sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Elävän kirjan saappaissa

Olin muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa mukana elävässä kirjastossa. Facebookista osui "silmiini" kuin tilauksesta kysely eräässä näkövammaisille tarkoitetussa ryhmässä, olisiko jollakulla kiinnostusta lähteä mukaan. Olin miettinyt asiaa jo aiemmin, ja mulla olikin ajatuksena ottaa yhteyttä paikalliseen koulutuksenjärjestäjään, mutten ollut saanut sitä vain aiemmin aikaiseksi. Tälläkin kertaa missasin koulutuksen, koska makasin kotona järjettömän flunssan kourissa eikä äänikään lähtenyt kunnolla moneen päivään. Pääsin kuitenkin tapahtumaan käymällä keskustelun läpi puhelimitse siitä, kuinka tulee toimia ja millaisiin tilanteisiin olisi hyvä varautua. Tai lähinnä minä kuuntelin ja yritin saada kähistyksi jotain epämääräisiä vastauksia vuoteen uumenista :) Mutta onnistui se näinkin ja kaikki sujui kaikin puolin oikein loistavasti.

Tapahtuma järjestettiin Sörnäisissä nuorten toimintakeskus Hapessa. Koko hommahan toimii lyhyesti kerrottuna seuraavanlaisesti: Elävä kirja voi olla kuka tahansa jollakin tavoin erilainen ihminen. Siis erilainen näkyvällä tavalla. Jokin vamma, sairaus, eri uskonto, muu kansalaisuus jne, jokin sellainen asia, joka usein herättää ihmisissä ennakkoluuloja tai muuten vain suuria kysymyksiä ja ajatuksia. Elävässä kirjastossa kirjana oleminen meinaa käytännössä sitä, että kuka tahansa ohikulkija voi lainata kirjaa noin varttitunniksi kyselläkseen tältä mitä mieleen sattuu putkahtamaan. Keskustelu tapahtuu jossakin rauhallisessa paikassa kahden kesken. Juttutuokiot käydään mieluiten niin, että henkilökohtaisimmat aiheet jäävät lainaajan ja kirjan välisiksi. Minusta tämä kuulosti oikein mielenkiintoiselta ja oli minulle aivan uutta ja ihmeellistä. Olen aina ollut avoin näkövammaisuuteeni liittyen, ja mielelläni kertonut siitä ihmisille, jos joku on jotakin halunnut tietää. On aina parempi kertoa asiat niin kuin ne oikeasti ovat, kuin jättää ihminen pähkimään niiden oikeita laitoja itsekseen, ennakkoluuloja syntyy helpommin, kun ihmiset jäävät omien olettamustensa varaan. Tällaiset tapahtumat ovat mielestäni todella hienoja mahdollisuuksia, ns. luonnollisia tilanteita tulla keskustelemaan asioista, joiden tiimoilta lähestyminen voisi muuloin tuntua oudolta tai tökeröltä, mitä se ei ainakaan mun puolestani ole, jos jotakuta sattuu mietittyttämään vaikkapa se, kuinka pääsen kadulta kotiin tai kuinka pystyn räpeltämään älypuhelintani siinä ihmisvilinän keskellä, sen saa kysyä just siinä metrossa ihan rohkeasti - joka päivä oppii jotain uutta. Elävä kirjasto antaa kuitenkin tilaisuuden ja tekee jutusteluhetkestä helpomman, koska olemme siellä juuri sitä varten.

Olimme paikalla noin nelisen tuntia. Happi oli juuri tuona iltana todella hiljainen, ja nekin tyypit jotka olivat paikalla, olivat hyvin kiireisiä. Moni livisti erilaisilta kursseilta ja muilta vapaa-ajan harrastustoiminnoiltaan suoraan kotiin, emmekä saaneet kovinkaan montaa heistä meitä lainaamaan. Mutta ne joita saimme, olivat ainakin mulle positiivinen kokemus. Kysymykset pysyivät asiallisina, ja sain mielestäni kerrottua ihan tärkeitäkin asioita. Vedin alun perin rajan siihen, etten vastaile lainkaan kysymyksiin, jotka koskevat henkilökohtaista elämääni. Eikä sellaisia kyseltykään. Voisin lähteä samanlaiseen tapahtumaan kirjaksi koska tahansa uudestaan, ja toivoisin seuraavalla kerralla porukkaa olevan hieman enemmän mukana, että pääsisi jutustelemaan laajemmin ja enemmän :) Paikalla oli muitakin pääkaupunkiseudun näkövammaisia, joihin ehdin jonkin verran tutustua, ja joista en entuudestaan tuntenut ketään. Kaikki muut tunsivat toisensa, taisin olla ainoa uusi porukassa. Kaikenkaikkiaan meitä oli viisi kirjaa. Täytyy myöntää, että etukäteen hieman jännitin lainahetkiä, mutta turhaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että jokainen tapahtuma on erilainen, ja ihmiset sen mukana myös aina uusia eri kysymyksineen. Jonkinlainen jännitys siis kulkee varmasti aina mukana. Rennolla ja avoimella asenteella ja mielellä näistä selviää, ja tällainen toiminta on oikeastikin oikein mukavaa ja antoisaa, kun siihen pääsee kunnolla mukaan :)

* * * * * *

Jossain välissä on ehditty uutisoida myös Big Brotherin lopettamisesta. Tätä jo ehdin epäilläkin, kun uudesta kaudesta ei alkanut kuulua. Se on sitten siinä, ajattelin uutisen luettuani. Kun ohjelmaa on seurannut jo lähes kymmenen vuoden ajan syksyisin, tuntuu tieto toki haikealta. Mutta toisaalta kaikki päättyy aikanaan. Nyt oli BB:n aika antaa tilaa muille TV-ohjelmille, ja onhan sillä takanaan pitkä ja värikäs taival. Mikään ei ole ikuista, niin se vain menee, halusimme me sitä tai emme. Olen onnekas, että sain olla ohjelmassa mukana. Olen onnellinen siitä, etten luovuttanut vaan taistelin niin kauan, että sain paikan. Tein töitä sen eteen, vaikka monet lähipiirissäni käskivät jo lopettamaan ja keksimään jotain muuta, sellaista, johon minulla olisi realistiset mahdollisuudet päästä mukaan. Suljin korvani ja jatkoin, kunnes sain mitä halusin. Pääsin niin sanotusti maaliin. Koin hienoja hetkiä niin talossa kuin sen ulkopuolellakin koko matkaani liittyen. Matkaan, joka ei ole pelkkä aika kameroiden ympäröimänä, vaan kaikki se, mitä koko reissullani koin ennen ja jälkeen itse ohjelman. Tapasin monenlaisia ihmisiä. Osa heistä sellaisia, joiden kanssa en toivoisi yhteydenpidon koskaan lakkaavan. Osa minusta kaipaa takaisin siihen hetkeen, kun aivan kaikki oli vielä alussa, jokin osa taas on onnellinen siitä, että tämä on nyt ohi ja elämä jatkuu eteenpäin uusin haastein. Muistan vuoden 2011 tähänastisen elämäni hienoimpana, parhaimpana ja onnellisimpana. Kiitos teille kaikille, jotka teitte siitä minulle mahdollista. Teille, joilta sain tsemppiä, positiivista tai rakentavaa palautetta, jotka äänestitte minua ja kannustitte eteenpäin. Loppuun olisi kai luonnollista liittää jotain kuvia matkan varrelta, edes värittämään tätä postausta, Annan niiden kuitenkin olla. Ehkä tämä teksti kertoo enemmän. Löysin aiemmin netistä, jonkun median sivuilta kuvan, jossa seison studioyleisön edessä lähdössä taloon Elina vierelläni, saattamassa minua oikeaan paikkaan. Siitä kaikki alkoi, sen muistan ja se oli hienoin hetki. Kaikki vasta alussa.

Hei hei Isoveli!