus saan. Vaikken itse miellä itseäni sateenkaariperheeksi vaan enemmänkin yhden vanhemman sellaiseksi, tulee minullekin vielä taatusti eteen se hetki, kun kysymyksiä alkaa sadella. Olen jo varautunut siihen, kuinka lapsi esittää kysymyksiä isästään ja lähinnä kai siitä, miksi isää ei ole. En koe tätä tilannetta missään mielessä hankalana tai kiusallisena. Kerron kuten asia on: On erilaisia perheitä. Toisissa äiti ja isä, osassa sitten taas jompaa kumpaa kaksi tai vain yksi. Haluan kertoa, että kaikki perheet ovat kokoonpanoistaan riippumatta saman arvoisia. Kerron avoimesti kaikesta tähän liittyen ja vastailen kysymyksiin kiertelemättä ja kaartelematta. En pelkää sitä hetkeä, jolloin joudun niin sanotusti piinapenkkiin :) Kun suhtaudun asiaan itse luontevasti, uskon että myös lapseni tulevat olemaan sujut perhemallimme kanssa niin kauan kunnes se joskus muuttuu jos muuttuu.

Rakkaus on ihana, onnellinen asia ja se kuuluu meille kaikille juuri sen henkilön kanssa, jonka kanssa se tuntuu hyvältä ja oikealta. Kukaan meistä ei itse valitse seksuaalista suuntautumistaan, eikä niin tarvitsekaan olla. Ollaan reilusti onnellisia omasta sekä toistemme puolesta. Kenenkään toisen onni ei vähennä sitä meiltä, parhaassa tapauksessa se voi jopa kasvaa <3

Loppusuoralla

Raapustin tänne postauksen edellisenä iltana. Päädyin kuitenkin sen poistamaan koska tajusin, että olin ehkä avautunut liikaa liian henkilökohtaisesta asiasta. Yleensä en koskaan poista mitään - minkä kirjoitin sen kirjoitin, mutta koska tähän kyseiseen tekstiin sisältyi myös toisen henkilön mielipiteitä vaikkakin ihan todellisia, koin jälkeenpäin ettei niiden jakaminen niin yksityiskohtaisesti tainnutkaan olla järkevää. Joten tehdään uusi postaus ilman henkilökohtaisempaa osiota.

Tänään menee nyt piinapäivä numero yhdeksän. Oireistoa on jonkin verran mutta en tiedä, onko se kuviteltua vai todellista. Aina kun tunnen jotain, ajattelen sen ehkä olevan vain niin sanottua haamuoirehtimista. Olen joskus aiemmin lukenut piinapäivien oireista ja pohdin, toivonko niitä vain niin paljon vai voisiko kehoni kertoa jostakin muutoksesta.

Se, mikä on täysin varmaa on huimaus. Sitä on nyt jatkunut viime loppuviikosta tähän hetkeen saakka. Varsinkin esimerkiksi sohvalta ylös noustessani tunnen sitä selvästi, tai kumartuessa ja siitä suoristautuessa. Tällainen kuuluisi asiaan tavallisesti, jos olisin syönyt jotenkin huonommin. Mutta ruokavalioni on ollut nyt piinapäivien ajan täysin normaali, joten siitä se ei johdu. Vesi maistuu yhä jäillä ja ilman, mutta se on liikunnan tuottamaa nesteytyksen tarvetta. Lauantai-iltana tuli saunoessa heikko ja huono olo, oli pakko lähteä kesken pois. Sellaista en ole koskaan ennen kokenut. Pystyn istumaan saunassa vaikka ja kuinka kauan ilman että tuntuu missään. Tämä vähän herätteli, mutta olo kohentui kohtapuolin siitä, kun pääsin vilvoittelemaan viileän suihkun alle. Tämä huimaus on se, joka ehkä pitää vielä jonkinlaista pientä toivoa yllä, mutta yritän olla senkään perusteella toivomatta liikoja. Yksin se ei vielä tarkoita mitään.

Alavatsanippailuja polttavana on välillä ollut. Tein lisää selvitystyötä ja huomasin, etteivät kuukautismaisetkaan vatsakivut välttämättä sulje raskautta pois, joten sen perusteella ei kannata tehdä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Mutta ne yleisimmät: Ylitsepääsemättömältä tuntuva väsymys, jatkuva kuvotus ja toisaalta myös nälkä, rintojen kipeytyminen ja mielialan vaihtelut puuttuvat kokonaan. Eihän niitäkään kaikilla ole heti, toisilla ei lainkaan mutta kun ottaa huomioon lähtötilanteeni tässä inseminaatiossa uskon kyllä vahvasti, että sieltä se kierto taas alkaa alusta. Siihen olen alkanut jo valmistautumaan ja tehnyt suunnitelmia jo seuraaville piinapäiville. Uusi tuleva inseminaatio on jo vahvasti mielessä.

Ja mikä on sitä kuviteltua tai josta en ole varma? Viime päivinä on usein tuntunut närästyksen tunnetta. En tarkalleen tiedä millaista närästys on, koska en ole sellaista aiemmin kokenut. Mutta luulen tämän olevan sitä: Jossain kurkun ja rintakehän välimaastossa sisälläpäin tuntuvaa polttelun, kirvelyn ja kiristävän tunteen sekaista jäytämistä. Täytyy laittaa merkille väheneekö tämä kun uusi kierto alkaa. Muutama päivä sitten siivosin kissojen hiekka-astioita. Haju tuntui jotenkin tavallista voimakkaammalta ja kerran olin lähellä yökätä sen johdosta. Tämä voi olla vain haavekuva: Olen joskus miettinyt, mahtaako tuo olla raskausaikana hajuaistiherkkyyden vuoksi kovinkin hankalaa puuhaa. Ja nyt sitten alitajuisesti toivoin sen tuntuvan hankalalta, mikä aiheutti ällöttävän hetkellisen reaktion.

Löysin eräästä blogista vinkin kuningatarhyytelökapseleista. Suunnittelin niitä ensi kiertoon, ja laitankin ne pian tilaukseen. Jos ne ehtisivät jo kp1 postissa, voisin syödä yhden kuurin jos siitä vaikka olisi apua. Tämä herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta kaikki keinot on hyvä ottaa käyttöön. Jospa ne avustaisivat hedelmöittymistä ja kierrossa olisi asiat paremmin kuin nyt tässä näytti olevan.

Jäävesirakkaus

Nyt tähän alkuun, kiitos kaikille tsempeistä ja muista kommenteistanne edelliseen postaukseen! Tuntuu vieläkin paremmalta odotella, kun tiedän että noin moni elää hengessä mukana. Pahoittelen, etten saa vastatuksi jokaiselle erikseen. Vastausnappi ei jostakin syystä edelleenkään toimi tässä koneellani olevalla ruudunlukuohjelmalla. Syytä en ole vielä saanut selville, mutta yritetään korjailla ongelmaa jos se vain on mahdollista. Tästä johtuen osa kommenteista saattaa jäädä valitettavasti vielä toistaiseksi ilman vastausta. Luen kuitenkin jokaisen kommentin ja parhaani mukaan koitan vastailla niihin kommenttiboksissa jollakin muulla keinoin :)

Ensimmäinen piinaviikko alkaa kohta olla takana. Olen yrittänyt olla ajattelematta koko tapahtunutta inseminaatiota sekä sen seurauksia. Kyllähän se päivittäin mielessä on, mutta olen mielestäni melko hyvin pystynyt pitämään stressin poissa ja elämään ihan rauhallisin mielin. Olen käynyt joka ilta joko lenkillä tai salilla, ja muutenkin keskittynyt sellaisiin asioihin, jotka pitävät ajatukset sillä tapaa kurissa, etteivät ne tarraudu hoidon lopputulokseen liiaksi. Suht nopeaan on viikko siis kulunut, ensi viikko kulunee aika lailla samoissa merkeissä, elleivät päivät ala madella testipäivän lähestyessä...

Onko ollut oireita? Vannoin, etten kyttää kroppani oirehtimista, enkä kuvittele mitään jos jonkinlaisen tuntemuksen kiinni saan. No tässä kohtaa täytyy perua sanansa, koska kyllä tätä kehoa on tullut kuunneltua jonkin verran. Mitä sitten on tapahtunut, onko jokin ollut erilailla kuin ennen?

Mitään mullistavia muutoksia ei ole oikeastaan tapahtunut. Ehkäpä suurin asia, johon olen kiinnittänyt huomiota on janon tunne. Vesi maistuu tavallista hieman paremmin. Jäävesi on parasta mitä voi olemassa ollakaan. Ja jos en muista pakastaa jääpaloja, ihan jääkylmä vesikin riittää. Tämä on herättänyt ihmetystä, mutta laitan sen lisääntyneen liikunnan piikkiin. Rankka spinning sekä lenkkeily kasvattavat nesteensaannin tarvetta. Silti jäävesi, voiko oikeasti sen ihanampaa ja raikkaampaa asiaa maailmassa olla?

Muutamana päivänä alavatsalla on tuntunut ihan pieniä tuntemuksia. Ei kuukautiskipuja, mutta samalla kohtaa sellaista pientä ns. polttelua.

Olen ollut tuntevinani pientä huimaavaa tunnetta päässä noustessani ylös. En tiedä onko sekään totta vai kuvitelmaa, joten en ota tuota vakavasti.

Eilen olo tuntui hieman flunssaiselta. Kuin olisin ollut tulossa kipeäksi, keuhkot olivat yskäisen tuntuiset, muttei yskittänyt. Voimat menivät ja olin väsynyt, oli pakko hetkeksi käydä pitkäkseen. Laitan edellispäiväisen rankan spinningtunnin aiheuttamaksi tuntemukseksi, voihan tällaista liikunnan jälkeen tulla, tosin ei mulle koskaan ennen ole tullut, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Tuon olon takia kauppareissu kuitenkin siirtyi tälle päivälle.

Tänä aamuna sitten lopulta löin hanskat tiskiin tämän yrityksen suhteen tässä kierrossa. Heräsin aamulla ja aloin tuntea kipua alavatsalla. Sellaista kuukautiskipumaista jomotusta. Ei mitään voimakasta, ei missään tapauksessa sellaista että särkylääke olisi tullut kyseeseen. Mutta kipua kuitenkin. En osaa sanoa oliko se aaltoilevaa vai jatkuvaa. Joku sanoisi ehkä että kiinnittymiskipua, mutta kiinnittyminenhän tapahtuu vasta noin viikon kuluttua hedelmöittymisestä, joten ei se sitä ole. Se on merkki siitä, että uusi kierto alkaa. Tässä kohtaa tosin vielä huomautan, ettei kuukautiskipujen kuuluisi alkaa vielä, sillä jos kuukautiset alkavat, siihen on aikaa vähän reilu viikko, eikä kipujen vielä kuuluisi tulla kuvioihin. Mutta voivathan ne silti tulla, kierrosta riippuen. Jomotus onneksi hävisi ja nukahdin vielä uudelleen. Ainoa ero kuukautiskipuihin tässä oli kivun sijainti. Se tuntui alavatsalla, mutta enemmän lantioluuhun päin kuin tavallisesti. No ehkä se vain säteili sinne ja oikeasti kohtu vain kramppasi...

Että tällaista odottelua täällä. Jos oikein olen ymmärtänyt, varsinaisia oireita tulisi olla vasta kun kiinnittyminen tapahtuu, eli mun tapauksessani vasta ensi viikolla. Ja kaikkihan eivät edes oirehdi, vaikka lopputulos olisikin toivottu. Jäädään siis jälleen odottamaan mitä tuleman pitää. En edelleen usko, että tämä kierto toisi onnen, nuo alavatsajomottelut kyllä toivat ihan selkeää viestiä tilanteesta.