keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Väsymyskuplassa

Tai ehkä enemmänkin totaaliuupumus voisi kuvata olotilaani tällä hetkellä osuvammin. Olen aivan järjettömän väsynyt ja voipunut. Tuntuu, että voisin vain nukkua, nukkua ja nukkua. Vaikka nukkuisin yöunet kellonympäri, olen siitä huolimatta lähes jatkuvasti nukahtamispisteessä ja päiväunet tuntuu enemmän kuin hyvältä keskellä päivää. Muutamia tunteja olen ihan pirteä, mutta jossain vaiheessa väsymys selättää minut ihan kokonaisvaltaisesti jokaista solua myöten.

Onhan tätä jo jatkunut. Ehkä parin tai kolmenkin kuukauden ajan, vaikea sanoa tarkkaan. Olen aina ollut hyvä nukkuja ja unenlahjani ovat olleet lapsesta saakka tähän hetkeen loistavat, mutta jotakin kummaa on siinä, ettei vain jaksa tehdä kovinkaan paljoa sellaista, mitä normaalin mittaisilla yöunilla kuuluisi arjessa jaksaa. En oireile mitenkään muuten: Ei kipuja, huimausta, pahoinvointia... Ei yhtään mitään. Vain kaikki voimat vievä väsymys. Olen yrittänyt miettiä mistä se voisi johtua. Voisiko syynä olla jatkuvien pettymysten ja mielessä vatkaavan epätietoisuuden aiheuttama alakulo, joka painaa mieltä kasaan joka kuukausi aina hieman edellistä enemmän. Mutta voiko henkinen paha olo oireilla näin vahvasti, luulisi sen sitten tuovan muutakin vaivaa. Jos kyseessä on jokin, mikä vaikeuttaa raskaaksi tulemista tai estää sen kokonaan. Joka tapauksessa tähän on saatava selvyys. Ainakin poissulkea mahdolliset joltain osin rempallaan olevat veriarvot. Kilpparihäikkään väsymys tuntuu olevan ainakin melko yleinen hälytysääni. Ja sehän laittaa vastahankaan raskautumisellekin. Joku joskus ehdotti, että entä jos ootkin raskaana, että kannattaisko testata ja ottaa asia huomioon. Niin, kannattaisko. Eivätköhän kerta toisensa jälkeen alkavat uudet kierrot puhu puolestaan. Oikeastiko joku kuvittelee etten olisi testannut ja huomioinut mahdollisuutta, tai että ylipäätään päästäisin eniten toivomani asian niin vain ohi. Pureskelin hetken huultani, etten olisi sanonut takaisin jotakin vähemmän sopivaa. Kyllähän se tuntui jostakin syystä yllättävän pahalta. Kunpa odottaisinkin lasta, voi luoja kuinka toivon että niin todella olisi...

Luonnollisesti tämäkin asia tuo mukanaan lisästressiä, josta en soisi hallaa kropalleni nyt yhtään enempää kuin mitä se on jo tehnyt. Ja jos koko kesä jatkuu tällaisena, voin sanoa heipat myös opiskelulle ja syksyn kirjoituksille. En tosiaan ole opiskelukuntoinen näin, päässä ei pysy mikään ja muisti tyhjenee alta aikayksikön. Joten jotain verikokeita lienee syytä ottaa. Ainakin ne kilppariarvot ja kaikki mahdollinen muu, mitä nyt tällaisissa tilanteissa yleensä katsellaan. Yhtään klinikkahoitoa en aio teettää, ennen kuin kaikki mahdollinen, siis ihan jokaikinen raskautta vaikeuttava tekijä on poissuljettu.

Lienee helpointa soittaa suoraan klinikalle ja kysellä, josko lääkäri kirjoittelisi lähetettä labraan. Noista kilpparijutuista olikin vähän jo viimeksi hänen kanssaan puhetta kun soittelin siitä helmikuisesta paskauutisesta (pieleen menneestä yrityksestä, millä muulla sanoin sitä enää voisi kuvailla...). Luulen, että homma järjestyy parhaiten sitä kautta ja jos jostakin syystä ei, niin käväisen muualla lääkärissä. En kuitenkaan usko, että klinikan puoleltakaan lähete olisi ongelma. Koska jotain täytyy tehdä, jonkinlainen selvyys tälle asialle on saatava. Jos ei muuten, niin vaikka vain oman mielenrauhani takia, ettei ainakaan minun tarvitsisi jatkuvasti miettiä, onko tämä nyt syy jatkuville epäonnistumisille. Toki niille ei aina tarvitse olla mitään erityistä syytä, joillakin tämä vain kestää kauemmin kuin toisilla eikä sille voida tehdä muuta kuin kärsivällisesti odottaa ja olla positiivinen ja toiveikas. Haluan tietää syyn tietysti siksikin, jos se onkin jotakin fyysistä epäkohtaa, jotta se voidaan korjata asianmukaisella tavalla. Jos ei, niin sitten on alettava pohtimaan sitä henkistä puolta ja jaksamista...

torstai 18. toukokuuta 2017

20 faktaa näkövammaisuudesta

Blogeissa on viime viikkoina näkynyt paljon postauksia "20 faktaa minusta"-otsikolla. Minullakin pyörii luonnoksissa vastaava postaus, jota en ole vielä saanut valmiiksi. Tästä sainkin ajatuksen, että lähden kirjoittamaan parikymmentä yleisintä faktaa näkövammaisuuteen liittyen. Usein kuulee ihmisten pohdiskelevan näkövammaisen henkilön arkea ja elämää, ja se herättää monenlaisia kysymyksiä, joskus myös hämmästelyä. Aina ei kehdata tulla kysymään asioista suoraan minkä ymmärrän - ei se aina ole helppoa varsinkaan jos ei toista tunne. Avaan nyt lyhyesti joitakin sellaisia asioita, joita yleensä kuulee ihmisten pohtivan tai joita minulta on suoraan kysytty. Toivon, että saatte tästä vastauksia teitä ehkä askarruttaviin kysymyksiin tai muuten vain uudenlaista tietoa. Lähtökohtaisesti koen, ettei mikään minulle esitetty kysymys ole nolo tai hölmö tai loukkaava, ja aina on lupa selvittää asia kuin asia, kunhan pysytään asiallisella linjalla. Jotkut jutut tosin ovat minulle niin itsestäänselviä, että niiden esille ottaminen epäröivässä valossa tuntuu joissakin tilanteissa hieman huvittavalta, muttei tietenkään missään pahassa mielessä, että "Etkö nyt tuon vertaa tajua". Olen kyllä joskus hymähdellyt kun minulta on tiedusteltu, pystynkö esimerkiksi käymään itsenäisesti vessassa, syömään tai harrastamaan seksiä koska en juurikaan näe. Ehkä nämäkin asiat saattavat jostakin toisesta vaikuttaa vaikeilta ilman näköä, vaikka ne ovat niitä kaikista luonnollisimpia toimintoja ja tapahtumia ihmisen elämässä, joiden onnistumisen kannalta ei näkökyvyn puuttumisella ole merkitystä. Mutta aina on parempi kysyä suoraan kuin jäädä arvailemaan, siten saa sen oikean tiedon itselleen varmimmin :)

1. Kaikki näkövammaiset eivät ole täysin sokeita, kuten usein luullaan. Näkövammat luokitellaan kolmeen joukkoon: Heikkonäköiset, vaikeasti heikkonäköiset ja sokeat. On hyvin yksilöllistä se, kuka minkäkin verran näkee ja olemassa olevan näkökyvyn määrä riippuu siitä, mikä on näkövamman syy. Syitä voivat olla erilaiset silmäsairaudet tai esimerkiksi onnettomuudessa vammautuminen.
2. Osa näkövammaisista käyttää liikkumisessaan apuna opaskoiraa, osa taas valkoista keppiä ja jotkut molempia. Jotkut heikkonäköiset voivat pärjätä myös ilman apuvälineitä.
3. Suurin osa näkövammaisista liikkuu paikasta toiseen itsenäisesti. Tämä kuitenkin edellyttää, että reitit ovat tuttuja - täysin tuntemattomiin paikkoihin yksin lähteminen on haastavaa. Apua reittien opetteluun saa esimerkiksi juuri tätä tarkoitusta varten työskentelevältä liikkumistaidonohjaajalta, jonka palvelut ovat asuinpaikkakunnan kustantamia ja joita haetaan itse kaupungin vammaispalvelusta - näkövammaisen on usein vaikea katsoa etukäteen uusi reitti netin kartoista ja vielä vaikeampaa lähteä yksin matkaan ja löytää onnistuneesti perille. Ohjaajan kanssa voidaan opetella niin paljon reittejä kuin se itsestä tuntuu tarpeelliselta ja sellaisiin paikkoihin, jotka itse kokee tärkeimmiksi. Myös julkisen liikenteen käyttöä voidaan samalla käydä läpi. On hyvin yksilöllistä, kuinka monta kertaa reitti kuljetaan ohjaajan kanssa ennen kuin se voidaan ottaa haltuun yksinään (minulle riittää noin 2-3 kertaa). Tärkeää reiteillä on kiinnittää huomiota esimerkiksi erilaisiin maamerkkeihin, jotta tietää missä kohtaa matkasta ollaan menossa ja pysytään kartalla. Monelle (kuten minulle) itsenäinen liikkuminen on hyvin tärkeä osa arkea. Kun on tarve päästä paikkoihin, joita ei lainkaan tunne ja tiedä, voi käyttää esimerkiksi kuljetuspalvelun taksimatkoja, jotka voi myös halutessaan hakea vammaispalvelusta. Tällöin kuljettaja hakee ja vie ovelta ovelle ja saattaa tarvittaessa määränpäähän. Vapaa-ajan matkoille matkojen määrä on rajallinen, ja ainakin itse pidän kohdallani itsenäistä liikkumista ehdottomana, jotta voin mennä ja tulla milloin ja minne haluan ilman, että tarvitsee arpoa mitkä ovat ne kuukauden tärkeimmät menot, ja mistä tinkisin varmistaakseni matkojen riittävyyden ja mököttäisin lopun ajasta kotona.
4. Jotkut arastelevat sanojen "katsoa" ja "nähdä" käyttämistä näkövammaisen kanssa keskustellessaan. Se ei ole tarpeen, vaan niitä voi huoletta ottaa esiin. Esimerkiksi television katsominen on täysin normaali käsite, ja lähtiessä voi reilusti huikata "Nähdään!". Sellainen ei ole loukkaavaa emmekä ota sitä kirjaimellisesti, vaan pidämme noita sanoja aivan tavallisena puhekielenä. Television kuuntelu tai "Kuullaan!" kuulostavat korvaamme ihan yhtä kummallisilta kuin näkevällekin sanottuna.
5. Monet näkövammaiset katsovat televisiota. Yleensä suosituimpia ovat kotimaiset ohjelmat, vieraskielisten ohjelmien katsominen riippuu sitten kielitaidosta kun tekstityksiä ei ole saatavilla. Itse katson TV:tä melko paljonkin. Mielenkiintoisimpia sarjoja ovat tositapahtumiin perustuvat dokumentit, joskus tosi-TV-sarjat sekä sellaiset, joissa käsitellään esimerkiksi rikoksia tai muita elämän kovia kohtaloita. Tämän hetken suosikkeja ovat esimerkiksi Katastrofin anatomia, Arman pohjantähden alla ja Ylen esittämät Syke ja Elossa veivät mukaansa. Pyrin katsomaan myös ainakin yhdet uutiset päivän aikana edes sivukorvalla kuunnellen. Joka perjantai otan itselleni puolitoistatuntisen omaa aikaa ja katson Areenasta seuraavan viikon Uuden päivän jaksot, niin voin sitten viikolla keskittyä muuhun ja olla iltaisin huoletta pois kotoa silloin kun on menoja :)
6. Elokuvien seuraaminen voi näkövammaiselle olla välillä hankalaa. Itse koen sen melko usein vaikeana toki elokuvasta riippuen, sillä niissä on monesti vähemmän puhetta ja enemmän toimintaa. Kun yksi tarina täytyy saada kokonaisuudessaan mahdutetuksi noin parin tunnin sisään, ei voida olettaa että lähes jokainen tapahtuma keskustellaan aina läpi roolihahmojen kesken ennen kuin se toteutetaan kuten sarjoissa yleensä tehdään, vaan kohtaukset ovat usein täynnä vain silmin havaittavissa olevaa toimintaa ja tapahtumat hyppäävät suorilta seuraavaan ilman sarjoista tuttua niiden jälkiselvittelyä, eikä puheella ole niin suurta osaa, joten siitä ei näin ollen voi päätellä mitä juuri sillä hetkellä mahtaa tapahtua. Moniosaisissa sarjoissa rakenne on erilainen, ja myös puheilmaisulle jää luonnollisesti enemmän tilaa mikä helpottaa tapahtumiin sisäänpääsyä. On joitakin muutamia elokuvia, jotka ovat helpompia seurata, kuten Teit meistä kauniin (johon ehkä joiltakin osin vaikuttaa kun tietää jo etukäteen mistä siinä on kyse ja kuinka tapahtumat suurinpiirtein etenevät) ja Varastoon taisin päästä suht hyvin kiinni. Mutta esimerkiksi Vuosaari oli elokuva, jonka tapahtumat jäivät täysin pimentoon. Olin etukäteen kuullut sen olevan surullinen ja ahdistavakin ja katsottuani mietin, mikä siinä niin vahvasti sai ihmisten mielialat matalaksi, todellisuudessa en tiennyt sen tapahtumista puoliakaan. Jouduin selvittämään jälkikäteen niitä elokuvan nähneiltä ystäviltäni. Tästä syystä suosin mielummin moniosaisia tai vuodesta toiseen jatkuvia TV-sarjoja, ja elokuvateattereissa käyn todella harvoin, oikeastaan vain silloin kun siihen tarjoutuu ilmainen tai jollain tapaa todella erityinen mahdollisuus, tuntuu hieman turhalta ostaa lippua johonkin, josta kuitenkin jäisi suurilta osin paitsi.
7. Näkövammaisen muut aistit ovat usein herkemmät kuin näkevillä ihmisillä. Esimerkiksi kuulemme todella helposti erilaisia ääniä joita muut eivät välttämättä heti havaitse, kuten melun keskellä taskussa tai käsilaukun pohjalla soivan puhelimen tai saapuvan tekstiviestin merkkiäänen. Myös haju, maku ja tuntoaisti ovat terävöityneet, ja sormenpäissä olevan tarkan tuntoaistin avuin esimerkiksi pistekirjoituksen lukeminen onnistuu sujuvasti. Tuntoaistin herkkyydessä on myös ikävä puolensa, sillä olen todella herkkä kivulle ja kivunsietokynnys on matala. En osaa sanoa, päteekö tämä kaikkiin näkövammaisiin vai onko ominaisuus vain osa minun muutenkin hyvää ihmistuntemustani, mutta aistin helposti ihmisten mielialoja ja tunnetiloja äänen välityksellä. En pysty erottamaan eleitä ja ilmeitä kasvoilta, mutta kuulen ne yleensä lähes välittömästi äänen sävyistä, painoista ja yleensäkin äänenkäyttötavasta. Pystyn ilmeiden sijaan kuulemaan, jos joku esimerkiksi ei puhu totta tai ajattelee jostakin asiasta muuta kuin mitä väittää. Siihen etten näe kasvoilla tapahtuvia muutoksia ei siis kannata tuudittautua, vaan ääni kertoo kyllä taatusti ihmisestä vähintäänkin yhtä paljon ja se on todella merkittävä avain tunteiden välittämisen kannalta. Joistakin ihmisistä voi kuulla jo äänestä esimerkiksi tiettyjä piirteitä luonteesta (verraten silmistä ja eleistä näiden havaitsemiseen) kuten empaattisuuden, lämmön ja ystävällisyyden, kuin myös niitä negatiivisempiakin asioita mutta tämä ei päde jokaiseen ihmiseen, vaan vain osasta ääni kertoo näitä piirteitä.
8. Osa ajattelee, että koska ihminen ei näe, hänelle on myös puhuttava lujempaa. Ei tarvitse, vaan äänenkäyttö saa olla aivan normaalia. Kuuloaistimme on täysin kunnossa (jos kyseessä on pelkkä näkövamma eikä henkilöllä ole lisäksi kuulovammoja), joten huutaa ei tosiaankaan tarvitse.
9. Joillakin ihmisillä on valitettavasti tapana keskustella näkövammaiselle ns. selkokielellä. Puhe on hidasta, mahdollisimman selkeää ja yleensä asiat kerrotaan kirjakieltä käyttäen. Jotkut taas juttelevat kuten lapselle, tiedättehän kuinka kolmivuotiaalle kerrotaan asioita, kysytään ja vastataan, varoitellaan ja huomautellaan, varotaan heittämästä minkäänlaista läppää ja ollaan kovin varovaisia ylipäätään kaikkien sanojen kanssa. Joskus saatetaan kiinnittää lapsentasoisella kielenkäytöllä huomiota esimerkiksi hymyilemiseen: "Voi kun sinua hymyilyttää noin kovasti, mikä sinusta on niin hauskaa?". Sellainen on melko harvinaista, mutta tapahtuessaan todella epämiellyttävää ja kiusallista. Kukaan ei toimi näin pahalla tai loukatakseen, mutta on hyvä ymmärtää, että myöskään älyllisesti emme ole kehittymättömiä, vaan kanssamme voi ja on suotavaakin keskustella tavallisesti ja tavallisista asioista. Olen aina asiaa jonkun kanssa käsitellessäni sanonut, että haluaisin kanssani puhuttavan aivan samoin kuin muillekin jutellaan mitään pelkäämättä tai haparoimatta, se on hyvä nyrkkisääntö ja helppo muistaa, siihen ei sen kummallisempia poppaskonsteja tarvita.
10. Näkövammaiset asuvat muiden ihmisten tavoin elämäntilanteestaan riippuen joko perheensä kanssa tai yksin aivan tavallisissa asunnoissa. Helsingissä on joitakin erityisesti näkövammaisille suunniteltuja asuntoja, joissa näkövamma on otettu huomioon jo rakennusvaiheessa esimerkiksi rakentamalla taloon puhuva hissi ja asuntoihin joitakin arkea helpottavia yksityiskohtia. Käsittääkseni myös muihin asuntoihin on tarvittaessa mahdollista tehdä jonkinlaisia muutostöitä, joihin on mahdollista saada rahallista avustusta kotipaikkakunnalta. Asun itse ns. tavallisessa talossa, eikä muutostöitä ole koskaan tehty, joten tietoni ovat tältä osin melko vähäiset. Yleensä asuntoa valittaessa ei ole samalla tavoin huomioon otettavia asioita kuin esimerkiksi liikuntavammaisilla, joille esteettömyys on välttämätöntä asumisen kannalta. Asuntovalinnat on suht helppo tehdä, ja jokainen valitsee asuinympäristönsä sen mukaan minkä itse kokee vaihtoehtona parhaimmaksi ja millaiset puitteet ovat omiin tarpeisiin sopivimmat.
11. Ruokaostosten hoitamiseen on monta eri tapaa, joista jokainen valitsee itselleen parhaiten toimivan. Tämä riippuu pitkälti myös siitä, minkä verran näkökykyä on olemassa. Jotkut käyvät kaupassa avustajan kanssa, toiset yksin ja osa taas pyytää myyjän apuun. Ainakin pääkaupunkiseudulla on helppo tilata ruokaa suoraan kotiinkin esimerkiksi Alepan tai City-Marketin verkkokaupoista. Minä hoidan ruokaostokseni tutuissa kaupoissa melko suureltaosin yksin, mutta joissakin tilanteissa turvaudun myyjän apuun, kuten tee-, jogurtti-, mehu- ja maitovalikoimista oikean tuotteen löytämiseen, joissa pakkaukset ovat täysin samanlaiset mutta sisältö eri.
12. Erilaiset kotiaskareet, kuten siivoaminen, ruoanlaitto ja pyykinpesu onnistuvat näkövammaiseltakin itsenäisesti. Jotkut käyttävät näissä apunaan avustajaa kotitöiden tekemistä nopeuttamaan, toiset taas puuhastelevat mielummin itsekseen kuten minä, sillä tykkään aloittaa noita hommia usein spontaanisti hetken mielijohteesta. Silloin kun siivoan, teen kaiken ns. viimeisenpäälle ja koluan joka nurkan, jotta voin varmistua ettei pölypalloja jää mihinkään ja kaikkialle paikkoihin tulee varmasti puhdasta, en siis näkevien tavoin pikaisesti voi ottaa ainoastaan sieltä missä niitä oikeasti on. Mutta se ei haittaa, saanpahan ainakin kerralla kauttaaltaan raikkaan ja siistin kodin :)
13. Tietokoneen ja puhelimen käyttäminen herättää usein kysymyksiä. Tietokoneille, niin pöytä- kuin kannettavillekin on mahdollista asentaa puheohjelma, joka lukee ruudulla olevan tekstin niin useimmilta nettisivuilta kuin muista ohjelmista. Aivan jokaisen sivuston tai ohjelman kanssa puheohjelma ei sovi yhteen, tämä riippuu niiden toteutustavoista. Itse olen törmännyt melko harvoin nettisivuihin, joihin en pääsisi ainakin jollakin tavalla käsiksi. Koneille voidaan liittää myös pistenäyttö, joka muuttaa tekstit pistekirjoitukseksi. Puhelimiin on saatavilla samanlaisia puheohjelmia. Apple on ottanut kaikissa tuotteissaan, kuten iPhoneissa hienosti huomioon myös näkövammaiset, ja jo valmistusvaiheessa niihin asennetaan mahdollisuus puheohjelman käyttöön, joka vain valitaan päälle laitteen asetuksista. Oma puhelimenkäyttöni rikastui aivan uudella tavalla iPhonen myötä, kun pystyn tekemään puhelimella paljon muutakin kuin vain soittamaan ennalta ulkoa muistamiini numeroihin: Lähettämään tekstiviestejä, käyttämään herätyskelloa ja kalenteria, selaamaan nettiä, muuttamaan asetuksia jne jne.
14. Näkövammaiset työskentelevät monilla eri aloilla, eikä usein näkövammaisiin yhdistettävä hierojan työ ole suinkaan ainoa näkövammaiselle soveltuva ammatti. Näkövammaisia työskentelee myös esimerkiksi erilaisissa atk-tehtävissä, opettajina, lähi- ja lastenhoitajina, pappina, asianajajina, ravitsemusalalla, muusikkona, eläintenhoitajana (olen joskus kuullut jonkun kasvattavan esimerkiksi lampaita, koiria ja hevosia) ja monissa muissa töissä. Aivan kaikki ei tietenkään ole mahdollista: Lentäjän, poliisin, lääkärin tai autonkuljettajan työssä on mahdotonta toimia ja muissa sellaisissa, joissa tarkka näkökyky on ehdottoman välttämätön. Nykyään on valitettavaa, että monet työnantajat suhtautuvat erittäin ennakkoluuloisesti näkövammaiseen työnhakijaan. Joskus työhaastatteluun saatetaan jättää kutsumatta näkövamman vuoksi, vaikka hakemus olisi pätevä. Näitä tapauksia on vaikea käsitellä, kun syrjintää näkövamman perusteella on niin haasteellista todistaa, työhön ottamatta jättäminen on niin helppo perustella jollakin muulla syyllä. Näissä asioissa työnantajat voisivat tarkastaa asenteitaan sekä käyttää hieman aikaa asioiden selvittämiseen ennen kuin torjuvat hakijaan sen enempää tutustumatta. Toki hyviäkin kokemuksia löytyy monilta kertoa, eikä homma aina kaadu ikäviin ennakkokäsityksiin.
15. Ihmissuhteet ja näkövammaisen kohtaaminen. Ihmisten suhtautuminen on asia joka herättää joskus hyvin erilaisiakin mielipiteitä. Oma kokemukseni on se, että kaikki lähtee itsensä hyväksymisestä - siitä, että on itse sinut ja tulee toimeen vammansa kanssa. Olen oppinut, että se, kuinka itse suhtautuu itseensä vaikuttaa heti ympäristön suhtautumiseen. Kun näkee itsensä ja vammansa positiivisessa valossa, muutkin osaavat ottaa asian luontevasti vastaan. Jos ajattelisin, että koska olen tällainen ei kukaan tahdo olla lähelläni, asia aivan varmasti menisi juuri niin. Mutta kun tartun näkövammaani hyväksynnällä ja luottaen itseeni ja muihin, saan samanlaista kohtelua myös muista suunnista, ja näin on helpompaa saada luotua uusia ihmissuhteita ja kokea onnistuneita kohtaamisia ja tutustumista. Tämä pätee niin kaveri- ja ystävyyssuhteissa kuin ns. parisuhdemarkkinoillakin. Tietenkin joukossamme on myös ihmisiä, joille erilaiset ennakkoluulot ovat juurtuneet syvälle mieliin eivätkä he ole valmiita tai halukkaita päästämään niistä irti. Näitä tapauksia on kuitenkin vain hyvin pieni osa koko joukosta, enkä ainakaan itse halua käyttää aikaani ikävien asennoitumistapojen murehtimiseen - eivät ne ole minun puutteitani, enkä jää niiden vuoksi mistään paitsi.
16. "Sokean kanssa ei voi urheilla", on melko yleinen käsitys. Mutta kyllä voi. Erilaiset pallopelit, kuten jalkapallo, koripallo, tennis ja muut vastaavat tuottavat nopeatempoisuutensa takia suuria haasteita enkä ainakaan itse koe saavani niistä mitään. Pyöräilykin on yleensä suljettava pois ellei saatavilla ole tandem-pyörää. Sen sijaan voi helposti mennä yksin tai yhdessä vaikkapa hiihtämään, seinäkiipeilemään, salille tai lenkille. Moni näkevä rullaluistelee kesäisin, ja siinä voi mainiosti hölkätä / juosta vierellä esimerkiksi opaskoiran kanssa. Näkövammaisen kanssa urheilun ei tarvitse olla jatkuvaa auttamistyötä vaan molemmat saavat keskittyä omaan liikkumiseensa ja ottaa yhtälailla siitä hyvän olon ja hyödyn irti silloin, kun näkövammaisella on jo valmiina liikuntataustaa itsellään ja tietää kuinka toimia.
17. Myös osa näkövammaisista meikkaa päivittäin. Tämä riippuu ihmisestä ja siitä, kuinka tärkeänä pitää meikin avuin ehostautumista. Meikkaamattomuus taitanee käsitykseni mukaan kuitenkin olla hieman yleisempää, ja meikkaamisen harjoittelu luonnollisesti kestää jonkin verran kauemmin kuin näkevillä, siihen tarvitsee toisen apua ja apu kannattaa valita sen mukaan kenen tyylisilmään itse luottaa eniten, ja jonka kanssa homma sujuu luontevasti. Jotkut turvautuvat ripsien ja kulmien kestovärjäykseen sekä rajausten kestopigmentointiin. Itse tykkään meikata lähtiessäni ulos kaupungille tai yöelämään, mutta lähikaupassa ja kuntosalilla voin helposti piipahtaa meikittä ja hiukset sekaisin rennommissa vaatteissa paljonkaan ulkoista olemustani miettimättä :) Suosin tavallisten meikkivoiteiden ja puuterin lisäksi puuterimaista poskipunaa jota on kaikista helpoin käyttää, ja silmämeikissä voidemaisia luomivärejä, niitä on helpompi levittää ja ne asettuvat parhaiten haluttuun kohtaan luomelle. Silmämeikkikin onnistuu itse tehtynä. Se jää ns. käsimuistiin samalla tapaa kuin puhelimella kosketusnäytön käyttökin ja teen sen luonnollisesti ilman peiliä. Pyydän kyllä aina jonkun tarkastamaan silmämeikin silloin kun sen itse teen, että se näyttää varmasti hyvältä, sillä varsinkin rajauskynän kanssa saa olla todella tarkkana. Usein käy niinkin, että joku meikkaa silmäni puolestani. Joskus kestovärjään kulmat ja ripset, mutta yleensä käytän kulmakynää ja ripsiväriä, koska tavallisella ripsivärillä ripsistä tulee tuuheamman tuntuiset. Ripsipidennyksiä / tuuhennusta olen kyllä jo kauan harkinnut.
18. Oman ja itselle sopivan pukeutumistyylin löytäminen saattaa joskus olla haastavaa, ja tässäkin täytyy voida luottaa johonkin / joihinkin tiettyihin ihmisiin, joiden näkemyksiin tuntuu hyvältä tukeutua. Oman tyylinsä piirteet voi myös oppia tuntemaan itsekin kun löytyy motivaatiota pureutua niihin tarkemmin. Joillekin vaateostokset ovat niitä välttämättömiä juttuja, jotka tehdään vain silloin kun on pakko, toiset taas pitävät shoppailusta enemmän kuten minä. Vuosien varrella minulle on kehittynyt jokin vaikeasti sanoin selitettävä niin sanottu tuntoaisti, jonka kautta pystyn vaatetta käsin katsomalla tietämään, miellyttääkö se minua vai ei. En koskaan pue päälleni mitään sellaista, mikä jonkun toisen mielestä sopii minulle muttei minusta itsestäni tunnu samalta. Värien kanssa kaipaan vaateostoksilla apua sillä haluan, että vaatteideni värit sopivat yhteen toistensa kanssa. Pukeuduin ennen todella paljon mustaan, välillä piristin synkkää tyyliäni valkoisella tai punaisella. Nyt viime vuosina olen alkanut käyttämään enemmän myös muita värejä ja ottamaan niiden suhteen ehdotuksia vastaan avoimemmin. Se tuntuu nyt hyvältä ja on oikein virkistävää vaihtelua :)
19. Suurissa ja pienemmissäkin ihmisjoukoissa on mahdotonta tunnistaa jotakuta tuttua muiden seasta. Siitä syystä oma-aloitteinen tervehtiminen sellaisessa tilanteessa jää valitettavasti väliin. Lisäksi ympäristössä, jossa on useampi ihminen, olisi hyvä sanoa näkövammaisen nimi tervehdyksen perään tai koskettaa vaikka kättä moikatessa, jotta näkövammainen tietää sen kohdistuvan hänelle. Jos huudetaan vain perään hei, ei voi mitenkään tietää kenelle se on tarkoitettu. Tästä syystä ainakin itse koen joskus antavani itsestäni tylyn mielikuvan mitenkään sitä tietenkään tarkoittamatta, kun en pysty tervehtimään oma-aloitteisesti tai vastaamaan toiselle takaisin. Joten "Moi Minna" on selkeämpi tapa saada viesti perille :) Tutut ihmiset tunnistaa yleensä äänestä, samoin kuin näkevä tunnistaa heidät kasvoista. Joskus jotkut saattavat esitellä itsensä näkövammaiselle aina tavatessa vaikkei se välttämättä olisi tarpeen, mutta sellainen ei ole ainakaan minua koskaan millään tapaa häirinnyt.
20. Avun tarjoaminen esimerkiksi kaupassa, julkisessa kulkuvälineessä tai missä tahansa muualla on hyvä tapa varmistaa että kaikki on kunnossa jos vähänkin näyttää siltä, että avulle voisi olla tarvetta. Olen joskus kuullut jonkun miettivän uskaltaako apua lainkaan tarjota, jos näkövammainen kokee sen loukkaavana ja hänen omia kykyjään ja pärjäämistään vähättelevänä. Sellaiset mietteet kannattaa huoletta jättää pois ja kysyä rohkeasti, sillä siitä tuskin kukaan loukkaantuu, en minä ainakaan enkä ole koskaan kuullut muidenkaan pitävän kysymystä pahana - päinvastoin. Osaamme kyllä kertoa jos tarvitsemme tai emme, mutta koskaan avun tarjoaminen ei ole väärin eikä sitä kannata missään tapauksessa arastella. Ainakin siitä tulee joka kerta hyvä mieli vaikka muuten pärjäisikin itse, kun huomaa että ihmiset välittävät. Muistan erään kauppareissun, kun paikka ei ollut vielä itselleni tuttu ja tarkoitukseni oli pyytää myyjää auttamaan ostosten kanssa. Saapuessani kauppaan eräs asiakas kysyi voisiko auttaa minua ja tarjoutui keräämään kaikki ostokseni koriin. Otin tietenkin avun vastaan, ja tuo kohtaaminen toi todellakin hyvän mielen niin minulle kuin varmasti myös tälle toiselle asiakkaallekin. Aina voi siis tiedustella asiaa, se on ainoastaan positiivinen ja arvokas ele :)

Jos jaksoitte lukea kaiken loppuun asti, saitteko tästä uutta tietoa, heräsikö kysymyksiä tai jäikö faktoista puuttumaan jotain, mihin olisitte toivoneet vastauksia? Nyt on sana vapaa.

lauantai 13. toukokuuta 2017

Raskauden alkaminen - onko stressistä haittaa?

Usein kuulee sanottavan, että kun lakkaa yrittämästä ja ajattelemasta koko asiaa, raskaus alkaa nopeammin kuin ehtii huomatakaan. Lähes aina stressistä ja hedelmöittymisestä yhdessä puhuttaessa tulevat esiin stressin negatiiviset vaikutukset raskauden alkamisprosessiin sekä sen vuoksi yrittämisen pitkittyminen. Joskus siitä saattaa tulla ikävä noidankehä: Yritetään ajaa stressi tiehensä niin rankasti, että seurauksena on stressi stressaamisesta ja siitä, ettei se häviä mitenkään. Koska olen arponut omia stressitasojani lähiaikoina, on Google ollut kovassa käytössä - en sitten tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Toisaalta en ole internetin ihmemaailmasta keräämistäni tiedonpalasista erityisiä paineita ottanut, sillä ne ovat melko ristiriitaisia. Sisältö ja "totuus" asiasta riippuu ihan siitä, minkä sivun sattuu klikkaamaan auki. Keskustelupalstoja en ole edes asian tiimoilta selannut, sillä niistä nyt tuskin ainakaan löytyy sitä kaikkein varminta tietoa.

Muistan keskustelun, jonka kävin aiheesta lääkärini kanssa nyt helmikuussa. Hän sanoi, ettei stressillä juurikaan ole kehoon ja sen toimintoihin tässä tapauksessa vaikutusta. Jos ihminen on niin valtavan stressipyörremyrskyn vallassa että tuntee tarvetta lähestulkoon hyppiä pitkin seiniä, silloin se saattaa vaikuttaa, mutta kropan tulee kestää normaalia stressiä, eikä sen pitäisi sellaisen vuoksi oikutella. Samalla kannalla asiasta on ollut myös pari muuta lapsettomuushoitoklinikalla työskentelevää lääkäriä: Felicitaksen Henri Kurunmäki perusteli kantaansa stressin vähäiseen vaikutukseen mm. eräällä aiheesta tehdyllä tutkimuksella joskin totesi sen olevan yksilöllistä
Tässä jutussa.
Myös Dextran Eero Varila vaikutti jakavan saman kannan
Täällä.
Kun tähän on nyt löydetty samansuuntaiset näkemykset jo kolmelta lääkäriltä, voisin asiaan uskoa. Tieto tuntuu tulevan niin luotettavista lähteistä - kyllähän lääkärit tällaiset asiat tietävät, varsinkin lapsettomuuteen perehtyneet asiantuntijat.

Mutta sitten taas toisaalta. Olen näistä näkemyksistä huolimatta hieman skeptinen stressin vaikuttamattomuudesta. Onhan sillä vaikutuksensa niin moneen muuhunkin fyysiseen kehon tapahtumaan. Jo kuukautiskiertokin saattaa helposti venähtää huomattavasti, kun mielenpäällä on monta suurta asiaa painamassa. Itsekin olen kokenut tämän joskus. Kierto pitkittyy silloin, kun elämässä on esimerkiksi monta haastavaa eri tilannetta päällekäin jotka pitäisi yhtäaikaa handlata ja saada asettumaan uomiinsa tai edes jonkinlaiseen järkevään järjestykseen. Liekö se johtunee stressihormoneista jotka jarruttelevat muuta hormonitoimintaa vai mistä, mene ja tiedä. Mutta ihan tunnetusti stressillä on vaikutusvalta kiertojen toimintaan, minä olen siitä yksi elävä esimerkki ja tiedän monta muutakin naista jotka ovat samaa sanoneet, eikä meistä kukaan ole löytänyt kiertojen muutoksille mitään muuta syytä, varsinkin kun ne ovat stressitilanteiden kanssa yhtaikaa tapahtuneet.

Myös esimerkiksi vatsahaava on toinen fyysinen seuraus stressistä. En tiedä vaikuttavatko siihen samanaikaisesti myös muut tekijät eikä vain henkinen kuormitus yksinään (varmasti ei vatsahaavan syntymiseen aina stressiä tarvita) mutta usein nämä toisiinsa yhdistyvät. Tässä on nyt kaksi selkeää esimerkkimuutosta, joita stressi voi kehossa saada aikaan. Joten miksi se sitten ei raskautumiseenkin vaikuttaisi. Vaikka haluaisin luottaa tässä(kin) asiassa vain ja ainoastaan lääkärin sanaan, en voi näiden tietojen valossa niihin täysin tuudittautua. Kai stressikin oman haasteensa asettaa, vaikkei tässä seinille olekaan hypitty :) Lisäksi löysin nettiviidakkoa selatessani
Tutkimuksen
tukemaan päätelmiäni.

Missään ei tullut vastaan minkäänlaista määritystä siitä, minkä tasoinen stressin täytyisi noin suurinpiirtein olla, jotta sillä todella olisi merkitystä. Ja voiko sellaista tarkalleen edes antaakaan kun jokainen meistä reagoi niin yksilöllisesti erilaisiin asioihin ja ärsykkeisiin. Voisiko tähän oman lääkärini arvio olla kuitenkin suuntaa-antava. Asiaa nyt enemmän tutkiskeltuani uskallan väittää, että ainakin joissakin tapauksissa stressi ja ylikuormittuminen voivat hankaloittaa raskauden alkamista, ja yrittämällä yrittäminen ja asian jatkuva vatkaaminen eivät välttämättä tee hyvää. Toki erilaiset lapsettomuutta aiheuttavat syyt ovat asia täysin erikseen, niissä ei auta vaikkei juuri pohtisi koko asiaa lainkaan.

Olen aiemmin koettanut löytää keinoja, joilla voisin minimoida esimerkiksi oireiden kyttäämistä ja "joko nyt, eikö vieläkään"-ajattelua piinapäivinä. Nyt uskon enemmän tasapainon ja rauhan löytämiseen elämässä yleensä, en pelkästään kalenterin täyttämisen apuun piinapäivien ajaksi vaikkei siitäkään toki varmasti ole haittaa jos löytää mieleistä tekemistä, mikä vie ajatuksia pois arvauksista siitä, mitä vatsassa juuri nyt mahtaa tapahtua vai onko siellä (taas) täysin hiljaista. Tyyneyden saavuttaminen on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, ja siihen on jokaisella omat keinonsa ja välineet, joilla sitä kukin voi lähteä sisälleen rakentamaan. Itse koen, että osa siitä on juuri sen mukavan, rennon ja hyvää mieltä tuovan puuhastelun löytäminen, mutta myös ajatusten kulun on jollain tapaa saatava uusia tuulia muuttuakseen. Taas helpommin sanottu kuin tehty, mutta voisi tehdä hyvää esimerkiksi luottaa sen sijaan, että jatkuvasti pelkää pahinta: Kaikki järjestyy ajallaan, minulla ei ole mitään hätää. Ei ajatella raskautta ja lasta asiana jonka on tapahduttava, vaan mahdollisuutena jonka saavuttaa sitten aikanaan, joka kuuluu niihin ihanimpiin hetkiin elämässä, jotka ovat vasta edessäpäin.

Nämä muutokset eivät tapahdu sormia napsauttamalla. Mieli on siitä hankala osa ihmistä, ettei siinä ole sellaista on-off-nappia, jota painamalla sen saisi asetetuksi tiettyyn tilaan. Se vaatii työtä ja tahdonvoimaa, jotta se saadaan ottamaan asioita erilailla vastaan. Tiedän, että omakin mieleni on viime aikoina ollut melkoista myllerrystä ja työnsarkaa on edessä, että pystyn suhtautumaan asioihin hieman keveämmin vaikka suurista asioista onkin kyse.

Tällaisia ajatuksia heräsi tänään. Mielenrauhan työstämisen ohelle on käyty purkilliset Foolihappoa ja kuningatarhyytelökapseleita osaltaan avustamaan projektin etenemistä. Aika näyttää onko näillä vaikutusta, ainakin foolihappoa suositellaan nautittavaksi jo raskautta suunniteltaessa, joten sen ainakin uskon olevan vain hyvä ostos, eikä Gelee Royalestakaan haittaa ole. Ainakin se vähentää väsymystä ja piristää ainakin omia yleensä aamu-unisuuden tahmentamia aamujani ihan huomattavasti. Sekin on jo iso positiivinen muutos, sillä vaikka kesäloma pian alkaa, en silloinkaan täysin ehdi lomailla vaan kesän kalenteri on melko suurelta osalta täytetty itsenäisellä opiskelulla sekä toivottavasti mukaan saadaan ripoteltua vähän myös työjuttuja. Joten ihan aiheellisia ja hyödyllisiä shoppailuhetkiä olen tänään viettänyt... :)

tiistai 9. toukokuuta 2017

Viides pettymys ja väliinputoaja

Yritykset on taas tältä kierrokselta yritetty ja lopputulos on se toivotun vastakohta. Huomenna alkaa uusi kierto (sen tietää ihan kaikesta, ja raskaustestikin oli yksiviivainen) ja sitä myötä toki myös uusi yritys. Tietysti olen taas kovasti pettynyt, mutta koetan ajatella, että enää pari viikkoa ja minulla on taas uusi mahdollisuus. Se ei ole pitkä aika. Elämä tuntuu muutenkin nyt kulkevan aina kahden viikon sykleissä. Ensin odotetaan ovulaatiota, siitä sitten taas jännitellään piinapäiviä eteenpäin. Ja sama ratas pyörii kuukaudesta toiseen.

En voi muuta kuin antaa ajan kulua ja toivoa, että se tekisi tehtävänsä. Kuten jo niin monet kerrat on todettu, ei raskautumiseen mitään kikkakolmosia taida oikein olla olemassa. Ajattelin silti piipahtaa huomenna Lifen myymälässä hakemassa sieltä purkilliset sekä Gelee Royalea että foolihappoa. Se on varmasti ainoa mitä voin nyt tehdä. Kerätä niistä kasaan hieman lisää jotain pieniä toivonrippeitä.

Olen viime aikoina pyöritellyt paljon mielessäni sitä, mikä minä oikeastaan olen ja minne minun juuri nyt kuuluisi tämän elämäntilanteeni kanssa asettua. Kuten aiemmin kerroin, suurin osa naispuolisista ystävistäni ovat jo äitejä. Joku vasta yhdelle, mutta valtaosa jo useammalle lapselle. Jo vuosien ajan vauvauutisia on putoillut sieltä sun täältä, ja lapsettomien ystävien lukumäärä on laskenut tasaiseen tahtiin. Viimeisimmät pari vuotta ovat olleet itselleni vaikeaa aikaa tässä lapsettomassa elämäntilanteessani sillä tämä on ihan ehdottomasti kaikkea muuta kuin minun vapaaehtoisesti valitsemani tie, ja joissain ajanjaksoissa olen joutunut todella kokoamaan kaikki voimani peliin päästäkseni tarpomaan läpi uusien päivien, viikkojen ja kuukausienkin, tämä kevät on ollut erityisen voimia vievää aikaa. Huomaan selvästi, että aika tuosta parista vuodesta taaksepäin on ollut helpompaa. Luottoa haaveiden toteutumiselle on riittänyt niin paljon, ettei odotus, epätietoisuus ja yksinkertaisesti oman lapsen kaipuu ole musertanut minua niin suurella voimalla kuin se on nyt alkanut tehdä. Vaikka teoriassa tiedän minulla olevan mahdollisuudet tulla raskaaksi ja saada lapsia, olen silti juuri nyt epätoivoinen. Ja onhan minulla oikeus tuohon tunteeseen - kun kukaan ei oikeasti voi tietää ja taata että tällä tarinalla olisi onnellinen päätös vaikka todennäköisyydet toki ovatkin puolellani.

Huomaan olevani aivan täysin ja kokonaan ulkona ystävieni raskaus- vauva- ja lapsiperhekeskusteluista. En osaa oikein ottaa kantaa niihin enkä tiedä haluanko edes. Tuntuu mahdottoman vaikealta heittäytyä mukaan siihen kaikkeen, tuntuu ylipäätään vaikealta seurata kun he nauttivat suurista vatsoistaan, vauvoistaan ja taaperoistaan. Jotenkin on helpompaa vain vetäytyä sivummalle, antaa niiden iloita keskenään joille sellainen elämä on yhteistä. Tuntuu kamalan kylmäsydämiseltä ja itsekkäältä sanoa näin, mutta tällä hetkellä muiden vauvat ja pienet lapset ottavat minulta enemmän kuin antavat. En haluaisi sen olevan niin, mutta olen nyt ajautunut pisteeseen, jossa kaikki pienet nyytit saavat kurkkuni kuristumaan kasaan ja silmät ja nenän vuotamaan liian helposti.

Olen alkanut kaivata vastapainoksi enemmän erilaisia tapaamisia. Sellaisia, joissa voisin hetkeksi unohtaa kaiken yllä mainittuun liittyvän. Voisin olla vain, pitää hauskaa ja jättää kaiken tämän jonnekin taka-alalle odottamaan seuraavia päiviä. Kaipaan niin kovin ympärilleni myös ihmisiä, joilla jälkikasvua ei olisi laisinkaan, jotka jakaisivat samanlaisen elämäntyylin kuin minä. Kaipaan kaltaisiani. Sitä huoletonta aikaa, kun molemmat tai koko porukka voimme tulla ja mennä kuten huvittaa, keskustelut eivät vaivihkaa käänny vauva-arkeen tai lapsen ensimmäisiin päiväkotipäiviin eikä kellään ole kiirettä kotona odottavien lasten luo. Haluaisin olla niin sanotusti tasavertainen - en se, joka on joutunut jäämään paitsi eikä todellisuudessa tiedä ollenkaan millaisia hetkiä muut keskenään jakavat. Tahtoisin lähelleni enemmän ihmisiä, joiden elämäntilanne on lähempänä samaa kuin omani. Yhtään silti tietenkään väheksymättä jo olemassa olevia ystäviäni, en todella tarkoita ettenkö heistäkin välittäisi.

Jonkinlaista pientä selvitystyötäkin olen asian tiimoilta tehnyt. Tuntuu, että uutisointi vapaaehtoisesti lapsettomista tai muuten vain Suomessa vähentyneen syntyvyyden osalta on yleistynyt. Kaiken järjen mukaan ei olisi siis kovinkaan haasteellinen tehtävä löytää näitä ihmisiä elämäänsä. Helpointa se on jonkin sellaisen yhdistyksen kautta, joka kerää koolle samanhenkisiä kansalaisia ja toimii aktiivisesti juuri heitä ja meitä varten. Löysinkin kaksi vaihtoehtoa, joiden toiminta minua kiinnostaisi.

Ensimmäinen on Vapaaehtoisesti lapsettomat Ry. Tästä yhdistyksestä löysin todella vähän tietoa. Esimerkiksi nettisivuille en päässyt tutustumaan ollenkaan, en tiedä ovatko sivut kokonaan pois käytöstä vai eivätkö ne vain omalla selaimellani jostakin syystä toimineet. Ja sitten taas se sana vapaaehtoinen on kohdallani melko hämäävä, tai itseasiassa erittäinkin harhaanjohtava. En todellakaan ole vapaaehtoisesti tätä tietä kuljettavakseni valinnut. Hyvää noissa tapaamisissa ja uusiin ihmisiin kyseisen yhdistyksen kautta tutustumisessa on varmasti se, että siellä saisi hyvin suurella todennäköisyydellä tosiaankin keskittyä aivan muihin aiheisiin, ja siten voisi tuntea kuuluvansa paremmin joukkoon. Mutta koska toivon saavani omia lapsia ja teen aktiivisesti "työtä" asian eteen, en tiedä onko tuo oikea väylä sitten kuitenkaan lähteä luomaan uusia kaveri- tai ystävyyssuhteita kun näkemysero on minun ja heidän välillään niin suuri: He ovat valinneet lapsettomuuden ja minä en.

Toinen kohdalle osunut vaihtoehto on tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka, jossa lapsettomat toimivat toisilleen vertaistukena ja järjestävät erilaista toimintaa, josta minulla ei tarkempaa tietoa vielä ole. Yhdistys on siis tarkoitettu omasta tahdostaan riippumatta lapsettomille, mutta kuulunko minä oikein sinnekään. Rehellisesti sanoen en tiedä uskaltaisinko mennä paikalle ja väittää olevani lapseton. Jos joku kokee minun käyttävän kyseistä termiä väärin, tai jos joku pahoittaa mielensä siksi, että näin vähäisillä kokemuksilla puhun jo lapsettomuudesta, vaikka tapaamisissa on varmasti ihmisiä joilla kokemukset ovat omiani reilusti pidempiaikaisempia ja kipeämpiä. Jos loukkaan jotakuta tai joku kokee minun vähättelevän hänen suruaan ja ylimitoittavani omaani lapsettomuuspuheillani, sillä sellainen ei todellakaan olisi tarkoitukseni.

Ja ihan yleisellä tasolla, Simpukkaan tällä millään tapaa viittaamatta lisäksi välillä tuntuu, ettei ns. sosiaalista lapsettomuutta pidetä oikein minään eikä siitä saisi puhua tai tuntea surua saati käyttää sanaa tahaton sen edessä. Lapsettomuus on niin tulenarka aihe, että joskus joutuu tosissaan varomaan sanojaan sekä varoa olemasta liian avoin omista sen tuomista tunteistaan, jottei saisi otsaansa asioitaan suurentelevan väärinajattelijan leimaa. Itse sosiaalisesta näkökulmasta kokemaani lapsettomuutta läpikäyneenä voin kuitenkin todeta, että ei, sekään ei ole niin yksinkertainen juttu kuin mitä voisi äkkiseltään kuvitella sen olevan, joskaan ei toki vakavinkaan maailmassa.

Kyllä minua vähän jos nyt ei pelottaisi, niin jännittäisi kuitenkin mennä erityisesti tahattomasti lapsettomille tarkoitettuihin vertaistukiryhmiin tai muihin tapaamisiin. Jos kertoisin, että onhan tässä jo kuusi vuotta odotettu, kaksi vuotta ollut vaikeampaa ja vasta viisi inseminaatiota takana, niin kuinkahan minuun mahdettaisi suhtautua. Olisin kovasti kiinnostunut toiminnasta sekä tapaamaan Simpukan kautta samantyyppisten tunteiden ja kysymysten äärellä eläviä ihmisiä, mutta ehkä kokemukseni ei ole (ehkä vielä...) niin kokonaisvaltainen ja vaikea verrattuna joidenkin muiden läpikäymiin asioihin, ehken ole vielä niin lapseton, että olisi minulta oikein liittyä siihen joukkoon. Taidan olla vielä ikään kuin väliinputoaja, mihinkään tiettyyn raameihin kuulumaton, ja koettaa löytää lapsetonta seuraa jostakin muualta vaikka se saattaa ollakin melkoista hakuammuntaa paikoissa, joissa kulkee erilaisia ihmisiä lähtökohdista ja elämäntilanteista riippumatta.

Ja miksei tapaamisia olla keksitty järjestää ihan vain lapsettomille naisille taustasta riippumatta, jonne jokainen voisi tulla huoletta olkoon vapaaehtoisesti tai tahattomasti ilman jälkikasvua. Ideana vain yhdessä hauskanpito, vaikkapa hyvästä ruoasta ja juomasta nautiskelu ilman että tarvitsee miettiä onko ihan ok, jos saavun porukkaan vaikka taustalla on mitä milloinkin erilaista, omanlaista. Uskoisin, etten ole ainoa lapseton, joka tällaista mahdollisuutta on miettinyt, ehkä jopa suunnitellut jonkin samantyyppisen tapaamisen järkkäämistä - luulisin, että Helsinginkin kokoisesta kaupungista löytyisi innokkaita osallistujia :)