On jännä aina välillä seurata, kuinka meidän aikuisten ja pikkuihmisten ajatusmaailmat, tavat hankkia ja vastaanottaa tietoa eroavat niin paljon toisistaan. Lapsi on hyvin usein avoin, selvittää rohkeasti ja spontaanisti mieltä painavat asiat ja etsii kysymyksiinsä vastauksia sen kummemmin miettimättä, onko soveliasta avata keskustelu aiheesta kuin aiheesta, vai olisiko parempi vain olla hienotunteinen ja hiljaa. Toki joskus lasten sutkautuksista saattaa syntyä hyvinkin kiusallisia tilanteita, mutta aina ei tarvitse häpeillä tai yrittää tukkia lapsen suuta, kun tämä on kiinnostunut häntä ympäröivästä maailmasta ja sen monimuotoisuudesta.
Olin muutamia päiviä taaksepäin eräällä metroasemalla juuri nousemassa hissiin, kun samaan kyytiin astui nainen lastenrattaat mukanaan. Rattaissa istui ehkä arviolta kahden tai korkeintaan kolmen vuoden ikäinen taapero. Oona oli tuttuun tapaan mukanani valjaissa. Meidät nähtyään alkoi kysymysten tulva. Lapsi tahtoi ihan ensiksi tietää, miksi koirallani on sellaiset erikoisen näköiset valjaat. Selvitin, että ne ovat opaskoiran valjaat, ja että sellainen koira on töissä, auttaa ihmisiä jotka eivät näe, toimii ikäänkuin silminä jotta liikkuminen olisi helpompaa. Seuraavaksi pääsin kertomaan päässäni olleista laseista. Selvitin, että käytän tummia laseja, koska silmäni ovat erittäin valoherkät (varsinkin auringon valo on ikävän tuntuista paljaalle silmälle), ja lasit auttavat ettei valo satu silmiin ja pystyn näkemään hieman paremmin tiettyjä asioita. Hissimatka oli sen verran pitkä, että ehdin kertoa kaiken tämän, mutten enempää ja uskoin, että tämä utelias pieni ihminen olisi tahtonut tietää lisää :) Huomasin, että rattaita työntänyt nainen tuntui kiusaantuvan tilanteessa. Kuulin sen hänen äänestään kun hän otti osaa täydentämällä jotain opaskoirakertomukseeni. Päästyämme hissistä he katosivat nopeasti pois, ja jatkoin itsekin matkaani toisaalle.
Olen keskustellut muutamien näkövammaisten kanssa aiheesta. Kuinka lapset yrittävät kysellä esimerkiksi opaskoirasta, silmälaseista, valkoisesta kepistä tai muusta poikkeavasta, jota ei jokaisen vastaantulijan mukana näe. Olemme törmänneet usein siihen, että kun lapsi selvittää, vanhemmat saattavat torua: "Älähän nyt kysele" ja kiskovat lapsen kauemmaksi. On ymmärrettävää, että tilanne voi olla kiusallinen ja vaikea, että täysin ulkopuolinen saattaa mieltää vamman / muun erilaisuuden olevan vammaiselle itselleen arka paikka, josta ei sovi puhua ääneen saati vastailla tungetteleviin kysymyksiin. Ehkä se osalle onkin sitä. Joku voi kokea, ettei tahdo jakaa tietoa itsestään ja vammastaan. Karkeasti arvioisin kuitenkin, että sellaisia on vain pieni osa meistä. En vaivaantunut esimerkiksi silloin, kun metroa odottaessani ala-asteikäinen poika avasi keskustelun ja tahtoi tietää, mitä kaikkea koirani osaa, viekö se minut kotiin ja avustaako se kotona sisällä, ja ennenkaikkea sen, saako sitä silittää. Hän on nyt yhtä tärkeää tietoa rikkaampi ja siitä tulee myös hyvä mieli itselle, kun voi käydä tällaisia hyväntuulisia keskusteluja ja antaa toiselle uutta pohdittavaa.
Pidän tärkeänä sitä, että lapsille annettaisi mahdollisuus tehdä tuttavuutta erilaisuuteen ja hankkia tietoa jo varhain mikäli siihen tarjoutuu tilaisuus. Se helpottaa ihmisten suurempienkin eroavaisuuksien kohtaamista sekä niihin luontevasti ilman turhia jännitteitä suhtautumista varmasti myös aikuisena. Älkäämme siis missään nimessä nolostelko. Huomaan, että usein on tilanne, jossa aikuinenkin tahtoo tietää ja oppia uutta, mutta ei uskalla kysyä peläten loukkaavansa tai kuulostavansa muuten vain tahdittomalta ja tökeröltä. Silloin voisi ottaa reippaasti mallia vaikkapa omalta jälkikasvultaan, lakata liiaksi harkitsemasta ja tarkkaan asettelemasta sanojaan ja olla rennosti vain.
Mulle näkövammaisuudestani puhuminen on tuttua jo ala-asteelta. Muistan, että luokanopettajani sekä minua koulussa auttaneen avustajani ehdotuksesta kävin kertomassa aiheesta koulumme muille luokille useammankin kerran, koska olihan se erilaista ja mielenkiintoista, ja oppilaille oli tärkeää jakaa tietoa uudenlaisesta asiasta. Avustajani sekä minä esittelimme mm. pistekirjoitusta sekä muita koulunkäyntiin ja muuhun arkeen liittyviä juttuja, oppilaat saivat myös esittää kysymyksiä vapaasti aiheesta. En missään vaiheessa muista kokeneeni näitä visiittejä luokissa ahdistavina tai epämukavina. Muistan aina jännittäneeni alkuun, mutta vauhtiin päästyäni se hävisi viimeistään kun muut alkoivat esittää kysymyksiä ja pääsin niihin vastailemaan. Ei tarvinnut miettiä, mistä olisin puhunut seuraavaksi tai mitä muut ehkä eniten tahtoivat kuulla. Jälkeenpäin olen ollut hyvillä mielin saadessani kertoa elämästäni, koska nyt he tietävät ja toivottavasti yhä myös muistavat asioita, joita ihan jokaisella ei ole ollut mahdollisuus kuulla. Uskon, että se auttaa heitä suhtautumaan eri tavalla, myönteisemmin ja avarakatseisemmin uudenlaisiin tuttavuuksiin myöhemminkin vaikkapa työelämässä tai opiskelukavereina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti