Matkavinkki kesälomapäiviin: Saarilan maatilamatkailu / Polvijärvi

Kerroinkin jo aiemmin, että ennen kotiin paluutani Joensuusta käytiin Polvijärvellä Saarilan maatilamatkailun pihapiirissä moikkailemassa eläimiä. Minä, sisko, hänen lapset, mummo ja tällä kertaa myös Oona pääsi mukaan.

Reissu tehtiin toiveestani koska muistin parin vuoden takaiselta kerralta, että Saarilassa eläimet olivat hyvin kesyjä ja helposti siliteltävissä aitojen raosta. Ja näin todella on, vain harvat tilan asukit ovat kauempana käden ulottumattomissa. Tämä on mulle tärkeää aina erilaisia eläinkohteita valittaessa ja niihin retkiä suunniteltaessa. Ja juuri tästä syystä en ole koskaan käynyt korkeasaaressa. Siellä ei käsittääkseni mikään eläin ole rapsuteltavissa. Jos pilvet on taivaalla oikeassa asennossa ja aurinko ei häikäise, saatan ehkä nähdä hämärästi siellä jotain kun eläimet ovat kaukana aidoista, mut koen koskettamisen ja siten kontaktin saamisen eläimeen tärkeänä ja sitä ei tapahdu ilman kosketusta, tai se ei ainakaan ole molemminpuolista. Korkeasaari on varmasti mukava ja mieluisa paikka niille, jotka katsomalla saavat siitä paljon irti, ja kyllä minäkin voin sinne pikakierrokselle mennä jos joku tarjoo :)

Käynnin jälkeen totesin taas, että tällaisissa paikoissa pitäisi päästä käymään useammin. Näiden silittely ja seuraaminen on niin ihanaa ja terapeuttista.

Saarilasta löytyy maatilan eläimiä laidasta laitaan: Hevosia, lehmiä, sikoja, ankkoja ja liuta muita lintuja, lampaita, vuohia, aasi, kaneja, marsuja, kissojakin saattaa hyvällä tuurilla tavata - ne liikkuvat ulkona vapaasti, joten aina niihin ei välttämättä törmää kuten meille tällä kertaa kävi. En ole ennen Saarilaan tutustumista tiennytkään, että lampaista, vuohista ja lehmistäkin on olemassa miniversiot. Hevoset ja minisiat oon tavannut, mutta nämä olivat ihan uusi tuttavuus. Kolmea ensin mainittua on tosiaan Saarilassa mahdollista tavata, mutta valitettavasti onnistuneita kuvia ei tällä kertaa saatu kuin minivuohesta. Saarilan pihapiiristä on mahdollista vuokrata myös rantamökkejä, jos paikanpäällä viihtyy kauemminkin - ja miksi ei viihtyisi, sillä se on kokonaisuudessaan aivan ihana maalaisympäristö :)

Osuttiin paikalle juuri parhaaseen mahdolliseen aikaan, koska päivä oli tilalla melko hiljainen eikä muita vierailijoita juurikaan ollut. Sain jutella ja lässyttää näille kaikille karvakorville ihan rauhassa ja reilusti, ei siihen lepertelymoodiin ihan kehtaa heittäytyä jos vieraita ihmisiä on siinä kuuloetäisyydellä :D Luultavasti hiljaisempi päivä johtui sateesta, joka näytti koko ajan ihan pian alkavan, muttei sittenkään... Saatiin jossain vaiheessa kierrellä jopa auringonpaisteessa.

Oon jo kauan haaveillut, että ottaisin pienen lammaslauman lemmikiksi, jos joskus tulen muuttamaan ympäristöön, jossa niiden pito on mahdollista. Ja nyt tämä niin sanottu lammaskuume sai lisäpotkua noustakseen näiden näkemisestä. Varsinkin tuo ruskea tapaus oli todella ihmisläheinen. Annoin sille ruohoa (eläinten syöttäminen oli sallittua) ja kun aloin rapsuttamaan, se keskeytti rouskutuksen, sulki silmänsä ja kuunteli hiljaa hievahtamatta. Voiko ihanampaa olla.

Tätä olisi voinut luulla poikaseksi, mutta se on täysikokoinen minivuohi. Olisin voinut napata mukaan, aivan mielettömän valloittava ja tosi ihmisrakas tyyppi :)

Hevoset käyskenteli sähkölanka-aidan takana. Jäi vähän harmittamaan, etten päässyt siksi kunnolla niiden lähelle, vaan varovasti täytyi yrittää hipaista samettiturpaa aidan yläpuolelta käsin. Pitkällä hevostaustallani tiedän, ettei se sähkösätky kovin kivalta tunnu, joten tosi vähäiseksi jäi hevosten kanssa jutustelu. Esimerkiksi Fallkullan hevoset ovat lauta-aitojen takana ja rapsuttelu on helpompaa. Onneksi sähköttömän aidan takaa löytyi shetlanninponivarsa, jonka luona vietin pidemmän tovin.
Saarilan metsään on rakennettu myös satupolku, joka tutustuttaa lapset ja miksei vanhemmat ja muutkin aikuiset metsässä villinä eläviin asukkaisiin.

Toivottavasti saisin mahdollisuuden esitellä nämä eläimet, satupolun ja muut tilan paikat vielä joskus omille lapsilleni. Viimeistään siinä vaiheessa jos heidät saan osaksi perhettä, täytyy reissusta tehdä jokakesäinen perinne :)

Pihalla on keppihevostalli, jossa kaikki halukkaat pääsevät ratsaille ja hoitamaan keppihevosia oikeilla hevosenhoitovälineillä.

Kaikki eläimet viettivät päiviään ulkona, joten navetassa ei ollut ketään. Talvella eläimet löytyvät sieltä, ja niitä voi myös talviaikaan käydä tervehtimässä :)

Päärakennuksessa on kioski, josta saa kahvia, teetä, jäätelöä, vohveleita ja sen sellaista - lämmin ruokakin taisi olla tarjolla. Koko kierroksen lopuksi mekin istahdettiin ulkosalle nauttimaan kioskin antimista.

Oma herkkuvalinta, mangomelonijäätelöä.

Todellakin voin suositella tätä paikkaa ihan kaikille ikään ja kokoon katsomatta :) Kannattaa mennä käymään vaikka vähän kauempaakin. Itse jo odottelen seuraavaa reissua, täällä eläinten keskellä maalaismilljöössä mieli lepää :)

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen vanha avautuu uudelleen

Nyt on yksi ovi vauvanyrityshommissa kokeiltu ja lopullisesti suljettu. Uutta availtaneen hiljalleen, tai oikeastaan palataan vaihtoehdosta B takaisin siihen A-kohtaan, josta alunperin liikkeelle lähdettiin.

Lähes heti eilisen postauksen täällä julkaistuani luin luovuttajalta tulleen viestin. Hän oli käynyt siemennesteanalyysissa jo nyt heinäkuun puolella sen jälkeen, kun olimme viimeksi olleet yhteydessä. Tulos oli lohduton: Hänen siittiöillään hedelmöittyminen on hyvin vaikeaa, eikä luovutuksia kannattane enää jatkaa. En yksityisyyssyistä käy läpi tuloksia sen enempää, mutta raskaaksi tuleminen olisi epätodennäköistä ja näin ollen päätettiin lopettaa yhteinen yrityksemme asiassa. Viidettä kertaa hänen kanssaan ei siis tullut, vaikka ovulaatio häämöttää jo ihan parin päivän päässä.

Tottakai tulos tuntuu pahalta. En ole pahoillani vain itseni, vaan myös hänen puolestaan. Eivät sellaiset uutiset varmasti ole mitään mukavaa kuultavaa siitäkään huolimatta, ettei hän yrittänyt lasta itselleen. En voi ymmärtää, miten tässä kävi näin huono tuuri. Olin löytänyt kaikin puolin sopivan luovuttajan, joka oli todella sitoutunut tähän ja halusi vilpittömästi olla minulle avuksi. Häneltä löytyi joustoa aikatauluissa ja hän oli aina valmiina tulemaan juuri silloin kun kroppani oli vastaanottavaisimmillaan ja raskautumisen mahdollisuutta ajatellen niin sanotusti parhaassa iskussa. Eikä hän missään vaiheessa suhtautunut epäillen tai ennakkoluuloisesti, vaikka tiesi varsin hyvin näkövammastani, vaan piti lastensaantiani aivan yhtälailla normaalina ja hyväksyttävänä asiana kuin kenen tahansa muunkin toivetta vanhemmuudesta. Tällaisia ihmisiä on oikeasti vaikea löytää, joiden kanssa koko paketti rullaa kokonaisuudessaan näin loistavasti.

Mutta nämä ovat asioita, joille ei kukaan voi mitään. Tämä ei ole missään tapauksessa hänen vikansa, enkä ajattele pahaa vaikkei hän ollutkaan ennen luovuttajaksi lupautumistaan tarkistanut edellytyksiään siihen. Arvostan hänen apuaan ja sitä, kuinka hän omistautui tälle projektille. Tuntuu vain ikävältä, että menetin tavallaan yhden mahdollisuuden tulla äidiksi - vaikka kyllähän klinikalle paluu on pyörinyt jonkin aikaa mielessä.

Tuntuu kamalan julmalta ja kylmäsydämiseltä sanoa, että onneksi vika ei löytynyt minusta, sillä en toivoisi kenellekään kannettavaksi sellaista tietoa ja taakkaa. Tai mistä sen tietää vaikka omissa soluissanikin olisi häikkää, tai kohdussa tai munasarjoissa. Mene ja tiedä, oletan niiden kuitenkin olevan ihan ok, koska luultavasti munasoluja on joskus hedelmöittynyt klinikan siittiöillä eikä siellä puolen yrityksiä ole takana kovin montaa, joten on turha maalailla kauhukuvia täysin toimimattomasta kropasta. Kyllä tässä tapauksessa raskauden alkamattomuus taisi olla kiinni siittiöiden laadusta. Toki toivo ja uskokin nyt elää, että ihan "virallista kautta" luovutetuilla siittiöillä raskaus voisi varmasti alkaa. Olen tavallaan siis helpottunut, että syy tai ainakin osa sitä on nyt selvitetty, ja voin jatkaa tästä uusin eväin eteenpäin.

En ole silti luopunut ajatuksesta käydä verikokeissa tsekkaamassa, että kaikki on niiden osalta kunnossa. Soittelen tässä piakkoin klinikalle, pyydän lähetteen kunnallisen labraan jos sellainen käytäntö on mahdollinen ja mietin hoitokuvioita vasta sitten kun tulokset ovat tulleet. Nyt kuitenkin muutama välikierto mennään ilman minkäänlaista yritystä ja luulen, että se on tässä kohtaa ihan paikallaan. Saan vähän hengähtää ja keskittyä muihin asioihin. Ei ovulaation kyttäämistä eikä pettymyksiä. Se tekee varmasti hyvää. Uusin voimavaroin voin sitten taas palata klinikalle tuttujen hoitajien ja lääkäreiden luokse jatkamaan unelmani toteuttamista.

Näin muutama yö sitten unta, jossa olin synnyttämässä vissiin Kättärillä. Pelkäsin kipua, olin paniikissa enkä uskaltanut ponnistaa siitä aiheutuvan kivun pelossa. Jossain vaiheessa oli pakko ponnistaa, ja sehän sattui ja sai aikaan valtavan pakokauhun. Valitin etten pysty enkä kestä enää, etten uskalla eikä tästä tule mitään. Kätilö ojensi kätensä ja pyysi että pitäisin häntä kädestä, jos se auttaisi. Vastustelin, etten voi, koska puristan sen paniikkipäissäni rikki. Hän vain tyynesti tähän totesi, että ei se mitään, on sitä ennenkin puristettu - kyllä se kestää. Pian kuulin sanan kiireellinen sektio ja muistan pelänneeni epiduraalin laittoakin ihan hullunlailla. Retkotin leikkauspöydällä kummallisessa asennossa ja joku suihkutteli jotakin ainetta selkään. Lopulta vatsastani leikattiin ulos vauva, joka huusi hetken ja jonka sain pian nähdä ensimmäistä kertaa. Kaikki tuntui niin todelliselta. Itkin unessa onnesta, herättyäni saatoin vielä itkeä lisää - en ole aivan varma. Ehkä yhä onnesta, tai sitten surusta: Heräsin karuun, vauvattomaan todellisuuteen, eikä mitään tällaista tapahtunut, vaan tilanne on sama kuin vielä vuosi sitten.

Onhan näitä raskaus- ja synnytysunia ollut ennenkin. Jotakin erilaista tässä kuitenkin oli. Jotakin todellisempaa, jokin tietty unenomainen sekavuus oli jäänyt pois. Haluaisin ajatella tuota enneunena, mutta parempi etten takerru siihen liikaa vaan hyväksyn sen alitajunnan tuottamana harhana. Eräs ystäväni kertoi nähneensä lähiaikoina unen, jossa olin ollut synnyttämässä. Olin kieltänyt häntä tulemasta paikalle, mutta hän saapui kiellostani huolimatta synnytyssaliin. Vartijat olivat jo poistamassa häntä sieltä kunnes lopulta sanoin, että antaa sen sitten olla täällä. Poikavauva oli syntynyt. En takerru tähänkään. Nyt täytyy olla huomioimatta mitään tapahtumia, jotka mieli koettaa vääntää jonkinlaisiksi tulevasta kertoviksi merkeiksi, ja jotka todennäköisesti oikeasti ovat vain sattumaa. Ihan rauhassa nyt vaan...

Tuo saliintulokieltoni oli kyllä kieltämättä jännä yksityiskohta unessa. Olen aiemmin miettinyt paljon synnytystä ja aina pelännytkin siitä aiheutuvia kipuja. Oon pohdiskellut aina välillä sitä, kenet ottaisin mukaani jos joskus sinne asti pääsisin. Ja alkanut olemaan kannalla, että menen synnyttämään ihan yksin. Synnytys on niin intiimi ja yksityinen asia, etten välttämättä halua ketään katsomaan kun huudan ja puhkun hiki päässä, niistä muista eritteistä puhumattakaan... Olen aina pitänyt tietyt intiimijutut tosi henkilökohtaisina, ja koen esimerkiksi ihan pikaiset pienemmänkin hädän vessakäynnit inhottavina jos wc-tilassa on samanaikaisesti joku vieressä vaikka pesemässä hampaita. Toiset saattaa baarissakin pujahtaa huoletta samaan pikkuvessaan tyttöjen kesken ettei ulkopuolella tarvii yksin odottaa, mutta mun on saatava aina mennä rauhassa :) Jotenkin miellän synnytyksenkin asiaksi, johon en kaipaa ylimääräisiä silmäpareja, vaan se hoitohenkilökunnan läsnäolo on hyvä ja ihan riittävä siinä tilanteessa. Jos mulla olisi kumppani tai lapsella muuten vain isä mukana kuvioissa, se olisi toki eri juttu - en missään tapauksessa riistäisi toiselta vanhemmalta mahdollisuutta nähdä oman lapsensa syntymää jos hän olisi halukas siihen osallistumaan. Jotenkin olen ajatellut, että kun olen lasta yksin "hankkimassa", niin pusken sen myös maailmaan itsekseni.

Tosin moni lähipiirissäni, joille olen ääneen asiaa miettinyt ovat lähes poikkeuksetta jokainen sanoneet, että ota nyt hitossa sentään edes joku mukaan sinne, sä et siellä mukavasti vain makoile sängyllä suklaalevy kädessä katsomassa läppäriltä Kumman kaata :) Että saattaa tulla tarve henkiselle tuelle ja tsemppaajalle. Juu, uskon kyllä ettei sinne varsinaisesti millekään hotellilomalle mennä. No mut näitähän ehtii vielä pyöritellä varmasti melko monta kertaa, ja voi olla että ajatukseni tästä vielä muuttuu jos joskus niihin puuhiin pääsisin. Nyt siitä on helppo puhua näin, kun se ei ole ajankohtainen. Miten musta vaan tuntuu, että siihen kuluu vielä muutama tovi poikineen. Pessimisti ei pety :)

Hei hei heinäkuu!

Aika vilistää eteenpäin ihan hillitöntä vauhtia. Vasta oltiin kesäkuun ensimmäisessä päivässä: Olin juuri palannut kotiin kevään viimeisestä ruotsin tentistä ja koko kesä oli vasta alussa. Kohta voi alkaa jo pikkuhiljaa virittelemään jouluvaloja pitkin asuntoa ja parveketta valaisemaan syksyn pimeyttä. Tai paremminkin vain sytyttelemään niitä, sillä mulla ne ovat olleet paikoillaan ympäri vuoden. Turha niitä on lähteä irrottamaan kun pian joutuu taas näkemään ison vaivan kiinnitelläkseen pitkät pätkät johtoja ympäriinsä uudelleen :) Syksyssä on toki oma ihana tunnelmansa, joten otan senkin mieluusti vastaan, eikä harmita lainkaan syksyn kirpeys kun saa pukeutua kaikkeen ihanan lämpimään ja pörröiseen :)

Olin reilun viikon lomailemassa kotiseuduillani Joensuussa. Loma mökkireissuineen ja muine tapahtumineen oli pääosin rentoa ja hauskaa ajanviettoa, vaikka kävin jossain kohtaa läpi hieman apeampiakin hetkiä. Mutta koska haluan keskittyä nyt kivoihin asioihin, jätän syventymättä niihin sen enempää tässä postauksessa. Loman aikana otin vastaan seitsemännen pettymyksen vauvarintamalla, mutta sekin on nyt taas käsitelty ja odotan jo seuraavaa yritystä, mikä tapahtuu tämän viikon loppupuolella.

Pyynnöstäni mulle tuotiin tuttuun tapaan heti perille saavuttuani siskoni luota tämä karvapallo Oonalle kaveriksi ja itselleni iloksi ja helliteltäväksi loman ajaksi.
Kymmenen päivän aikana ehtii kaikenlaista. Tapasin perheeni lisäksi sukulaisia ja muita tuttuja, joita en ollut pitkiin aikoihin tavannut. Vietettiin enoni 50-vuotisjuhlia. Nukuin pääosin hyvin ja paljon. Nautin koirien seurasta. Nautin myös täysin siemauksin parin päivän ajan mökkielämästä, ja se teki niin hyvää. Todella mieli lepäsi, enkä tuntenut stressiä tai surrut asioita vaan juuri se hetki oli täydellinen, eikä mikään pakottanut jossittelemaan tai pyörittelemään suuria kysymyksiä mielessä - pääsin tilaan, jossa ne ehtisi myöhemminkin ja se tuntui hyvältä ja levolliselta. Harmi etten ehtinyt olla kauemmin, viikkokin olisi vierähtänyt järvimaiseman äärellä yhdessä hujauksessa. Saunoin pitkään, istuin laiturilla ja siemailin mangolimua, tein kasvonaamion, uin ja pesin hiukset järvivedessä (tekee hiuksille ja päänahalle todella hyvää). Nautin luonnosta ja grilliruoasta, ylipäätään ihan koko ympäristöstä sekä luonnon- ja naapurimökeiltä ajoittain kantautuvista tutuista kesäisen oleilun äänistä. Olen kyllä todella onnekas, että minulla on olemassa tämä mahdollisuus irrottautua arjesta. Jos vain suinkin vielä ennen talvea löytyy sopiva aikarakonen niin aion viettää jonkinlaisen pienimuotoisen syysloman mökillä.

Käytiin kotiinlähtöäni edeltävänä päivänä Saarilan maatilamatkailun maisemissa Polvijärvellä katsomassa eläimiä. Kerron tästä myöhemmin lisää.

Puutarhamansikkaa, chiliä, basilikaa ja tomaattia.
Parvekkeella oli reissun aikana tapahtunut ihmeitä. Kasvit olivat ottaneet kasvupyrähdyksen ja olin tosi yllättynyt, miten paljon niille oli tullut kokoa ja vehreyttä, lähtiessä ne olivat vielä ihan hentoisia. Salaatti alkaa olla keräysvalmista. Muista maistiaisia ei ihan vielä saada, mut hyvää kannattaakin odotella. Erillisissä ruukuissa on hernettä, paprikaa ja lisää salaattia. Niillä on kasvu melko alussa, joten jätin ne vielä pois kuvista. Hernesadon onnistumisesta ei ole takeita, ne on saaneet niin monesti osumaa kissojen tassuista että saattaa jäädä ensi kesään, täytyy suojata sit vähän paremmin. Pienoinen toivo kyllä elää, josko ne olisivat sen verran sitkeitä että tokenisivat sittenkin vielä kasvamaan. Nyt ne retkottaa multaa pitkin jokainen taimi...

Molemmat käy vuorollaan tarkistamassa mansikan kasvutilannetta :)

Nyt kun olen taas niin sanotusti palannut arkeen, täytyy kaiken grilliruoan ja muun herkuttelun jälkeen alkaa siirtymään salaatteihin ja muihin terveellisempiin eväisiin. Olin viime syksynä noin kuukauden päivät syömättä lihaa, mikä tuntui olevan vain hyväksi keholle ja jaksamiselle. Ajattelin nyt syksyn tullen lisätä enemmän kasviksia ruokavalioon ja jättää lihaa reilusti vähemmälle. Oon todella huono kasviskokki ja osaaminen rajoittuu lähinnä tofuun ja soijarouheeseen sekä erilaisiin tomaatti- ja kasvissosekeittoihin. Nyt aion kuitenkin aloittaa harjoittelun kasvisten kanssa ja hankin jonkin kasviskeittokirjan, josta voin poimia uusia ideoita ja vinkkejä keittiöön. Jos teillä lukijoilla on mielessä jotakin hyväksi koettuja reseptejä tai kirjoja, niin otan mielelläni niitä vastaan. Ehkä postauksia tulee blogiinkin aiheesta vähän myöhemmin. Kuka tietää, vaikka raskautuminenkin alkaisi helpommin kun kehokin taas virkistyy.

Lapsettomuuden rajapyykki

Havahduin tällä viikolla kunnolla ajatukseen, että olen yrittänyt tulla raskaaksi pian jo vuoden verran. Elokuussa vuosi täyttyy, joskaan en voi vielä silloinkaan sanoa yrittäneeni kokonaista vuotta, sillä välissähän oli muutama tyhjä kierto ilman raskauden alkamiselle tarjottua mahdollisuutta. Jos tätä asiaa tahtoo pilkuntarkasti väännellä ja käännellä, niin vuoden rajapyykki poksahtaa rikki vasta myöhemmin syksyllä, kuitenkin jo ennen joulua. Ja onhan välissä vielä heinäkuun yritys, joka on esillä taas reilun parin viikon kuluttua.

Vaikka vuoden yrittäminen ehkä kuuluisikin "oikeaoppisesti" laskea yrityskiertojen perusteella, tunnen silti käyneeni läpi tätä rallia jo tuon kyseisen kohtapuolin kuluneen vuoden verran välikierroista huolimatta. Odotusta, negatiivisia raskaustestejä ja pettymyksiä ja tietynlaisia, minulle aivan uudenlaisia tunteita, joita olen oppinut tänä aikana kunnolla ymmärtämään ja joista olen ylipäätään selvittänyt sellaista, mitä en tiennyt aiemmin ainakaan näin vahvasti olemassa olevan. Tai tiesin, mutten tiennyt miltä ne todellisuudessa tuntuvat.

Kun oikein ajattelen tulevaa elokuun loppua ja tajuan vuoden kuluneen elämäni ensimmäisestä yrityskerrasta ilman niitä omia, minulle kuuluvia vauvauutisia, tuntuu se kovin jäisen märältä rätiltä heitettynä päin kasvoja. Yritys toki jatkuu ainakin vielä muutaman kerran kotioloissa, mutta olen jo lopullisesti menettänyt uskoni onnistumiseen ilman klinikan apua ja itseasiassa ilman koeputkihedelmöitystä, joka taas tuo jonkin verran lisätoivoa jos sen toteuttaminen onnistuu. Tietenkin niitäkin surullisia tarinoita on kirjoitettu, joissa mitkään hoidot eivät ole tuoneet toivottua lopputulosta ja käteen ovat jääneet pelkästään tyhjät raskaustestit, mutta en halua ajatella sellaista nyt. Sen ehtii myöhemminkin, jos siihen joskus tulisi olemaan aihetta. Tulevaa tautia ei kannata alkaa etukäteen sairastamaan.

Totuus on, ettei yksikään kotona yritetty kerta ole tuonut minkäänlaista merkkiä raskautumisesta, ei edes kemiallisesta tai yrityksestä kiinnittyä. Olo, kierrot ja kaikki ovat olleet niin tuikitavallisia kuin vain olla voi. Kun olen kipuillut ja räpiköinyt näiden asioiden keskellä, monet sanovat: "Olet vielä niin nuori, ettei sinulla ole hätää" tai "Olet vain kärsivällinen, kyllä se sieltä tulee sitten myöhemmin". Tiedän, ettei kukaan tarkoita pahaa sanoillaan tai halua loukata minua. Ne ovat yrityksiä lohduttaa, koska muuta sanottavaa on vaikeaa keksiä, kun tahtoisi valita jotakin kannustavaa sen sijaan, että alkaisi kylvämään lisää pahaa oloa sukeltamalla itsekin surun alle voivottelemaan, kuinka tilanne on kertakaikkisen hirveä ja järjetön ja saattaa pysyäkin sellaisena aina vain.

Silti nuo sanat ovat alkaneet ärsyttämään, vaikken yleensä muutamaa kiihtymiskertaa lukuunottamatta ole näyttänyt sitä ulospäin, etteivät lohduttajat pahoita mieltään - kun he kuitenkin yrittävät tsemppailla minua eteenpäin. Ikään vetoaminen tuntuu tökeröltä, sillä iällä ei aina välttämättä ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä. Toisaalta yhtäjaksoisen, järkkymättömän kärsivällisyyden puolesta liputtaminen sekä pettymysten tuomien, ulkopuolisen silmiin liian voimakkailta näyttävien epätoivon tunteiden kummasteleminen on helppoa silloin, kun näitä seikkoja pöydälle nostavat henkilöt ovat itse saaneet omat raskautensa helposti alulle ja sujumaan ongelmitta loppuun saakka, ja lapsia on monella heistä jopa pari tai useampi kappale. Tunteiden juuri ollessa ikävästi pinnassa jo valmiiksi, eräälle heistä kerran kykenemättä pidättelemään kielenkantojani tokaisin parilla voimasanalla höystetyn lauseen: Helppohan se on vauva kainalossa siinä huudella. Jälkeenpäin pohdittuna olisin voinut olla ehkäpä hiljaakin. Mutta nuo ihmiset eivät tiedä, miltä tuntuu vuosien odottamisen jälkeen kun on vihdoin mahdollista yrittää raskautta, pettyä kuukaudesta toiseen, kuulla testissä olevan vain yhden viivan ja miettiä, miten muutamasta seuraavasta päivästä selviää kun keuhkot tuntuvat kuukausi kuukaudelta raskaammilta hengittää juuri noina päivinä. Toisaalta itse en tiedä mitä on pettyä epäonnistuneen yrityksen seurauksena vuodesta toiseen, joten olen vielä siihen nähden päässyt "vähällä".

En oikein osaa sanoa, mikä olisi paras keino lohduttaa, mitä itse haluaisin kaikkein eniten kuulla tai mitkä sanat vaihtoehtoisesti valitsisin jollekin toiselle sanottavaksi. Ehkä tässä tilanteessa sanat eivätkään ole ne tärkeimmät vaan se, että joku on tukena, halaa kauan, kuuntelee vain tai keksii lohdutettavan voimavarojen salliessa jotakin piristävää, lapsiasioihin kokonaan liittymätöntä tekemistä joka kohottaa mielialaa ja hetkeksi vie ajatuksia pois tilanteesta. Mitä tahansa sellaista mieluista ajanviettoa, josta toinen pitää.

Olen aina ollut perusluonteeltani positiivinen ja sinnikäs. Läheiseni ja muut minut tavanneet ihmiset ovat oppineet tuntemaan minut periksiantamattomana tyyppinä, joka tekee mitä tahtoo ja menee läpi harmaan kiven, kuuntelee itseään ja päättäessään saavuttaa jotakin, tekee kaiken sen puolesta niin kauan kunnes on perillä - saavuttanut unelmansa. Oli kyse sitten pienistä tai suuremmista asioista. Olen aina ajatellut, että suurin osa asioista elämässämme on kiinni omasta motivaatiostamme, tahdonvoimastamme - siitä, kuinka paljon olemme valmiita tekemään työtä ja näkemään vaivaa unelmiemme, haaveidemme ja toiveidemme vuoksi. Oma panos palkitaan, ja mahdollisuudet lähes kaikkeen ovat olemassa. En ole oikeastaan koskaan osannut kadehtia muita tai katkeroitua jotakuta toista kohdanneesta onnesta. Olen aina luottanut omaan voimaani ja kykyyni rakentaa elämässäni kohdalleen juuri ne palikat joita minun tarvitsee muuttaa saadakseni toteutettua toivomani asiat. Turha kitkeröityminen ja katkeroituminen söisi vain loputtomasti voimiani omien unelmieni eteen tekemiseltä. Olen aina pystynyt pitämään sisälläni vankkumattoman uskon siihen, että se mitä ja millaisella palolla teen ja toimin, ratkaisee paljon.

Nyt ensimmäistä kertaa kannan haavetta - unelmaa äitiydestä, jolle en voi tehdä mitään muuta kuin rajallisen parhaani, ja joka keikkuu nyt saavuttamisen ja lopullisen menettämisen välillä, onneksi ainakin toistaiseksi kuitenkin ensin mainitun puoleen kallistuen sillä paljon voidaan vielä tehdä. Monen muun asian suhteen voin muuttaa elämässäni suuntaa jos vain tahtoa löytyy tarpeeksi, mutta tämä osa-alue on lopulta kokonaan muiden, niiden korkeampien tahojen käsissä. Sen tajuaminen, ettei oma sisukkuus ole avain onneen tuo toivottomuuden tunteen ja on valtavan ahdistava. Vaikka paljon on vielä tehtävissä, munasolu ei välttämättä hedelmöity tai alkio kiinnity ponnisteluista huolimatta, ja vaikka edellä mainitut menisivät oppikirjan mukaan, vauvanalku ei välttämättä pysy matkassa vaikka tekisin sen eteen mitä tahansa. Jos haluan esimerkiksi opiskella, saada työpaikan tietyltä alalta tai muuttaa toiseen maahan, kaikki se riippuu pelkästään itsestäni. Psykologian opintoihin hakiessanikin tiedän että jos en tule valituksi, en yksinkertaisesti ole vain tehnyt tarpeeksi ja riittävästi pänttäämällä paikka aivan taatusti irtoaa ennemmin tai myöhemmin. Nyt tilanne on erilainen.

Ja nyt minä tiedän, miltä tuntuu olla katkera. Mitä se on, kun toisten onni tuntuu vaikealta hyväksyä. On parempi olla rehellinen itselleen, myöntää myös negatiiviset tunteensa jotta niitä olisi mahdollista käsitellä. Ja kyllä minä myönnän tuntevani katkeruutta sekä onnen sijaan jotakin surun tapaista aina kuullessani muiden raskaus- tai vauvauutisia tai kuulumisia sellaisen arjen keskeltä. Valitettavasti se on välillä alkanut myös tietyissä tilanteissa näkyä. Huomaan vältteleväni vauvakeskusteluja. Jos joku puhuu omasta tai läheisensä vauvasta, vaihdan nopeasti puheenaiheen parhaani mukaan muualle, piilottelen Facebookista kaikki mahdolliset vauvajulkaisut ja raskaushehkutukset, olen alkanut kulkea metroasemilla ja kauppakeskuksissa portaita pitkin aina kun sellaiset vain ovat saatavilla vältelläkseni samaan hissiin tunkevia lastenvaunuja - niiden kohtaaminen tuntuu niin vaikealta. Ja kuten aiemminkin mainitsin, en osaa enää heittäytyä mitenkään päin mukaan muiden vauvaonneen tai tuntea vilpitöntä riemua heidän puolestaan.

Tunnen itseni kamalan itsekkääksi ja hirveäksi ihmiseksi. Välillä mietin, mitä minulle on oikein tapahtunut, eihän minun pitänyt olla ollenkaan tällainen. Nämä ovat niin uusia ja vieraita tunteita. Mietin kauan, haluanko edes kirjoittaa tästä mutta päätin, että koska tämä on blogi muunmuassa tästä aiheesta iloineen ja suruineen, haluan selvitellä myös näitä tunteitani ja ajatuksiani kirjoittamalla. Kenenkään muun vauva ei ole minulta pois, eivätkä ne tekemällä (voi että kuinka vihaankaan sanaa tehdä tässä yhteydessä) maailmasta lopu. Siitäkään huolimatta en voi mitään näille tunteilleni. Sille että tuntuu välillä valtavan katkeralta ja surunmurtamalta.

Toivoisin saavani samanhenkistä juttuseuraa ja jonkinlaista vertaistukea jostakin. Jos yritän löytää tästä jo melko kauan jatkuneesta odottamisesta jotakin hyvää, niin kohtapuolin voisin ehkä uskaltautua hakemaan tukea Simpukasta. En vielä, mutta kohta. Kirjoittelin jokin aika sitten muutaman viestin verran Tukinetin kriisityöntekijän kanssa netin välityksellä. Minusta vain tuntui, että on aivan pakko saada purkaa ajatuksiani ja saada jonkinlaista apua niiden selvittämiseen. Kerroin kaiken taustastani, tunteistani ja ajatuksistani ja koin siitä olleen minulle apua. Hänkin vahvisti sen, mitä itse jo olen ajatellut. Että tuo vuosien odotus päästä yrittämään lasta saa epäonnistuneet yritykset tuntumaan entistäkin kipeämmiltä, kun lapsenkaipuu on ollut pinnalla jo kauemmin kuin raskauden yrittäminen. Tuntui hyvältä huomata hänen ymmärtävän, ettei tahaton lapsettomuus ole aina pelkästään kehon fyysisistä ongelmista riippuvaista, vaan se voi johtua myös esimerkiksi elämäntilanteesta tai joistakin muista syistä. Voin vielä viestitellä kyseiseen paikkaan jos koen siihen tarvetta. Se on juuri nyt helpoin ja sujuvin tapa ottaa apua vastaan. Myös aktiivisesti päivittyviä yritysblogeja olen jo jonkin aikaa kaivannut lukulistalle ja yrittänyt niitä etsiäkin. Ne tuntuvat vain vähenevän ja vähenevän, ja myös ne kokisin vertaistuen kannalta ehdottomasti tervetulleina ja toimivina...

Nyt kuitenkin edetään näillä mitä on annettu. Kuukausi, mahdollisuus ja yritys kerrallaan. Muutakaan en voi asioille tehdä. Sillä ehkä vielä joskus onni kääntyy hyväksi. Toivoa ei saa sammuttaa :)

Nämä piinattomat päivät

Kun nyt lasken, menossa on dpo 6. Hädintuskin edes muistan, että yritys hoidettiin viime keskiviikkoiltana oikealla ajoituksella. Välillä havahdun ohikiitäväksi hetkeksi siihen, että nyt taas odotellaan mutta sitten ajatus vain häipyy pois mielestä enkä mieti sitä sen enempää. En usko hetkeäkään, että tämäkään kierto toisi toivotun lopputuloksen. Olo on täysin normaali, mitään poikkeavaa ei ole havaittavissa kehossa tai olotiloissa. Tätä tämä nyt on ja hermoilu näinä odottelun hetkinä tuntuu turhalta - oikeastaan on vain helpottavaa kun pystyy ottamaan kaiken näin rauhallisesti.

Olen pyhittänyt nämä niin sanotut piinapäivät vain levolle, rentoutumiselle ja kaikenlaiselle stressittömälle ja huolettomalle olemiselle. Tämän kesän varsinainen lomailu taitaa olla aikalailla purkissa, koska huomisesta alkaen mun on pakko, siis aivan pakko alkaa kunnolla valmistautumaan syksyn kirjoituksiin jos mielin niistä päästä läpi. Kirjasin eilen ylös lukusuunnitelman, jota aion noudattaa syyskuun puoliväliin saakka. Jotain työjuttujakin pitäisi vähän katsella tulevia hedelmöityshoitojen kustannuksia ajatellen, kun ei voi tietää missä lukemissa ne sitten lopulta huitelee.

Oltiin tänään picnicillä Viikissä Vanhankaupunginkosken rannassa.

Oona rentoutuu sammakkoasennossa. Olispa meille ihmisillekin mahdollista rojahtaa maate ja ummistaa silmät aina työ- tai opiskelutauolla milloin ja missä tahansa... :)

Alunperin oli tarkoitus, että mennään Kuusiluodolle rapsuttelemaan lampaita :) Myönnän suoraan, etten ollut aiemmin edes kuullut paikasta, saati käynyt siellä ennen kuin se osui vahingossa vastaan netistä muutama päivä aiemmin. Kuusiluotoon ja Lammassaareen kuljetaan Viikistä veden yli pitkospuita pitkin noin kilometrin verran. Alkumatkasta reitillä oli myös leveämpi silta. Huomattiin kuitenkin, että Kuusiluotoon päästäkseen täytyy jonkin matkaa mennä pelkkiä kapeita pitkospuita. Ehkä ne olisi olleet opaskoiran kanssa vähän turhan extremeseikkailua, koska koiran pitäisi voida kulkea osittain vierellä ja tila niissä ei taida ihan riittää sellaiseen, eikä varsinkaan jos vastaantulijan pitäisi päästä ohi. En uskaltanut lähteä kokeilemaan onnea, vaan päädyttiin palaamaan takaisin rantaan ja asetuttiin nautiskelemaan eväitä kosken äärelle. Sääkin oli oikein kiva meille. Tuuli melko viileästi, mutta sillä nyt on näin kesäaikaan vain virkistävä vaikutus.
Noita saarireittejä taidettiin olla juuri tänään rakentamassa uudelleen, joten veikkaan että pian myös Kuusiluotoon voi käppäillä leveämpää siltaa pitkin.

Tällä kertaa eväskorissa ei ollut mitään itse tehtyä kuten yleensä, vaan kaikki poimittiin lähtiessä mukaan lähi-Alepasta, mut ei ollut silti huono valinta. Aina ei tarvitse itse nähdä suurta vaivaa picniceväiden kanssa, vaan joskus on ihana napata mukaan jotakin valmista ja helppoa.

Mieluusti lenkkeilen tuolla useamminkin. Oli kiva käydä tutustumassa Viikkiin paremmin ja nähdä taas yksi hieno luontokohde Helsingistä. Muutenkin tällainen pieni retkeily tekee hyvää mielelle ja toimii loistavana stressinpoistajana kuten kävi nytkin. Vaikka tästä läheltä kotoakin löytyy mahtavia ulkoilupaikkoja, voisin haukata raitista happea koskella enemmän. On se kuitenkin vähän erilainen ympäristö.

Lauantaina lopultakin suuntaan sitten kohti Joensuuta. Vietän siellä "lomaa" reilun viikon verran (toivon että saisin edes parin tunnin ajan päivässä mahdollisuuden tankata pääni täyteen ruotsia), ja ajattelin mennä parin päivän ajaksi mökille ihan yksikseni rauhottumaan. Tuntuu, että tarvin sitä nyt näiden isojen asioiden keskellä. Siellä on hiljaisuutta ja rauhaa kuulla itseään ja lyödä lukkoon ne lopulliset päätökset, jotka tulee kyllä ihan itsestään kun antaa ajatusvirran vaan viedä. Luonnonhelmalla on sellainen vaikutus. Kissanhoitojutut on pistetty järjestykseen ja parvekepuutarhakin saa tarvittavan huolenpidon reissuni aikana, joten hyvillä mielin siis nokka kohti Pohjois-Karjalaa :)