torstai 28. joulukuuta 2017

Ajatuksia pyhien keskellä

Ihan aluksi: Kiitos kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille! Sydäntä lämmittää huomata, että olette ja elätte yhä mukana, vaikka blogin päivitystahti on hiipunut ollen tällä hetkellä hyvin epäaktiivista. Yritän vuoden vaihduttua vähän tsempata edes jonkin verran tihentäen kirjoitusvälejä :)

Joulu on taas vietetty. Pähkäilin jonkin aikaa sitä, poikkeanko tavallisista jouluperinteistämme ja viettäisinkö jouluni tällä kertaa yksikseni ihan vain eläinten kanssa. Sen verran kauan sitä mietin, että kävi tuuri että sain vielä junaliput lauantaiaamulle kun lopulta päätin kuitenkin tulla tänne kotikotiin. Ja kuluivathan ne joulupäivät sitten ihan perinteisen kaavan mukaisesti kuten muinakin vuosina.

Reissun aikana olen yrittänyt kovasti latailla akkuja tulevaa varten: Nukkunut niin paljon kuin nukuttaa ja löhöillyt tuttuun tapaani läppäri kainalossa sängyssä ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa, vaikka tekemättömiä asioita on jonkin verran rästissä - ne ehtii myöhemminkin. Saunonut hiljaisen hämärässä tervan tuoksussa useina iltoina pitkän kaavan mukaan, syönyt ähkyyn saakka kaikenlaisia jouluruokia; laatikoita, kinkkua, karjalanpiirakoita- ja paistia, kalaa, luumurahkaa, suklaata, erilaisia joululeivonnaisia ja paljon muuta joulupöytään kuuluvaa. Lenkkeillyt ulkona koirien kanssa - sillä täällä on lunta ja sen myötä jouluisempi tunnelma, joten siitä on myös täytynyt ottaa kaikki ilo irti. Meillä pääkaupunkiseudulla lunta ei taida vieläkään olla laisinkaan, mikä tähän aikaan vuodesta tuntuu melko synkältä. Alunperin oli tarkoitus lähteä kotiin jo keskiviikkona, mutta venytin paluuta perjantaille. Ehtii sitä silloinkin.

Sain soitettua joulunalusviikolla klinikallekin. Puhelu sujui suhteellisen kivuttomasti: Vähän piti siinä vaiheessa nieleskellä kun jouduin lausumaan sanat "En ole raskaana". Purin hetken hammasta jotta sain pidettyä itseni koossa, jatkaen sitten kertomalla hoitajalle tulevat suunnitelmani. Hän kyseli mitä ollaan lääkärin kanssa sovittu jatkosta. Kerroin inseminaatioaikeistamme ja totesin perään, etten sittenkään enää halua siihen lähteä. Että se yksi olki kannattaa käyttää nyt järkevämmin. Sovittiin, että soittelen sitten uudemman kerran (keväämmällä tai kesällä), kun haluan aloittaa, jotta saadaan reseptiasiat kuntoon ja saan klinikalla neuvoa hormonipistoksiin.

Itse ivf-hoidossa ainakaan tällä hetkellä en oikeastaan osaa pelätä muuta kuin munasolupunktiota ja mahdollista hyperstimulaatiota, joka saattaa pahimmillaan viedä sairaalaan saakka. En pelkää hormonipistoksia tai sitä, miten kroppa saattaa niihin reagoida. Vaikka hoito on inseminaatiota rankempi, on sen kesto niin lyhyt, että peloistanikin huolimatta otan mielelläni vastaan koko paketin, kaiken mitä annetaan. Olen valmis mihin tahansa. Olisin, vaikka hoitovaihe kestäisi kauankin. Tulen aivan taatusti panikoimaan punktiopäivän lähestyessä. Tärisemään klinikan odotuskäytävällä ja voimaan pahoin ennen toimenpidettä. Hokemaan hoitajille ja lääkärille että pelottaa. Koska se todella pelottaa. Tulen mahdollisesti vaikeroimaan kivusta kylppärin lattialla kuuman suihkun alla jos jälkiseurauksia tulee.

Mutta minä kestän kyllä.

Ajatukseni ovat niin tiiviisti mahdollisessa lopputuloksessa. Ja siinä, että ivf tuo tullessaan reilusti paremman mahdollisuuden.

Hän on tärkeintä koko maailmassa.

Koko ivf-suunnitelma kuulostaa tässä kohtaa kaikenkaikkiaan hyvältä ja sopivalta siirrolta, oikealta askeleelta eteenpäin. Tietysti olisin mielummin pitäytynyt kevyemmissä hoidoissa ja matkani odotuksen odotuksesta seuraavaan vaiheeseen lyhyempänä, mutta aina asiat eivät mene kuten tahtoo ja joskus täytyy kulkea pidempi tie. On helpottavaa tietää, että jotain voidaan vielä tehdä, ettei kaikkia kiviä ole käännetty.

On typerää jossitella ja vatvoa mielessään menneitä, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että entä jos olisin hoitoja aloittaesssani valinnut toisin. Jos olisin ollut järkevämpi ja ajatellut asioita pidemmällä tähtäimellä. Olisin voinut skipata koko inseminaatiorumban ja mennä suoraan koeputkihedelmöitykseen. Muistan yhä ne hetket, kun olin aloittamassa hoitoja ja luin netistä lähes kaiken tiedon ivf-hoidosta ja inseminaatiosta mitä käsiini sain. Muistan miettineeni silloin, voisiko sitä suoraan hypätä tehokkaampaan hoitoon, jotta tulosta ehkä saataisi nopeammin. Saattaisin olla nyt jo onnellisesti äiti pienelle, jos olisin valinnut toisin. Mutta niin klinikalla kuin muissakin yhteyksissä puhuttiin ensimmäisenä hoitona inseminaation puolesta, ryhdyin siihen ajatellen sen riittävän ja tuovan minulle onnen. Mutta tässä sitä nyt ollaan. En missään vaiheessa avannut suutani ja ehdottanut sitä lääkärille, painoin ivf-ajatukset taka-alalle ja annoin vain palaa...

Toisaalta niin moni, lähes kaikki joiden hoitokeinoksi ivf ei lähtökohtaisesti ole se ainoa toimiva vaihtoehto, päätyvät inseminaatioon. Näin tein myös minä, eikä siinä ole mitään kummaa tai sellaista, miksi siitä pitäisi näin jälkikäteen itseään soimata. Tapanani ei ole elämässäni katsella taaksepäin, katua tai roikkua menneissä teoissa tai tekemättä jättämisissäni. Olen aina osannut ajatella ja lohduttautua sillä, etten voi muuttaa mennyttä, en vaikka kuinka haluaisin ja murehtisin. Taakse jääneet asiat ovat ja pysyvät, ja vain tulevaan minun on mahdollista tiettyjen rajojen sisällä vaikuttaa ja tehdä parhaani. Niin on hyvä tarttua asioihin nytkin, vaikka se välillä tuntuukin hieman haastavalta.

Kaikki mahdollisuudet ovat tulevassa, ei menneessä. Hoidan nyt kevättalven- ja kevään aikana viimeiset koulurutistukset pois alta, otan kosketusta uuteen opinahjoon osallistumalla psykologian valintakokeeseen ja kaiken tämän jälkeen ovat hoitoasiat taas ajankohtaisia. Aika kesään tuntuu nyt taas kovin pitkältä, mutta joka kerta kun olen näin ajatellut, olen lopulta kuitenkin huomannut ajan kuluneen kuin siivillä. Luotan että niin käy nytkin. Tuleva kevät on niin täynnä muita projekteja, että ne saavat ajantajun lakkaamaan ainakin hetkittäin.

Tästä on hyvä jatkaa. Ja täytyy jatkaa. Toivoen myötätuulia kohti sitä elämäni suurinta ja tärkeintä...

perjantai 15. joulukuuta 2017

Yhä olet niin kaukana

Liian kaukana. Saavuttamaton? Viimeksi astuessani ulos klinikan ovista lähetin hiljaa pyynnön pienen sinne jonnekin: Kunpa elämäsi nyt alkaisi. Kuulisinpa pikkuruisen sydämesi sykkeen ja olisin kuin unessa. Vierisipä kuukausia se yhdeksän. Voi kunpa pian saapuisit, ja saisin sinut syysvauvana syliini.

Mutta kukaan ei kuullut pyyntöäni, et saanut mahdollisuutta. Kahden viikon piina päättyi jo tutuksi tulleisiin yhden viivan kyyneliin.

Letrozolit kasvattelivat mahtavan mollukan. Pistin Ovitrellea ja piinapäivät viimeistelin vielä Lugesteronilla. Mutta ei. Ei mitään. Pelkkää tyhjää. tiesin jo dpo 9 paikkeilla tutuista kohtukrampeista pelin olleen menetetyn. Hajotin itseni taas, ja kuten pelkäsin - joulun alkajaisiksi. Jouluaarretta ei ole...

Vielä yksi olki on pakkasessa. Sitä ei kuitenkaan enää käytetä hukkaan tuhlaillen, vaan harkitusti omaa järjenääntä kuulostellen. Lääkärin kanssa oli puhe, että jos tämä ei onnistu, tehdään oljella vielä yksi inseminaatio ja katsotaan sitten jatkoa. Mutta tässä nyt muutaman päivän asiaa pyöriteltyäni totesin jo itselleni, ettei niin enää tule tapahtumaan, ja aion ilmoittaa saman asian myös klinikalle kunhan tästä taas pääsen sen verran tolpilleni, että pystyn soittamaan sinne parkumatta.

Ajattelin joskus, etten kai minä sentään tähän pisteeseen joudu, että kyllä se onnistuu helpommankin kautta kun vaan tarpeeksi tässä yritetään. Mutta toisin kuin ounastelin, edessä se on väistämättä... Nimittäin ivf-hoito. En vielä tiedä mitä tuumaa lääkäri, mutta itse en enää näe minkäänlaista järjen hiventä jatkaa omalla kohdallani inseminaatiohoitoja kaiken tämän jälkeen, enkä aio niihin suostua. Se on vain rahan, ajan ja henkisen jaksamisen hukkaa. Olen 99 prosenttisen varma, että vaikka kevyitä hoitoja jatkettaisi hamaan tappiin en tule onnistumaan niillä. Ja jos joskus kävisikin inseminaatiotärppi, se erittäin suurella todennäköisyydellä kuluttaisi sitä rahaa ja aikaa rutkasti enemmän. Se yksi ainokainen olki tullaan käyttämään tymäkämpiin toimenpiteisiin enkä suostu enää perääntymään päätöksestäni.

Yksityisen puolen ivf on kallis sijoitus. Ja hoitona melkoisen riskialtista touhua. Laitetaan peliin noin viitisen tonnia (tai ei ihan, kun se olki on jo olemassa) eikä mitään takeita ole onnistumisesta vielä sittenkään. Koko tapahtumaketjussa on niin monta välivaihetta jotka voi mennä persiilleen: Ensin kasvatellaan munarakkuloita ja toivotaan, että niitä alkaisi pullahdella useampi kuin yksi tai kaksi. Kun munasolut on raivattu parempaan talteen jännitellään kuinka monella niistä on kyky hedelmöittyä. Ja kasvaa ja kehittyä hedelmöittymisvaiheesta vielä eteenpäin ilman että kehitys tyssää heti alkuunsa. Ja ne hyperstimulaatiovaarat ja mahdolliset tuoresiirrot ja pakastukset ja pakastuksesta sulatukset ja selviääkö alkio siitä. Ja siirron jälkeen alkavat samat epäonnistumisen riskit mitkä muissakin raskauksissa ovat olemassa. Niinkin voi käydä, ettei yksikään munasolu hedelmöity, ja koko homma leviää ihan tyystin käsiin. Paljon on siis vielä edessä, paljon on toivottavaa ja tehtävää ennen kuin sitten lopulta - ehkä - kaikki saattaisi päättyä onnellisesti...

Ja minulla on vielä se extratyö etsiä joku, jolla on aikaa ravata täällä päivittäin aamuin ja illoin sekoittamassa lääkeaineita ja pistelemässä vatsanahkaani erinäisillä neuloilla - toki voin kulkea itsekin mikäli hormonit eivät kehitä sietämätöntä vatsakipua, jollaisella joku on joskus pelotellut nettikirjoitteluillaan, kun munasarjat alkavat todenteolla painamaan pullistelevista rakkuloista. Ei kai sekään kuitenkaan toimintakykyä täysin lamauta? Ovitrellemaiset esitäytetyt kynäthän ovat ihan helppoa kauraa tuikkia menemään itsekin, mut luulen, että tuon hormonikavalkadin joukkoon mahtuu niitä vaikeampiakin tapauksia, joissa täytyy annostella, mittailla ja olla tarkkaakin tarkempi. Paljon on siis kaikenkaikkiaan asioita, monta liikkuvaa osaa joiden putkeen sujumisen hyväksi voi tehdä vain parhaansa...

Sitä punktiotakin pelkään kuin jotain tuomiopäivää konsanaan. Pelkään että kipu yltyy sellaiseksi että lopulta vain oksennan ja panikoin.

Ihan kaikesta huolimatta olen valmis siirtymään vahvempaan vaihtoehtoon. En näe yhtäkään ainoaa syytä miksi en tätä läpi tarpoisi. Tuleen ei auta jäädä makaamaan, vaan on vain yritettävä vielä kun jotakin voidaan asialle tehdä. Pyörät lähtenevät pyörimään vasta kesällä, koska hoidon tyyriys pakottaa odottamaan ja hankkimaan pullavuutta lompakolle. Ja sittenkin tarvitsee ottaa vielä lainaa tukemaan rahapuolta tässä projektissa. Luojalle kiitos, että opinnot alkavat olla loppurutistuksia vaille valmiit, joten aikaa töille on enemmän.

Mutta kyllä tämä silti tuntuu epäreilulta. Että toiset joutuvat kulkemaan pidemmän matkan, valtaosa taas onnistuu vähemmillä kommervenkeillä ja pääsevät nauttimaan raskauksista, vauvoista ja lapsiperhearjesta ihan tuosta noin vain. Tuntuu, että oma taival on pelkkää yritystä, pettymystä ja yrityksen odottelua. Samaa sarjaa vuodesta toiseen. Mutta on niitäkin joilla asiat ovat vieläkin synkemmin. Vaikka nyt sattuu, niin täytyy vain yrittää tuudittautua ajatukseen että jos joskus saan olla äiti, se tuntuu entistäkin paremmalta, ja olen vieläkin onnellisempi kuin koskaan uskoinkaan. Kun tästä joulusta nyt jotenkuten selviäisin (se on ihan kaikista eniten se lasten ja lapsiperheiden juhla, jolloin oma tyhjä syli vain entisestään korostuu), niin ehkä tämä tästä taas... Jotenkin.