keskiviikko 28. tammikuuta 2015

HSL:n lippu-uudistukset

Tämä on sellainen aihe, josta mun pitäisi olla suoraan yhteydessä HSL:n hallitukseen, ja aion vielä ollakin, mutta tuntuu, että on pakko päästä avautumaan tästä ihan näin "julkisesti" myös. Ja jos kävisi niin hyvä tuuri, että kirjoitukseni osuisi seuraavasta asiasta päättävien, tai edes yhden heistä silmien alle, niin hyvä. En ole ainoa, joka tästä on huolissaan ja jopa näreissään. Monet näkövammaiset ovat jo kirjoittaneet HSL:lle. Eräässä blogikirjoituksessa asiaa on myös käyty läpi, ja minäkin ajattelin nyt ottaa asian esiin omassa blogissani.

Nythän on niin, että HSL on keksinyt laittaa vakavaan harkintaansa kaikille pääkaupunkiseudulla asuville näkövammaisille kuuluvan täysin maksuttoman matkakortin poiston. Kyse on kortista, joka on ilmainen kaikissa pääkaupunkiseudun alueella liikkuvissa julkisissa kulkuvälineissä: Metrot, bussit, raitiovaunut sekä lähijunat. Kortilla saa matkustaa rajattomasti mihin tahansa ja milloin tahansa, rajoina vain pääkaupunkiseutu. Kortissa on myös oikeus saattajaan, eli saattaja pääsee näkövammaisen henkilön mukana maksutta. Tämä on ollut todella toimiva ja kätevä ratkaisu. Kortin myöntämisen tarkoituksena on ollut "hyvitys" julkisilla liikkumisen esteellisyydestä. Täysin esteetöntä aivan yksin julkisten kulkuvälineiden käyttö ei aina kuitenkaan ole ollut, eikä ole vielä tälläkään hetkellä. HSL:n mukaan esteettömyys on nyt niin taattu, että kortin voi vetää huoletta pois. Tämä on luultavasti niitä säästökohteita, joita kaupunki etsii.

Tässä on useampikin syy, jonka takia tällaista muutosta varsinkin me näkövammaiset, tai ainakin uskoisin että suurin osa vastustaa. Ajattelin tuoda nyt jotain epäkohtia esille omasta näkökulmastani sen perusteella, mitä on itselleni tullut vastaan tässä seitsemän kuukauden aikana, minkä olen täällä nyt asunut.

Busseilla, ratikoilla, metroilla ja lähijunilla liikkuminen ei todellakaan ole vielä(kään) täysin esteetöntä, toki lukuunottamatta niitä tuttuja reittejä, jotka tuntee kuin omat taskunsa. Sitä ei voi kukaan eikä minkään hallituksen jäsen kiistää. Ei edes lähellekään sitä. Lähdetäänpä purkamaan tätä juttua nyt vaikka metroasemilta. Yhä edelleenkään asemilla ei ole minkäänlaista kuulutusta siitä, kumpaan suuntaan saapuva metro on Itäkeskuksesta jatkamassa, Vuosaareen vaiko Mellunmäkeen. Tästä syystä olen jo useamman kerran mennyt väärään, ja odotellut Itiksen metroasemalla oikeaa metroa. Siellä on kuulemani mukaan ollut joskus kuulutukset, mutta niiden häiritsevyydestä on itketty ja valitettu muiden matkustajien toimesta niin, että ne on poistettu käytöstä. Itse en ole ainakaan koskaan kuullut ainuttakaan. Eli mun on esimerkiksi Ruoholahdesta lähtiessäni varattava aina vähän ylimääräistä aikaa siltä varalta, jos satun hyppäämään väärään metroon ja täytyy jäädä vaihtamaan toiseen. Siinä ajassa, jonka seison Itäkeskuksessa odotellen Vuosaareen menevää metroa, olisin jo Puotilassa. Ja entä tilanne, kun asioin Itäkeskuksessa? Mullahan ei ole minkäänlaista hajuakaan siitä, kumpaan metroon mun olisi sieltä noustava, koska en ole ollut sinne saavuttaessa edellisessä metrossa kuulemassa, mihin se on menossa, näin ollen en tiedä seuraavankaan metron määränpäätä. Noissa tilanteissa ne kuulutukset olisivat kultaakin kalliimpia. Jos menen väärään, löydän itseni Myllypurosta, josta joudun menemään metromatkaa vähän taaksepäin ja ottamaan vauhtia Herttoniemestä kuullakseni, kumpi metro on kyseessä. Muutenhan metrot ovat ihan yksinkertaisia ja helppoja, kunhan vain tuntee metroasemat, ainakin ne, joita usein käyttää ja tietää, kumpi puoli on idän ja kumpi Ruoholahden. Eli ylimääräinen aika metrolla matkustamisessa on paikallaan. Paitsi silloin, kun asioin Vuosaaressa - silloin vaihtoehtoja on tasan yksi, kun lähden takaisin kotiin. Se sujuu jouhevasti.

Sitten bussien vuoro. Itse en ole niitä ihan hirveästi vielä käyttänyt. Tähän asti olen mennyt vain Kampista Lauttasaareen. Onnekseni pysäkki, jolta nousen bussiin on sellainen, josta kulkevat vain kaksi numeroa: 21 V ja 65 A. Ne molemmat menevät Lauttasaareen, mutta niistäkin mun on osattava valita se 21 V, että pääsen lähelle määränpäätäni. Eli tuolla pysäkillä se on suht esteetöntä. Kuljettajalta on helppo kysyä bussin numero. Oikealle pysäkille jääminen voi olla hankalaa. Tällä kyseisellä reitillä se on mulle helppoa, koska bussi menee samaa reittiä, jota itse kävelen Ruoholahdesta. Muistan käännökset ja tiedän, milloin täytyy painaa nappia. Mutta esimerkiksi siinä 65 A-bussissa en näitä vielä muista. On pyydettävä joko kuljettajaa kertomaan (joka voi joskus unohtaa mainita asian kun se pitäisi kertoa), tai sitten käyttää Blindsquarea. Tekniikkahan ei aina toimi, eikä sen varaan voi 100 prosenttisesti aina laskea. Eli toisin sanoen on vaara, että ajaa pysäkin ohi. Ja siihen kuluu taas ylimääräistä aikaa. Jos tulen jostakin Espoon perukoilta bussilla Helsingin keskustaan, on kaikenlaisia mutkia ja käännöksiä vaikea muistaa ulkoa. Pysäkkikuulutukset olisivat suurena apuna tässä, ja ne luultavasti ovatkin tulossa tämän tai ensi vuoden aikana ratikoihin ja busseihin. Todella toivon, etteivät muut kanssakulkijat nostaisi niistä meteliä, koska niitä ihan oikeasti tarvitaan, ne eivät ole siellä kenenkään kiusaksi. Pääkaupunkiseudulla on myös paljon pysäkkejä, joista lähtee useampia bussinumeroita useimpiin suuntiin samaan aikaan. Ravaapa siinä sitten kyselemässä jokaisen bussin ovella kuljettajalta, että mikä numero, mikä numero. Ja sillä välin, kun olet kysymässä jostakin bussista, saatat missata juuri omasi. Toki monilla näkövammaisilla on käytössään jonkinlainen vihko, josta voi valita bussinumeron, jota pitää kädessä niin, että se näkyy kuljettajalle, jonka tulisi pysähtyä kohdalle. Mutta aina sekään keino ei jostakin syystä toimi. Osa busseista vain menee ohi. Kun kaiken tämän ottaa huomioon, ei kuulosta kovinkaan esteettömältä. Liikkuminen on kyllä mahdollista, mutta mutkia saattaa tulla matkaan ja joskus aikaa voi kulua normaalia enemmän. Ratikoilla en ole yksikseni vielä mennyt, mutta hankaluudet lienee aikalailla samat kuin busseissa. Oikean poisjääntipysäkin löytäminen sekä se, mikä on oikea ratikka johon nousta kyytiin.

Lähijunissa ongelmana on se, ettei niiden lähtölaituria voi oikeastaan mitenkään tietää. Tästäkään mulla ei ole vielä kokemusta, mutta olen kuullut, että lähtölaiturin selvittäminen yksin on vaikeaa. Ne vaihtelevat usein, eikä ole muuta mahdollisuutta kuin kysyä ohikulkijoilta. Helsingin päärautatieasemalla on se miljoona laituria, joista pitäisi pystyä löytämään omansa. Ei kuulosta kovinkaan yksinkertaiselta tempulta toteuttaa.

Onko tämä HSL:n päättävien tahojen mielestä esteetöntä ja helppoa? Kuten sanoin, mahdotontahan noiden välineiden käyttö ei ole silloin, kun oikeasti tuntee paikat ja tietää ne omat keinot, kuinka mihinkin pääsee. Esimerkiksi itselläni on tiettyjä reittejä, joihin pääsen sujuvasti, koska olen ne etukäteen opetellut. Toki ne aikavarat on aina muistettava, kuten esimerkiksi sinne metroasemille, jos menee metron valinta huti. Ero onkin siinä, että reitin täytyy oikeasti olla tuttu, jotta sen voi yksikseen taittaa alusta loppuun. Jos päätän nyt tältä istumalta lähteä Vantaalle Ikeaan, jossa en ole koskaan julkisilla käynyt, en pysty toimimaan kuten normaalisti ihmiset yleensä toimivat. Voin katsoa netin aikatauluista bussin, jolla sinne pääsee sekä kellonajat. Mutta siihen se matkanteko sitten tyssääkin. Yksin perille pääseminen on mahdotonta, koska en tiedä, millä pysäkillä tulee jäädä pois, en edes sitä, miltä pysäkiltä bussiin on noustava. Saati sitä, miten pääsen bussipysäkille jos sekin on tuntematon, tai se, kuinka määränpäässä pääsen pysäkiltä Ikeaan. Tavallisesti tuon kaiken voi katsoa reittioppaasta ja lähteä matkaan. Näkövammaisena se ei onnistu. Tämänhetkisessä tilanteessani mulla on heittää tähän hyvä esimerkki. Olen menossa nyt ihan lähitulevaisuudessa viemään koiraa Vuosaaren koirauimalaan. Paikka ei ole tuttu, en ole käynyt siellä aikaisemmin. Tuon yllä mainitsemani Ikea-reissun tapaan mulla ei ole mahdollisuuksia lähteä tuosta noin vaan paikalle bussilla. Reitti tulisi käydä ensin läpi jonkun näkevän henkilön kanssa pari tai kolme kertaa, että osaan ja muistan.

Tällaisia vieraita (ja miksei tuttujakin, matkathan saa valita vapaasti itse) matkoja varten näkövammaisilla on oikeus taksimatkoihin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaupunki tai kunta myöntää vapaa-ajan matkoja 18 kappaletta yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa + mahdolliset työ- sekä opiskelumatkat, joita voidaan käyttää vain nimensä mukaisesti joko työ- tai opiskelumatkoilla. Matkat tehdään tavallisella taksilla, ja niistä maksetaan julkisen liikenteen hintojen mukainen korvaus, kaupunki kustantaa loput. Pääkaupunkiseudulla, tai ainakin täällä Helsingissä omat osuudet matkoista korvataan kuukausilipun hinnalla. Taksi on helppo ja kätevä kulkuväline juuri silloin, kun tarvitsee mennä ennalta täysin tuntemattomiin paikkoihin. Taksi hakee ovelta ja vie ovelle, tarvittaessa kuljettajalta saa apua myös määränpäässä taikka lähtöpisteessä esim. sisälle saaton, jos ei itse löydä jotain tiettyjä paikkoja. Tämä palvelu on kuitenkin rajoitettua. Yli sen 18 matkan kuukaudessa kaupunki ei missään tapauksessa korvaa vapaa-ajan matkoja. Yritin joskus hakea lisää - tämä on maksimimäärä. Mutta nyt, kun julkisilla liikkuminen on maksutonta ja olen päässyt siihen ihan hyvin jo kiinni, ei taksimatkojen määrä yleensä tunnu liian vähäiseltä.

Matkakortin mahdollisen poiston myötä matkustamisesta tulevat lisäkustannukset ovat mielestäni todella epäreiluja. Tässä on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on se, että taksimatkoista tulevan kuukausilipun hinnan lisäksi tulee kustantaa vielä toinen samanlainen kuukausilippu, jotta on mahdollista päästä liikkumaan vapaasti niin paljon, kuin haluaa. Eli toisin sanoen maksaa tuplasti se, minkä normaalisti muut ihmiset maksavat vain kerran. Tämä on epätasa-arvoista ihan siitä syystä, ettei koko juttu koske muita kuin tiettyä ihmisryhmää, jotka eivät tilanteelleen mitään voi. Näkövammaisissa on paljon eläkeläisiä ja työttömiä, joiden kukkarolle tämä on melkoisen suuri miinus, koska kaikille se raha ei todellakaan niin sanotusti kasva puussa. Itse en ole eläkeläinen enkä työtön, mutta opiskelija kyllä, sekä teen sillointällöin työjuttuja, mutta kuitenkin epäsäännöllisesti, eivätkä kuukausituloni ole siinä määrin töiden osalta säännölliset, että pystyisin tuosta noin vain joka kuukausi tuplaamaan nuo summat. Tai pystyn, mutta kyllä se sitten tuntuu jossakin. Opiskelijana mulla ei ole mitään mahdollisuutta kokopäivätyöhön, jos aion valmistua normaalissa ajassa sille alalle, jota oikeasti haluan. Ja koen sen tärkeäksi, koska siinä on kyse sekä minun, että koko perheeni tulevaisuudesta pidemmällä tähtäimellä. Ja se, että jos ja kun joskus saankin kokopäivätyön ja "normaalit" (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, normaalin raja on aika häilyvä ja kukin käsittää sen tavallaan) tulot, ei kustannusten tuplaaminen silti ole reilua. Se ei vain ole, se asettaa ihmiset tavallaan erilaiseen asemaan.

Toinen vaihtoehto on valita joko taksimatkojen tai julkisen kuukausilipun väliltä. Kumpikaan ei ole hyvä, enkä osaa vastata, kumpi olisi parempi jos olisi pakko tehdä tämä päätös. Taksimatkat on hyvä olla olemassa juuri noita tuntemattomia reittejä ja matkoja ajatellen. Niitä on pakosti aina joskus, toisilla enemmän toisilla vähemmän, mutta uskallan väittää, että 99 prosentille niitä tulee. Pelkät taksimatkat valittuaan se tarkoittaa käytännössä sitä, että valinnan tehnyt henkilö pääsee yhdeksän kertaa kuukaudessa liikkumaan yksin kotinsa ulkopuolella. Kun ajatellaan, että matkat ovat kahdensuuntaiset, paikasta A paikkaan B ja takaisin. Lopun ajasta saakin sitten istuskella neljän seinän sisällä ja vain haaveilla erilaisista reissuista milloin minnekin. Tätä voisi kutsua jo syrjäytymisvaaraksi. Jos valinta osuu pelkän kuukausilipun kohdalle, ei tarvitse kuvitellakaan lähtevänsä koirauimaloihin tai Ikeaan, tai muualle paikkoihin, joiden sijainneista ei ole minkäänlaista hajuakaan. Sekin rajoittaa osaltaan elämää. Itseasiassa aika paljonkin. On vaikea sopia mitään tapaamisia, kun kaikki on suunniteltava sen mukaan, mihin pystyy yksin tulemaan. Ja vaikka kyseisiä kohteita olisi enemmänkin, on se silti välillä hyvinkin haastavaa - aina ei voi suunnitella kaikkea omien tarpeidensa mukaan. Joskus on pystyttävä joustamaan. Jos ei ole taksimahdollisuutta, ei ole mahdollisuutta lähteä minne tahansa. Tällä kuukausilipun hinnalla on vedetty raja matkojen määrään, mutta normaalisti tuon lipun ostaja julkisiin saa matkustaa täysin rajoituksitta. Ei kovin reilua sekään.

Kaupunki tahtoo säästöjä. No tuleeko niitä tällä systeemillä? Eipä taida tulla. Ensiksikin uskon, että tällaisen uudistuksen jälkeen suurin osa näkövammaisista alkaisivat käyttämään täysipainoisesti taksia. Tai minä ainakin alan, valitsen taksimatkat. 18 taksimatkaa kuukaudessa tulee maksamaan kaupungille aika paljon enemmän kuin se kuukausilipun hinta, jonka he tällä hetkellä menettävät, kun me näkövammaiset emme sitä maksa. Toisekseen kun ajatellaan eläkeläisiä ja työttömiä, joutuu kaupunki todennäköisesti myöntämään toimeentulotukea mahdollisten tuplakustannusten takia niille, jotka tahtovat molemmat - sekä taksimatkat että mahdollisuuden matkustaa julkisilla. Vaikka tätä koko revohkaa, ja varsinkin näitä säästökiemuroita yrittäisi miettiä miltä tahansa kantilta ja hakemalla hakea niistä edes pientä tolkun hitusta, ei sitä vain löydy. Tälle ei kertakaikkiaan ole yhtään järkeenkäypää selitystä, miksi tuo kyseinen kortti pitäisi repiä meiltä pois. Kustannukset lisääntyvät sekä meillä että kaupungilla, ja meidän elämämme rajoittuu taikka maksettavaa tulee enemmän. Eli toisin sanoen en ymmärrä, miten kukaan tästä hyötyisi, tai miten tämä muuttaisi mitään positiivisempaan suuntaan, edes kaupungin rahallista tilannetta. Jäädäänpä siis odottelemaan, mitä he sitten aikanaan päättävät. Nyt ei voida kuin toivoa, että siellä päässä puhuisi jokin järjen ääni.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Silmänräpäys - ja koko elämä saattaa muuttua

Pahimmassa tapauksessa se saattaa myös päättyä. Niitäkin tapauksia on liian paljon.

En aloita tänä vuonna varsinaista bloggausta kovinkaan kevyellä aiheella. En ole kirjoitellut kai kohta kahteen viikkoon, ja mulla on siihen syy. Ajatukset ovat olleet jollain tapaa solmussa, enkä ole tiennyt haluanko edes kirjoittaa tapahtuneesta tänne, sivuutanko vain kaiken ja jatkan eteenpäin kuin mitään ei olisi ollutkaan. Mutta miksi sitä salailemaan, tämän jälkeen on ainakin helpompi taas jatkaa normaaleista aiheista.

Kuinkahan hermostunut, paniikissa ja pihalla olisinkaan liikenteessä, jos jotain olisi oikeasti sattunut, eikä oltaisi selvitty vain vähältä piti-tilanteella ja helvetin suurella säikähdyksellä? Nytkin on jo niin vaikeaa.

Ennen loppiaista olin tulossa normaaliin tapaan salilta Lauttasaaressa. Mietin vielä alaovella, että lähdenkö kauppaan vai en. Tarvitsenko mä mitään, onhan mulla jo jääkaapissa kaikkea. Mutta halusin pastakastikkeen lasipurkissa jauhelihan sekaan. Olihan mun mentävä ja haettava se. Kävelin aivan kuten ennenkin. Pysähdyin suojatien luo odottamaan, että pääsen ylittämään tien. Jossain vaiheessa joku ystävällinen autoilija antoi mulle tietä, ja lähdin sen kummempia ajattelematta ylittämään katua. Olin kuullut suojatieonnettomuuksista, mutta eihän sellaista voi sattua mulle. Ei vain voi, nehän tapahtuvat täysin tuntemattomille ihmisille lehtien sivuilla ja netissä. Ei läheisilleni, saati mulle. Olin väärässä.

Todella väärässä. En ole mikään terästyyppi, joka on aina suojassa kaikelta. Se oli niin lähellä. Ihan puolen millin päässä. En edes halua tai uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos minuun olisi osunut. Silti ajattelen sitä joka päivä.

Auto saapui toiselta kaistalta. Ajoi lujaa. Kuulen, että tietä antanut kuski soittaa autonsa torvea ja huomaan auton, joka vain tulee kohti. Sekunnin murto-osan aikana ehdin ajatella monta asiaa. Sen, että tämä oli tässä. Elämäni on nyt päättymässä. Kaikki jäi kesken. En ehtinyt tehdä edes puolia niistä asioista, joita halusin. Unelmatyö, lapset, elämä uuden rakkauden kanssa, aika kaikkien rakkaiden seurassa. En muista tarkkaan, mutta jälkeenpäin olen tuntenut hämärää muistikuvaa siitä, että olin ajatellut paria ihmistä silloin, eräitä tyyppejä, joiden näkemisestä on kulunut jo liian kauan aikaa, ja joita koko sydämestäni toivoisin tapaavani niin pian kuin mahdollista. Kuvittelin, millaista elämäni tulisi luultavasti olemaan, jos vielä jäisin henkiin. Laitoksessa niskasta alaspäin halvaantuneena, täysin toisten armoilla. Joku toinen pesisi, pukisi ja syöttäisi mut. Ravitsisi nenämahaletkulla. Ja aivoni toimisivat normaalisti, kuinka kamalaa ja raskasta se olisi. Koko loppuelämäni, aivan kaikki. Se menisi nyt jotakuinkin näin.

Kunnes tapahtuu jotain. Autoilija väistää. Väistää ihan viime hetkillä. Aivan sillä kaikista viimeisimmällä millimetrillä, kun se on vielä mahdollista. Saa jollain ihmeen kaupalla ohjattua autonsa pois, vaikka torviäänen kuullessani lähdin juoksemaan täyden paniikin vallassa siihen samaan suuntaan, johon auto alkoi väistämään. Pois alta. Äkkiä. Koko tilanne oli nopeasti ohi ja kuski autoineen hävinnyt jäljettömiin.

Joka ikinen solu sisälläni holtittomasti täristen hoipuin tien yli. Tietä antanut kuski jäi selvittämään tapahtunutta, mutta en muista paljoakaan hänen kertomastaan. Vapisin kauttaaltani, kävelin kauppaan ja hyllyjen väliin. Muistan ajatelleeni, ettei yksikään auto voinut ajaa täällä päälle. Olin turvassa. Kuljin kuin sumussa, keräsin hyllyiltä tuotteita ostoskärryihin ja maksoin ostokset. Tiesin, että mun on ylitettävä se tie vielä uudelleen, että pääsen takaisin sinne, mistä olin taksin tilannut minua hakemaan. Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä taksilla, koska kauppakassi oli niin painava ja täynnä, etten viitsinyt lähteä sen kanssa parin kilometrin kävelymatkalle. Tiesin jo kauppaan lähtiessäni, että ostaisin muutakin. Lopulta olin vain keräillyt vähän mitä sattuu. Tilasin kyydin salille, koska en tiedä vieläkään, mihin osoitteeseen se tulisi tilata, jos sen haluaa Lauttasaaren S-Marketin luokse. Osoite on Itälahdenkatu, mutta Melkonkadultakin pääsee. En tiedä, mikä on Itälahdenkadun puoli. Helpointa mun on palata kuntosalin osoitteeseen ja nousta siitä kyytiin. Pakotin itseni ylittämään tien. Mutta tein sen vasta sitten, kun kadun ylitti joku äiti lapsineen. Tuon illan jälkeen en ole käynyt lähelläkään kyseistä risteystä.

Tiedän, ettei lopulta mitään onnettomuutta tapahtunut. Tiedän senkin, että toisilla ei ole ollut yhtä paljon onnea ja enkeleitä matkassa. Mutta seuraukset tapahtuneesta eivät ole olleet kovin helppoja kestää. Olen googlettanut päivittäin suojatieonnettomuuksia lähinnä Helsingistä, mutta myös muualta päin Suomea. Jos osaisin laskea todennäköisyyksiä, laskisin niitä omalle kohdalleni. Kuinka suurella todennäköisyydellä jään alle, kuinka suuri mahdollisuus on, että se meinaa tapahtua. En uskalla enää ylittää suojateitä kuten ennen. Olen joutunut tuon illan jälkeen pakon sanelemana ylittämään suojateitä muutaman kerran, koska kauppaan on pakko mennä, salille myös. Itsestäni en niinkään piittaa, mutta eläinten on saatava ruokaa ja toisaalta mun on pakko saada treenattua, joten kaipa mulla itsellänikin on väliä. Ylitykset sujuvat nykyään seuraavanlaisesti: Seison sydän kurkussa hakaten suojatien edessä minuuttien ajan. Noiden pitkien minuuttien aikana koetan etsiä hetkeä, jolloin ei kuuluisi yhtä ainoaakaan auton ääntä, että pääsisin ylittämään. Ja sellaisia hetkiä tämän kokoisessa kaupungissa saa hakea - niitä on ehkä 1 prosentti kaikista niistä, jolloin kadun voi turvallisesti ylittää. Kun lopulta lähden ylittämään, on vaihtoehtoja kaksi. Joko joku / jotkut ohikulkijat kävelevät kanssani, tai sitten itse uskaltaudun pitkän odottelun jälkeen astumaan suojatielle, juoksen niin lujaa kuin jaloistani pääsen ja poukkoilen kuin holtiton eläin päästäkseni äkkiä turvallisille vesille. Kerran Ruoholahdessa joku mies tuli taluttamaan mut kädestä pitäen yli, kun en päässyt liikkeelle. Tänään joku tietä antanut autoilija Puotilassa huusi autonsa ikkunasta että tule vaan, silloinkin juoksin kuin joku olisi ollut kintereillä koska ajattelin, ettei toiselta kaistalta tuleva välttämättä olisikaan tien antamisen suhteen samaa mieltä. Olen käyttänyt paljon taksia, ja nyt tammikuun matkat alkavat olla jo käytetty. Bussi Kampista Lauttasaareen on alkanut tuntua hyvältä idealta. Bussilla salille, taksilla kotiin. Kauppa-asiat olen suurimmaksi osaksi kokenut turvallisimmaksi ja vähiten stressaavaksi hoitaa kuntosalin viereisessä K-Marketissa. Autot pysyvät riittävän välimatkan päässä. Kaikin puolin liikenteeseen lähteminen ahdistaa ja tuntuu inhottavalta ja vaikealta.

En tiedä mitä tästä eteenpäin tapahtuu. Mietin lähes päivittäin sitä, kuinka jokainen päivä voi olla viimeinen. En enää pidä itsestäänselvyytenä sitä, että elämä voi jatkua aina täysillä ja pitkään. Pelottaa, jos en saakaan olla täällä vanhuuspäiviin saakka. Jos jotain vain tapahtuu. Enkä halua kuolla. Mun aikani ei ole vielä. On niin paljon asioita, jotka haluan tehdä ja toteuttaa. Nyt sitä vasta tajuaa, kuinka onnekas onkaan, kun saa elää. Pärjätä omillaan, olematta riippuvainen muista. On terve ja pystyy huolehtimaan itse itsestään ja omasta elämästään. Olen valtavan kiitollinen siitä kaikesta. Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Olen miettinyt paljon niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet onnettomuuksiin ja selvinneet hengissä, palanneet lopulta ennemmin tai myöhemmin ennalleen. Kuinka he ovat uskaltautuneet uudelleen liikkeelle? Esimerkiksi auton rattiin, pyörän selkään, tai ihan vaikka vain jalkaisin kaduille. Milloin voi liikkua paikasta A paikkaan B ilman, että pelkää joka hetki henkensä puolesta. Pystyykö siihen enää koskaan? Onko pelko ainakin jonkin asteisena aina läsnä? Hevosen selästä putoaville sanotaan aina, että selkään on noustava takaisin heti, ettei jäisi kammoa. Kolariin joutuneille annetaan neuvoksi tarttua mahdollisimman pian onnettomuuden jälkeen rattiin, jotta kykenisi taas ajamaan normaalisti. Tiedän, että mun olisi vain mentävä liikenteeseen, olisi pitänyt mennä jo heti tapahtuneen jälkeen, ylittää mahdollisimman paljon suojateitä ja karistaa pelko pois. Kaikki tämä jo pelkkänä ajatuksenakin tuntui omalla hengellä ja tervydellä leikkimiseltä. Olisin ehkä päässyt helpommalla, jos olisin heti tarttunut härkää sarvista, mutta olen edelleen vältellyt jalan liikkumista niin paljon kuin ikinä olen suinkin pystynyt. Se on mitä luultavimmin aivan väärä keino käsitellä tätä asiaa - ruotimalla sitä kotona yksin ja muiden kanssa ja hokemalla, etten koskaan enää mene ja että seuraava kerta tulee kuitenkin. Mulle on sanottukin, etten saa ajatella niin. Seuraavaa kertaa ei tule.

En tiedä, mitä voisin enää sanoa. Kirjoitan nyt yleisesti meille kaikille, en syyllistääkseni ketään tiettyä henkilöä mistään. Toivoisin vain, että meistä jokainen haluaisi ja alkaisi käyttäytyä liikenteessä niin kuin siellä kuuluukin tehdä. Noudattaisi nopeusrajoituksia ja ylipäätään liikennesääntöjä. Ei kännissä rattiin. Ei kiirettä. Ei minä-minä-minä-asennetta, sitä itsekästä minä-menen-nyt-väistykää-pois-alta -menoa. Koskaan ei saa olla niin kiire, että vaarantaa oman tai toisen turvallisuuden. Liikennesääntöjä kannattaa kerrata, jos ne ihan oikeasti ovat päästä hävinneet. Ihmiset. Käyttäytykää liikenteessä kuten kuuluu. Vaikkei aina fyysistä tuhoa tulisi, henkinen puoli voi vaurioitua siinä missä ihmisen ulkokuori tai autokin. Muistakaa aina, että jokainen ihmishenki on arvokas ja sitä tulee kunnioittaa niin liikenteessä kuin toki myös muualla. Muistakaa, että se, joka kiireen ja liikennesäännöistä piittaamattoman käytöksen seurauksena vahingoittuu, on jonkun läheinen ja jollekulle todella rakas. Miettikää, jos se olisi teidän oma lapsi, isä, äiti, sisko, veli, setä, täti, eno, ystävä, serkku, jne. Joku, jota ilman ette osaisi kuvitella elävänne enää normaalia, onnellista elämää. Kuvitelkaa, jos uhri olisitte te itse. Toivoisitteko silloin, että joku muu töppäilisi liikenteessä miten sattuu? Monesti on helppo naureskella ja kehuskella hurjasteluillaan tai sillä, kuinka oli niin rohkea, että lähti baarista kotiin autolla hieman kännisenä. Vahingon satuttua hymy varmasti hyytyy. Se olisi parempi hyydyttää jo aiemmin, ottaa aivot narikasta ja oikeasti ajatella kuinka toimii. Puhelimiin ehtii puhua, tekstareita naputella, meikata, kuikistella taivaanrantaa ja tehdä kaiken muun tarpeellisen myöhemmin. Auton ratti ei ole oikea paikka minkäänlaiselle sivutoiminnalle. Jalankulkijoita on hyvä muistuttaa olemaan menemättä päin punaisia ja yleensäkin katsomaan molempiin suuntiin, ennen kuin syöksyy suojatielle. Ainahan vika ei ole autoilijoissa, enkä edelleenkään syyllistä ketään. Meillä on varmasti jokaisella ollut joskus peiliin katsomisen paikka. Nyt jokainen meistä voisi vilkaista sinne uudelleen. Onhan kaikki varmasti omassa liikennekäyttäytymisessä juuri niin kuin kuuluukin olla. Lopuksi vielä ehdottaisin ihan jokaista tekemään yhden uudenvuodenlupauksen näin uuden vuoden alussa. Ajetaan varovasti, ollaan ihmisiksi. Lähinnä nyt liikenteessä, ja miksei muutenkin. Tämä on helppo toteuttaa. Kaikki on omasta asenteesta kiinni.

Yritän nyt päästää irti siitä, mitä meinasi tapahtua. Olla ajattelematta sitä jatkuvasti, ja lakata arvuuttelemasta, tuleeko seuraava kerta vai ei. Toivon, ettei enää tulisi. Tiedän, että tuona iltana mukanani kulki joukko omia enkeleitäni, jotka eivät ole enää kiinni maallisessa elämässä. Isäni, molemmat ukit ja pari muuta hyvin tuntemaani läheistä. Täältä maailmasta käsin he eivät olisi pystyneet minua pelastamaan, mutta sieltä toiselta puolen se onnistui ja onnistuu. Nyt kun tämän koin ja uskon todella näin olevan, voinen kai olla luottavaisin mielin tulevaisuudessakin.