Pieniä suuria käänteitä

Kuinka moni arvaa, mitä täällä on tänään tapahtunut?

Joko vai ei? Aika moni varmaan osaa arvata, kun aloitan lauseen tällä tavalla.

Eilen tuli ovulaatiotestiin haalea viiva. Sitä sitten pohtimaan, että mitä tuo meinaa. Päätin, että seuraavana aamuna katsotaan vielä digitestillä, ja jos se ei anna minkäänlaista toivoa niin olkoon tämän kierron osalta koko homma...

Mutta tämä aamu alkoikin hymyllä. Siinä digitestissä ja sen jälkeen myös omilla kasvoillani. Tein testin, ravasin parvekkeella parhaassa mahdollisessa valossa kuvaamassa sitä milloin missäkin kohtaa parveketta ja lähettelin useamman kuvan siskolle tekstarilla. Kissatkin heräsivät ihmettelemään touhujani. Lopulta löytyi kuva, jossa näkyi näyttö ja siinä hymynaama. Soitto klinikalle ja iltapäivällä menoksi.

Jännitin klinikalle menoa aivan kamalasti. En saanut syötyä kuin omenan ja nielin väkisin ruokalusikallisen riisiä, ettei vatsa kurnisi niin lujaa :) Pelkäsin, ettei kaikki olisi hyvin. Mietin sitä, kuinka se rakkula ei vielä viikko sitten ollut kasvanut ja ihmettelin, kuinka nyt on mahdollista, että se onkin ihan kunnossa. Edelleen pelkään, että irronnut tai juuri pian irtoava munasolu on joku epäkypsä versio, josta ei ole mihinkään. Mutta koska positiivinen testi saatiin vihdoin käteen, tehtiin hoito vaikkakaan ei ultrattu nyt tilannetta lainkaan. Kysyin lääkäriltä että eikö tässä nyt ole ultraa, mutta ei sitä kuulema tarvitse kun testi on positiivinen. Koko inseminaatio oli ohi hetkessä, enkä juuri ehtinyt sen aikana ajatella paljonkaan. Vähän se nipisti ja lääkäri pyysikin sanomaan jos sattuu. Kipu oli niin pientä, lähes olematonta, vähän kuin aukiolotutkimuksen aikana, etten katsonut tarpeelliseksi siitä alkaa valitella :) Mietin vain aivan hiljaa mielessäni, että se on tässä vaiheessa jo aivan sama sattuuko vai ei, pääasia että homma saadaan onnistuneesti loppuun. Ja saatiinhan se vihdoin! Nyt on takana elämäni ensimmäinen inseminaatio, ja piinapäivät ovat alkaneet.

Nyt on pakko sanoa sen verran, etten todellakaan usko että tällä yrityksellä tärppää. Se kasvamaton rakkula kummittelee mielessä edelleen. Jos se viikon aikana onkin vähän onnistunut kasvamaan, niin tuskin se on edes täysikokoinen tai hedelmöittymiskykyinen. Lääkärikin ihmetteli, kuinka ovulaationi on venynyt noin pitkälle, kp19, samaa pohti myös kätilö aamulla puhelimessa kun soitin tilanteestani. Voiko olla, että Clear Blue:n digitesti on mitannut vahingossa väärää hormonipitoisuutta tai muuten vain ollut epäkuntoinen? Vai voisiko kroppani positiivinen toiminta olla sittenkin jonkinlainen ihme? Oli niin tai näin, en odota tältä kierrolta mitään, en yhtään mitään. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, en stressaa tai kyttää ja kuvittele oireita. Odotan vain, koska alavatsajuilinta ja verivuoto alkavat merkiksi uudesta kierrosta. Toki yritän välttää kiellettyjä ruokia ja juomia piinapäivien ajan, mutta mitään muuta en aio tehdä. Aloitan huomenna suorittamaan paria verkkokurssia, jotka ensimmäiseen opiskelujaksooni otin ja keskityn niihin. Tämä asia saa nyt olla ihan rauhassa itsekseen. Toivon kyllä, mutta pätkääkään en usko. On silti ihanaa, että pääsin jo tähän vaiheeseen, olen tätä niin kauan toivonut. Ja klinikalla on vielä toinenkin olki odottamassa. Ehkä vielä joskus mullekin tämä vauvantulon onni suodaan :)

Maltillista lohtushoppailua

Tänään olisi pitänyt alkuperäisten laskujeni mukaan tapahtua ensimmäinen inseminaationi. Testasin varmuuden vuoksi vielä aamulla digitestillä ovulaation toivossa, mutta tikku ei hymyillyt kuten arvelinkin. Koska klinikkareissua ei siis tänään tullut ja tokihan se harmitti, päätin hakea lohtua Itäkeskuksen kattavasta shoppailutarjonnasta. Siskoni oli käymässä luonani parin päivän ajan, ja me päätettiin vähän keventää lompakoitamme :) Tämä teki mulle hyvää juuri tänään, etten murehtinut liikaa tätä päivää ja ylipäätään koko hoitoasiaa niin kovin, vaikka lähteminen tuntuikin alkuun hankalalta, ja olisi ollut vain helpompaa jäädä peiton alle suremaan toimimatonta kroppaa. Se munarakkulan vatkaaminen jäi kuitenkin lopulta hetkeksi kokonaan taka-alalle ja todellakin hyvä niin.

Olemme käyneet joka kerta läpi kaikki suurimmat kauppakeskukset kun vietämme yhdessä aikaa Helsingissä. Nyt kun itse asun täällä, olen jo tavallaan sopeutunut siihen, että kaikenlaisia kauppoja ja liikkeitä on aina saatavilla, ja niihin voi mennä aina kun tuntuu siltä, niinpä tietynlainen suurempi palo päästä näitä tänne kiertelemään ei ole enää niin valtava kuin joskus aiemmin, kun olin tottunut pikkukaupungin tarjontaan, jota ei luonnollisesti ole samalla lailla kuin pääkaupungissa. Sisko käy täällä kuitenkin niin harvoin, että ollaan pidetty edelleen kiinni tästä perinteestä. Aina me palataan kotiin mukanamme enemmän tai vähemmän kaikenlaisia kasseja ja nyssäköitä, mutta se on välillä niin rentouttavaa :)

Nyt kun haluan säästää joka ikisen ylimääräisen euron vauvajuttuihin (että pääsen viettämään paljon niitä ihania vauvantarvikeostospäiviä sitten joskus ja vetämään ne ihan överiksi, heh), pidin kukkaron nyörejä tavallista tiukemmalla. Mutta jotain pientä sentään tarttui mukaan.

Löysin hieman aiemmin ihanan uuden tuotesarjan Bodyshopilta. Rakastan hyviä tuoksuja ja olen erittäin tarkka siitä, minkä tuoksuisia kauneudenhoitotuotteita käytän ja mikä miellyttää. Varsinkin hajuvesissä. Tuoksun pitää olla juuri sopiva ja mulle täydellinen, muuten koko pullo jää helposti käyttämättä. Tarkoitukseni oli hakea tällä samalla reissulla Bodyshopista Moringa-sarjan
Moringa Eaude Toilette
hajuvesi. Ostin pari viikkoa taaksepäin samaisesta liikkeestä kasvojenhoitotuotteita, joiden mukana sain lahjana pienen Moringa suihkugeelipullon. Ja voi taivas sentään kun sen avasin. Aivan ihana tuoksu! Tutustuin Bodyshopin verkkokaupassa kyseiseen sarjaan tarkemmin ja päätin, että hajuvesi on tästä saatava, tuoksusta tuli samantien yksi lemppareistani. Ajattelin aiemmin, ettei ole lotuksenkukkaa tai valkoista myskiä voittanutta, mut kyllä tämä on samalla viivalla ainakin.

Liikkeessä sitten bongattiin hyvässä 40 prosentin alessa tällainen lahjapakkaus.

Oli pakko saada. Aivan pakko.

Ja mitäpä sieltä paljastuikaan...

Lisää sarjan ihania huumaavan tuoksuisia tuotteita: Suihkugeeli, vartalosuihke, käsivoide, vartalovoi ja vartalokuorinta. Lopulta päädyin tähän pakkaukseen, ja hajuvesi jäi vielä kaupan hyllylle. Mielestäni vartalosuihke onkin ehkä arkikäyttöön parempi vaihtoehto. Varsinainen hajuvesi on melko voimakkaan tuoksuinen, ehkä juhliin sopivampi. Kuvittelin, ettei vartalosuihkeen tuoksu kestäisi kauaa, mutta useamman tunnin se säilyi ja tuoksui vahvasti, eikä sitä tarvinnut lisätä. Rakastuin näihin tuotteisiin juurikin niiden tuoksun takia heti ensikosketuksella. Vartalokuorinta on ihanan tuntuinen, rakeinen ja poistaa hyvin kuollutta ihoa... Ainoan miinuksen annan vartalovoista, joka jättää ihon hieman nihkeän tuntuiseksi ja tuntuu, ettei se imeydy kunnolla... Tai sitten levitin sitä liikaa. Ehkä uusi rasva vaatii vielä totuttelua, mutta sille en ihan heti kyllä syttynyt. Tämän hetken suosikkini vartalovoiteista on Bodyshopin
Strawberry Puree Body Lotion.
Näillä pärjäilen hyvin pidemmän aikaa :)

Eilen illalla käytiin myös nauttimassa yhdet olutravintola Pikkulinnussa. Mun yksi tarkoitti tuopillista kokis Zeroa. Tavallisesti olisin ottanut ison lasin kuoharia, mutta tuon maanantaisen ultrareissun jälkeen päätin pidättäytyä alkoholista sekä tupakasta kokonaan, jälkimmäisen kyllä olen jättänyt jo aiemmin. Ehkäpä yksi viinilasi ei tilanteeseeni olisi vaikuttanut suuntaan tai toiseen, mutta siitäkin huolimatta tein päätöksen, etten myrkytä enää kroppaani millään ylimääräisellä minkä voin jättää poiskin, vaan nyt pidän siitä oikeasti niin hyvää huolta kuin ikinä vain osaan, jos siitä suinkin olisi edes ihan pienenpieni apu tällä matkalla. Saan alkaa tästä lähtien tutustumaan ravintoloiden alkoholittomaan valikoimaan paremmin mikäli sellaiseen ilta- tai yöelämään tulee lähdettyä ennen mahdollista raskautumista. Seuraavat kuohuviinit siis tarjoillaan mun osalta vasta joskus hamassa tulevaisuudessa synnytyksen jälkeen, jos tässä sinne asti päästään.

Nyt jäädään odottamaan maanantaita. Testaan vielä aamulla kerran, ja jos mitään muutosta ei tapahdu, siirtyvät suunnitelmat seuraavan kierron puolelle. Eli pari vuorokautta aikaa vielä siis ihmeeseen.

Myrkytetään stressi pois

Tämän viimeisimmän vuorokauden olen viettänyt tuo eilinen ultra tiiviisti mielessäni. Olen miettinyt sitä miettimästä päästyäni. Googlea on kulutettu enemmän kuin viimeisimmän kuukauden aikana yhteensä. Oikein mitään selkeää vastausta en ole saanut (ikään kuin sen varman vastauksen omalle kohdalleen netistä saisi, olisipa kätevää sellainen), mutta monia vaihtoehtoja on risteillyt mielessä. En osaa päästää irti kysymyksestä, mikä kehoani vaivaa, tai miksi näin tapahtui juuri nyt. Ja ennenkaikkea se, kasvaako se rakkula vielä tässä kierrossa. Pahalta on tuntunut, todella pahalta.

Haluaisin uskoa, että kaikki johtuu stressistä, mutta eipä näistä voi vielä tietää, vaikka onhan tätä tapahtunut ennenkin (tai jos se ei olekaan stressiä, vaan jotain ihan muuta...). Joka tapauksessa stressi on ainoa asia, johon voisin nyt yrittää vaikuttaa itse ja katsoa, saako sen vähentäminen minkäänlaista muutosta aikaan ovulaation suhteen. Pitäisi kyhäillä nyt jokin stressimyrkky, jonka avuin sen saisi karkoitettua. Mutta kuinka sen teen, ja kuinka estän oravanpyörän syntymisen: Stressaan sitä, stressaanko vai en ja jos, niin onko sen taso liian korkealla ja kuinka se vaikuttaa. Tässä on paljon pohdittavaa. Jos tilanteesta täytyy repimällä repiä jotakin positiivista, niin tällaisesta suunnitelmasta voisi olla apua myös tulevaisuudessa, jos stressikäyrä uhkaa nousta liian korkealle. Ja nyt, kun kyseessä on näinkin suuret asiat, joiden vuoksi tämä on tehtävä, se on pakko vain saada aikaiseksi. Todella miettiä, mikä olisi itselle se kaikkein paras keino rentoutua, millaisella ajatusmallilla voisi saada asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja järjestykseen ja mielen sitä myötä rauhoitetuksi.

Tällä hetkellä painetta aiheuttavat seuraavat asiat:
-Ensi keväänä tulevat ylioppilaskirjoitukset
-Kirjan valmiiksi kirjoittaminen sekä odottelu siitä, onko sitä mitään mahdollisuutta saada julkaistuksi
-Eräs ihmissuhdeasia, jota en halua täällä avata tämän enempää
-Tämä raskautumisasia sekä se, kuinka hommat sen osalta sujuvat loppuun saakka, ja syntyykö vauva terveenä tai edes hengissä

Tuon ihmissuhdeasian käsittelen vain oman pääni sisällä, sitä en jaa tänne tämän syvemmin, koska koen sen liian henkilökohtaiseksi, ja siinä on niin monta haaraa, etten halua avautua koko vyyhdistä lainkaan.

Aloitetaan kirjasta. Parasta olisi, että viimeistelisin tekstin johonkin kohtuulliseen aikaan, vaikkapa syyskuun puoliväliin mennessä niin, että se olisi silloin lähetysvalmis kustantamoihin, ja jäljelle jäisi vain mahdollisen palautteen odottelu. Siinä vaiheessa en voi enää tehdä asialle muuta kuin odottaa, olen kaikkeni antanut ja enemmänkin, tehnyt parhaani ja se sitten joko riittää tai ei, päätös ei ole enää millään lailla omissa käsissäni. Tämä edellyttää, että todella istun tähän tuolille joka päivä kellonaikaan X, ja kirjoitan määrän Y ajan, jotta pysyn aikataulussani. Tästä stressi olisi ihan minimissä, eikä enää läheskään niin korkealla kuin nyt, mikä auttaisi itseäni voimaan paremmin.

Ylioppilaskirjoitukset. Tämä osasto on vaikeampi vääntää itse suunniteltuihin aikatauluihin sopivaksi tai lykätä tuonemmaksi. Ne vain tulevat väistämättä ja jos en kirjoita tiettyinä ennalta muiden suunnittelemina päivinä, jään ilman lakkia. Ja sehän ei sovi laisinkaan. Odotan kirjoitusten tuloksissa itseltäni paljon, ehkä liikaakin. Täytyisi saada parhaat mahdolliset paperit, että täyttäisi omat vaatimuksensa. Tästä tulisi päästä eroon. Totuushan on, ettei täydellinen tarvitse olla - vähempikin riittää. On niitä, jotka suoriutuvat kirjoituksistaan viimeisenpäälle loistavin arvosanoin, mikä toki on hieno asia ja saavutus, sellaisen suorituksen jälkeen sietääkin olla itsestään ylpeä. Mutta sitä voi olla ilman ällien pitkää riviäkin. Kunpa saisinkin isketyksi tämän alitajuntaani. Siitä kaikki lähtisi sujumaan paremmin. Jatko-opintoja suunnitellessa on toki panostettava hyviin tuloksiin, mutta koska en ole menossa lääkikseen, oikikseen tai muihin vastaavanlaisiin korkeakoulututkintoihin - psykologian opinnoistakin luovuin työn henkisen rankkuuden vuoksi, pärjään kyllä vähemmälläkin. Riittää, että olen itse tyytyväinen lopulta omiin papereihini, ja voin olla aidosti ylpeä vaikkei kaikki olisi osunutkaan täysin naulankantaan. Riittää, että pääsen opiskelemaan haluamaani paikkaan jatko-opintojeni parissa, ja kun olen sen tavoitteeni saavuttanut saan olla onnellinen, todella. Päästäkseni tähän, tulisi lukeminen aloittaa jo alkusyksystä. Näin siihen on aikaa riittävästi, ja lukemaansa ehtii rauhassa pyöritellä ja painaa mieleen. Näin ei tulisi viimehetken paniikkia, ja tieto tarttuisi aivoille paremmin. Muulla tavoin en tässä asiassa osaa oikeastaan itseäni neuvoa.

Raskautuminen. Tulenko raskaaksi, entä jos en tule, jos en tule millään ja rahat loppuvat kesken? Koska opiskelen, ja teen töitä sillointällöin sen minkä opinnoiltani ehdin, on talouspuolta mietittävä tavallista enemmän. Juuri nyt ei ole varaa koeputkihedelmöitykseen, joka maksaa useita tuhansia, ja jokainen alkionsiirto toisi yhden tonnin lisämenon kuukausittain niin kauan, kunnes raskaus tärppäisi. Toki toivon muutenkin selviäväni inseminaatioilla. Jonkinlainen tasapaino mielen ja kehon välille on saatava, koska muuten raskaus ei hyvin todennäköisesti ala. Kroppani selvästi reagoi stressiin voimakkaasti eikä mikään ylimääräinen hösääminen tee muuta kuin pelkkää hallaa. Helpommin sanottu kuin tehty. Mielestä täytyisi saada karistettua ne epävarmuuden tomut - "entä jos ei, niin mitä sitten teen?" Tässä en pärjää vähemmällä. Se on joko vauva tai sitten ei mitään, siinä ei ole minkäänlaista keskitietä mitä voisin kulkea. Selkeä aikataulun luominen piinaviikkojen rytmittämiseksi saattaisi olla toimiva, tai ainakin epätietoisuutta ja jännitystä lopputuloksesta lieventävä apu. Tämä aikataulutus olisi hyvä suunnitella jo valmiiksi, jotta siihen olisi sitten helppo solahtaa, kunhan asia on käsillä ja ajankohtainen, eikä tarvitsisi enää inseminaation jälkeen hetkeäkään pähkäillä, että tehdäkö niin vai näin, vai jos ei sittenkään tehdä ollenkaan yhtään mitään. Tähän tulevaan lukujärjestykseeni palaan heti, kun olen sen saanut kirjatuksi itselleni ylös. Muuta keinoa en tämän stressitekijän tyynnyttämiseksi keksi, tämä on ehkä mulle se kaikista toimivin ja paras tapa rentouttaa itseäni kokonaisvaltaisesti.

Nyt kun tarkastelen tekstiäni, jota juuri äsken kirjoitin, huomaan että tämä oikeasti auttoi minua jäsentelemään ajatuksiani ja kunnolla pohtimaan keinoja stressin karkoittamiseksi. Ajatusmallin työstäminen vaatii vielä hieman lisää panosta, mutta tähän kaikkeen tuntuu hyvältä tarttua. Jos tämä ei kokonaan paineita poistakaan, niin ainakin vähentää niitä. Kalenteria on hyvä täytellä kaikenlaisella mukavalla ja mielekkäällä puuhastelulla, ettei mielessä kytevissä epätietoisuuden tai pelon aiheuttamissa ajatuksissa ja kysymysmerkeissä ehdi velloa liiaksi. Ja jos tämä sotasuunnitelma ei nyt ovulaation aikaansaamiseksi toimi, niin sitten mietitään uusia. Ehkä lääkärillä on jokin munasoluja kypsyttävä lääke, jota tarvittaessa voin kokeilla.

Joten nyt tuumasta toimeen. Alan huomenna tikutella vielä ovulaatiota ihan kaiken varalta. Teen huomisen testauksen liuskalla, ja toivottavasti torstaista lähtien pääsen hoitamaan asiaa digitestein. Tilasin 10 kpl pakkauksen Raskauskeijulta maanantaina, joka toivon mukaan saapuu pian. En todellakaan usko huomiseen ovulaatioon, joten liuska toimii hyvin hätävarana. Toivotaan siis ihmettä tapahtuvaksi, vaikken kyllä enää jaksa siihen uskoa, kuten jo aiemmin totesin. Silti tikuttelen viikonlopun yli ja vielä alkuviikostakin, jottei mitään vahingossakaan pääse menemään ohi :)

Rakkulasaldo

Se oli tämän päiväisessä follikkeliultrassa pyöreä nolla. Eli ei mennyt tämä homma kuten siinä kuuluisassa strömsössä.

Olin klinikalla jo hyvissä ajoin, ja pääsin reilusti etuajassa tutkittavaksi. Lääkäri ultrasi molemmin puolin, ei mitään. Ei yhtä ainutta rakkulaa. Tämä ei ehkä kaikkien korvaan kuulosta pahalta, mutta minuun uutinen osui kipeästi ja lujaa. En osannut ollenkaan odottaa tällaista ja kuvittelin automaattisesti, että tottakai siellä kasvaa edes jonkinmoinen johtofolli.

Juuri kun kaiken piti olla hyvin, alkaa kehoni laittaa vastaan. Lääkärin mukaan on ihan normaalia, että muutama kierto vuodessa saattaa olla sellainen, jossa ovulaatiota ei tapahdu. Mutta miksi nyt? Miksi helvetissä juuri nyt, miksei tämä voinut käydä aiemmin, kun vielä odottelin hoitoihin pääsyä? Vai onko minussa jotain vialla, jos en ovuloi enää ollenkaan? Jos kaikki onkin merkkiä jostakin vakavammasta? Maaliskuussa kyllä ovulaatio tuli testin mukaan ajallaan, ja tuolloin lääkäri löysikin kp10 johtofollin, joka oli 12 mm kokoinen, eli hyvin pieni mutta kasvoi kuitenkin. Nyt kp12 ei mitään. Ei pienintäkään johtorakkulaa.

Pähkäiltiin, mennäkö muutaman päivän päästä uudelleen ultraan, vaiko testailen kotona ovulaatiotesteillä, jos hymynaama sattuisi kuitenkin johonkin niistä ilmestymään. Lopulta päädyin jälkimmäiseen. Hoitajalle sopi hyvin järjestely, jossa teen testin, otan siitä kuvan ja lähetän sen hänelle sähköpostilla, näin voidaan varmistua siitä, että saan tiedon tuloksesta ajoissa aamulla. Testailen keskiviikosta alkaen neljän päivän ajan, ja jos mitään ei tapahdu, siirretään toivo seuraavaan kiertoon. Kotimatkalla päätin, että jatkan testailua vielä ensi viikollakin, jos kierto on sattunut venymään ja ovulaatio vielä löytyisi. Lähetän kuvia joko klinikalle tai jollekin kavereistani, kyllä ne aina joku mulle tulkitsee. Mutta en voi luovuttaa, vaikka pahalta tämä tuntuu. On niin hedelmätön ja tyhjä olo.

Mikään lyhin mahdollinen tie tämä ei ole ollut. Toki ymmärrän, ettei ole fiksua valittaa. Toiset ovat joutuneet käymään vuosien hoidot läpi, itselläni ei ole vielä edes vuotta ensimmäisestä klinikkakäynnistä. Yritän aina muistaa tämän, kun toivo meinaa pettää. Olisin halunnut kysyä lääkäriltä, että onko tämä vakavaa, ja tarkoittaako ovuloimattomuus, etten ehkä koskaan saakaan lasta. Kysymyksiä olisi ollut useita, mutta nielin vain itkua enkä saanut sanaakaan sanotuksi niihin liittyen. Keho päätti laittaa suunnitelmilleni hanttiin enkä voi kuin odottaa ja seurata tilannetta. Jos tilanne pysyy yhtä surkeana seuraavassakin kierrossa, lääkäri väläytti jo mahdollisuutta rakkuloita kypsyttäviin lääkkeisiin. Toivoisin niin, ettei sellaisia tarvittaisi. Mutta jos on pakko niin on pakko, sillä mennään mitä eteen annetaan.

Eli nyt kassi olalle ja hipsimään kohti apteekkia. Olisinpa tilannut testit aiemmin Raskauskeijusta, nyt en ehdi sitä tehdä koska tilaus ei mitenkään ehdi keskiviikoksi perille. Olen kyllä jo luopunut toivosta tämän kierron osalta. Jos tässäkään vaiheessa yksikään folli ei ole kasvanut, niin kuinka se ehtisi kasvaa ennen uutta kiertoa? Ja vaikka kasvaisi, siitä tuskin olisi hedelmöityskelpoiseksi jos se jää kuitenkin hyvin pieneksi (onko koolla sitten merkitystä hedelmöittymistodennäköisyyden kanssa? Sitä en tiedä). Kysyin mahdollisuutta johtofolliin vielä muutaman päivän päästä. Saattaa olla että se vielä kasvaa, voi olla että ei. Kaikki on mahdollista. Teen testit kuitenkin lääkärin suosituksesta ja katsotaan sitten, mihin tilanne vie. Joka tapauksessa ei hyvältä näytä.

Otteita opaskoira- Oonan työpäivästä

Heippa! Kerroinkin täällä jo aiemmin, että meillä oli suunnitelmissa tehdä pieni video opaskoiran työhön liittyen. Kuvattiin video muutama viikko sitten, ja nyt se on valmis teille näytettäväksi.

Mukana on pääasiassa työotoksia, mutta pari pätkää tauolta mahtui mukaan myös. Jälkeenpäin mietin, että ehkä koko kuvauksen olisi voinut hoitaa jossakin koiralle enemmän tuntemattomassa paikassa, koska nämä tutut reitit ovat sille jo niin helppoa kauraa, että mitään varsinaista pähkäiltävää tässä ei nyt nähdä. Mutta ehkä myöhemmin kuvaillaan vielä lisää hieman eri ympäristössä, vaikkapa syksymmällä. Jostain syystä mua jännitti kamalasti toi kamera, kun siitä on jo useampi vuosi kun minua on viimeksi mihinkään kuvattu. Melkoista koiralle lässyttämistähän se on, enkä ehkä ole luontevimmillani. Mutta selittelyt sikseen ja laitetaan pätkä rohkeasti esille. Tässä sitä nyt tulee, olkaapa hyvät! Jos herää jotakin kysymyksiä tai muita kommentteja, niitä voi reippaasti jättää postauksen kommenttiboksiin :)

Ja homma etenee...

Tällä kertaa ihan vain pientä pikapäivitystä luvassa :) Tänään on kp 2, ja soittelin klinikalle hoitojen aloittamista koskien. Kiertopäivänä 12, eli reilun viikon kuluttua on follikkeliultra. Siittiöt olivat tosiaan saapuneet ja kaikki on muutenkin kuten pitääkin. Nyt sitä mennään eikä enää vain meinata.

Lääkäri oli kirjannut tietoihin, että ovulaationi käynnistetään pregnylillä, tätä kirjausta en etukäteen edes tiennyt. Siitä kyllä oli keväällä jotain puhetta, mutta jälkeenpäin päätin, että ovulaatiotesteillä mennään, tosin lääkäri ei tätä päätöstäni vielä tiennyt. Nyt on kuitenkin niin, että se henkilö jolta olisin apua testien kanssa saanut, muuttaa pian pois Helsingistä, joten nyt on parasta vaihtaa suunnitelma takaisin käynnistämiseen, osuupahan inseminaatio ainakin oikeaan ja parhaaseen mahdolliseen hetkeen, kun voin olla ovulaation ajankohdasta täysin varma. Oon jostakin lukenut, että Pregnyl saattaa aiheuttaa raskausoireita, eikä testiä kannata tehdä liian aikaisin, jottei positiivinen tulos mene sen piikkiin. Kunpa muistaisin tämän seikan piinapäivinä myös, etten turhaan kyttäile kroppaa ja intoile ennen aikojaan :)

Ja se pistäminen pelottaa. No ei pelota, mutta jännittää. Osaankohan tehdä sen, ja osunko oikeaan kohtaan. Toki se klinikalla neuvotaan, mutta toivoisin, että hoitaja sen siellä myös pistäisi. En tullut kysyneeksi, voiko asian hoitaa klinikalla, useinmiten se käsittääkseni tehdään jo kotona ennen inseminaatiota. Sekin kyllä selviää pian.

Todella innoissani olen kyllä tulevasta, siis ihan jo tästä odottelusta, inseminaatiosta sekä piinapäivistä. Nyt alkaa vihdoin tapahtua, se on tärkeintä. Voi olla, että itse inseminaatiokin osuu samalle viikolle folliultran kanssa, joten ei enää kauaa ole sitä odotusta jäljellä. Onneksi loma jatkuu vielä elokuun loppuun, joten voi hyvin rentoutua ja hoitaa tätä juttua rauhassa. Päivä kerrallaan, tästä se lähtee :)

Haastava avustajarekry

Elän tällä hetkellä erään melko suuren kysymysmerkin äärellä. Tai useammankin, mutta nyt lähiaikoina täytyisi ratkaista yksi tärkeä asia, joka tulee vaikuttamaan vahvasti elämääni myös tulevaisuudessa. Minun, sekä tulevan esikoiseni, meidän molempien elämään. Nimittäin avustaja-asia. Se on ollut tapetilla nyt noin kuukauden ajan. Sitä on ruodittu ja pähkäilty, mutta ei olla saatu vielä päätökseen. Eli toisin sanoen valintaa uudesta työntekijästä en ole saanut tehdyksi.

Tähän asti mulla on ollut avustaja mukana lähinnä vain opinnoissa. Siellä hänen tehtävänsä on muokata tietynlaiset oppimateriaalit minulle luettavaan muotoon, eli toisinsanoen kirjoittaa paperisia lippulappusia sähköiseen muotoon tai korjata skannattuja versioita, mikäli niissä jotakin ongelmaa ilmenee, sekä tarvittaessa muokata myös joitakin sähköisiä tiedostoja, jotta niitä olisi mahdollisimman helppoa koneellani olevalla puheohjelmalla käsitellä ja selata. Nyt vajaa vuosi sitten otin avustajan myös vapaa-ajalle, koska halusin panostaa blogiini enemmän myös valokuvien kanssa, toki jotain muutakin pientä ollaan sillointällöin yhdessä tehty ja hän on minua auttanut. Nyt nykyinen avustajani sai opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta, ja on pian muuttamassa kokonaan pois Helsingistä. Koska välimatka tulisi olemaan pitkä, on töiden jatkaminen mahdotonta. Siksipä laitoin noin kuukausi sitten uuden työpaikkailmoituksen nettiin, ja olenkin saanut paljon hakemuksia, sekä haastatellut useampaakin henkilöä tulevaan tehtävään. Toimin itse tässä siis rekrytoijana.

Myös tulevat työtehtävät tulevat olemaan hyvin pitkälle samanlaisia kuin aiemminkin, pääosin tarvitsen apua opinnoissa, mutta välillä myös vapaa-aikana. Mutta jotain on nyt kuitenkin toisin. Tai tulee olemaan. Ehkä.

On luonnollisesti ehdottoman tärkeää, että kemiat avustajan kanssa kohtaavat. Että tulemme toimeen, ja yhteistyömme sujuu puolin ja toisin sujuvasti ongelmitta niin, että kumpikin meistä voimme olla rennosti ja hyvällä mielellä toistemme seurassa. Työ on hyvin ihmisläheistä, siinä ollaan tiiviisti tekemisissä keskenään, joten olen ollut hyvin tarkka rekrytoidessani porukkaa,tässä ei todella ole arvontavaihtoehdolle annettu sijaa, vaan hakemuksia pyöritellään, ansioluetteloita tutkitaan ja ensivaikutelmia pohditaan tarkasti. Olen työskennellyt elämäni aikana usean avustajan kanssa, jotka olen kaikki itse saanut valita. Olen aina mielestäni osannut tehdä valinnat nappiin, koska luotan vahvasti ihmistuntemukseeni. Koen, että se on yksi parhaista ominaisuuksistani niin työntekijää etsiessäni, kuin myös muilla elämän osa-alueilla uusiin ihmisiin tutustuessani. Yleensä se ei petä, mutta kerran olen joutunut valintani jälkeen toivomaan turhaan ihmettä, aikakonetta ajan taaksepäin saamiseksi voidakseni korjata erehdykseni, muuten työ on aina sopinut tekijälleen oikein hyvin. Tavoitteenani on löytää yhtä sopiva henkilö myös nyt, kun paikka on taas avoinna.

Jos saisin nyt toivoa avustajalleni aivan kaikki haluamani ominaisuudet ja luonteenpiirteet, toivoisin erityisesti juuri nyt että meidän arvomaailmamme olisivat samanlaiset. Tai niin samanlaiset kuin ihmisillä yleensä voi olla, ainahan löytyy jotakin eroja. Mutta kaikkeen en minäkään voi vaikuttaa, enkä voi mitä tahansa vaatimuksia avustajalleni esittää. Tärkeintä on, että pärjäämme hyvin yhdessä. Aiemmin nämä arvokysymykset eivät ole olleet niin vahvasti esillä kuin nyt. Nyt ne ovat saaneet aivan uudenlaisia mittasuhteita. Haastavana koen juuri tämänhetkisen valintaprosessin siksi, etten tiedä kuinka ja missä vaiheessa ottaisin puheeksi mahdollisen tulevan elämänmuutokseni. Jo haastattelutilanteessa vai vasta lopullisen valinnan jälkeen. Kuinka kerron asiasta, joka ei ole edes vielä millään tavalla varmaa? Kaikki olisi paljon helpompaa, jos olisin jo raskaana, mutta nyt lähes tyhjästä mainitseminen tuntuu jotenkin liian aikaiselta. Kuitenkin tulevan työntekijän kuuluisi mielestäni saada tietää. Vaikken hae avustajaa varsinaisesti lastenhoitoavuksi, tulee se pieni ihminen vaikuttamaan joka tapauksessa myös hänen työhönsä, koska se on niin suuri osa minua ja elämääni. Mielestäni hakijalle tulisi antaa mahdollisuus valita, haluaako hän työskennellä sellaisessa ympäristössä. Enhän voi tietää esimerkiksi hänen taustoistaan. Jos hän on vaikka lapseton, yrittänyt jo kauan eikä ole onnistunut. Kuinka kova paikka se voisi olla, jos pamautan raskausuutiseni, en haluaisi aiheuttaa sellaista pahaa mieltä kenellekään. Tai voihan olla, ettei avustajaehdokas edes pidä lapsista, ei siedä vauvan itkua eikä halua katsella lapsiperhearkea työpaikallaan. Syitä on monia, miksi asia olisi hyvä nostaa pöydälle.

Kovasti jännitän asiani saamaa vastaanottoa, ja siksi sen esille ottaminen tuntuu vaikealta. Yhdessäkään haastattelussa en ole sitä kertonut, mutta ennen lopullista valintaahan siitä voi kyllä vielä ilmoittaa. Perhemallini ei ole se yleisin mahdollinen. Olen tehnyt valinnan, jota aivan jokainen ei tee, olen päättänyt omasta tahdostani tietoisesti ryhtyä yksinhuoltajaksi, jättänyt puolisonetsinnät myöhemmälle ja aion nyt huolehtia itse arjesta ja perheestä. Näkövammaisena, mikä sekin aiheuttaa muitakin reaktioita kuin vain hymyileviä kasvoja ja onnentoivotuksia. En ole koskaan välittänyt muiden mielipiteistä tai antanut niiden vaikuttaa päätöksiini, mutta olisi vaivaannuttavaa ja kiusallista sekä minulle että avustajalleni, jos hän erittäin jyrkästi kokisi suunnitelmani täysin mahdottomana yhtälönä ja välittäisi jatkuvasti puheillaan tai eleillään ehkä tahattomastikin huomaamattaan minulle viestiä, ettei hän tätä hyväksy ja ettei tämä hänen mielestään tule onnistumaan. Sellaiset asiat kyllä huomaa vaikkei toinen niitä itse tarkoituksellisesti toisikaan esille. Aistin helposti ihmisten tunnetiloja ja kuulen äänensävyistä- ja painoista, jos joku asia on tai ei ole kunnossa tai jos joku puhuu totuuden vierestä. Normaalisti näkevä ihminen huomaa nämä jutut katseesta ja eleistä, minä kuulen ne äänestä, vaikkeivät kaikki välttämättä tule sitä edes ajatelleeksi, kuinka paljon äänikin todella kertoo, ja kuinka hyvin korva voi sen tulkitsemiseen harjaantua, kun silmät ovat pois pelistä.

Toki aivan kaikkea ei tarvitse hyväksyä tai arvostaa, mutta omat eriävät mielipiteensä näin suurissa asioissa tulisi osata pitää omana tietonaan, koska niiden käsittely ei kuulu hänen työnkuvaansa eikä minun velvollisuuksiini. Siitä lähdetään, että avustajani olisi ainakin jollain tapaa sujut tämän asian kanssa.

Toiseksi en myöskään etsi hoitajaa tai kasvattajaa lapselleni. Enkä varsinkaan kasvatusneuvojen tuputtajaa minulle. Toki vinkkejä voi tarjota asiallisesti niin, että niihin voi halutessaan tarttua, mutta tarkoitus olisi se, että hän toimii silminäni niissä tilanteissa joissa sitä tarvitsen. Se olen minä joka syöttää, pukee, nukuttaa, kylvettää jne vauvan, asettaa rajat taaperolle ja päättää, milloin meillä syödään karkkia, nukutaan tai mennään ulos. Minä olen lasteni äiti ja heistä vastuussa. Olen kuullut, että joskus oman toimenkuvan rajat avustajilla hämärtyvät, mikä aiheuttaa eripuraa avustajan ja avustettavan välillä. En haluaisi joutua siihen tilanteeseen vaan toivoisin, että työnkuvasta pidettäisi aina kiinni. Nämä ovat asioita, joita ei loppujen lopuksi tiedä vasta kuin kokeilemalla. Yhdessä tekemällä ja kokemusta kartuttamalla. Haastattelutilanteessa saa vain ensivaikutelman, mutta aina se ei kerro kaikkea. On harmi, että nykyinen avustajani joutuu jättämään työnsä, koska hänen kanssaan olemme tehneet hommia nyt noin vuoden verran, ja olemme oppineet jo tuntemaan hyvin toisiamme. Uskon, että yhteistyömme olisi sujunut luontevasti vauva-arkeni alettuakin. Hän tietää suunnitelmistani, osaa lukea minua, ymmärtää monet heittämäni läpät, hänellä on tilannetajua ja hän osaa asettaa sanansa oikein kaikenlaisissa tilanteissa ja tietää myös paljon taustoistani, toiveistani ja ajatusmaailmastani, ymmärtäisi varmasti työnkuvansa myös tilanteessa, jossa olen ensimmäistä kertaa pienen vauvan hormonihuuruinen äiti, jolla saattaa joskus sytytyslanka olla hieman lyhyellä ja itku herkässä :) Saan kyllä etsiä ja tehdä kovasti ja tosissani töitä löytääkseni samantyyppisen henkilön jatkamaan tästä.

Toivon asioiden järjestyvän viimeistään vähän ennen kuin opintoni taas alkavat, koska opintoasiat ovat se suurin viipale työnkuvasta, joskaan en voi vielä varmaksi tietää, millaiset asiat raskaudessa saati vauvan kanssa vaativat silmiä, sen tietää vasta kun hetki on siinä käsillä. Suurin kysymys lienee tällä hetkellä kertominen ja se, kuinka voin varmistaa, että valitsemani henkilö sopii työhön. Onneksi on koeaika, jolloin voimme molemmin puolin totuttautua toisiimme ja tilanteeseen, ja katsoa, miltä meistä tuntuu ja miettiä vielä tahoillamme, olemmeko niin sanotusti sopivat toisillemme. Hän avustajakseni sekä minä hänen avustettavakseen ja elämäntilanteeni hänen työympäristökseen. Tavalla tai toisella tämä asia selviää kyllä kuitenkin pian :)

Mehevä kaurainen mustikkapiirakka

Perjantain mustikkametsäreissulla keräsin parisen litraa mustikoita, joista sitten leivoin kesän ensimmäisen mustikkapiirakan. Nyt onnistui jopa omasta mielestä sen verran hyvin, että on pakko laittaa ohje tänne talteen, niin sen muistan ja voin sitä käyttää myös jatkossa, ja tietenkin vinkiksi myös teille lukijoille, jos joskus tällaista kaipailette :) Ohje sopii mainiosti myös raparperi- tai omenapiirakalle, sekä toki muille marjapiirakoille. Tämä ei tietenkään ole sieltä terveellisimmästä päästä - voita ja sokeria ei olla säästelty. Mutta silloin kun leivotaan, leivotaan kunnolla ja oikeista aineksista. Mietin kyllä hetken, tekisinkö mustikoista jotakin terveellistä. Vaikka smoothien, tai säästäisin kaurapuuron kaveriksi, mutta lopulta päädyin tähän oikein toimivaksi ja maukkaaksi osoittautuneeseen ratkaisuun enkä kadu laisinkaan :) Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan.

Pohja:
125 g voita tai margariinia
1,5 dl sokeria
2 munaa
2,5 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
Täyte:
2 dl (1 prk) kermaviiliä
0,5 dl sokeria
2 munaa
1 tl vaniljasokeria
Mustikoita niin paljon kuin mahtuu, laitoin kaiken mitä keräsin.
Muruseos:
50 g voita tai margariinia
0,5 dl sokeria
2,5 dl kaurahiutaleita
Vatkaa taikinan voi ja sokeri vaahdoksi. Vatkaa munat joukkoon. Sekoita toisessa astiassa vehnäjauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri hyvin keskenään. Lisää kuivat aineet vaahtoseokseen ja sekoita hyvin. Taikinasta tulee melko jämäkkää. Levitä taikina voideltuun piirakkavuokaan tasaisesti. Suosittelen isohkoa, korkeareunaista vuokaa, pienistä vuoista taikina voi kohota yli, vuoan halkaisija väh. 30 cm. Kaada mustikat päälle. Sekoita keskenään kermaviili, munat, sokeri ja vaniljasokeri ja kaada seos mustikoiden päälle. Sekoita vielä kaurahiutaleet ja sokeri erillisessä astiassa, jonka jälkeen nypi se voihin niin, että seos on kuivahkoa, murumaista ja irtonaista. Ripottele kauramuru piirakan päälle tasaisesti. Paista uunin keskitasolla 175 asteessa tunnin ajan. Pohja on sen verran paksu ja täytettä on paljon, että uunin tehosta riippuen yleensä kypsyy noin tunnin. En suosittele korkeampaa lämpötilaa, ettei kauramuru käristä ennen aikojaan.

Tarjoile sellaisenaan tai vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Meillä upposi ilman mitään lisähöystettä, on todella täyttävää ja hyvää :) Ainoa mitä tekisin toisin, on kauramurun määrä. Sitä olisi saanut olla enemmän. Siitä tulee piirakalle ihanan rapea päällinen, mutta kerros oli mielestäni hieman liian ohut. Sen voisi ehkä jopa kaksinkertaistaa, jotta se tulisi kunnolla esiin muun piirakan mausta. Testaan tämän suuremmalla annoksella varmasti joskus.

Ihana tex mex-salaatti broilerista

Nyt kun kesä alkaa olla lopuillaan, ja oon ainakin itse aikalailla täynnä kaikenlaisia grilliherkkuja, alkaa olla aika siirtyä pikkuhiljaa vähän kevyempiin vaihtoehtoihin. Tein tänään ensimmäistä kertaa tex mex-salaattia. Yleensähän tämä tehdään jauhelihasta, mutta esimerkiksi kana on kivaa vaihtelua. Tästä salaatista on yhtä monta variaatiota kuin on tekijöitäkin, joten ohjetta voi vapaasti muokata mieleisekseen. Tässä kuitenkin mun versio, ja voin kertoa että tuli kyllä tosi hyvää, vaikka itse sanonkin :)

Tarvitset:
Jäävuorisalaattia
Pikkutomaatteja, esim. luumutomaatteja
Tuorekurkkua
Broilerin fileepihvejä (marinoitu tai maustamaton, tässä oli valkosipulimarinoituja)
Motsarellajuustopalloja (voi laittaa myös raasteena)
Kevytkermaviiliä
Maissilastuja, joko maustettuja tai ilman
Valkosipulidippijauhe
Tako-mausteseospussi
1,5 dl vettä

Tee ensin valmiiksi kermaviilikastike. Sekoita valkosipulidippijauhe hyvin kermaviilin sekaan ja laita jääkaappiin tekeytymään salaatin valmistusajaksi. Leikkaa fileepihvit sopivan kokoisiksi paloiksi, sellaiseksi mikä itseä miellyttää. Paista pannulla kypsiksi. Lisää vesi ja tako-mausteseos, anna hautua kunnes vesi on haihtunut. Revi jäävuorisalaattia lautaselle. Kuutioi kurkkua ja puolita luumutomaatit mukaan. Laita vielä broilerit sekä motsarellapalloja, lopuksi murskaa maissilastuja esim. pakastepussissa ja ripottele salaatin päälle. Viimeistele vielä kastikkeella ja nauti.

Ananas olisi sopinut tähän myös mainiosti, sitä kannattaa kokeilla, itsekin aion seuraavalla kerralla muistaa tämän. Se tuo kivasti makeutta.

maanantaipäivä vierähti Sipoossa marjapensaiden kimpussa. Meillä asuu siellä tuttuja, ja pääsin tänäkin kesänä viime kesän tapaan tyhjentämään pensaita ja vähän mustikoitakin lähimetsästä. Pakastin alkaa olla jotakuinkin täynnä, eikä sinne enää juuri mitään muuta mahdu. Siitäkin huolimatta huomenna täytyy päästä vielä mustikkametsään. Koska olen maalta kotoisin, se selittänee ainakin osittain sitä, kuinka viihdyn metsissä ja ylipäätään luonnon hiljaisuudessa niin paljon. Käytän tilaisuuden aina hyväkseni kun sellaisen saan. Siis oikea hiljainen luonto. Sellainen, jonne ei kuulu autojen äänet tai metron kolina, on vain pelkkä hiljaisuus ja luontoon kuuluvat äänet. Sitä erityistä rauhaa on haettava hieman kauempaa kuin meidän oma metsä, toki sieltäkin saan arjen keskellä tankattua riittäviä annoksia vehreää luontoa, jolla pärjää hyvin pitkiäkin aikoja.

Viinimarjat menee mehuihin tai vain smoothieihin. Mutta mitä ihmettä noista karviaisista voisi tehdä? Jotenkin ne ovat niin no... kirpakoita, etten tiedä mihin ne sopisivat parhaiten. Olisiko teillä jokin käyttötarkoitus näille? En halua enkä aiokaan pois heittää, kyllä ne on mielummin saatava hyötykäyttöön. Jos ei muuta ideaa tule, smoothieissa ne saa ainakin hyvin pieninä määrinä uppoamaan pitkin talvea :)

Mummin kutomat villasukat

(Kuvan laatu voi olla vähän mitä sattuu, koska en ehtinyt sitä tarkistuttaa, nappasin vaan, toivottavasti ei kamalasti särje silmiä)

Pyörin viime yönä sängyssä hereillä, päässä vilisi kaikenlaista mennyttä ja kysymyksiä tulevastakin. Yht'äkkiä muistin mummoni kutomat vauvansukat. Tai jos tarkkoja ollaan, ehkä ne ovat paremminkin taaperon sukat, mutta joka tapauksessa pieniin jalkoihin juuri sopivat. Kun mummoni vielä eli ja asui itsenäisesti omassa asunnossaan, muistan elävästi sen hetken, kun olin penkomassa hänen vaatehuonettaan. Jos muistikuvani eivät ole pahasti väärässä, hän kutoi joskus vielä terveenä ollessaan paljonkin kaikenlaista. Jostakin vaatehuoneen hyllyltä käsiini pomppasivat nuo pienenpienet sukat, jotka hän oli joskus kauan aikaa sitten neulonut. Koska kellään muulla ei ollut niille sillä hetkellä tarvetta, nappasin ne mukaani ja ilmoitin, että nämä tulevat sitten minun lasteni käyttöön. Siitä asti ne kulkivat muutaman vuoden käsilaukussani niin kauan, kunnes vaihdoin laukkua enkä enää muistanut minne olin sukat sieltä sujauttanut.

Kun viimeksi muutin, en muista nähneeni sukkia missään sen koommin. Tunsin jo yöllä valtavaa haikeutta siitä, etten ehkä koskaan tule enää niitä näkemään. Miksi olinkin niin huolimaton, että ne hukkasin? Päätin kuitenkin, että niitä on yritettävä etsiä vielä joskus.

Tein sitten tänään kotona pientä siivousta, sukat eivät olleet olleet mielessä koko päivänä. Imuroidessani näin jonkin pienen mytyn vaatekaapin oven edessä. Ajattelin sen olevan vain jotakin kaapista pudonnutta, ehkä oma sukka tai jotain. Mytty pyöri kuitenkin niin sitkeästi imurin edellä, että mun oli pakko keskeyttää homma ja siirtää se pois tieltä. Otin sen käteeni ja tajusin, että siinä ne ovat. Pienet villasukat, joita viime yönä niin kovasti kaipasin. Takaan, etteivät ne vielä eilen siinä olleet, tiedän sen aivan varmasti.

Jokainen uskoo asioihin omalla tavallaan, toiset eivät usko mihinkään normaalista poikkeavaan. Itse uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Siihen, että vaikka matka maan päällä päättyy, se jatkuu jossakin muualla. Sellaisessa paikassa, jossa kaikki on hyvin, josta voi nähdä kaiken, mitä keskuudessamme maailmassa tapahtuu. Mummoni menehtyi tämän vuoden keväällä alzheimerintaudin uuvuttamana. Sain kuulla hänen kuolemastaan samana aamuna, kun minulla oli edessäni aukiolotutkimus ja olin juuri lähdössä klinikalle. Olimme aina hyvin läheisiä ja tapasimme usein. Haluan uskoa, että hän tahtoi auttaa minua löytämään nuo sukat. Ajatteli, etten koskaan itse löytäisi niitä, enkä luultavasti olisikaan. Hän päätti antaa lapselleni edes jonkin muiston, joka jollain tapaa muistuttaisi hänestä. En ole koskaan muuttoni jälkeen törmännyt sukkiin missään useasta siivousmylläämisestä huolimatta, en edes kaapissa. Kalevi on jostakin syystä viime aikoina viihtynyt useinkin vaatekaapin ylähyllyllä milloin mitäkin sieltä pudotellen. Haluan ajatella, että mummoni on jättänyt sukat sinne ja ohjannut ne kissan mukana minulle takaisin. Tällainen ajatus tuntuu niin kovin lohdulliselta. Että hän on läsnä, kaikki on hyvin ja hän on hyväksynyt tämän päätökseni.

Kun mummoni eli, minä viimeiseen asti toivoin kovasti että hän ehtisi vielä nähdä edes esikoislapseni. Se oli minulle hyvin tärkeää. Kun hänen vointinsa huononi, aloin mielessäni ikäänkuin kisata aikaa vastaan. Ehdinkö tulla raskaaksi ja synnyttää ennen kuin hänen on aika mennä? En lopulta ehtinyt. Siinä asiassa on ollut paljon käsittelemistä, on ollut suuri työ hyväksyä, että tämä on nyt lopullista. Muistan, kuinka positiivisesti hän joskus puhui televisiossa vuosia sitten esitetystä ohjelmasta, suomalaisesta sokeasta pariskunnasta, joilla oli kaksi pientä, tervettä näkevää lasta, eikä koskaan lannistanut lapsensaantihaaveitani. Siskoni molemmat lapset hän ehti tavata, mutta ei minun ensimmäistäkään. Mutta vaikka he olisivat kohdanneet pian, mummoni tuskin olisi muistanut enää muutaman minuutin kuluttua visiitistä koko vauvaa. Loppuvaiheessa hän ei tunnistanut enää läheisiään, ei edes minua. Näistä alzheimerin aiheuttamista tuntemuksista voisi puhua vaikka enemmänkin, niin paljon se herätti ajatuksia ja tunteita.

Nyt lapseni voivat vain katsoa kuvia ja muistaa hänet enkelinä. Myös oma isäni tulee olemaan heille aina enkeliukki. Sellainen, jota he eivät koskaan tavanneet, mutta jota voivat muistaa käymällä minun mukanani, ja myöhemmin sitten isompina itsekseenkin hänen haudallaan. Tulemme sytyttämään aina isänpäivisin yhdessä kynttilän hänen muistokseen. Niinä vuosina kun emme vietä päivää Itä-Suomessa emmekä pääse haudalle, teemme sen kotona. Samoin voimme sytyttää myös isomummille. Haluan kertoa hyviä asioita, unohtumattomia muistoja. Kaikkea sitä hyvää, mitä heistä muistan. Ja toivon, että myös lapseni oppivat tavallaan tuntemaan heidät, vaikkeivät heitä koskaan täällä maailmassa kohdanneet.

Koska on se vauva

Elokuu on ihan juuri täällä. Jännittävät ajat sen kuin lähestyvät, ja olen samaan aikaan innoissani ja vähän kauhuissanikin. No ehkä kauhu on sanana liian voimakas, mutta käytetään nyt sitä. koska tässä nyt oikeasti voi käydä ihan mitä tahansa, kaikki ei välttämättä onnistu toivotusti...

Oon huomannut, että siitä asti kun varasin lopullisesti oljet klinikalle, olen alkanut suunnitella tulevaa syksyä ja ensi kevättä aivan eri valossa. Olen sortunut tähän jo aiemmin, mutta nyt vielä vahvemmin kuin koskaan ennen. Ikäänkuin olisi niin sanotusti kirkossa kuulutettua, että tulisin raskaaksi ja se vauvva olisi täällä jo ensi kesänä. Yritän jatkuvasti saada taottua mieleeni sitä, ettei todellakaan mikään ole varmaa, ja ettei kannata suunnitella mitään. Silti jään itselleni tuon tuosta kiinni tilanteesta, jossa elän mielessäni jo ensi kesän vauva-arkea.

En tiedä onko tämä kovinkin yleistä lasta toivovien keskuudessa. Ehkä jo kauan raskautta yrittäneet ottavat kaiken rauhallisemmin. Toki asiaan täytyy varautua, mutta se ei saisi olla itsestäänselvyys. Eikä se sitä olekaan, mutta aina jokin osa minusta karkaa ajattelemaan niin. Keväällä täytyy miettiä kirjoituksia eri tavalla, koska olen viimeisilläni raskaana. Mökille kukkien istuttaminenkin on vaakalaudalla kun en tiedä, kuinka sen mahan kanssa pystyy. Mihin eläimet, kun lähden synnyttämään? Juhannusta en vietä kavereiden kanssa varsinkaan kuohuviinilasi kädessä, vaan työntelen vaunuja pitkin Helsingin hiljaisia katuja. Päätin jo, etten mene ensi kesänä minnekään festareille, koska on se vauva. Olen viime aikoina syönyt paljon tulista ruokaa ja juustoja kun olen jostain lukenut, ettei niitä suositella raskausaikana syötäväksi. Intialaisen take away on tullut vakiopaikaksi jossa usein poikkean. Rakastan tulista ruokaa, varsinkin juuri intialaista ja nepalilaista, ja sitä on saatava. Koska nyt vielä voin...

Mutta hei haloo! Lopeta, lopeta, lopeta! On hyvin mahdollista, ettei raskaus edes ala, ei ehkä varsinkaan heti, saatat ravata klinikalla vielä vuosikaudet. Mikään ei ole mahdotonta. Ei myöskään syvä pettymys ja kaiken suunnittelu alusta alkaen. Yksin. Joten älä ole noin suunnattoman hölmö.

Viimeistään tässä vaiheessa on alettava puhua itselleen järkeä, luoda realistinen kuva joka ikiseen mielensopukkaan siitä, ettei tässä välttämättä käy hyvin. Kirjoitin aiemmin kesällä varautuneeni siihen, ettei ainakaan eka inseminaatio tärppää. Siitä on negatiiviseen raskaustestiin noin 80 prosentin mahdollisuus. Tiedän sen myös nyt, ja olen siihen ihan yhtä varautunut. Mutta nyt tuntuu kuin mulla olisi kaksi ääntä pään sisällä. Toinen, johon haluan tarttua, käskee ottamaan koko asian tyynesti. Ajattelemaan niitä ikäviä vaihtoehtoja myös, suhtautumaan tähän pikemminkin niin, että on suorastaan ihme jos vauva nopealla aikataululla ilmoittaa tulostaan. Ja sitten on tämä hurjempi puolisko, joka jo hullunlailla suunnittelee ja hyrisee onnesta. Mutta vielä mä sen nujerran ja nitistän. Koska jos se saa yliotteen ja hoidot vain pitkittyvät, tiedän että putoan korkealta ja kovaa. Sitten sattuu. Ei saa ajatella, että ensi kesänä teen vaunulenkkejä merenrannassa, pesen ja ripustan vauvanvaatteita parvekkeelle kuivamaan (ainakaan käytettyjä sellaisia), valvon yöllä itkevän vauvan kanssa silmät ristissä sohvalla, matkustan pieni nyytti kainalossa mökille ja varaan junasta lastenvaunupaikan, olen äiti... Ei saa. Täytyy tarttua siihen, ettei mitään näistä välttämättä tapahdu vielä pitkään aikaan. Juuri niin. Siten saa ja täytyy ajatella. Keskittyä opiskeluun ja työjuttuihin. Tulee jos on tullakseen.

Ainakin ensimmäisen inseminaation kohdalla yritän olla kuin mitään ei olisikaan eri tavalla. Odotan tavalliseen tapaani uutta kiertoa alkavaksi, koska se kerta todella harvoin onnistuu. Ainoat poikkeukset päivissä ovat kiellettyjen ruoka-aineiden pois jättäminen ja alkoholista kieltäytyminen. Siten negatiivisen raskaustestin kohtaaminen on helpompaa.

Onneksi tässä on vielä reilut kolme viikkoa aikaa, ennen kuin oikeasti alkaa tapahtua. Nyt on vielä helppoa olla kun mahdollinen pettymys hoitojen pitkittymisestä ja lukemattomista epäonnistuneista inseminaatioista ei ole varma. Sekin on vain kestettävä, jos niin on tarkoitettu menevän. En silti kiellä, etteikö jo jännittäisi, vaikka kuinka koetan olla tyyni. Lähden huomenna Sipooseen nauttimaan hiljaisuudesta ja luonnon rauhasta. Kerään samalla muutamat litrat viinimarjoja. On sitten mitä laittaa smoothieihin ensi talvena, kun silloin ne vitamiinit ovat erityisesti tarpeen... Ei kun... Ainahan ne ovat ;) Ja kaikesta huolimatta lähden toki hyvillä mielin tälle matkalle. Päivä kerrallaan kuljen eteenpäin, jospa sieltä johonkin väliin ehtisi se pieni ihmekin.