Pieni kylä Helsingissä

Sain jo keväällä ehdotuksen ja toiveen postauksesta, jossa kertoisin vähän enemmän asuinalueestani. Olen pääkaupunkiseudulle muuttoani blogissa jo käsitellyt joskus aikanaan, mutta myös alue jossa täällä asustan, on kyllä todella ihana ja viihtyisä. Idea on hautunut mielessä siis jo keväästä saakka, ja nyt päätin tämän vihdoin blogiin toteuttaa.

Se oli elokuuta 2013, kun aloin etsimään itselleni ja eläimille uutta kotia Helsingistä. Alunperin tarkoitus oli muuttaa Lauttasaareen, mutta sieltä asunnon löytäminen vain kesti ja kesti, koska lemmikillinen vuokralainen, varsinkaan niitä minikokoisen eläintarhallisen omaava sellainen, ei valitettavasti yleensä ole asukasvalinnoissa etusijalla. Lopulta kärsivällisyys petti ja aloin katsella tarjontaa myös muilta alueilta ja päätin, että muutan Lauttasaareen myöhemmin. Viimeistään sitten kun opiskelut on opiskeltu, mulla on kokopäivätyö ja kunnon tulot, että voin itse ostaa sieltä asunnon. Se on vahvasti tähtäimessä edelleen. Päädyin lopulta asumaan tänne pahamaineiseen Itä-Helsinkiin, tarkemmin Puotilaan.

Puotila on merentuoksuinen pieni, hiljainen, ihana ja rauhallinen asuinalue, joka on käsittääkseni osa Helsingin Vartiokylää. Täällä asuu suurimmaksi osaksi lapsiperheitä ja vanhuksia, luonto puistoineen ja metsineen on lähellä. Mikä parasta, meri on aivan vieressä. Meiltä ehkä noin 200-300 metrin päässä. Vartiokylänlahtea kiertää myös ihana merenrantareitti, joka on täydellistä lenkkeilymaastoa. Onnistunut valinta siis myös eläimiä ajatellen.

Vartiokylän venesatama, jonne on jonkinlainen näkymä myös meidän parvekkeelta.

Kuka vielä väittää, että Helsinki on pelkkää kiviröykkiötä täynnä, eikä vihreää näy missään? Asuintaloni takaa avautuu ihanaa metsäaluetta polkuineen. Kävellään Oonan kanssa täällä joka ikinen päivä, en ole kertaakaan lähtenyt ihan vain pelkälle kävelylle jalkakäytäville liikenteen meluun, kun tarjolla on jotain tällaista. Polkujen varsille on laitettu myös penkkejä, joihin voi istahtaa kuuntelemaan lintujen laulua. Metsässä tapaa myös paljon koirakavereita ja usein voi jäädä jutustelemaan "metsätuttujen" kanssa.

Ja nämä viljelypalstat lähellä rantaa. Kunpa saisin joskus paikan palstalta. Näihin on niin paljon halukkaita, että oman saamiseen on hyvin pieni todennäköisyys. Onneksi mulla on kuitenkin mahdollisuus istuttaa yrttejä ja muita hyötykasveja mökille. Toki tämä olisi paljon lähempänä.

Puotilan uimaranta. Rannalla on nykyään myös kioski, josta saa hotdogeja ja jäätelöä.

Puotilan kartano. Täällä on usein iltaisin livemusiikkia, sekä päivittäinen lounas ja taitaapa löytyä menu myös lounasajan ulkopuolella. Pari kertaa olen itse käynyt paikanpäällä. Tänne pääsee meiltä kotoa metsän kautta hiekkatietä pitkin, matkaa noin 500 metriä.

Kappeli kartanon vieressä. Hyvin suosittu paikka esim vihkimistilaisuuksille.

Ostarilta löytyy Alepa, R-kioski, pizzeria, vietnamilainen ravintola sekä pari kuppilaa, joista toinen on olutravintola Pikkulintu, jonne asiakkaita tulee usein kauempaakin. Valikoimissa on paljon erilaisia oluita ja jos en aivan väärässä ole, myös viskejä löytyy useammanlaista. Itsekin olen joitakin kertoja siellä käynyt ja olen pitänyt paikasta. Metroasema sekä koulu (Puotilan ala-aste?) löytyvät ostarin takaa, päiväkoteja on ainakin yksi. Melko läheltä kartanoa löytyy vastoittain korjailtu koirapuisto, jossa nykyään omat aitaukset pienille ja isoille koirille.

Kuvaamatta jäi vielä Rusthollarinpuisto, joka alkaa heti ostarin vastapäätä. Sieltä löytyy loistavat puitteet vaikka piknikille, sekä lasten leikkipuisto, johon itse luonnollisesti kiinnitin heti huomioni siitä ohi mentäessä. Kaikenkaikkiaan todella viihtyisä asuinalue. Olen monille sanonut, että Puotila on vähän kuin pieni kylä Helsingissä. Rauhallinen, jopa jollain tapaa mielestäni maalaistunnelmallinenkin metsäpolkuine ja hiekkateineen, mutta silti vain vartin metromatkan päässä pääkaupungin keskustan hulinoista. Ihmiset ovat usein moikkaustuttuja, mutta oma yksityisyys silti säilyy, mitä ei voi aina pikkukylällä asustellessa taata.

Ja mitä tulee siihen pahamaineisuuteen. Myönnän, että muuttaessani tänne varauduin rauhattomuuteen ja kaikenlaiseen möykkäämiseen koska siitä oli useasti varoiteltu. Että Itä-Helsingissä on sellaista. Mutta nyt pari vuotta täällä asuneena voin todeta, että se oli turha pelko. Idästäkin löytyy niitä "hyviä" alueita myös. Aina sanotaan, että metroaseman läheisyys ja ostarit ovat niitä pahimpia paikkoja, joissa ei mielellään pyöri muuta kuin silloin kun on pakko hoitaa ne välttämättömimmät asiat. Mun mielestä Puotilassa esimerkiksi ostari on rauhallinen, ihan tavallinen paikka, ilman mitään sen suurempia häiriötekijöitä. Toki nuo kuppilat tekevät sen, että varsinkin ilta-aikaan humalaisia näkyy ja ehkä vähän myös kuuluu. Mutta mitä sitten? joka paikassa, tai ainakin lähes kaikkialla sitä tapahtuu jonkin verran. Liikun ostarilla ja metroasemalla lähes päivittäin, joskus myös myöhemmin ilta-aikaan, enkä ole koskaan havainnut minkäänlaista erityistä levottomuutta. Ja uskokaa pois, kyllä sen erottaa ilman tarkkoja silmiäkin, äänimaailmakin kertoo paljon. Voin ja uskallan liikkua täällä ihan turvallisin mielin. Varmasti sitä levotonta seutua löytyy, mutta sellainen on aivan muualla kuin Puotilassa. Jos jotakin miinusta on etsittävä, sanoisin että ostarin palvelut ovat melko suppeat. Kaipaan edes jonkin kokoista apteekkia ja S-Marketia. Toisaalta Itiksen palvelut on ihan kivenheiton päässä, joten eipä nämä mitään suuria puutteita ole.

Jos joku siis miettii itselleen sopivaa asuinaluetta, vaikkapa juuri lapsiperheelle hyvin soveltuvaa, niin tässä on vaihtoehto jota kannattaa vakavasti harkita. Voin lämpimästi suositella, ja olen oikein tyytyväinen valintaani, jonka lopulta tein, vaikken ensin toivomalleni alueelle vielä päässytkään :)

Loman loppu lähestyy

Ollaan siinä vaiheessa kesää, että loma alkaa olemaan jo loppusuoralla tämän kesän osalta. Mun on pakko nyt tässä kohtaa tunnustaa, etten edes tarkkaan tiedä, koska pitäisi olla koululla, milloin alkavat ensimmäiset lähikurssit. Olen ollut niin lomatunnelmissa, etten ole asiaa sen kummemmin muka ehtinyt miettiä. Viimeistään elokuun alussa on asia selvitettävä, että pääsen aloittamaan viimeiset rutistukset ennen kirjoituksia. Käytännössä mulla on enää yksi kurssi koululla, loput teen sitten verkkokursseina. Hyvä näin, koska tällä suunnitelmalla tulevat työasiatkin sujuvat helpommin joustavien aikataulujen ansiosta. Tuntuu niin hyvältä, että juuri tämä opiskelu-urakka on kohta saatu suoritetuksi :)

Ja sitten se jännittävin osuus. Yleensä loman päättyminen on tuntunut hieman haikealtakin, mutta nyt odotan sitä jo aivan erilaisella innolla. Elokuun puolivälin paikkeilla pääsen varailemaan ultra-aikaa klinikalle, jos ultra ennen inseminaatiota täytyy tehdä. Itse hoito tapahtuu sitten elokuun lopussa, eli vain vähän reilun kuukauden päästä. Huhhuh että alkaa jännittämään ihan tosissaan. Hiljalleen on alettava raapustella kasaan jonkinlaista lukujärjestystä piinapäiville, etten jatkuvasti kuulostele, mitä kehossa tapahtuu tai hoe itselleni sitä yhtä ja samaa lausetta: Entä jos se ei onnistu? Mitä sitten tapahtuu ja miten sen kestän? Jos ei ollenkaan milloinkaan tärppää. Stressi on saatava minimiin, että pysyn rauhallisena ja järjissäni.

Onko mikään parempaa kesäherkkua? Pussitin viikko sitten pakkaseen 20 litraa mansikoita. Tai ehkä 15, kun mansikkahimoissani söin illan aikana lähemmäs viiden litran satsin. Kun ne eivät kerrankin loppuneet kesken :) Tiedän jo nyt, ettei se määrä riitä koko talveksi, mutta pakastin on niin pieni ettei sinne saa mitenkään mahtumaan enempää. Onpahan kaikkein parhaat ja maukkaimmat aamusmoothiet nyt taattu ainakin jouluun asti, hyvällä tuurilla tammikuullekin saakka.

Sain myös apua urakkaan.

Saatiin mansikkalaatikoille myös uutta käyttöä. Meidän herroille on hankala löytää mieleistä petiä. Lemmikkiliikkeestä ostettu pesä on lähes täysin koskematon - tai ehkä se on niille vain liian pieni, tällaiset vaatimattomat halppisversiot ovat selvästi suosiossa.

Ja nämä ihanat, ihanat kesän ja lapsuudenkodin tuoksuiset raparperit. Mieleen tulvi yht'äkkiä monta lämmintä lapsuuden kesämuistoa, kun hengittelin näiden tuoksua. Oon niin haaveillut omasta raparperipenkistä mökille, ehkä sen vielä joskus sinne saan. Ehdin jo tuskastua siitä, että tämän kesän annos taisi jäädä saamatta. Mutta sainkin nipun avustajaltani, joka on ollut viime syksyn ja tämän kevään auttelemassa minua pääosin opintoihini liittyen, mutta välillä myös muissa asioissa, joissa olen apua tarvinnut. Raparperi-mansikkamehu olisi ihanaa, mutta näistä täytyi tehdä joka kesäinen perinneherkku piirakka. Jos saan vielä tänä kesänä lisää raparperia, mehustan ne talveksi, sokerittomana tietenkin tai korkeintaan hyvin pienellä ripauksella, kuten viinimarjamehutkin.

Ollaan menossa perjantaina kuvaamaan pientä videopätkää Oonan työstä. Minulta kysellään usein, mitä opaskoira tekee, mitä se osaa ja kuinka sen kanssa työskennellään. Koska päätettiin että lähdetään tuolloin Lauttasaareen rannalle viettämään päivää, on matka sinne oikein sopiva ympäristö tällaisen videon kuvaamiselle. Reitillä on paljon erilaisia työtehtäviä, joita koiran on suoritettava, siitä saa oikein hyvän käsityksen asioista, joita koiran tulee liikenteessä osata. Palataan viimeistään silloin siis asiaan.

Lapsi avartaa maailmaa

On jännä aina välillä seurata, kuinka meidän aikuisten ja pikkuihmisten ajatusmaailmat, tavat hankkia ja vastaanottaa tietoa eroavat niin paljon toisistaan. Lapsi on hyvin usein avoin, selvittää rohkeasti ja spontaanisti mieltä painavat asiat ja etsii kysymyksiinsä vastauksia sen kummemmin miettimättä, onko soveliasta avata keskustelu aiheesta kuin aiheesta, vai olisiko parempi vain olla hienotunteinen ja hiljaa. Toki joskus lasten sutkautuksista saattaa syntyä hyvinkin kiusallisia tilanteita, mutta aina ei tarvitse häpeillä tai yrittää tukkia lapsen suuta, kun tämä on kiinnostunut häntä ympäröivästä maailmasta ja sen monimuotoisuudesta.

Olin muutamia päiviä taaksepäin eräällä metroasemalla juuri nousemassa hissiin, kun samaan kyytiin astui nainen lastenrattaat mukanaan. Rattaissa istui ehkä arviolta kahden tai korkeintaan kolmen vuoden ikäinen taapero. Oona oli tuttuun tapaan mukanani valjaissa. Meidät nähtyään alkoi kysymysten tulva. Lapsi tahtoi ihan ensiksi tietää, miksi koirallani on sellaiset erikoisen näköiset valjaat. Selvitin, että ne ovat opaskoiran valjaat, ja että sellainen koira on töissä, auttaa ihmisiä jotka eivät näe, toimii ikäänkuin silminä jotta liikkuminen olisi helpompaa. Seuraavaksi pääsin kertomaan päässäni olleista laseista. Selvitin, että käytän tummia laseja, koska silmäni ovat erittäin valoherkät (varsinkin auringon valo on ikävän tuntuista paljaalle silmälle), ja lasit auttavat ettei valo satu silmiin ja pystyn näkemään hieman paremmin tiettyjä asioita. Hissimatka oli sen verran pitkä, että ehdin kertoa kaiken tämän, mutten enempää ja uskoin, että tämä utelias pieni ihminen olisi tahtonut tietää lisää :) Huomasin, että rattaita työntänyt nainen tuntui kiusaantuvan tilanteessa. Kuulin sen hänen äänestään kun hän otti osaa täydentämällä jotain opaskoirakertomukseeni. Päästyämme hissistä he katosivat nopeasti pois, ja jatkoin itsekin matkaani toisaalle.

Olen keskustellut muutamien näkövammaisten kanssa aiheesta. Kuinka lapset yrittävät kysellä esimerkiksi opaskoirasta, silmälaseista, valkoisesta kepistä tai muusta poikkeavasta, jota ei jokaisen vastaantulijan mukana näe. Olemme törmänneet usein siihen, että kun lapsi selvittää, vanhemmat saattavat torua: "Älähän nyt kysele" ja kiskovat lapsen kauemmaksi. On ymmärrettävää, että tilanne voi olla kiusallinen ja vaikea, että täysin ulkopuolinen saattaa mieltää vamman / muun erilaisuuden olevan vammaiselle itselleen arka paikka, josta ei sovi puhua ääneen saati vastailla tungetteleviin kysymyksiin. Ehkä se osalle onkin sitä. Joku voi kokea, ettei tahdo jakaa tietoa itsestään ja vammastaan. Karkeasti arvioisin kuitenkin, että sellaisia on vain pieni osa meistä. En vaivaantunut esimerkiksi silloin, kun metroa odottaessani ala-asteikäinen poika avasi keskustelun ja tahtoi tietää, mitä kaikkea koirani osaa, viekö se minut kotiin ja avustaako se kotona sisällä, ja ennenkaikkea sen, saako sitä silittää. Hän on nyt yhtä tärkeää tietoa rikkaampi ja siitä tulee myös hyvä mieli itselle, kun voi käydä tällaisia hyväntuulisia keskusteluja ja antaa toiselle uutta pohdittavaa.

Pidän tärkeänä sitä, että lapsille annettaisi mahdollisuus tehdä tuttavuutta erilaisuuteen ja hankkia tietoa jo varhain mikäli siihen tarjoutuu tilaisuus. Se helpottaa ihmisten suurempienkin eroavaisuuksien kohtaamista sekä niihin luontevasti ilman turhia jännitteitä suhtautumista varmasti myös aikuisena. Älkäämme siis missään nimessä nolostelko. Huomaan, että usein on tilanne, jossa aikuinenkin tahtoo tietää ja oppia uutta, mutta ei uskalla kysyä peläten loukkaavansa tai kuulostavansa muuten vain tahdittomalta ja tökeröltä. Silloin voisi ottaa reippaasti mallia vaikkapa omalta jälkikasvultaan, lakata liiaksi harkitsemasta ja tarkkaan asettelemasta sanojaan ja olla rennosti vain.

Mulle näkövammaisuudestani puhuminen on tuttua jo ala-asteelta. Muistan, että luokanopettajani sekä minua koulussa auttaneen avustajani ehdotuksesta kävin kertomassa aiheesta koulumme muille luokille useammankin kerran, koska olihan se erilaista ja mielenkiintoista, ja oppilaille oli tärkeää jakaa tietoa uudenlaisesta asiasta. Avustajani sekä minä esittelimme mm. pistekirjoitusta sekä muita koulunkäyntiin ja muuhun arkeen liittyviä juttuja, oppilaat saivat myös esittää kysymyksiä vapaasti aiheesta. En missään vaiheessa muista kokeneeni näitä visiittejä luokissa ahdistavina tai epämukavina. Muistan aina jännittäneeni alkuun, mutta vauhtiin päästyäni se hävisi viimeistään kun muut alkoivat esittää kysymyksiä ja pääsin niihin vastailemaan. Ei tarvinnut miettiä, mistä olisin puhunut seuraavaksi tai mitä muut ehkä eniten tahtoivat kuulla. Jälkeenpäin olen ollut hyvillä mielin saadessani kertoa elämästäni, koska nyt he tietävät ja toivottavasti yhä myös muistavat asioita, joita ihan jokaisella ei ole ollut mahdollisuus kuulla. Uskon, että se auttaa heitä suhtautumaan eri tavalla, myönteisemmin ja avarakatseisemmin uudenlaisiin tuttavuuksiin myöhemminkin vaikkapa työelämässä tai opiskelukavereina.

Unimaailmasta

Edellisestä postauksesta onkin taas vierähtänyt aikaa. Olin juhannuksenvietossa Itä-Suomessa, jonne aion vielä loppukesästä palata uudestaan mustikkametsään keräilemään vitamiinivarastoa talveksi. Tällä välin ei vauvaprojektin osalta ole tapahtunut oikeastaan mitään uutta. Ainoa konkreettinen asia jonka olen tehnyt, on maksun suorittaminen klinikalle kahdesta oljesta sekä siittiöiden oikeusmaksusta. Summa oli melko suuri, mutta sen maksaminen tuntui äärettömän hyvältä ja helpottavalta. Ikään kuin varmistin hoitojen alkamisen ja tiedän nyt, että kaikki on selvää :)

Ainoa mikä nyt vähän painaa mieltä on tämä kierto, joka luultavasti nyt taas temppuilee ja pitkittyy. Vuoden alusta tähän asti se on ollut hyvinkin säännöllinen, mutta jokin tässä takkuaa. En mielestäni stressaa nyt mistään, tai sitten en vain tiedosta sitä. Ehkä kirjan valmistuminen tai sitten ensi keväänä koittavat kirjoitukset jo tässä vaiheessa mylläävät alitajuntaa sekaisin, ja se vaikuttaa inhottavalla tavalla kiertoon. Tuttuja alavatsavihlaisuja ei ole, jotain pienenpientä nipistelyä mutta se ei takaa sunnuntaina alkavaa uutta kiertoa. Jännityksellä odotan, kuinka pitkäksi tämä taas venyy.

Vauva-asia on viime aikoina tullut myös todella voimakkaasti uniin. Näen yleensä useamman kerran viikossa öisin unia, joissa joko olen raskaana, synnyttämässä tai minulla on pieni vauva käsivarsillani. Muutaman kerran olen ollut jopa inseminaatiossa, joka on mennyt kuten pitääkin ja kaikki on näyttänyt hyvältä. Useinmiten tilanne on kuitenkin se, että olen viimeisilläni raskaana ja lopulta synnytän kylpyammeessa. Viime yönä minulla oli pieni vastasyntynyt vauva sekä hänen kolmivuotias isosiskonsa, joka kyseli koko ajan jotakin vauvasta. Miksi se on niin pieni, miksi se tekee milloin mitäkin ja miksi teen jotakin vauvanhoitoon liittyviä asioita. Hetki tuntui niin ihanalta, täydelliseltä. Kumpa se kävisikin toteen. Että niitä lapsia vielä joskus pyörisi täällä useampikin.

Tuntuu kummalliselta nähdä unia, jotka ovat niin todellisia. Yhdessäkään niistä ei ole tapahtunut mitään ns. yliluonnollista tai epänormaalia, mikä on usein unissa tavallista. Nyt kaikki on mennyt juuri kuten asiat elämässä yleensä kulkevat. Ja olen noissa unissa ollut joka kerta niin valtavan onnellinen. Toivon niin, että ne ovat enneunia. Tai ainakin jonkinlaista johdatusta siitä, mitä on tulossa. Biologin soittoa edeltävänä yönä näin unen, jossa miespuolinen postinkantaja toi kotiovelleni postipaketin. Suuren pahvilaatikon, joka sisälsi valtavan määrän siittiöolkia ja välineitä inseminaation tekoa varten. Hän vannotti, ettei niitä saisi ominpäin avata, vaan toimenpide suoritetaan aina ehdottomasti klinikalla. Aloin pelätä, että olkien suuri määrä unessa merkitsisi monta epäonnistunutta yritystä, mutta myöhemmin hämärinä muistikuvina näkemistäni unista olen ollut havaitsevinani, että niissä raskaus on alkanut heti ensimmäisestä inseminaatiosta. En ole kuitenkaan varma, onko se ollut todellista unta vai vain pelkkää toiveajattelua.

Täytyy myöntää, että tarkkailen uniani melko paljon. Mietin usein, mitä ne meinaavat ja miksi näen juuri sellaisia unia ja asioita joita milloinkin öisin kohtaan. Jollain tasolla uskon myös enneuniin, koska olen niitä itsekin muutamia kertoja nähnyt. Se on toisaalta pelottavaa, mutta väliin myös helpottavaa, jos jotakin hyvää on unessa tapahtunut kuten nyt on käynyt.

Jään nyt siis odottamaan uutta kiertoa ja toivon, että se alkaisi viimeistään ensi viikolla, ettei liiaksi pitkittyisi. Pian on jo elokuu, ja päästään hommiin :)