Syksyn kolkutellessa ovelle, alkaa heräillä ajatuksia uuden alun mahdollisuudesta ja tavallaan myös tarpeesta. Palava halu kehitellä uutta - haalia elämään jotakin sellaista, joka piristää mieltä ja tuo uutta sisältöä arjen keskelle. En tiedä miksi tämä tapahtuu mulle (ja kuulemani mukaan myös monelle muullekin) juuri syksyllä, ehkä se on se pidemmiltä lomilta paluu ja arjen alkaminen, joka tuo toiveita virkeämmästä työhön ja opiskeluun lisävauhtia potkaisevasta vastapainosta. Ja ehkä yksinkertaisesti halusta jollakin tapaa vain uudistautua alkavan ajanjakson mukana.
Tämäkään loppukesä ei ole ollut tältä osin poikkeava. Tuntuu, että tarjolla olisi jotenkin erityisen paljon kaikenlaista uutta ja kiehtovaa. Rakastan syksyä ja sen tunnelmaa. Pörröisiä villavaatteita, pimeyttä, raikkaan kirpakkaa ulkoilmaa, lehtikasoja lenkkipoluilla ja omenoita. Ne maistuvat erityisen ihanilta syksyisin. Jokasyksyinen omenapiirakka on aina paistettava, ja laitettava uuniin vähintään kerran vuodenajassa jokin lämmittävä pataruoka lihasta tai broilerista, ehkä tänä syksynä myös ihan vain pelkistä kasviksistakin. Odotan ensimmäisiä glögejä kauppoihin, jouluvalojen loistossa juotuja kuumia lasillisia ja hiljalleen heräilevää joulunodotustunnelmaa.
Tänä syksynä olisi kalenteriin montakin mielenkiintoista täytettä, mutta jouduin ainakin yhdestä niistä luopumaan. Olin jo kesällä päättänyt, että osallistun kokemuskouluttajakoulutukseen Lahdessa. Se olisi järjestetty syys- ja lokakuussa. Koulutuksen tarkoituksena on siis saada oppia ja valmistua kokemuskouluttajaksi, joka luennoi omasta sairaudestaan / vammastaan / läheisensä tilanteesta erilaisissa paikoissa, lähinnä oppilaitoksissa ja eri palvelualojen, eritoten sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, levittää tietoa vammaan / sairauteen liittyen kertoen yleistietoa sekä oman tarinansa. Olin tästä innoissani: Odotin, että koulutuksen käytyäni pääsisin puhumaan tuleville lääkäri- ja hoitajaopiskelijoille muun muassa vammaisten vanhemmuudesta (sitten aikanaan), hedelmöityshoidoista ja kaikesta siihen liittyvästä, toki myös kaikesta muusta muissakin paikoissa, ihan sen mukaan mihin minua olisi pyydetty ja mitä yleisö olisi luennollani halunnut kuulla.
Harmikseni koulutuspäivistä ensimmäinen osui juuri samalle päivälle, jolloin olen kirjoittamassa ruotsin osuuden ylioppilaskirjoituksista, josta en mitenkään voi jäädä pois. Koulutuksia järjestetään hyvin harvoin, joten seuraavaa saanee nyt jonkin aikaa odotella. Toivon, että ensi vuoden puolella onnistaisi ja pääsisin mukaan niin ettei mitään ylitsepääsemättömiä esteitä tulisi matkan varrelle. Toisaalta kun kirjoitukset ovat syksyn osalta ohi, voi olla ihan hyväkin vähän relailla ennen viimeisten kurssien suoritusta ja ensi kevään loppurutistusta kirjoitusten osalta. Saan siis viettää lähes koko lokakuun lomaa, mitä odotan jo todella :)
Ja sitten se oikea päähänpisto, jonka sain eilen: Bikramjooga. En koskaan elämässäni ole tehnyt ainuttakaan joogaliikettä, en edes yrittänyt. Olen aina mieltänyt joogan sellaisena jossakin huoneessa, ihmisjoukon ympäröimänä matolla makaamisena, verkkaisena venyttelynä, epämääräisenä huokailuna ja kiusallisena mutinana unettavan musiikin soidessa taustalla. Lajina, jossa ei pääse edes hengästymään saati tule lämmin. Aina kun joku on sitä ehdottanut, vastaukseni on ollut: Ei ikinä! Spinning tai kunnon salitreeni, jossa hiki lentää kuin viimeistä päivää on sitä oikeaa liikuntaa. Olisiko tässä jonkinlaista ennakkoluuloa ilmassa? Ei kai... ;)
Bikramjoogaan törmäsin netissä vähän vahingossa, ja aloin hiljakseen etsimään siitä lisää tietoa. Sen hyödyistä on lueteltu pitkät listat, mm. stressin poistuminen ja mielen rentous, kropan venyvyys, verenkierron parantuminen, rasvanpoltto jne jne jne... Ja pakko sanoa, että väkisinkin kiinnostuin, ja muiden blogeista luetut ylistykset lajiin liittyen vain kasvattivat haluani päästä kokeilemaan. Tämä joogamuoto olisi mulle siinäkin mielessä helppo, että siinä tehdään aina ne samat 26 asentoa samassa järjestyksessä, tunti on ymmärrykseni mukaan maailmanlaajuisesti täysin sama. Kun opettelisin vain liikkeet, ei tarvitsisi jännitellä tuleeko seuraavalla tunnilla jotakin uutta jota en välttämättä osaisi heti tehdä oikein. Bikramjooga on lukemani mukaan rankka ja runsaasti hikoiluttava treeni, joten helpolla siinä ei taida päästä, mikä on vain positiivinen puoli. Helsingin keskustassa on Bikramjoogasali, jota nyt vielä pyörittelen, josko kävisin joku kerta kokeilemassa.
Ehkä se tyhjentää mieleni stressistä ja saa helpotusta tuleviin mielen myllerryksiin. Saattaisi ehkä jopa auttaa rennompiin piinapäiviin, kuka tietää. Uskon, että on kokeilemisen arvoinen niin mielen kuin kehonkin kannalta.
Syyskuun alussa mulla aloittaa myös taas uusi avustaja. Hän tulee auttamaan valokuvauksessa sekä kuvankäsittelyssä, muokkaamaan opintoihini liittyviä tentti- ja muita opiskelumateriaalitiedostoja ja toimii silminäni sillointällöin myös kaupoissa tai muissa paikoissa, joissa apua joskus tarvitsen. Tällä kertaa hän löytyi yllättävänkin helposti. Te-toimiston sivuille ei tarvinnut ilmoittaa, vaan pelkkä omalla Facebookin seinälläni työpaikkailmoituksen julkinen jakaminen riitti. Olen helpottunut, kun säästyin hakemuspinon läpikäynniltä ja useamman henkilön haastatteluilta, niissä on aina oma hommansa ja prosessi on loppujen lopuksi melko työläs.
Ja jälleen jouduin sen tutun kysymyksen äärelle: Kerronko hänelle, että käyn klinikalla hedelmöityshoidoissa ja että lapsi saattaa jossakin vaiheessa tulla. Mietin tätä kauan, todella kauan. Pyörittelin ja vatvoin ja tulin lopputulokseen, etten mainitse asiasta. En tiedä olisiko minun pitänyt, mutta lopulta annoin asian olla. Koko raskaaksi tuleminen saati oma vauva tuntuu niin kaukaiselta ja utopistiselta asialta, saavuttamattomalta ja epätodelliselta. Läpi mielen kuohui ajatusten aalto: Kun ei se kuitenkaan vieläkään onnistu. Miksi kertoa jostakin olemattomasta, jota en kuitenkaan saavuta? Käyn vain hoidoissa pettyäkseni taas. Olen jotenkin onnistunut ainakin hetkellisesti kadottamaan uskoni siihen, että minulla olisi nyt mahdollisuus näillä inseminaatioilla. Jos ne surullisenkuuluisat epäonnistumiset taas vyöryvät päälle, voin vain peittää ne ja olla kuin mitään pahaa ei olisikaan tapahtunut. Väsyneen olemukseni voin selittää huonosti nukutuilla öillä ja antaa kyynelten tulla silloin kun kukaan ei näe. En halua joutua toteamaan ääneen, että ei se onnistunut vieläkään. Enkä halua, että uusi ihminen joutuu keskelle sellaista pyöritystä. Hän on avustajani, ei terapeuttini jonka niskaan sitten kaadan kaiken pahan oloni ja ahdistukseni. Näin tämän tällä kertaa järkeilin.
Yritin kyllä asettaa itseni toiselle puolelle: Haluaisinko tietää avustettavani vastaavanlaisesta mahdollisesti tulevasta suuresta elämänmuutoksesta etukäteen. Jos tilanteeni olisi toisenlainen, ei minua häiritsisi laisinkaan. Mutta nyt, kun olen alkanut tuntea surua perheenperustamisen junnatessa paikallaan, ja raskaana olevien ja pienten lasten seurassa oleminen on minulle nyt vaikeaa, minä todella haluaisin tietää etukäteen. Meillä jokaisella on omat taustamme. Jos tein sittenkin väärin kun en kertonut. Allekirjoitin vain muina naisina työsopparin ja säilytin salaisuuden. Olen vain niin solmussa asian kanssa. Se alkaa olla jo niin kipeä epäonnistuessaan, etten tiedä kuinka sitä voisi neutraalein tuntein käsitellä. Koen helpoimmaksi nyt vaieta koska onnistumismahdollisuus on niin pieni, ja silti vielä mietin...
Jos tätä ikuisuuskysymystä ei oteta lukuun, odotan hyvillä mielin yhteistyötä uuden ihmisen kanssa. Tuntuu, että täällä Helsingissä avustajien vaihtuvuus on tiheämpää kuin Joensuussa asuessani. Ihmiset muuttavat uusille paikkakunnille, aloittavat opinnot tai tulee muita syitä, miksi työtä ei voida enää jatkaa. Mutta tässä on se kiva puoli, että saan tutustua uusiin ihmisiin, mikä on aina ehdottoman positiivista kun kemiat kohtaavat. Syksy voi siis alkaa. Torstaina korkkaan Lauttasaaren Ladyn uuden ryhmäliikunnan syyskalenterin ja siirryn taas kesän suht epäsäännöllisestä liikuntarytmistä siihen säännölliseen puoleen.
Tuleeko teille syksyisin fiilis, että haluatte kokea ja aloittaa jotakin aivan uutta? Jos tulee, niin mitä uudistuksia olette arkeenne tehneet? :)
tiistai 29. elokuuta 2017
maanantai 21. elokuuta 2017
Verinäytekierto
Tulihan se sieltä. Tällä kertaa toivotan uuden kierron tervetulleeksi ja lämpimästi vieläpä, sillä sitä todella on odotettu. Venyihän se edellinen 38 päivän mittaiseksi, mikä ei yleensä ole mitenkään tavallista, mut laitetaan stressin piikkiin, kuten aiemmin jo uumoilin. Tämän kierron aikana otetaan sitten ne kilppariarvot ihan varmuuden vuoksi. Eli jotain uutta tapahtuu siis, mikä toimii kivana muistutuksena siitä, että yritystä ja sen myötä myös mahdollisuus on taas pian tulossa.
Kipu on kyllä ollut taas aikamoista, mut kun napsii pienoisen kourallisen särkylääkettä parin päivän ajan jos vain muistaa, niin sekin on ihan kestettävissä. Lauantaina kävin Prismassa ostoksilla ja osuin juuri siihen pahimpaan ruuhkaan. Reipas kävelyhän auttaa kipuun ainakin mun tapauksessa, joten yritin pysyä niin paljon liikkeellä kuin mahdollista. Välillä edessä kulkevan ihmisjoukon madellessa jouduin pysähtelemään ja kipu alkoi samantien voimistua ja olo tulla tukalaksi. Silloin olisi tehnyt mieli huutaa, että hävitkää nyt kaikki helvettiin siitä, mun on saatava kävellä!
Varmaan liikuttaessa nopeampi verenkierto helpottaa kohdun supistelua, näin muistelen jostakin lukeneeni. Itseasiassa muistan jo ala-asteen terveystiedon tunneilla näitä asioita käsiteltäessä ohjeistuksen, että mahdollisten kipujen lievittämiseksi parempi keino on lähteä liikkeelle kuin ottaa särkylääke ja maata peiton alla vaikeroiden. Huomaan että omalla kohdallani tuo on monesti kelpo tapa, vaikkei tietysti kivun joskus yltyessä todella pahaksi auta, mutta sitä tapahtuu vain harvoin, ja silloinkin särkylääkkeiden jäädessä pois syystä tai toisesta.
Seuraava jännäämisen aihe onkin sitten tämän kierron tuleva ovulaatio. Koska nyt samalla kilpparin kanssa tsekataan myös keltarauhashormonin määrä, täytyy ovulaatiota alkaa tikuttamaan jo hyvissä ajoin. Jos kierto taas venähtää, niin saa tikutella ihan tosissaan kun ei oikein pysty arvioimaan mille päiville se kannattaisi erityisesti ajoittaa. Ja noiden testien tekeminenhän ei ole mitään ihan yksinkertaista, tai teko itsessään käy nopeaan mutta tulosten tulkinta on sitten se itse koettelemus... Olen melko varma, että tuurillani oikea näytteenottopäivä sattuu juuri sellaiseen ajankohtaan, jolloin olen kirjoittamassa jotakin ainetta, enkä näin ollen pääse paikalle ja inseminaatio siirtyy kuukaudella. Jos niin käy niin sillehän ei sitten voi mitään, ei tuo maailmaani pääse kaatamaan. Ehtiihän sitä marraskuullakin. Toivossa kuitenkin eletään, että päivä sattuu sopivaan rakoseen.
Tässäpä taisi olla nämä tämän kerran tärkeimmät. Ei oikein tämän projektin osalta ole mitään uutta kerrottavaa, kun asiat etenevät aika verkkaisesti. Kissaa ja sen vointia seurailen päivittäin, mutta mitään suuntaa huonompaan ei onneksi ole havaittavissa. Välillä tuntuu, että muut eläimet ovat jääneet turhan vähälle huomiolle, kun yksi saa huomiota nyt ihan extrasti. Tänään illalla seurasin ja vähän huolestuinkin, kun Kalle nukkui koko illan eikä lähtenyt edes parvekkeelle vaikka avattiin ovi sinne. Ruoka sille tuntuu edelleen maistuvan, ja heräilikin lopulta touhuilemaan tässä sisällä. Kun tarkemmin miettii, niin ei se joka kerta ole ulos menossa muutenkaan, vaan saattaa kääntää vain kylkeä ja hiippailla loikoilemaan parvekkeen sohvalle tai tarkkailemaan lasituksen kaiteelle vasta myöhemmin jos sitä sattuu huvittamaan. Nämä nyt muutenkin nukkuvat usein hyvinkin sikeästi ja pidempiäkin aikoja, kuten kissat nyt yleensäkin, joten ei varmastikaan ole huolta. Jatketaan siis seurantaa ja odotellaan lääkärille pääsyä. Ja yritetään tässä välissä hoidella vähän näitä muitakin asioita kuntoon :)
Kipu on kyllä ollut taas aikamoista, mut kun napsii pienoisen kourallisen särkylääkettä parin päivän ajan jos vain muistaa, niin sekin on ihan kestettävissä. Lauantaina kävin Prismassa ostoksilla ja osuin juuri siihen pahimpaan ruuhkaan. Reipas kävelyhän auttaa kipuun ainakin mun tapauksessa, joten yritin pysyä niin paljon liikkeellä kuin mahdollista. Välillä edessä kulkevan ihmisjoukon madellessa jouduin pysähtelemään ja kipu alkoi samantien voimistua ja olo tulla tukalaksi. Silloin olisi tehnyt mieli huutaa, että hävitkää nyt kaikki helvettiin siitä, mun on saatava kävellä!
Varmaan liikuttaessa nopeampi verenkierto helpottaa kohdun supistelua, näin muistelen jostakin lukeneeni. Itseasiassa muistan jo ala-asteen terveystiedon tunneilla näitä asioita käsiteltäessä ohjeistuksen, että mahdollisten kipujen lievittämiseksi parempi keino on lähteä liikkeelle kuin ottaa särkylääke ja maata peiton alla vaikeroiden. Huomaan että omalla kohdallani tuo on monesti kelpo tapa, vaikkei tietysti kivun joskus yltyessä todella pahaksi auta, mutta sitä tapahtuu vain harvoin, ja silloinkin särkylääkkeiden jäädessä pois syystä tai toisesta.
Seuraava jännäämisen aihe onkin sitten tämän kierron tuleva ovulaatio. Koska nyt samalla kilpparin kanssa tsekataan myös keltarauhashormonin määrä, täytyy ovulaatiota alkaa tikuttamaan jo hyvissä ajoin. Jos kierto taas venähtää, niin saa tikutella ihan tosissaan kun ei oikein pysty arvioimaan mille päiville se kannattaisi erityisesti ajoittaa. Ja noiden testien tekeminenhän ei ole mitään ihan yksinkertaista, tai teko itsessään käy nopeaan mutta tulosten tulkinta on sitten se itse koettelemus... Olen melko varma, että tuurillani oikea näytteenottopäivä sattuu juuri sellaiseen ajankohtaan, jolloin olen kirjoittamassa jotakin ainetta, enkä näin ollen pääse paikalle ja inseminaatio siirtyy kuukaudella. Jos niin käy niin sillehän ei sitten voi mitään, ei tuo maailmaani pääse kaatamaan. Ehtiihän sitä marraskuullakin. Toivossa kuitenkin eletään, että päivä sattuu sopivaan rakoseen.
Tässäpä taisi olla nämä tämän kerran tärkeimmät. Ei oikein tämän projektin osalta ole mitään uutta kerrottavaa, kun asiat etenevät aika verkkaisesti. Kissaa ja sen vointia seurailen päivittäin, mutta mitään suuntaa huonompaan ei onneksi ole havaittavissa. Välillä tuntuu, että muut eläimet ovat jääneet turhan vähälle huomiolle, kun yksi saa huomiota nyt ihan extrasti. Tänään illalla seurasin ja vähän huolestuinkin, kun Kalle nukkui koko illan eikä lähtenyt edes parvekkeelle vaikka avattiin ovi sinne. Ruoka sille tuntuu edelleen maistuvan, ja heräilikin lopulta touhuilemaan tässä sisällä. Kun tarkemmin miettii, niin ei se joka kerta ole ulos menossa muutenkaan, vaan saattaa kääntää vain kylkeä ja hiippailla loikoilemaan parvekkeen sohvalle tai tarkkailemaan lasituksen kaiteelle vasta myöhemmin jos sitä sattuu huvittamaan. Nämä nyt muutenkin nukkuvat usein hyvinkin sikeästi ja pidempiäkin aikoja, kuten kissat nyt yleensäkin, joten ei varmastikaan ole huolta. Jatketaan siis seurantaa ja odotellaan lääkärille pääsyä. Ja yritetään tässä välissä hoidella vähän näitä muitakin asioita kuntoon :)
perjantai 18. elokuuta 2017
Karvalapsen sairaskertomus, osa 1
Luvassa tällä kertaa vähän erilaista aihetta. Juttuja eläimistä on tulossa blogiin lisää, joten niistä kiinnostuneiden kannattaa pysyä kuulolla jatkossakin :)
Olen aina pitänyt lemmikkieni terveyttä ja hyvinvointia ensisijaisen tärkeänä asiana. Kyttään ehkä joidenkin mielestä välillä vähän liikaakin jokaista poikkeavaa eläimen liikettä ja teen niistä sitten kaikenlaisia googlesta itseoppineen eläinten erikoisylilääkärin varmoja diagnooseja :) Oon kuitenkin itse sitä mieltä, että koskaan ei voi huolehtia liikaa. Joskus huomatessani jotakin muka kummaa, joudun kieltämättä joissakin tilanteissa istumaan alas, vetämään vähän henkeä ja miettimään kahdesti ennen kuin soitan eläinlääkäriin, että ehkä jokin ylimääräinen aivastus tai karvapallon oksentaminen voi olla ihan normaaliakin. Tämä johtuu varmasti 10 vuoden takaisesta tapahtumasta, jolloin pieni Oiva-kissani ei saanut hoitoa tarpeeksi ajoissa. Sen kunto huononi todella nopeasti ja kissa kuoli kotiin hyvin yllättäen. Ehkäpä siitä syystä jotenkin on takaraivoon jäänyt pelko, että jos ei samantien kiikuta näytille niin sama toistuu, vaikka järjellä tietää, että tuo oli poikkeustapaus joita harvoin tapahtuu.
Täytyy kyllä myöntää, että tuo ylihysteerisyys oli kerran vähän ylimitoitettua. Kalevi tuli meille syksyllä 2007, noin kuukauden kuluttua Oivan kuolemasta, koska halusin Uoleville ehdottomasti kissaystävän, ettei sen tarvitse viettää aikaansa ainoastaan mun seurassa. Kalle oli noin puolen vuoden ikäinen kun löysin siltä rintakehästä, etutassujen välin ja vatsan välimaastosta lähes puolikkaan kananmunan kokoisen patin. Sitä sitten panikoimaan ja miettimään, että kuoleeko tääkin kissa nyt käsiin. Kello oli puoli neljä iltapäivällä ja eläinklinikka oli menossa kiinni klo 16. Soitin hätäpäissäni ja kerroin, että kissallani on hyvin todennäköisesti syöpä rintakehässä. Pyysin päästä näytille heti, vaikka lääkärit oli jo melkein lopettelemassa töitänsä siltä päivältä. Tämä ei samana päivänä onnistunut, vaan kehotettiin tulemaan seuraavana päivänä vastaanotolle. Kysyin, että mitäs sitten tehdään jos se sinä aikana leviää ja pahenee. En muista puhuinko jopa kuolemasta, toivottavasti sentään en ihan kaikkia pelkojani sanoiksi pukenut. Eläintenhoitaja taisi olla ehkä vähän huvittunut ja kertoi, että jos se on syöpä, niin ei se yhdessä yössä pahene, huomenna ehditään se hyvin tutkia. Eipä siinä auttanut kuin odottaa. Oli pitkä ilta ja yö miettiä tilannetta.
Lopulta kun päästiin eläinklinikalle, lääkäri tutki käsin patin ja totesi, ettei siinä ole mitään syöpään viittaavaa. Sen tunsi selvästi, että kissa oli vain kolauttanut sen johonkin, ja se kyllä häviää muutaman viikon sisällä. Vähän epävarmoin mielin lähdin kotiin ja muistin, että olihan pojat jouluna kaataneet kuusen monta kertaa, rampanneet rappuja ylös parvelle ja takaisin, riehuneet muutaman päivän putkeen ties missä kaikkialla kotona. Patti alkoikin jo muutaman päivän sisällä pienentyä ja lopulta hävisi kokonaan. Oivan kohtalo oli niin tuoreessa muistissa, mikä paljolti tähän silloin vaikutti.
Nyt kuitenkin toukokuun lopulla löysin patin Kalevin silmäkulmasta rähmänpoiston yhteydessä. Kiinteän ja ihan pienen, noin puolikkaan herneen kokoisen. Koska se ei kissaa ole millään tapaa vaivannut, olen sitä nyt kesän yli vain seuraillut, kun kasvuakaan ei ole pahkurassa tapahtunut.
Tällä viikolla päätin, että nyt saa asian arpominen riittää ja soitin eläinlääkärille. Käytiin sitten eilen Itäkeskuksen Evidensiassa näytillä. Samalla lääkäri teki myös perusterveystarkastuksen: Kuunteli keuhkot ja sydämen, mittasi painon, tutki hampaat ja kissan läpikotaisin. No sieltähän niitä pommeja alkoi sitten putoilla. Ensin tuli tuomio hampaiden kunnosta, Kalevin purukalustossa jyllää hammassyöpymä. Muutama hammas on jo ihan poistettavissa, jotain on jo pahemmin syöpynytkin. Jännä kyllä, ettei sen syömis-, juomis- tai peseytymistoimissa ole ollut havaittavissa mitään muutosta. Kivut eivät siis luultavasti ole vielä niin kovat, että haittaisi normaalia elämää, ehkei kipuja ole tässä vaiheessa lainkaan. Sitten tuli silmän vuoro. Kaikenlaiset pahkurat ovat siitä hankalia juttuja, ettei niistä päällepäin voi sanoa mistä on kyse. Patti tässä tapauksessa on niin pienoinen että ohutneulanäytteestä ei ole kuulema apua, vaan se pitäisi kokonaan poistaa. Hyvin todennäköisesti se on hyvänlaatuinen kasvain, mutta sitten tuli kuitenkin se epäilys. Voi olla pahakin, ei voida tietää. Olin ihan sanaton ja tuntui että kohta joko pettää jalat tai ilma häviää keuhkoista. Vielä tämäkin.
Itäkeskuksessa pattia ei voida poistaa, vaan tarvii käydä silmäkirurgiaan erikoistuneella eläinlääkärillä. Vaurioituneet hampaatkin tulisi irroitella ennen kuin niistä alkaa tulla kipuja. Itäkeskuksesta sanottiin, ettei kumpikaan ole varsinaisesti mikään kiireellinen toimenpide, mut syksyn aikana olisi hyvä hoidattaa. Kyselin hinta-arviota vaikka tiesin, että lasku tulee perässä ja iso sellainen. Sanotaan nyt vaikka, että sillä summalla tehdään ainakin yksi inseminaatio ihan helposti toki vähän klinikasta riippuen. Mutta lemmikit on hoidettava kun sellaisia on ottanut. Se on ollut käytäntö meillä aina ja on nytkin. Sitten vaikka siirretään omia hoitoja jos tarvetta tulee, mutta lemmikin hyvinvointi ja terveys menevät tässä tilanteessa luonnollisesti etusijalle. Olisi itsekästä minulta tuottaa kärsimystä ja kipua laittamalla omat tarpeeni lemmikkien edelle. Mitään lasta ei vielä ole olemassa.
Kampin Evidensia Felina on kissaklinikka, jota on mulle suositeltu ja itsekin tiedän, että siellä kyllä varmasti hoituu homma kuin homma ammattitaitoisten lääkäreiden ja hoitajien hoivissa. Aiemmin en ole täällä asuessani käynyt vielä kissojen kanssa lääkärissä kertaakaan, joten täällä kaikki paikat ja käytännöt on mulle vähän hukassa eikä tuttuja ns. luottolääkäreitä vielä ole. Oonaa käytän opaskoirakoulun omalla klinikalla Vantaalla. Aloin haikailla Joensuun kaupungin eläinklinikan perään, tuttua ympäristöä ja lääkäreitä, jotka ovat hoitaneet jokaisen vaivan ja perusjutut rokotuksista ja kastroinneista lähtien jo pitkältä ajalta ennen kuin sieltä muutettiin pois. Järkeilin, että hintakin saattaa olla vähän edullisempi. Pähkäilin eilisen illan, tänään otin puhelimen käteen ja soitin vähän kyselläkseni onko järkeä lähteä kuljettamaan kissaa sinne saakka.
Koska kyseessä on kaupungin eläinlääkäri, oman paikkakunnan potilaat ovat yleensä etusijalla mut välillä ottavat hoidettavia myös muualta. En kiellä, etteikö hinta-asiakin olisi melko suurelta osin tähän päätökseen vaikuttanut. On sanomattakin selvää, että jos hoito olisi täällä pääkaupunkiseudulla ollut ainoa vaihtoehto, olisin sen tietenkin kustantanut, mutta saadessani myöntävän vastauksen Joensuun puolelta hoidolle oli asia selvä. Saatan säästää tällä jopa arviolta viittä vaille 1000 euroa eläinlääkärikuluissa, ja kyllä se opiskelijan kukkarolle on hellävaraisempi vaihtoehto ja houkuttelevampi tarttua. Täällä eläinlääkärikulut ovat ihan ymmärrettävistä syistä korkeammat. Palkat ovat pääkaupunkiseudulla luonnollisesti suuremmat, eivätkä toimitilat, joissa näitä(kin) klinikoita pyöritetään ole nekään ilmaisia, joten on selvää että hintataso nousee verraten pienempiin paikkakuntiin.
Joensuun eläinklinikalla on jokainen lemmikkini saanut aina parasta mahdollista hoitoa mitä voi olla, joten siksikin tuntuu hyvältä ja turvalliselta tehdä reissu sinne vaikka välimatkaa onkin jonkin verran (itseasiassa kun tuota reittiä on junalla jo ainakin miljoonaan kertaan eestaas suhattu niin ei se reilun neljän tunnin matka tunnu enää edes pitkältä). Nyt on tärkeintä, että asia saadaan hoidettua pois päiväjärjestyksestä, eikä tarvitse elää jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, mikä kuhmu kissassa mahdollisesti kasvaa. Nämä epämääräiset patit on aina vähän pelottavia, ja niihin mielellään reagoi ennemmin kuin myöhemmin...
Kaapin päällä on kiva ottaa nokoset
Välillä sieltä näkyy vain korvat
Tutustutaan uuteen leikkimökkiin :)
Molemmat pojat lepuuttelee sängyllä, jaksaakseen yön yhdessä riekkua.
Toivottavasti saisin pitää nämä kaikki eläimet vielä kauan...
Ps. Kp 36. Ei vieläkään uutta kiertoa. Kunpa tietäiskin mitä tuolla sisuksissa mahtaa tällä hetkellä tapahtua...
Olen aina pitänyt lemmikkieni terveyttä ja hyvinvointia ensisijaisen tärkeänä asiana. Kyttään ehkä joidenkin mielestä välillä vähän liikaakin jokaista poikkeavaa eläimen liikettä ja teen niistä sitten kaikenlaisia googlesta itseoppineen eläinten erikoisylilääkärin varmoja diagnooseja :) Oon kuitenkin itse sitä mieltä, että koskaan ei voi huolehtia liikaa. Joskus huomatessani jotakin muka kummaa, joudun kieltämättä joissakin tilanteissa istumaan alas, vetämään vähän henkeä ja miettimään kahdesti ennen kuin soitan eläinlääkäriin, että ehkä jokin ylimääräinen aivastus tai karvapallon oksentaminen voi olla ihan normaaliakin. Tämä johtuu varmasti 10 vuoden takaisesta tapahtumasta, jolloin pieni Oiva-kissani ei saanut hoitoa tarpeeksi ajoissa. Sen kunto huononi todella nopeasti ja kissa kuoli kotiin hyvin yllättäen. Ehkäpä siitä syystä jotenkin on takaraivoon jäänyt pelko, että jos ei samantien kiikuta näytille niin sama toistuu, vaikka järjellä tietää, että tuo oli poikkeustapaus joita harvoin tapahtuu.
Täytyy kyllä myöntää, että tuo ylihysteerisyys oli kerran vähän ylimitoitettua. Kalevi tuli meille syksyllä 2007, noin kuukauden kuluttua Oivan kuolemasta, koska halusin Uoleville ehdottomasti kissaystävän, ettei sen tarvitse viettää aikaansa ainoastaan mun seurassa. Kalle oli noin puolen vuoden ikäinen kun löysin siltä rintakehästä, etutassujen välin ja vatsan välimaastosta lähes puolikkaan kananmunan kokoisen patin. Sitä sitten panikoimaan ja miettimään, että kuoleeko tääkin kissa nyt käsiin. Kello oli puoli neljä iltapäivällä ja eläinklinikka oli menossa kiinni klo 16. Soitin hätäpäissäni ja kerroin, että kissallani on hyvin todennäköisesti syöpä rintakehässä. Pyysin päästä näytille heti, vaikka lääkärit oli jo melkein lopettelemassa töitänsä siltä päivältä. Tämä ei samana päivänä onnistunut, vaan kehotettiin tulemaan seuraavana päivänä vastaanotolle. Kysyin, että mitäs sitten tehdään jos se sinä aikana leviää ja pahenee. En muista puhuinko jopa kuolemasta, toivottavasti sentään en ihan kaikkia pelkojani sanoiksi pukenut. Eläintenhoitaja taisi olla ehkä vähän huvittunut ja kertoi, että jos se on syöpä, niin ei se yhdessä yössä pahene, huomenna ehditään se hyvin tutkia. Eipä siinä auttanut kuin odottaa. Oli pitkä ilta ja yö miettiä tilannetta.
Lopulta kun päästiin eläinklinikalle, lääkäri tutki käsin patin ja totesi, ettei siinä ole mitään syöpään viittaavaa. Sen tunsi selvästi, että kissa oli vain kolauttanut sen johonkin, ja se kyllä häviää muutaman viikon sisällä. Vähän epävarmoin mielin lähdin kotiin ja muistin, että olihan pojat jouluna kaataneet kuusen monta kertaa, rampanneet rappuja ylös parvelle ja takaisin, riehuneet muutaman päivän putkeen ties missä kaikkialla kotona. Patti alkoikin jo muutaman päivän sisällä pienentyä ja lopulta hävisi kokonaan. Oivan kohtalo oli niin tuoreessa muistissa, mikä paljolti tähän silloin vaikutti.
Nyt kuitenkin toukokuun lopulla löysin patin Kalevin silmäkulmasta rähmänpoiston yhteydessä. Kiinteän ja ihan pienen, noin puolikkaan herneen kokoisen. Koska se ei kissaa ole millään tapaa vaivannut, olen sitä nyt kesän yli vain seuraillut, kun kasvuakaan ei ole pahkurassa tapahtunut.
Tällä viikolla päätin, että nyt saa asian arpominen riittää ja soitin eläinlääkärille. Käytiin sitten eilen Itäkeskuksen Evidensiassa näytillä. Samalla lääkäri teki myös perusterveystarkastuksen: Kuunteli keuhkot ja sydämen, mittasi painon, tutki hampaat ja kissan läpikotaisin. No sieltähän niitä pommeja alkoi sitten putoilla. Ensin tuli tuomio hampaiden kunnosta, Kalevin purukalustossa jyllää hammassyöpymä. Muutama hammas on jo ihan poistettavissa, jotain on jo pahemmin syöpynytkin. Jännä kyllä, ettei sen syömis-, juomis- tai peseytymistoimissa ole ollut havaittavissa mitään muutosta. Kivut eivät siis luultavasti ole vielä niin kovat, että haittaisi normaalia elämää, ehkei kipuja ole tässä vaiheessa lainkaan. Sitten tuli silmän vuoro. Kaikenlaiset pahkurat ovat siitä hankalia juttuja, ettei niistä päällepäin voi sanoa mistä on kyse. Patti tässä tapauksessa on niin pienoinen että ohutneulanäytteestä ei ole kuulema apua, vaan se pitäisi kokonaan poistaa. Hyvin todennäköisesti se on hyvänlaatuinen kasvain, mutta sitten tuli kuitenkin se epäilys. Voi olla pahakin, ei voida tietää. Olin ihan sanaton ja tuntui että kohta joko pettää jalat tai ilma häviää keuhkoista. Vielä tämäkin.
Itäkeskuksessa pattia ei voida poistaa, vaan tarvii käydä silmäkirurgiaan erikoistuneella eläinlääkärillä. Vaurioituneet hampaatkin tulisi irroitella ennen kuin niistä alkaa tulla kipuja. Itäkeskuksesta sanottiin, ettei kumpikaan ole varsinaisesti mikään kiireellinen toimenpide, mut syksyn aikana olisi hyvä hoidattaa. Kyselin hinta-arviota vaikka tiesin, että lasku tulee perässä ja iso sellainen. Sanotaan nyt vaikka, että sillä summalla tehdään ainakin yksi inseminaatio ihan helposti toki vähän klinikasta riippuen. Mutta lemmikit on hoidettava kun sellaisia on ottanut. Se on ollut käytäntö meillä aina ja on nytkin. Sitten vaikka siirretään omia hoitoja jos tarvetta tulee, mutta lemmikin hyvinvointi ja terveys menevät tässä tilanteessa luonnollisesti etusijalle. Olisi itsekästä minulta tuottaa kärsimystä ja kipua laittamalla omat tarpeeni lemmikkien edelle. Mitään lasta ei vielä ole olemassa.
Kampin Evidensia Felina on kissaklinikka, jota on mulle suositeltu ja itsekin tiedän, että siellä kyllä varmasti hoituu homma kuin homma ammattitaitoisten lääkäreiden ja hoitajien hoivissa. Aiemmin en ole täällä asuessani käynyt vielä kissojen kanssa lääkärissä kertaakaan, joten täällä kaikki paikat ja käytännöt on mulle vähän hukassa eikä tuttuja ns. luottolääkäreitä vielä ole. Oonaa käytän opaskoirakoulun omalla klinikalla Vantaalla. Aloin haikailla Joensuun kaupungin eläinklinikan perään, tuttua ympäristöä ja lääkäreitä, jotka ovat hoitaneet jokaisen vaivan ja perusjutut rokotuksista ja kastroinneista lähtien jo pitkältä ajalta ennen kuin sieltä muutettiin pois. Järkeilin, että hintakin saattaa olla vähän edullisempi. Pähkäilin eilisen illan, tänään otin puhelimen käteen ja soitin vähän kyselläkseni onko järkeä lähteä kuljettamaan kissaa sinne saakka.
Koska kyseessä on kaupungin eläinlääkäri, oman paikkakunnan potilaat ovat yleensä etusijalla mut välillä ottavat hoidettavia myös muualta. En kiellä, etteikö hinta-asiakin olisi melko suurelta osin tähän päätökseen vaikuttanut. On sanomattakin selvää, että jos hoito olisi täällä pääkaupunkiseudulla ollut ainoa vaihtoehto, olisin sen tietenkin kustantanut, mutta saadessani myöntävän vastauksen Joensuun puolelta hoidolle oli asia selvä. Saatan säästää tällä jopa arviolta viittä vaille 1000 euroa eläinlääkärikuluissa, ja kyllä se opiskelijan kukkarolle on hellävaraisempi vaihtoehto ja houkuttelevampi tarttua. Täällä eläinlääkärikulut ovat ihan ymmärrettävistä syistä korkeammat. Palkat ovat pääkaupunkiseudulla luonnollisesti suuremmat, eivätkä toimitilat, joissa näitä(kin) klinikoita pyöritetään ole nekään ilmaisia, joten on selvää että hintataso nousee verraten pienempiin paikkakuntiin.
Joensuun eläinklinikalla on jokainen lemmikkini saanut aina parasta mahdollista hoitoa mitä voi olla, joten siksikin tuntuu hyvältä ja turvalliselta tehdä reissu sinne vaikka välimatkaa onkin jonkin verran (itseasiassa kun tuota reittiä on junalla jo ainakin miljoonaan kertaan eestaas suhattu niin ei se reilun neljän tunnin matka tunnu enää edes pitkältä). Nyt on tärkeintä, että asia saadaan hoidettua pois päiväjärjestyksestä, eikä tarvitse elää jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, mikä kuhmu kissassa mahdollisesti kasvaa. Nämä epämääräiset patit on aina vähän pelottavia, ja niihin mielellään reagoi ennemmin kuin myöhemmin...
Kaapin päällä on kiva ottaa nokoset
Välillä sieltä näkyy vain korvat
Tutustutaan uuteen leikkimökkiin :)
Molemmat pojat lepuuttelee sängyllä, jaksaakseen yön yhdessä riekkua.
Toivottavasti saisin pitää nämä kaikki eläimet vielä kauan...
Ps. Kp 36. Ei vieläkään uutta kiertoa. Kunpa tietäiskin mitä tuolla sisuksissa mahtaa tällä hetkellä tapahtua...
tiistai 15. elokuuta 2017
Metkuileva mieli - ja keho
Nyt eletään vähän kummallisia aikoja. Kiertoni on sekaisin kuin seinäkello ja se tuottaa ylimääräistä päänvaivaa kaiken muun mietittävän ja hoidettavan keskelle. Tänään mennään kiertopäivää 34, mikä on sikäli omituista ettei näin ole käynyt sitten loppuvuoden 2015. En enää edes muista kuinka pitkä kierto silloin oli, mutta stressillä oli kropan temppuiluun aivan varmasti vaikutuksensa, mikä näkyi selvästi sen venymisenä. Nyt ei ole minkäänlaisia merkkejäkään ilmassa alkavista kuukautisista. Se alkaa olla jo vähän pelottavaakin, tai ainakin sellaista ikävästi juilivaa jännitystä.
Koska stressiä on nyt sekä töistä että kirjoituksista ja tunnen sen niin mielessä kuin kehossakin, voin hyvin kuvitella kuinka se sekoittaa tätä kiertopakkaakin nyt rankalla kädellä. Silti ihmismieli on kummallinen. Ja aivan äärimmäisen hölmö. Kaikenlaisia kysymyksiä ja kuvitelmia nousee väkisinkin pintaan vaikka tässä kuinka koettaisi pitää jalkansa tukevasti maanpinnalla. Entä jos olenkin raskaana, jos uuden kierron ei olekaan määrä alkaa vielä pitkään aikaan. Just joo. Otetaanpa nyt järki käteen ja tarkastellaan hieman faktoja:
Kuukautisten puuttumiselle on olemassa miljoona muutakin syytä kuin raskaanaolo. Se, että kierto on nyt ihan vähän venähtänyt, tai kun reilu viikko sitten parin päivän ajan tunsin kammottavaa kuvotusta lähes kaikkea kohtaan ja yhä jatkuva väsymys eivät todellakaan tarkoita mitään. Olen viime aikoina ollut tavallista janoisempi - ja se vessassa ravaaminen on kyllä huomattavasti veden latkimisen myötä lisääntynyt, mutta sekin johtuu taatusti vain siitä, että olen tarkoituksella totuttanut kehoani runsaampaan nesteytykseen ja nyt se on alkanut pyytämään tankkausta itse. Tuolloin reilu viikko sitten torstaina tein etomisesta heränneiden sinisilmäisten toivomusteni vuoksi raskaustestinkin. Tai siis ovulaatiotestin, koska raskaustestiä ei ollut mutta sen kai pitäisi ajaa suurinpiirtein sama asia. Täyspuhdas negatiivinen. Laskin tänään ajankuluksi Vau.fi:n raskauslaskurilla, että hedelmöitysajankohdasta lukien olisin nyt 8 ja 5 (plussamerkki ei jostain syystä toimi näppäimistöllä, mikä on todella ärsyttävää, siksi merkinnät noin...) Eli testin kyllä olisi kuulunut jo näyttää plussaa, jos sellaisesta olisi ollut kyse. Taisin vain sairastaa jonkinlaisen vatsapöpön ilman varsinaisia vatsaoireita pieniä satunnaisia lieviä kramppeja lukuunottamatta.
Kun viime yritys hoidettiin siis ei niin hyvälaatuisilla siittiöillä ja kuukautisetkin tuon jälkeen tulivat normaalisti - vaikkakin melko niukahkoina - ei tässä ole minkäänlaista epäilystä. Se on nyt uskottava ja lakattava turhaan herättelemästä mielessään ihan hulluja toiveita. Mitään mahdollisuutta ei raskautumiselle kertakaikkiaan voi nyt olla. Syksyllä katsotaan uudelleen.
Mutta miksi, oi miksi tuo stressi takertui nyt kroppaani tuottaen mulle lisää pohdiskeltavaa ja odotettavaa. Että milloin ne sieltä alkaa ja entä jos eivät alakaan, ja jos eivät ala niin miksi ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Ikään kuin nyt ei olisi jo muutakin selviteltävää. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä suurempi kierre tästä mahdollisesti on tulossa. Pitäisi antaa vain olla ja asioiden tapahtua omalla painollaan. Pitkään aikaan en ole kuukautisia toivonut ja silti ne ovat aina vain tulleet, mutta nyt niitä todella toivon. En halua yhtään enempää jarruja vauva-asiani etenemiselle...
Tilasin perjantaina kaksi olkea siittiöitä. Sovittiin, että biologi soittaa jos aiemmin valitsemaltanini luovuttajalta ei ole enää niitä saatavilla. Biologista ei ole kuulunut, joten oletan siis että saman luovuttajan kanssa mennään. Se asia sentään kunnossa, yksi mietittävä juttu vähemmän :)
Koska stressiä on nyt sekä töistä että kirjoituksista ja tunnen sen niin mielessä kuin kehossakin, voin hyvin kuvitella kuinka se sekoittaa tätä kiertopakkaakin nyt rankalla kädellä. Silti ihmismieli on kummallinen. Ja aivan äärimmäisen hölmö. Kaikenlaisia kysymyksiä ja kuvitelmia nousee väkisinkin pintaan vaikka tässä kuinka koettaisi pitää jalkansa tukevasti maanpinnalla. Entä jos olenkin raskaana, jos uuden kierron ei olekaan määrä alkaa vielä pitkään aikaan. Just joo. Otetaanpa nyt järki käteen ja tarkastellaan hieman faktoja:
Kuukautisten puuttumiselle on olemassa miljoona muutakin syytä kuin raskaanaolo. Se, että kierto on nyt ihan vähän venähtänyt, tai kun reilu viikko sitten parin päivän ajan tunsin kammottavaa kuvotusta lähes kaikkea kohtaan ja yhä jatkuva väsymys eivät todellakaan tarkoita mitään. Olen viime aikoina ollut tavallista janoisempi - ja se vessassa ravaaminen on kyllä huomattavasti veden latkimisen myötä lisääntynyt, mutta sekin johtuu taatusti vain siitä, että olen tarkoituksella totuttanut kehoani runsaampaan nesteytykseen ja nyt se on alkanut pyytämään tankkausta itse. Tuolloin reilu viikko sitten torstaina tein etomisesta heränneiden sinisilmäisten toivomusteni vuoksi raskaustestinkin. Tai siis ovulaatiotestin, koska raskaustestiä ei ollut mutta sen kai pitäisi ajaa suurinpiirtein sama asia. Täyspuhdas negatiivinen. Laskin tänään ajankuluksi Vau.fi:n raskauslaskurilla, että hedelmöitysajankohdasta lukien olisin nyt 8 ja 5 (plussamerkki ei jostain syystä toimi näppäimistöllä, mikä on todella ärsyttävää, siksi merkinnät noin...) Eli testin kyllä olisi kuulunut jo näyttää plussaa, jos sellaisesta olisi ollut kyse. Taisin vain sairastaa jonkinlaisen vatsapöpön ilman varsinaisia vatsaoireita pieniä satunnaisia lieviä kramppeja lukuunottamatta.
Kun viime yritys hoidettiin siis ei niin hyvälaatuisilla siittiöillä ja kuukautisetkin tuon jälkeen tulivat normaalisti - vaikkakin melko niukahkoina - ei tässä ole minkäänlaista epäilystä. Se on nyt uskottava ja lakattava turhaan herättelemästä mielessään ihan hulluja toiveita. Mitään mahdollisuutta ei raskautumiselle kertakaikkiaan voi nyt olla. Syksyllä katsotaan uudelleen.
Mutta miksi, oi miksi tuo stressi takertui nyt kroppaani tuottaen mulle lisää pohdiskeltavaa ja odotettavaa. Että milloin ne sieltä alkaa ja entä jos eivät alakaan, ja jos eivät ala niin miksi ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Ikään kuin nyt ei olisi jo muutakin selviteltävää. Mitä enemmän mietin asiaa, sitä suurempi kierre tästä mahdollisesti on tulossa. Pitäisi antaa vain olla ja asioiden tapahtua omalla painollaan. Pitkään aikaan en ole kuukautisia toivonut ja silti ne ovat aina vain tulleet, mutta nyt niitä todella toivon. En halua yhtään enempää jarruja vauva-asiani etenemiselle...
Tilasin perjantaina kaksi olkea siittiöitä. Sovittiin, että biologi soittaa jos aiemmin valitsemaltanini luovuttajalta ei ole enää niitä saatavilla. Biologista ei ole kuulunut, joten oletan siis että saman luovuttajan kanssa mennään. Se asia sentään kunnossa, yksi mietittävä juttu vähemmän :)
torstai 10. elokuuta 2017
Syksyn tullen uusintayrityksiä
Nyt on laitettu pyörät pyörimään ja piakkoin täällä alkaa taas tapahtua. Soittelin maanantaina klinikalle hoitojen aloittamisesta. Sinne pitkästä aikaa soittaminen jännitti, kun viimeisimmästä yhteydestä on jo reippaasti aikaa, ei hiiskaustakaan sitten viime kevättalven. Melkein kuin oisin ekaa kertaa soittanut. Kyselin verikokeiden mahdollisuudesta ja hyödyllisyydestä, mut niihin kätilö ei oikein osannut ottaa sen enempää kantaa. Sen verran hän tiesi kertoa, ettei klinikalta voida laittaa lähetettä kunnalliselle puolelle, että jonnekin yksityiselle tarviis mennä, paikan saisi valita itse.
Sain lääkärille puhelinajan, joka otti sitten yhteyttä tänään. Kerrattiin vähän menneitä hoitoja ja luotiin suunnitelmaa tulevasta. Päädyttiin siihen, että kilpirauhaskoe on ihan aiheellista ottaa ja varmistaa, ettei siellä puolen ole mitään raskauden alkamista estävää häikkää. Myös keltarauhashormonit tsekataan varmuuden vuoksi, vaikken kyllä tiedä onko siitä sen kummemmin hyötyä. Tuon hormonin pitoisuus kun voi kierrosta riippuen vaihdella kovastikin, ja kun kuitenkin ollaan päätetty ottaa Lugesteron (ja jo tuttu Letrozol) mukaan seuraavaan yritykseen, niin tuo koe on ehkä vähän siinä rajalla että antaako tulos mitään uutta vai ei. Toisaalta on ihan mielenkiintoista tietää, mikäli se ei pelitä, sillä jos joskus tulevaisuudessa innostutaan kotikonstein jonkun miehen kanssa lisääntymistä yrittämään, niin tiedän jo valmiiksi että Lugesteron voisi olla ihan paikallaan.
Nuo pari koetta tehdään suoraan klinikalla. Eipä niille ihan hirveitä hintoja nyt tule, joten mennään sitten sinne. Jäin kyllä miettimään, että oliskohan Cityterveys tai Vuosaaren Perus terveys olleet sittenkin vielä vähän edullisempia... Tuskin kovin suurta hintaeroa ainakaan on.
Huomenna tilaan vielä pari oljellista vauvasiementä jotta eivät unohdu tässä kaiken muun hässäkän keskellä. En yhtään ihmettelisi, vaikka marssisin klinikalle folliultraan ja sieltä kerrottaisi ettei tää nyt ilman siittiöitä oikein suju. Sen verran mulla on kaikkea muutakin muistamista vaativaaa ja aikamoista stressiäkin aiheuttavaa nyt ilmassa, että joku tuollainen moka saattais olla ihan mahdollinen - vaikkakin klinikalta kyllä varmasti muistuteltaisi asiasta jos näyttää etten itse tajua tehdä omaa osuuttani :) Tanskalaisen spermapankin siittiöiden hinnat olivat taas kivunneet ylöspäin. Tuo taitaa olla jokavuotinen juttu, kun viimekin vuonna hinta otti melkoisen harppauksen. Mut ei tässä nyt auta kuin laittaa rahaa palamaan jos mieli projektissa edetä.
Lokakuussa tehdään ensimmäinen inseminaatio. Syyskuussa yritän suoriutua kirjoituksista läpi, joten siihen yhtälöön en halua hoitoja edes yrittää saada mahtumaan. Ovulaatio hyvin todennäköisesti osuisi tuurillani johonkin sellaiseen päivään jolloin olen kirjoittamassa, ja toisaalta en kaipaa nyt yhtään ylimääräistä mietittävää ja arpomisen aihetta tähän hetkeen saati niihin pariin viikkoon kun kirjoitusrutistus on meneillään. Molemmat ovat niin suuria asioita, että sujuvat varmasti paremmin tahoillaan kun hoidan ne yksitellen keskittyen vain toiseen kerralla.
Ja kyllähän tässä vähän pelottaakin. Lupasin itselleni etten uikuta, koska se tuo vain turhaan negatiivista energiaa mielelle ja kuluviin päiviin. Mutta epäonnistunut hoito ja sen johdosta kirpakat syysillat täysin murtuneena vain tuntuvat pelkkänä ajatuksenakin jo etukäteen ahdistavalta. Voin kuvitella sen kaiken, päivän kulun aamun negatestistä lähtien iltaan ja yöhön saakka. Kipua ja kipua, niin henkistä kuin fyysistäkin ja se musertava epätoivo, joka on ollut läsnä jo niin monen kuukauden ajan. Entä tuleva joulu, soljuuko sekin eteenpäin samanlaisena tyhjän kohdun ja sylin juhlana kuin ennenkin. Toki voi käydä toisinkin, mutta jos ajattelen sitä (liikaa), niin tiedän putoavani vieläkin korkeammalta, jos homma kulkee samaa rataa kuin aiemminkin. Entä jos seuraava vuosi on edellisen toistoa ja tästä pyörähtää käyntiin samanlainen vuoristorata: Toinen puoli kuukaudesta varovaisen toiveikasta ylämäkeä, ja heti perään niin jyrkkä alamäki ettei siinä kyydissä pysy tolpillaan.
Mutta ei näissä mietteissä kannata liiaksi rypeä, vaan nyt on keskityttävä ensisijaisesti ylioppilaslakkiin ja jätettävä hoidot hetkeksi vielä hautumaan. Täytyy muistaa, että toivoa on, ja jo sekin kantaa osaltaan eteenpäin.
Sain lääkärille puhelinajan, joka otti sitten yhteyttä tänään. Kerrattiin vähän menneitä hoitoja ja luotiin suunnitelmaa tulevasta. Päädyttiin siihen, että kilpirauhaskoe on ihan aiheellista ottaa ja varmistaa, ettei siellä puolen ole mitään raskauden alkamista estävää häikkää. Myös keltarauhashormonit tsekataan varmuuden vuoksi, vaikken kyllä tiedä onko siitä sen kummemmin hyötyä. Tuon hormonin pitoisuus kun voi kierrosta riippuen vaihdella kovastikin, ja kun kuitenkin ollaan päätetty ottaa Lugesteron (ja jo tuttu Letrozol) mukaan seuraavaan yritykseen, niin tuo koe on ehkä vähän siinä rajalla että antaako tulos mitään uutta vai ei. Toisaalta on ihan mielenkiintoista tietää, mikäli se ei pelitä, sillä jos joskus tulevaisuudessa innostutaan kotikonstein jonkun miehen kanssa lisääntymistä yrittämään, niin tiedän jo valmiiksi että Lugesteron voisi olla ihan paikallaan.
Nuo pari koetta tehdään suoraan klinikalla. Eipä niille ihan hirveitä hintoja nyt tule, joten mennään sitten sinne. Jäin kyllä miettimään, että oliskohan Cityterveys tai Vuosaaren Perus terveys olleet sittenkin vielä vähän edullisempia... Tuskin kovin suurta hintaeroa ainakaan on.
Huomenna tilaan vielä pari oljellista vauvasiementä jotta eivät unohdu tässä kaiken muun hässäkän keskellä. En yhtään ihmettelisi, vaikka marssisin klinikalle folliultraan ja sieltä kerrottaisi ettei tää nyt ilman siittiöitä oikein suju. Sen verran mulla on kaikkea muutakin muistamista vaativaaa ja aikamoista stressiäkin aiheuttavaa nyt ilmassa, että joku tuollainen moka saattais olla ihan mahdollinen - vaikkakin klinikalta kyllä varmasti muistuteltaisi asiasta jos näyttää etten itse tajua tehdä omaa osuuttani :) Tanskalaisen spermapankin siittiöiden hinnat olivat taas kivunneet ylöspäin. Tuo taitaa olla jokavuotinen juttu, kun viimekin vuonna hinta otti melkoisen harppauksen. Mut ei tässä nyt auta kuin laittaa rahaa palamaan jos mieli projektissa edetä.
Lokakuussa tehdään ensimmäinen inseminaatio. Syyskuussa yritän suoriutua kirjoituksista läpi, joten siihen yhtälöön en halua hoitoja edes yrittää saada mahtumaan. Ovulaatio hyvin todennäköisesti osuisi tuurillani johonkin sellaiseen päivään jolloin olen kirjoittamassa, ja toisaalta en kaipaa nyt yhtään ylimääräistä mietittävää ja arpomisen aihetta tähän hetkeen saati niihin pariin viikkoon kun kirjoitusrutistus on meneillään. Molemmat ovat niin suuria asioita, että sujuvat varmasti paremmin tahoillaan kun hoidan ne yksitellen keskittyen vain toiseen kerralla.
Ja kyllähän tässä vähän pelottaakin. Lupasin itselleni etten uikuta, koska se tuo vain turhaan negatiivista energiaa mielelle ja kuluviin päiviin. Mutta epäonnistunut hoito ja sen johdosta kirpakat syysillat täysin murtuneena vain tuntuvat pelkkänä ajatuksenakin jo etukäteen ahdistavalta. Voin kuvitella sen kaiken, päivän kulun aamun negatestistä lähtien iltaan ja yöhön saakka. Kipua ja kipua, niin henkistä kuin fyysistäkin ja se musertava epätoivo, joka on ollut läsnä jo niin monen kuukauden ajan. Entä tuleva joulu, soljuuko sekin eteenpäin samanlaisena tyhjän kohdun ja sylin juhlana kuin ennenkin. Toki voi käydä toisinkin, mutta jos ajattelen sitä (liikaa), niin tiedän putoavani vieläkin korkeammalta, jos homma kulkee samaa rataa kuin aiemminkin. Entä jos seuraava vuosi on edellisen toistoa ja tästä pyörähtää käyntiin samanlainen vuoristorata: Toinen puoli kuukaudesta varovaisen toiveikasta ylämäkeä, ja heti perään niin jyrkkä alamäki ettei siinä kyydissä pysy tolpillaan.
Mutta ei näissä mietteissä kannata liiaksi rypeä, vaan nyt on keskityttävä ensisijaisesti ylioppilaslakkiin ja jätettävä hoidot hetkeksi vielä hautumaan. Täytyy muistaa, että toivoa on, ja jo sekin kantaa osaltaan eteenpäin.
tiistai 1. elokuuta 2017
Terveellisempi herkutteluvinkki: Proteiinivohvelit
Se ihana vastapaistettu, lämpöinen, molemmin puolin päältä rapsakka ja sisältä suussasulava vohveli hillolla, kermavaahdolla ja jätskillä on tuttu herkku meistä lähes jokaisen aamu- tai iltapalapöydässä tai muuten vain kahvi- tai teehetkissä. Ja onhan se hyvää - ei siitä pääse mihinkään.
Kuvittelin joitakin vuosia taaksepäin, ettei parempaa versiota vohvelista ole. Olin kyllä kuullut proteiinipannareista- ja letuista, mutta pidin niitä vain superterveellisesti elävien tyyppien juttuna - sellaisten, jotka ovat totaalisesti kieltäytyneet kaikesta "oikeasta" hyvästä ja tekevät näitä proteiinihömpötyksiä herkkujen korvikkeeksi. Mietin, ettei mikään proteiiniversio mitenkään voi oikeita vastaavia korvata, ei mitenkään. Kun herkutellaan niin silloin herkutellaan kunnolla, ja terveellinen ruoka on erikseen.
En tarkalleen muista milloin kelkkani alkoi kuin vaivihkaa kääntymään, mutta aloin pikkuhiljaa kiinnostumaan myös näistä niin sanotuista terveysherkuista :) Lopullinen käännös taisi tapahtua pian sen jälkeen, kun kävin Trainer 4 You:n ravintovalmentajakoulutuksen. Aloin olla vastaanottavaisempi proteiiniletuille-, jäätelöille ja pirtelöille. Melko pitkään niiden valmistaminen itse oli vain ajatuksen tasolla, mut lopulta pistin tuumasta toimeen. Ja onneksi niin tein, sillä olisin tosiaankin jäänyt paitsi todella paljosta.
Proteiinipannari / lettu / vohvelitaikinasta on olemassa monta variaatiota. Netistä googlettamalla jokainen varmasti löytää itselleen sen sopivimman. Tässä olisi nyt teille oma versioni, jota useinmiten käytän noihin kaikkiin kolmeen. Näissä ovat niin proteiinit, hyvät rasvat kuin myös kuitukin saatavilla maukkaassa muodossa. Vohveliversio on ihan uusi juttu, sitä kokeilin ekan kerran vasta nyt alkukesästä ja kuvatkin ovat sieltä lähtöisin. Letut ja pannarit ovat tässä keittiössä jo vakkarikalustoa :) Nämähän sopivat esimerkiksi vaikkapa aamiaiselle, välipalaksi tai iltapalapöytään. Mulla nämä kuuluvat jälkimmäiseen, sillä aamuisin oon niin uninen ja yleensä sen verran kiireinen, ettei kärsivällisyys ja aika riitä vaikka tekisin taikinan jo edellisiltana jääkaappiin odottelemaan paistoa :)
Tarvitset:
1 dl rasvatonta maitoa
0,5 dl kaurahiutaleita
Kaksi mitallista Vi-Shape vaniljan makuista proteiinijauhetta
2 kananmunaa
1 banaani
Taikinan valmistusvaihe on varsin yksinkertainen: Laita kaikki aineet blenderiin ja sekoita sillä tasaiseksi taikinaksi. Paista vohveliraudassa, taikinasta tulee noin neljä vohvelia.
Täytteeksi voi laittaa esimerkiksi marjoja (kesällä kannattaa hyödyntää tuoreina), hedelmiä, rahkaa, maapähkinävoita... Vaihtoehtoja on paljon. Jos haluaa pitää kokonaisuuden terveellisenä, täytteet kannattaa toki valikoida sen mukaisesti :)
Lopputulos on ihanan vaniljainen, banaani antaa vielä kivaa lisämakua vohveleihin. Ja voittaa kyllä perusvohvelinkin, tai ainakin pääsee yhtään valehtelematta tai edes liioittelematta samalle viivalle. Koostumus on hieman normivohvelia murenevaisempi, mutta kovinkaan suurta eroa ei mielestäni näillä ole.
Ps. Ehkä saatatte muistaa viime syksyisen pähkinäisen banaanisuklaa- proteiinipirtelön, jonka ohjeen tännekin jaoin, sen voi käydä nappaamassa
Täältä.
Nyt tätä kyseistä pirtelöä jonkin aikaa oon välipalajuomana pienen muokkauksen jälkeen käyttänyt joten vinkkaan teillekin, että jos ei pähkinästä piittaa, niin sen tilalla kannattaa kokeilla kaurahiutaleita. Heitin niitä sekaan ihan mutu-tuntumalla, ehkä parin tai maksimissaan kolmen ruokalusikallisen verran. Tulee ihanan täyteläistä ja toimii, saa vähän kuitulisäystä siinä samalla. Eikä niitä pähkinöitäkään pakko ole pois jättää, mut saattaa tulla ehkä vähän liikaa tavaraa ainakin omaan makuuni. Näitä kannattaa testailla :)
Kuvittelin joitakin vuosia taaksepäin, ettei parempaa versiota vohvelista ole. Olin kyllä kuullut proteiinipannareista- ja letuista, mutta pidin niitä vain superterveellisesti elävien tyyppien juttuna - sellaisten, jotka ovat totaalisesti kieltäytyneet kaikesta "oikeasta" hyvästä ja tekevät näitä proteiinihömpötyksiä herkkujen korvikkeeksi. Mietin, ettei mikään proteiiniversio mitenkään voi oikeita vastaavia korvata, ei mitenkään. Kun herkutellaan niin silloin herkutellaan kunnolla, ja terveellinen ruoka on erikseen.
En tarkalleen muista milloin kelkkani alkoi kuin vaivihkaa kääntymään, mutta aloin pikkuhiljaa kiinnostumaan myös näistä niin sanotuista terveysherkuista :) Lopullinen käännös taisi tapahtua pian sen jälkeen, kun kävin Trainer 4 You:n ravintovalmentajakoulutuksen. Aloin olla vastaanottavaisempi proteiiniletuille-, jäätelöille ja pirtelöille. Melko pitkään niiden valmistaminen itse oli vain ajatuksen tasolla, mut lopulta pistin tuumasta toimeen. Ja onneksi niin tein, sillä olisin tosiaankin jäänyt paitsi todella paljosta.
Proteiinipannari / lettu / vohvelitaikinasta on olemassa monta variaatiota. Netistä googlettamalla jokainen varmasti löytää itselleen sen sopivimman. Tässä olisi nyt teille oma versioni, jota useinmiten käytän noihin kaikkiin kolmeen. Näissä ovat niin proteiinit, hyvät rasvat kuin myös kuitukin saatavilla maukkaassa muodossa. Vohveliversio on ihan uusi juttu, sitä kokeilin ekan kerran vasta nyt alkukesästä ja kuvatkin ovat sieltä lähtöisin. Letut ja pannarit ovat tässä keittiössä jo vakkarikalustoa :) Nämähän sopivat esimerkiksi vaikkapa aamiaiselle, välipalaksi tai iltapalapöytään. Mulla nämä kuuluvat jälkimmäiseen, sillä aamuisin oon niin uninen ja yleensä sen verran kiireinen, ettei kärsivällisyys ja aika riitä vaikka tekisin taikinan jo edellisiltana jääkaappiin odottelemaan paistoa :)
Tarvitset:
1 dl rasvatonta maitoa
0,5 dl kaurahiutaleita
Kaksi mitallista Vi-Shape vaniljan makuista proteiinijauhetta
2 kananmunaa
1 banaani
Taikinan valmistusvaihe on varsin yksinkertainen: Laita kaikki aineet blenderiin ja sekoita sillä tasaiseksi taikinaksi. Paista vohveliraudassa, taikinasta tulee noin neljä vohvelia.
Täytteeksi voi laittaa esimerkiksi marjoja (kesällä kannattaa hyödyntää tuoreina), hedelmiä, rahkaa, maapähkinävoita... Vaihtoehtoja on paljon. Jos haluaa pitää kokonaisuuden terveellisenä, täytteet kannattaa toki valikoida sen mukaisesti :)
Lopputulos on ihanan vaniljainen, banaani antaa vielä kivaa lisämakua vohveleihin. Ja voittaa kyllä perusvohvelinkin, tai ainakin pääsee yhtään valehtelematta tai edes liioittelematta samalle viivalle. Koostumus on hieman normivohvelia murenevaisempi, mutta kovinkaan suurta eroa ei mielestäni näillä ole.
Ps. Ehkä saatatte muistaa viime syksyisen pähkinäisen banaanisuklaa- proteiinipirtelön, jonka ohjeen tännekin jaoin, sen voi käydä nappaamassa
Täältä.
Nyt tätä kyseistä pirtelöä jonkin aikaa oon välipalajuomana pienen muokkauksen jälkeen käyttänyt joten vinkkaan teillekin, että jos ei pähkinästä piittaa, niin sen tilalla kannattaa kokeilla kaurahiutaleita. Heitin niitä sekaan ihan mutu-tuntumalla, ehkä parin tai maksimissaan kolmen ruokalusikallisen verran. Tulee ihanan täyteläistä ja toimii, saa vähän kuitulisäystä siinä samalla. Eikä niitä pähkinöitäkään pakko ole pois jättää, mut saattaa tulla ehkä vähän liikaa tavaraa ainakin omaan makuuni. Näitä kannattaa testailla :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)