torstai 28. joulukuuta 2017

Ajatuksia pyhien keskellä

Ihan aluksi: Kiitos kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille! Sydäntä lämmittää huomata, että olette ja elätte yhä mukana, vaikka blogin päivitystahti on hiipunut ollen tällä hetkellä hyvin epäaktiivista. Yritän vuoden vaihduttua vähän tsempata edes jonkin verran tihentäen kirjoitusvälejä :)

Joulu on taas vietetty. Pähkäilin jonkin aikaa sitä, poikkeanko tavallisista jouluperinteistämme ja viettäisinkö jouluni tällä kertaa yksikseni ihan vain eläinten kanssa. Sen verran kauan sitä mietin, että kävi tuuri että sain vielä junaliput lauantaiaamulle kun lopulta päätin kuitenkin tulla tänne kotikotiin. Ja kuluivathan ne joulupäivät sitten ihan perinteisen kaavan mukaisesti kuten muinakin vuosina.

Reissun aikana olen yrittänyt kovasti latailla akkuja tulevaa varten: Nukkunut niin paljon kuin nukuttaa ja löhöillyt tuttuun tapaani läppäri kainalossa sängyssä ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa, vaikka tekemättömiä asioita on jonkin verran rästissä - ne ehtii myöhemminkin. Saunonut hiljaisen hämärässä tervan tuoksussa useina iltoina pitkän kaavan mukaan, syönyt ähkyyn saakka kaikenlaisia jouluruokia; laatikoita, kinkkua, karjalanpiirakoita- ja paistia, kalaa, luumurahkaa, suklaata, erilaisia joululeivonnaisia ja paljon muuta joulupöytään kuuluvaa. Lenkkeillyt ulkona koirien kanssa - sillä täällä on lunta ja sen myötä jouluisempi tunnelma, joten siitä on myös täytynyt ottaa kaikki ilo irti. Meillä pääkaupunkiseudulla lunta ei taida vieläkään olla laisinkaan, mikä tähän aikaan vuodesta tuntuu melko synkältä. Alunperin oli tarkoitus lähteä kotiin jo keskiviikkona, mutta venytin paluuta perjantaille. Ehtii sitä silloinkin.

Sain soitettua joulunalusviikolla klinikallekin. Puhelu sujui suhteellisen kivuttomasti: Vähän piti siinä vaiheessa nieleskellä kun jouduin lausumaan sanat "En ole raskaana". Purin hetken hammasta jotta sain pidettyä itseni koossa, jatkaen sitten kertomalla hoitajalle tulevat suunnitelmani. Hän kyseli mitä ollaan lääkärin kanssa sovittu jatkosta. Kerroin inseminaatioaikeistamme ja totesin perään, etten sittenkään enää halua siihen lähteä. Että se yksi olki kannattaa käyttää nyt järkevämmin. Sovittiin, että soittelen sitten uudemman kerran (keväämmällä tai kesällä), kun haluan aloittaa, jotta saadaan reseptiasiat kuntoon ja saan klinikalla neuvoa hormonipistoksiin.

Itse ivf-hoidossa ainakaan tällä hetkellä en oikeastaan osaa pelätä muuta kuin munasolupunktiota ja mahdollista hyperstimulaatiota, joka saattaa pahimmillaan viedä sairaalaan saakka. En pelkää hormonipistoksia tai sitä, miten kroppa saattaa niihin reagoida. Vaikka hoito on inseminaatiota rankempi, on sen kesto niin lyhyt, että peloistanikin huolimatta otan mielelläni vastaan koko paketin, kaiken mitä annetaan. Olen valmis mihin tahansa. Olisin, vaikka hoitovaihe kestäisi kauankin. Tulen aivan taatusti panikoimaan punktiopäivän lähestyessä. Tärisemään klinikan odotuskäytävällä ja voimaan pahoin ennen toimenpidettä. Hokemaan hoitajille ja lääkärille että pelottaa. Koska se todella pelottaa. Tulen mahdollisesti vaikeroimaan kivusta kylppärin lattialla kuuman suihkun alla jos jälkiseurauksia tulee.

Mutta minä kestän kyllä.

Ajatukseni ovat niin tiiviisti mahdollisessa lopputuloksessa. Ja siinä, että ivf tuo tullessaan reilusti paremman mahdollisuuden.

Hän on tärkeintä koko maailmassa.

Koko ivf-suunnitelma kuulostaa tässä kohtaa kaikenkaikkiaan hyvältä ja sopivalta siirrolta, oikealta askeleelta eteenpäin. Tietysti olisin mielummin pitäytynyt kevyemmissä hoidoissa ja matkani odotuksen odotuksesta seuraavaan vaiheeseen lyhyempänä, mutta aina asiat eivät mene kuten tahtoo ja joskus täytyy kulkea pidempi tie. On helpottavaa tietää, että jotain voidaan vielä tehdä, ettei kaikkia kiviä ole käännetty.

On typerää jossitella ja vatvoa mielessään menneitä, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että entä jos olisin hoitoja aloittaesssani valinnut toisin. Jos olisin ollut järkevämpi ja ajatellut asioita pidemmällä tähtäimellä. Olisin voinut skipata koko inseminaatiorumban ja mennä suoraan koeputkihedelmöitykseen. Muistan yhä ne hetket, kun olin aloittamassa hoitoja ja luin netistä lähes kaiken tiedon ivf-hoidosta ja inseminaatiosta mitä käsiini sain. Muistan miettineeni silloin, voisiko sitä suoraan hypätä tehokkaampaan hoitoon, jotta tulosta ehkä saataisi nopeammin. Saattaisin olla nyt jo onnellisesti äiti pienelle, jos olisin valinnut toisin. Mutta niin klinikalla kuin muissakin yhteyksissä puhuttiin ensimmäisenä hoitona inseminaation puolesta, ryhdyin siihen ajatellen sen riittävän ja tuovan minulle onnen. Mutta tässä sitä nyt ollaan. En missään vaiheessa avannut suutani ja ehdottanut sitä lääkärille, painoin ivf-ajatukset taka-alalle ja annoin vain palaa...

Toisaalta niin moni, lähes kaikki joiden hoitokeinoksi ivf ei lähtökohtaisesti ole se ainoa toimiva vaihtoehto, päätyvät inseminaatioon. Näin tein myös minä, eikä siinä ole mitään kummaa tai sellaista, miksi siitä pitäisi näin jälkikäteen itseään soimata. Tapanani ei ole elämässäni katsella taaksepäin, katua tai roikkua menneissä teoissa tai tekemättä jättämisissäni. Olen aina osannut ajatella ja lohduttautua sillä, etten voi muuttaa mennyttä, en vaikka kuinka haluaisin ja murehtisin. Taakse jääneet asiat ovat ja pysyvät, ja vain tulevaan minun on mahdollista tiettyjen rajojen sisällä vaikuttaa ja tehdä parhaani. Niin on hyvä tarttua asioihin nytkin, vaikka se välillä tuntuukin hieman haastavalta.

Kaikki mahdollisuudet ovat tulevassa, ei menneessä. Hoidan nyt kevättalven- ja kevään aikana viimeiset koulurutistukset pois alta, otan kosketusta uuteen opinahjoon osallistumalla psykologian valintakokeeseen ja kaiken tämän jälkeen ovat hoitoasiat taas ajankohtaisia. Aika kesään tuntuu nyt taas kovin pitkältä, mutta joka kerta kun olen näin ajatellut, olen lopulta kuitenkin huomannut ajan kuluneen kuin siivillä. Luotan että niin käy nytkin. Tuleva kevät on niin täynnä muita projekteja, että ne saavat ajantajun lakkaamaan ainakin hetkittäin.

Tästä on hyvä jatkaa. Ja täytyy jatkaa. Toivoen myötätuulia kohti sitä elämäni suurinta ja tärkeintä...

perjantai 15. joulukuuta 2017

Yhä olet niin kaukana

Liian kaukana. Saavuttamaton? Viimeksi astuessani ulos klinikan ovista lähetin hiljaa pyynnön pienen sinne jonnekin: Kunpa elämäsi nyt alkaisi. Kuulisinpa pikkuruisen sydämesi sykkeen ja olisin kuin unessa. Vierisipä kuukausia se yhdeksän. Voi kunpa pian saapuisit, ja saisin sinut syysvauvana syliini.

Mutta kukaan ei kuullut pyyntöäni, et saanut mahdollisuutta. Kahden viikon piina päättyi jo tutuksi tulleisiin yhden viivan kyyneliin.

Letrozolit kasvattelivat mahtavan mollukan. Pistin Ovitrellea ja piinapäivät viimeistelin vielä Lugesteronilla. Mutta ei. Ei mitään. Pelkkää tyhjää. tiesin jo dpo 9 paikkeilla tutuista kohtukrampeista pelin olleen menetetyn. Hajotin itseni taas, ja kuten pelkäsin - joulun alkajaisiksi. Jouluaarretta ei ole...

Vielä yksi olki on pakkasessa. Sitä ei kuitenkaan enää käytetä hukkaan tuhlaillen, vaan harkitusti omaa järjenääntä kuulostellen. Lääkärin kanssa oli puhe, että jos tämä ei onnistu, tehdään oljella vielä yksi inseminaatio ja katsotaan sitten jatkoa. Mutta tässä nyt muutaman päivän asiaa pyöriteltyäni totesin jo itselleni, ettei niin enää tule tapahtumaan, ja aion ilmoittaa saman asian myös klinikalle kunhan tästä taas pääsen sen verran tolpilleni, että pystyn soittamaan sinne parkumatta.

Ajattelin joskus, etten kai minä sentään tähän pisteeseen joudu, että kyllä se onnistuu helpommankin kautta kun vaan tarpeeksi tässä yritetään. Mutta toisin kuin ounastelin, edessä se on väistämättä... Nimittäin ivf-hoito. En vielä tiedä mitä tuumaa lääkäri, mutta itse en enää näe minkäänlaista järjen hiventä jatkaa omalla kohdallani inseminaatiohoitoja kaiken tämän jälkeen, enkä aio niihin suostua. Se on vain rahan, ajan ja henkisen jaksamisen hukkaa. Olen 99 prosenttisen varma, että vaikka kevyitä hoitoja jatkettaisi hamaan tappiin en tule onnistumaan niillä. Ja jos joskus kävisikin inseminaatiotärppi, se erittäin suurella todennäköisyydellä kuluttaisi sitä rahaa ja aikaa rutkasti enemmän. Se yksi ainokainen olki tullaan käyttämään tymäkämpiin toimenpiteisiin enkä suostu enää perääntymään päätöksestäni.

Yksityisen puolen ivf on kallis sijoitus. Ja hoitona melkoisen riskialtista touhua. Laitetaan peliin noin viitisen tonnia (tai ei ihan, kun se olki on jo olemassa) eikä mitään takeita ole onnistumisesta vielä sittenkään. Koko tapahtumaketjussa on niin monta välivaihetta jotka voi mennä persiilleen: Ensin kasvatellaan munarakkuloita ja toivotaan, että niitä alkaisi pullahdella useampi kuin yksi tai kaksi. Kun munasolut on raivattu parempaan talteen jännitellään kuinka monella niistä on kyky hedelmöittyä. Ja kasvaa ja kehittyä hedelmöittymisvaiheesta vielä eteenpäin ilman että kehitys tyssää heti alkuunsa. Ja ne hyperstimulaatiovaarat ja mahdolliset tuoresiirrot ja pakastukset ja pakastuksesta sulatukset ja selviääkö alkio siitä. Ja siirron jälkeen alkavat samat epäonnistumisen riskit mitkä muissakin raskauksissa ovat olemassa. Niinkin voi käydä, ettei yksikään munasolu hedelmöity, ja koko homma leviää ihan tyystin käsiin. Paljon on siis vielä edessä, paljon on toivottavaa ja tehtävää ennen kuin sitten lopulta - ehkä - kaikki saattaisi päättyä onnellisesti...

Ja minulla on vielä se extratyö etsiä joku, jolla on aikaa ravata täällä päivittäin aamuin ja illoin sekoittamassa lääkeaineita ja pistelemässä vatsanahkaani erinäisillä neuloilla - toki voin kulkea itsekin mikäli hormonit eivät kehitä sietämätöntä vatsakipua, jollaisella joku on joskus pelotellut nettikirjoitteluillaan, kun munasarjat alkavat todenteolla painamaan pullistelevista rakkuloista. Ei kai sekään kuitenkaan toimintakykyä täysin lamauta? Ovitrellemaiset esitäytetyt kynäthän ovat ihan helppoa kauraa tuikkia menemään itsekin, mut luulen, että tuon hormonikavalkadin joukkoon mahtuu niitä vaikeampiakin tapauksia, joissa täytyy annostella, mittailla ja olla tarkkaakin tarkempi. Paljon on siis kaikenkaikkiaan asioita, monta liikkuvaa osaa joiden putkeen sujumisen hyväksi voi tehdä vain parhaansa...

Sitä punktiotakin pelkään kuin jotain tuomiopäivää konsanaan. Pelkään että kipu yltyy sellaiseksi että lopulta vain oksennan ja panikoin.

Ihan kaikesta huolimatta olen valmis siirtymään vahvempaan vaihtoehtoon. En näe yhtäkään ainoaa syytä miksi en tätä läpi tarpoisi. Tuleen ei auta jäädä makaamaan, vaan on vain yritettävä vielä kun jotakin voidaan asialle tehdä. Pyörät lähtenevät pyörimään vasta kesällä, koska hoidon tyyriys pakottaa odottamaan ja hankkimaan pullavuutta lompakolle. Ja sittenkin tarvitsee ottaa vielä lainaa tukemaan rahapuolta tässä projektissa. Luojalle kiitos, että opinnot alkavat olla loppurutistuksia vaille valmiit, joten aikaa töille on enemmän.

Mutta kyllä tämä silti tuntuu epäreilulta. Että toiset joutuvat kulkemaan pidemmän matkan, valtaosa taas onnistuu vähemmillä kommervenkeillä ja pääsevät nauttimaan raskauksista, vauvoista ja lapsiperhearjesta ihan tuosta noin vain. Tuntuu, että oma taival on pelkkää yritystä, pettymystä ja yrityksen odottelua. Samaa sarjaa vuodesta toiseen. Mutta on niitäkin joilla asiat ovat vieläkin synkemmin. Vaikka nyt sattuu, niin täytyy vain yrittää tuudittautua ajatukseen että jos joskus saan olla äiti, se tuntuu entistäkin paremmalta, ja olen vieläkin onnellisempi kuin koskaan uskoinkaan. Kun tästä joulusta nyt jotenkuten selviäisin (se on ihan kaikista eniten se lasten ja lapsiperheiden juhla, jolloin oma tyhjä syli vain entisestään korostuu), niin ehkä tämä tästä taas... Jotenkin.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Rahalla saa, ja hevosella pääsee

Se pitää paikkansa hyvinkin monen asian kohdalla, mutta ihan kaikkea ei rahallakaan voi ostaa. Esimerkiksi lasta. Raskautumisen edellytykset ovat lopulta jossakin aivan muualla kuin paksussa rahapinkassa.

Moni tuttavapiirissäni on matkani varrella ollut kiinnostunut hedelmöityshoitojeni kustannuksista. Siitä, minkä verran mistäkin toimenpiteestä, siittiöistä jne on saanut pulittaa, ja kuinka paljon oikein olen valmis tähän projektiin rahallisesti satsaamaan. Hinnat löytyvät hedelmöityshoitoklinikoiden nettisivuilta. Niissä on jonkin verran klinikkakohtaista eroa, mutta asiaa viime aikoina mielenkiinnosta hieman tutkittuani ja vertailtuani eri klinikoiden taksoja olen todennut, etteivät hintaerot ole mitenkään hurjan suuret. Ja lopulliseen summaanhan toki vaikuttaa aina hoitojen sekä tarvittavien tutkimusten määrä, mikä lopulta määräytyy aina yksilöllisesti, ja harvan loppulaskut pitävät sisällään täsmälleen samanlaisen summan.

Olen aina halunnut pitää tarkat lukemat vain itseni ja klinikan välisenä tietona, enkä siksi ole tehnyt esimerkiksi blogiin niistä minkäänlaista yhteenvetoa. En itseasiassa ollut aiemmin täysin perillä centintarkasta summasta joka tähänasti on hoitoihin uponnut, niinpä muutama viikko sitten tartuin laskimeen ja näppäilin siihen aika litanian numeroita ensimmäistä kertaa yhteen. Onhan se summa melkoinen, nelinumeroinen ja pian jo kutosalkuinen lääkkeineen kaikkineen. Kun huomioidaan alkututkimukset, itse toimenpiteet kolmen hoitokerran osalta, hormonilääkitykset (jotka omalla kohdallani ovat vain hyvin pieni osa kokonaissummaa), pari ylimääräistä ultraa (niitäkin voi joskus yllättäen tulla), siittiöoljet ja luovuttajan oikeusmaksu ja kuljetus, on potti kasvanut kuin huomaamatta... eikä loppua näy. Tuolla summalla olisi saanut helposti jo koeputkihedelmöityksen, jos olisi siihen heti alkujaan lähtenyt. Mutta en silti valita...

Asiaa tiedustelleille olen avannut hintatietoja noin suurinpiirtein-tarkkuudella - että jokaisen yrityskerran loppusumma lähentelee noin tuhatta euroa.

Ja useinmiten saan vastaukseksi kauhistuneita huokauksia. Että miksi, miten noin voi olla, en minä maksaisi noin suuria summia.

Mutta niin se vain on: Lääkärit, biologit ja muu asiaankuuluva henkilöstö ymmärrettävästi tarvitsee palkkansa ja spermapankki korvauksensa.

Osa miettii, eikö olisi olemassa jokin muu vaihtoehto, jokin ilmainen. Esimerkiksi se että odottaisin ihan rauhassa sopivan miehen löytymistä, jottei lapsen hintalappu kasvaisi niin suureksi. Tai sitten hankkiutuisin salaa raskaaksi jollekin satunnaiselle miehelle tämän tietämättä. Jälkimmäistä olen täällä blogissa jo käsitellyt, joten lähes jokainen kantani siihen jo tietääkin - minusta tarkoituksellinen toiselta tietämättä raskautuminen ja sen täydellinen salaaminen on yksinkertaisesti todella väärin. Myös siittiöiden oman luovuttajan etsimistä kotikonsteihin on ehdotettu, joka on mielestäni ajatuksena hyvä ja toimiva, mutta sopivan, luotettavan ja molemminpuolisia sääntöjä ja sopimuksia kunnioittavan sellaisen löytyminen ottaa aikaa, voi viedä jopa vuoden tai useamman koska heitä ei kasva puissa, sen olen saanut todeta. Juuri heitä, jollaisen kanssa lasta tämän vuoden kevään ja kesänajan yritimme - hän oli luovuttajana nappivalinta. Kumppanin odottamiseen liittyen minulla on ajatuksia hereillä enemmänkin, mutta avaan niitä sitten toisessa postauksessa syvemmin.

Joskus kaikki tämä on saanut aikaan jopa pienimuotoista väittelyä siitä, onko klinikkatouhussa korkeiden hintojen vuoksi ylipäätään minkään valtakunnan tolkkua.

Rahaa on kulunut ja kuluu yhä. Kehoitukset käyttää se johonkin muuhun hieman kummastuttavat. Mikä voisi olla oikeampi paikka sijoittaa kuin elämäni tärkein haave ja tavoite, lapsiperheen perustaminen. Voisin toki matkustella, tuhlata kenkiin, laukkuihin ja vaatteisiin tai juhlia aamuun asti ravintoloissa viikosta toiseen. Mutta en saa sellaisesta kuin hetken ilon verraten oman lapsen tuomaan onneen. Toki tuo kaikki on mukavaa ja välillä tervetullutta, mutta oma lapsi menee kirkkaasti tuon kaiken ohi ja noita luettelemiani asioita voin toteuttaa muutenkin. Ainoa oikeasti järkevä vaihtoehto rahojen käyttötarkoitukseksi voisi olla joko asuntosäästäminen tai säästötili lemmikkieni mahdollisia yllättäviä suurempia kuluja varten, tai miksei omianikin. Mutta niistäkin selviän kyllä jos todellinen tarve tulee. En kadu ainoatakaan euroa, jonka olen hedelmöityshoitoihini laittanut.

Kun aloitin hoidot, mietin rahaa enemmän. Sen kulumista ja sitä, kuinka suuren siivun projekti esikoisen alullelaitto kukkaroni sisällöstä tulee haukkaamaan ennen kuin lopputulos mahdollisesti on toivottu. Silloin sillä oli ehkä jollakin tapaa merkitystä, taisin toivoa etten ihan hirveän montaa tonnia köyhtyisi. Kun naputtelin Parin ensimmäisen hoitokerran maksunsaajatietoja verkkopankissa, taisin miettiä maksavani nyt joltakin osin turhasta ja rahat menivät tavallaan hukkaan. Ajan kuluessa ja hoitokertojen lisääntyessä suhtautumiseni on muuttunut tietyllä tapaa rennommaksi. Koen, että nyt kun ollaan tekemisissä suurten - siis todella suurten, tärkeiden ja merkityksellisten asioiden kanssa, on helpompaa ajatella rahaa vain rahana, ei minään suurena menetyksenä. En enää koe maksavani epäonnistuneen hoidon sattuessa turhasta vaan siitä, että olen saanut mahdollisuuden yrittää ja käyttänyt sen, tehnyt parhaani. En sure rahanmenoa tai tilin näyttämää reilusti pienempää summaa klinikkalaskun jälkeen. Maailmassa voisi menettää jotain niin paljon suurempaakin, jota ei koskaan pystyisi mittaamaan rahassa.

Olen tullut tulokseen ettei lapsellani (tai lapsillani) ole hintalappua, ei ylärajaa jonka yli en suostuisi maksamaan. Lapset ovat niin valtavan toivottuja ja odotettuja, etten halua tai edes pysty määrittämään heidän mahdollisuuksiaan saapua elämääni rahan ehdoin. Olen valmis satsaamaan tähän kaikkeen niin paljon kuin vain rahaa riittää. Ja vielä senkin jälkeen on mahdollisuuksia: Joko tehdä enemmän töitä tai tarttua johonkin sopivaan lainantarjoajan ratkaisuun. Niin kauan kuluvan summan suuruudella ei ole enää tässä vaiheessa minkäänlaista merkitystä kuin sitä vain on käytettävissä.

En väitä, ettenkö joskus olisi miettinyt, että lasten alullelaitto olisi itsellenikin taloudellisessa mielessä kevyempää kauraa ihan kotikonstein. Että toisilla ei kulu penniäkään ja lapsia vain tulee ja tulee ja tulee, melko isolla osalla suuremmitta ongelmitta. Kyllähän siinä säästäisi sievoisen summan. Olen stressannut, että entä jos hoitoja tarvitaan enemmän ja rahatilanne ei taivukaan suunnitelmaan aivan kuten sen pitäisi. Polkenut jalkaa hiljaa mielessäni siksi, etten itsellisenä pääse hoitoihin julkiselle puolelle, jonka hinnat olisivat murto-osa yksityisklinikkaan verraten. Mutta jokaisella meillä on omat tapamme, osa meistä joutuu tavalla tai toisella satsaamaan perheen perustaakseen hieman enemmän. Oma elämäntilanteeni on nyt sellainen, että se vaatii tähän asiaan suurempaa taloudellista panostusta ja kaikki tämä on oma valintani, josta olen erittäin ylpeä, että olen päässyt ja uskaltanut lähteä tälle matkalle. On täytynyt vain heittäytyä mukaan luottaen, että asiat kyllä aina jotenkin päin järjestyvät.

Asiasta vielä Thyroxiniin. Olen syönyt sitä nyt reilun viikon verran. Muutaman viimepäivän aikana olen ollut huomaavinani pieniä piristymisen merkkejä. Liekö lääkkeestä johtuvaa vai vain pelkkää kuvitelmaa, mutta se pakottava tarve kaivautua peiton alle päiväunille keskellä päivää on selvästi laimennut. Aamuisin herätessäni olo ei ole rättiväsynyt ja sängystä nouseminen tuntuu jo helpommalta, joskaan mikään aamuvirkku musta ei todellakaan edelleenkään ole tullut :) Katsellaan nyt vielä eteenpäin, jos sama muutos jatkuu niin pakko kai se on uskoa että lääke ehkä toimii sittenkin. Jos piristyminen on hyvä merkki, niin todennäköisesti kilppariarvokin on lähtenyt laskuun. Todella toivon sitä.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Tuloksia ja uusi lääkitys

Tänään tulivat verikoetulokset klinikalta. Kyselin aamupäivästä niiden perään, kun ne ehtivät jo parin viikon ajan pyöriä mielenpäällä ja lääkäri soitti vielä myöhemmin takaisin.

Progesteroni oli kunnossa, siinä ei ollut häikkää mutta kilppariarvo oli vähän siinä ja siinä. Kun googletin, että normaalit viitearvot ovat 0,3-4, niin mulla se oli nyt 4,1. Ei siis pahasti kohonnut, mut kuitenkin sen verran että tulin lopputulokseen, että asiaa täytyy vähän korjailla. Lääkärin mielestä arvo on ihan riittävän hyvä eikä haittaa hoitojen jatkamista, vaikkakin hän myös totesi että yleensä hedelmöityshoidoissa sen toivotaan olevan 2,5. Sain valita kokeilenko Thyroxinia laskemaan arvoa vai mennäänkö ilman. Arvojen laskusta voi olla hitusen verran apua raskauden alkamiselle tai sitten sillä ei ole merkitystä, mutta kokeilla voi. Jotenkin tälleen maallikon näkökulmasta tuntuu ero noissa arvoissa aika suurelta, ja tuskin tuota pienempää lukemaa turhaan suositaan. Kaipa sillä on jonkinlainen merkitys onnistumismahdollisuuksien kannalta.

Siksi tartuin heti tilaisuuteen. Otan mieluusti kaikki mahdolliset tarjotut keinot käyttöön, kunhan vain tulisin raskaaksi. Napsin Thyroxinia nyt kuukauden verran, jonka jälkeen otetaan uusi labra ja katsotaan kuinka lääke on vaikuttanut. Seuraava inseminaatiokin ajoittuu näillä näkymin joulukuun alkuun juuri sopivasti.

Kysyin vielä ohimennen lopuksi, että kai Lugesteron on kuitenkin mukana keltarauhashormonin normaaliarvoisesta tuloksesta huolimatta. Lääkäri totesi siihen vain että katsotaan sitä sitten kun hoito on lähempänä. On kyllä jännä kuinka toiset lääkärit suosittelevat näitä lääkitysjuttuja helpommin, kun taas toiset suosivat luonnonkiertoja hoidoissa kauemmin. Toinen lääkäri samalla klinikalla ehdotti aiemmin, että Lugesteron voitaisi ottaa mukaan ihan varmuuden vuoksi tukemaan hormonitoimintaa vaikka labrat olisivat kunnossa. Tämä lääkäri jonka kanssa tällä kertaa asioin kannattaa selvästi luomukiertoihin tehtäviä hoitoja - tämän olen laittanut merkille jo aiemmin hänen kanssaan hoitoja suunnitellessani, koska hoidettavalla kuten nyt mulla tosiaan ei ole todettu mitään, mikä jarruttaisi saati estäisi raskautumista, tuota kilpparia nyt lukuunottamatta eikä sekään mikään suuri häiriö ole, kunhan vähän keikkuu. En jäänyt puhelimessa tiedustelemaan, mitä ja miksi sen Lugesteronin kanssa tarvii vielä miettiä, siitä ehditään keskustella myöhemminkin lisää.

Noista kapseleista minä en joka tapauksessa aio luopua, tuli mitä tahansa. Olen hakenut apteekista jo ekan satsin, ja pakkaus odottaa nyt tyhjennystä lääkekaapissa. Haluan kokeilla senkin kortin, haluan tehdä ihan kaiken voitavan että raskaus saataisi jo alulle, vaikka sitten reilummilla lääkemäärillä. Aion ehdottomasti ottaa Lugesteronin tukemaan seuraavan inseminaation onnistumista, kun siihen on kerta reseptikin jo aiemmin kirjoitettu. Toinen lääkäri puhui, että progesteroniarvo voi heitellä eri kierroissa, joten siksikään en luota omaan kehooni vaan käytän ilomielin tarjottuja hormonivalmisteita apuna.

Uumoilinkin varovaisesti viime kierrossa, että ehkä progesteroniarvo saattaisi olla ainakin jotakuinkin kunnossa. Ovulaation ja sen jälkeinen luteaalivaihe oli helppo huomata naamakukinnasta ja rintatuntemuksista. Ihan jokaisessa kierrossa noita ei tule, ja jos jotain voi sen perusteella päätellä, niin laimeampina kuukausina saattavat arvot olla matalemmalla. Nyt sitten vain odotellaan seuraavaa kiertoa, johon alan syödä Letrozolia pitkästä aikaa. Hui, kohta sitä mennään ja tässä alkaa todella jo jännittämään. Nyt en sano mitään, en usko tai epäile, en ajattele tai kuvittele - toivon vain hiljaa mielessäni. Aika sitten näyttää taas...

tiistai 31. lokakuuta 2017

Se hieman tavallista pidempi eläinlääkärireissu

Terveisiä Joensuusta!

Nyt ollaan saatu taas yksi syksyn isoista asioista pois päiväjärjestyksestä. Viime torstaina iltapäivästä koitti karvapoikien pitkään odotettu lääkäriaika. Saavuttiin tosin jo aiemmin kaupunkiin junalla.

Pienen alun jännitysnäytelmän ohi mentyä matkakin soljui odotettua paremmin, vaikka kuvittelin sen aikana tapahtuvan ties mitä. Lähtiessä kotona suljin kollit kuljetuskoppaan ja mietin että tuleekohan tästä nyt ihan oikeasti yhtään mitään. Toisen kanssa oltiin matkustettu viimeksi reilut kolme vuotta sitten, toisella taas oli lyhyet automatkat elokuiselta eläinlääkärireissulta takana mut ei mitään kunnollista tuntumaa pidemmistä matkoista sitten Helsinkiin muuton. Kun kuljetuskopasta alkoi kuulua varoittelevaa murinaa, sähinää ja raivokasta oven rummutusta olin jo itsekin lähes kauhun partaalla: Nehän tulee joko kaltereista läpi tai vähintäänkin käyvät toistensa kimppuun. Siinä matkalaukut pakattuna ja kaikin puolin lähtövalmiina vielä aloin epäröidä ja viimetipassa harkita, josko sittenkin peruutan Joensuusta varatun ajan, vien katit Evidensiaan, otan sieltä joko osamaksun mahdollistavan joustoluoton tai lykkään omia hoitojani ja hoidatan kissat Helsingissä lähellä kotia. Mut taksi odotteli ulkona ja oli vain mentävä, vaikka olin samaan aikaan stressin kynsissä ja huolissani kissojeni jaksamisesta ja mahdollisesta reissun aiheuttamasta fyysisestä tai psyykkisestä pahoinvoinnista. Eläin aistii helposti ihmisen tunnetilat, mikä saattoi olla syynä myös siihen että kissatkin tunsivat olonsa epävarmaksi - olin itse kaikkea muuta kuin rauhallinen pakatessani heitä koppaan.

Odotin taksissa alkavaa suoraa huutoa ja ulinaa, muttei sitä koskaan tullut. Ehkä siitä kuuluu kiitos valeriaanasuihkeelle sekä Serene Um-pillereille, joita syötin kissoille muutaman päivän ajan ennen matkaa. Kiukku jäi kotiovelle, vain pieni nauku siivitti menoamme rautatieasemalle ja siinä se. Junassa sama jatkui jonnekin vähän Tikkurilan jälkeen ja sitten koppa hiljeni. Muutaman kerran matkan varrella nuo ilmoittelivat olevansa yhä hengissä, mutta matkarauha säilyi mainiosti niin meillä kuin kanssamatkustajillakin.

Lääkärissä kaikki oli kunnossa. Saimme taas erittäin loistavaa ja asiantuntevaa hoitoa Joensuun eläinklinikalla, ja käynnistä jäi oikein hyvä mieli. Patti silmäkulmassa oli vain turvonnutta sidekudosta eli vähän samanlaista muutosta kuin syylä ihmisellä, eikä siitä tarvinnut huolestua. Eläinlääkäri sanoi, että jos se alkaa kasvamaan niin se voidaan poistaa, mut nyt hän ei lähtenyt tekemään kyhmylle mitään, koska siitä ei ole vaaraa eikä häiritse lainkaan kissan elämää. Hampaita poistettiin Kalevilta kolme kappaletta ja Uolevilta lähti yksi, eli silläkin siis todettiin tuo saakelin syöpymä hampaissa. Huonoa tuuria on, että molemmat ovat sairastuneet, ja nyt hampaita täytyy ehdottomasti tarkistuttaa eläinlääkärillä vuosittain. Hyvää tässä on, ettei suu päässyt kipeäksi vaan vauriot saatiin pois ennen kuin ne ehtivät aiheuttaa minkäänlaista haittaa. Sain uutena tietona hammassyöpymästä myös sen, että maatiaiskissoilla sitä esiintyy rotukissoja selvästi harvemmin, joten siksikin on ikävästi osunut huono mäihä - eikä vakuutus korvaa mitään, sen verran yleisestä ongelmasta on kuitenkin kyse.

Nyt voin huokaista helpotuksesta, pojat ovat terveitä ja mammalla mieli keveä kun ei tarvii olla koko aikaa huolissaan ja tarkkailla paheneeko jokin ja jos niin milloin. Nyt syödään tarvittaessa kipulääkettä sekä Kallelle antibiootteja kymmenen päivän ajan tulehdusta estämään. Yllättävän nopsaan kumpikin on leikkauksesta toipunut, ja ruokahalukin on ennallaan. Ihmeen hyvin nämä ovat uudessa paikassa myös viihtyneet. Päivät kuluvat ikkunasta pikkukaupungin lähiömenoa tiiraillen ja saunan lauteilla ja mieluiten jälkilöylyissä köllien, mikä on selkeästi mieleen, nyt kun meillä ei nykyisessä kodissa saunaa ole. Ovat olleet kuin kotonaan. Ja koska matkakin sujui niinkin hyvin, voidaan tulla uudelleenkin. Itselläni on myös mukavampi viettää lomaa kun koko perhe on koossa.

Ajattelin vielä koota erikseen oman tekstin kissojen matkustamiseen liittyen. Opin tällä reissulla joitakin uusia juttuja, joilla helpottaa kissan matkastressiä ja kuinka matkustamisesta voi tehdä vähän mukavampaa. Tällä kertaa tein ennakkovalmisteluja vähän enemmän, kun viimeksi vain sulloin pojat häkkiin ja menoksi. Nyt osasin ottaa enemmän huomioon asioita, joita haluan jakaa myös täällä, josko niistä olisi apua muillekin :) Kunhan saan mukaan kuviakin, koostan pienen yhteenvedon matkailua helpottavista tekijöistä. Ilman kuvamateriaalia nämä postaukset ovat vähän tylsiä ja tämäkin jäi vähän laihaksi, kun sisältönä on vain pelkkää tekstiä. Palataan siis aiheeseen vielä uudemman kerran mahdollisimman pikapuolin.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Yksi tilinteko lisääntymissyistä

"Milloinkas te aiotte niitä lapsia tehdä? Eikö nyt olisi jo aika kun teillä on jo tuota ikääkin?..."

Kysymyksiä lisääntymissuunnitelmista toistellaan illanistujaisissa, sukujuhlissa ja milloin missäkin kekkereissä ja kissanristiäisissä turhan tahdittomasti hiillostamisen tuomia seurauksia ja tunteita miettimättä. Monelle tahattomasti lapsettomalle nuo töksäytykset tuottavat valtavasti ahdistusta ja korostavat kipeää surua entisestään. Ymmärrän sen, ja tiedän että tässä vaiheessa ne satuttaisivat jo minuakin, jos joku erehtyisi lapsentekoaikeistani utelemaan. Sen verran kauan olen jo odottanut, että ehkä saattaisin jossakin erityisen vaikeassa tilanteessa murtua karjumaan, ettei näitä asioita aina niin vain suunnitella tai lyödä kalenterista lukkoon itselle parhaiten sopivaa päivämäärää synnytyslaitosreissua silmälläpitäen. Kaikille sitä onnea ei suoda heilauttamalla vällyä kerran tai pari kotosalla, vaan tie voi olla paljon pidempi ja kivikkoisempi.

Mutta "Ethän sinä vaan aio siihen rumbaan?" tai kahden äiti-ihmisen yht'aikainen huokaus, "Älä sinä vaan tee (lapsia)..." (ja vielä perään toisen toiveikkaan odottavasti ääneenlausuttu kysymys siitä, jokohan hänestä tulisi pian mummo, joko heidän tyttö alkaisi vihdoin lapsentekopuuhiin) ei ole yhtään sen helpompaa. Uskokaa pois, ei ole. Minun ei ole tähänastisen elämäni aikana tarvinnut kysyttäessä tehdä tiliä suunnitelmistani kuin kerran tai pari. Ehkä joskus on heitetty ilmaan lause "Jos joskus saisit lapsia", mutta se on tullut vain ohimennen ja unohdettu nopeasti. Ihmiset, jotka eivät tunne minua vuosien takaa ns. läpikotaisin, ovat aiheen yleiseen keskusteluun noustessa usein kohdallani kovin varovaisia ja kummissaan: Mitä asiasta voi kanssani keskustella ja miten (ja toki on olemassa sitten se toinen ääripää, jolle kaikki tämä on luonnollista, tavallista ja mahdollista, tarkoitus ei ole yleistää...). Sen aistii, vaikkeivät he puekaan ajatuksiaan ja epävarmuuttaan sanoiksi. Minun ei tarvitse vastailla kysymyksiin, yrittää piinapenkin äärellä olla tahattomasti tyhjästä sylistäni huolimatta kohtelias ja hymyillä nätisti. En osaa edes pelätä että kukaan kysyisi.

Joku saattaa ajatella, että onpa ihanteellinen tilanne, ja kunpa voisi vaihtaa paikkaa kanssani ja päästä piiloon vaikeiden kysymysten täyttämiltä kahvipöytäkeskusteluilta. Myönnän, että siinä on puolensa nyt, kun matkani on venynyt pidemmäksi kuin alkuun ajattelin enkä utelua missään tapauksessa enää toivo kuten joskus aiemmin, kun tahdoin minuun suhtauduttavan joka suunnalta yhtä luontevasti kuin keneen tahansa muuhunkin. Mutta myös ensisijainen lähtöolettamus siitä, etten tietenkään voi enkä saa "hankkia" lapsia, sekä siitä että pidän itsekin sitä itsestäänselvyytenä todellakin satuttaa.

On vaikea heittää arviota siitä, kuinka yleistä ylipäätään on kysellä lapsisuunnitelmista aikatauluineen itselliseltä naiselta, sillä omassa ystäväpiirissäni ei sinkkunaisia ole kuin tasan yksi. Uskon suurimman osan kanssaihmisistä olettavan, että koska puoliso puuttuu, eivät lapsiasiatkaan näin ollen ole ajankohtaisia. Tarkoituksella ja harkitusti yksin lapsen saaminen on nykyään vielä niin harvinaista, ettei moni tule miettineeksi sinkkunaisenkin ehkä etenevän tai haluavan edetä asiassa omalla tavallaan.

Tiedän, että näkövammani on luonut lähestulkoon murtumattoman suojakuvun minun ja lapsentekohoputusten välille. Kuten jo totesinkin, tuo se nykyään helpotusta ja hyötyä, mutta on se välillä rankkaakin. Tai epämukavaa ainakin. Joskus minulta kysellään, miksi ihmeessä oikein haluan lapsia. Kysymyksessä on poikkeuksetta aina ollut se negatiivinen, epäröivä sävy siitä, olenko oikeasti tosissani ja varma. Kysymys on mielestäni ihan asiallinen, jos se esitetään hyvässä hengessä niin että annettu vastaus riittää sellaisena kuin se tulee, ilman painostusta kysyjän puolelta johonkin parempaan ja pätevämpään selontekoon.

Mikä sitten on kysymykseen täydellinen ja oikea vastaus? Miksi minä tai ylipäätään me ihmiset haluamme lisääntyä ja saada lapsia? Jokaisella on varmasti siihen omat syynsä ja tapansa kysymykseen vastata. Itse en ole koskaan osannut eritellä mitään hienoa ja virallista kirjoihin ja kansiin kelpoa listaa syistä, miksi haluan tulla äidiksi ja koen ettei minun tarvitsekaan sellaista tehdä. Annan aina saman vastauksen, joka riittää minulle ja saa luvan kelvata myös muille.

Olen aina tiennyt syntyneeni olemaan äitinä. Halu olla äiti, saattaa mielellään useammankin lapsen maailmaan, rakastaa, olla läsnä ja turvana arjessa ja juhlassa, iloissa ja suruissa, seurata ja tukea kasvussa, kehityksessä ja kaikkialla elämässä, kasvattaa ja ohjata, tarjota arvokkaita eväitä elämään, olla heille apuna, tukena ja saatavilla on sisäänrakennettu ja vahvasti toivottu ja tarkoitettu rooli tulevaksi elämääni. Sitä tunnetta on vaikea sanoittaa, mutta se on aina ollut ja elänyt sydämessäni. En koskaan ole empinyt haluanko lapsia vai olisiko parempi ilman, vaan se kaikki on ollut aina selkeänä mielessä. Taisin olla 12-vuotias, kun asia ihan lopullisesti viimeistä silausta myöten loksahti kokonaan uomiinsa - perhe todella on se tärkein unelma. 13-vuotiaana luin ensimmäistä kertaa netistä salaa synnytyskertomuksia ja kaikenlaista vauvoihin ja niiden hoitoon liittyvää materiaalia, jonka jälkeen tyhjensin aina selaimen väliaikatiedostot ja sivuhistorian, ettei kukaan saisi tietää mitä olin lueskellut. Muistan kyllä joskus pienenä isälleni sanoneeni, etten koskaan hanki lapsia koska synnytys on varmasti niin kamala kokemus (olin jo silloin sairaalakammoinen). Hän vastasi, että tee vain, hän pitää sitten osaltaan ukkina heistä hyvää huolta. Valitettavasti hän ei ehtinyt koskaan kokea isovanhemmuutta, mutta uskon vakaasti hänen kokevan ja näkevän kaiken sieltä jostakin sitten kun tulee se aika.

Sitten on vielä olemassa se joukko joka ajattelee, että minun tulisi selvännäkijän lailla tietää ja tuntea koko minun ja lasteni tulevaisuus ja elämänkulku kaikkine ala- ja ylämäkineen tässä ja nyt selvitäkseni äitiyden poluilla: "Sinä et tiedä millaista on olla äiti, etkä sitä millaista arki on yövalvomisineen, vaipanvaihtoralleineen ja korvatulehduksineen lasten kanssa". On tiettyjä juttuja, joita olen käytännön sujumisen kannalta miettinyt etukäteen oman rajoitteeni huomioiden mutta muutoin en tiedäkään, eikä minun kai tarvitsekaan tietää. Tuskin kukaan vanhemmuutta kokematon voi olla perinpohjin selvillä siitä mitä on tulossa. Meillä jokaisella lapsettomalla on varmasti ennakko-ajatuksia, käsityksiä ja näkemyksiä, mutten usko vanhemmuuden loppujenlopuksi näyttäytyvän sataprosenttisesti juuri sellaisena kuin sen on ennalta mielessään maalannut. Jokainen yllättyy jossakin vaiheessa jonkin uuden kokemuksen ja tilanteen äärellä. Olen kuullut ja uskonkin ihmisen kasvavan, muuttuvan ja muovautuvan vanhemmuuteen matkan varrella. Esikoisen kanssa kaikki on varmasti eniten uutta ja jännittävää, mutta ehkäpä jokainen lapsi omalla persoonallaan opettaa jotakin uutta ja matkalla vanhempana oivaltaa monia juttuja, joita ei ole etukäteen tullut ajatelleeksi.

On sitä tullut itsekin miettineeksi rajoja, kasvatusta ja kaikkea mahdollista yhteiseen elämään ja arkeen lasten kanssa liittyvää. Kuten esimerkiksi sitä, kuinka pidän kasvatuksessa tärkeänä mm. käytöstapoja, suvaitsevaisuutta ja muiden huomioonottamista. Mutta aika näyttää millaiseksi äidiksi kasvan jos siihen saisin joskus mahdollisuuden. Siihen saakka voin vain veikkailla ja pohtia alustavasti. Olen varma ratkaisustani - siitä, että haluan perustaa lapsiperheen ja tiedän elämäntilanteeni sekä minun itseni olevan niin valmis kuin siihen nyt voi olla. Olen ylpeä valinnastani ja tiedän, etten sitä koskaan tule katumaan.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Ne näytteet

Eilen, 13. päivä perjantaina (Hui, tää nyt vähän taikauskoiselle kummittelee :)) pyörähdin klinikalla antamassa verta. Oikea ajankohta osui kuin osuikin arkipäivälle, vaikka alkuun näytti menevän viikonlopppuun. Tulokset on valmiit alkuviikosta. Siitä sitten selviää kilpparin ja keltarauhasen tilanne. Oon todella huojentunut, että saan selvyyden lopultakin tähän kilpparitilanteeseen, joka on ollut jonkinlainen kysymysmerkki jo keväästä saakka. Keltarauhasen osalta jokin hullu osa musta toivoo, että arvot olisivat tavallista matalammat että löytyisi jonkinlainen selitys tähänastiselle tärppäämättömyydelle, kun lääkäri kevättalvella kertoi ettei mikään raskaus voi alkaa saati jatkua jos keltarauhanen ei tietyllä teholla toimi. Ja sitten taas kuitenkin toki sitä tahtoo, että kaikki on kokonaisuudessaan kunnossa. Oli miten oli, toimipa keltarauhanen täysillä taikka ei, niin Lugesteronista en luovu, pidän kiinni vaikka kynsin ja hampain. Sitä aion ehdottomasti kokeilla seuraavassa yrityksessä, koska ei siinä mitään menetä.

Jos kaikki on verinäytteiden osalta kunnossa, onnistuneesta lokakuun ovulaatioajankohdasta huolimatta yritys siirtyy väkisinkin joulukuulle. Laskeskelin, että koska Letrozol lyhentää kiertoa jonkin verran ja luonnollisesti aikaistaa myös ovulaatiota, osuu seuraava otollinen raskautumisajankohta luultavasti juuri sopivasti siihen saumaan kun olen Joensuussa kissojen lääkärireissulla. Kaiken sohlaamisen ja pilkuntarkan aikatauluttamisen välttämiseksi lykätään hommaa suosiolla taas vähän eteenpäin. Kaikki on kuitenkin olkia myöten klinikalla valmiina, ei tarvii kuin soittaa ja varata ultra-aika kun sopiva ajankohta sattuu kohdilleen.

Mut kieltämättä tuo joulukuukin vähän arveluttaa. Tai se joulu siinä välissä. Inseminaation tulos selviää parahiksi juuri ennen aattoa. Jos parin viikon piina päättyy edellisten tapaan, niin minä kuin läheisenikin tiedämme millaisissa tunnelmissa sitä sitten vellotaan. Jos käy niin, että päädyn viettämään joulua perheeni kanssa, levitän väistämättä apeaa juhlafiilistä myös muille. Lisäksi joulu on muutenkin juhla, joka korostaa tyhjää syliäni entisestään, joten onko järkevää itseni tai muidenkaan kannalta ottaa sitä riskiä, että koko joulunvietto läsähtää käsiin siksi kun mulla nyt sattuu olemaan halu päästä kokeilemaan onneani heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen asiassa, jonka suurempi todennäköisyys on epäonnistua kuin mennä putkeen eikä negatiivista lopputulosta niin vain sulatella. Ehtisihän sitä tammikuussakin.

Olen joskus hiljaa mielessäni, ihan itsekseni vain haaveillut positiivisesta raskaustestistä jouluaattona tai sen lähettyvillä. Sellaisena ajankohtana, että voisi sanoa saaneensa parhaan joululahjan maailmassa. Nyt siihen olisi loistava mahdollisuus, mutta korkeammat tahot ratkaisevat arvoituksen ihan omin päin. Tätä kai täytyy vielä miettiä uudemman kerran. Ehkä jutellakin jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärtää tilannetta ja osaa ehkä antaa uusia näkökantoja. Lapsiasia on ilman joulumietteitäkin tällä hetkellä mulle yleisestikin todella herkkä, että sitä täytyy käsitellä varovaisesti. Kaikenlaiset töksäyttelevät, ajattelemattomat kommentit - myös sellaiset, joita ei välttämättä edes tarkoiteta sanoa pahalla vaan ovat ajattelemattomasti mutta kuitenkin hyväntahtoisin tarkoituksin heitettyjä - ovat alkaneet osua entistä kovemmin. Välillä tuntuu, että olen vähän liiankin herkillä tämän kanssa. Vuodesta toiseen odottaminen ja samojen asioiden miettiminen alkaa turhauttaa. Kun todella toivoisi jo edistystä tapahtuvan, muutakin kuin saman alusta aloittamista uudelleen ja uudelleen. Silti menen eteenpäin, olen valmis vastaanottamaan sen mitä annetaan. Oli se sitten onnea tai aivan jotakin muuta sen vastakohtaista...

Saan kuitenkin pian muuta mietittävää, kun mun ja kissojen yhteinen lomareissu lähenee. Varasin viikolla liput junaan myös heille, ja se matka onkin tässä se jännin osuus. Molemmilla pojilla on taipumus huutaa kurkut suorina automatkat läpeensä, ja niille jotka eivät kissojen todellista hätähuutoa koskaan ole kuulleet voin kertoa, että se lähinnä kuulostaa ihmislapsen, tai pahimmillaan jopa aikuisen huutoitkulta. Se tulee suoraan sydämestä ja saa jokaisen vastaantulijan vähintäänkin katsomaan pitkään ja vakuutteluista huolimatta uskomaan, ettei siellä kopassa suinkaan ole kissaa vaan jotakin aivan muuta. Automatkoilla tätä tapahtuu poikkeuksetta, mut junaan päästessä huuto onneksi hiljenee ja kissat rauhoittuu. Ostin tänään Musti ja Mirristä kissoille tarkoitettua valeriaanasuihketta, jonka pitäisi rauhoittaa. Feliway lienee siihen tehokkaampaa, mutta oli Puotinharjun myymälästä loppu. Eiköhän me lopulta kuitenkin selvitä matkasta ehjin nahoin :)

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Loma starttaa - mutta miksi se on niin vaikeaa?

Lomaa on takana nyt viisi päivää. Ennen sen alkua päätin, että seuraavat kolme viikkoa otan niin rennosti kuin vain suinkin osaan ja pystyn: Nautin olostani ja lepäilen, teen mitä milloinkin huvittaa tai olen hyvällä omallatunnolla tekemättä jos jokin juttu ei jossakin hetkessä nappaa. Kun kirjoitusrumba oli kiireimmillään luku-urakkoineen ja itse kokeineen, ajattelin ettei totisesti ole mikään ongelma heittäytyä kokonaan lomafiiliksiin kunhan pääsen irti tästä pyörityksestä. Yleensä olen taitanut tuon oikeinkin hienosti, eikä irrottautumiseen ole mennyt kuin muutama tunti loman alettua ja koko pää on ihan tuosta vain tyhjätty kaikesta velvollisuuksiin ja muihin arjen kiireisiin liittyvästä. On ollut maailman ihaninta olla vain, tarvitsematta penkoa paperikalenterin sijaan päänsisäiseen muistiin kirjattuja tapahtumia ja kellonaikoja, miettiä tai muistaa missä pitikään olla seuraavaksi ja mitä tulee osata ulkoa.

Mutta nyt tämä ei vain suju. Huomaan, että nämä jo kuluneet lomapäivät ovat lipuneet ohi tasaisen hitaasti ja löydän itseni tuntemasta ja voivottelemasta tylsyyttä. On niin outo ja suoraan sanottuna tosi tyhjä olo, kun yht'äkkiä ei enää kaiken tiedontankkauksen ja kirjojen äärellä vietetyn kesän jälkeen (vaikkakaan ei ihan niin täydellisen ahkerasti luettujen kesäpäivien kuin olisi ehkä voinut, mutta kuitenkin...) olekaan mitään tehtävää. Jokin osa aivoista elää edelleen siinä kuvitelmassa, että jotakin täytyy yhä opiskella ja tärkeitä asioita hoitaa. Tuntuu erikoiselta todeta itselleen, että ei, tänään sun ei tarvitse tehdä muuta kuin maata tossa sängyllä niin halutessasi läppäri kainalossa, tai voit mennä ja tehdä miten parhaimmalta tuntuu.

Jostakin käsittämättömästä syystä loman sisäistäminen on vienyt nyt ennätyspitkän ajan, eikä sille loppua näy. Olen toisaalta helpottunut vapaa-ajastani ja todella olin loman tarpeessa ja olen sitä kaikesta huolimatta edelleen - tiedän sen, mutta jotenkin en nyt osaa rentoutua laisinkaan. Jatkuvasti pitäisi olla jotakin puuhaa ja aikatauluja, jotka rytmittäisivät näidenkin päivien kulkua. Verraten tätä aiempaan, ei tällainen heilahtelu ole mulle ollenkaan tavanomaista.

Mikään ei estä minua tarttumasta esimerkiksi psykologian kirjoihin ja aloittamasta kevään kirjoituksiin ja yliopiston pääsykokeisiin valmistautumista. Kukaan ei ole sanonut, etten saisi jo nyt alkaa tankata päätäni täyteen tilastomatikan kiemuroista jotta varmasti osaisin senkin tärkeän osan siellä psykologian pääsykokeissa. Itseasiassa mun kovastikin tekisi mieli tehdä niin. Käyttää tämäkin aika juurikin psykologian juttuihin perehtymiseen, mutta nyt on pakko painaa jarrua. Niitä ehtii tehdä myöhemminkin. Ehdin taatusti tehdä asioita aivan tarpeeksi, käyttää koko kevättalven ja kevään niiden parissa... Nyt on ihan todella aika vain ja ainoastaan lomailla. Vaikka väkisin. Kesän lukemisen ja suht rankan alkusyksyn jälkeen on osattava lepuutella ja miettiä jotakin aivan muuta. Jos heitän lomamahdollisuuden hukkaan ja siirrän sitä ensi kesälle, saattaa lopulta käydä huonosti. Ylikuormitusta ja loppuunpalamista en halua. Niillä teen vain hallaa itselleni ja tuleville suunnitelmilleni. Ehkä pitäisi lähteä jonnekin reissuun, jotta osaisi viettää mahdollisimman rennon loman. Joensuuhun on toki pyörähdys tulossa, mutta vasta tämän kuun loppupuolella, eli siihenkin on vielä aikaa.

Tietenkin tämä tietynlainen rauhattomuus ja loputon tekemisen palo herättää ihmetystä varsinkin minussa itsessäni, ja ehkä myös lähipiirini ihmisissä. Minut todellakin tunnetaan rentoutujana, suorastaan jonkinlaisena mestarilomailijana, jolle ylimääräisen vapaa-ajan vietto ei ongelmia ole koskaan tuottanut. Tämä ei varmasti ole normaalia, en taatusti olekaan kokenut ihmisenä mitään valtavaa muutosta tai johonkin uudenlaiseen elämäntyyliin solahtamista.

Vahvasti epäilen, että tämä kaikki on jonkinlaista alitajunnan tiedostamatonta yritystä saada ajatukset pois tulevista hoidoista ja niiden lopputuloksesta, erityisesti miettimästä tilannetta, että jos se ei taaskaan onnistu niin mitä sitten ja kuinka taas kestän uuden pettymyksen. Tämä asia on niin iso ja välillä kovin painava kantaa. Että kuinka kauan täytyy omaa vuoroaan vielä odotella. Mieli takertuu kynsin ja hampain muihin asioihin, tahtoo täyttää ajatukset, päivät, viikot ja kuukaudet ja aivan kaiken ajan ja hetket jollakin muulla hoitomietteitä taka-alalle vaimentaen, etten olisi niin hukassa. Koska tämän alkusyksyn aikana olen huomannut ajattelevani vähemmän. Ajattelen kyllä, muttei se ole aivan niin kokonaisvaltaista ja aktiivista.

Ehkä siihen vain tottui, että oli käsillä muutakin isoa ja merkityksellistä ja nyt sitä tarvitsee vain lisää ja lisää. Itse tiedän ettei hoitojen alkuun ole enää kovinkaan rutkasti aikaa, ja näin ollen opiskelusta ja sen merkittävyydestä on saattanut tulla suojahaarniska peittämään pahimmat iskut ennakko-ajatuksilta, pettymysten peloilta ja turhalta jossittelulta. Koska niitä on. Aina välillä hetken verran mietin, että jos ja jos ja jos...

Jotta jaksan loppusyksyn ja tulevan keväänkin tehdä töitä täysillä, ei taida olla muita vaihtoehtoja kuin alkaa opettelemaan tätä luppoaikaa uudestaan ja alusta alkaen. Uskon, että se vielä toimii kunhan saan päiviin muutakin sisältöä kuin sarjojen tuijottelun läppäriltä, mikä ei selvästikään juuri tällä hetkellä ole sittenkään oikea tapa aloitella tähän tuntemattomalta tuntuvaan tuttuun heittäytymistä, vaikka aiemmin kuvittelin sen tähän toimivana starttina. Ihminen tarvitsee lomaa ja lepoa, kukaan meistä ei jaksa loputonta paahtamista ilman pientä tai välillä vähän suurempaakin taukoa. Ja jos todella tuntuu sopivalta eikä liian vakavalta, niin onhan niitä kirjojakin kai ihan luvallista ainakin vilkaista ihan vaikka vain tutustumismielessä ilman sen suurempaa tarvetta painaa vielä mieleen niistä asioita ainakaan liiaksi...

perjantai 29. syyskuuta 2017

Syksyn uurastus ohi

Huh huh. Nyt täytyy sanoa, että oon todella, siis aivan todella helpottunut että kirjoitukset ovat puoliksi ohi, tyytyväinen saavutukseeni ja onnellinen juuri alkaneesta lomasta.

En tiedä millaisia kokemuksia muilla on ollut, mutta itse huomaan että kirjoituspäivät ovat olleet melkoisen rankkoja. Kun istut kahdeksan tuntia paikallaan, poistumatta huoneesta tai edes nousematta kertaakaan seisomaan, teet tauotonta ajatustyötä ja kirjoitat pieniä taukoja lukuunottamatta, se vie mehut täydellisesti. Kotiin tullessa pää on kokonaan tyhjä ja väsyttää niin ettei silmät meinaa pysyä auki ollenkaan. Mutta se on mahtava tunne. On mieletöntä huomata, että on juuri saanut päätökseen jotakin merkittävää jolla on vaikutuksensa myös vielä tulevaisuudessakin. Nyt, kun puolet kirjoituksista on taakse jäänyttä elämää, seuraavat ja viimeiset ovat vasta maaliskuussa ja saa pitää ihan kiitettävänpituisen tauon opiskelusta syksyllä, olo on mitä mahtavin. Eräänlainen välietappi on saavutettu, loppu häämöttää jo ihan nurkan takana.

Olisin voinut juhlia tänään, lähteä rentoutumaan ja tyhjentämään päätäni pänttäämisen ja stressin tuomasta kuormituksesta kuten aiemmin vähän suunnittelin, koska olen kyllä jonkinmoisen drinkkini ansainnut. Mutta oon ollut kotiin tultuani niin väsynyt, etten uskalla enää poistua täältä tänä iltana. Jos lähtisin kuoharilasilliselle, hyvin todennäköisesti kirjaimellisesti sammuisin kuppilan pöytään - joka ei todella tapahdu minkäänlaisen överihumalatilan johdosta vaan puhtaasti väsymyksestä. Tyydyn tänään vain makaamaan sohvalla viltin alla ja se on ihanaa. Huomenna sitten uudet suunnitelmat ja seikkailut.

Aiemmin tuntui kuin se päivä, jolloin syksyn osuus kirjoituksista olisi ohi tulisi vasta vähän suuremman iäisyyden kuluttua. Aika tuntui matelevan. Mutta lopulta se selvästi saapui kuin saapuikin ja nyt mulla on seuraavat kolme viikkoa pelkkää lomaa. Aion nauttia syystunnelmasta, kirpeästä ulkoilmasta ja kaikenlaisesta mukavasta tekemisestä. Maanantaina alan puuhastella omiani sekä eläinten asioita. On kissojen lääkäriä, omia lapsettomuushoitoja ja kaikenlaista muuta mitä olen kuumeisesti odottanut. Nyt pääsen keskittymään juuri niihin, ja marraskuussa alan puurtamaan kasaan vielä viimeisiä opintoihini liittyviä kursseja, niin saadaan pistettyä ensi keväänä homma kokonaan kerralla pakettiin.

Nythän rustailin siis kasaan
äidinkielen,
(Tekstitaito)
Äidinkielen esseekokeen,
Ruotsin
ja Terveystiedon.
(Linkkejä klikkaamalla pääset Ylen julkaisemiin tämän syksyn ylioppilaskokeisiin.)
Toki nyt pienen paniikin kanssa odottelen lopullisia tuloksia. Parin viikon kuluessa saadaan alustavat tulokset, lopulliset pisteet arvosanoineen tulevat marraskuun lopulle mennessä. Kyllähän ne vähän stressaa minut tuntien, mutta ei auta kuin odottaa - muutakaan en voi tehdä enkä niitä kiirehtiä. Täytyy yrittää karistaa asia mielestä loman ajaksi, eiköhän se onnistu kunhan päääsen kunnolla rentoutumaan ja solahdan lomatunnelmiin... Kunhan vain saan paperit, joilla pääsen hakeutumaan haluamaani jatko-opiskelupaikkaan niin se riittää. Ehkä juuri toivomani jatkosuunnitelmat onkin se syy mikä tuppaa iskemään paineita pintaan vielä suoritusten jälkeenkin tässä niitä tuloksia odotellessa...

Koulun puolesta erityisjärjestelyt oli hoidettu mahtavasti. Oman kirjoitustilan lisäksi kokeen valvojat ovat joka kerralla käyttäneet Oonan vähintään kerran ulkona, tuoneet sille vettä ja muutenkin kaikesta, kuten tekniikan toimivuudesta ja kokeiden mahdollisimman mukavasta suorittamisesta on huolehdittu oikeasti hyvin. Ei ole todellakaan ollut valittamista :)

Näissä tunnelmissa siis aloittelen lomaa ja jännityksellä odotan uusia tuulia. Lähinnä nyt hoitojen suhteen sekä eläinlääkärireissua. Nämä ovat ne seuraavat isommat kohokohdat tähän syksyyn :)

torstai 21. syyskuuta 2017

Hiljaista marraskuulla

Alkavien hoitojen puolella nimittäin. Näin vähän veikkaan. Uusi kierto alkoi tänään, eli ovis tapahtui siis kp 18, muttei vain jostakin syystä tarttunut tikkuun tai sitten sitä ei ollut ollenkaan. Mee ja tiedä - turha noita menneitä on enää arpoa.

Mutta mutta. Laskeskelin tossa päivällä, että jos kroppa ovuloi tässäkin kierrossa kp 18 kuten aiemminkin on tapahtunut nyt jonkin aikaa, niin siitä seitsemän päivää ja kuinkas ollakaan. Osuu just eikä melkein keskelle viikonloppua eli lauantaille. Keltarauhashormonin mittaaminen ei siis luultavasti onnistu vielä tässäkään kierrossa. Aion kyllä silti soittaa klinikalle ovispäivänä ja kysyä, onko keltarauhashormonin tsekkaaminen niin välttämätöntä, koska Lugesteron otetaan joka tapauksessa mukaan tulevaan inseminaatioon olipa oman hormonituotannon laita niin tai näin. Lääkärikin viimeksi sanoi, että hormonin määrä voi vaihdella kierroittain. Jotenkin musta vaan tuntuu, ettei se koe ole tässä kohtaa millään tapaa oleellinen ja hyödyllinen, mutta kilppariarvot haluan ehdottomasti tutkituttaa. Loppupeleissähän se olen kuitenkin minä kun päätän mitä näytteitä otetaan. Minkäänlaiseen hutilointiin en kuitenkaan aio: Jos tuo tieto keltarauhashormonista todellakin on merkityksellinen, niin sitten odotellaan ja otetaan se heti kun mahdollista. Nyt ei jätetä pienintäkään rakoa sille, että jotain voisi mennä pieleen oman kiirehtimisen ja malttamattomuuden takia.

Kyllähän tämä turhauttaa, mutta ei ihan niin paljon kuin voisi luulla. Johan tässä on yli vuosi yritetty, toivottu (tai toivottu on jo kohta seitsemän vuotta), odoteltu, emmitty ja vatvottu. Koko projekti alkaa muistuttamaan suunnitelmallisuutensa sekä sen pitävyyden osalta hiljalleen melko läheisesti länsimetron aloitusta: Kuukauden päästä se alkaa. Tai no ei sittenkään vielä, hakataan kiviin uusi vuorenvarma aikataulu päivämäärälle X. Tai eiku äläs nyt, ei tää vielä ihan toimikaan... Voisin alkaa melkein jo mielenkiinnosta kohta veikkaamaan siitä, kumpi tulee ensin - länsimetro vai saadaanko mulle vauva. Edes alulle. Odotan molempia kovasti saapuvaksi, mutta jälkimmäistä rutkasti paljon enemmän.

Olen tässä kuitenkin pääosin ihan rauhallinen ja hyvällä mielellä. Jokin vaistonvarainen luottamus sisälläni elää ja voi hyvin. Luottamus siihen, että pääsen vielä tämän vuoden puolella yrittämään ja se tuntuu rauhoittavalta. Tunne on niin vahva, että sen kanssa on hyvä olla ja hengittää. Toivotusta lopputuloksesta taas ei voi tietää, mutta se on sitten sen ajan asia. Jos inseminaatio siirtyy joulukuulle niin sekin sopii. Negatiivinen raskaustesti ei kyllä kelpaa lahjaksi, enkä halua edes kuvitella sellaista jouluaattoa, jossa kaikki on taas palasina. Ne tunnelmat eivät vain sovi jouluun, muttei niitä mikään myöskään saa nujerretuksi jos ne vyöryvät päälle. Saatan harkita, että siirrän sittenkin yrityksen tammikuulle, mikäli marraskuu jää väliin...

Ehkäpä nyt lähdetään liikkeelle siitä, että soitan klinikalle tämän kuun puolella ja selvitän keltarauhaskokeen tarpeellisuutta vielä uudelleen. Katotaan sitten mihin suuntaan lähdetään kulkemaan. Siihen asti keskityn muihin isoihin asioihin. Tästä syksystä ei ainakaan tekemistä ja jännitystä puutu. Eipähän käy aika pitkäksi :)

Ja on tässä kierron alkamisajankohdassa siis hyviäkin puolia. Perjantaina on jo kp 3, eli kipu on silloin jo poissa päiväjärjestyksestä. Olen silloin menossa kirjoittamaan ruotsin ja jännitin, että jos se osuu kipupäiväksi niin olen pulassa, ellei särkylääkettä ole siellä saatavilla. Noiden kipujen kanssa musta tulee todella kiukkuinen ja inhottava, enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun. Iso kivi tippui sydämeltä, saan kirjoittaa ja ajatella rauhassa.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Karvalasten sairaskertomuksia osa 2


Voi voi. Tämäkin vielä. Nyt on pieniä epäilyksiä ilmassa, että Uolevilla on se sama hammassyöpymä, joka Kaleviltakin ihan virallisesti löydettiin. Veikkaan, etten voi olla kovinkaan pahasti väärässä kun merkit on melkolailla selkeät.

Pari päivää sitten ruokin kissat ihan normaalisti aamupäivällä. Annoin kuivanappuloita, niitä samoja tuttuja joita ne ovat aina saaneet. Hetken päästä aloin kuunnella, että nyt kolisee kissan suussa jotain muutakin kuin kuivanappulaa. Heti kuulosti kuin irtonainen hammas osuisi muuhun purukalustoon. Luonnollisesti syöminen jäi tauolle, vielä hetki sitä samaa kolinaa ja perään muutama sylkeminen. Ja ateriointi jatkui kuin ei mitään.

Ei muuta kuin syönnin päätteeksi kissa syliin ja suuta ronkkimaan. Ja kyllähän se taas puri, kukapa nyt erityisesti nauttiikaan sormien tunkemisesta kitaan. Ylhäällä etuhammasrivistä huomasin, että siellä on vähän turhan suuri hammasväli, eli toisin sanoen hammas on pudonnut pois kyydistä. Mitään yksityiskohtaista tutkimusta en saanut tehtyä, koska herra tosiaan puri - eikä järin hellin ottein - aina kun siirryin syvemmälle takahampaisiin. Joka tapauksessa jotain häikkää siellä on, siitä olen varma.

Irtohammasta en löytänyt ruokakupista tai muualta ympäristöstä, mihin lie joutunut. Syöminen on edelleen yksi molempien niitä parhaimpia hetkiä päivittäin, joten pahaksi tuo ei ole vielä onneksi päässyt kehittymään. Mut lääkäriin ne on molemmat vietävä, se on selvää. Siellä sitten ammattilaiset katsoo ja kertoo mitä tehdään ja kuinka noiden suita tästä eteenpäin hoidetaan.

Aika surkea tuuri meillä nyt matkassa, kun molemmat sairastelee yhtäaikaa ja tarvii tehdä kaikki hoitojutut kahden edestä. Mutta toisaalta jos kerran toisenkin täytyy tämä sama ruljanssi läpikäydä niin hyvä että osui tähän hetkeen, niin saadaan molemmat hoidettua samalla reissulla eikä tarvii heti perään matkustaa lääkäriin uudestaan. Olin jo aiemmin päättänytkin, et samalla reissulla tarkastetaan myös Ullen hampaat, että jos jotain löytyy niin voidaan heti reagoida. Toki ihan satavarmaahan se hammassyöpymä ei vielä ole, voihan olla että tekemäni diagnoosi on pelkkä hysteerinen ylilyönti joka on mennyt ihan metsään. Vaikea vaan kuvitella sen olevan muutakaan, kun ei kissalta kai kuulu hampaat suusta putoilla ihan noin vaan.

Hammassyöpymä on todella yleinen sairaus kissoilla. Netistä poimimieni tietojen mukaan noin kolmasosa kissoista sairastuu siihen jossakin vaiheessa elämäänsä. Syitä siihen ei tunneta, eikä sitä oikein voi mitenkään ehkäistä. Voisi luulla, että oikeanlaisilla ravintovalinnoilla on tekemistä asian kanssa, mutta kuulema siitäkään ei ole kyse. Meillä molemmat kissat syövät Musti ja mirristä saatavaa Pure natural -merkkistä ravintoa, joka on laadukasta ja näille se kaikista paras vaihtoehto. Ravintomuutoksellakaan ei siis saada ongelmaan apua, vaan ainoa keino on vain poistattaa vahingoittuneet hampaat ja toivoa ettei tauti etenisi nopeasti. Hampaita voi toki myös harjata, mikä vaatii kovasti totuttelua niin kissalta kuin omistajaltakin - ainakaan nämä katit tuskin suostuvat toimenpiteeseen helpoimman kautta :)

Odotan jo lokakuuta, kun kirjoitukset ovat ohi ja pääsen viettämään pidennettyä syyslomaa. Ja saan kissatkin lääkäriin, loppuu tämä jännittely noista hammasasioista ja Kaltsun silmäpahkurasta. Eläimistä on välillä paljon huolta, mutta enemmän ne tuovat kuitenkin iloa ja onnea elämään, arkeen ja juhlaan :)

perjantai 8. syyskuuta 2017

Hukuksissa

Nimittäin se ovulaatio. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan kelta- ja kilpirauhashormoninäytteet oli tarkoitus ottaa tässä kierrossa seitsemän päivän kuluttua ovulaatiosta, mutta kuinkas kävikään. Ovulaatiota ei kuulu ei näy. Jännä kyllä, koska siihen viittaavia oireita on selkeästi ollut, naama kukkii ja sen sellaista pientä mitä tavallisestikin oviksen korvilla löytyy. Luulen, että joko munasolu on irronnut kp 17 jolloin en vielä testannut koska oletin että kuitenkin kierto on pitkä kuin nälkävuosi, tai sitten se on vasta tulossa joskus hamassa tulevaisuudessa. Tai testi on muuten vain epäonnistunut, ei sekään ole ollenkaan epätodennäköistä. Testasin aamuisin kp 18-20, eli vielä eilen ja kun testi oli nega, heitin hanskat tiskiin.

Jos oikea aika olis ollut eilen, niin seitsemän päivän päästä siitä olisin kirjoittamassa, eikä mulla olisi ollut sinä päivänä minkäänlaista aikarakoa jolloin olisin ehtinyt tehdä edes pikaista visiittiä klinikalle. Tämän ja huomisen päivän mahdollisessa ovulaatiossa näytteenotto olisi osunut viikonlopulle, mikä ei oikein sekään toimi kun klinikka on avoinna käsittääkseni vain arkisin. En siis nähnyt testailun jatkoa tämän kierron osalta enää hyödykkäänä, joten lopulta päätin että antaa olla. Ehtii sen ensi kuussakin. Ensimmäinen inseminaatio ajoittuu siis vasta marraskuulle, jos nyt ovulaatio seuraavasta kierrosta bongataan ja todella toivon että se saadaan silloin kiinni. Tämän kierron ovispäiväkin selviää kyllä kunhan uusi kierto taas starttailee, se on helppo sitten kierron pituuden perusteella laskea.

Monenlaista on kiemuraa matkalla. Mutta yksi kuukausi sinne tänne, se ei tässä kohtaa oikeastaan enää tunnu juuri missään. Kyse on kuitenkin vain kuukaudesta, ei vuosipuolikkaasta tai pidemmästä ajanjaksosta. Kyllä se siitä. Kun on mielessä ja tekeillä muitakin juttuja, niin asia ei rankimman kautta tällä hetkellä turhauta. Siittiöillä on hyvin myös aikaa saapua klinikalle. Niistä ei ole vielä kuulunut, siis ainakaan laskua ei posteljooni ole kiikuttanut joten oletan että oljet ovat vasta matkalla tai matkaan lähdössä. Ja kehokin ehtii puhdistua stressihormoneista rauhassa, etteivät ne inseminaation tullessa ole mahdollista raskautumista jarruttamassa. En kyllä vieläkään jaksa uskoa, että inseminaatiot minulla toimivat. Ehkä se Lugesteron voi tuoda jonkinlaista toivoa, kun sitä ei olla vielä kokeiltu. Sen voimin kokeillaan nyt se pari kertaa ja aletaan sitten miettiä jatkoa jos on tarvetta.

torstai 7. syyskuuta 2017

Abistatus

Olin tänään koululla kuulostelemassa tämänsyksyisten ylioppilaskirjoitusten abi-infotilaisuutta. Tuntuu jollain tapaa tosi oudolta, että koko homma alkaa osaltani olla paketissa. Toki vielä tämän lukuvuoden saa rutistaa, mut sitten saan huokaista helpotuksesta. Vastahan tämä taival alkoi ja valehtelisin jos väittäisin, ettei missään kohtaa ole tuntunut rankalta. En varsinaisesti ole mikään lukutoukka, vaan luovat sekä käytännönläheiset opiskelutavat ja työskentely ovat enemmän niitä omia juttujani. Olen kuitenkin kaikesta huolimatta saanut jo suurimman osan pakollisista (ja vapaaehtoisistakin) lukio-opinnoistani suoritettua, ja olen ylpeä itsestäni - pystyin ja osasin. Abistatus mulla on ollut jo tämän vuoden keväästä saakka, mutta havahduin siihenkin vasta tänään että näin todella on, ja sekin tuntui niin hyvältä. Motivaatiostahan kaikki on loppujenlopuksi kiinni, ja kun tietää mihin tähtää, mitä tahtoo ja mitä tekemällään työllä halutessaan saavuttaa kantaa se jo pitkälle.

Se mikä itse koetilanteeseen liittyen tuli pienenä yllätyksenä olivat ehdottoman tarkat säännöt pukeutumisesta, eväiden pakkaamisesta jne. Joka ikinen lippulappunen ja käytetty nenäliinakin tulee jättää lähtiessä pöydälle, mitään ei salista kirjoitusvälineitä lukuunottamatta saa kuljettaa ulos. Toivottavasti muistan vielä koeaamunakin, ettei vaatteissa saa olla kirjoitettavan kielen tekstiä, eväiden ympäriltä on poistettu pakkausmateriaalit ja etiketit ja kaikki mahdollinen teksti on kaikkialta omaisuudesta piilotettu tai tavalla tai toisella poistettu. Ettei tarviis vaatteita alkaa kesken kaiken vähentämään :) Ruokaa saa kuulema kantaa paikalle vaikka kassikaupalla jos sellaiseen tuntee tarvetta. Aloinkin harkita, että pitäisikö kattaa itselle kolmen ruokalajin lounas alkukeittoineen, pää- ja jälkiruokineen pöytään, niin koetilanne sujuu mukavammissa merkeissä :D Mielenkiinnolla odotan myös sitä, kuinka tarkasti ne aikovat syynätä koiran, ettei siltä löydy tekstejä tai lunttilappusia mistään jemmasta... Vettä sille luvattiin koetilaan toimittaa :)

Homma alkaa äidinkielen tekstitaidon kokeella, ja melkein heti perään onkin sitten jo esseekoe. Kaikki tutut ja tutuntututkin jaksavat tauotta toistella kuinka menen äidinkielestä läpi heittämällä, kyllä siitä laudatur tulee ihan varmasti. Voin tässä kaikille yhteisesti todeta, ettei se ole ollenkaan varmaa. Esseekokeeseen luotto on ihan hyvä, mutta oon aina ollut heikompi tekstitaidon tehtävissä. Ehkä sellaista C-tasoa. Nyt toki tilanne on pitkin opintotaivalta pidettyihin harjoituskokeisiin verrattuna se, että olen oikeasti lueskellut hyviä mallivastauksia ihan eri tavalla ja yrittänyt niiden pohjalta miettiä mitä itse vastaisin. Joten toivoa ehkä vielä on, jos nyt ei sinne parhaaseen arvosanaan niin ihan hyvään kuitenkin. En aio ottaa paineita muiden odotuksista. Kirjoitan sen minkä kirjoitan ja kunhan itse voin olla tyytyväinen (ja se psykologian valintatiimi sitten aikanaan...) niin se riittää.

Nyt syksyllä tartuin myös terveystietoon sekä ruotsiin. Ensimmäisen kanssa ei pitäisi olla ongelmia, mutta ruotsin sanastomuisti takkuaa. Olen jo monta vuotta murehtinut sitä, etten yläasteella keskittynyt sen opiskeluun tarpeeksi, Silloin ei ollut olemassa minkäänlaista motivaation ripettä ja mielenkiinto oli aivan muualla. Eihän opiskelu myöhäistä ole milloinkaan, mutta ehkä olisin nyt jo tosi hyvä, jos olisin silloin tehnyt töitä enemmän. Pidän ruotsinkielestä paljon, haluan osata sitä täydellisesti ja tykkään puhua ruotsia, puhuisin sitä paljon mielummin kuin suomea vaikken ole ruotsinkielinen, eikä kukaan perheestäni, sukulaisistani tai muista läheisistäni puhu kieltä lainkaan. Useasti oon miettinyt, minne voisin mennä kielitaitoani harjaannuttamaan. Ehkä jonkin uuden harrastuksen parista voisi löytyä ruotsinkielisiä ihmisiä, jos hakeutuisi tarkoituksella kieltä puhuvien joukkoon. En halua että heti kirjoitusten jälkeen jo opiskeltu ruotsi rapistuu enkä kohta osaa enää mitään... Nyt vain toivon, että saan sen kirjoituksissa läpi.

Pientä paniikkia ja vähän suurempaa stressiä on ilmassa, mutta yritän ajatella että kohta se koitos on ohi. Keväällä on toki edessä vielä toinen rupeama, mutta en mieti sitä nyt, vaan keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Joskus aiemmin ajattelin, ettei sen niin väliä, jos ylioppilastutkintotodistuksen arvosanat eivät ole sieltä parhaasta päästä - kunhan saan homman läpi ja siinä se. Mutta nyt, kun tavoittelen paikkaa Helsingin yliopistosta - ja nimenomaan juuri sieltä koska en halua muuttaa toiselle paikkakunnalle, on asia saanut ihan uuden merkityksen. Onneksi ainakin vielä toistaiseksi kuitenkin myös korkeakoulujen valintakokeilla on merkitystä opiskelijavalintatilanteissa, joten mahdollisuuksia on jos nyt joku juttu sattuu menemään ihan totaalisesti puihin, ja uusintamahdollisuus on aina tarvittaessa olemassa. Tähtään kuitenkin siihen ettei uusintapenkkiä tarvii kuluttaa ja voin todella ensi keväänä painaa lakin päähäni.

Joten viimeisiä lukupäiviä viedään, ja ne todella täytyykin käyttää tehokkaasti. Ei enää kauaakaan, kun lokakuu saapuu ja pääsen laskemaan stressitasoja. Varmaan sairastun heti johonkin vuosisadan flunssaan kun stressi ei ole sitä enää pidättelemässä, ja vietän pidennetyn syyslomani sängyn pohjalla. Mut se on sitten sen ajan mahdollinen murhe :)

tiistai 29. elokuuta 2017

Arjen syysremppaa

Syksyn kolkutellessa ovelle, alkaa heräillä ajatuksia uuden alun mahdollisuudesta ja tavallaan myös tarpeesta. Palava halu kehitellä uutta - haalia elämään jotakin sellaista, joka piristää mieltä ja tuo uutta sisältöä arjen keskelle. En tiedä miksi tämä tapahtuu mulle (ja kuulemani mukaan myös monelle muullekin) juuri syksyllä, ehkä se on se pidemmiltä lomilta paluu ja arjen alkaminen, joka tuo toiveita virkeämmästä työhön ja opiskeluun lisävauhtia potkaisevasta vastapainosta. Ja ehkä yksinkertaisesti halusta jollakin tapaa vain uudistautua alkavan ajanjakson mukana.

Tämäkään loppukesä ei ole ollut tältä osin poikkeava. Tuntuu, että tarjolla olisi jotenkin erityisen paljon kaikenlaista uutta ja kiehtovaa. Rakastan syksyä ja sen tunnelmaa. Pörröisiä villavaatteita, pimeyttä, raikkaan kirpakkaa ulkoilmaa, lehtikasoja lenkkipoluilla ja omenoita. Ne maistuvat erityisen ihanilta syksyisin. Jokasyksyinen omenapiirakka on aina paistettava, ja laitettava uuniin vähintään kerran vuodenajassa jokin lämmittävä pataruoka lihasta tai broilerista, ehkä tänä syksynä myös ihan vain pelkistä kasviksistakin. Odotan ensimmäisiä glögejä kauppoihin, jouluvalojen loistossa juotuja kuumia lasillisia ja hiljalleen heräilevää joulunodotustunnelmaa.

Tänä syksynä olisi kalenteriin montakin mielenkiintoista täytettä, mutta jouduin ainakin yhdestä niistä luopumaan. Olin jo kesällä päättänyt, että osallistun kokemuskouluttajakoulutukseen Lahdessa. Se olisi järjestetty syys- ja lokakuussa. Koulutuksen tarkoituksena on siis saada oppia ja valmistua kokemuskouluttajaksi, joka luennoi omasta sairaudestaan / vammastaan / läheisensä tilanteesta erilaisissa paikoissa, lähinnä oppilaitoksissa ja eri palvelualojen, eritoten sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, levittää tietoa vammaan / sairauteen liittyen kertoen yleistietoa sekä oman tarinansa. Olin tästä innoissani: Odotin, että koulutuksen käytyäni pääsisin puhumaan tuleville lääkäri- ja hoitajaopiskelijoille muun muassa vammaisten vanhemmuudesta (sitten aikanaan), hedelmöityshoidoista ja kaikesta siihen liittyvästä, toki myös kaikesta muusta muissakin paikoissa, ihan sen mukaan mihin minua olisi pyydetty ja mitä yleisö olisi luennollani halunnut kuulla.

Harmikseni koulutuspäivistä ensimmäinen osui juuri samalle päivälle, jolloin olen kirjoittamassa ruotsin osuuden ylioppilaskirjoituksista, josta en mitenkään voi jäädä pois. Koulutuksia järjestetään hyvin harvoin, joten seuraavaa saanee nyt jonkin aikaa odotella. Toivon, että ensi vuoden puolella onnistaisi ja pääsisin mukaan niin ettei mitään ylitsepääsemättömiä esteitä tulisi matkan varrelle. Toisaalta kun kirjoitukset ovat syksyn osalta ohi, voi olla ihan hyväkin vähän relailla ennen viimeisten kurssien suoritusta ja ensi kevään loppurutistusta kirjoitusten osalta. Saan siis viettää lähes koko lokakuun lomaa, mitä odotan jo todella :)

Ja sitten se oikea päähänpisto, jonka sain eilen: Bikramjooga. En koskaan elämässäni ole tehnyt ainuttakaan joogaliikettä, en edes yrittänyt. Olen aina mieltänyt joogan sellaisena jossakin huoneessa, ihmisjoukon ympäröimänä matolla makaamisena, verkkaisena venyttelynä, epämääräisenä huokailuna ja kiusallisena mutinana unettavan musiikin soidessa taustalla. Lajina, jossa ei pääse edes hengästymään saati tule lämmin. Aina kun joku on sitä ehdottanut, vastaukseni on ollut: Ei ikinä! Spinning tai kunnon salitreeni, jossa hiki lentää kuin viimeistä päivää on sitä oikeaa liikuntaa. Olisiko tässä jonkinlaista ennakkoluuloa ilmassa? Ei kai... ;)

Bikramjoogaan törmäsin netissä vähän vahingossa, ja aloin hiljakseen etsimään siitä lisää tietoa. Sen hyödyistä on lueteltu pitkät listat, mm. stressin poistuminen ja mielen rentous, kropan venyvyys, verenkierron parantuminen, rasvanpoltto jne jne jne... Ja pakko sanoa, että väkisinkin kiinnostuin, ja muiden blogeista luetut ylistykset lajiin liittyen vain kasvattivat haluani päästä kokeilemaan. Tämä joogamuoto olisi mulle siinäkin mielessä helppo, että siinä tehdään aina ne samat 26 asentoa samassa järjestyksessä, tunti on ymmärrykseni mukaan maailmanlaajuisesti täysin sama. Kun opettelisin vain liikkeet, ei tarvitsisi jännitellä tuleeko seuraavalla tunnilla jotakin uutta jota en välttämättä osaisi heti tehdä oikein. Bikramjooga on lukemani mukaan rankka ja runsaasti hikoiluttava treeni, joten helpolla siinä ei taida päästä, mikä on vain positiivinen puoli. Helsingin keskustassa on Bikramjoogasali, jota nyt vielä pyörittelen, josko kävisin joku kerta kokeilemassa.

Ehkä se tyhjentää mieleni stressistä ja saa helpotusta tuleviin mielen myllerryksiin. Saattaisi ehkä jopa auttaa rennompiin piinapäiviin, kuka tietää. Uskon, että on kokeilemisen arvoinen niin mielen kuin kehonkin kannalta.

Syyskuun alussa mulla aloittaa myös taas uusi avustaja. Hän tulee auttamaan valokuvauksessa sekä kuvankäsittelyssä, muokkaamaan opintoihini liittyviä tentti- ja muita opiskelumateriaalitiedostoja ja toimii silminäni sillointällöin myös kaupoissa tai muissa paikoissa, joissa apua joskus tarvitsen. Tällä kertaa hän löytyi yllättävänkin helposti. Te-toimiston sivuille ei tarvinnut ilmoittaa, vaan pelkkä omalla Facebookin seinälläni työpaikkailmoituksen julkinen jakaminen riitti. Olen helpottunut, kun säästyin hakemuspinon läpikäynniltä ja useamman henkilön haastatteluilta, niissä on aina oma hommansa ja prosessi on loppujen lopuksi melko työläs.

Ja jälleen jouduin sen tutun kysymyksen äärelle: Kerronko hänelle, että käyn klinikalla hedelmöityshoidoissa ja että lapsi saattaa jossakin vaiheessa tulla. Mietin tätä kauan, todella kauan. Pyörittelin ja vatvoin ja tulin lopputulokseen, etten mainitse asiasta. En tiedä olisiko minun pitänyt, mutta lopulta annoin asian olla. Koko raskaaksi tuleminen saati oma vauva tuntuu niin kaukaiselta ja utopistiselta asialta, saavuttamattomalta ja epätodelliselta. Läpi mielen kuohui ajatusten aalto: Kun ei se kuitenkaan vieläkään onnistu. Miksi kertoa jostakin olemattomasta, jota en kuitenkaan saavuta? Käyn vain hoidoissa pettyäkseni taas. Olen jotenkin onnistunut ainakin hetkellisesti kadottamaan uskoni siihen, että minulla olisi nyt mahdollisuus näillä inseminaatioilla. Jos ne surullisenkuuluisat epäonnistumiset taas vyöryvät päälle, voin vain peittää ne ja olla kuin mitään pahaa ei olisikaan tapahtunut. Väsyneen olemukseni voin selittää huonosti nukutuilla öillä ja antaa kyynelten tulla silloin kun kukaan ei näe. En halua joutua toteamaan ääneen, että ei se onnistunut vieläkään. Enkä halua, että uusi ihminen joutuu keskelle sellaista pyöritystä. Hän on avustajani, ei terapeuttini jonka niskaan sitten kaadan kaiken pahan oloni ja ahdistukseni. Näin tämän tällä kertaa järkeilin.

Yritin kyllä asettaa itseni toiselle puolelle: Haluaisinko tietää avustettavani vastaavanlaisesta mahdollisesti tulevasta suuresta elämänmuutoksesta etukäteen. Jos tilanteeni olisi toisenlainen, ei minua häiritsisi laisinkaan. Mutta nyt, kun olen alkanut tuntea surua perheenperustamisen junnatessa paikallaan, ja raskaana olevien ja pienten lasten seurassa oleminen on minulle nyt vaikeaa, minä todella haluaisin tietää etukäteen. Meillä jokaisella on omat taustamme. Jos tein sittenkin väärin kun en kertonut. Allekirjoitin vain muina naisina työsopparin ja säilytin salaisuuden. Olen vain niin solmussa asian kanssa. Se alkaa olla jo niin kipeä epäonnistuessaan, etten tiedä kuinka sitä voisi neutraalein tuntein käsitellä. Koen helpoimmaksi nyt vaieta koska onnistumismahdollisuus on niin pieni, ja silti vielä mietin...

Jos tätä ikuisuuskysymystä ei oteta lukuun, odotan hyvillä mielin yhteistyötä uuden ihmisen kanssa. Tuntuu, että täällä Helsingissä avustajien vaihtuvuus on tiheämpää kuin Joensuussa asuessani. Ihmiset muuttavat uusille paikkakunnille, aloittavat opinnot tai tulee muita syitä, miksi työtä ei voida enää jatkaa. Mutta tässä on se kiva puoli, että saan tutustua uusiin ihmisiin, mikä on aina ehdottoman positiivista kun kemiat kohtaavat. Syksy voi siis alkaa. Torstaina korkkaan Lauttasaaren Ladyn uuden ryhmäliikunnan syyskalenterin ja siirryn taas kesän suht epäsäännöllisestä liikuntarytmistä siihen säännölliseen puoleen.

Tuleeko teille syksyisin fiilis, että haluatte kokea ja aloittaa jotakin aivan uutta? Jos tulee, niin mitä uudistuksia olette arkeenne tehneet? :)

maanantai 21. elokuuta 2017

Verinäytekierto

Tulihan se sieltä. Tällä kertaa toivotan uuden kierron tervetulleeksi ja lämpimästi vieläpä, sillä sitä todella on odotettu. Venyihän se edellinen 38 päivän mittaiseksi, mikä ei yleensä ole mitenkään tavallista, mut laitetaan stressin piikkiin, kuten aiemmin jo uumoilin. Tämän kierron aikana otetaan sitten ne kilppariarvot ihan varmuuden vuoksi. Eli jotain uutta tapahtuu siis, mikä toimii kivana muistutuksena siitä, että yritystä ja sen myötä myös mahdollisuus on taas pian tulossa.

Kipu on kyllä ollut taas aikamoista, mut kun napsii pienoisen kourallisen särkylääkettä parin päivän ajan jos vain muistaa, niin sekin on ihan kestettävissä. Lauantaina kävin Prismassa ostoksilla ja osuin juuri siihen pahimpaan ruuhkaan. Reipas kävelyhän auttaa kipuun ainakin mun tapauksessa, joten yritin pysyä niin paljon liikkeellä kuin mahdollista. Välillä edessä kulkevan ihmisjoukon madellessa jouduin pysähtelemään ja kipu alkoi samantien voimistua ja olo tulla tukalaksi. Silloin olisi tehnyt mieli huutaa, että hävitkää nyt kaikki helvettiin siitä, mun on saatava kävellä!

Varmaan liikuttaessa nopeampi verenkierto helpottaa kohdun supistelua, näin muistelen jostakin lukeneeni. Itseasiassa muistan jo ala-asteen terveystiedon tunneilla näitä asioita käsiteltäessä ohjeistuksen, että mahdollisten kipujen lievittämiseksi parempi keino on lähteä liikkeelle kuin ottaa särkylääke ja maata peiton alla vaikeroiden. Huomaan että omalla kohdallani tuo on monesti kelpo tapa, vaikkei tietysti kivun joskus yltyessä todella pahaksi auta, mutta sitä tapahtuu vain harvoin, ja silloinkin särkylääkkeiden jäädessä pois syystä tai toisesta.

Seuraava jännäämisen aihe onkin sitten tämän kierron tuleva ovulaatio. Koska nyt samalla kilpparin kanssa tsekataan myös keltarauhashormonin määrä, täytyy ovulaatiota alkaa tikuttamaan jo hyvissä ajoin. Jos kierto taas venähtää, niin saa tikutella ihan tosissaan kun ei oikein pysty arvioimaan mille päiville se kannattaisi erityisesti ajoittaa. Ja noiden testien tekeminenhän ei ole mitään ihan yksinkertaista, tai teko itsessään käy nopeaan mutta tulosten tulkinta on sitten se itse koettelemus... Olen melko varma, että tuurillani oikea näytteenottopäivä sattuu juuri sellaiseen ajankohtaan, jolloin olen kirjoittamassa jotakin ainetta, enkä näin ollen pääse paikalle ja inseminaatio siirtyy kuukaudella. Jos niin käy niin sillehän ei sitten voi mitään, ei tuo maailmaani pääse kaatamaan. Ehtiihän sitä marraskuullakin. Toivossa kuitenkin eletään, että päivä sattuu sopivaan rakoseen.

Tässäpä taisi olla nämä tämän kerran tärkeimmät. Ei oikein tämän projektin osalta ole mitään uutta kerrottavaa, kun asiat etenevät aika verkkaisesti. Kissaa ja sen vointia seurailen päivittäin, mutta mitään suuntaa huonompaan ei onneksi ole havaittavissa. Välillä tuntuu, että muut eläimet ovat jääneet turhan vähälle huomiolle, kun yksi saa huomiota nyt ihan extrasti. Tänään illalla seurasin ja vähän huolestuinkin, kun Kalle nukkui koko illan eikä lähtenyt edes parvekkeelle vaikka avattiin ovi sinne. Ruoka sille tuntuu edelleen maistuvan, ja heräilikin lopulta touhuilemaan tässä sisällä. Kun tarkemmin miettii, niin ei se joka kerta ole ulos menossa muutenkaan, vaan saattaa kääntää vain kylkeä ja hiippailla loikoilemaan parvekkeen sohvalle tai tarkkailemaan lasituksen kaiteelle vasta myöhemmin jos sitä sattuu huvittamaan. Nämä nyt muutenkin nukkuvat usein hyvinkin sikeästi ja pidempiäkin aikoja, kuten kissat nyt yleensäkin, joten ei varmastikaan ole huolta. Jatketaan siis seurantaa ja odotellaan lääkärille pääsyä. Ja yritetään tässä välissä hoidella vähän näitä muitakin asioita kuntoon :)

perjantai 18. elokuuta 2017

Karvalapsen sairaskertomus, osa 1

Luvassa tällä kertaa vähän erilaista aihetta. Juttuja eläimistä on tulossa blogiin lisää, joten niistä kiinnostuneiden kannattaa pysyä kuulolla jatkossakin :)

Olen aina pitänyt lemmikkieni terveyttä ja hyvinvointia ensisijaisen tärkeänä asiana. Kyttään ehkä joidenkin mielestä välillä vähän liikaakin jokaista poikkeavaa eläimen liikettä ja teen niistä sitten kaikenlaisia googlesta itseoppineen eläinten erikoisylilääkärin varmoja diagnooseja :) Oon kuitenkin itse sitä mieltä, että koskaan ei voi huolehtia liikaa. Joskus huomatessani jotakin muka kummaa, joudun kieltämättä joissakin tilanteissa istumaan alas, vetämään vähän henkeä ja miettimään kahdesti ennen kuin soitan eläinlääkäriin, että ehkä jokin ylimääräinen aivastus tai karvapallon oksentaminen voi olla ihan normaaliakin. Tämä johtuu varmasti 10 vuoden takaisesta tapahtumasta, jolloin pieni Oiva-kissani ei saanut hoitoa tarpeeksi ajoissa. Sen kunto huononi todella nopeasti ja kissa kuoli kotiin hyvin yllättäen. Ehkäpä siitä syystä jotenkin on takaraivoon jäänyt pelko, että jos ei samantien kiikuta näytille niin sama toistuu, vaikka järjellä tietää, että tuo oli poikkeustapaus joita harvoin tapahtuu.

Täytyy kyllä myöntää, että tuo ylihysteerisyys oli kerran vähän ylimitoitettua. Kalevi tuli meille syksyllä 2007, noin kuukauden kuluttua Oivan kuolemasta, koska halusin Uoleville ehdottomasti kissaystävän, ettei sen tarvitse viettää aikaansa ainoastaan mun seurassa. Kalle oli noin puolen vuoden ikäinen kun löysin siltä rintakehästä, etutassujen välin ja vatsan välimaastosta lähes puolikkaan kananmunan kokoisen patin. Sitä sitten panikoimaan ja miettimään, että kuoleeko tääkin kissa nyt käsiin. Kello oli puoli neljä iltapäivällä ja eläinklinikka oli menossa kiinni klo 16. Soitin hätäpäissäni ja kerroin, että kissallani on hyvin todennäköisesti syöpä rintakehässä. Pyysin päästä näytille heti, vaikka lääkärit oli jo melkein lopettelemassa töitänsä siltä päivältä. Tämä ei samana päivänä onnistunut, vaan kehotettiin tulemaan seuraavana päivänä vastaanotolle. Kysyin, että mitäs sitten tehdään jos se sinä aikana leviää ja pahenee. En muista puhuinko jopa kuolemasta, toivottavasti sentään en ihan kaikkia pelkojani sanoiksi pukenut. Eläintenhoitaja taisi olla ehkä vähän huvittunut ja kertoi, että jos se on syöpä, niin ei se yhdessä yössä pahene, huomenna ehditään se hyvin tutkia. Eipä siinä auttanut kuin odottaa. Oli pitkä ilta ja yö miettiä tilannetta.

Lopulta kun päästiin eläinklinikalle, lääkäri tutki käsin patin ja totesi, ettei siinä ole mitään syöpään viittaavaa. Sen tunsi selvästi, että kissa oli vain kolauttanut sen johonkin, ja se kyllä häviää muutaman viikon sisällä. Vähän epävarmoin mielin lähdin kotiin ja muistin, että olihan pojat jouluna kaataneet kuusen monta kertaa, rampanneet rappuja ylös parvelle ja takaisin, riehuneet muutaman päivän putkeen ties missä kaikkialla kotona. Patti alkoikin jo muutaman päivän sisällä pienentyä ja lopulta hävisi kokonaan. Oivan kohtalo oli niin tuoreessa muistissa, mikä paljolti tähän silloin vaikutti.

Nyt kuitenkin toukokuun lopulla löysin patin Kalevin silmäkulmasta rähmänpoiston yhteydessä. Kiinteän ja ihan pienen, noin puolikkaan herneen kokoisen. Koska se ei kissaa ole millään tapaa vaivannut, olen sitä nyt kesän yli vain seuraillut, kun kasvuakaan ei ole pahkurassa tapahtunut.

Tällä viikolla päätin, että nyt saa asian arpominen riittää ja soitin eläinlääkärille. Käytiin sitten eilen Itäkeskuksen Evidensiassa näytillä. Samalla lääkäri teki myös perusterveystarkastuksen: Kuunteli keuhkot ja sydämen, mittasi painon, tutki hampaat ja kissan läpikotaisin. No sieltähän niitä pommeja alkoi sitten putoilla. Ensin tuli tuomio hampaiden kunnosta, Kalevin purukalustossa jyllää hammassyöpymä. Muutama hammas on jo ihan poistettavissa, jotain on jo pahemmin syöpynytkin. Jännä kyllä, ettei sen syömis-, juomis- tai peseytymistoimissa ole ollut havaittavissa mitään muutosta. Kivut eivät siis luultavasti ole vielä niin kovat, että haittaisi normaalia elämää, ehkei kipuja ole tässä vaiheessa lainkaan. Sitten tuli silmän vuoro. Kaikenlaiset pahkurat ovat siitä hankalia juttuja, ettei niistä päällepäin voi sanoa mistä on kyse. Patti tässä tapauksessa on niin pienoinen että ohutneulanäytteestä ei ole kuulema apua, vaan se pitäisi kokonaan poistaa. Hyvin todennäköisesti se on hyvänlaatuinen kasvain, mutta sitten tuli kuitenkin se epäilys. Voi olla pahakin, ei voida tietää. Olin ihan sanaton ja tuntui että kohta joko pettää jalat tai ilma häviää keuhkoista. Vielä tämäkin.

Itäkeskuksessa pattia ei voida poistaa, vaan tarvii käydä silmäkirurgiaan erikoistuneella eläinlääkärillä. Vaurioituneet hampaatkin tulisi irroitella ennen kuin niistä alkaa tulla kipuja. Itäkeskuksesta sanottiin, ettei kumpikaan ole varsinaisesti mikään kiireellinen toimenpide, mut syksyn aikana olisi hyvä hoidattaa. Kyselin hinta-arviota vaikka tiesin, että lasku tulee perässä ja iso sellainen. Sanotaan nyt vaikka, että sillä summalla tehdään ainakin yksi inseminaatio ihan helposti toki vähän klinikasta riippuen. Mutta lemmikit on hoidettava kun sellaisia on ottanut. Se on ollut käytäntö meillä aina ja on nytkin. Sitten vaikka siirretään omia hoitoja jos tarvetta tulee, mutta lemmikin hyvinvointi ja terveys menevät tässä tilanteessa luonnollisesti etusijalle. Olisi itsekästä minulta tuottaa kärsimystä ja kipua laittamalla omat tarpeeni lemmikkien edelle. Mitään lasta ei vielä ole olemassa.

Kampin Evidensia Felina on kissaklinikka, jota on mulle suositeltu ja itsekin tiedän, että siellä kyllä varmasti hoituu homma kuin homma ammattitaitoisten lääkäreiden ja hoitajien hoivissa. Aiemmin en ole täällä asuessani käynyt vielä kissojen kanssa lääkärissä kertaakaan, joten täällä kaikki paikat ja käytännöt on mulle vähän hukassa eikä tuttuja ns. luottolääkäreitä vielä ole. Oonaa käytän opaskoirakoulun omalla klinikalla Vantaalla. Aloin haikailla Joensuun kaupungin eläinklinikan perään, tuttua ympäristöä ja lääkäreitä, jotka ovat hoitaneet jokaisen vaivan ja perusjutut rokotuksista ja kastroinneista lähtien jo pitkältä ajalta ennen kuin sieltä muutettiin pois. Järkeilin, että hintakin saattaa olla vähän edullisempi. Pähkäilin eilisen illan, tänään otin puhelimen käteen ja soitin vähän kyselläkseni onko järkeä lähteä kuljettamaan kissaa sinne saakka.

Koska kyseessä on kaupungin eläinlääkäri, oman paikkakunnan potilaat ovat yleensä etusijalla mut välillä ottavat hoidettavia myös muualta. En kiellä, etteikö hinta-asiakin olisi melko suurelta osin tähän päätökseen vaikuttanut. On sanomattakin selvää, että jos hoito olisi täällä pääkaupunkiseudulla ollut ainoa vaihtoehto, olisin sen tietenkin kustantanut, mutta saadessani myöntävän vastauksen Joensuun puolelta hoidolle oli asia selvä. Saatan säästää tällä jopa arviolta viittä vaille 1000 euroa eläinlääkärikuluissa, ja kyllä se opiskelijan kukkarolle on hellävaraisempi vaihtoehto ja houkuttelevampi tarttua. Täällä eläinlääkärikulut ovat ihan ymmärrettävistä syistä korkeammat. Palkat ovat pääkaupunkiseudulla luonnollisesti suuremmat, eivätkä toimitilat, joissa näitä(kin) klinikoita pyöritetään ole nekään ilmaisia, joten on selvää että hintataso nousee verraten pienempiin paikkakuntiin.

Joensuun eläinklinikalla on jokainen lemmikkini saanut aina parasta mahdollista hoitoa mitä voi olla, joten siksikin tuntuu hyvältä ja turvalliselta tehdä reissu sinne vaikka välimatkaa onkin jonkin verran (itseasiassa kun tuota reittiä on junalla jo ainakin miljoonaan kertaan eestaas suhattu niin ei se reilun neljän tunnin matka tunnu enää edes pitkältä). Nyt on tärkeintä, että asia saadaan hoidettua pois päiväjärjestyksestä, eikä tarvitse elää jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, mikä kuhmu kissassa mahdollisesti kasvaa. Nämä epämääräiset patit on aina vähän pelottavia, ja niihin mielellään reagoi ennemmin kuin myöhemmin...


Kaapin päällä on kiva ottaa nokoset

Välillä sieltä näkyy vain korvat

Tutustutaan uuteen leikkimökkiin :)

Molemmat pojat lepuuttelee sängyllä, jaksaakseen yön yhdessä riekkua.
Toivottavasti saisin pitää nämä kaikki eläimet vielä kauan...

Ps. Kp 36. Ei vieläkään uutta kiertoa. Kunpa tietäiskin mitä tuolla sisuksissa mahtaa tällä hetkellä tapahtua...

tiistai 15. elokuuta 2017

Metkuileva mieli - ja keho

Nyt eletään vähän kummallisia aikoja. Kiertoni on sekaisin kuin seinäkello ja se tuottaa ylimääräistä päänvaivaa kaiken muun mietittävän ja hoidettavan keskelle. Tänään mennään kiertopäivää 34, mikä on sikäli omituista ettei näin ole käynyt sitten loppuvuoden 2015. En enää edes muista kuinka pitkä kierto silloin oli, mutta stressillä oli kropan temppuiluun aivan varmasti vaikutuksensa, mikä näkyi selvästi sen venymisenä. Nyt ei ole minkäänlaisia merkkejäkään ilmassa alkavista kuukautisista. Se alkaa olla jo vähän pelottavaakin, tai ainakin sellaista ikävästi juilivaa jännitystä.

Koska stressiä on nyt sekä töistä että kirjoituksista ja tunnen sen niin mielessä kuin kehossakin, voin hyvin kuvitella kuinka se sekoittaa tätä kiertopakkaakin nyt rankalla kädellä. Silti ihmismieli on kummallinen. Ja aivan äärimmäisen hölmö. Kaikenlaisia kysymyksiä ja kuvitelmia nousee väkisinkin pintaan vaikka tässä kuinka koettaisi pitää jalkansa tukevasti maanpinnalla. Entä jos olenkin raskaana, jos uuden kierron ei olekaan määrä alkaa vielä pitkään aikaan. Just joo. Otetaanpa nyt järki käteen ja tarkastellaan hieman faktoja:

Kuukautisten puuttumiselle on olemassa miljoona muutakin syytä kuin raskaanaolo. Se, että kierto on nyt ihan vähän venähtänyt, tai kun reilu viikko sitten parin päivän ajan tunsin kammottavaa kuvotusta lähes kaikkea kohtaan ja yhä jatkuva väsymys eivät todellakaan tarkoita mitään. Olen viime aikoina ollut tavallista janoisempi - ja se vessassa ravaaminen on kyllä huomattavasti veden latkimisen myötä lisääntynyt, mutta sekin johtuu taatusti vain siitä, että olen tarkoituksella totuttanut kehoani runsaampaan nesteytykseen ja nyt se on alkanut pyytämään tankkausta itse. Tuolloin reilu viikko sitten torstaina tein etomisesta heränneiden sinisilmäisten toivomusteni vuoksi raskaustestinkin. Tai siis ovulaatiotestin, koska raskaustestiä ei ollut mutta sen kai pitäisi ajaa suurinpiirtein sama asia. Täyspuhdas negatiivinen. Laskin tänään ajankuluksi Vau.fi:n raskauslaskurilla, että hedelmöitysajankohdasta lukien olisin nyt 8 ja 5 (plussamerkki ei jostain syystä toimi näppäimistöllä, mikä on todella ärsyttävää, siksi merkinnät noin...) Eli testin kyllä olisi kuulunut jo näyttää plussaa, jos sellaisesta olisi ollut kyse. Taisin vain sairastaa jonkinlaisen vatsapöpön ilman varsinaisia vatsaoireita pieniä satunnaisia lieviä kramppeja lukuunottamatta.

Kun viime yritys hoidettiin siis ei niin hyvälaatuisilla siittiöillä ja kuukautisetkin tuon jälkeen tulivat normaalisti - vaikkakin melko niukahkoina - ei tässä ole minkäänlaista epäilystä. Se on nyt uskottava ja lakattava turhaan herättelemästä mielessään ihan hulluja toiveita. Mitään mahdollisuutta ei raskautumiselle kertakaikkiaan voi nyt olla. Syksyllä katsotaan uudelleen.

Mutta miksi, oi miksi tuo stressi takertui nyt kroppaani tuottaen mulle lisää pohdiskeltavaa ja odotettavaa. Että milloin ne sieltä alkaa ja entä jos eivät alakaan, ja jos eivät ala niin miksi ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Ikään kuin nyt ei olisi jo muutakin selviteltävää. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä suurempi kierre tästä mahdollisesti on tulossa. Pitäisi antaa vain olla ja asioiden tapahtua omalla painollaan. Pitkään aikaan en ole kuukautisia toivonut ja silti ne ovat aina vain tulleet, mutta nyt niitä todella toivon. En halua yhtään enempää jarruja vauva-asiani etenemiselle...

Tilasin perjantaina kaksi olkea siittiöitä. Sovittiin, että biologi soittaa jos aiemmin valitsemaltanini luovuttajalta ei ole enää niitä saatavilla. Biologista ei ole kuulunut, joten oletan siis että saman luovuttajan kanssa mennään. Se asia sentään kunnossa, yksi mietittävä juttu vähemmän :)

torstai 10. elokuuta 2017

Syksyn tullen uusintayrityksiä

Nyt on laitettu pyörät pyörimään ja piakkoin täällä alkaa taas tapahtua. Soittelin maanantaina klinikalle hoitojen aloittamisesta. Sinne pitkästä aikaa soittaminen jännitti, kun viimeisimmästä yhteydestä on jo reippaasti aikaa, ei hiiskaustakaan sitten viime kevättalven. Melkein kuin oisin ekaa kertaa soittanut. Kyselin verikokeiden mahdollisuudesta ja hyödyllisyydestä, mut niihin kätilö ei oikein osannut ottaa sen enempää kantaa. Sen verran hän tiesi kertoa, ettei klinikalta voida laittaa lähetettä kunnalliselle puolelle, että jonnekin yksityiselle tarviis mennä, paikan saisi valita itse.

Sain lääkärille puhelinajan, joka otti sitten yhteyttä tänään. Kerrattiin vähän menneitä hoitoja ja luotiin suunnitelmaa tulevasta. Päädyttiin siihen, että kilpirauhaskoe on ihan aiheellista ottaa ja varmistaa, ettei siellä puolen ole mitään raskauden alkamista estävää häikkää. Myös keltarauhashormonit tsekataan varmuuden vuoksi, vaikken kyllä tiedä onko siitä sen kummemmin hyötyä. Tuon hormonin pitoisuus kun voi kierrosta riippuen vaihdella kovastikin, ja kun kuitenkin ollaan päätetty ottaa Lugesteron (ja jo tuttu Letrozol) mukaan seuraavaan yritykseen, niin tuo koe on ehkä vähän siinä rajalla että antaako tulos mitään uutta vai ei. Toisaalta on ihan mielenkiintoista tietää, mikäli se ei pelitä, sillä jos joskus tulevaisuudessa innostutaan kotikonstein jonkun miehen kanssa lisääntymistä yrittämään, niin tiedän jo valmiiksi että Lugesteron voisi olla ihan paikallaan.

Nuo pari koetta tehdään suoraan klinikalla. Eipä niille ihan hirveitä hintoja nyt tule, joten mennään sitten sinne. Jäin kyllä miettimään, että oliskohan Cityterveys tai Vuosaaren Perus terveys olleet sittenkin vielä vähän edullisempia... Tuskin kovin suurta hintaeroa ainakaan on.

Huomenna tilaan vielä pari oljellista vauvasiementä jotta eivät unohdu tässä kaiken muun hässäkän keskellä. En yhtään ihmettelisi, vaikka marssisin klinikalle folliultraan ja sieltä kerrottaisi ettei tää nyt ilman siittiöitä oikein suju. Sen verran mulla on kaikkea muutakin muistamista vaativaaa ja aikamoista stressiäkin aiheuttavaa nyt ilmassa, että joku tuollainen moka saattais olla ihan mahdollinen - vaikkakin klinikalta kyllä varmasti muistuteltaisi asiasta jos näyttää etten itse tajua tehdä omaa osuuttani :) Tanskalaisen spermapankin siittiöiden hinnat olivat taas kivunneet ylöspäin. Tuo taitaa olla jokavuotinen juttu, kun viimekin vuonna hinta otti melkoisen harppauksen. Mut ei tässä nyt auta kuin laittaa rahaa palamaan jos mieli projektissa edetä.

Lokakuussa tehdään ensimmäinen inseminaatio. Syyskuussa yritän suoriutua kirjoituksista läpi, joten siihen yhtälöön en halua hoitoja edes yrittää saada mahtumaan. Ovulaatio hyvin todennäköisesti osuisi tuurillani johonkin sellaiseen päivään jolloin olen kirjoittamassa, ja toisaalta en kaipaa nyt yhtään ylimääräistä mietittävää ja arpomisen aihetta tähän hetkeen saati niihin pariin viikkoon kun kirjoitusrutistus on meneillään. Molemmat ovat niin suuria asioita, että sujuvat varmasti paremmin tahoillaan kun hoidan ne yksitellen keskittyen vain toiseen kerralla.

Ja kyllähän tässä vähän pelottaakin. Lupasin itselleni etten uikuta, koska se tuo vain turhaan negatiivista energiaa mielelle ja kuluviin päiviin. Mutta epäonnistunut hoito ja sen johdosta kirpakat syysillat täysin murtuneena vain tuntuvat pelkkänä ajatuksenakin jo etukäteen ahdistavalta. Voin kuvitella sen kaiken, päivän kulun aamun negatestistä lähtien iltaan ja yöhön saakka. Kipua ja kipua, niin henkistä kuin fyysistäkin ja se musertava epätoivo, joka on ollut läsnä jo niin monen kuukauden ajan. Entä tuleva joulu, soljuuko sekin eteenpäin samanlaisena tyhjän kohdun ja sylin juhlana kuin ennenkin. Toki voi käydä toisinkin, mutta jos ajattelen sitä (liikaa), niin tiedän putoavani vieläkin korkeammalta, jos homma kulkee samaa rataa kuin aiemminkin. Entä jos seuraava vuosi on edellisen toistoa ja tästä pyörähtää käyntiin samanlainen vuoristorata: Toinen puoli kuukaudesta varovaisen toiveikasta ylämäkeä, ja heti perään niin jyrkkä alamäki ettei siinä kyydissä pysy tolpillaan.

Mutta ei näissä mietteissä kannata liiaksi rypeä, vaan nyt on keskityttävä ensisijaisesti ylioppilaslakkiin ja jätettävä hoidot hetkeksi vielä hautumaan. Täytyy muistaa, että toivoa on, ja jo sekin kantaa osaltaan eteenpäin.

tiistai 1. elokuuta 2017

Terveellisempi herkutteluvinkki: Proteiinivohvelit

Se ihana vastapaistettu, lämpöinen, molemmin puolin päältä rapsakka ja sisältä suussasulava vohveli hillolla, kermavaahdolla ja jätskillä on tuttu herkku meistä lähes jokaisen aamu- tai iltapalapöydässä tai muuten vain kahvi- tai teehetkissä. Ja onhan se hyvää - ei siitä pääse mihinkään.

Kuvittelin joitakin vuosia taaksepäin, ettei parempaa versiota vohvelista ole. Olin kyllä kuullut proteiinipannareista- ja letuista, mutta pidin niitä vain superterveellisesti elävien tyyppien juttuna - sellaisten, jotka ovat totaalisesti kieltäytyneet kaikesta "oikeasta" hyvästä ja tekevät näitä proteiinihömpötyksiä herkkujen korvikkeeksi. Mietin, ettei mikään proteiiniversio mitenkään voi oikeita vastaavia korvata, ei mitenkään. Kun herkutellaan niin silloin herkutellaan kunnolla, ja terveellinen ruoka on erikseen.

En tarkalleen muista milloin kelkkani alkoi kuin vaivihkaa kääntymään, mutta aloin pikkuhiljaa kiinnostumaan myös näistä niin sanotuista terveysherkuista :) Lopullinen käännös taisi tapahtua pian sen jälkeen, kun kävin Trainer 4 You:n ravintovalmentajakoulutuksen. Aloin olla vastaanottavaisempi proteiiniletuille-, jäätelöille ja pirtelöille. Melko pitkään niiden valmistaminen itse oli vain ajatuksen tasolla, mut lopulta pistin tuumasta toimeen. Ja onneksi niin tein, sillä olisin tosiaankin jäänyt paitsi todella paljosta.

Proteiinipannari / lettu / vohvelitaikinasta on olemassa monta variaatiota. Netistä googlettamalla jokainen varmasti löytää itselleen sen sopivimman. Tässä olisi nyt teille oma versioni, jota useinmiten käytän noihin kaikkiin kolmeen. Näissä ovat niin proteiinit, hyvät rasvat kuin myös kuitukin saatavilla maukkaassa muodossa. Vohveliversio on ihan uusi juttu, sitä kokeilin ekan kerran vasta nyt alkukesästä ja kuvatkin ovat sieltä lähtöisin. Letut ja pannarit ovat tässä keittiössä jo vakkarikalustoa :) Nämähän sopivat esimerkiksi vaikkapa aamiaiselle, välipalaksi tai iltapalapöytään. Mulla nämä kuuluvat jälkimmäiseen, sillä aamuisin oon niin uninen ja yleensä sen verran kiireinen, ettei kärsivällisyys ja aika riitä vaikka tekisin taikinan jo edellisiltana jääkaappiin odottelemaan paistoa :)


Tarvitset:
1 dl rasvatonta maitoa
0,5 dl kaurahiutaleita
Kaksi mitallista Vi-Shape vaniljan makuista proteiinijauhetta
2 kananmunaa
1 banaani

Taikinan valmistusvaihe on varsin yksinkertainen: Laita kaikki aineet blenderiin ja sekoita sillä tasaiseksi taikinaksi. Paista vohveliraudassa, taikinasta tulee noin neljä vohvelia.

Täytteeksi voi laittaa esimerkiksi marjoja (kesällä kannattaa hyödyntää tuoreina), hedelmiä, rahkaa, maapähkinävoita... Vaihtoehtoja on paljon. Jos haluaa pitää kokonaisuuden terveellisenä, täytteet kannattaa toki valikoida sen mukaisesti :)


Lopputulos on ihanan vaniljainen, banaani antaa vielä kivaa lisämakua vohveleihin. Ja voittaa kyllä perusvohvelinkin, tai ainakin pääsee yhtään valehtelematta tai edes liioittelematta samalle viivalle. Koostumus on hieman normivohvelia murenevaisempi, mutta kovinkaan suurta eroa ei mielestäni näillä ole.

Ps. Ehkä saatatte muistaa viime syksyisen pähkinäisen banaanisuklaa- proteiinipirtelön, jonka ohjeen tännekin jaoin, sen voi käydä nappaamassa
Täältä.
Nyt tätä kyseistä pirtelöä jonkin aikaa oon välipalajuomana pienen muokkauksen jälkeen käyttänyt joten vinkkaan teillekin, että jos ei pähkinästä piittaa, niin sen tilalla kannattaa kokeilla kaurahiutaleita. Heitin niitä sekaan ihan mutu-tuntumalla, ehkä parin tai maksimissaan kolmen ruokalusikallisen verran. Tulee ihanan täyteläistä ja toimii, saa vähän kuitulisäystä siinä samalla. Eikä niitä pähkinöitäkään pakko ole pois jättää, mut saattaa tulla ehkä vähän liikaa tavaraa ainakin omaan makuuni. Näitä kannattaa testailla :)