Viime perjantai oli päivä, jolloin pitkä odotukseni päättyi, ja sain meneillään olleet opintoni lopullisesti päätökseen. Tai itseasiassa sain kaiken jokaista kurssia ja tenttiä myöten valmiiksi jo huhtikuun puolivälissä, mutten osannut ajatella sen kaiken todella olevan ohi ennen kuin sain lopulliset yo-tulokset käsiini. Vasta nyt tunnen itseni valmistuneeksi ja opintoni päättäneeksi. Nyt, kun on lopultakin sataprosenttinen varmuus siitä, että olen päässyt ylioppilaaksi.
Olo on huojentunut jo siitäkin syystä, että olen nyt saanut tämän välietapin selväksi ja pois alta, ja pääsen keskittymään siihen mitä todella haluan tehdä. Ilman ylioppilastutkintoa siihen pääseminen olisi ollut lähestulkoon mahdotonta. Ja voin toki hyvillä mielin todeta itselleni ne positiiviset sanat: Sinä pystyit siihen ja teit hyvän työn. Onhan tämä tärkeä saavutus, josta sopii olla onnellinen.
Alunperin lähdin suorittamaan lukio-opintojani yliopisto-opintojen vuoksi - varmistaakseni, että ovet sille olisivat mahdollisimman avoinna. Ehkä ylioppilaaksi olisi voinut lukea jo hieman aiemminkin, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Ihminen ei aina välttämättä ole peruskoulun päättyessä perillä siitä, mitä tulevaisuudeltaan pohjimmiltaan toivoo - ja siksi on hyvä, että opiskella voi lähestulkoon mitä tahansa missä iässä tahansa. Siksi meillä on esimerkiksi aikuislukiot ja muita hienoja mahdollisuuksia monimuoto-opiskeluun, jotka mahdollistavat alanvaihdon ja muun opiskelutarpeen tyydyttämisen aikuisiälläkin tarvittaessa vaikkapa työn ohessa.
Peruskoulun jälkeen ajattelin, että pelkkä ammattikoulu riittää mainiosti. Minulla ei silloin tainnut olla niin sanottua unelma-ammattia vahvana mielessä - joskin ajatukset risteilivät tarttumaan vähän milloin mihinkin työnsarkaan, ja elin muutoinkin sellaisessa hällä väliä-ajatusmallissa, että jos nyt jotain töitä joskus saa niin ihan sama mitä se on, ja jos ei niin ei sekään ole niin paha. Nyt kun tarkastelen jälkeenpäin silloista itseäni arvoineni ja suhtautumistani asiaan, en tunne siitä enää lainkaan minua, vaan näen joskus kauan sitten elämääni eläneen huithapelin, joka oli aivan kuutamolla kaikesta. Toisaalta, kuinka moni alle parikymppinen on vielä täysin selvillä siitä mitä tulevaisuudeltaan tahtoo? Tuskin valtaosa ainakaan...
Itse kasvoin ja kypsyin vasta hieman myöhemmin siihen (mielestäni) järkevämpään ajatteluun. Että jotakin täytyy tehdä, jolla elättää itsensä ja perheensä, täytyy ottaa itse vastuu toimeentulostaan koska siihen kaikki rahkeet ovat olemassa. Minussa heräsi kunnianhimoa ja tahtoa pärjätä tosissaan - mikä tahansa ei riitä, vaan haluan haasteita, parasta mahdollista koulutusta ja osaamista, lopulta ymmärsin, että haluan korkeakoulututkinnon ja haastaa itseäni jo sitä kautta. Ja myöhemmin työelämässä, se kaikki vain on alkanut tuntua sitä tärkeämmältä, mitä lähemmäs uusien opintojen alku hiipii.
Jossain kohtaa hieman ennen lukiota ja sen aikanakin koin hankalana sen, että oli useampi asia, jotka minua kiinnostivat ja ne kaikki ovat kiintoisia toki edelleen. Vahvana ykkösvalintanani oli kauan markkinointi- ja mainosala, jota suunnittelin lähteväni opiskelemaan joko ammattikorkeaan tai yliopistoon kauppatieteiden maisteriksi markkinointiin suuntautuen. Vaikka kilpailu alalla on kova, en antanut sen häiritä - kyllä minä töitä saisin kun vain olisin sinnikäs.
Jo ammattikoulua peruskoulun jälkeen aloittaessani haudoin mielessäni psykologian opintoja. Haudoin pitkään ja hartaasti. Se oli ainoa työhön ja opiskeluun liittyvä haave, jota ajattelin ja halusin tosissani. Lykkäsin sitä kuitenkin aina kerta toisensa jälkeen pois mielestä, koska vielä silloin ajattelin ettei minusta ole yliopisto-opiskelijaksi, enkä muutenkaan kestäisi työn henkistä rankkuutta. Annoin olla ja ajelehdin oman tietämättömyyteni ja haparoivien ajatusteni aallokossa. Välillä psykologia yritti puskea pinnalle, mutta hetken sitä makusteltuani jätin sen taas...
Mutta sitten tuli lapsettomuus. Ja tuli kesä vuosi taaksepäin. Tai kevät, en enää muista. En oikein vieläkään osaa sitä sanoin selittää, kuinka heräsin ja nousin pois niiden aaltojen seasta. Vaikka olen käynyt elämässäni läpi monia vaikeita asioita, asettui kaikki tämä vasta lapsettomuuden myötä pysyvänä, vankkumattomana päätöksenä uomiinsa. Eikä ajatus psykologin ammatista enää painunut pois, en edes yrittänyt saada sitä vaikenemaan. Miksi olisin tehnyt niin.
Olen aina ollut kiinnostunut tunne-elämään liittyvistä kiemuroista ja ihmismielestä. Siitä, kuinka mieli toimii, mitkä asiat saavat sen toimimaan milläkin tavoin ja mikä kaikki vaikuttaa ihmisen käytökseen, psyykkiseen kehitykseen... Mikä tekee ihmisestä sellaisen kuin hän on. Mitkä osat aivoissa vastaavat mistäkin toiminnasta ja mitä pään sisällä tapahtuu. Minua on kiinnostanut mielenterveydelliset asiat, poikkeavuudet, sairaudet. Ehkä kiinnostus on lopulta syntynyt, kun olen tähän asti elämässäni kohdannut jo niin monenlaisia ihmisiä, erilaisia elämäntilanteita ja kohtaloita. Olen jo lapsena nähnyt ja kuullut monenlaista. Tähän asti olen tyytynyt lukemaan tästä kaikesta vain harrastuksenani, vapaa-ajallani silloin kun siihen on ollut aikaa. Mutta nyt se ei enää riitä.
Olen liian monta kertaa nähnyt, kuinka psyykkisten ongelmien kanssa kamppailevia ihmisiä ja heidän hätäänsä ei oteta vakavasti. He eivät saa apua eikä heitä usein ymmärretä. Kun kyseessä on jokin yleinen kriisi, kuten läheisen sairaus tai kuolema, onnettomuus tai muu sellainen vaikea elämäntilanne, josta yleisesti puhutaan estoitta ja häpeilemättä, ja jota on vaikea mieltää itsestä johtuvaksi, löytyy usein helposti joku taho joka osaa kohdata avuntarvitsijan oikein, joko lähipiiristä tai jostakin kauempaa. Mutta silloin, kun kyseessä on esimerkiksi ahdistuneisuushäiriö, masennus joka ei välttämättä ole seurausta yhdestä tietystä tapahtumasta elämässä vaan voi olla monen suuremman tai pienemmän asian summa joita edes sairastunut ei välttämättä itse osaa selkeästi nimetä, tai puhuttaessa esimerkiksi tahattomasta lapsettomuudesta, syömishäiriöistä tai jostakin sellaiseen joltakin osin kuuluvasta epätyypillisemmästä ongelmasta, ja niin edelleen, eivät kaikki osaa kohdata näitä ihmisiä ollenkaan, vaan sanoillaan ja teoillaan voivat jopa pahentaa heidän tilannettaan. Liian yleinen oletus on, että ihminen voi itse parantaa itsensä muuttamalla asennettaan, kääntämällä ajatuksensa positiiviseksi ja päättämällä olla järkevä.
Ja niin monta kertaa olen ajatellut, että kunpa voisin olla toisen tukena. Muutoinkin kuin vain kuuntelevana ystävänä tai muuna läheisenä. Erityisesti silloin, kun vastaan tulee tapaus, joka joutuu tai on joskus joutunut pärjäämään yksin. Kun hoitoa ei vain ole helppo saada, tai jos joskus on käynyt niin ettei hoito vain ole tuottanut toivottua tulosta - aina kemiat terapeutin ja asiakkaan välillä eivät välttämättä kohtaa, mikä saattaa joskus tulla muuriksi ihmisen itsensä ja toipumisen välille, eikä hoitoa resurssi- tai muista syistä johtuen jatketa.
En väitä tai edes kuvittele mielessäni voivani pelastaa kaikkia. Tai että olisin täydellinen psykologi, jolta löytyy takataskustaan aina oikea ratkaisu asiaan kuin asiaan. Haluan vain työskennellä tulevaisuudessa muiden ammattilaisten mukana, ojentaa oman käteni jollekin apua tarvitsevalle johon joku halutessaan voi tarttua. Haluan omanlaisenani ammattilaisena olla osa sitä työryhmää, joka tekee äärimmäisen tärkeää työtä ihmisten hyväksi.
Pyrin aina löytämään, tai edes pohtimaan tarkoituksia asioille, joita elämässäni tapahtuu. Olen tehnyt sitä joskus myös lapsettomuuden kohdalla. Miettinyt, miksi juuri minun on pitänyt joutua tällaiseen kiirastuleen. Nyt olen ymmärtänyt, että se on ollut pakko kokea, sen on ollut pakko tulla käymään osaksi elämääni. Sillä ilman sitä en olisi ymmärtänyt mitä kohti minun täytyy lähteä kulkemaan. Tiedän etten olisi. Se sai minut ajattelemaan sitä, mihin kuulun. En minä olisi havahtunut. Se tuli elämääni ja kysyi, että joko nyt uskot, vai vieläkö poljet tuon sisälläsi jo kauan kyteneen haaveen lyttyyn ja lisätäänkö panoksia? Uskon, kyllä minä uskon vaikka olisin varmaan uskonut vähemmälläkin. Vai olisinko?
Voin jonakin päivänä olla työni kautta tukena jollekin, joka painii tämän saman asian kanssa, sitten kun olen itse selättänyt sen. Se tuntuu hyvältä ja tärkeältä. Vaikka kuulostaa typerältä sanoa, että jos ei kaikilla niin ainakin hyvin monella asialla on tarkoitus, se kuulostaa erityisen raa'alta varsinkin silloin kun sen kuulee jonkin vaikean asian äärellä. Mutta en voi muuta kuin taipua toteamaan, että niin. Minun piti kokea lapsettomuus, jotta osasin valita oikean suunnan. Se on juuri se syy, miksi olen käynyt läpi tätä kaikkea. Ei tämä helppoa ole - ei missään tapauksessa, eikä löytynyt hyvä tarkoitus tee siitä yhtään sen nautinnollisempaa. Mutta tiedän nyt miksi se tuli, se sai minut oikealle tielle ja kaistalle.
Aloitan taipaleeni heti syksyllä avoimesta yliopistosta. Suoritan siellä joitakin perusopintoja, sen verran kuin ensi kevääseen mennessä ehdin niitä tehdä. Haen keväällä tutkintopuolelle joko yhteishaun tai avoimen väylän kautta, en ole vielä päättänyt kumpi olisi parempi vaihtoehto.
Opintopolku on pitkä ja vaativa, mutta olen päättänyt tehdä sen. Kun kirjojen äärellä tai luentosalin penkissä iskee vaikea hetki, muistan miksi pänttään, luen ja kuuntelen. Ajattelen töihin liittyvää tavoitettani. Vaikka sitä suurinta johon askel askeleelta tähtään - omaa mielenterveyspalveluita ja terapiaa tarjoavaa klinikkaa sitten joskus, se olisi niin mieletön juttu.
En enää ajattele, että entä jos minulle syntyisi vauva. En halua ajatella sitä etten pettyisi niin pahasti, vaikka petyn tietysti kuitenkin jos ivf ei tuottaisi tulosta. Mutta jos, jos ja jos, jos hän saapuisi tässä näinä vuosina, tiedän asioiden järjestyvän silloinkin. En pelkää, en stressaa enkä ole edes huolissani. Luotan siihen että elämä kyllä siinä hetkessä varmasti kantaa, ja pystyn järjestämään arkemme niin, ettemme hän, eläimet tai minä, eivätkä myöskään opintoni jää hunningolle. Tiedän ja tunnen sen jo nyt ja uskallan heittäytyä mukaan kun elämä kuljettaa. Mutta se on se jos. Jos, jonka perässä on suuri kysymysmerkki. Siihen asti mennään nykyisellä kokoonpanolla ja sumplitaan asiat sen mukaisesti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti