20+?

Perjantaina jännitti aika tavalla, kun valitsin puhelimesta klinikan numeron soitellakseni sinne alkiotilanteesta. Saatuani hoitajan kiinni, hän kysyy ensimmäisenä kuinka olen voinut ja jännitys kasvaa vielä entisestään siinä niin pitkältä tuntuvan odotuksen aikana kun kertaan, ettei hyperstimulaatioon viittaavia merkkejä ole näkynyt, vettä on juotu paljon ja vointi on koko ajan ollut hyvä. Ehdin siinä hetkessä vain miettiä ja koko sydämeni pohjasta ennen lopullista tuomiota toivoa, että olisipa pakkaseen saakka selvinnyt edes yksi alkio, edes yksi pieni mahdollisuus...

Hoitaja puhelimen päässä lähtee lopulta tarkistamaan määrää. Odotusta... Sydän takoo... Painava tunne vyöryy läpi kropan. Entä jos siellä ei ole mitään? Entä jos kaikki pistokset, punktiot, rahanmeno ihan kaikki onkin ollut aivan turhaa. Voiko mun munasoluilla saada aikaan mitään? Onko niistä mihinkään? Miksei kukaan sano mitään? Todellisuudessa odotan ehkä muutaman sekunnin, aivan tavallisen sekunnin joka kuuluu asiaan. Hoitaja palaa puhelimeen. Yritän kuulostella äänenpainoa, voisiko siitä päätellä jotain?

Ja lopulta: Alkioita on torstaina pakastettu 20. 20? Ei kaksi... Vaan kaksikymmentä. Miten voi olla. Voiko olla? Hoitaja jatkaa vielä, että huomenna pakastellaan lisää. Soittavat maanantaina tietoja niiden lukumäärästä. Varmistin vielä, että ne torstaina pakastetut olivat kolmen päivän ikäisiä. Ja heti perään tajusin että tietysti olivat, koska punktio tehtiin maanantaina, kuinka muutenkaan.

Eilen aamulla soi puhelin. Näin että soitto tuli tuntemattomasta numerosta. Pelästyin ihan tosissani, että nyt on jossain päin tapahtunut jotakin kamalaa. Lauantaiaamu- tai paremminkin jo aamupäivä ja estetty numero. Mitä muuta se voi olla? Vähän varoen ja haroen vastasin ja odotin jotakin ikävää... Mutta puhelu oli klinikalta. En osannut odottaa yhteydenottoa sellaiseen aikaan, mutta se helpotti oloa todella. Toinen hoitaja soitti vain ilmoittaakseen, että biologi on sittenkin töissä lauantaina ja pakastelee alkioita iltapäivällä. Tuolloin oli pakkaseen menossa jotain, muttei tarkkaa määrää vielä tiedetty. Siihen klinikalta soitellaan lisätiedot maanantaina.

Jatkoviljely saatiin kuin saatiinkin siis järjestettyä viikonlopusta huolimatta. Toivottavasti sieltäkin saataisi vielä jotain pakastinta täyttämään. Jos ei, niin alan tietysti vatvoa sitä, jakautuuko mikään noista kahdestakymmenestä alkiostakaan niin pitkälle, jos ihan tuoreeltaan viljellyistäkään ei edes yksi selviä. No mietitään sitä sitten jos siltä saralta saadaan ikävämpiä uutisia. Siihen saakka yritän olla ajattelematta...

En koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä omaa lasta. Jotenkin se tuntuu niin liikuttavalta, että ehkä hän on jo tavallaan olemassa. Tai he kaikki, jos asiat järjestyvät sillä kaikkein parhaimmalla tavalla. Mitä tahansa voi vielä tapahtua. Sulatellessa voi käydä alkiokato, mikään niistä ei välttämättä kiinnity, tai pieleen voi mennä mikä tahansa vaihe, varmuutta ei ole mistään. Sovin silti itseni kanssa että yritän olla miettimättä liikaa. Yritän viettää jouluni rauhassa ja luottaa siihen, että pienet selviävät kaikista vaiheista kyllä. Ainakin osa heistä. Antaa joulunpyhien soljua ohi, vuoden vaihtua ja uuden pyörähtää käyntiin ihan rauhassa. Vasta sitten on siirto, jos vain alkiot selviävät sulatuksesta. Ja vasta sitten ylipäätään on aika miettiä tätä kaikkea enemmän. Yritän nyt ihan tosissani säilyttää mielenrauhan vuoden loppuun saakka, koska vasta se tuleva vuosi näyttää kuinka tässä lopulta käy.

Yksi kokemus punktiosta

Punktio on takanapäin, joten kirjataas sekin kokemus tänne ylös jotta sitä voi sitten myöhemmin muistella :) Kirjoitan siitä myös siksi, että muut joita sama toimenpide odottaa, saisivat lukea rohkaisevan tarinani etukäteen - sillä sen haluan kanssanne jakaa jotta mahdollinen pelko lievenisi edes vähän. Toki ymmärrän, että munasolupunktiokin on jokaiselle omanlaisensa kokemus mutta onhan myös niin, että monille meistä se voi olla helppokin juttu vaikka sitä odottaisi kauhunsekaisin tuntein. Kuten näistä ensisanoistani jokainen voi jo päätellä, punktio ei ollut millään tapaa se kamala ja kivulias kokemus jollaiseksi sitä ihan kuollakseni pelkäsin. Yritän muistaa ja kertoa mahdollisimman paljon yksityiskohtia klinikkareissulta ennen toimenpidettä, toimenpiteessä sekä sen jälkeen, koska uskon niitä ehkä muidenkin kaipaavan. Ainakin itse etukäteen kaipasin enkä löytänyt kovinkaan montaa seikkaperäistä selvitystä homman kulusta. Joten tässä teille oma tarinani:

Punktioaika oli sovittu kuluvan viikon maanantaille klo 10. Nukuin yöni suhteellisen hyvin. Aamulla kummastelin sitä, kuinka rauhallinen olin; toki jonkin verran jännitti, mutta pahin paniikki ja sen aiheuttama paha olo olivat poissa. Klinikalle päästyäni huomasin sydämentykytyksen kiihtymisen ja tärinä alkoi hiljalleen hiipiä kehoon, mutta päätin olla urhea. Muistan kuinka pelkäsin munatorvien aukiolotutkimusta parisen vuotta sitten, nyt en halunnut samalla tavalla panikoida :) Odottelin hetken käytävällä, josta hoitaja poimi minut pian lepohuoneeseen ja sain kanyylin käteen.

Ensin oli tarkoitus, että kipulääkettä tiputellaan vasta vähän ennen toimenpiteen alkua ja nyt odotellessa saisin vain rauhottavaa. Kerroin heti alkuun, että tiedän ihan varmasti sitä keräyksen aikana tarvitsevani, joten sain heti tipan kautta lisäksi annoksen myös Panadolia. Tässä vaiheessa kauhistuin ettei niin mieto lääke kuin Panadol taatusti auta kipuun, mutten sanonut mitään. Oletin että kivunlievitys olisi jotain paljon tymäkämpää tavaraa.

Hoitaja lähti hetkeksi pois ja jäin tärisemään lepohuoneen pehmoiseen sohvatuoliin. Odottelin rauhottavan vaikutusta, mutta päässä ei tuntunut mitään. Hoitajan tultua takaisin kerroin ettei lääke tunnu missään. Enempää ei voinut pistää, koska vessaan meno ja toimenpidehuoneen sängylle nousu voisi olla sen jälkeen hankalaa. Saisin lisää vielä ennen kuin toimenpide aloitetaan. Tyydyin siihen ja mietin hiljaa mielessäni, ettei se ehdi vaikuttaa kuitenkaan niin lyhyessä ajassa, jos toimenpide alkaisi heti lääkkeenannon jälkeen. Päässä pyöri vain ajatus, että jännitys oli saatava turtumaan.

Hetki vielä odottelua, sitten wc-käynti jotta saadaan rakko tyhjäksi ja toimenpidehuoneeseen - jonne lopulta astuessani mietin, että se on menoa nyt. Joku kävi labrasta tarkistamassa nimen ja syntymäajan ja sain riisuutua. Siitä sitten toimenpidepenkkiin maate.

Lääkäri oli hieman myöhässä, odotin häntä jonkin aikaa hoitaja seuranani. Hän toi kylpytakin, jonka sain peitoksi koko toimenpiteen ajaksi ja jutteli muun muassa tulevasta joulusta, hänen omastaan ja kyseli myös minun joulusuunnitelmistani. Se sai ajatuksiani hetkeksi muualle mikä oli vain hyvä asia tuossa tilanteessa. Taisin pyytää taas lääkettä, sekä rauhoittavaa että kipulääkettä ja sainkin niitä heti. Silti vaan tuntui, ettei rauhottava auttanut, edelleen pelotti. Tai ehkä se vaihtui jännitykseksi joten saattoi siitä olla pieni apu. Muistelen että sain vielä yhden annoksen juuri ennen toimenpidettä. Osa punktion kulusta on pienesti hämärän peitossa kun sitä jälkeenpäin koittaa muistella - taisivat ne lääkkeet ainakin jollain tavalla sittenkin lopulta vaikuttaa.

Lääkäri saapui ja homma alkoi. Biologit olivat omassa tilassaan vastaanottamassa soluja. Tähän väliin vielä yksi epämukavampi asia: En ollut saanut normikonstein rakkoa tyhjäksi, luultavasti munasarjat valtavine rakkulamäärineen olivat olleet tiellä ja lääkäri joutui käyttämään katetria. Yritin nousta että voisin mennä vielä itse kokeilemaan, mutta oli parempi että hoidetaan asia katetroimalla. Ja näin jälkeenpäin ajatellen tuskin se olisi onnistunut, olisin varmasti tullut takaisin saamatta aikaan yhtään mitään. Tuo oli ehdottomasti inhottavin ja kipein kohta punktion aikana. Ei enää ikinä.

Seuraavana sain puudutukset molemmin puolin ja jos tarkkoja ollaan, en vieläkään ole aivan varma mihin ne pistettiin, kohdunseinämiin? Hoitaja kysyi sattuiko, kerroin ettei juurikaan. Hän tsemppasi että se on jo hyvä merkki. Totesin siihen että odottakaas vaan kohta niin varmasti sattuu... :) Jotenkin sitä vain odotti koko ajan, milloin se järjetön kipu ja hampaiden kiristely alkaa, ja tunne siitä etten kertakaikkiaan kestä enää enempää...

Mutta sitä ei missään vaiheessa tullut. Neulan läpimenoa seinämistä munasarjoihin en tuntenut lainkaan kummaltakaan puolelta. Tunsin kuinka neula pisteli rakkuloissa. Taisin tuntea jokaisen piston. Joissain kohdissa tuntui jonkin verran kipeämmältä, osassa taas pelkkänä pienenä nippauksena, mutta mitään sietämätöntä se ei ollut. Muutamassa eniten tuntuvassa kohdassa puristin peitonreunaa ja heti minulta kysyttiin lääkkeentarvetta. Vastailin aina myöntävästi, mutta viimeisessä kirpaisussa rakkuloita oli enää jäljellä sen verran vähän, että uskalsin sanoa etten tarvitse enempää.

Tarkkaa kestoa itse keräysvaiheelle en muista, sillä kelloa en ottanut mukaan enkä tajunnut sitä kysyä. Veikkaisin että se vei maksimissaan kymmenisen minuutin verran. Sain kuulla kestäneeni toimenpiteen hyvin, eikä kipulääkettä kulunut edes maksimiannosta joka oli mukaan varattu. Ensimmäisessä ultrassa lääkäri kertoi, että koska punktiossa saan kolmiolääkkeitä ja olen hyvin todennäköisesti tokkurassa niiden jäljiltä, olisi hyvä että saisin saattajan kotiin, ja että joku olisi seurailemassa vielä kotonakin illan ajan että kaikki on kunnossa. Lopulta lääkkeistä joita sain ei todellakaan menty lähellekään sellaista tokkuraa, etten olisi itsekseni pärjännyt, mutta lähdin silti taksilla kotiin sitten ajallaan.

Toinen rauhoittava-annos taisi kuitenkin tuntua sen verran, etten muista aivan kaikkea mitä toimenpiteessä juteltiin. Jossain vaiheessa jännitin kroppaa niin paljon, että hoitaja kehotteli rentoutumaan jotta oma oloni olisi parempi ja lääkärin työskentely helpompaa. Sain tehdä hieman töitä saadakseni itseni rentoutetuksi, mutta sekin alkoi lopulta sujua.

Muistan puhuneeni sokeritoukkatorjunnasta, joka tehtiin meille kotiin samana päivänä, ja että suljin kissat siksi aikaa kylppäriin jotteivät ne saisi myrkytystä. Olen yrittänyt muistella, mistä tuo sokeritoukkajuttu alunperin lähti ja toivonut, etten ole moista höpötystä alkanut ihan kylmiltään siinä yht'äkkiä selvittämään, kun eihän se mihinkään punktio- tai muihin aihepiirin asioihin mitenkään liity :) Ehkä jossain aiemmassa jutunjuuressa on ollut joku luonteva väylä, jonka kautta olen tuonut asian esiin, ainakin toivon niin... Pelkäsinkin vähän etukäteen alkavani lääkepäissäni selitellä jotakin omiani ja jälkeenpäin saisi nolostella, mutta ainakin pahin sellainen taisi jäädä onneksi pois :)

Sain nousta ylös, ja sillä hetkellä tunsin päässä pientä heittoa, mutta todellakin vain ihan pientä. Pukeuduin ja pääsin makoilemaan lepohuoneen sängylle. Olo oli kaikin puolin hyvä ja rauhallinen ja olin kai ihan tolkuissani. Ainoa miinuspuoli oli alavatsalla juiliva kipu, johon sain pari särkylääkettä jotka otin samantien molemmat. Vatsalle sain lämpötyynyn, joka lämmitteli ihanasti alavatsaa ja vei kipua pois. Odottelin jonkin aikaa särkylääkkeiden vaikutusta, ja taisi kulua noin tunnin verran kunnes kipu oli kokonaan hälvennyt. Siinä vaiheessa olisin ollut jo täysin valmista kauraa lähtemään kotiin - olo oli pirteä eikä mitään ikäviä tuntemuksia missään. Ei mitään. Tunsin olevani täysissä voimissani. Jäin siitä huolimatta vielä makoilemaan, nautin erityisesti siinä pötköttäessäni lämpötyynyn ihanasta vaikutuksesta. Hoitaja sanoi ettei ole mitään kiirettä, saan olla niin kauan kuin yhtään siltä tuntuu. Päätin jäädä vielä joksikin aikaa siltä varalta, että huono olo tai vatsakipu yllättäisivät, että saisin käyttää sitä lämpötyynyä ja saisin tarvittaessa lisää lääkettä.

Pystyin koko ajan halutessani nousemaan sängystä aivan normaalisti, ja lepäilyn lomassa poikkesin hetkeksi toiseen huoneeseen allekirjoittamaan pakastussopimukset jos jotain pakkaseen saadaan. Palasin takaisin petiin, olin siinä vielä tunnin verran jonka jälkeen päätin lähteä kotiin, sillä olo oli ihan oikeasti hyvä eikä edelleenkään kipuja ollut mailla eikä halmeilla.

Kotiin tultuani otin ihan rauhassa, koska tosiaan se iso hyperstimulaatioriski oli olemassa ja on edelleen. Join paljon vettä ja mango- sekä mansikka-kiivimakuvichyjä, jotka edellisenä päivänä ostin valmiiksi lepopäiviä odottamaan. Täytyy nyt sanoa, että on ollut ihanaa vain maata sängyssä, katsella telkkaria ja vain olla hyvällä omallatunnolla, ei ole tarvinnut tehdä mitään ylimääräistä. Sain ystävän auttamaan koirien ulkoilutuksissa maanantaina, eilen ja vielä tänäänkin, kun vielä täytyy välttää kaikenlaisia äkkinäisiä liikkeitä joita varsinkin tuon virtaa pursuavan nuoren koiruuden kanssa tulee melkein väkisinkin, joten sekin on hoitunut hyvin. Vaikka olo on ollut koko ajan ainakin tähän asti mitä mainioin, en silti halua ottaa hyperin tai munasarjakiertymän riskiä loikkimalla pidempiä lenkkejä ulkona.

Kaikenkaikkiaan punktio kokemuksena oli siis todella positiivinen, ja taas voin todeta sen saman jonka totesin myös aukiolotutkimuksen jälkeen: Aivan turhaan pelkäsin. Toivon koko sydämestäni, että kaikki jotka tästä eteenpäin punktioon ovat menossa, saisivat siitä yhtä mukavan kokemuksen. Rakkuloiden puhkominen ja varsinkaan se katetroiminen eivät tietenkään olleet tuntemuksiltaan miellyttäviä, mutta lopulta kuitenkin hyvin kestettävissä.

On varmasti sanomattakin selvää, että myös lääkärillä sekä hoitajilla on suuresti vaikutusta siihen, millaisena kokemuksena mikä tahansa toimenpide jää mieleen. Uskon ja tiedän, että koska itselläni oli koko ajan turvallinen olo ja katkeamaton tunne siitä, että olen hyvissä käsissä vaikutti paljon siihen, etten ajattele kokemaani punktiota ikävänä. Toki toivon, ettei siihen tarvitsisi enää mennä uudelleen - sehän tarkoittaisi pettymyksiä, kyyneleitä ja vaikeita hetkiä epäonnistumisineen, mutta jos joskus olisi pakko, en varmasti pelkäisi enää, en ainakaan lähellekään niin paljon. Minusta pidettiin huolta alusta loppuun, kyseltiin kuinka voin ja onko kaikki hyvin, aistin empaattisuutta ja välittämistä eikä tarvinnut epäröidä jos tarvitsin pyytää jotakin. Sain lääkettä ja mehua, ja minua tsempattiin punktiohetkellä hyvin sen mitä muistan. Näilläkin seikoilla todella on merkitystä, niitä ei sovi vähätellä.

En ultrien jälkeen ollut perillä tarkasta rakkuloiden määrästä, mutta punktiossa selvisi että niitä oli toisella puolella 25 ja toisella 28, eli yhteensä 53 kappaletta. Ei ihme että hyperin riski on olemassa eikä lääkäri suositellut siirtoa tehtäväksi nyt. Lepohuoneessa makoillessani hoitaja kävi kertomassa väliaikatietona, että soluja saatiin kerätyksi 36, ja vähän ajan kuluttua sain kuulla lopullisen määrän joka oli 48 kappaletta... Valtava määrä, joka kuulosti vähän hurjalta, koska en muista koskaan mistään lukeneeni tuollaisista solusaaliista, mutta näköjään se on mahdollista. Asiaa pyöriteltyäni en oikein voi olla varma onko se hyvä vai huono juttu. Joku jossain joskus kirjoitti, että suuri munasolumäärä saattaa kertoa niiden huonosta laadusta. En tiedä kuinka paikkansapitävä tieto on, mutta toivon vain että joukossa on niitä hyviäkin.

Eilen aamupäivällä sain klinikalta puhelun: Munasoluista 36 oli vuorokauden aikana hedelmöittynyt. Saan perjantaina soitella tietoja siitä, kuinka moni niistä jatkaa jakautumista kolmen päivän ikäisiksi alkioiksi ja päätyy pakkaseen jos päätyy. Oma veikkaukseni on, että näiden päivien aikana ainakin reilusti yli puolet tippuu pois joukosta. Tuskin 30 tai edes 20 alkion saalis on kovinkaan yleistä. Ehkä kymmenenkin joukko on vähän siinä ja siinä...

Koska viikonloppu sotkee pitkän viljelyn, sulatellaan alkioita myöhemmin, viljellään pari päivää lisää ja laitetaan takaisin pakkaseen. Käytäntö kuulosti aika rajulta ja kysyinkin kuinka todennäköisesti ne kestävät uudelleenpakastuksen ja selviävät vielä sulatuksestakin. Se on kuulema ihan arkipäivää, ja yleensä hyvät alkiot kyllä kestävät käsittelyn. Nyt aika näyttää kuinka käy. Perjantaihin on pitkä aika ja mahdollisten pakastettujen alkioiden lukumäärä jo jännittää kuin myös se ikävä vaihtoehto jossa mitään pakastettavaa ei olisi, mutta nyt en voi kuin odottaa ja toivoa että edes osa niistä jaksaa jakautua parhain päin.

Hipsuttelua & muutama askel Ivf-polkua

Olen näköjään naputellut viimeisimmän päivitykseni tähän blogiin heinäkuun alussa. Siitä on aikaa, ja sen jälkeen on tapahtunut paljon - muttei kuitenkaan niin paljon kuin mitä jo toivoisi tapahtuneen...

Kommenteissa kyseltiin kuulumisiani - kiitos kovasti muistamisesta, mietinkin jo jossain vaiheessa sitä, mahtaakohan täällä enää kukaan käydä katselemassa :) Ajattelin nyt koittaa josko muutaman rivin saisi aikaiseksi.

Aloitin ivf-hoidon marraskuun alussa. Bemfolaa ja Fyremadelia on piikitelty täällä vatsanahkaan päivittäin. Tosin ei mennyt ihan oppikirjojen mukaisesti tämäkään hoito, joskaan nyt ainakaan tähän asti ei ihan totaalisen pieleenkään...

Aloitin Bemfolapistokset kierronpäivänä kaksi. Lääkäri suunnitteli lääkkeet niin, että mun olisi ne mahdollisimman helppo itse annostella ja pistää, eli esitäytetyt kynät joissa oikea kerta-annos, ja tähän Bemfola ja Fyremadel esitäytetyssä ruiskussa olivat oikein sopiva vaihtoehto. Aloitin annoksella 150 IU, ja kierronpäivänä kuusi ultrassa vaste ei ollut toivottu, annosta nostettiin 225 IU. Tänään ultrassa kp 11 nähtiin että on alkanut tapahtua. Tapahtua siinä määrin, että nyt on iso riski saada hyperstimulaatio- ja varsinkin siinä tapauksessa, että punktion jälkeen tehtäisi tuoresiirto, silloin saisi varautua jonkin tovin sairaalassa lojumiseen. Ja koska sitähän me ei haluta (kukapa sinne tietentahtoen haluaisi), niin lääkäri suositteli että kerätään munasolut ensi maanantaina, pakastetaan kaikki mahdolliset alkiot ja tehdään siirto vasta tammikuussa mikäli jotain pakkaseen asti päätyy, näin saadaan riski pienemmäksi. Rakkuloita oli nyt päälle kymmenen molemmin puolin.

No tämähän mulle sopii, eipähän mene joulu itkiessä, vaan räkä poskella saa parkua sitten synttäripäivänään kun se ei kuitenkaan tarraa kiinni... Huomaatteko luottavaisen mielen ja positiivisen asenteeni? ;) Sitä vaan on oppinut olemaan sillä tavalla pessimistinen näiden tapahtuneiden pettymysten jälkeen, ettei uskalla paljon uskoa. Kuvittelee siten putoavansa edes hieman matalemmalta vaikka eihän se niin mene, kyllä se sattuu ihan yhtälailla uskoi tai ei.

Nyt pistellään vielä neljän päivän ajan Bemfolaa ja jarruna Fyremadelia, lauantai-iltana irrotuspiikkeinä pari Gonapeptyliä ja homma on pistosten osalta hoideltu. Pistäminen ei ole tuntunut juurikaan pahalta tai millään tapaa inhottavalta, enkä neuloja aloittaessanikaan pelännyt. Bemfola menee ihan tuosta vaan, kun taas Fyremadelissa lienee neula hieman tylpempi ja siksi se täytyy survoa vähän kovemmin ottein ja sattuuhan se sen verran että välillä on pakko purra hammasta. Pistoksia on kuitenkin sen verran vähän, ettei niistä ole tarvinnut ottaa paineita.

Siinä tähänastinen ivf-kertomus lyhykäisyydessään. Tosiaan tulevana maanantaina on punktio heti aamupäivällä. Pelottaahan se, mutta selviän siitä kyllä. Kerroin lääkärille ja yhdelle hoitajista että kivunsietokykyni on surkea, ja hoitaja kehotti reilusti kertomaan jos sattuu, niin kipulääkettä tulee heti lisää toimenpiteen aikana. Rauhottavaa saa myös halutessaan, senkin otan avosylin vastaan ehdottomasti.

Kuvittelin vielä tänään klinikalle mennessäni Bemfola-annoksen olevan liian pieni ja rakkuloiden minikokoa ja vähissä, koska alavatsalla ei ollut juuri mitään tuntemuksia, joista olen paljon etukäteen muiden kokemuksina lukenut. Olin väärässä ja hyvä niin. Nyt vaan täytyy muistaa juoda vettä paljon, se on kai ainoa asia mitä voin itse tehdä pitääkseni hyperstimulaatioriskin mahdollisimman pienenä. Sairaalapeti ei todellakaan houkuta, mielummin sitä pötköttelee ihan omalla kotisohvalla omien rakkaiden karvalastensa seurassa.

Sillä niitä meillä on yksi lisää. Perheeseemme muutti kolmisen viikkoa sitten uusi labradorinnoutajatyttö Hipsu, joka jatkaa työkoirana Oonan tassunjäljissä. Päätimme yhdessä opaskoirakoulun kanssa päästää Oona viettämään hyvin ansaittuja eläkepäiviään, sillä lonkkiin muodostuneet nivelkulumat alkoivat jo haitata työntekoa sen verran, että varsinkin portaat ja mäkien kulku alkoi näyttää rankalta, eikä koira enää loppuvaiheessa ollut ollenkaan innokas lähtemään valjaissa ulos ovesta, mutta lähti ilmeestään päätellen "Jos on ihan pakko" tehden kuitenkin parhaansa loppuun asti. Nyt se on reipas ja piristynyt kummasti päästessään viettämään ihan tavallisen koiran elämää. Onneksi nämä koiruudet tulevat hyvin juttuun ja ovat parhaat ystävät. Ainoa joka vähän närkästyi Hipsun tulosta oli Kalevi, mut sekin alkaa olla jo ihan sujut :)

Syksy nro 3

Tajusin eläväni tätä meneillään olevaa kesää kahden edellisvuoden tapaan, täysin samalla kaavalla. Lapsettomuuden - joka täyttää nyt erittäin ison osan elämästäni - ääriviivat muodostavat täsmälleen samanlaisen kuvion: Kesällä odotellaan syksyä ja hoitojen alkamista. Alkusyksy on täynnä toivoa ja ainakin jonkinlaista uskontapaista onnistumiseen, kunnes sitten lopulta kaikki aina vain hajoaa sirpaleiksi.

Kaksi vuotta sitten odotin ensimmäisiä hoitojani alkavaksi. Tuo oli vielä suorastaan mahtavaa aikaa, jos sitä tahtoo verrata nykyhetkeen. Vuosi takaperin olin yrittänyt kotikonstein tulla raskaaksi jo kesällä, mutta siinä onnistumatta odotin uutta klinikkareissua - ja taisipa olla vielä niin, että edellisestä inseminaatiosta käteen jäänyt kemiallinen raskaus jotenkin kummasti painoi pienenpientä toivoa kuplivana kihelmöintinä mielen sopukoihin: Viimeksi se jo yritti tapahtua, ehkä se voisi nyt napata. Syksy tuli ja ehdin yrittää toisaalta vain kerran, kunnes siitä iskusta toivuttuani päätin etteivät kevyet hoidot ole enää juttuni.

Tämä kaikki kesän aikana vatsanpohjassa tuntuva odottelu on siis jo erittäin tuttua. Ainoa ero kahteen edelliseen on se, että pelkään niin paljon enemmän kuin aiemmin, että se tuntuu, tuntuu ikävänä pahana olona kropassa asti.

Hoito on nyt aivan eri luokkaa kuin edelliset. Siinä apuna ovat kunnon hormonit ja muut järeät keinot. Ja minkä pitäisi kuulostaa lupaavimmalta: Tämä kyseinen hoitomuoto on tuonut avun lukemattomille jopa ensikertaa sitä kokeilleille. En silti pysty rentoutumaan, en saa rauhaa siltä pelolta jos tämäkin epäonnistuu ja syli jää yhä huutamaan tyhjyyttään. Mitkään faktat ja todennäköisyydet eivät juuri nyt lohduta. Kaikki voi epäonnistua ja se riski on aina olemassa, se on otettava... Ja no, kestettävä. Tai ainakin yritettävä kestää. Jotenkin.

Se, että hoito on monella toiminut, ei automaattisesti tarkoita että se toimisi minulla on kylmä fakta jota yritän kuitenkin saada edes hitusen verran vaimennetuksi pääni sisällä. Yritän aina johonkin myrskyisten ajatusteni väliin hiljaa hokea itselleni kaikin voimin ja puhisten pinnistellyllä järjenäänellä jotakin sen tyyppistä, ettet juuri sinä välttämättä automaattisesti kuulu myöskään niihin epäonnekkaisiin - mitään ei voida vielä lyödä lukkoon ja rauhoitu, ennen kuin sekoat ajatuksinesi kokonaan. Että kotikäyttöiset stressinhallintakeinot olisivat nyt paikallaan.

Mietin usein kemiallisia raskauksiani, joita olen elämäni aikana kokenut, jolloin päässä alkaa seuraava kuhina - kysymys, miksi se laboratorio-oloissa hedelmöitetty alkio tarttuisi yhtään sen paremmin, kun sisälläni saman tehnyt ei siihen ole pystynyt? Eiväthän alkiot (?) käytännössä eroa toisistaan mitenkään, ainoa ero tässä on että niiden laatu voidaan todeta jo ennen siirtoa. Toki laatu voi tulevissa alkioissa olla kemiallisia parempi, mutta entä jos niin ei ole, tai jos se kemiallinenkin oli hyvää kamaa eikä siitäkään huolimatta saanut otetta kohdunseinämästä. Tämä on asia, josta lääkäri saa tehdä ammattilaisena minulle selkoa sitten aikanaan, koska se herättää nyt niin suuria epäluuloja onnistumismahdollisuuksiin liittyen.

Vaikka lopputulos pelottaa, olen silti valmis kohtaamaan kaiken. Muistot aiemmista pettymyksistä ovat jääneet vahvoina polttomerkkeinä mieleen, eivätkä ne lähde sieltä koskaan pois. Mutta jos en yritä, en taatusti koskaan tule saamaan nyyttiä käsivarsilleni. En haluaisi ajatella, mitä sitten jos tämäkin menee puihin, kuinka kestän vielä senkin pettymyksen. Mutta toisaalta ymmärrän, että sitäkin pitäisi käydä läpi edes ihan vähän, itselleen olisi hyvä jo etukäteen luoda jonkinlainen selviytymiskeino mahdollista uutta iskua varten, ettei olisi ikään kuin tyhjänpäällä vaan voisi tarttua johonkin mikä helpottaisi oloa ja antaisi valoa edes ihan pienen hippusen pimeyteen... Muttei saisi ajatella liikaa. Mikä on liikaa? En voi tuudittautua kokonaan ajatukseen, että voihan se onnistua, mutten haluaisi myöskään lyödä kaikkea säpäleiksi ennen kuin koko ivf on edes alkanut.

Jotenkin tässä nyt pitäisi vain koittaa keikkua sillä kultaisella keskitiellä, varautua pahimpaan muttei kuitenkaan lähteä täysin luovuttaneena kohti uutta toivoa. Jos minun juuri nyt pitäisi sanoa kumpaan uskon enemmän, onnistumiseen vai siihen ettei tämäkään tuo perheeseeni vauvaa, taipuisin kaikista positiivisen ajattelun rippeistä huolimatta jälkimmäiseen, toki ensimmäistä toivon enemmän kuin mitään muuta olen koskaan elämässäni toivonut. Kun pelottaa niin pelottaa, eikä se siitä muuksi muutu vaikka kuinka lukisin tilastoja tai minä tai joku toinen käskisi lakata lopettamaan...

Kaikki tämä kirjoittamani kuulostaa niin tutulta. Toistoa viime- ja edelliskesän postauksille. Millaisiakohan ensi kesänä saatte lukea? Jos näitä samoja jaarituksia nyt kukaan enää ylipäätään jaksaa läpi selata :)

Aion nyt viettää kesää ihan rauhassa, en kiirehdi syksyyn tai odota sitä erityisesti toivoen sen saapuvan nopeasti. Kyllä se ehtii, tässä ei ole mikään hoppu. Teen kivoja asioita, rentoudun ja lataan akkuja. Syksy ei jätä tulematta, se on ainakin varmaa ja on asemissaan ajallaan.

Ylioppilasjuhlakauden huipennus: Virallinen juhlapäivä

Kyllä niitä suunniteltiin kauan, odotettiin vielä kauemmin - ja nyt ne on ohi. Nimittäin ylioppilasjuhlat. Joskus tämän taipaleen alussa ajattelin, että tunne on sitten varmasti aika hieno, kun päästään siihen juhlavaiheeseen - ja olihan se. Nyt on juhlat juhlittu ja kesäinen loma-arki alkanut.

En viettänyt ylioppilasjuhliani tavalliseen tapaan sinä virallisena valmistujaispäivänä, vaan herkkuja notkuvien pöytien ääreen meillä kokoonnuttiin 16. kesäkuuta. Oli lopulta selvää, että juhlat järjestetään Joensuussa, koska iso osa juhlavieraista asuu siellä, ja onhan se kuitenkin minunkin kotiseutuani. Paikkaa mietittiin tovi, mutta lopulta päädyttiin viettämään päivää siskoni kotona, sillä siellä on eniten tilaa juhlavieraille ja ulkona terassi jossa myös mahdollisuus istuskella ruoista ja juomista nauttien. Ilmakin suosi - aurinko porotti lämpimästi koko päivän.

Juhla-asu. Mekkoa valitessa kriteerinäni oli, ettei se saa olla kokomusta ja mielellään tällä kertaa hieman pidempihelmainen, koska suurin osa omistamistani mekoista ovat juurikin mustia ja polven yläpuolelle ulottuvia :) Itäkeskusta läpi kolutessani vaihtoehtoja oli monia, mutta lopulta tykästyin tähän eniten; sopivan rento mutta kuitenkin juhlava asu.

Kutsumistani noin kolmestakymmenestä vieraasta suurin osa pääsi paikalle. Muutamat joutuivat peruuttamaan, mutta monet heistäkin muistivat minua myöhemmin lahjoin ja kortein. Itselleni ehdottomasti tärkeintä juhlissa ja niiden järjestämisessä on se, että saa läheisiään koolle, ja tapaa myös niitä ihmisiä joita ei tule usein muuten nähtyä. Valmistujaiset ja muut suuret tapahtumat elämässä ovat mainio syy juhlaan, mutta mielestäni siihen riittäisi välillä jokin pienempikin juttu, kuten vaikkapa jokakesäiseksi perinteeksi muodostettavat puutarhajuhlat - ihan vain siksi, että voidaan viettää iltaa yhdessä. Jotain sellaista olen kaavaillut mielessäni aina aika-ajoin, mutta toistaiseksi se on jäänyt vain ajatuksen tasolle. Ehkä ensi kesänä? Tai syksyllä rapujuhlat, vaikka en ravuista juuri piittaa, mut ajatushan on tärkein...

Suolaisen puolen tarjoilut: Lohikeitto, broiler-pastasalaatti, kinkkupiirakka ja tietenkin perinteiset karjalanpiirakat ja munavoi.

Kahvipöydän kunkku. Omenahillo-kinuskikakku. Oli järjettömän hyvää, ihanan suussasulavaa ja kinuski nyt vaan on yksi parhaista herkuista mitä olla saattaa. Muutkin juhlavieraat kehuivat tätä vuolaasti eikä ihme :)

Kahvipöydässä tarjottiin täytekakun lisäksi kinderpiirakkaa ja ylioppilaspikkuleipiä. Menua taisin suunnitella ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten :) Vaihtoehtoja oli monia, mutta lopulta tämä oli se selkein ja eniten omannäköiseni ja mieltymyksiäni vastaava. Koska lapsivieraita ei juhlissa ollut, kuului juomaosuuteen kuohuvien alkumaljojen lisäksi myös viiniä ja iso boolimalja, jota sai huoletta täytellä aina tarvittaessa. Olen kaikenkaikkiaan todella tyytyväinen tarjoiluihin. Herkkuja riitti jokaiselle vieraalle, ja saatiin niistä suurinta osaa syödä vielä parina seuraavanakin päivänä.

Lahjapöytä täyttyi tasaiseen tahtiin kukista, lahjoista sekä monenlaisia ihania onnitteluviestejä- ja runoja sisältävistä korteista.

Parvekepuutarhakin sai lisävahvistusta tästä ihanasta yrttikokoelmasta.

Juhla oli kaikkineen onnistunut, ja voin muistella omaa ainutkertaista ylioppilasjuhlapäivääni hyvillä mielin. Ainoa miinuspuoli oli Oonan edellispäiväinen sairastuminen: Viimehetken lakkiaisjärjestelyiden keskellä vietimme aikaa myös Joensuun eläinklinikalla, mutta helpotuksekseni mitään vakavaa ei lopulta löytynyt. Sen verran kipeä koira oli ja joutui kulkemaan toimenpiteen jäljiltä kauluri päässä, että nämä juhlat jäivät siltä nyt väliin. Onneksi Luna oli kuitenkin paikalla koiravieraita edustamassa :)

Väsyttäviä nämä juhlapäivät

Illalla lähdettiin pienemmällä poppoolla vielä pyörähtämään jatkoille Joensuun yöhön. Sain järkättyä asioita niin, että pystyin viettämään aiemmista suunnitelmista poiketen hieman pidemmän loman, joten heti sunnuntaina ei tarvinnut lähteä kotimatkalle. Muu bileseurue väsähti jo yhden aikaan yöstä, itse olisin voinut vielä jatkaa - silloin (nykyään suht harvakseltaan) kun minä yöelämään lähden, viihdyn yleensä aamuneljään. Toisaalta seuraava päivä oli kivempi, kun kotiutui ajoissa :)

Suuret kiitokset vielä kaikille juhlissani mukana olleille ja muutoin saavutustani muistaneille! Niitä seuraavia valmistujaisia sitten odotellessa :)

Yhtä valkolakkijuhlaa

Lakitusjuhlan ruusumeri

Vietimme viikko sitten perjantaina ihanan lakitusjuhlan Porthanian tiloissa Kaisaniemessä koulustamme tänä keväänä valmistuneiden ylioppilaiden, läheisten ja toki myös opettajien ja muun henkilökunnan voimin. Paikalla meitä oli iso porukka, sillä ylioppilastodistuksia jaettiin noin 120 kappaletta. Juhla sisälsi lisäksi pari kuoroesitystä, rehtorin- ja ylioppilaan puheen sekä lopuksi tietenkin ne perinteiset Gaudeamus igitur ja Suvivirsi. Olin alunperin vähän kahden vaiheilla; menisinkö juhlaan vai nappaisinko jonakin päivänä oman todistukseni tylsästi opintotoimistosta matkan varrella keskustaan mennessäni. Päädyin juhlaan, sillä onhan se ainutkertainen tilaisuus, joka ei tule toistumaan niin että olisin itse juhlittavien joukossa.

Ja olen ihan todella onnellinen että menin. En ole sitten peruskoulun päättymisen vieraillut koulujen kevätjuhlissa, en muiden saati omissani. Yksinkertaisesti vain siitä syystä, ettei tilaisuuksia ole ollut tarjolla. Aikuislukioissa- tai muissa opistoissa sellaisia valitettavasti harvemmin järjestetään. Niissä on aina oma tunnelmansa. Jokin tietty elämän pitkäaikainen ja vahvasti esillä oleva sivu sulkeutuu ja on taas tilaa uutukaiselle. Olo on samalla haikea mutta toisaalta helpottunut ja uusia haasteita odottava. Peruskouluaikoina aina kesäloma ja siitä seuraava uusi kouluvuosi, ja valmistuttua kokonaan uudet kuviot.

Näin oli nytkin, poikkeusta ei tapahtunut. Olo on ihanan keveä, kun ei enää tarvitse aikatauluttaa, muistaa, kerrata, väliin myös vähän stressata. Haikeuttakin oli ilmassa, joka nyt on alkanut hiljalleen jo hiipua. Uuden opinahjon alkaessa on taas löydettävä uudet rutiinit, luotava uusia kontakteja ja painettava mieleen ennalta tuntemattomia käytäntöjä, nimiä ja paikkoja, eikä voi palata tuttuun ja turvalliseen. Mutta asiat asettuvat aina uomiinsa, lähden uutta kohti avoimin, odottavin mielin.

Mieltä kovasti lämmitti myös todistustenjaon yhteydessä koulun minulle lahjoittama rahastipendi. En osannut odottaa sellaista ollenkaan, se tuli aivan puun takaa. Niin se elämä yllättää :) Jossain vaiheessa juhlaa ja sen jälkeenkin mieleeni tunki väkisin ajatus siitä, saankohan koskaan mahdollisuutta olla mukana läheisen asemassa oman lapseni juhlissa: Kevät-, joulu-, valmistujais- ja muissa koulujen järjestämissä juhlissa. Se on asia, jonka vain aika voi näyttää, ennustus on mahdotonta...

Juhlan päätteeksi oli pakko poiketa Alkon kautta ja juhlistaa saavutusta kuoharipullolla ja muilla kesäherkuilla. Lauantai-iltana korkattiin kesän grilli- ja terassikausi kaveriporukalla - tai oikeastaan porukassa oli vain yksi ystäväni ja loput hänen ystäviään, joita en entuudestaan tuntenut. Tämäkin ilta oli ehdottomasti kaikin puolin onnistunut :)

Juhlakausi ei ole vielä kokonaan ohi, sillä yhdet - ja ne suurimmat karkelot ovat vasta edessä, kun kokoonnumme sukulaisten ja muun lähipiirin voimin juhlistamaan valkolakkiani Joensuussa viikon päästä lauantaina. Nuo juhlat ovat ns. viralliset ja isoimmat. Olin suunnitellut jo noin vuoden verran juhlien iltajatkoja viinin ja muun hyvän juoman siivittämänä, mutta se jää nyt väliin sillä joudun kotiutumaan jo sunnuntaina, eikä kohmeloinen junamatka oikein houkuta. Onhan se harmi että juhlat loppuvat tavallaan kesken, mutta aina ei voi valita. Kyllä tässä on jo nostettu malja jos toinenkin :)

Pottusadon jännitysnäytelmää

Parvekkeeni kasvikokonaisuus sai pari viikkoa sitten täydennystä. Oli pakko käydä vielä multa- ja parvekelaatikko-ostoksilla, koska nälkähän tuppaa kasvamaan aina syödessä :) Kylvin lisää siemenperunaa pariin multasäkkiin. Yksi satsi päätyi vielä pahvilaatikkoonkin, koska multaa jäi jäljelle mutta kasvatuslaatikot loppuivat kesken. Ja nyt kun sitä ruusupenkkiä ei ole, ostin pari pussillista kesäkukkasiemeniä ja istutin ne tuomaan parvekkeelle väriä ja pientä vaihtelua hyötykasvien sekaan. Tosin olen esittänyt pientä toivetta, että josko saisin ylioppilaslahjaksi ruusuntaimia, jotta myös ruusumeri saataisi aikaiseksi jo tämän kesän ihailtavaksi.

Kesäkukkasekoitus pitää sisällään mm. kehäkukkaa, ruiskaunokkia ja tarhakukonkannusta. Laitoin joukkoon vielä toisen pussin pelkkää ruiskaunokin siementä. Valitsin helposti kasvatettavia, olosuhteiden osalta suht vähän vaativia lajeja joista kuitenkin tulisi kaunis kesäkukka-asetelma koristamaan parveketta, jos ne vain saavat meillä kasvurauhan. Kaikki noiden pitkien parvekelaatikoiden kasvit ovat jo useamman kerran joutuneet kissojen talsinnan alle, joten niiden tuottama sato sekä ylipäätään täyteen mittaansa kasvu on vielä suuri arvoitus...

Siemenperunaa jäi vielä reilusti pussiin jäljelle, ne istutan vasta kun ensimmäinen sato on nostettu...

Niin se sato. Näin äkkiseltään on vaikea sanoa, onko sitä edes tulossa ja jos, niin millainen. Sen suhteen elän kerrassaan jännittäviä aikoja. Nythän on niin, että lopputulos näillä näyttää melko laihalta. Tai luulen ettei meillä uusiin perunoihin mitenkään varsinaisesti ainakaan hukkumaan päästä. En todellakaan ole peruna-asiantuntija, enkä tiedä missä vaiheessa mukulat minkäkin verran kehittyvät, tai missä kohtaa niitä pitäisi alkaa mullasta kaivamalla löytyä.

Istutin Timoa ensimmäisen kerran 13. huhtikuuta, jolloin ilmat olivat vielä suht viileät - ei helteestä tietoakaan. Tästä varhaisperunalajikkeesta pitäisi tulla syötävän kokoista pottua noin 60-70 vuorokaudessa. Aloin jo malttamattomana kaipailla pientä tilannepäivitystä siitä, mitä mullan suojissa on tässä vaiheessa meneillään, niinpä eilen päätin työntää sormet multaan ja selvittää, onko kehitystä tapahtunut. Yhtään mukulanalkua en mullan alta tavoittanut - vain pelkkää ns. varsistoa toisiinsa yhdistävää rihmastoa varsien alla. Toki kasvuaikaa on vielä jäljellä, mutta eikö tässä vaiheessa jo jotain kasvua pitäisi tapahtua muuallakin kuin varsissa? Nehän erittäin laajalti rehottavat valtoimenaan ja korkeutta niille tulee valehtelematta ainakin se kymmenisen senttiä viikossa.

Juttuhan on nyt niin, ettei google kerro asiasta juuri halaistua sanaa. Turhauttaa, että netti tarjoaa tietoa jos vaikka millaisiin muihin vähemmänkin tarvittaviin pulmiin ja kysymyksiin, mutta perunan kehitysvaiheista ei löydy juuri muutamaa lausetta enempää. Yritän nyt lohduttautua sillä, että kasvuaikaa tosiaan on jäljellä, mutta pahoin pelkään että tämän kesän osalta sato taisi mennä lopullisesti persiilleen ja jotain täytyy ensi kesänä koittaa tehdä toisin.

Vaikka toinen erä siemenperunaa pääsi multaan kuukauden ensimmäistä myöhemmin, alkaa se kohta kiriä kiinni ekaa satsia varsikasvussa. Lämpimät kelit lienee olleet edesauttamassa asiaa. Ja idätys ennen istutusta. Siemenperunan idätystä peräänkuuluttavat monet, tai oikeastaan lähes kaikki perunankasvatussivustot, sillä se aikaistaa satoa. Jos joku tietää jotain varhaisperunan mukulankehitystahdista, olisin kovin kiitollinen tiedoista :)

Jäädään seuraamaan tilannetta. Yritän päivitellä näiden kuulumisia taas heti kunhan uutta ilmenee. Nyt voidaan vain odotella ja ristiä sormet ja varpaat ettei istutus- ja kasteluvaiva menisi ihan kokonaan hukkaan...

Mikä minusta tulee isona - romaani

Viime perjantai oli päivä, jolloin pitkä odotukseni päättyi, ja sain meneillään olleet opintoni lopullisesti päätökseen. Tai itseasiassa sain kaiken jokaista kurssia ja tenttiä myöten valmiiksi jo huhtikuun puolivälissä, mutten osannut ajatella sen kaiken todella olevan ohi ennen kuin sain lopulliset yo-tulokset käsiini. Vasta nyt tunnen itseni valmistuneeksi ja opintoni päättäneeksi. Nyt, kun on lopultakin sataprosenttinen varmuus siitä, että olen päässyt ylioppilaaksi.

Olo on huojentunut jo siitäkin syystä, että olen nyt saanut tämän välietapin selväksi ja pois alta, ja pääsen keskittymään siihen mitä todella haluan tehdä. Ilman ylioppilastutkintoa siihen pääseminen olisi ollut lähestulkoon mahdotonta. Ja voin toki hyvillä mielin todeta itselleni ne positiiviset sanat: Sinä pystyit siihen ja teit hyvän työn. Onhan tämä tärkeä saavutus, josta sopii olla onnellinen.

Alunperin lähdin suorittamaan lukio-opintojani yliopisto-opintojen vuoksi - varmistaakseni, että ovet sille olisivat mahdollisimman avoinna. Ehkä ylioppilaaksi olisi voinut lukea jo hieman aiemminkin, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Ihminen ei aina välttämättä ole peruskoulun päättyessä perillä siitä, mitä tulevaisuudeltaan pohjimmiltaan toivoo - ja siksi on hyvä, että opiskella voi lähestulkoon mitä tahansa missä iässä tahansa. Siksi meillä on esimerkiksi aikuislukiot ja muita hienoja mahdollisuuksia monimuoto-opiskeluun, jotka mahdollistavat alanvaihdon ja muun opiskelutarpeen tyydyttämisen aikuisiälläkin tarvittaessa vaikkapa työn ohessa.

Peruskoulun jälkeen ajattelin, että pelkkä ammattikoulu riittää mainiosti. Minulla ei silloin tainnut olla niin sanottua unelma-ammattia vahvana mielessä - joskin ajatukset risteilivät tarttumaan vähän milloin mihinkin työnsarkaan, ja elin muutoinkin sellaisessa hällä väliä-ajatusmallissa, että jos nyt jotain töitä joskus saa niin ihan sama mitä se on, ja jos ei niin ei sekään ole niin paha. Nyt kun tarkastelen jälkeenpäin silloista itseäni arvoineni ja suhtautumistani asiaan, en tunne siitä enää lainkaan minua, vaan näen joskus kauan sitten elämääni eläneen huithapelin, joka oli aivan kuutamolla kaikesta. Toisaalta, kuinka moni alle parikymppinen on vielä täysin selvillä siitä mitä tulevaisuudeltaan tahtoo? Tuskin valtaosa ainakaan...

Itse kasvoin ja kypsyin vasta hieman myöhemmin siihen (mielestäni) järkevämpään ajatteluun. Että jotakin täytyy tehdä, jolla elättää itsensä ja perheensä, täytyy ottaa itse vastuu toimeentulostaan koska siihen kaikki rahkeet ovat olemassa. Minussa heräsi kunnianhimoa ja tahtoa pärjätä tosissaan - mikä tahansa ei riitä, vaan haluan haasteita, parasta mahdollista koulutusta ja osaamista, lopulta ymmärsin, että haluan korkeakoulututkinnon ja haastaa itseäni jo sitä kautta. Ja myöhemmin työelämässä, se kaikki vain on alkanut tuntua sitä tärkeämmältä, mitä lähemmäs uusien opintojen alku hiipii.

Jossain kohtaa hieman ennen lukiota ja sen aikanakin koin hankalana sen, että oli useampi asia, jotka minua kiinnostivat ja ne kaikki ovat kiintoisia toki edelleen. Vahvana ykkösvalintanani oli kauan markkinointi- ja mainosala, jota suunnittelin lähteväni opiskelemaan joko ammattikorkeaan tai yliopistoon kauppatieteiden maisteriksi markkinointiin suuntautuen. Vaikka kilpailu alalla on kova, en antanut sen häiritä - kyllä minä töitä saisin kun vain olisin sinnikäs.

Jo ammattikoulua peruskoulun jälkeen aloittaessani haudoin mielessäni psykologian opintoja. Haudoin pitkään ja hartaasti. Se oli ainoa työhön ja opiskeluun liittyvä haave, jota ajattelin ja halusin tosissani. Lykkäsin sitä kuitenkin aina kerta toisensa jälkeen pois mielestä, koska vielä silloin ajattelin ettei minusta ole yliopisto-opiskelijaksi, enkä muutenkaan kestäisi työn henkistä rankkuutta. Annoin olla ja ajelehdin oman tietämättömyyteni ja haparoivien ajatusteni aallokossa. Välillä psykologia yritti puskea pinnalle, mutta hetken sitä makusteltuani jätin sen taas...

Mutta sitten tuli lapsettomuus. Ja tuli kesä vuosi taaksepäin. Tai kevät, en enää muista. En oikein vieläkään osaa sitä sanoin selittää, kuinka heräsin ja nousin pois niiden aaltojen seasta. Vaikka olen käynyt elämässäni läpi monia vaikeita asioita, asettui kaikki tämä vasta lapsettomuuden myötä pysyvänä, vankkumattomana päätöksenä uomiinsa. Eikä ajatus psykologin ammatista enää painunut pois, en edes yrittänyt saada sitä vaikenemaan. Miksi olisin tehnyt niin.

Olen aina ollut kiinnostunut tunne-elämään liittyvistä kiemuroista ja ihmismielestä. Siitä, kuinka mieli toimii, mitkä asiat saavat sen toimimaan milläkin tavoin ja mikä kaikki vaikuttaa ihmisen käytökseen, psyykkiseen kehitykseen... Mikä tekee ihmisestä sellaisen kuin hän on. Mitkä osat aivoissa vastaavat mistäkin toiminnasta ja mitä pään sisällä tapahtuu. Minua on kiinnostanut mielenterveydelliset asiat, poikkeavuudet, sairaudet. Ehkä kiinnostus on lopulta syntynyt, kun olen tähän asti elämässäni kohdannut jo niin monenlaisia ihmisiä, erilaisia elämäntilanteita ja kohtaloita. Olen jo lapsena nähnyt ja kuullut monenlaista. Tähän asti olen tyytynyt lukemaan tästä kaikesta vain harrastuksenani, vapaa-ajallani silloin kun siihen on ollut aikaa. Mutta nyt se ei enää riitä.

Olen liian monta kertaa nähnyt, kuinka psyykkisten ongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä ja heidän hätäänsä ei oteta vakavasti. He eivät saa apua eikä heitä usein ymmärretä. Kun kyseessä on jokin yleinen kriisi, kuten läheisen sairaus tai kuolema, onnettomuus tai muu sellainen vaikea elämäntilanne, josta yleisesti puhutaan estoitta ja häpeilemättä, ja jota on vaikea mieltää itsestä johtuvaksi, löytyy usein helposti joku taho joka osaa kohdata avuntarvitsijan oikein, joko lähipiiristä tai jostakin kauempaa. Mutta silloin, kun kyseessä on esimerkiksi ahdistuneisuushäiriö, masennus joka ei välttämättä ole seurausta yhdestä tietystä tapahtumasta elämässä vaan voi olla monen suuremman tai pienemmän asian summa joita edes sairastunut ei välttämättä itse osaa selkeästi nimetä, tai puhuttaessa esimerkiksi tahattomasta lapsettomuudesta, syömishäiriöistä tai jostakin sellaiseen joltakin osin kuuluvasta epätyypillisemmästä ongelmasta, ja niin edelleen, eivät kaikki osaa kohdata näitä ihmisiä ollenkaan, vaan sanoillaan ja teoillaan voivat jopa pahentaa heidän tilannettaan. Liian yleinen oletus on, että ihminen voi itse parantaa itsensä muuttamalla asennettaan, kääntämällä ajatuksensa positiiviseksi ja päättämällä olla järkevä.

Ja niin monta kertaa olen ajatellut, että kunpa voisin olla toisen tukena. Muutoinkin kuin vain kuuntelevana ystävänä tai muuna läheisenä. Erityisesti silloin, kun vastaan tulee tapaus, joka joutuu tai on joskus joutunut pärjäämään yksin. Kun hoitoa ei vain ole helppo saada, tai jos joskus on käynyt niin ettei hoito vain ole tuottanut toivottua tulosta - aina kemiat terapeutin ja asiakkaan välillä eivät välttämättä kohtaa, mikä saattaa joskus tulla muuriksi ihmisen itsensä ja toipumisen välille, eikä hoitoa resurssi- tai muista syistä johtuen jatketa.

En väitä tai edes kuvittele mielessäni voivani pelastaa kaikkia. Tai että olisin täydellinen psykologi, jolta löytyy takataskustaan aina oikea ratkaisu asiaan kuin asiaan. Haluan vain työskennellä tulevaisuudessa muiden ammattilaisten mukana, ojentaa oman käteni jollekin apua tarvitsevalle johon joku halutessaan voi tarttua. Haluan omanlaisenani ammattilaisena olla osa sitä työryhmää, joka tekee äärimmäisen tärkeää työtä ihmisten hyväksi.

Pyrin aina löytämään, tai edes pohtimaan tarkoituksia asioille, joita elämässäni tapahtuu. Olen tehnyt sitä joskus myös lapsettomuuden kohdalla. Miettinyt, miksi juuri minun on pitänyt joutua tällaiseen kiirastuleen. Nyt olen ymmärtänyt, että se on ollut pakko kokea, sen on ollut pakko tulla käymään osaksi elämääni. Sillä ilman sitä en olisi ymmärtänyt mitä kohti minun täytyy lähteä kulkemaan. Tiedän etten olisi. Se sai minut ajattelemaan sitä, mihin kuulun. En minä olisi havahtunut. Se tuli elämääni ja kysyi, että joko nyt uskot, vai vieläkö poljet tuon sisälläsi jo kauan kyteneen haaveen lyttyyn ja lisätäänkö panoksia? Uskon, kyllä minä uskon vaikka olisin varmaan uskonut vähemmälläkin. Vai olisinko?

Voin jonakin päivänä olla työni kautta tukena jollekin, joka painii tämän saman asian kanssa, sitten kun olen itse selättänyt sen. Se tuntuu hyvältä ja tärkeältä. Vaikka kuulostaa typerältä sanoa, että jos ei kaikilla niin ainakin hyvin monella asialla on tarkoitus, se kuulostaa erityisen raa'alta varsinkin silloin kun sen kuulee jonkin vaikean asian äärellä. Mutta en voi muuta kuin taipua toteamaan, että niin. Minun piti kokea lapsettomuus, jotta osasin valita oikean suunnan. Se on juuri se syy, miksi olen käynyt läpi tätä kaikkea. Ei tämä helppoa ole - ei missään tapauksessa, eikä löytynyt hyvä tarkoitus tee siitä yhtään sen nautinnollisempaa. Mutta tiedän nyt miksi se tuli, se sai minut oikealle tielle ja kaistalle.

Aloitan taipaleeni heti syksyllä avoimesta yliopistosta. Suoritan siellä joitakin perusopintoja, sen verran kuin ensi kevääseen mennessä ehdin niitä tehdä. Haen keväällä tutkintopuolelle joko yhteishaun tai avoimen väylän kautta, en ole vielä päättänyt kumpi olisi parempi vaihtoehto.

Opintopolku on pitkä ja vaativa, mutta olen päättänyt tehdä sen. Kun kirjojen äärellä tai luentosalin penkissä iskee vaikea hetki, muistan miksi pänttään, luen ja kuuntelen. Ajattelen töihin liittyvää tavoitettani. Vaikka sitä suurinta johon askel askeleelta tähtään - omaa mielenterveyspalveluita ja terapiaa tarjoavaa klinikkaa sitten joskus, se olisi niin mieletön juttu.

En enää ajattele, että entä jos minulle syntyisi vauva. En halua ajatella sitä etten pettyisi niin pahasti, vaikka petyn tietysti kuitenkin jos ivf ei tuottaisi tulosta. Mutta jos, jos ja jos, jos hän saapuisi tässä näinä vuosina, tiedän asioiden järjestyvän silloinkin. En pelkää, en stressaa enkä ole edes huolissani. Luotan siihen että elämä kyllä siinä hetkessä varmasti kantaa, ja pystyn järjestämään arkemme niin, ettemme hän, eläimet tai minä, eivätkä myöskään opintoni jää hunningolle. Tiedän ja tunnen sen jo nyt ja uskallan heittäytyä mukaan kun elämä kuljettaa. Mutta se on se jos. Jos, jonka perässä on suuri kysymysmerkki. Siihen asti mennään nykyisellä kokoonpanolla ja sumplitaan asiat sen mukaisesti :)

Toivon rohkeutta juuri sinulle

Viime päivinä räpsityt kuvat tässä lähistöllä kesään hiljalleen heräilevästä luonnosta piristävät ja elävöittävät tätä postausta. Ja ehkä vielä seuraavaakin :)

Liityin muutama viikko taaksepäin Facebookissa lapsettomien yhdistys Simpukan omaan ryhmään, joka on tarkoitettu ensimmäistä lastaan toivoville pareille ja yksineläville, siis kaikille jotka syystä tai toisesta käyvät läpi tahatonta lapsettomuutta. Olen moneen kertaan harkinnut Simpukan vertaistukiryhmiin osallistumista, sekä netissä tapahtuvan keskustelun että livetapaamisten muodossa. Se on kuitenkin aina jäänyt vain ajattelutasolle. Nyt, kun Facebookin ryhmä tuli vastaan tavallaan vahingossa etsiessäni Googlella jonkinlaista tukea lapsettomuuden kanssa painiskeluun, päätin että tämä on se hetki. Napsautin liittymispyynnön menemään, vastasin sen yhteydessä olevaan kysymykseen ja odotin. Kului vain muutama tunti ja minut hyväksyttiin ryhmän jäseneksi.

Syy siihen, miksi alunperin kovasti epäröin ryhmään ja ylipäätään Simpukan toimintaan mukaan liittymistä oli se, että jankkasin (liian) kauan itseni kanssa siitä, olenko niin sanotusti tarpeeksi lapseton, jotta minulla olisi oikeus olla yksi heistä, jotka asiasta todella kärsivät. Että onko minun kokemuksellani vielä asiallista puhua lapsettomuuden tuskasta sellaisten lasta toivovien kuullen, joilla on taustalla vuosien luomuyritys ja sarja rankkoja, onnettomasti päättyneitä ivf-hoitoja.

Olen mieltänyt itseni tahattomasti lapsettomaksi jo melko kauan. Olen aina ajatellut, ettei pelkkä fyysinen vika naisessa tai miehessä tai molemmissa ole ainoa syy lapsettomuudelle. Se on yksi syy, muttei ainoa oikea. Syitä on muitakin, eikä niistä kärsivä ole yhtään sen vähempää lapseton kuin ihminen, jolla jokin poikkeava seikka kropassa tai hormonitoiminnassa estää / vaikeuttaa lastensaantia. Sopivan kumppanin puuttuminen, taloudellinen vaikeus, sairaus, muulla tavoin epäsopiva elämäntilanne tai mikä tahansa sellainen syy, joka asettaa ylitsepääsemättömät tai vaikeasti voitettavat haasteet lapsitoiveen toteutumiselle, ovat lupa astua siihen tahattomasti lapsettomien joukkoon, josta voi saada apua ja tukea tavalla tai toisella vaikeaan tilanteeseen. Lupa on myös läpikäydä niitä raskaita tunteita ja ajatuksia ilman, että kukaan on oikeutettu niitä kyseenalaistamaan. On lupa sanoa se sana ääneen. Lapseton. Tahattomasti lapseton.

Olen aina tiennyt tämän ja elänyt sen mukaisesti. En ole yrittänyt kieltää tai tukahduttaa tunteitani tai väheksynyt omaa tilannettani silloin, kun olen ihan hiljaa itsekseni tai niiden ihmisten seurassa, joiden tiedän (ja tökerösti ehkä joskus ainakin luulen tietäväni vaikken oikeasti välttämättä edes tiedä) selvinneen tämän asian suhteen kivuitta. Olen pystynyt myöntämään, että olen tahattomasti lapseton eikä se siitä asiaa kieltämällä muutu. Eihän minulla ole vieläkään lasta, vaikka toivoisin sellaista eniten koko maailmassa.

Jotenkin tämän kaiken avoimesti esiin tuominen on tuntunut arveluttavalta. Nimenomaan se on tuntunut silloin aiemmin, muttei tunnu enää. Olen aina miettinyt juuri niitä ihmisiä, muun muassa niitä mahdollisia blogini lukijoita, jotka ovat olleet hoidoissa jo kauan, saamatta lasta syliinsä saakka, tai lopulta kokeneet onnensa vasta pidemmän hoitojakson ja odottamisen päätteeksi. Olen säästellyt tuntojeni purkamista julkisesti, etten loukkaisi heitä tai saisi aikaan turhautumista. En ole halunnut antaa kuvaa, että kuvittelisin oman suruni olevan suurempi kuin heillä vaikka tiedän, että osa lapsettomista on todella tarponut vaikeammilla soilla kuin minä. Tiedän omasta kokemuksestani, että vähättely satuttaa, enkä tahdo laittaa sitä kiertämään - edes vahingossa.

Toisten tunteet täytyy ottaa huomioon, mutta välillä on pakko ajatella tiettyjen rajojen sisällä myös itseään. Kaikkia vastoinkäymisiä ei voi vertailla, sillä jokainen meistä sietää asioita eri tavoin, joku enemmän ja toinen taas vähemmän, ja jokaisen kokemus on yksilöllinen.

En voi aina pelätä loukkaavani jotakuta toista kertomalla avoimesti omista tunteistani ja siitä, millaisina elämässäni tapahtuvia käänteitä milloinkin koen. Myönnän kyllä sortuvani joskus "Miksi tuo valittaa, kun se on päässyt minua helpommalla"-ajatteluun. Mutta se on osa ihmisyyttä - sitä, että oikein katkeralla hetkellä vertaa itseään muihin ja tuntee olevansa vaikeammassa asemassa. Tunteita tulee ja menee, eikä niihin aina voi itse vaikuttaa - eikä toisaalta tarvitsekaan. Omien tunteidensa patoaminen ei pidemmän päälle tiedä hyvää, ja on vain ihmiselle itselleen terveellistä ja helpottavaa osata sanoittaa tunteensa ja ennen kaikkea hyväksyä ne, tuntea niitä ja antaa itselleen lupa myös negatiivisiin ajatuksiin.

Kun ajattelen järjellä, silloin kun mieli on tyyni, ymmärrän etten voi tietää kuka mitäkin lopulta on kokenut. Ymmärrän, että totta tosiaan jokaisen kokemus on yksilöllinen enkä koskaan pohjimmiltani luokittele ketään meistä oman intuitioni mukaan kevyesti eteenpäin tanssahteleviin, syvempien vesien alla viimeisillä voimillaan rypeviin tai johonkin siltä väliltä. Se ja kaikki muut negatiiviset ajatukset ovat vain osa tätä tunnemyrskyä, jonka pyörteissä vellon juuri nyt ja yritän saada pidetyksi edes pääni pinnalla etten hukkuisi ihan kokonaan...

Simpukan ryhmään liittyminen on tehnyt minulle hyvää, ja se on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni vähään aikaan. Siellä on ihmisiä, jotka käyvät tätä samaa läpi omien kokemustensa ja elämäntilanteidensa kanssa, jokainen kuitenkin yhtälailla arvokkaana jäsenenä ryhmässä. Olen huomannut, että ilmapiiri ja yhteishenki on ihanan lämmin ja asiallinen, jokainen saa tukea sitä tarvitessaan enkä ole vielä tähän mennessä nähnyt yhdessäkään viestiketjussa ainuttakaan ikävää tai ajattelematonta kommenttia.

Koin äitienpäivänä surua tyhjästä sylistäni kaiken sen hehkutuksen ja äitiyden ihanuuden keskellä, jota tuli joka tuutista koko viikonlopun TV-uutisia myöten. Kirjoitin asiasta ryhmään että olo vähän helpottuisi. Ja helpottihan se, sain ihania tsemppiviestejä ja tunsin ensimmäistä kertaa, että tilanteeni todellakin ymmärretään ja tavallaan on lähellä ihmisiä, jotka haluavat antaa tukeaan sen minkä ehtivät ja pystyvät. Kyllä vertaistuki vaan on se paras tuki asiassa kuin asiassa.

Ryhmässä oli pyyntönä, että jokainen uusi jäsen kirjoittaisi jotakin itsestään, vaikka vain jonkin lyhyen viestin verran. Kirjoitin keskipitkän tekstin itsestäni ja tilanteestani (kirjoittaminen lähtee aina ihan lapasesta ja lyhyet tekstit eivät selvästikään ole vahvinta alaani :)). Loppuun minun oli pakko varovasti kertoa ymmärtäväni, ettei tilanteeni ole niin vaikea kuin osalla muista, mutta että kuitenkin koen lapsettomuuden vahvasti kuuluvan nyt elämääni. Eräs viestiäni kommentoinut nainen kirjoitti, ettei minun pitäisi lainkaan vähätellä tilannettani - aina löytyy joku, jolla menee huonommin. Oikeastaan se oli käänteentekevä hetki, jolloin ymmärsin voivani olla avoimempi, eikä minun tarvitse peitellä tai vähätellä tätä näinkin suurta asiaa, vaan voin kirjoittaa siitä hyvillä mielin myös tulevaisuudessa.

Toivon rohkeutta myös muille. Juuri sinulle joka mietit, mitä voit tai et voi puhua, ajatella ja tuntea. Millainen saat tai et saa olla. Mikään asia ei ole niin yksioikoinen, että se kulkisi aina saman kaavan mukaisesti yleisten, mieliimme sitkeästi pinttyneiden käsitysten kanssa. Jokainen elämäntilanne, sairaus, vamma, suru, huoli, murhe, ongelma - ratkaistu tai ratkaisematon, pelko... Kaikilla niillä on olemassa jokin yhteinen nimi, kullakin omansa, mutta sisältö on harvoin täysin sama. Jokaisessa on jotakin erilaista, omanlaistaan ja sellaista mitä muilla ei ole. Ajattele, tunne, puhu ja kuuntele itseäsi. Ole armollinen itsellesi, avaa tilannettasi rohkeasti ja käsittele sitä sillä juuri sinulle parhaiten sopivalla tavalla, tietenkin muita ihmisiä vahingoittamatta. Älä tartu ympäristösi vähätteleviin lauseisiin, vaan luota siihen miltä juuri sinusta tuntuu, ja millaista tukea koet tarvitsevasi. Itselleen täytyy antaa aikaa ja tilaa, ja elämä käy keveämmäksi kun löytää keskustelukumppanin tai useamman, joiden kanssa voi saavuttaa sen oikean yhteyden, jotta asioita on helpompaa selvittää.

Ihanaa kesän odotusta ihan jokaiselle teille! Yritän piakkoin palailla asiaan seuraavaksi opintomietteiden merkeissä. Siihen asti: Nauttikaa auringosta ja lämmöstä, syökää jäätelöä ja voikaa hyvin :)

Kasvaa ja rehevöityy - ensimmäinen kurkistus parvekepuutarhan antimiin

Tänä vuonna aloitin istutuspuuhat ajoissa. Viime kesän pienistä epäonnistumisista oppineena (istutin osan kasveista hieman liian myöhään eivätkä kaikki ehtineet tuottaa satoa) kävin puutarhahommiin käsiksi jo huhtikuun puolivälissä. Yöt alkoivat olla tuolloin suhteellisen lämpimiä, ja koska lasitetulla parvekkeella mahdollinen yöpakkanen ei kasveihin aivan niin tujusti pure kuin maahan istutettaessa, kävin luottavaisin mielin multien ja siementen kimppuun.

Kasvattelen hyvin harvoin ns. koristekasveja. Olen kyllä kauan aikaa haaveillut suuresta ruusupenkistä parvekkeella ja viitisen vuotta taaksepäin siellä viihtyi muratti ja rönsylilja, mutta aina se kaikki muu on vain jäänyt - hyötykasvit ovat vieneet mennessään. Mikä onkaan sen ihanampaa kuin herkutella kesäisin oman puutarhan antimilla :) Lajikkeet ovat joka kesä aikalailla samat joitakin vuosittain vaihtuvien mieltymysten mukaisia muutoksia lukuunottamatta. Niinpä tällekin kesälle valikoitui suurin osa niistä tutuista ja turvallisista, joita aina kaupan vihanneshyllyistä ostoskoriini talvisin keräilen. Viime kesäinen kirsikkatomaatti vaihtui tänä keväänä perunaan, ja herneet ja kurkut jätin tällä kertaa istuttamatta. Sipuli on uusi juttu, katsotaan kuinka se parvekeympäristössä viihtyilee. Tomaattia olisin mieluusti kylvänyt, mutta etsimääni kirsikkatomaattilajiketta ei ollut Honkkarista saatavilla ajankohtana jolloin ostoksia tein. Ehkä sen vielä tämän kesän satsiin ehtisi jos olisi oikein nopea, mutta viimeistään ensi kesänä... Onneksi mulla on suurikokoinen parveke, jonne kyllä mahtuisi vaikka ja mitä.

Mitä sitten puutarhaan kuuluu tässä vaiheessa kevättä?

Ensimmäinen kuva 27. huhtikuulta ja toinen on räpsäisty tänään 6. toukokuuta. Kaikki postauksen kuvat on otettu salaatin kanssa samalla aikataululla. Istutin viime kesältä jääneet salaattisiemennauhat parvekelaatikkoon. Näistä piti pussin kyljessä olevan selostuksen mukaisesti tulla keräsalaattia, mutta ei tämä koskaan kerään muotoutunut. Enemmänkin sanoisin tämän olevan lehtisalaattia, mutta oikein maukasta ja rapsakkaa kuitenkin :) Harmikseni en muista lajikkeen nimeä, mutta viime kesänä istutin tätä muistaakseni pariin otteeseen. Tämä on hyvin nopeakasvuinen ja satoisa lajike.

Hoidin tosiaan tämän kevään siemenshoppailut Hong Kongin tarjonnasta, joka on ainakin omiin tarpeisiini oikein riittävä ja valikoimasta löytyy varmasti jokaiselle jotakin. Sipulit bongasin vähän sattumalta, joten niidenkin kasvattelua jo pidemmän aikaa mielessä pyöritelleenä nappasin ne mukaani. En erityisemmin ollut tutustunut sipulin kasvatukseen ennalta, ja vasta kotona, kun sipulit olivat jo mullassa aloin googletella asiasta enemmän. Erilaisia kasvuohjeita ja muita aiheeseen liittyviä juttuja selatessa tuli vähän sellainen tunne, että näinköhän tästä hyvä tulee. Sipuli tuntui vaativan vähän sitä sun tätä; tietyntyyppisen maaperän / mullan, ne tulisi peitellä noin 20 cm syvyyteen mullassa jne - useista artikkeleista sain mielikuvan että onnistuneessa sipulissa on erityisen paljon tärkeitä huomioonotettavia asioita, ja aloin jo olla sitä mieltä, ettei sieltä mullasta välttämättä mitään koko kesänä pilkistele. Vaan kuinkas ollakaan nyt ollaan jo näin pitkällä. Lopputulosta on vaikea ennustaa eikä minulla ole mitään käsitystä siitä miltä sipulin kuuluisi valmiina näyttää / tuntua, mutta alku näyttää ihan lupaavalta. Pienikin sato olisi jo voitto :)

Ehdoton kestosuosikkini on basilika, joka kuuluu aina osaksi parveketta... Salaateissa, kastikkeissa, erilaisten ruokien muuten vain koristelussa... Tämä nyt vain on täydellinen yrtti, jota on aina oltava perusvarustuksena kaapissa joko tuoreena tai kuivattuna.

Kuukausimansikka on melko hidaskasvuinen, sen itämisaika on noin 35-50 vuorokautta. Mut hiljaa hyvä tulee. Toivoisin runsasta satoa, mutta ensimmäisenä kesänä näillä tuskin pakastinta täytellään. Parvekelootasta poimitut pienetkin maistiaiset riittää mainiosti.

Perunan parvekekasvatuksesta ja sen helppoudesta on netti pullollaan erilaisia uutisia ja artikkeleita. Kiinnostuin tästä jo viime kesänä, mutta olin liikkeellä liian myöhään enkä enää siemenperunaa löytänyt. Nyt ostin 10 kg Timo-lajikkeen siemenperunaa ja peittelin ekaan satsiin 5 kg mollukoita kahteen Biolanin
Valmiiseen kasvusäkkiin,
joka sisältää mullan ja lannoitteen koko kesän tarpeisiin. Kasvusäkki on todella yksinkertainen tapa huolehtia kasvien riittävästä ravinteesta ja lannoitteesta, sillä ainoa mitä itse tarvitsee muistaa on säännöllinen kastelu. Se on sopiva valinta myös aloittelijalle, mikäli kasvien lannoittaminen ja mullan ravintopitoisuusasiat mietityttävät. Kuten näkyy, perunakin viihtyy kasvusäkissä loistavasti - tai ainakin varsien kasvu on lähtenyt käyntiin ripeästi, mutta mitä mullan alla tapahtuu, se nähdään sitten kesäkuun puolivälin paikkeilla. Silloin teen ensimmäisen perunannoston ja istutan toiset viisi kiloa kasvamaan, josta satoa on odotettavissa elokuulle :)

Tämän kaiken lisäksi parvekkeella on tuloillaan myös chili ja paprika, jotka hiljalleen kehittävät satoa omissa ruukuissaan. Niistä ei vielä ole kuvia, mutta kunhan ne saavat vähän taimiinsa lisäpituutta laitan nekin tänne näkyville. Viime kesänä chili yllätti positiivisesti melko runsaalla palkomäärällä, mutta paprika valitettavasti oli myöhässä, ja kylmät ilmat saapuivat ennen kuin se ehti tuottaa hedelmää vaikka ensimmäiset maistiaiset olivat jo lähellä. Toivotaan että tänä kesänä käy toisin :)

Toinen leikkauskertomus

Siitä on vierähtänyt pian vuosi (ja taas on pakko vähän kauhistella ajan kulua... Miten se voi liitää ohi niin ettei meinaa huomata, kun tuntuu että tämäkin tapahtui viikko sitten...), kun löysin pienen nuppineulanpään kokoisen pahkuran Kalevin kuonosta läheltä vasenta silmää. Sitä ihmeteltiin kesän yli, kunnes käytin sen varmuuden vuoksi lääkärissä täällä Helsingissä. Tuolloin lääkäri ei osannut tarkkaan sanoa mistä kuhmussa oli kyse, mutta uskoi sen hyvänlaatuiseksi. Mutta koska se oli pelkkä veikkaus, en saanut mielenrauhaa. Hän ohjasi meidät toiselle lääkärille. Hyvä kuitenkin että lääkärin pakeilla kävimme, koska jo siellä huomattiin hyvissä ajoin herran hampaistossa kehittyvä syöpymä. Myös sen tiimoilta tarvittiin toisen lääkärin konsultaatiota sekä eläinklinikkaaa, jossa olisi mahdollista poistaa jo vahingoittunut purukalusto.

Hetken pähkäilin ja päätin kiikuttaa kissan Joensuuhun tutulle eläinlääkärille, jossa kävimme aina tarpeen tullen Joensuussa asuessani. Joka tapauksessa olin syksyn korvalla sinne menossa, niin miksi ei hoidettaisi kaikki ja kerralla sekä mulle että kissalle tutussa paikassa.

Ensimmäisellä reissulla lopulta vain nappastiin irti kolme hammasta. Uoleviahan kiusaa sama hammassyöpymä, mut hän selvisi tällä kertaa yhden hampaan poistolla. Tuolloin eläinlääkäri oli sitä mieltä, että patti leikataan vasta jos / kun se alkaa kasvamaan, koska se todella oli hyvälaatuinen kasvain, turvonnutta sidekudosta - ei sen kummempaa.

Hissuksiin viime lokakuun ja juuri vietetyn pääsiäisen välillä patti alkoi saada kokoa. Maaliskuun alkupuolella otin uudelleen yhteyttä tuttuun ja turvalliseen Joensuun eläinklinikkaan ja varasin leikkuuajan. Pelkohan oli - siis ainakin itselläni - se että pian kasvain levittää itsensä silmään ja sit käy huonosti. Matkusteltiin koko poppoo hieman ennen pääsiäistä kotikonnuille ja vihdoin ja viimein päästiin eroon tuosta kuhmusta, joka tosiaan osoittautui hyvälaatuiseksi eikä sinänsä ollut vaarallinen, joskin toki se omaa mieltäni usein painoi, Kallehan ei siitä missään kohtaa kasvaimen elinkaarta ollut moksiskaan.

Kotona vielä onnellisen tietämättömänä tulevasta.

Tikeissä oli sulateltavaa, kaulurista puhumattakaan...

Onhan se nyt ihan reppana.

Olin aivan varma ettei kauluri pysy päässä tikkien poistoon asti. Ensimmäiset pari tuntia heräämisestä olivat pelkkää repimistä, sähinää ja murinaa sen minkä pystyi. Askel oli vielä melko kömpelö nukutuksen jäljiltä. Siinä ei paljon muuta jaksanut kuin makoilla, kaikki olemassa olevan energian rippeet kuluivat protestin ylläpitämiseen.

Vatsanseutu ei oikeesti ole noin iso miltä se ehkä kuvassa näyttää...

Kaikki sujui hyvin ja lääkäri tsekkasi samalla käynnillä, että hammastilannekin näyttää tällä hetkellä hyvältä. Kaulurin oli käytössä 10 päivän ajan jonka jälkeen siitä alkoi koitua ongelmia: Syöminen ja juominen loppui ja vakava nestehukka oli lähellä. Ruiskujuottaminen ja apteekin ravintotahna pelastivat pahimmalta, mutta poika alkoi olla kovasti apaattinen ja masentunut. Sitä yhdessä kohtaa kyyhöttämistä ja vaisua olemusta oli vaikea seurata vierestä. Lääkäri oli jostain syystä ajellut karvat kaulan alta, ja kauluri pääsi hankaamaan kaulanahan auki mikä aiheutti kipua, pienen märkimisreaktion ja surkean naukaisun aina kun kaulaan kosketti. Joten luovutin ja riisuin kaulurin muutamaa päivää ennen tikkien poistoa. Ja kissa virkosi niiltä sijoiltaan: Ruoka ja juoma alkoi upota ja mikä tärkeintä, pääsi taas peseytymään ja kyllä sitä sitten nuoltiinkin itseään koko loppuilta. Tikit saivat olla rauhassa loppuajan, niistä kissa ei ollut missään vaiheessa kiinnostunut.

Luna kävi tekemässä tuttavuutta kissojen kanssa. Harmi ettei saatu kuvia noista hetkistä. Kohtaaminen sujui yllättävän hyvin. Kalevi pysytteli hieman kauempana, Uolevi rohkeasti uskaltautui kuonot vastakkain kuin eivät koskaan olisi erossa olleetkaan mistä me kaikki oltiin positiivisesti ihmeissämme ja ihan ymmyrkäisinä :) Olisko se tuo Lunan ihana lelukoiramainen olemus, eihän sille voi mitenkään päin pörhistellä :)

Kaikki ennallaan.