Nyt on taas "se aika kuusta" ja nykyään täällä se tarkoittaa sitä, että uusi yritys kolkuttelee ovella. Eli jännät pari viikkoa tulossa, vaikken tottapuhuen jaksa edes kamalasti enää jännittää. Tulee jos on tullakseen, niin on parempi ajatella ettei päivät kulu vatvoen.
Ajoituksesta ei ainakaan tämä kerta jää roikkumaan, sillä tänä aamuna kp18 ovulaatiotestiin piirtyivät erittäin vahvat viivat lupaillen munasolun irtoavan piakkoin. Nyt ainakin tiedän tarkalleen, että tasan pari viikkoa ja uusi kierto tulee päivälleen silloin jos on tullakseen, toivottavasti pysyisi poissa ensi kesään tai jonnekin sen paikkeille.
Eilen jo luovuttaja piipahti, mutta tänään hän saapuu vielä uudelleen ja hyvä että tämä sopi hänen aikatauluunsa, koska nyt todellakin on se nappihetki. Sitten vaan odotellaan lopputulosta.
Olen täällä suunnitellut, pohtinut ja pähkäillyt tulevaa Joensuun kesäreissuakin. Johonkin kohtaan heinäkuuta se pitäisi sovittaa, mutten oikein vielä tiedä mihin. Jos nyt lähtisin, sujuisivat niin sanotut piinapäivät sukkelammin. Matkailusuunnitelmiamme rajoittavat aina jonkin verran kuitenkin kissanhoitojärjestelyt, joten niidenkin ehdoilla on osittain mentävä, että koska saan hoitajan. Varsinkin näin loma-aikaan ihmisillä on omiakin reissuja suunnitteilla. Joten ihan lyhyellä varoitusajalla ei aina onnistu. Jos taas lähden loppupuolella kuuta, on ovulaation kyttääminen ja aikataulutus oman kierron mukaan ajankohtaisempaa. Kyllähän se hieman syö lomafiilistä jos tiedän joutuvani lähtemään kotiin minä hetkenä hyvänsä sen mukaan miten kroppa päättää toimia. Tarkoitus kun olisi nimenomaan rentoutua ja viettää aikaa mökilläkin rauhassa sen kummemmin tulevia päiviä suunnittelematta. Mut ehkä keksin jotakin ja yritän taiteilla aikataulut mahdollisimman sopiviksi niin, että asiat sujuu kaikkien osapuolten - myös kissojen - kannalta mahdollisimman mutkattomasti :)
keskiviikko 28. kesäkuuta 2017
torstai 22. kesäkuuta 2017
Muutama sananen jatkosta
Meillä on tehty nyt pieniä varasuunnitelmia vauva-asian osalta jatkoa ajatellen. Se tuntuu hyvältä ja jollain tavalla lohduttavalta, kun homma junnaa yhä paikallaan.
Jutusteltiin luovuttajan kanssa jatkosta, ja häneltä itseltään tuli ajatus josko hän kävisi siemennesteanalyysissa tarkistuttamassa, että kaikki on siittiöiden puolesta kunnossa. Tämä sopi toki minullekin ja ajatus tuntuu itseasiassa hyvältäkin. Vaikken ole missään vaiheessa epäillyt raskautumattomuuteni johtuvan siittiöiden heikosta laadusta (vaan jostain syystä uskon että mussa on jotakin häikkää), on sekin vaihtoehto kuitenkin hyvä sulkea pois ettei se jäisi meitä kumpaakaan missään vaiheessa mietityttämään. Yhteistuumin me siis päätettiin, että yritetään vielä pari kiertoa ja jos tärppi ei käy, niin hän menee elokuussa antamaan siemennestenäytteen ja minä puolestani käyn tutkituttamassa ne aiemmin blogissakin esille ottamani veriarvot. Annetaan nyt vielä keskikesälle mahdollisuus tuoda hyviä uutisia tullessaan. Jos elokuun alkupuolella joudun nokakkain kahdeksannen pettymyksen kanssa, aletaan selvitellä mikä mättää. Elellään siis siihen asti ihan rauhassa ja katsellaan mitä on luvassa...
Oon kyllä henkisesti jo täysin varautunut klinikalle paluuseen ja varma siitä, että availen niitä ovia vielä monta kertaa. Ne on ne vaistot mitkä puhuvat ja niitä on vaikea hiljentää. Mutta jos asiat todella kääntyvät siihen suuntaan, niin sitten se vain menee siten. Eipä kai siinä itkut tai maamme-laulut auta, mun on vain kuljettava se polku mikä kuljettavakseni on annettu. Mitään muutakaan en voi. Ehkä se vielä joskus palkitsee ja lopulta huomaan kaiken läpi käyneenä olevani entistäkin vahvempi ihminen, ymmärtäväni taas yhtä asiaa enemmän ja tilaisuuden tullen on helpompaa olla jonkun toisen vastaavanlaisia asioita ja tunteita läpikäyvän tukena, mikä on itselleni tärkeää, koska tiedän kuinka paljon sellainen merkitsee silloin kun arki tuntuu ylitsepääsemättömän rankalta. Ja kuinka olo edes hetkeksi kevenee kun voi purkaa sydäntään sellaiselle ihmiselle, joka todella ymmärtää jo pienestäkin sananalusta mitä tarkoitan. Jotkut vaikeistakin asioista elämässä voivat lopulta olla tietynlainen rikkaus, kunhan ne on ensin hyväksynyt ja oppinut elämään niiden kanssa. Kuten aiemmin elämässäni kokemat vastoinkäymisetkin yhtä lukuunottamatta ovat minua niistä selvittyäni vahvistaneet, uskon ja tiedän että niin tulee tapahtumaan tämänkin asian kanssa sitten myöhemmin. Mutta jos en koskaan tulisi saamaan edes sitä yhtä lasta, en tiedä kuinka helposti nämä sanat tulisivat ulos minun kirjoittaminani tai tulisivatko aivan täysin tällaisina koskaan. Toivottavasti se jää ikuiseksi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi.
Juhannus tulee tänä vuonna olemaan mulle vähän erilainen kuin yleensä. Vietän nimittäin sitä tällä kertaa täällä Helsingissä yksin. Näitä itsekseen vietettyjä juhannuksia taitaa tähänastisen elämäni aikana olla takana kaksi, muuten ollaan menty aina mökille tai vietetty muutamia kaupunkijuhannuksia aina jossakin seurueessa. Mökille olisi tänäkin vuonna ollut kiva lähteä, mutta tuntuu vähän hölmöltä matkustaa Joensuuhun saakka parin päivän takia, kun kuitenkin on viimeistään maanantaina tultava takaisin siltä varalta, että ovulaatio sattuu tulemaan juuri silloin. No onneksi tänäkin kesänä ehtii mökkeillä myöhemminkin. Kaikki kaverit tuntuu pakkailevan matkalaukkujaan ja lähtevän maalle, mutta itse joudun nyt pakosta jäämään kotiin. Tämä yksin vietetty juhannus tulee varmasti silti olemaan ihan kivakin. Olen sosiaalinen luonne ja kaipaan yleensä seuraa ja ihmisiä ympärilleni, mutta joskus on oikeasti ihanaa rentoutua ja vain olla pelkästään omassa seurassaan, kuunnella itseään ja ajatuksiaan ja tehdä ihan mitä huvittaa. Nyt aionkin viettää juhannusviikonlopun ihan täysin omilla ehdoillani ja nauttia tästä täysin siemauksin. Ostaa tuoretta ananasta ja mansikoita, ehkä vähän jäätelöäkin. Saunon pitkän kaavan mukaan ja teen ehkä kasvonaamioita. Saatan käväistä ottamassa lasin kuoharia lähiterassilla - tai sitten vietän pelkkää kotiaikaa, sen näkee sitten. Kaikki saa tapahtua, tulla ja mennä spontaanisti ja miten päin milloinkin tekee mieli olla ja tehdä. Ja koskaanhan en ole kokonaan yksin kotona kun seurana ovat aina eläimet :) Toivotankin hyvää juhannusta kaikille lukijoilleni, missä ja kuinka kukakin sitä tykkää viettää! Mä en tällä kertaa ole ihan niiden perinteisten juhannusmaisemien äärellä - mökillä järvimaisemissa, mut nautin siitä, kun Helsinki luultavasti on hiljaisempi ja luulenpa että moni naapureistakin on reissuillaan, joten talokin saattaa olla melko ääneti.
Jutusteltiin luovuttajan kanssa jatkosta, ja häneltä itseltään tuli ajatus josko hän kävisi siemennesteanalyysissa tarkistuttamassa, että kaikki on siittiöiden puolesta kunnossa. Tämä sopi toki minullekin ja ajatus tuntuu itseasiassa hyvältäkin. Vaikken ole missään vaiheessa epäillyt raskautumattomuuteni johtuvan siittiöiden heikosta laadusta (vaan jostain syystä uskon että mussa on jotakin häikkää), on sekin vaihtoehto kuitenkin hyvä sulkea pois ettei se jäisi meitä kumpaakaan missään vaiheessa mietityttämään. Yhteistuumin me siis päätettiin, että yritetään vielä pari kiertoa ja jos tärppi ei käy, niin hän menee elokuussa antamaan siemennestenäytteen ja minä puolestani käyn tutkituttamassa ne aiemmin blogissakin esille ottamani veriarvot. Annetaan nyt vielä keskikesälle mahdollisuus tuoda hyviä uutisia tullessaan. Jos elokuun alkupuolella joudun nokakkain kahdeksannen pettymyksen kanssa, aletaan selvitellä mikä mättää. Elellään siis siihen asti ihan rauhassa ja katsellaan mitä on luvassa...
Oon kyllä henkisesti jo täysin varautunut klinikalle paluuseen ja varma siitä, että availen niitä ovia vielä monta kertaa. Ne on ne vaistot mitkä puhuvat ja niitä on vaikea hiljentää. Mutta jos asiat todella kääntyvät siihen suuntaan, niin sitten se vain menee siten. Eipä kai siinä itkut tai maamme-laulut auta, mun on vain kuljettava se polku mikä kuljettavakseni on annettu. Mitään muutakaan en voi. Ehkä se vielä joskus palkitsee ja lopulta huomaan kaiken läpi käyneenä olevani entistäkin vahvempi ihminen, ymmärtäväni taas yhtä asiaa enemmän ja tilaisuuden tullen on helpompaa olla jonkun toisen vastaavanlaisia asioita ja tunteita läpikäyvän tukena, mikä on itselleni tärkeää, koska tiedän kuinka paljon sellainen merkitsee silloin kun arki tuntuu ylitsepääsemättömän rankalta. Ja kuinka olo edes hetkeksi kevenee kun voi purkaa sydäntään sellaiselle ihmiselle, joka todella ymmärtää jo pienestäkin sananalusta mitä tarkoitan. Jotkut vaikeistakin asioista elämässä voivat lopulta olla tietynlainen rikkaus, kunhan ne on ensin hyväksynyt ja oppinut elämään niiden kanssa. Kuten aiemmin elämässäni kokemat vastoinkäymisetkin yhtä lukuunottamatta ovat minua niistä selvittyäni vahvistaneet, uskon ja tiedän että niin tulee tapahtumaan tämänkin asian kanssa sitten myöhemmin. Mutta jos en koskaan tulisi saamaan edes sitä yhtä lasta, en tiedä kuinka helposti nämä sanat tulisivat ulos minun kirjoittaminani tai tulisivatko aivan täysin tällaisina koskaan. Toivottavasti se jää ikuiseksi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi.
Juhannus tulee tänä vuonna olemaan mulle vähän erilainen kuin yleensä. Vietän nimittäin sitä tällä kertaa täällä Helsingissä yksin. Näitä itsekseen vietettyjä juhannuksia taitaa tähänastisen elämäni aikana olla takana kaksi, muuten ollaan menty aina mökille tai vietetty muutamia kaupunkijuhannuksia aina jossakin seurueessa. Mökille olisi tänäkin vuonna ollut kiva lähteä, mutta tuntuu vähän hölmöltä matkustaa Joensuuhun saakka parin päivän takia, kun kuitenkin on viimeistään maanantaina tultava takaisin siltä varalta, että ovulaatio sattuu tulemaan juuri silloin. No onneksi tänäkin kesänä ehtii mökkeillä myöhemminkin. Kaikki kaverit tuntuu pakkailevan matkalaukkujaan ja lähtevän maalle, mutta itse joudun nyt pakosta jäämään kotiin. Tämä yksin vietetty juhannus tulee varmasti silti olemaan ihan kivakin. Olen sosiaalinen luonne ja kaipaan yleensä seuraa ja ihmisiä ympärilleni, mutta joskus on oikeasti ihanaa rentoutua ja vain olla pelkästään omassa seurassaan, kuunnella itseään ja ajatuksiaan ja tehdä ihan mitä huvittaa. Nyt aionkin viettää juhannusviikonlopun ihan täysin omilla ehdoillani ja nauttia tästä täysin siemauksin. Ostaa tuoretta ananasta ja mansikoita, ehkä vähän jäätelöäkin. Saunon pitkän kaavan mukaan ja teen ehkä kasvonaamioita. Saatan käväistä ottamassa lasin kuoharia lähiterassilla - tai sitten vietän pelkkää kotiaikaa, sen näkee sitten. Kaikki saa tapahtua, tulla ja mennä spontaanisti ja miten päin milloinkin tekee mieli olla ja tehdä. Ja koskaanhan en ole kokonaan yksin kotona kun seurana ovat aina eläimet :) Toivotankin hyvää juhannusta kaikille lukijoilleni, missä ja kuinka kukakin sitä tykkää viettää! Mä en tällä kertaa ole ihan niiden perinteisten juhannusmaisemien äärellä - mökillä järvimaisemissa, mut nautin siitä, kun Helsinki luultavasti on hiljaisempi ja luulenpa että moni naapureistakin on reissuillaan, joten talokin saattaa olla melko ääneti.
sunnuntai 18. kesäkuuta 2017
Hellepäivän herkkuja: Neljän hedelmän smoothie ja raparperirahkaa
Kuten niin monena muunakin kesänä, myös tänä vuonna pähkäilin pitkän aikaa, mistä löytäisin raparperia mahdollisimman ison kasan. Sellaisen, josta riittäisi pidemmäksikin aikaa. Tähän asti joku on aina tuonut sitä joko omalta tai jonkun tuttujen pihoilta, Joensuussa sitä on saatavilla ihan omastakin takaa mökiltä mutta täällä pääkaupunkiseudulla tarjontaa on ollut melko vähänlaisesti. Reilu viikko taaksepäin tein kuitenkin löydön Prismasta ja myöhemmin myös S-Marketista, nappasin hyllystä isot niput mukaani ja tein tämän kesän ekat raparperiherkut. Raparperi on niin ihanaa, maukasta ja sopii monenlaisiin juttuihin loistavasti.
Kuorin kolme isoa vartta, pilkoin paloiksi ja keitin pehmeäksi, lisäsin keitinveteen vähän sokeria tasoittamaan raparperin kirpeyttä. Kannattaa varoa, etteivät palaset pääse hajoamaan veteen, sillä silloin niitä on vaikea saada siivilöityä ja ihana maku hukkuu lähes kokonaan pois. Sitten vain purkillinen vaniljarahkaa ja pari desiä ripauksella sokeria maustettua kermavaahtoa sekaisin, ja jäähdytetyt, hienonnetut raparperit mukaan. Koristeeksi sopii tuore mansikka tai mikä tahansa muu marja.
Johtuu varmasti aika suurilta osin kesän lämpöisistä ja varsinkin näistä hellepäivistä, kun mulle iskee järjetön himo kaikkeen raikkaaseen ja kylmään. Sen joka aamuisen kaurapuuron syömisen sijaan pilkon usein herkkulautasen tuoreista marjoista ja hedelmistä tai vaihtoehtoisesti teen niistä ison lasillisen smoothieta erilaisin variaatioin.
Tuoretta ananasta, banaania, mangoa ja papaijaa. Kahta jälkimmäistä tulee ostettua aivan liian harvoin. Etsin alunperin passionhedelmää, mut korvasin papaijalla eikä harmittanut jälkeenpäin :) Vähän turkkilaista jogurttia sekaan ja blenderiin.
Meillä on parvekkeen kesäsisustuskin valmistumassa hyvää vauhtia. Toiset hoitavat nämä hommat jo alkukeväästä kun taas täällä se on jäänyt vähän turhan myöhäiseksi. Mut vielähän tässä ehtii. Istutin ensimmäistä kertaa täällä asuessani muutamia hyötykasveja, koska mikäs sen parempaa lähiruokaa kuin omasta penkistä poimitut salaatit, tomaatit, mansikat, yrtit ja chilit. Salaatit ottivat vähän takapakkia: Samantien kun pientä lehteä alkoi puskemaan mullasta, kävivät kissat aterioimassa ne heti sillä hetkellä. Istutin uudet ja nyt täytyy olla parvekkeella vahtimassa niiden ulkoilua että saadaan joskus salaattitarjoilu ruokapöytäänkin asti. Jos joltakin löytyy vinkkejä miten kasveja voisi suojata, otan niitä vastaan mielelläni. Chilin puolesta tuskin tarvii hirveästi pelätä, on sen verran tymäkkää ainakin siemenpakkauksen mukaan, että saa itsekin olla varovainen sen kanssa sitten aikanaan ettei tule käyttäneeksi liikaa kerralla. Saatan laittaa vielä perunaakin saaveihin, kunhan ensin selvittelen vieläkö tänä kesänä ehtii vai jääkö ensi kevääseen. Kyllä se viljely onnistuu kaupunkilaisellakin :)
Kuorin kolme isoa vartta, pilkoin paloiksi ja keitin pehmeäksi, lisäsin keitinveteen vähän sokeria tasoittamaan raparperin kirpeyttä. Kannattaa varoa, etteivät palaset pääse hajoamaan veteen, sillä silloin niitä on vaikea saada siivilöityä ja ihana maku hukkuu lähes kokonaan pois. Sitten vain purkillinen vaniljarahkaa ja pari desiä ripauksella sokeria maustettua kermavaahtoa sekaisin, ja jäähdytetyt, hienonnetut raparperit mukaan. Koristeeksi sopii tuore mansikka tai mikä tahansa muu marja.
Johtuu varmasti aika suurilta osin kesän lämpöisistä ja varsinkin näistä hellepäivistä, kun mulle iskee järjetön himo kaikkeen raikkaaseen ja kylmään. Sen joka aamuisen kaurapuuron syömisen sijaan pilkon usein herkkulautasen tuoreista marjoista ja hedelmistä tai vaihtoehtoisesti teen niistä ison lasillisen smoothieta erilaisin variaatioin.
Tuoretta ananasta, banaania, mangoa ja papaijaa. Kahta jälkimmäistä tulee ostettua aivan liian harvoin. Etsin alunperin passionhedelmää, mut korvasin papaijalla eikä harmittanut jälkeenpäin :) Vähän turkkilaista jogurttia sekaan ja blenderiin.
Meillä on parvekkeen kesäsisustuskin valmistumassa hyvää vauhtia. Toiset hoitavat nämä hommat jo alkukeväästä kun taas täällä se on jäänyt vähän turhan myöhäiseksi. Mut vielähän tässä ehtii. Istutin ensimmäistä kertaa täällä asuessani muutamia hyötykasveja, koska mikäs sen parempaa lähiruokaa kuin omasta penkistä poimitut salaatit, tomaatit, mansikat, yrtit ja chilit. Salaatit ottivat vähän takapakkia: Samantien kun pientä lehteä alkoi puskemaan mullasta, kävivät kissat aterioimassa ne heti sillä hetkellä. Istutin uudet ja nyt täytyy olla parvekkeella vahtimassa niiden ulkoilua että saadaan joskus salaattitarjoilu ruokapöytäänkin asti. Jos joltakin löytyy vinkkejä miten kasveja voisi suojata, otan niitä vastaan mielelläni. Chilin puolesta tuskin tarvii hirveästi pelätä, on sen verran tymäkkää ainakin siemenpakkauksen mukaan, että saa itsekin olla varovainen sen kanssa sitten aikanaan ettei tule käyttäneeksi liikaa kerralla. Saatan laittaa vielä perunaakin saaveihin, kunhan ensin selvittelen vieläkö tänä kesänä ehtii vai jääkö ensi kevääseen. Kyllä se viljely onnistuu kaupunkilaisellakin :)
maanantai 12. kesäkuuta 2017
Öisiä ajatusvirtoja
Nyt tuli sen verran pitkä ja moniasiasisältöinen postaus, että tätä on vaikea edes otsikoida järkevästi. Yöt ovat tällaista aikaa. Sitä tulee kirjoittaneeksi paljon, ja ajatelleeksi vieläkin enemmän eikä oikein taida osata lopettaa...
Tänään koitti taas kp 1. Ovisarvoitus siis ratkesi, ja se tapahtui 99,9 prosentin varmuudella kiertopäivänä 18. Tutustuin edellisessä postauksessa käsittelemääni aiheeseen vielä tarkemmin googlen avustuksella. Sain samanlaisia kantoja asiaan monista lähteistä: Yrityksen ei välttämättä tarvitse osua juuri ovulaatiopäivälle. No, ei se ehkä sittenkään tässä kohtaa kamalasti lohduta, mutta toisaalta klinikoillakin tähdätään hoidoissa aina juuri siihen ovulaatiopäivään tärppiä ajatellen otollisimman mahdollisen ajankohdan takaamiseksi. Kuten totesin viimeksikin, yksilöllistähän kaikki on ja toisilla se todella voi vaatia juuri sen nappiajankohdan. Ensi kerralla siis tehdään tämä nyt niin huolellisesti kuin ikinä vain pystytään. Siitä tuleekin pienimuotoinen jännitysnäytelmä, koska tosiaan luovuttaja on lähdössä reissuun kesäkuun lopulla ja totisesti toivon, että kroppa toimisi nyt kuten kuuluukin ja järkkäisi itsensä ovulaatiotilaan ennen sitä - muuten tämäkin kierto jää rempalleen. Mutta kuitenkin yritetään vaikka sitten liian ajoissa. Parempi sekin kuin ei yritystä ollenkaan, onpahan edes pieni mahdollisuus.
Siitä on nyt lähes tarkalleen vuosi, kun sain klinikalta odotetun soiton biologilta. Muistan vieläkin hetken, kun tein valinnan tulevan luovuttajani suhteen ja varasin pari siittiöolkea pakkaseen. Ensimmäinen hoito oli tarkoitus tehdä elokuussa ja näin myös toimittiin. Voi sitä onnen- ja jännityksentäyteistä odotusta kun kuukausi vaihtui ja ymmärsi että pian tositoimet alkavat vihdoin ensimmäisellä folliultralla.
Vaikka tiesin ja varauduinkin siihen, ettei kaikki välttämättä mene ihan putkeen, olin ennen ensimmäistä hoitoa kuitenkin toiveikas ja taisinpa ajatella että kyllä se pian onnistuu. Ei ehkä ensimmäisellä, mutta toisella tai viimeistään kolmannella kerralla nyt ainakin tulee kohdalleni se odotettu onnenkantamoinen. Olin niin monesta blogista lukenut, kuinka nopeasti se käy. Käydään inseminaatiossa tai parissa ja tullaan raskaaksi. Toki oli niitä toisenlaisiakin tarinoita, mutta ne olivat hyvin pientä vähemmistöä tai sitten niitä ei vain osunut lukulistalleni tarpeeksi. Tuudittauduin ja luotin sokeasti siihen, että kuulun itsekin tuohon enemmistöön ja työnsin samalla ajatusta pidemmästä taipaleesta tuonemmas.
Muistan kirjoittaneeni täällä ja pohtineeni myös itsekseni, kuinka minulla jo ensi kesänä todennäköisesti on oma vauva. Kuinka työnnän häntä vaunuissa läheisillä metsäpoluilla ja merenrannalla. Olin niin totaalisen uppoutunut siihen mielikuvaan. Mietin, minne laitan eläimet kun lähden synnyttämään: Kuka ottaa koiran luokseen niiksi muutamaksi päiväksi kun olen sairaalassa, kuka käy ruokkimassa kissat ja huolehtii että niillä on kaikki mitä ne tarvitsevat. Kyllä kaikki sujuu, menee hyvin. Meneehän.
Nyt kun ajattelen tuota kaikkea jälkeenpäin, tunnen itseni aivan hölmöksi. Suorastaan sinisilmäiseksi. Ihmisellä on lupa haaveilla, unelmoida ja punoa mieli pullolleen vaaleanpunaista hattarapilveä niin paljon ja hartaasti kuin hyvältä tuntuu. Meillä ihan jokaisella on. Mutta jollakin tapaa ne jalat olisi ollut hyvä pitää maassa. Mielestäni silloin pidinkin, mutta olisin voinut seistä tukevammin, tuntea maankamaran sen verran selkeänä jalkojeni alla että olisin paremmin tiedostanut myös sen toisen vaihtoehdon. Että muista: Ensi kesänä voit olla myös ilman vauvaa. Ihan kokonaan ilman, ilman edes kohdussa elämäänsä aloittelevaa pienenpientä alkiota. Joku toinen hakee lastenvaunut puolestasi lastentarvikeliikkeestä omalle vauvalleen ja saat itse huolehtia myös lemmikeistäsi vielä kauan. Tämä olisi pitänyt takoa tajuntaan vieläkin paremmin. Ei olisi riittänyt, että joku tekee sen puolestani - tai yrittää tehdä, vaan minun olisi pitänyt osata ajatella sitä enemmän ihan itsenäisesti omasta aloitteestani. Ehkä oloni olisi nyt vähän parempi ja keveämpi.
Jos joku olisi silloin kertonut, että joudun yrittämään ainakin seitsemän kertaa tai enemmän, en tiedä mitä olisin vastannut tai ajatellut. Karvaasti olisin pettynyt aivan varmasti. Onhan se vielä loppujen lopuksi melko vähän. Mutta jatkuvasti lähestytään sitä vuoden rajapyykkiä. Kun on yritetty se vuosi eikä mitään ole tapahtunut. Mitä sitten seuraavaksi? En uskalla enää ajatella, ettei minulle voi käydä niin. Ettei se vuosi tule täyteen minun kohdallani. Olen alkanut jo vakavissani varautumaan siihen enkä enää työnnä sitä pois mielestäni luottaen johonkin sellaiseen, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvää. Päätin viime jouluna, etten enää ajattele ensi joulun olevan erilainen. Nyt päätän, etten ajattele samoin myöskään seuraavasta kesästä.
Haluan kaikesta huolimatta kuitenkin yrittää ajatella myös positiivisia asioita, löytää kaikesta jotakin hyvää tai jonkin tarkoituksen tapahtuneille tai tapahtumatta jääneille asioille ja tietyille vaiheille elämässäni. Uskon vakaasti, että tällä kaikella odotuksella, epätoivolla, surullakin on ollut tuomisinaan myös hyvää. Viime syksyn, talven ja juuri kuluneen kevään aikana se on oikonut mutkia suoriksi, jättänyt minulle tärkeän viestin tulevaisuuttani koskien. En kuullut sitä aiemmin, tai ehkä en halunnut kuulla mutta nyt tiedän varmasti mitä minun täytyy tehdä, mikä on oikein ja miksi paikkani on juuri siellä minne minun kuuluu lähteä hiljalleen kulkemaan.
Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaisesti, haen ensi keväänä opiskelemaan psykologiaa tänne Helsinkiin. Ensimmäisen kerran olen pyöritellyt ajatusta jo pian kymmenen vuotta sitten. Mietin usein, toteuttaako vai ei ja aina päädyin siihen etten minä sellaista, se on niin hirveän pitkä opintie ja olen työhön ehkä liian empaattinen ja helposti toistenkin surujen alle murtuva. Tasaisin väliajoin tuo haave on vuosittain käynyt mielessäni, mutta jostakin syystä olen aina painanut sen takaisin näkymättömiin, piilotellut kuin sitä ei olisikaan keskittyen muihin tulevaisuudensuunnitelmiin. Sitkeästi se on kuitenkin muistuttanut olemassaolostaan ja nyt minä annoin sille periksi.
Silloin kymmenen vuotta sitten, kun olin juuri päässyt peruskoulusta ajattelin, että minulle riittää kunhan vain saan tietojenkäsittelyn perustutkinnon taskuuni, en minä tarvitse mitään muuta. Niissä opinnoissa kuitenkin huomasin haluavani jotakin enemmän. Työuraani ajatellen aivan muunlaisia haasteita, joita voin sanoa todella koko sydämestäni rakastavani. Sellaista haluan työni olevan, täyttäähän se suurimman osan arjestani. En ole saanut vielä tänäkään päivänä datanomin papereita, olen kyllä viittä vaille valmis sellainen kuitenkin ja se riittää siitä koulutuksesta. Sain siitä irti hyvää tietoa ja oppia, mutten sitä mitä todella palavasti tahdon.
Nyt on minun aikani toteuttaa tuo sydämeeni tekemää majapaikkaansa sitkeästi asuttanut haave. Markkinointia ja mainontaa, joka myös on aina minua kovasti kiinnostanut, ehdin opiskella myöhemminkin jos se vielä tuntuu hyvältä silloin. Ja käsikirjoittamista. Nyt on psykologian vuoro ja teen sen osalta parhaani. Haluan auttaa niin lapsettomia kuin syömishäiriöitä sairastaviakin. Toki myös muita, jotka minua tarvitsevat, mutta toivoisin voivani erikoistua heidän tukemiseensa. Siksihän minä aikuislukionkin aloitin, että kaikki ovet olisivat sen jälkeen avoimet. Ja nyt todella niin on. Tai aivan kohta, ensi kevään loppurutistusten jälkeen.
Enkä itseasiassa usko, että tulen koskaan tekemään vain yhtä työtä kerrallaan, vaan niitä tulee aina olemaan kaksi tai muutama rinnakkain, koska pidän vaihtelusta ja siitä, että päivät ovat joskus hyvinkin erilaisia keskenään. En halua jättää ravintovalmennuksia, mutta jatkossa ne säilyvät sivutyönä (kuten nyt opiskeluaikoinakin), sellaisina sillointällöin pyydettäessä tehtävinä, vaikkakin edelleen tärkeinä ja työnä, jota tulen aina tekemään erittäin mielelläni olipa muu työtilanne millainen tahansa. Käsikirjoittamista tahdon tehdä myös ja toivon siihen saavani joskus vielä mahdollisuuksia, mutta se on sitten oma lukunsa jota käsittelen myöhemmin. Ja jos perhettä suodaan, täytyy kuvioita järjestellä erityisellä huolellisuudella. Mutta nyt en rakenna mitään sen varaan, vaan katson elämäntilannettani uudelleen jos siihen on aihetta.
Myös arjesta löytyy iloa. Vaikkei (vielä) olekaan lapsia, niin eläimet tuovat valtavasti onnea ja eläväisyyttä elämään.
Muutamat otokset Oonan tämän kesän ensimmäiseltä uintireissulta. Eläinten touhuja ja riemua on niin mahtava seurata. Tulee itsekin ihan väkisinkin hyvälle tuulelle noiden seurassa, niiltä saa niin valtavasti hyvää energiaa ja rauhaa mielelle...
Tänään koitti taas kp 1. Ovisarvoitus siis ratkesi, ja se tapahtui 99,9 prosentin varmuudella kiertopäivänä 18. Tutustuin edellisessä postauksessa käsittelemääni aiheeseen vielä tarkemmin googlen avustuksella. Sain samanlaisia kantoja asiaan monista lähteistä: Yrityksen ei välttämättä tarvitse osua juuri ovulaatiopäivälle. No, ei se ehkä sittenkään tässä kohtaa kamalasti lohduta, mutta toisaalta klinikoillakin tähdätään hoidoissa aina juuri siihen ovulaatiopäivään tärppiä ajatellen otollisimman mahdollisen ajankohdan takaamiseksi. Kuten totesin viimeksikin, yksilöllistähän kaikki on ja toisilla se todella voi vaatia juuri sen nappiajankohdan. Ensi kerralla siis tehdään tämä nyt niin huolellisesti kuin ikinä vain pystytään. Siitä tuleekin pienimuotoinen jännitysnäytelmä, koska tosiaan luovuttaja on lähdössä reissuun kesäkuun lopulla ja totisesti toivon, että kroppa toimisi nyt kuten kuuluukin ja järkkäisi itsensä ovulaatiotilaan ennen sitä - muuten tämäkin kierto jää rempalleen. Mutta kuitenkin yritetään vaikka sitten liian ajoissa. Parempi sekin kuin ei yritystä ollenkaan, onpahan edes pieni mahdollisuus.
Siitä on nyt lähes tarkalleen vuosi, kun sain klinikalta odotetun soiton biologilta. Muistan vieläkin hetken, kun tein valinnan tulevan luovuttajani suhteen ja varasin pari siittiöolkea pakkaseen. Ensimmäinen hoito oli tarkoitus tehdä elokuussa ja näin myös toimittiin. Voi sitä onnen- ja jännityksentäyteistä odotusta kun kuukausi vaihtui ja ymmärsi että pian tositoimet alkavat vihdoin ensimmäisellä folliultralla.
Vaikka tiesin ja varauduinkin siihen, ettei kaikki välttämättä mene ihan putkeen, olin ennen ensimmäistä hoitoa kuitenkin toiveikas ja taisinpa ajatella että kyllä se pian onnistuu. Ei ehkä ensimmäisellä, mutta toisella tai viimeistään kolmannella kerralla nyt ainakin tulee kohdalleni se odotettu onnenkantamoinen. Olin niin monesta blogista lukenut, kuinka nopeasti se käy. Käydään inseminaatiossa tai parissa ja tullaan raskaaksi. Toki oli niitä toisenlaisiakin tarinoita, mutta ne olivat hyvin pientä vähemmistöä tai sitten niitä ei vain osunut lukulistalleni tarpeeksi. Tuudittauduin ja luotin sokeasti siihen, että kuulun itsekin tuohon enemmistöön ja työnsin samalla ajatusta pidemmästä taipaleesta tuonemmas.
Muistan kirjoittaneeni täällä ja pohtineeni myös itsekseni, kuinka minulla jo ensi kesänä todennäköisesti on oma vauva. Kuinka työnnän häntä vaunuissa läheisillä metsäpoluilla ja merenrannalla. Olin niin totaalisen uppoutunut siihen mielikuvaan. Mietin, minne laitan eläimet kun lähden synnyttämään: Kuka ottaa koiran luokseen niiksi muutamaksi päiväksi kun olen sairaalassa, kuka käy ruokkimassa kissat ja huolehtii että niillä on kaikki mitä ne tarvitsevat. Kyllä kaikki sujuu, menee hyvin. Meneehän.
Nyt kun ajattelen tuota kaikkea jälkeenpäin, tunnen itseni aivan hölmöksi. Suorastaan sinisilmäiseksi. Ihmisellä on lupa haaveilla, unelmoida ja punoa mieli pullolleen vaaleanpunaista hattarapilveä niin paljon ja hartaasti kuin hyvältä tuntuu. Meillä ihan jokaisella on. Mutta jollakin tapaa ne jalat olisi ollut hyvä pitää maassa. Mielestäni silloin pidinkin, mutta olisin voinut seistä tukevammin, tuntea maankamaran sen verran selkeänä jalkojeni alla että olisin paremmin tiedostanut myös sen toisen vaihtoehdon. Että muista: Ensi kesänä voit olla myös ilman vauvaa. Ihan kokonaan ilman, ilman edes kohdussa elämäänsä aloittelevaa pienenpientä alkiota. Joku toinen hakee lastenvaunut puolestasi lastentarvikeliikkeestä omalle vauvalleen ja saat itse huolehtia myös lemmikeistäsi vielä kauan. Tämä olisi pitänyt takoa tajuntaan vieläkin paremmin. Ei olisi riittänyt, että joku tekee sen puolestani - tai yrittää tehdä, vaan minun olisi pitänyt osata ajatella sitä enemmän ihan itsenäisesti omasta aloitteestani. Ehkä oloni olisi nyt vähän parempi ja keveämpi.
Jos joku olisi silloin kertonut, että joudun yrittämään ainakin seitsemän kertaa tai enemmän, en tiedä mitä olisin vastannut tai ajatellut. Karvaasti olisin pettynyt aivan varmasti. Onhan se vielä loppujen lopuksi melko vähän. Mutta jatkuvasti lähestytään sitä vuoden rajapyykkiä. Kun on yritetty se vuosi eikä mitään ole tapahtunut. Mitä sitten seuraavaksi? En uskalla enää ajatella, ettei minulle voi käydä niin. Ettei se vuosi tule täyteen minun kohdallani. Olen alkanut jo vakavissani varautumaan siihen enkä enää työnnä sitä pois mielestäni luottaen johonkin sellaiseen, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvää. Päätin viime jouluna, etten enää ajattele ensi joulun olevan erilainen. Nyt päätän, etten ajattele samoin myöskään seuraavasta kesästä.
Haluan kaikesta huolimatta kuitenkin yrittää ajatella myös positiivisia asioita, löytää kaikesta jotakin hyvää tai jonkin tarkoituksen tapahtuneille tai tapahtumatta jääneille asioille ja tietyille vaiheille elämässäni. Uskon vakaasti, että tällä kaikella odotuksella, epätoivolla, surullakin on ollut tuomisinaan myös hyvää. Viime syksyn, talven ja juuri kuluneen kevään aikana se on oikonut mutkia suoriksi, jättänyt minulle tärkeän viestin tulevaisuuttani koskien. En kuullut sitä aiemmin, tai ehkä en halunnut kuulla mutta nyt tiedän varmasti mitä minun täytyy tehdä, mikä on oikein ja miksi paikkani on juuri siellä minne minun kuuluu lähteä hiljalleen kulkemaan.
Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaisesti, haen ensi keväänä opiskelemaan psykologiaa tänne Helsinkiin. Ensimmäisen kerran olen pyöritellyt ajatusta jo pian kymmenen vuotta sitten. Mietin usein, toteuttaako vai ei ja aina päädyin siihen etten minä sellaista, se on niin hirveän pitkä opintie ja olen työhön ehkä liian empaattinen ja helposti toistenkin surujen alle murtuva. Tasaisin väliajoin tuo haave on vuosittain käynyt mielessäni, mutta jostakin syystä olen aina painanut sen takaisin näkymättömiin, piilotellut kuin sitä ei olisikaan keskittyen muihin tulevaisuudensuunnitelmiin. Sitkeästi se on kuitenkin muistuttanut olemassaolostaan ja nyt minä annoin sille periksi.
Silloin kymmenen vuotta sitten, kun olin juuri päässyt peruskoulusta ajattelin, että minulle riittää kunhan vain saan tietojenkäsittelyn perustutkinnon taskuuni, en minä tarvitse mitään muuta. Niissä opinnoissa kuitenkin huomasin haluavani jotakin enemmän. Työuraani ajatellen aivan muunlaisia haasteita, joita voin sanoa todella koko sydämestäni rakastavani. Sellaista haluan työni olevan, täyttäähän se suurimman osan arjestani. En ole saanut vielä tänäkään päivänä datanomin papereita, olen kyllä viittä vaille valmis sellainen kuitenkin ja se riittää siitä koulutuksesta. Sain siitä irti hyvää tietoa ja oppia, mutten sitä mitä todella palavasti tahdon.
Nyt on minun aikani toteuttaa tuo sydämeeni tekemää majapaikkaansa sitkeästi asuttanut haave. Markkinointia ja mainontaa, joka myös on aina minua kovasti kiinnostanut, ehdin opiskella myöhemminkin jos se vielä tuntuu hyvältä silloin. Ja käsikirjoittamista. Nyt on psykologian vuoro ja teen sen osalta parhaani. Haluan auttaa niin lapsettomia kuin syömishäiriöitä sairastaviakin. Toki myös muita, jotka minua tarvitsevat, mutta toivoisin voivani erikoistua heidän tukemiseensa. Siksihän minä aikuislukionkin aloitin, että kaikki ovet olisivat sen jälkeen avoimet. Ja nyt todella niin on. Tai aivan kohta, ensi kevään loppurutistusten jälkeen.
Enkä itseasiassa usko, että tulen koskaan tekemään vain yhtä työtä kerrallaan, vaan niitä tulee aina olemaan kaksi tai muutama rinnakkain, koska pidän vaihtelusta ja siitä, että päivät ovat joskus hyvinkin erilaisia keskenään. En halua jättää ravintovalmennuksia, mutta jatkossa ne säilyvät sivutyönä (kuten nyt opiskeluaikoinakin), sellaisina sillointällöin pyydettäessä tehtävinä, vaikkakin edelleen tärkeinä ja työnä, jota tulen aina tekemään erittäin mielelläni olipa muu työtilanne millainen tahansa. Käsikirjoittamista tahdon tehdä myös ja toivon siihen saavani joskus vielä mahdollisuuksia, mutta se on sitten oma lukunsa jota käsittelen myöhemmin. Ja jos perhettä suodaan, täytyy kuvioita järjestellä erityisellä huolellisuudella. Mutta nyt en rakenna mitään sen varaan, vaan katson elämäntilannettani uudelleen jos siihen on aihetta.
Myös arjesta löytyy iloa. Vaikkei (vielä) olekaan lapsia, niin eläimet tuovat valtavasti onnea ja eläväisyyttä elämään.
Muutamat otokset Oonan tämän kesän ensimmäiseltä uintireissulta. Eläinten touhuja ja riemua on niin mahtava seurata. Tulee itsekin ihan väkisinkin hyvälle tuulelle noiden seurassa, niiltä saa niin valtavasti hyvää energiaa ja rauhaa mielelle...
perjantai 9. kesäkuuta 2017
Hutiajoituksia
Kuten arvasin, tästäkään kierrosta ei tärppiä saatu, mikä ei sinänsä tullut yllätyksenä. Onhan näitä pettymyksiä jo jonkin verran takana, joten minnekään valtaviin korkeuksiin en enää odotuksiani asettele.
Aloin kerrata tätä viimeisintä ja sitä edeltänyttä yritystä uudelleen. Molemmilla kerroilla olen luottavaisin mielin tehnyt ennakko-oletukset kiertojen pituuksista sen perusteella mitä ne ovat viime aikoina olleet, eli jo muutama kuukausi on tietyn kaavan mukaan menty. Ovulaatiotestejäkin on käytetty, mutta se on joskus joissakin kierroissa melkoista hakuammuntaa tulostulkintoineen - jotain saattaa missata kierroissa, joissa ottamani testikuva sattuu vääränä päivänä olemaan epätarkka. Kun se sitten on heilahtanut tai muuten vain sumea, ja kierto vain etenee ja etenee, on mahdollisen karkurioviksen pelossa pakko toimia mielummin vaikka vähän aiemmin kuin myöhässä tai ei ollenkaan. Näin kävi nyt, edellinen kertakin jälkeenpäin arvioiden taisi suistua totaalisesti puihin. Luteaalivaihe on aina, siis aina (lukuunottamatta Letrozol- ja Pregnylkiertoja) sen 14 päivää. Siitä on sitten aikanaan helppo päätellä ovulaation ajankohta, mutta siinä vaiheessa kun kp 1 saapuu, tulee tieto toki jo auttamattomasti myöhässä.
Tässä kierrossa homma hoidettiin vain yhtenä päivänä, kp 16. Tällöin testasin ovulaatiota Raskauskeijun puikkotestein, jotka olen juuri mulle hyväksi ja helpoimmaksi testivaihtoehdoksi (Clearbluen digitestien ohella) todennut. 100 prosenttista varmuutta en saanut tuloksesta mutta päättelin, että koska kierto on ihan varmasti 30 päiväinen kuten edellinenkin eikä se siitä enempää pitene, on nyt sopiva hetki ja pyysin luovuttajan käymään. 100 prosenttinen varmuus oltiin kuitenkin saatu sille, ettei ovulaatiota tapahtunut aiemmin.
Uuden kierron oletettu alkamispäivä on tänään, mutta mitään ei ole kuulunut. Toki se ehtii vielä alkamaan, onhan päivää jäljellä vaikka ja kuinka... Yleensä vuoto alkaa kuitenkin viimeistään jo aamupäivällä joten todennäköisesti tänään ei ole mitään uutta odotettavissa. Tästä päätellen ovulaatio ei tapahtunut ainakaan kp 16 vaan hyvin todennäköisesti kp 17 tai 18. Satunnaisista alavatsavihlonnoista voisi päätellä, että viimeistään sunnuntaina alkaa siis tapahtua. Eli kierrot ovat alkaneet taas elää ihan omaa elämäänsä, ikävästi heitellä päivällä tai parilla mikä muuten ei ole vakavaa, mutta tätä vauvaprojektia juuri minun kohdallani se kyllä haittaa.
Nyt mietin ajoitusta. Olen joskus kulutellut aikaani siittiöiden elinikää googletellen ja monessa paikkaa niiden on kerrottu elelevän parhaimmassa tapauksessa jopa kuusi päivää, minkä lääkärikin aiemmin klinikalla vahvisti. Siis 2-6 päivää, tietenkin elinaika on kai riippuvainen siittiöiden laadusta. On kuulema parempikin että siittiöt saavat hetken aikaa odotella munasolua kohdussa, mikä saattaa vielä osaltaan parantaa niiden toimivuutta. Jos oletetaan, että siittiöt jaksavat sinnitellä kuuden päivän ajan, ei ovulaation ajankohdan luulisi olevan niin tärkeä seikka. Niiden paripäiväisten kanssa onkin sitten toinen juttu. Mutta jos ne tavoittaa kohdun kp 16, niin eikö vielä 18 päivänäkin tapahtuvan ovulaation pitäisi mahdollistaa raskauden alkaminen. Tietysti tässäkin pätee yksilöllisyys, eikä tähän(kään) oikeaa vastausta voi yleisellä tasolla antaa. Toisilla tämä yksinkertaisesti vain vaatii tarkan ajoituksen ja joillakin, niillä onnekkaammilla riittää kun osuu vähän sinnepäin. Toisaalta on lohdullista tietää, että näiden epäonnisten yritysten jatkumolle voi olla syy niinkin pienessä virhetekijässä kuin ajoituksen väärinarvio. Mutta väkisin siitäkin huolimatta tulee mielenpäälle kysymys, että voiko se ihan oikeasti olla niin hiton tarkkaa, että yritys on osuttava just siihen hetkeen kun munasolu on joko irronnut tai ihan pian irtoamaisillaan. On niin paljon naisia, jotka eivät koskaan ole nähneetkään ovulaatiotestitikkua, mutta siitä huolimatta lisääntyminen käy kuin tanssi. Tai sitten ainakin osalla heistä kierrot ovat niin päivälleen säännölliset, että ovulaatio on yksinkertaista laskea ihan päässälaskun avulla, ja kun yhtälöön lisätään vielä priimasiittiöitä tuottava mies, on erinomaiset lähtökohdat taattu. Näissä biologisissa prosesseissa on niin monta eri tekijää joiden on mentävä putkeen, ja kai tuurillakin on jonkinlainen osuutensa asiaan. Täytynee seuraavalla kerralla olla aivan extrahuolellinen ja varmistaa kroppansa todellinen ja paras valmiustila ennen kuin päästetään uutta siementä matkaan. Saapuisi nyt uusi kierto pian, jotta saataisiin se todellinen ovulaatiopäivä kiinni niin, että se mahtuu myös luovuttajan aikatauluihin ennen hänen kesälomareissujaan.
Niin ja raskaustesti on tehty eilen kp 30. Puhdas negatiivinen eikä raskausoireita, joten raskaudesta kierron venyminen ei voi johtua. Joten odotellaan rauhassa ja ennenkaikkea kärsivällisin mielin ;)
Aloin kerrata tätä viimeisintä ja sitä edeltänyttä yritystä uudelleen. Molemmilla kerroilla olen luottavaisin mielin tehnyt ennakko-oletukset kiertojen pituuksista sen perusteella mitä ne ovat viime aikoina olleet, eli jo muutama kuukausi on tietyn kaavan mukaan menty. Ovulaatiotestejäkin on käytetty, mutta se on joskus joissakin kierroissa melkoista hakuammuntaa tulostulkintoineen - jotain saattaa missata kierroissa, joissa ottamani testikuva sattuu vääränä päivänä olemaan epätarkka. Kun se sitten on heilahtanut tai muuten vain sumea, ja kierto vain etenee ja etenee, on mahdollisen karkurioviksen pelossa pakko toimia mielummin vaikka vähän aiemmin kuin myöhässä tai ei ollenkaan. Näin kävi nyt, edellinen kertakin jälkeenpäin arvioiden taisi suistua totaalisesti puihin. Luteaalivaihe on aina, siis aina (lukuunottamatta Letrozol- ja Pregnylkiertoja) sen 14 päivää. Siitä on sitten aikanaan helppo päätellä ovulaation ajankohta, mutta siinä vaiheessa kun kp 1 saapuu, tulee tieto toki jo auttamattomasti myöhässä.
Tässä kierrossa homma hoidettiin vain yhtenä päivänä, kp 16. Tällöin testasin ovulaatiota Raskauskeijun puikkotestein, jotka olen juuri mulle hyväksi ja helpoimmaksi testivaihtoehdoksi (Clearbluen digitestien ohella) todennut. 100 prosenttista varmuutta en saanut tuloksesta mutta päättelin, että koska kierto on ihan varmasti 30 päiväinen kuten edellinenkin eikä se siitä enempää pitene, on nyt sopiva hetki ja pyysin luovuttajan käymään. 100 prosenttinen varmuus oltiin kuitenkin saatu sille, ettei ovulaatiota tapahtunut aiemmin.
Uuden kierron oletettu alkamispäivä on tänään, mutta mitään ei ole kuulunut. Toki se ehtii vielä alkamaan, onhan päivää jäljellä vaikka ja kuinka... Yleensä vuoto alkaa kuitenkin viimeistään jo aamupäivällä joten todennäköisesti tänään ei ole mitään uutta odotettavissa. Tästä päätellen ovulaatio ei tapahtunut ainakaan kp 16 vaan hyvin todennäköisesti kp 17 tai 18. Satunnaisista alavatsavihlonnoista voisi päätellä, että viimeistään sunnuntaina alkaa siis tapahtua. Eli kierrot ovat alkaneet taas elää ihan omaa elämäänsä, ikävästi heitellä päivällä tai parilla mikä muuten ei ole vakavaa, mutta tätä vauvaprojektia juuri minun kohdallani se kyllä haittaa.
Nyt mietin ajoitusta. Olen joskus kulutellut aikaani siittiöiden elinikää googletellen ja monessa paikkaa niiden on kerrottu elelevän parhaimmassa tapauksessa jopa kuusi päivää, minkä lääkärikin aiemmin klinikalla vahvisti. Siis 2-6 päivää, tietenkin elinaika on kai riippuvainen siittiöiden laadusta. On kuulema parempikin että siittiöt saavat hetken aikaa odotella munasolua kohdussa, mikä saattaa vielä osaltaan parantaa niiden toimivuutta. Jos oletetaan, että siittiöt jaksavat sinnitellä kuuden päivän ajan, ei ovulaation ajankohdan luulisi olevan niin tärkeä seikka. Niiden paripäiväisten kanssa onkin sitten toinen juttu. Mutta jos ne tavoittaa kohdun kp 16, niin eikö vielä 18 päivänäkin tapahtuvan ovulaation pitäisi mahdollistaa raskauden alkaminen. Tietysti tässäkin pätee yksilöllisyys, eikä tähän(kään) oikeaa vastausta voi yleisellä tasolla antaa. Toisilla tämä yksinkertaisesti vain vaatii tarkan ajoituksen ja joillakin, niillä onnekkaammilla riittää kun osuu vähän sinnepäin. Toisaalta on lohdullista tietää, että näiden epäonnisten yritysten jatkumolle voi olla syy niinkin pienessä virhetekijässä kuin ajoituksen väärinarvio. Mutta väkisin siitäkin huolimatta tulee mielenpäälle kysymys, että voiko se ihan oikeasti olla niin hiton tarkkaa, että yritys on osuttava just siihen hetkeen kun munasolu on joko irronnut tai ihan pian irtoamaisillaan. On niin paljon naisia, jotka eivät koskaan ole nähneetkään ovulaatiotestitikkua, mutta siitä huolimatta lisääntyminen käy kuin tanssi. Tai sitten ainakin osalla heistä kierrot ovat niin päivälleen säännölliset, että ovulaatio on yksinkertaista laskea ihan päässälaskun avulla, ja kun yhtälöön lisätään vielä priimasiittiöitä tuottava mies, on erinomaiset lähtökohdat taattu. Näissä biologisissa prosesseissa on niin monta eri tekijää joiden on mentävä putkeen, ja kai tuurillakin on jonkinlainen osuutensa asiaan. Täytynee seuraavalla kerralla olla aivan extrahuolellinen ja varmistaa kroppansa todellinen ja paras valmiustila ennen kuin päästetään uutta siementä matkaan. Saapuisi nyt uusi kierto pian, jotta saataisiin se todellinen ovulaatiopäivä kiinni niin, että se mahtuu myös luovuttajan aikatauluihin ennen hänen kesälomareissujaan.
Niin ja raskaustesti on tehty eilen kp 30. Puhdas negatiivinen eikä raskausoireita, joten raskaudesta kierron venyminen ei voi johtua. Joten odotellaan rauhassa ja ennenkaikkea kärsivällisin mielin ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)