torstai 24. lokakuuta 2019

Kiusaaminen voi tappaa - Milloin asia otetaan meillä vakavasti? | Video

Kiusaaminen. Sitä tapahtuu jatkuvasti. On surullista huomata ettei kukaan meistä ole siltä kokonaan turvassa. Kuka tahansa voi tulla kiusatuksi koulussa, päiväkodissa, harrastuksissa, somessa ja jopa omalla työpaikalla. Kiusaaminen tai kiusatuksi joutuminen ei katso edes ikää - jokin ihan pienenpieni poikkeaminen massasta usein riittää siihen, että joutuu jonkinasteisen kiusaamisen kohteeksi.

Halusin tehdä aiheesta videon, jossa pohdin tällä kertaa erityisesti koulukiusaamista ja sitä, millaisin keinoin se saataisi jos nyt ei ihan kokonaan loppumaan niin ainakin vähenemään reilusti. Sillä mä en usko hetkeäkään etteikö siihen voitaisi vaikuttaa enemmän ja paremmin jos vain asiaan suhtauduttaisi todella sen vaatimalla vakavuudella. Mun mielestä näin ei tällä hetkellä toimita, vaan kiusaamista ja eritoten sen aiheuttamia seurauksia kiusatun elämässä pidetään liian kevyinä ja ohimenevinä vähän hankalina hetkinä joista ei kannata vaan välittää. Mutta miten niistä voi olla välittämättä, jos kiusaaminen, syrjiminen ja kaikenlainen huono kohtelu on jatkuvaa paikoissa, joissa on vain pakko yrittää olla läsnä ja jotka ovat oman elämän kannalta erittäin tärkeitä ja oleellisia? Kun joutuu kokemaan itsensä hyväksymättömänä porukkaan, se usein seuraa pitkälle ja pysyy ikävinä jälkinä muistoissa silloinkin kun tilanne ei ole enää ajankohtainen.

Minäkin olen ollut omana peruskouluaikanani kiusattu, mikä varmasti johtui näkövammaisuudestani. En tajunnut asiaa itse ennen kuin se mulle kerrottiin. Valaistiin siitä, kuinka saamani kohtelu on kiusaamista siinä missä hakkaaminen, potkiminen, nimittely ja kaikenlainen fyysinen ja henkinen huomioiva kiusaaminenkin jota en siis koskaan onneksi joutunut kokemaan. Eräs aikuinen kysyi multa joskus ala-asteen ja yläasteen vaiheilla, onko minua kiusattu. Kerroin hänelle, että ei ole. Ettei minua vain huolita porukoihin ja olen noin 99 prosenttia ajastani koulussa yksin, kun muut kiersivät kaukaa ja olin lähes jokaiselle kuin pelkkää ilmaa.

Jutellessani tämän aikuisen kanssa asiasta enemmän hän vasta sai minut uskomaan, että myös ne kokemukset ehdottomasti kuuluvat tapoihin kiusata. Syrjäyttäminen ja ihan kaikesta ulkopuolelle tarkoituksella jättäminen ei ole mitään kevyempää, eikä mun pidä yrittää ajatella etten saisi puhua kohdallani kiusaamisesta. Ajattelen silti olleeni kuitenkin paremmassa asemassa ja päässeeni helpommalla kuin ne, jotka ovat joutuneet käymään läpi sen fyysisen helvetin kaikenlaisella nimittelyllä, tavaroiden piilottelulla ja rikkomisella ja muulla äärimmäisen ala-arvoisella ja typerällä toimilla höystettynä.

Mun tilanteeseen yritettiin puuttua. Usein samalla luokalla olleita (En voi sanoa luokkakavereita, koska en ala-asteen muutamaa aivan ensimmäistä luokkaa lukuunottamatta edes tuntenut olevani osa koko luokkaa ja porukkaa) yritettiin saada tutustumaan minuun ja viettämään aikaa kanssani. Yritettiin keksiä yhteistä tekemistä, pidettiin luokassa keskusteluja ja jaettiin vuoroja milloin kukakin voisi olla kanssani... Se toimi aina vain hetken, kunnes keskusteluja taas ei enää luokassa vähään aikaan käyty ja ajateltiin että nyt muut tajuavat tilanteen, jäin jälleen yksin. Ajattelin asian niin, ettei ketään voi pakottaa, ja jossain vaiheessa opin ottamaan asian siten, että olen mielummin yksin kuin ihmisten seurassa, jotka ovat kavereitani vain pakon edessä vaikka eivät sitä pohjimmiltaan edes halua.

En mieti näitä tapahtumia enää juurikaan aktiivisesti, ja pystyn jo suhtautumaan asiaan niin että se on mennyttä eikä mun millään tapaa tarvitse enää siihen palata. En kuitenkaan kiellä etteivätkö ne vieläkin vaikuttaisi ihmissuhteiden syntymiseen. Usein uusiin ihmisiin tutustuessani mietin vieläkin, haluaako ne olla oikeasti kanssani tekemisissä, entä jos niitä nolottaa näyttäytyä seurassani muille tai jos jään taas yksin. Mutten anna muistojen rikkoa ihmissuhteitani tai perääntyä niistä. Ajattelen aina sitä hetkeä, kun pääsin pois yläasteelta - siihen syrjiminen loppui ja jatko-opinnoissa oli meininki jo erilainen. Tosin olin silloin niin rikki aiemmista kokemuksistani etten vielä siinä vaiheessa pystynyt luomaan hirveämmin uusia ihmissuhteita.

Mutta nyt palataan itse asiaan, eli videoon jolla nostin aiheen esiin. Ei ollut tarkoitus kirjoitella ihan näin pitkää saatetekstiä videolle, mutta joskus käy näin - ettei vaan osaa lopettaa :) Alla kuitenkin pientä pohdintaani kiusaamisen kitkemiseen mielestäni ihan varteenotettavista keinoista. Jos sulla herää kommentteja tai ajatuksia, niitä saa laittaa joko tämän postauksen kommentteihin tai Youtuben puolelle videon kommenttiboksiin. Olisi myös mahtavaa jos laitat kanavani tilaukseen jos et vielä ole tilaaja. Muistetaan puuttua kiusaamiseen aina kun sitä havaitsemme missä tahansa, tai jos edes epäilemme sellaista tapahtuvan. Ja mikä tärkeintä, ei kiusata ketään. Tehdään arkisia pieniä hyviä tekoja ja valintoja, joilla me kaikki voidaan osaltamme olla pienentämässä kiusaamista ja riskiä uuden kiusaamisen alkamisesta. Jokainen meistä on arvokas sellaisena kuin olemme, yhtäläisyyksinemme ja erilaisuuksinemme, eikä mikään ole hyvä tai oikea syy kiusata.

tiistai 22. lokakuuta 2019

20 faktaa musta | Vlogi

Nyt juuri kuluneena kesänä muistui mieleeni noin parin vuoden takainen lapsettomuus- ja varmasti muissakin blogeissa pyörinyt haaste, jossa kerrottiin 20 faktaa itsestä. Tuolloin haaste jäi multa tekemättä, vaikka sitä joskus pyörittelin ja siitä saattaa löytyä luonnoskansiosta myös jokin puolivalmis postauskin, jota en vain koskaan saanut aikaan tehdä valmiiksi. Miettiessäni uusia videoideoita Youtuben puolelle muistin tämän, ja päätin toteuttaa kyseisen haasteen videona. Tännehän se oli kokonaan unohtunut julkaista, joten tästä löytyvät faktat joita itsestäni listasin. Osa tärkeämpiä, osa taas vähemmän oleellisia juttuja :) Tässäpä siis pieniä lisätiedonmurusia musta:

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Ihana itämainen kookosnyhtökana | Ruokavlogi


Ainakin osa teistä varmaan muistaakin aiemmista ruokapostauksistani, että rakastan yli kaiken tulista ruokaa, ja etninen keittiö on yksi parhaimmista mitä tiedän. En ole aiemmin juurikaan kokannut resepteillä, joissa käytetään kookosmaitoa - ehkä maksimissaan muutaman kerran koko tähänastisen elämäni aikana. Muistan joskus vuosia sitten tehneeni jonkun broilerinuudelisysteemin, mutta siinä kookos maistui jotenkin liikaa ja sitten se vain on jäänyt. Nyt ajattelin kuitenkin taas kokeilla josko onnistuisin paremmin. Mieleni teki nyhtökanaa, mutta samalla myös jotain tulista ja vähän erilaisempaa. Niinpä selasin nettiä ja kävin läpi eri reseptejä, joista sitten sovelsin omani kun mitään varsinaista itämaista ohjetta ei nyhtökanaan tullut vastaan. Lähdin vain kokeilemaan yhdistellen osasia eri resepteistä ja tällainen siitä tuli.

Ja vaikka itse sanonkin, tuli ihan törkeen hyvää. Tästä on siis muodostunut yksi ehdottomista lempiresepteistäni, jota varsinkin välillä viikonlopun alkajaisiksi tykkään tehdä. Tämän pidemmittä höpinöittä: Video kertoo kaiken mitä sun tarvii tietää ja tehdä :) Erityisesti jos kaipaat uutta makumaailmaa suomalaisen perusruuan rinnalle, niin katso tämä ja laita resepti talteen jos tämän tyyppinen herkku nappaa.

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Ne Suomen väkiluvun nostatustalkoot, joihin kaikki halukkaat eivät voi osallistua

Olen seurannut viimeaikaista suomalaisten syntyvyyden laskuun liittyvää keskustelua vähän hämilläni ja surullisena. Onhan tästä mediassa jauhettu jo kauan, mutta nyt taas esimerkiksi eilen vaihteeksi ihan TV-uutisissa asti oikein isosti. Mulla on jatkuvasti tätä kuunnellessani olo, että missä se syntyvyyden vähyys ihan oikeasti näkyy? Itse kun en sitä lainkaan huomaa: Ympärilläni olevat naiset laittavat alulle ja synnyttävät jälkikasvua kilpaa, ja yhtäkään sellaista reissua ei kodin ulkopuolella voi tehdä jolloin ei näkisi lastenvaunuja. Jolloin ei sattuisi.

Mutta kai se sitten jostain tulee ilmi - tilastolukemista luultavasti, jotka eivät ainakaan itselleni näyttäydy tuttupiirissä tai katukuvassa mitenkään. Kun itse kaipaa vauvaa niin silloin kiinnittää huomionsa aina vain kaikkeen mikä millään tavalla asiaan liittyy. Niin niin, sitähän se tietenkin on. Kun mediassa pohditaan päättäjien ja muiden asianosaisten kanssa syitä tähän ja keinoja, joilla väkiluku saataisi kasvuun unohtuu heiltä kokonaan lastensaannin vaikeus ja epätasa-arvoinen lapsettomuushoitojen toteuttaminen.

Kun kysytään kansalaisilta syitä sille, miksei lapsiperhearki kiinnosta - nimenomaan tartutaan aiheeseen siitä näkökulmasta ettei se vain kiinnosta, tuodaan julkisesti esiin noin 99,9 prosenttisesti ihmisten itsensä vapaasta valinnasta johtuvat syyt elää lapsettomina. Ei haluta, sillä lapsi haittaa kouluttautumista, työelämää, uran rakentamista, matkustelua... Ei haluta, ei haluta ja haluta. Milloin mistäkin syystä valinta on täysin oma. Sitten lähdetään purkamaan ideoita ja ajatuksia asian korjaamiseksi, kuinka saadaan kansa haluamaan. Keskitytään siihen, mikä motivoisi lapsiperhe-elämään: Lapsilisien korottamiseen, vauvatonneihin, kaikenlaisiin perhevapaasysteemeihin ja muihin kannustimiin.

Jotkut väläyttävät myös maahanmuuttoa. Mulla ei ole mitään maahanmuuttajia vastaan, toivotan ehdottomasti heidät tervetulleeksi tänne eikä asia itseäni häiritse mitenkään. Mutta ennen kuin toivotaan meille toisesta maasta ihmisiä nimenomaan lisääntymään, olisi aiheellista auttaa myös kantasuomalaisia asiassa nykyistä paremmin.

Miksi, oi miksi tätä aihetta pyöriteltäessä keskitytään lähestulkoon ainoastaan vapaaehtoisesti lapsettomien hiillostamiseen, tai niiden jotka vielä empivät halutako vai ei? Missä on apu meille tahattomasti lapsettomille? Eritoten lapsettomuudesta kärsiville vähemmistöryhmille? En ole kuullut vielä juuri kenenkään puhuvan jotain pientä sivulausetta lukuunottamatta hedelmöityshoidoista: Niiden saavutettavuusongelmista; epätasa-arvoisuudesta, kalleudesta ja tukemisesta. Suomessa on aivan taatusti monia tahattomasti lapsettomia, joilla ei nykyisillä pääsykriteereillä ole minkäänlaista mahdollisuutta päästä hedelmöityshoitojen piiriin ja saada kauan ja hartaasti toivomansa lapsen tai useamman.

En edes ainakaan pahasti kärjistä kun sanon, että tällä hetkellä julkisen puolen tarjoamat hedelmöityshoidot on rajattu ainoastaan terveiden heteropariskuntien oikeudeksi. Ehkä Husilla on nyt tulossa tähän muutos, mutta ainakaan minun kuulemani tiedon mukaan missään muualla ei olla vielä herätty. Yksinelävät naiset sekä naisparit joutuvat poikkeuksetta (tai ainakin ovat tähän saakka joutuneet) ottamaan kukkaronsa ja marssimaan sisään yksityisten hedelmöityshoitoklinikoiden ovista, maksamaan aivan kaiken itse saamatta edes kelakorvauksia. Peli on julma: Jos useiden tuhansien hoitoihin ei ole taloudellista mahdollisuutta, olet ilman lasta ja se siitä. Kukaan ei tule vastaan eikä tue kyseisessä tilanteessa millään tapaa.

Valitettavasti sama koskee usein myös eri vammaryhmiin kuuluvia ihmisiä. Jotkut ovat toki julkiseltakin saaneet hoitoja vammastaan huolimatta, mutta olen kuullut monta tarinaa joissa täysin vanhemmaksi kelvolliset ihmiset on käännytetty ovelta puhtaasti ennakkoluuloihin perustuvista syistä. Näin toimii meidän yhdenvertainen hyvinvointi- ja sivistysvaltiomme.

Myös näihin vääryyttä huutaviin epäkohtiin on puututtava samanlaisella vimmalla ja yhtä suurella sydämellä kuin vapaaehtoisesti lapsettomien lisääntymispuuhiin houkuttelemiseenkin ollaan tarttumassa. Nyt syntyvyyden laskua käsittelevät keskustelut ainakin minusta tuntuvat siltä, että ikäänkuin oletetaan että kaikille lapsettomille se lastensaanti on ihan helppo nakki, yksinkertainen juttu joka hoituu vain peittoa heilauttaen ja kaikki on kiinni pelkästään omasta halusta ja asenteesta lapsiperhe-elämää ja sen tuomia muutoksia kohtaan. Ja sitten kun tehdään se maamme väkiluvun kasvun kannalta suuri ja tärkeä teko, siitä palkitaan vaikkapa lapsilisän korotuksella tai vauvatonnilla. En kyseenalaista sitä, etteikö niistäkin keinoista olisi apua. Mutta myös ihmisten eriarvoisen kohtelun ja kaikenlaisen syrjinnän on ehdottomasti loputtava. Sellaista ei koskaan tule hyväksyä eikä nykyisenlainen meininki saa jatkua. Sen kieltää jo perustuslakikin, mutta tätä ei ainakaan tällä hetkellä tunnuta muistavan edes korkeimmissa päätäntätahoissa päätellen siitä kuinka rempallaan asian annetaan roikkua.

Miksei kalliisiin hedelmöityshoitoihin tarjota rahallista tukea sitä tarvitseville? Se, että joku joutuu hylkäämään lapsihaaveensa kokonaan taloudellisista syistä ei edistä syntyvyyttä. Eteneminen on hidasta ja joskus jopa mahdotonta myös tilanteissa, joissa hoitojen aikana joutuu stressaamaan sitä, riittävätkö rahat enää seuraavaan hoitoon jos meneillään oleva epäonnistuu, vai tuleeko hoitoihin pitkä tauko vain rahan vuoksi. Sellainen tekee jo valmiiksi rankoista hedelmöityshoidoista entistä raskaamman tien. Näin asiat eivät saa olla. Toiset ovat sitä mieltä, että kun hoitoihin lähdetään yksityiselle ei rahan menosta saisi valittaa, onhan rahaseikka ollut tiedossa jo lähtiessä. Mutta kyllä siitä mielestäni saa, ja varsinkin sitten kun on kuluttanut kaikki säästöt ja aiemmista hoidoista on jäänyt käteen vain pettymys ja pankkilaina. Ja saa vatvoa jo aiemminkin joskaan se ei tietenkään mitään auta ja imee vain energiaa entisestään rankkojen hoitojen lisäksi. Toki sitä hoitoihin lähtee ja maksaa kun mitään muuta vaihtoehtoa saada lasta ei yksinkertaisesti ole - jos vaan yhtään ylimääräistä löytyy touhuun laitettavaksi. Aina voi olla ilman, muttei se ole vaihtoehto - sitten sitä purnaamista vasta piisaa :)

Aina sillointällöin kuulen jonkun vetoavan siihen, ettei julkisin, yhdessä maksetuin verovaroin tulisi tukea muiden kuin lääketieteellisistä syistä lapsettomien hoitoja. Pyytäisin kuitenkin muistamaan, että myös sinkkujen sekä naisparien joukossa on naisia, joilla on lääketieteelisiä / biologisia syitä, joiden vuoksi raskaus ei voisi alkaa luomusti vaikka keinot olisivat kotiyrittämiseen olemassa = oma luovuttaja johon ei siihenkään kaikilla ole syystä tai toisesta mahdollisuutta. Toiseksi verovaroin hoidetaan myös selittämättömästi lapsettomia pareja, joista kummastakaan ei löydy mitään poikkeavaa, selittävää syytä miksi homma ei onnistu kotona. Onko se väärin kun ei ole todettua lääketieteellistä syytä? Aivan yhtälailla yksin tai toisen naisen kanssa elävällä naisella on selkeä tarve saada apu lapsitoiveensa saavuttamiseksi.

Kukaan meistä ei valitse itse seksuaalista suuntautumistaan. Kukaan meistä ei myöskään tee valintaa siitä, milloin kumppani löytyy ja tuleeko sellainen vastaan juuri hedelmällisen ajan rajoissa, kukaan meistä ei päätä milloin rakastuu ja keneen eikä sitä voi tehdä väkisin. On olemassa myös niitä, jotka eivät koskaan rakastu eivätkä halua puolisoa ja jokaisella on siihen omat syynsä.

Silti jokaisella on näistä seikoista riippumatta oikeus perheen perustamiseen ja siihen tarvittavaan apuun. Osan lapsettomuus johtuu lääketieteellisistä syistä, osan seksuaalisesta suuntautumisesta - kenellekään ei liene epäselvää ettei naisparin lisääntyminen kahdenkesken suju, osa taas syystä tai toisesta elää yksin. Yhteistä näille kaikille ihmisryhmille on, että jokainen tarvitsee lisääntymiseensä apua tavalla tai toisella. Eikä sitä tule evätä keneltäkään mistään sellaisesta syystä, joka ei uhkaa lapsen turvallista kasvu- ja kehitysympäristöä. Kenenkään suuntautuminen, parisuhdestatus ja vanhempien lukumäärä tai sukupuoli, moni vammaryhmä tai muu itsestä riippumaton poikkeavuus ei sitä ole. Hedelmöityshoidot ovat monille se yksi ja ainoa tapa saada lapsi, ja se mahdollisuus täytyy olla jokaisen ulottuvilla.

Kiitos että sain avautua. Teki kyllä ihan hiton hyvää mielelle :) Muistathan että löydät mut myös
Youtubesta!

perjantai 6. syyskuuta 2019

Älä puhu mulle vauvakuumeesta

Tämä aihe on pyörinyt usein ajatuksissani ja tekstinäkin täällä luonnoksissa jo ties kuinka kauan, joten olkoon tänään sen julkaisupäivä jotta pääsen keskittymään uusiin jutunjuuriin. Näitä syvällisempiä pohdintojani sisältäviä luonnoksia löytyy - aloitettuja tekstejä jokunen, joiden loppuun saattamiseen täytyy kuitenkin olla aina tietynlainen tunnetila, ja kun se joskus kesken kirjoittamisen yht'äkkiä katkeaa tai muuttuu uuteen suuntaan jää teksti kesken odottamaan suotuisampia tuulia valmistuakseen.

"Sulla taitaa olla nyt kova vauvakuume". "Sellaista se on, kun se vauvakuume iskee. Niin se oli minullakin silloin joskus just ihan vähän ennen kuin meidän Pentti-Elisa ilmoitti tulostaan".

Onnekseni nykyään harvoin - mutta kuitenkin - kuulen jonkun heittävän edellä mainittuja kommentteja vauvakuumeesta. Vielä joitakin vuosia sitten se ei juuri haitannut. Olisin ajatellut että antaa mennä vaan, sitähän se on. Vauvakuumetta ja kovaa, niin kokonaisvaltaista että siihen pakahtuu. Muistan poteneeni sellaista vuosia sitten, siis todella pitkä aika taaksepäin ja tiedän mitä sellainen omalla kohdallani tarkoittaa. Nykyään tuo kyseinen sana saa niskakarvani pystyyn ja ärsytysväreet kulkemaan pitkin selkää. Haluaisin niissä tilanteissa vain huutaa, että älä puhu mulle vauvakuumeesta, tämä kaikki on niin helvetin paljon vakavampaa.

Vauvakuume. Ei aina helppoa, mutta sen kanssa selviää ilman itsensä kanssa taistelua ja pakottamista. Se on pakahduttava tunne siitä, kuinka syli huutaa omaa pienokaista jota hoivata, rakastaa ja josta huolehtia kaikin tavoin. Vauvankaipuusta, jolloin usein tulee tunne että nyt haluaisi yrittää perheenlisäystä. Silloin miettii millaista olisi jos bussissa viereen parkkeeratuissa vaunuissa jokelteleva vauva olisikin oma, muiden vauvoja nähdessä on helppo ajatella että onpa suloinen pikkuinen. Vauvakuume saa huomion kiinnittymään jokaiseen vastaantulevaan vauvaan: Ihailemaan, ehkä mahdollisuuksien mukaan ottamaan kontaktia vauvaan ja tuntemaan sisällään positiivista kihelmöintiä: Ihana vauva. Haikeuttakin siinä on, muttei mitään sellaista joka vie jalat alta ja lamaannuttaa. Tällainen kokemus itselläni on vauvakuumeesta. Jokaisella tietenkin omanlaisensa, ja joku toinen saattaa mieltää sanan merkityksen aivan eri tavalla kuin minä.

Mutta kun kuumetauti syystä tai toisesta muuttaa muotoaan krooniseksi suruksi, tauottomaksi sisällä jomottavaksi kivuksi jonka voimakkuudelle ei löydy sanoja ja jokainen vastaantuleva vauva ja raskausvatsa nostavat vaikeita tunteita pintaan, ei sitä hyvälläkään tahdolla voi kutsua enää ihan vain vauvakuumeeksi. Minä en ainakaan voi. Se on pieni, todellisuudesta kaukana ja hailakanhaaleana pysyttelevä kömpelö yritys kuvaamaan edes murto-osaa siitä, millaiseksi elämä voi muuttua kun vauvakuumeesta otetaan haparoivia askelia toinen toisensa perään syvemmälle ja syvemmälle tämän kaipuun syliin.

Silti minä kuuntelen ja olen hiljaa. Myötäilen vauvakuumekommentteja varsinkin silloin kun tiedän vastapuolen olevan täysin tietämätön tilanteestani. Jos olen varma että toinen on kartalla siitä missä mennään ja sohaisee, ovat sytytyslankani omaa lapsettomuuttani käsiteltäessä niinä hetkinä kovin lyhyet kun koen, että joku ei tajua asian vakavuutta tai muutoin heittää ilmoille minkä tahansa poikkipuolisen lauseen. Asiasta on tullut niin valtavan herkkä, että takerrun jokaiseen sananparteen mitä joku ihan vaikka vain sivulauseessa tuumaa ja jään analysoimaan sitä. Niin kuin se vauvakuume. Varmastikin se on ihan hyväntahtoinen ilmaus, mutta mulle niin väärä.

Kunpa tämä kaikki olisikin vain sitä pelkkää vauvakuumetta jollaisena sen koen. Kunpa haikeus ja kaipuu pysyisivät siedettävinä. Tällä hetkellä tekisin oikeasti mitä tahansa päästäkseni siihen tilaan takaisin. Silti tiedän ettei siihen ole enää paluuta. Ei näillä korteilla jotka nyt ovat käsissäni. Niillä ei tehdä taikatemppuja. Ne vain ovat siinä ja minä rimpuilen mukana päivä kerrallaan.

On niin vaikeaa kuvailla reittiä, jollaiseksi tämä polku lopulta on muotoutunut. Sitä on vaikea kuvailla niin, että joku joka ei ole vastaavanlaista matkaa tarponut saisi siitä kaikesta edes jonkinlaisen käsityksen.

Lapsettomuushoidot ja niistä seuraavat pettymykset ovat pahimmillaan kuin venäläistä rulettia, johon osuman saadessaan ei kuitenkaan kuole. Silloin jää kitumaan lattialle, silloin sattuu kuin joku repisi raajoja irti yksi kerrallaan tai sahaisi sydämestä palasia. Lohduttavat sanat, tieto siitä ettei tämä ollut vielä tässä, ymmärrys uuden mahdollisuuden olemassaolosta... Mikään ei auta. Kukaan ei voi tehdä mitään, ei yhtään mitään vaikka kuinka yrittäisi ja tahtoisi auttaa. Vain tikku vieressä ihan käden ulottuvilla, yksi viiva siihen piirtyneenä ja jälleen yksi särkynyt unelma tuhansina pirstaleina ovat sillä hetkellä koko maailma. Ja se hetki kestää. Silloin ajattelee kivun olevan jotain niin suurta, ettei se mitenkään voi siitä enää kasvaa. Mutta seuraava kerta lyö aina lujemmin. Kun joku tulee vaunujen tai raskausvatsan kanssa liian lähelle ja yrittää saada luotua jonkinlaisen yhteyden, ovat ainoat vaihtoehdot joko romahda tai pakene ja romahda vasta sitten.

Ei. Tällainen ei mielestäni kuulu enää kategoriaan vauvakuume. Se on äärimmäisen lievä ilmaus tälle kaikelle, toki sitäkin voi halutessaan käyttää jos sana jollekulle toiselle sopii kuvailemaan tilannetta parhaiten. Omaan korvaani se tämän kokoluokan elämäntilanteessa vain kalskahtaa ikävästi. Omalla kohdallani koen, ettei tarpeeksi pitkäksi venytettyä tahattoman lapsettomuuden tuskaa voi mitenkään kuitata pelkällä vauvakuumeella. Sitä, mikä nimitys tälle olisi parempi jään vielä miettimään. Ehkä se vain on se tahattoman lapsettomuuden tuska. Tai kyseisen elämäntilanteen aiheuttama kriisi...

*******

Löydät mut myös Youtubesta, käy tilaamassa kanavani
Tästä

torstai 5. syyskuuta 2019

Storytime - Näin kypsyi mun päätös hedelmöityshoitojen aloittamisesta sinkkuna | Video

Olen puhunut Youtubessa avoimesti lapsettomuudestani sekä hedelmöityshoidoista joita olen jo läpikäynyt. Aion puhua niistä siellä myös jatkossa - onhan kanavani lifestylevlogi ja lapsettomuus on sen yksi pääaiheista. Kertasin uusimmalla videolla sitä, kuinka aikoinaan päädyin ratkaisuun perheen perustamisesta itsekseni ja aloittamaan hoidot yksin. Siitä on jo sen verran kauan, etten muista tarkalleen olenko koskaan availlut blogissa kirjoittaen päätökseni taustoja tarkemmin, joskin varmasti jotain palasia olen täälläkin niistä kertonut. Nyt tein videon, jossa valaisen asiaa tarkemmin, jotta seuraajat- niin vanhat kuin uudet tulevatkin saavat käsitystä siitä miten kaikki alkoi. Joten tästä siis katsomaan :)


Olisi toki myös mahtava juttu, jos kävisit
Tilaamassa kanavan!
Ihanaa alkanutta syksyä kaikille teille! Se on ehdottomasti yksi mun lempivuodenajoista, odotan jo ilman kirpeyttä ja pörröisiä villasukkia ja kaulahuiveja :)

perjantai 30. elokuuta 2019

Päivitin meikkipussia ja vaatekaappia | My Day- video

Tätänykyä tunnustaudun enemmänkin kausishoppailijaksi, enkä ole enää jatkuvasti himoitsemassa suurempien kauppakeskusten melko valtavan liiketarjonnan perään. Välillä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin on vain päästävä päivittämään jotain arkista - sisustusta, meikkipussia, vaatekaappia, muita asusteita, mitä milloinkin sillä sehän piristää arkielämää kummasti. Joskus ihan vaikka vain uusi huulipuna tai jokin kiva vaatelöytö riittää siihen mainiosti.

En muista milloin olisin viimeksi shoppaillut jotain ihan vain itselleni, ellei ruokakaupassa ja apteekissa ravaamista oteta lukuun, kaikki shoppailu on tapahtunut viimeaikoina karvalaumalle mikä ei sekään tietysti ole huono sijoitus :) Mutta eilen päätin ihan vain piipahtaa kaupungilla hankkimassa ne tärkeimmät: Hiuslakkaa ja wc-paperia. Mut kuinkas kävikään. Matkaan tarttui muutakin kun kerta vauhtiin pääsin. Uusimmalta videolta pääset kurkkaamaan mun eiliseen päivään ja näet millaisia syyspäivityksiä ulkoista ehostusta ajatellen tein. Testasin myös yhtä Kicksin uutta Liquid Eyeshadow- sarjan luomiväriä ja jutustelin lyhyesti näkövammaisena meikkaamisesta :)


Ihanaa viikonloppua kaikille!

Kanavani voit laittaa tilaukseen Tästä.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Blogista tuli vlogi

Kerroin jo reilut puolitoista vuotta sitten aikovani uudistaa blogia kevään 2018 aikana. En vielä tuolloin ollut toteuttanut suunnitelmaa, vaikka se ajatustasolla olemassa jo olikin. Ja sitten kun sen toteutin, se jäi mainitsematta täällä kokonaan. Hups. En tiedä miten siinä niin kävi, ehkä halusin tuottaa sisältöä uuteen vähän enemmän ennen kuin teen siitä niin sanotusti julkista.

Ja niin blogista tuli vlogi. Olen siis aloittanut vlogin eli videomuotoisen blogin nimeäni kantavalla Youtube- kanavalla. Videoita olen julkaissut jo viime heinäkuusta saakka, mutta vasta viimeaikoina siitä on tullut säännöllisempää. Siksikin tämä blogin puoli on ollut jo kauemman aikaa melko hiljainen.

Videoblogi on lifestyle- tyyppinen kanava, jossa kuvaan elämääni - arkea ja juhlaa. Pääaiheina jatkan edelleen lapsettomuusteemaa - talletan lapsettomuusmatkaani ja toivottavasti joskus myös vanhemmuusjuttuja videoiksi, puhun välillä näkövammaisuuteen sekä mielen - ja muuhunkin hyvinvointiin liittyvistä asioista ja tavoittelen psykologian opiskelupaikkaa yliopistolta jota muuten ei tänä syksynä vielä irronnut vaikka yritys oli kova :) Tietenkin myös karvalauma vilahtelee mukana usein. Olen hyvin isoksi osaksi muuttanut nyt siis Youtuben puolelle, mutta blogikin aina sillointällöin päivittyy jatkossakin. Kannattaa toki käydä kurkkimassa täälläkin, mutta suosittelen klikkaamaan kanavalleni ja tilaamaan sen, mikäli tahdot jatkaa mukana matkassani :) Vlogiin pääset
Tästä linkistä.
Toivottavasti tavataan jatkossa myös kanavallani! :)

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Ystävyyden väliin kasvoi muuri - ja sen muurin nimi on tahaton lapsettomuus

Aihe josta tämän postauksen tulen kirjoittamaan, on hyvin henkilökohtainen ja ehkä osalle tulenarkakin. Tiedostan jo tässä vaiheessa ennen julkaisupainikkeen napautusta tämän mahdollisesti poikivan väärinkäsityksiä ja ehkä ymmärtämättömiä kommenttejakin. Mutta koen, etten voi kirjoittaa tahattomasta lapsettomuudesta, ellen tee sitä rehellisesti. Aivan niitä kaikkein vaikeimpia ajatuksia ja tunteita en tuo ainakaan vielä tässä kohtaa julki, mutta tahdon olla niin avoin kuin suinkin pystyn. Lapsettomuuden synnyttämät ajatukset ja tunteet ovat niin monimutkaisia, ettei niitä missään tapauksessa ole helppo ymmärtää eikä niihin samastua ellei ole sitä kaikkea itse läpikäynyt. Sen yritän muistaa myös niinä hetkinä, kun kohtaan eriävää suhtautumista niin netissä kuin oikeassa elämässänikin. Haluan antaa vertaistukea ja jakaa näitä asioita siksi, ettei kenellekään näiden samojen asioiden kanssa kamppailevalle tulisi tunnetta, että olisi yksin ja kummajainen tunnemyllerryksineen kuten itse aikanaan tämän mielenpyörityksen kanssa ensikosketuksiin jouduttuani kuvittelin olevani. Minulla on luonnoksissa tulossa tunteita hieman pintaa syvemmältä käsittelevä postaus, jonka julkaisen kunhan olen saanut sen hijotuksi, mutta nyt siirrytään toiseen aiheeseen joka sekin toki osittain liittyy näihin vaikeisiin hetkiin.

Ystävyys. Se on monelle meistä erittäin tärkeä ja läheinen, elämää suuresti koskettava asia. Niin myös minulle. Kun ystävyys jonkun kanssa on syntynyt ja olemassa, se on todella yksi niistä asioista, joista tahdon pitää kiinni ja huolta, ja jota pidän valtavana voimavarana elämässäni. Ystävyyssuhteet ovat yksi tärkeimpiä ihmissuhteita varsinkin näin sinkkuna elelevälle, mutta toki ne ovat sitä varmasti meille kaikille parisuhdestatuksesta riippumatta. Maailmassa on hyvin vähän asioita, jotka saavat solmimani ystävyyssuhteet rikki. Ajattelen, että ystävyyden ollessa tarpeeksi lujaa tekoa molemmin puolin, on ikävien sattumien kohdalle osuessa suurimmasta osasta asioista mahdollista päästä yli keskustelemalla ja käymällä läpi välejä koettelevat asiat.

Toisinaan muuttuvat elämäntilanteet saattavat kasvattaa muuria ihmisten välille. Useimmat saavat sen murretuksi, mutta aina se ei häviä vaikka sen kuinka toivoisi hiipuvan pois tai edes pienenevän. Olen joutunut huomaamaan, että lapsettomuus on hakannut säröjä useampaan ystävyyssuhteeseeni. Sen tajuaminen on tehnyt kipeää. Joku voisi ajatella, että se kaikki on kiinni omista asenteista ja valinnoista, mutta asiat eivät aina ole yksioikoisia ja sijoiltaan nyrjähtäessään niin helposti muljauteltavissa takaisin paikoilleen kuin voisi kuvitella.

Kuten olen täällä aiemmin sivumennen maininnut, ei minulla lapsettomia naispuolisia ystäviä juuri ole. Yksi löytyy monen sadan kilometrin päästä, toinen on sellainen josta en enää ole varma sillä viimeisimmästä yhteydenpidostamme on kulunut jo useampi vuosi enkä uskalla enää kysyä kuulumisia kun pelkään mahdollisesti saavani vauvauutisen kuin märän jääkylmän rätin päin kasvoja (Kuinka typerää). Koska ystäväpiiriini kuuluu hyvin eri-ikäisiä ihmisiä, sieltä löytyy myös naisia, joiden lapset ovat ehtineet jo aikuisikään, eikä yhteisten hetkien viettäminen heidän kanssaan tee niin kipeää, sillä pikkulapsiarki on heidän kohdallaan jo niin kaukana takana, ettei se tule jatkuvasti esiin ja lastenkin ollessa aikuisia ei heidänkään tapaamisensa luonnollisesti ole vaikeaa.

Suurin osa lapsuudenystävistäni, heistä joiden kanssa lapsena leikimme ulkona, söimme kasoittain karkkia, suunnittelimme tulevaisuuttamme; "Sitten kun me ollaan isoja, me muutetaan yhteiseen taloon asumaan", viiletimme hevosten selässä kiitolaukkaa maastossa pitkin hiekkateitä, nukuimme kesäisin öitä teltassa ja aitassa ja talvisin rakensimme lumihevosia pihat täyteen. He ovat jo saaneet lapsia osa yhden, toiset useammankin, kokeneet raskaudet, synnytykset, äitiyden iloineen ja huolineen, kaiken sen rakkauden jota omaa lasta kohtaan voi tuntea ja vastavuoroisesti saada osakseen. Se, kuinka tällä puolen vuosi vuodelta kasvaa hiljaisuus ja kaipuu - kuten Arttu Viskari on joskus laulanut - tuntuu niin helvetin väärältä ja epäreilulta. Välillä kun tätä asetelmaa oikein pysähtyy ajattelemaan, suru kuristaa minut kokonaan äänettömäksi. Miksi juuri minun pitää kokea tämä? Mutta jos ei minun niin kenen meistä sitten? Eihän tällaista sekasortoa toivo osaksi kenenkään elämää. Ei kukaan ansaitse tällaista. Ei kukaan.

On vaikea myöntää edes itselleen saati muille, että olen lähestulkoon kokonaan eristäytynyt äidiksi tulleista ystävistäni muutamia somessa vaihdettuja kommentteja lukuunottamatta. Vastaan, jos he vaikkapa Facebookviestillä kysyvät kuulumisiani, mutta kaikki jää siihen. Olen ihan tietoisesti ottanut heihin välimatkaa ettei minuun sattuisi niin kovasti. Se on ollut yksi keinoni pitää olemassaolemattoman lapseni perään sisälläni huutavaa kaipausta edes ihan pienen hitusen verran hiljaisempana. Tukehduttaa sen ääntä olemalla kohtaamatta ulkopuolelta toisen ihmisen elämästä niitä palasia, joiden puuttuminen tekee minusta vielä entistäkin rikkonaisemman.

En ole koskaan katkaissut välejä keneenkään sanan varsinaisessa merkityksessä, enkä sellaista halua tehdäkään. Olen vain piiloutunut kolooni, antanut olla ja toivonut että he ymmärtäisivät. Tiedän heidän ainakin tietävän, sillä olen kokenut luontevaksi olla lapsettomuudestani avoin alusta saakka ja kirjoittanut siitä ja siihen liittyvien asioiden kulusta niin Facebookissa kuin täällä blogissakin. Tietenkin avoin keskustelu kasvotusten olisi aina se paras vaihtoehto. En silti tiedä kuinka pitkälle heistä kukin jaksaa tilannettani ja erikoista käytöstäni ymmärtää ja missä mahdollisesti tulee raja vastaan. Toivoisin heidän ymmärtävän ettei minusta juuri nyt mitenkään ole kohtamaan heidän lapsiaan tai mitään mikä liittyy koko aiheeseen millään lailla, mutten voi alkaa sitä vaatia. Jokaisella meillä on omat rajamme ja kärsivällisyyden mittamme - ja lapsettoman kanssa kärsivällisyyttä valitettavasti joutuu venyttämään äärimmilleen ja enemmänkin jos rinnalla päättää pysyä. Siksi en loukkaannu tai ajattele heistä pahalla, jos he kokevat tilanteeni liian haastavaksi ja tahtovat mennä.

Joku Simpukan ihminen sanoi joskus eräässä Ylen nettisivuilla julkaistussa lapsettomuutta käsittelevässä uutisessa, että jos lapsettomuuskriisin keskellä juuri tällä kyseisellä elämänosa-alueella eteenpäin menevien ystävien vauvat ja raskausuutiset tuntuu vaikeilta kohdata, on täysin ymmärrettävää ottaa etäisyyttä ja olla tapaamatta, että ystävyyden voi myöhemmin lämmittää uudelleen sitten kun tuntuu siltä. Arvostan suunnattomasti ihmisiä, jotka jaksavat olla sinnikkäitä, seistä lapsettoman rinnalla oli päivä millainen tahansa. Jotka pystyvät käsittämään kivun ja sen synnyttämät reaktiot ja antamaan lapsettomalle sen tilan jokaiselle tunteelle, itkulle ja vihalle ja raivolle, aivan kaikelle, jonka hän kullakin hetkellä tarvitsee. Jokainen sellainen ihminen on tämän kaiken keskellä kultaakin kalliimpi aarre. Toki toivon, että sekä minun että myös muiden lapsettomuudesta kärsivien kohdalle osuisi mahdollisimman monta tällaista kultaista ihmistä.

Mutta yritän ymmärtää myös asian toisen puolen. Että aina ihmiset eivät vain pysty mielessään asettumaan toisen tilanteeseen niin että he jaksaisivat kulkea vierellä sen tien, vaan joskus on vain helpointa jatkaa eri suuntiin. Jos minusta joskus tulisi äiti, eikä aiemmin jo lapsia saaneiden ystävieni kohtaaminen tuntuisi niin ylitsepääsemättömän vaikealta ja haluaisin herätellä ystävyyttä ennalleen, en voisi automaattisesti olettaa että he olisivat siinä kuin mitään ei koskaan olisikaan tapahtunut. Se, pitäisimmekö vielä yhteyttä olisi heidän käsissään. Päättäisivät he mitä tahansa, en voisi kuin hyväksyä sen.

Välillä ajatukseni ovat niin ristiriitaisia. Yhtenä hetkenä syyllistän itseäni ystävyyssuhteideni nuupahtamisesta, kun taas toisessa hetkessä ajattelen etten voi tälle mitään, että itseään on pakko suojella enkä saa viljellä itsesyytöksiä. Ja niinhän se on. Kuten lääkärikin minua lohdutti: Nyt on vain toimittava siten miten itselle on helpointa. Lapsettomuus jo itsessään on niin vaikea paikka ja raskas taakka kantaa, ettei itselleen pidä kasata enää yhtään ylimääräistä painoa. Jos nyt lähtisin ystävieni kanssa vauvatreffeille tai kuuntelisin kertomuksia heidän arjestaan kahvikupin äärellä, ei tapaaminen olisi kummallekaan osapuolelle ollenkaan helppo.

En välttele ihmisiä heidän itsensä vuoksi. Toimin niin, sillä jokaisen äidin elämäntilanne ja sen vierestä seuraaminen on kuin heittäisin suolaa haavoilleni. Olen niin monet kerrat toivonut itselleni voimia jotta kykenisin olemaan ystävä ystävilleni, elämään yhteisiä hetkiä heidän kanssaan, luomaan uusia muistoja joille voisimme vuosien kuluttua yhdessä nauraa. Mutta en vain pysty siihen, sillä jos yrittäisin sitä juuri nyt, tekisi se lapsettomuudesta vieläkin kivikkoisemman polun taivallettavaksi. Siitä olen niin pahoillani. Olen vaikka minulle on yritetty tolkuttaa ettei tarvitsisi. Että jos tapaisin nyt lähivuosina äidiksi tulleita ystäviäni, ei tapaaminen olisi kummallekaan osapuolelle varmasti rento ja mukava, sillä elän nyt vaihetta jossa negatiivisten tunteiden piilottaminen ja niistä sanallisen avautumisen hillitseminen on vaikeaa tilanteissa, jotka saavat ne nousemaan pintaan.

En enää edes muista milloin olisin viimeksi viettänyt niin sanottua tyttöjeniltaa ihan vain naisten kesken. Siitä on niin kauan, etten jaksa kelata muistinauhaa niin kauas taaksepäin. Illanvietoissa olen viettänyt aikaani joko vain miesseurassa tai sitten porukassa on ollut sekä miehiä että naisia. Vaikka myös siten vietetty aika on hauskaa ja pidän siitä paljon, kaipaan myös aikaa pelkästään naisvoimin. Sellaista, kun syödään herkkuja sohvalla hömppäsarjan siivittämänä tai jutellaan viinilasin äärellä asioita, joista vain naisten kesken höpötetään. Haluaisin voida hengittää joutumatta varomaan milloin keskustelu kääntyy lapsiin edes ihan vain vahingossa. Tai odottamaan milloin toinen joutuu lähtemään kotiin lastensa luo. Että olisi joku, jolla ei olisi sitä kokemusta joka minultakin puuttuu. Joka voisi samastua täydelliseen lapsettomuuteen, jonka elämä pyörisi muiden asioiden kuin lasten ympärillä.

Tunnen naisia, joiden lapset ovat jo aikuisia. Heidän seurassaan oloni on paljon rennompi. Silti kuitenkin kaipaan myös jotakuta, jonka kanssa tavallaan tuntisin olevani täysin samalla viivalla. Mielellään ihmistä, joka olisi valinnut lapsettomuuden vapaaehtoisesti, se tekisi olemisesta keveämpää - en toivo pelkästään vertaistukea vaan myös hetkiä, jolloin koko lapsettomuutta ei tarvitsisi ottaa lainkaan puheeksi vaan voisi keskittyä pelkästään positiivisiin, hyvää energiaa tuoviin asioihin.

Tuntuu hölmöltä sanoa näin, mutta tunnen usein itseni yksinäiseksi, vaikka ympärilläni on ihmisiä enkä ole yksin. Juuri se samassa elämäntilanteessa olevien naispuolisten ystävien puuttuminen saa minut tuntemaan oloni jollain tasolla erilaiseksi kuin muut. Istuin juhannuksen jälkeen eräänä iltana mökillä laiturilla järvimaiseman äärellä. Mietin, kuinka ihanaa olisi viettää siellä tyttöjen kesken juuri sitä aikaa jota edellä kuvailin. Mutta siinä minä istuin itsekseni ja vain haaveilin. Enää en jaksanut luoda pääni sisään mielikuvaa lapsistani pulikoimassa rantavedessä - näin vain piipusta kohoavan savun, lämpiävän saunan ja tiiviin ystäväporukan pitämässä hauskaa. Sellaisen saavuttaminen tuntuu realistisemmalta ja enemmän mahdolliselta.

*******

Löydät mut myös Youtubesta. Käy tilaamassa kanavani
Tästä

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Jossittelua kilpparista

Nyt on kilpirauhaskontrollilabrat hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ja eiväthän ne tulokset hyvältä näyttäneet. Nyt en enää yhtään ihmettele, miksi olen ollut niin väsynyt, miksi hiukset tippuu, miksi niin usein kiukuttaa ja suututtaa ja mitään ei saa aikaan. Tottakai tämä lapsettomuus vaikuttaa mieleen, mutta aivan varmasti myös kilpirauhasen toiminnalla on siihen osuutensa. Oireet on meistä kullakin yksilölliset, ja riippuu ihmisestä mitkä arvot kelläkin mitenkin vaikuttavat.

Mutta niihin tuloksiin. Tsh 4,45 eli melkein sen viiden. Ja tuo kun on vaihdellut, niin en ihmettelisi vaikka olisi jossain vaiheessa siellä vitosella alkavissa lukemissakin huidellut. Myös jokin muu arvo oli himppusen koholla, mutten nyt tähän hätään enää muista mikä se oli. Joka tapauksessa arvot ja varsinkin tsh ovat ehdottomasti liian korkeat, kun verrataan hedelmöityshoidoissa tähdättävään maksimissaan 2,5 arvoon. Että silleen.

Nyt sitten mietin, olenko tehnyt kaikki aiemmat hoidot aivan turhaan. Laittanut rahaa palamaan reilun kymppitonnin ihan tyhjän vuoksi. Jos kilpirauhanen on ollut koko ajan se jarru miksi ei onnistu. Ja ihan niinkin yksinkertaisella asialla kuin tyroksiinilla, jota nyt siis syön oltaisi asia saatu kuntoon jos koko homma olisi ihan alunalkaenkin tutkittu ennen ensimmäistäkään inseminaatiota. Olisinko nyt jo onnellisesti äiti? Säästynyt näiltä helvetillisen karvailta pettymyksiltä, kyyneleiltä ja epätoivolta. Pelolta ja valvotuilta öiltä. Ja siltä rahanmenolta, jota näihin hoitoihin on tosiaan laitettu niin paljon etten ole edes enää uskaltanut laskea tarkkaa summaa.

No mutta oli niin tai näin, ajattelen kuitenkin että ehkä saan syyttää vain itseäni. Olisihan se tutkittu jos olisin vaatinut. Mutta miten vaatia sellaista josta ei tiedä? Olisi pitänyt ottaa selvää. Googlettaa ja varmistaa, että kaikki samat alkututkimukset on tehty mulle jotka muillekin tehdään ennen hoitojen aloittamista. En vain ole ajatellut, että kilpirauhanen on oikeasti näin iso juttu vaikka toki sitä jossain vaiheessa sitten muutaman epäonnisen inseminaation jälkeen tutkittiin. Silloin ths oli 4,1. Lääkärin mielestä ei haittaa, mutta sain lääkkeet. Söin niitä annetun ajan, mutta jätin kontrollilabran klinikalla väliin, kun jos se korkeampi arvo ei kerta haittaa. Ajattelin, että säästän siinä vähän rahaa kun jätän homman kontrolloimatta. Miksen ottanut asioista jo selvää aiemmin? Siitä kilpparin todellisesta merkityksestä jonka olen vasta nyt todella tajunnut. Ja jos kerta halusin säästää rahassa, miksen mennyt terveysasemalle labroihin jo aiemmin? Varmaankin siksi, koska mulla oli käsitys, ettei siellä itsellisiltä niin vain hedelmöityshoitoihin liittyviä labroja oteta, että kotiin ne käännyttää. Mutta ainakin omalla terveysasemallani se on ollut ihan harhaluulo: Kaikki, siis ihan kaikki pyytämäni labrat olen saanut infektionäytteistä ja ferritiinistä lähtien, ihan jokaisen ja lääkäri siellä otti kaiken tosissaan eikä edes vihjannut että mee sinne mistä tulitkin.

Voihan olla niinkin, että vaikka tämä arvo nyt saataisi kuntoon lääkkeillä, en silti tule raskaaksi. Voihan syy olla jossain ihan muualla tai täysin selittämätön. Mistä näitä koskaan tietää. Jos kroppani on vain päättänyt, ettei se mitään lasta kanna ja sillä hyvä. Eivät just nappiin menevät kilpirauhasarvotkaan ole automaattisesti onnistuneen raskauden tae. Syön nyt kuitenkin Thyroxinia aamuisin ja Obsidania iltaisin rautalisänä, jotta edes nuo arvot saadaan kohdilleen eikä mikään jää roikkumaan ainakaan niistä.

Lähden ensi viikolla viikoksi mökille, vietän siis tänä vuonna pitkästäaikaa myös mökkijuhannusta. Kissat jäävät kotiin ystävän hoitoon, koirat otan mukaan. Jos olisin saanut aikaiseksi tehdä kissoille mökille tarhan, olisin ottanut nekin ja viettänyt siellä useammankin viikon. Mutta viikkokin on parempi kuin ei mitään. On pakko saada etäisyyttä tähän kaikkeen, päästä rauhoittumaan ja rentoutumaan luonnon keskelle omaan rauhaan. Ehkä se tekee hyvää mielelle - ainakin niin kovasti toivon. Näitä juttuja ehtii pyöritellä sitten myöhemminkin kunhan kotiutuu. Reissussa keskityn vain siihen että sauna lämpiää, järvivesi virkistää ja grilli on kuumana. Seurailen koirien touhuja ja yritän olla vain hetkessä. Uskon, että se kaikki tulee nyt juuri sopivaan saumaan, jos vain on rauha ja kaikki lapsettomuudesta muistuttava kaukana taka-alalla...

maanantai 13. toukokuuta 2019

Aina pitäisi olla vahva ja reipas

Piipahdin tänään kontrollikäynnillä terveysasemalla. Reissu oli lyhyt, mutta sen aikana selvisi paljon. Kilpirauhasasiaa vielä pyöriteltiin ja lääkäri sanoi soittavansa Naistenklinikan erikoislääkärille selvittääkseen, kuinka tässä olisi nyt hyvä toimia että homma menisi parhain päin. Hän itse oli sitä mieltä, että koska mulla ei ole kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavia arvoja, ei Thyroxinin aloittaminen olisi järkevää, mutta kun hedelmöityshoidoissa suositeltavat arvot ovat eri kuin normaalit viitearvot, lääkäri lupasi selvittää mikä olisi nyt oikea keino lähteä asiassa etenemään. Riippuen Naistenklinikan yleisestä linjauksesta asiaan joko aloitetaan nyt Thyroxin tai vaihtoehtoisesti otetaan alkuperäisen suunnitelman mukaan labrat kesäkuun alussa, jonka jälkeen jos arvot ovat vielä huonot kuten varmasti ovat - mihin ne siitä muuttuisivat - voidaan aloittaa lääke kuten alkuun jo suunniteltiin.

Nyt, kun Hus on ilmoittanut antavansa jatkossa hedelmöityshoitoja myös naispareille ja itsellisille naisille, en voinut olla kysymättä lääkäriltä lisätietoa myös tästä. Kerroin, että minulla on alkioita oman klinikan pakkasessa, joista en halua luopua koska olen ne sinne jo kertaalleen maksanut lääkkeiden ja ivf-hoidon muodossa, mutta olisin kiinnostunut hoidoista julkisella puolella nyt kun siitä todellakin pitäisi tulla mahdollista. On hienoa huomata, kuinka lääkäri otti tämänkin asian tosissaan ja vakavasti. Ei sivuuttanut tai kierrellyt, vaan lupasi samalla puhelinsoitolla tiedustella myös tästä lisää. Olen joskus kuullut joidenkin saaneen ns. palvelusetelit yksityiselle kunnallisen hinnoilla, jota nimenomaan pyysin lääkäriä selvittämään ettei alkioista tarvitsisi luopua. Näistä ostopalvelujutuista lääkäri ei ollut kuullut ja epäili, ettei sellaista irtoa mutta aina voi ottaa selvää.

Rehellisesti sanottuna en itsekään hetkeäkään usko, että Naistenklinikka avaisi oviaan mulle hoitoihin sen enempää heidän itsensä tekeminä kuin ostopalvelun puitteissakaan. Vahvasti veikkaan, että siinä kohtaa kun heille menee tieto näkövammastani tulee hommalle stoppi. Julkiselta puolelta vammaisena hoitojen saaminen on takunnut monilla muillakin, joten en usko olevani yhtään sen paremmassa asemassa heistä kehenkään verrattuna varsinkaan sinkkuna hoitoihin mennessäni, joten omasta pussistani saan varmasti yrittämiseni pulittaa jatkossakin.

Lääkäri otti esiin vielä myös mielialalääkkeet. Hänelle oli viime käyntini jälkeen jäänyt tunne, että olisin niitä toivonut, olin luultavasti sen verran myönteinen rauhoittavien suhteen (joita en ole käyttänyt kuin muutaman koko tänä aikana). Jäin vielä hetkeksi pohtimaan asiaa, mutta kun lääkäri mainitsi että vaikka nämä mielialan laskut liittyvät lapsettomuuteen, on Naistenklinikka tarkkana siitä, että mielen pitäisi olla melko kunnossa ja vakaa että sinne hoitoihin olisi mahdollista päästä. Siinä vaiheessa viimeistään jätin tarjouksen käyttämättä, joskaan en ole aiemminkaan ollut masennuslääkepurkkia käsiojossa ottamassa vastaan.

En tiedä kuinka käynti terveysasemalla pahan olon ja ahdistumisen vuoksi lopulta yksinään vaikuttaisi hoitojen saamiseen julkiselta puolelta. Mutta jos siellä kytätään näitä juttuja tarkemmin, niin pistää vaan mietityttämään se, kuinka he olettavat että tässä tilanteessa pystyisi vuosi toisensa perään suhtautumaan kaikkeen tyynen rauhallisesti kuin mitään kriisitilannetta ei olisikaan tapahtunut. Keskeytetäänkö hoidot, jos hoidettava masentuu. Onko ihan oikeasti oltava vain kylmähermoisen rauhallinen, vaikka saisi kerta toisensa jälkeen turpaansa näin isossa asiassa. Tapahan se on karsia hoitoa saavia sekin, mutta nostan kyllä hattua kaikille niille joiden mieli aina vain kestää ja kestää kerrasta toiseen tätä kaikkea.

Aina pitäisi olla vahva ja reipas, aina pitäisi pysyä positiivisena ja uskoa valoisaan tulevaisuuteen - silloinkin, kun muut ympärillä pyöräyttelevät lapsia tuosta noin vain kerta toisensa perään ja itse olet ilman, petyt ja petyt jokaisen toivonkipinän päätteeksi ja kannat tyhjää syliä mukanasi joka hetki kaikkialle. Kuka tahansa meistä katkeaa kun tarpeeksi taivuttaa, ja paljon olen kestänyt jo minäkin vaikka on niitäkin joiden taival on ollut vieläkin vaikeampi. Silti tämä on järjetön kiirastuli. Ja minä vihaan kehoani. Vihaan sitä enkä haluaisi elää tällaisen paskakehon aisaparina, muttei siitä eroonkaan pääse, ei voi vaihtaa tilalle parempaa ja toimivampaa. Kaikki on vain kestettävä. Ei saa murtua.

Mutta kaikesta huolimatta käynniltä jäi matkaan hyvä mieli. Näki selvästi kuinka lääkäri otti kaiken tosissaan, ymmärsi, kuunteli ja osasi olla empaattinen. Ei vähätellyt tai suhtautunut mihinkään kertomaani asiaan ja huoleeni ikävästi. Se, että hän otti kilpirauhasasian Naistenklinikan tarjoamista itsellisten lapsettomuushoidoista nyt puhumattakaan hoitaakseen, oli extrahyvää, sellaista mitä en osannut edes odottaa. Tällaista palvelua ja apua toivon kaikkien muidenkin kohtaavan.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Muistetaan toisiamme lapsettomien lauantaina

Huomenna, 11. päivä toukokuuta vietetään lapsettomien lauantaita 26. kerran. Se on aina ollut äitienpäivää edeltävä päivä. Tapa muistaa meitä, joille taival äidiksi ei ole ollut ihan yksinkertainen ja helppo, jotka vielä kamppailemme oman äitiytemme saavuttamisen puolesta ja toki myös heille, jotka ovat taistelunsa läpi käyneet ja opettelevat nyt elämään sellaisen tulevaisuuden kanssa, jota eivät olisi toivoneet - lapsettomina. Se on meidän kaikkien oma päivämme.

Olen yrittänyt miettiä, kuinka itse päivään suhtaudun; kuinka sitä haluan viettää ja millaisia tunteita se herättää. Olen jo useampana vuonna aiemmin aina tuona päivänä muistanut ja tiedostanut lapsettomien lauantain ja sen merkityksen. Myös sen, että itsekin kuulun siihen joukkoon, jota varten se on olemassa, joita silloin muistetaan. En silti muista tunteneeni aiemmin juuri sinä hetkenä erityistä päivän tuomaa valtavaksi kasvanutta surua, en sen enempää iloakaan. Se on vain ollut päivä, jota olen viettänyt ihan tavallisesti ja ajatellut, että entä jos ensi vuonna äitienpäivä olisikin erilainen kuin huomenna.

Nyt en tiedä. Nyt tuntuu, että haluaisin tehdä jotakin. Viettää sitä jollakin erityisellä tavalla. Antaa tunteiden viedä mukanaan (Tunteet ovat toki vahvasti läsnä myös muutoin): Jos itkettää niin itken ja suren, jos tunnen lämpöä ja kiitollisuutta siitä, että juuri tämä päivä on olemassa jotta meitä muistetaan, hymyilen. Ehkä muistan itseäni jollakin pienellä herkulla joko lohduksi tai sitten vaikka vain kiitokseksi siitä, että olen vielä näinkin järjissäni vaikka on ollut todella rankkaa. Huominen sen näyttäköön millä mielin päivään heräilen.

Mutta muistetaanko meitä oikeasti. Kuinka moni tietää lapsettomien lauantain tarkoituksen tai on edes kuullut siitä. Päivä ei saa osakseen läheskään niin paljon huomiota kuin äitien- tai isänpäivä. Ehkä se on ainakin osin tietämättömyyttä. Ja kai myös sitä, etteivät ihmiset ehkä tiedä miten meitä kuuluisi huomioida ja muistaa. Niin, miten? En minäkään oikein tiedä. Tahaton lapsettomuus on arka, raskas ja kipeä asia, jota jokainen käsittelee omalla tavallaan. Se herättää niin paljon erilaisia tunteita riippuen siitä, missä vaiheessa kukakin tätä kriisiä elää. Ihan kaikki eivät välttämättä kaipaa mitään muistamista tai huomatuksi tulemista. Eikä sitä oikein voi tietää kuka mitäkin toivoisi. Kaikki eivät toki kaipaa mitään erityistä esimerkiksi äitienpäivänäkään, mutta se nähdään useinmiten kuitenkin tahatonta lapsettomuutta onnellisempana ja positiivisempana asiana, mikä on ihan todellistakin.

Mielestäni lapsettomien lauantain yksi tarkoitus on tuoda tahatonta lapsettomuutta esille puhumalla siitä - sen yleisyydestä, tunteista ja ajatuksista joita se tuo mukanaan, syistä, siis aiheesta kokonaisuutena. Vaikka siitä puhutaan nykyään jo melko avoimesti, tiedetään siihen liittyvistä asioista loppujen lopuksi vielä suhteellisen vähän. Olen tavannut hyvinkin paljon ihmisiä, joille lapsettomien lauantaista ja erilaisista lapsettomuuteen liittyvistä kiemuroista mainittuani he ovat olleet ennen juttutuokiota kaikesta täysin tietämättömiä. Se on itseni terapioimisen lisäksi syy, miksi itse koen tärkeänä kirjoittaa lapsettomuudesta näin julkisesti - vertaistuki ja yleisen tiedon jakaminen, vaikkakin aina täytyy muistaa että jokainen meistä on yksilö, ja meillä kaikilla on täysin omanlainen polkumme. Silti voimme usein samaistua toisiimme ainakin osassa asioista, toiset enemmän ja toiset vähemmän mutta samantyyppisiä tilanteita silti varmasti välillä koemme.

Vaikka liputankin avoimuuden puolesta, en missään tapauksessa tarkoita, että ihan jokaisen täytyisi alkaa kertoa tarinaansa henkilökohtaisine kokemuksineen koko maailmalle, ne kertovat jotka haluavat sen verran kuin kokevat tarpeelliseksi, eikä kenenkään ole pakko jakaa mitään jos sellainen ei tunnu omalta. Itse olen luonteeltani suhteellisen avoin ihminen, ja siksi näistä asioista kirjoittaminen ja puhuminen on luontevaa - joskin vedän kyllä yksityisyyden rajankin asioihin, jotka haluan pitää itselläni ja sitä rajaa en riko kun sen paikan olen määrittänyt.

Mutta vielä siihen muistamiseen palatakseni. Meidän omana päivänämme meille on tarjolla ainakin jonkin verran ohjelmaa. Kirkoissa pidetään tyhjän sylin messuja ja käsittääkseni luultavasti myös Simpukka Ry järjestää brunssin (Oliko se juuri lapsettomien lauantaina?). Silti voisi olla enemmänkin. Ihan muidekin tahojen puolesta kuin lapsettomuuteen liittyvien.

Musta on hienoa, että äitejä juhlitaan. Järjestetään bufeelounaita ja muita ihania tarjoiluja eri ravintoloissa ja kahviloissa. On jos jonkinlaista tarjousta ja kivaa ajanvietettä. Ja niin kuuluu ollakin. Vanhemmuus on tärkein lahja jonka ihminen voi elämässään saada, tai no mulle olisi - jollekin toiselle tärkeää voi olla jokin aivan muu, ja sitä kuuluukin juhlia. Itse en tällä hetkellä kykene juhlistamaan vastoittain äidiksi tulleita, en millään tavalla osallistumaan sellaiseen hetkeen tai edes muistamaan, sillä se sattuu niin ettei sen kivun voimaa sanotuksi saa. Mutta hyvillä mielin juhlin sekä omaani, että myös muita jo hieman varttuneempia äitejä, joiden lapset ovat jo aikuisia ja äitienpäivänvietto on hieman erilaista kuin mitä ehkä pikkulapsiperheissä.

Mutta miksi meille lapsettomille ei päivämme kunniaksi järjestetä samaa? Olisi ihanaa, jos edes pieni osa esimerkiksi ravintoloista / kahviloista muistaisi meitä samanlaisilla erikoistarjoiluilla. Lapsettomien lounailla ja muilla vanhempien päiviä vastaavilla tarjouksilla.

Idea voisi olla esimerkiksi se, että ravintolat raivaisivat päivästä aikaa vain aikuisille, jolloin sisään otettaisi ainoastaan täysi-ikään ehtinyttä väkeä. Tällöin voisimme esimerkiksi tavata vertaisiamme, mutta mikä tärkeintä, saisimme nauttia pöytien annista ilman että tarvitsisi pelätä milloin ovesta astuu sisään lastenvaunuja lykkivä äiti. Koska sellainen ihan oikeasti on tilanne, joka meistä monia satuttaa. Tällaisilta kohtaamisilta ei ymmärrettävästi voi normiarjessa välttyä, mutta lapsettomien lauantaisin olisi mahtavaa, että saisimme aikaa ja tilaa vain meille rentoutumiseen ja rauhalliseen nautiskeluun ilman väkipakolla nieltyjä kyyneleitä ja tarvetta juosta pois paikalta niin pian kuin mahdollista. Tai ettei tarvitsisi miettiä, ettei tahdo lähteä ulos kotiovesta, kun tahdosta riippumaton mielen laskuri summaa yhteen jokaiset vastaan tulevat vaunut ja vatsat, kunnes se ei enää pysy laskuissa ja mieli on aivan riekaleina. Ainakin minua lämmittäisi kovasti tällainen huomaavaisuus tällaisena päivänä. Tavallaan ymmärrän, ettei asiakkaita voi ikään katsoen sulkea ulos koko päiväksi, mutta edes muutama tuntikin vain meille aikuisille olisi jo riittävän verran - siinä tuskin minkään paikan talouspuoli kaatuisi ja asiakkaita olisi varmasti.

Mutta näitä me jäädään - tai ainakin minä jään - odottamaan, aika näyttää olisiko tällaiselle kysyntää ja voisiko idea toimia käytännössä. Joka tapauksessa haluan toivottaa hyvää huomista päivää ja lapsettomien lauantaita kaikille joita se koskettaa. Voimia, mutta myös ihania rentoutumisen hetkiä ja tilaa omille tunteille ja ajatuksille. Haluan rohkaista kaikkia tahattomasta lapsettomuudesta kärsivien läheisiä olemaan tukena ja läsnä silloin kun sille on toivomusta ja tarvetta. Kuljetaan yhdessä eteenpäin ja pidetään huolta toisistamme. Kiitän myös Simpukan Facebook-ryhmän porukkaa, joilta olen saanut tukea taipaleelleni jo vuoden verran. Olette korvaamaton, kultaakin kalliimpi vertaistuki, ja ehdottomasti aion jatkaa ryhmässä myös jatkossa, parhaani mukaan myös teitä matkallanne tukien. Toivon sydämestäni, että musta olisi apua myös teille ja kaikille muille jotka kuuntelijaa kaipaavat. :)

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Lääkäri- ja sairaanhoitajakäynnin saldoa

Pääsin vihdoin viikko sitten lääkärille. En muista milloin olisin viimeksi käynyt terveyskeskuslääkärillä, se hetki taitaa ulottua jonnekin lapsuuteen saakka. Jännitti mennä. Jännitin kun en tarkalleen tiennyt mitä tapahtuu tai millainen ihminen siellä on vastassa. Mutta turhaan. Kaikki soljui eteenpäin oikein hyvin.

Uumoilin etukäteen mulle varatun ajan olevan pituudeltaan noin parisenkymmentä minuuttia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti kun huoneesta ulos astuessani vilkaisin kelloa ja huomasin käynnin kestäneen tunnin verran. Aika kului niin nopeasti siinä jutellessa. Käytiin ensin läpi vähän labratuloksia. Kerroin hedelmöityshoidoissa suositeltavista kilpirauhasarvoista ja ferritiinistä. Jälkimmäisen osalta sain ohjeeksi syödä Obsidania joka toinen päivä noin puolisen vuotta jonka aloitinkin lauantaina. Kilpirauhasen osalta lääkäri halusi kontrolloida sen vielä touko- kesäkuun vaihteessa ja tsekata sieltä jotain muitakin arvoja ennen lääkityksen aloittamista, ettei sen korkeampi arvo johtuisi stressistä, kun niissä kuulema on vaihtelua ja jos se vielä näyttää olevan koholla aloitetaan lääkitys. Tätä vähän ihmettelen, koska A) arvo oli jo reilu vuosi sitten 4,1 ja B) jos kohonnut lukema johtuu esimerkiksi stressistä mitä lääkäri mietiskeli, se ei taatusti laske - olen niin stressaantunut hoitojen jatkosta ja niistä psykologian pääsykokeista, jotka kolkuttelevat jo kohta ovella.

Täyteltiin mielialakysely, jonka olen jo joskus aiemminkin täyttänyt. Eikä sieltä parhaat mahdolliset pisteet tullut mitä en ihmettele, sillä viime aikoina kuluneet päivät ovat olleet kaikkea muuta kuin helpot ja valoisat. Puhuin lääkärille näistä olotiloista ja lapsettomuuden tuomista ajatuksista ja tunteista, niistä negatiivisista ja kamalista, joita kaikki eivät pysty ymmärtämään ja joita liian monilla on tapana tuomita ja arvostella. Jännitin millaista vastaanottoa nyt niille saan, mutta halusin olla rehellinen enkä esittää että kaikki on niin helvetin hienosti ettei tässä ole kuin askeltaa hymy korvissa vaan.

Mutta lääkäri suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Hän vahvisti sen mitä olen itsekin itselleni hokenut, ettei minun ole mikään pakko yrittää hammasta purren olla onnellinen muiden puolesta jotka tässä sen onnen kohtaavat, jos en siihen mitenkään pysty ja väkinäinen pinnistely kerää vain enemmän pahaa oloa. Ei ole pakko väkisin tavata muiden lapsia jos tapaamiset aiheuttavat enemmän ahdistusta kuin hyvää mieltä - enkä niistä hyvää mieltä saa laisinkaan. Kerroin kuinka vihaan omaa kehoani, koska se ei ole suostunut käynnistämään raskautta eikä antamaan minulle sitä joka on tärkein tavoitteeni, unelmani ja tässä elämässä merkityksellisintä. Lääkäri yritti lohduttaa, etten voi sille mitään, etteivät epäonnistumiset ole minun syytäni. Ja tottahan se on, minä en voi näille mitään. En silti ole tällä hetkellä minkäänlaisissa väleissä kehoni kanssa, sen verran monta kertaa se on minut pettänyt ja hakannut mieltä pirstaleiksi.

Lähtiessä sain kolme reseptiä. Ensimmäinen tuli melatoniiniin että saisin nukuttua paremmin. Toinen tuli Propraliin, jonka pitäisi auttaa sydämen muljumiseen ja auttaakin muuten hyvin. Kolmas onkin sitten sellainen lääke johon en olisi uskonut tällä taipaleella joutuvani turvautumaan. Sain reseptin rauhoittavaan, jota voin ottaa niinä kaikkein helvetillisimpinä hetkinä. Mielialalääkettä lääkäri ei suositellut, sillä jos satun tulemaan raskaaksi se täytyisi lopettaa ja siitä voi mahdollisesti tulla vieroitusoireita joskin jotkut kyllä käyttävät jotakin tiettyä lääkettä myös raskausaikana. Olin tästä samoilla linjoilla. En ole mitenkään erityisen halukas aloittamaan masennuslääkettä, sillä mielestäni tässä on omalla kohdallani kyse asiasta, jota tulisi hoitaa käsittelemällä sitä keskusteluavun- tai terapian muodossa, eikä vain lievittää oireita. En myöskään halua ottaa riskiä, että sellainen vaikuttaisi negatiivisesti hedelmöityshoidoissa tarvittavien lääkkeiden vaikutukseen. Käytän jo nyt niin paljon lääkkeitä (hoitoihin liittyvät lääkkeet, rautalääkkeet, mahdolliset kilpparilääkkeet) verraten siihen etten normaalisti käytä yhtään mitään, etten haluaisi lisätä tuohon arsenaaliin enää yhtäkään pilleriä ellei ole aivan pakko. Yritän pärjätä näillä, enkä pelkää ottaa rauhoitusta purkista jos ja kun taas tulee olo että sydän joko pysähtyy tai hakkaa itsensä ulos sisuksistani surun voimasta.

Kipaisin maanantaina myös psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla. Ja on pakko todeta, etten ihan hirveästi saanut tuosta käynnistä irti. Alkuun käytiin läpi taustatietojani; asuinpaikkaa, edellistä asuinpaikkaa, perhettä, perheenjäsenten ikää ja opiskelutilannetta ja lopulta hoitojen taustoja ja vähän lapsihaavetta muutenkin. Sain käynnillä ohjeeksi tehdä mindfulness-harjoituksia ja korjata unirytmini. Yritin sanoa, etten pysty nukkumaan, että uni tulee vasta aamuyöstä enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, muttei siihen oikein muuta keinoa ollut kuin melatoniini. Ja ihmisten ilmoille on vain lähdettävä muuloinkin kuin niinä kertoina kun on pakko, vaikka siellä niitä lastenvaunuja liikkuu, oli se kuinka ahdistavaa tahansa ja mitä pidemmälle sitä lykkää sitä vaikeampaa se on.

Varattiin vielä yksi uusi aika toukokuun lopulle, mutta siinäpä se oikeastaan oli. Lopuksi hoitaja totesi ettei hän oikein tiedä miten muuten hän voisi tässä tukenani olla. Jäi vähän sellainen olo, että nuo samat asiat osaisi sanoa minulle kuka tahansa, ja on sanonutkin mindfulnesia lukuunottamatta. Toisaalta en tiedä mitä muuta hän olisi voinut sanoa tai tehdä. Mitä muuta tässä kukaan voi sanoa tai tehdä. Joku suosittelin Simpukan ryhmässä lapsettomuuteen perehtynyttä psykologia / psykoterapeuttia, heillä yleensä löytyy keinonsa näiden asioiden käsittelyssä.

Menisin mielelläni, itseasiassa tiedän yhden psykologin joka työkseen tapaa paljon juuri näiden asioiden kanssa kamppailevia asiakkaita ja tietää varmasti tarkalleen, kuinka raskaista ja kipeistä, arkielämää merkittävästi kuormittavista asioista lapsettomuudessa on kyse ja siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita se herättää. Varaisin ajan heti, mutta taloudellinen puoli tulee vastaan; pudjetti ei riitä jos meinaan jatkaa lähiaikoina hoitoja. En voi kuvitella vaihtoehtoa, jossa laittaisin hoidot pidemmälle tauolle. Nyt on vain päästävä eteenpäin ja katsottava mitä tapahtuu vaikka ymmärrän myös sen, miten äärimmäisen tärkeää henkisestäkin jaksamisesta on huolehtia.

Nämä on niin herkkiä asioita. Olin eilen illalla jo kirjoittamaisillani klinikalle sähköpostiviestin että auttakaa nyt joku... edes jotenkin. Etten kestä enää. Mutten kirjoittanut. Sielläkin pääsee juttelemaan psykoterapeutille mutta sekin maksaa. Kaikki maksaa, jokainen risaus kun mennään yksityisen puolen oville koputtelemaan. Ymmärrän toki että jokainen haluaa ja tarvitsee palkan työstään, se on selvä ja niin sen kuuluu mennäkin. Olen vain niin epätoivoinen, hädissäni ja peloissani.

Jos tässä käy pahin mahdollinen loppu. Jos tämä ei ikinä koskaan onnistu vaikka tehtäisi mitä tahansa. Jos kaikki vain valuu hukkaan... Voimat, rahat, aika, kaikki. Rukoilen että joku ihminen tai taho tai kuka tahansa voisi auttaa edes jotenkin. Tämä on niin raskasta kaikki, ihan kaikki...

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Sydämessä kiertää

Usein sanotaan, että tuntuu niin ettei sydän kestä. Olen käyttänyt tuota sanontaa joskus itsekin: Sydän särkyy, sydämeen sattuu, tuntuu että sydän pysähtyy. Aiemmin ne ovat olleet vain henkisen puolen kipuja, mutta nyt tiedän miltä tuntuu kun sydämessä kiertää oikein kunnolla.

Viimeisimmän epäonnistuneen hoitokierron jälkeen, heti samana päivänä kun totuus löi jälleen päin näköä, aloin tuntea kummallisia tuntemuksia sydämessä. Ei pelkästään mitään henkistä kipua - sitähän tässä on podettu jo monta vuotta. Nyt ne olivat ihan fyysisiä; painon tunnetta rintakehällä ja sydämen sykkeen vaihtelua ja kummallista muljumista. Kuulostelin niitä ja ajattelin, että varmaan ne liittyvät vaan johonkin ihan tavalliseen, eikö niitä ole kaikilla joskus?

Päivät kuluivat, ja aloin laittaa merkille, että aina kun henkinen paha olo vyöryi kunnolla päälle alkoi sydänkin reagoida. Muuten se ei ole tehnyt olemassaolostaan sen suurempaa numeroa. Huonovointisuus ja ahdistus tulevat aaltoina - ne ovat läsnä jatkuvasti, mutta välillä niin lujina etten voi kuin maata paikoillani ja antaa surun vain tulla ja jäytää jokaista solua. Ja kun niin käy, sydän on kärppänä mukana ja lähtee laukkaamaan tahtoen repiä itsensä ulos rinnasta ja singahtaa lentoon.

Viikko sitten koin pahimmat rytmihäiriöt ikinä. Ne alkoivat iltapäivällä, jatkuen iltaan ja pahenivat kun yö lähestyi. Makasin sängyssä ja mietin, missä menee raja kun täytyy soittaa ambulanssi. Pelkäsin jokaista uutta sydämenlyöntiä ja odotin milloin menee taju. Ja ehdinkö soittaa apua ennen kuin se tapahtuu. Yritin rauhoitella mieltä; ei hätää, kyllä tästä selvitään, ei hätää... Ja kun mieli ei rauhoitu, niin sydänkään ei sitä tee. Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka menee lääkäriin vasta äärimmäisen pakon edessä. Ympärilläni olevia ihmisiä osaan kyllä hätyyttää tohtorin pakeille pienimmänkin vaivan tullessa ja eläinlääkäri saa soiton välillä ehkä vähän turhankin pikkuruisista jutuista, mutta jostain syystä omat vaivat on helpompaa sivuuttaa.

Odotin ja kärvistelin ja toivoin että selviän. Aamuyöstä jyskytys alkoi helpottaa. Jossain vaiheessa sain unta ja mietin ennen nukahtamista, että ehkä nukkuessa kun en tunne henkistä pahaa oloa sydänkin rauhoittuu. Ja rauhoittuihan se. Aamulla herätessä lyönnit olivat normaalin tasaiset. Tuon jälkeen pientä muljumista ja lyöntitahdin vaihtelua on ollut, muttei onneksi noin suuressa mittakaavassa.

Keskiviikkona piti olla aika psykiatrian sairaanhoitajalle terveysasemalle. Aamulla kun olin jo lähdessä ulos ovesta, soitettiinkin terveysasemalta ja kerrottiin että hoitaja on poissa tänään ja aika joudutaan perumaan. Se siitä. Olin jo varautunut ja valmistautunut siihen, että saan purkaa tätä tuskaa jonkun ammattilaisen kanssa ja odotin saavani jotakin apua - jos nyt kukaan voi tälle asialle mitään tehdä. Suunnitelman romuttuminen toi taas pahan olon pintaan vahvempana ja sydän alkoi hakata. Eihän näille peruutuksille ja poissaoloille tietenkään mitään voi, niitä sattuu joskus.

Tänään sain sitten uuden ajan reilun viikon päähän. Hoitaja soitti ja kysyi miten olen nyt voinut. Kerroin rehellisesti, etten voi hyvin ja viimeaikoina on ollut todella raskasta. Hän sanoi että äänestänikin kuulee etten voi hyvin. Onneksi lääkäriaika on siinä välissä. Pääsen käsittelemään näitä juttuja jonkun kanssa, ja toivottavasti saan lääkeasiat kuntoon myös raudan ja kilpirauhasen osalta. En elä helppoja aikoja nyt, lapsettomuus koettelee julmasti ja kipeästi enkä tottapuhuen tiedä miten tämän asian kanssa pärjään. Jatkuvasti pelottaa, jos se ei koskaan onnistu. Kukaan ei voi luvata mitään. Jos tämä epäonnistumisen kierre vain jatkuu ja jatkuu eikä syliin koskaan saada muuta kuin tyhjää tyhjän jälkeen. On niin vahva tunne siitä, että tämä tulee päättymään juuri niin. Ja pelkään ettei se ole pelkoa vaan aitoa kaiken jo ennalta kertovaa vaistoa, joka yrittää saada minua valmistelemaan itseäni siihen jo nyt.

Kun jaksaisin keskiviikkoon, niin silloin todennäköisesti selviää edes jotain. Jos ei muuta niin toivottavasti saan edes ne lääkkeet. Tämä on niin raskasta. Tai rankkaa. Sana raskas liippaa liian läheltä sanaa raskaus ja sitä en halua edes ajatella. Se ei koske minua mitenkään. Se koskettaa niitä onnellisia (Vaikkei se automaattisesti ihan jokaiselle tietenkään ole onnenpotku), ei minua. Sattuu. Sattuu niin etten enää ihmettele jos sydänkään ei kestä.

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Labratulospohdintaa

Kävin viime maanantaina labrassa otattamassa lääkärin määräämät verikokeet, joita olikin melkoinen litania. Suurin osa; maksat, munuaiset, verensokerit jne olivat arvoiltaan mainiot, mutta jotain pientä heittoa toki löytyi joskaan ei ehkä ihan sellaista mikä voisi välttämättä ainakaan täysin selittää nämä epäonniset hoitoyritykset.

Lääkäri oli kirjannut D-vitamiinin olevan selkeästi matalan, sekä b12-vitamiinin ihan siinä rajalla, kuitenkin se on viitearvojen sisällä, mut tarkkoja arvoja en tähän hätään muista. Koskaan en ole eläessäni syönyt d-vitamiinia purkista. Se ehkä selittänee jatkuvan väsymyksen ja ajoittaisen heikkovointisuuden ja huimauksen. En ole myöskään sitä auringossa pitkiä aikoja kerrallaan viihtyvää tyyppiä, joten en ihmettele että arvot heittää. Se, onko sillä sitten tekemistä lapsettomuuden kanssa - en tiedä. Raskausaikanahan D-vitamiinin riittävä saanti on tärkeä juttu, joten voisi näin maalaisjärjellä kuvitella että jos ja tässä tapauksessa kun elimistöllä ei ole sitä mistä ottaa, sylkee se mieluusti pihalle kaiken sellaisen joka sitä vaatisi vielä lisää. No, mee ja tiedä.

Olin vähän pettynyt siitä, ettei ferritiini ollut kovinkaan matala, sillä sitä vähän olin toivonut josko siitä olisi saanut edes osasyyn tälle tilanteelle. Arvo siinä oli 51 ja kilpirauhasessa 3.jotain. Hedelmöityshoidoissa kilpirauhasen tulisi olla kuulema maksimissaan kaksi, eli heitto siinäkään ei ole mikään hirvittävä.

Eli ei noista labroista selkeää vastausta kai saanut, tai minä en ainakaan niistä juuri viisastunut eikä omaan järkeen käypää varsinaista syytä sieltä löytynyt, paitsi tuo D-vitamiinin puute jos sillä nyt on merkitystä. Onhan tämä tietenkin vaan tällaista itsekseen pohdintaa, ja voihan olla että lääkäri ammattilaisena selittää asioita vielä vastaanotolla tarkemmin ja löytää jotain huomioita joita en itse edes osaa ajatella. Aion kysellä kuitenkin kilpirauhaslääkereseptin perään, josko se saataisi sinne alle kahteen. Kaikki täytyy tehdä, olkoonkin ettei sillä juuri ole väliä kun heitto arvossa on niin pieni. Klinikan oma lääkäri aikoinaan kilpparikokeen jälkeen sanoi, ettei silloinen 4.1 arvo ole huono, ettei siitä kannata huolehtia eikä hoidot siksi epäonnistu, mutta kirjoitti Thyroxin-kuurin jonka söin. Noissa kilpirauhashormoneissa on käsittääkseni sellainen hankaluus, että jos ei lääkettä käytä jatkuvasti niin arvot helposti pompsahtaa takaisin lähtöruutuun tai lähelle sitä.

Itse mieluusti korjaisin noita heittäviä arvoja, mutta katsellaan nyt mihin kaikkeen lääkäri alkaa reseptejä kirjoittamaan. Rautalisäkään ei olisi pahitteeksi, yritän nyt tarttua toivoon, että jos ferritiiniä saisi vähän nostettua niin siitäkin voisi olla apua, osalla se huitelee jopa yli sadan. Ahdistaa mietiskellä näitä juttuja yksin. Tahtoisin jo päästä lääkärin pakeille käymään läpi tätä kaikkea. Vitamiineja toki voisi ruveta jo tankkaamaan. Jos teillä on suositella hyviä vitamiinivalmisteita niin laitattehan niistä vinkkiä kommenttiboksiin :)

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Aina tulee uusi joku

Kaikki eivät saa koskaan lapsia. Eivät saa vaikka kuinka yrittäisivät. Aina tulee uusi joku, joka joutuu vastaanottamaan sen kipeän osan, koko loppuelämän muuttavan ja sydämen pirstaloivan uutisen elämässään. Se ihmisvirta ei koskaan lopu. Aina tulee lisää, pienenä purona - suurimmalla osalla tarinoista on kuitenkin onnellinen loppu - mutta tulee kuitenkin. Siitä joko selviää tai sitten ei, mutta se osa on ja pysyy ihmisessä jos niin on käyvä. Eivätkä mitkään maailman voimat pysty sitä muuksi muuttamaan.

"No sitten se on niin. Kaikki eivät saa lapsia koskaan".

Tämä on totta. Se on yksi julmimmista asioista mitä luonto voi ihmiselle tehdä.

Mutta miten sellainen voi olla kenenkään mielestä järkeenkäypä lohtu? Kuinka kukaan voi kuvitella, että asian esiin tuominen auttaisi jaksamaan eteenpäin ja suhtautumaan lapsettomuuteen ja jatkuviin pettymyksiin kevyemmin. Pitäisikö sen auttaa varautumaan siihen mahdollisuuteen, että tiedostaisin jo nyt niinkin voivan käydä ja tehdä mahdollisesta lopullisesta lapsettomuudesta sormia naksauttamalla täysin hyväksyttävä asia, koska niin käy muillekin enkä ole ainoa?

Nyt, kun viimeisimmän pettymyksen varmistumisesta on kulunut pian viikko, olen saanut onnekseni puhuttua asioista jonkin verran läheisteni kanssa, ja sitä kautta olen saanut myös niitä lohdutuksen sanoja pitkin viikkoa. Suurin osa niistä on ollut lämpimiä ja välittäviä. Moni tietää ja ymmärtää, ettei oikein mikään vie kipua pois, mutta he ovat kuitenkin yrittäneet olla kuuntelevana korvana. Mä olen niin pahoillani. Tiedän ettei tässä voi oikein mitenkään auttaa, mutta sanot jos vain on mitään mitä voisin tehdä. Olen tukena. Tiedän ettei sitä (lasta) voi luvata, mutta toivon niin että kaikki vielä kääntyy parhain päin, että susta tulisi vielä äiti.

Vaikkei mikään tätä tilannetta muuta, tuntuu silti hyvältä tietää, että jos vain olisi jotain tehtävissä, auttavia käsiä olisi lähellä. Ja ylipäätään se, että joku vain myötäelää mukana ja toivoo sydämessään kaiken järjestyvän.

Mutta sen hokeminen, että kaikki voi murtua lopullisesti ja pahin mahdollinen tapahtua on kuin lappaisi lisäpainoa kivirekeen, joka jo nyt on niin painava ettei askel sen kanssa meinaa jaksaa. Haluan kuitenkin uskoa, etteivät ihmiset aina töksäyttele ollakseen tarkoituksellisesti perinpohjin ilkeitä, vaan kaikki eivät vain osaa valita sanojaan oikein tai ole niin empaattisia kuin toiset.

Vaikka pelkään sitä eniten maailmassa. Viime aikoina olen itkenyt päivittäin ja pelännyt niin ettei sydän kestä ja muistellut niitä hetkiä, jolloin jo 16-vuotiaana ensimmäistä kertaa istuin hiljaa omassa kuoressani jostain sisältä kumpuavan pelon kanssa miettien, entä jos jäänkin lapsettomaksi, ja nyt pelännyt niiden aiempien pelkojen liittyvän todelliseen...

...En aio päästää irti. Minä en suostu luopumaan siitä mikä on ollut selvää jo silloin kun itsekin olin vasta lapsi; mahdollisuudestani olla äiti. Minulla on vielä alkioita, pakkasessa 22 mahdollisuutta. En suostu ottamaan lopullista lapsettomuutta osaksi minua. Taistelen tästä kaikesta, onnestani valtavasta pelosta huolimatta niin kauan kuin pienikin voimanripe minussa elää. Kukaan ei vie minulta toivoa tai sulje tietä joka vielä on olemassa. Tiedän, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä heikommin uskon enää onnistumiseen. Mutta toivo on ja pysyy. En välitä rahasummasta, joka nousee yritys yritykseltä aina vain suuremmaksi - se on menettänyt merkityksensä jo ajat sitten. En välitä kuinka paljon kroppa joutuu sietämään eri lääkityksiä. Väliä on vain sillä, että saan vielä toivomani. Se on ainoa asia joka tässä kaikessa merkitsee ja jonka vuoksi minun on toimittava.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Olisi edes joku jota syyttää kaikesta

Niin se on, että ihminen kyllä tuntee kroppansa ja sen, mitä sen tietyt merkit milloinkin enteilevät ja tarkoittavat. Tai ainakin minä tiedän. Tälläkään kertaa en erehtynyt.

Menin maanantaiaamuna sovitusti klinikalle verikokeeseen. Koko reissu on muistikuviltaan aika hämärä, sillä olin nukkunut edellisen yön niin huonosti, vain muutaman tunnin ja mieli oli muutenkin synkistä synkin.

Huoneeseen astuessani hoitaja totesi: "Niin säkö olit nyt tehnyt positiivisen raskaustestin?". Ehkei hän muistanut miksi tulin veritestiin niin ajoissa. Ei hän pahalla kysynyt. Mutta kysymys sattui. Se sattui niin että sain pidätellä itseäni tosissaan etten kääntynyt takaisin ja häipynyt ulos koko rakennuksesta samantien. En ole koskaan eläessäni saanut testitikkuun kunnollista plussaa, en koskaan.

Hoitajan etsiessä suonta ja touhutessa vieressä purin hammasta ja toivoin koko homman olevan ohi niin pian kuin mahdollista. Halusin pois. Sain vain sanotuksi, ettei siellä mitään ole, muuta en pystynyt. Homma oli äkkiä paketissa ja tulos luvattiin soitella iltapäivällä. Kyyneleitä nieleskellen poistuin huoneesta, kävelin käytävän päähän ja hissiin taakseni katsomatta. Iltapäivällä sitten hoitaja soitti. En enää muista mitä hän sanasta sanaan sanoi, kuinka kertoi tuloksen. Mutta nollaa se näytti ja romahdin puhelun jälkeen vielä kerran vaikka olin käsitellyt asiaa jo monta päivää aiemmin.

Olisi edes joku jota syyttää kaikesta. Joku jolle raivota ja jonka niskaan kaataa tämä paska että helpottaisi eikä sekään sitten lopulta auttaisi mitään. Syyllisen etsiminen on typerää ja turhaa, koska sellaista ei todellakaan näissä kuvioissa ole. Mikään tässä ei ole kenenkään vika. Ei lääkäreiden, hoitajien, läheisten, naapurin, kaverin sedän serkun kummin kaimojen, ei kenenkään. Paitsi tämän mihinkään suureen ja merkittävään kykenemättömän kroppani. Se petti minut taas. Se sylki kaiken ulos ennen kuin mitään ehti edes alkaa.

Tai sitten se on se lääke. Lutinus. Se petti ja antoi uuden kierron tulla ennen aikojaan. Kaikki olisi ehkä voinut onnistua, jos se olisi toiminut kuten sen olisi kuulunut toimia. Näitäkään asioita ei tiedä etukäteen. Jokaisessa lääkekokeilussa on aina ensimmäinen kerta, ja se kerta voi joko sujua tai sitten lääke ei vain ole oikea tai sen annos on epäsopiva. Seuraavassa siirrossa vaadin annoksen nostoa ja vaihtoa takaisin Lugesteroniin mikäli ei ole onnistumismahdollisuuksien kannalta merkitystä sillä kumpaa keltarauhashormonivalmistetta käytetään. Lugesteronissa on olemassa myös 200 mg kapseli samassa, Lutinuksessa ei. Lugesteronin käyttö tulisi laskujeni mukaan hieman edullisemmaksi kuin Lutinuksen, varsinkin suuremmilla annoksilla. Yritän taivutella lääkärin kirjoittamaan myös kortisonia kiinnittymisen tueksi. Pakkohan tässä on jotain tehdä. Aivan pakko.

Onneksi sain terveysasemalta lääkäriajan, joskin se meni vasta huhtikuun puolelle. Eivät luultavasti pitäneet tätä henkistä puolta niin akuuttina, että lääkärille pääsisi aiemmin. Mutta psykiatrisen sairaanhoitajan yhteystiedot sain ja tiedon että sinne voisi päästä juttelemaan jo ennen lääkärin vastaanottoa. Aion ehdottomasti mennä, vaikka vähän jännittää kuinka siellä tahatonta lapsettomuutta käsitellään. On pakko saada jutella näistä jonkun ammattilaisen kanssa, kukaan tuskin loputtomiin jaksaa ilman keskusteluapua tällaista taakkaa harteillaan kantaa. En minä ainakaan.

Terveyskeskuslääkäri laittoi sähköisen asioinnin kautta viestin, jossa kertoi laittaneensa lähetteet perusverikokeisiin. Kävin mielenkiinnosta vilkaisemassa lähetettä omakannasta. Sieltäpä löytyikin pitkänpitkä lista eri verikokeista, joiden lyhenteistä en ymmärtänyt puoliakaan. Sen verran sain niitä googletettua, että ainakin ne sisälsivät maksakokeita, vitamiinitsekkauksia ja tietenkin kilpirauhaskokeet sekä yllätyksekseni myös ferritiinikoe. Ferritiinistä olen lukenut paljon, kuinka siihen ei lähetettä helpolla terveyskeskuksista irtoa. Siksipä olin varautunut jo mittauttamaan sen yksityisellä puolella, sillä se on pakko saada tietää, edes oman mielenrauhan vuoksi. Mutta sain sen sen enempää vaatimatta, kerroin vain väsymyksestä (josta valitin täälläkin jo varmaan parisen vuotta taaksepäin), hiusten lähdöstä, huimauksesta ja turhan helposti hengästymisestä. Ei siihen muuta tarvinnut.

Nyt vaan mennään näillä eväin eteenpäin. Täytyy yrittää saada arki taas soljumaan edes jotenkin ja alkaa suunnitella seuraavaa siirtoa ja miettiä, milloin olisi siihen taas mahdollisuus. Helppoahan tämä ei todellakaan ole, mutta koitan vain selvitä päivä kerrallaan. Toivottavasti keskusteluavusta on apua, ja toivottavasti lääkäri keksii myös jotakin helpotusta oloon. Ainakin tällä hetkellä on tunne, että hätäni on otettu vakavasti ja minua halutaan auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Ehkä se vielä joskus taas tästä...

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Kipu, verihyytymät ja ne jatkuvat kyyneleet

Vaikka käyn kai vielä maanantaina verikokeessa, niin voin varmuudella todeta että tämä oli nyt tässä. Ei lopullisen tuomion toteamiseen enää veritestiä tarvittaisi, mutta sama se, kaikki on yhtä turhaa ja samantekevää.

Vuoto ei ole mitenkäänpäin vähentynyt, pikemminkin sitä on jo enemmän. Hyytymien ja alavatsakivun kera. Tämänaamuinen tyylipuhdas negatiivinen herkkä raskaustesti varmisti asian. Alkion ollessa 13 päivän ikäinen, tai siis olisi jos se olisi saanut elää, pitäisi jo jotain näkyä testissäkin. Eikä se nyt ainakaan tällä lailla kuuluisi vuotaa jos kaikki olisi hyvin. Kaikki ei ole hyvin. Mikään ei ole.

En enää tiedä kuinka tästä selviän. En tiedä kuinka selviän ylipäätään enää mistään tässä elämässä. Edes ihan arkisista pienistä asioista, niistä suuremmista nyt puhumattakaan. Jokainen hengenveto tuntuu niin raskaalta, että ellei ihminen hengittäisi tahattomasti en jaksaisi edes yrittää. En tunne minkäänlaista onnea tai iloa tai mielenkiintoa yhtään mitään asiaa kohtaan. En pääse eteenpäin, tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt paikoilleen. Mutta silti se vain menee eteenpäin ja minä olen paikallani.

Olen varma siitä, että jos minulla ei olisi näitä karvalapsia joista on pakko huolehtia, jäisin vain sänkyyn ja makaisin siellä syömättä ja juomatta niin kauan että kuihtuisin pois. Ei tee mieli syödä mitään, en voi kuvitellakaan nieleväni muruakaan, en edes vettä - aivan kaikki kuvottaa kuten aina käy kun joku on todella huonosti. Olo on niin lamaantunut ja kertakaikkisen paha, etten ole tainnut koskaan kokea tällaista. Kuinka syviin vesiin ihminen voi vielä vajota? Ja jos niin käy niin miltä se sitten tuntuu? Pelottaa ajatella...

Mietin, pitäisikö mainita klinikalla maanantaina tästä olosta ja näistä tunteista ja ajatuksista. Mutta mitä hyötyä siitä on, minkä ne sille voi? Eivät ne voi tehdä mitään. Mitään muuta kuin varata ajan psykologille ja laittaa laskun perässä kotiin. Mitä se auttaa jos alan siellä parkumaan, ei se tätä tilannetta muuksi muuta.

Se terveysasemalle soittaminen jäi viikolla tekemättä tuon veritestikäänteen takia. Jotenkin sitä vain lykkäsi, mutta tänään laitoin sähköisen asioinnin kautta viestin, koska kiinnihän se on viikonloppuisin. Toivon, että ne ottavat sieltä yhteyttä niin pian kuin mahdollista. Kun jaksaisin kärvistellä vielä huomisen, niin maanantaina voisin saada ainakin jo jotain apua, edes lääkäriajan vaikken usko sitä ihan näille lähipäiville saavani. Kerroin mahdollisimman seikkaperäisesti olotilastani ja toivottomuudestani, kuten nyt tähänkin ja loppuun pyysin vielä lähetettä noihin aiemmin kirjoittamiini verikokeisiin. Pelottaa, jos en saa sieltäkään apua. Pelottaa jos en saa mistään apua enkä jaksa yksin.

Mulla on sellainen huono tapa, että kun olen aivan paskana vetäydyn omaan kolooni ja suren yksin. Aina niissä tiloissa tuntuu, etten jaksa puhua sanaakaan kenellekään, eivätkä mitkään lohdutusyritykset auta tai helpota oloani, vaikka toiset kuinka yrittäisivät. Tunnen siitä syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa etten piristy, ja tulee huono olo myös lohduttajan puolesta kun millään sanoilla ei ole mitään vaikutusta. Ja ärsytys siitä, että joku jo monta lasta saanut ystävä joita suurin osa ystävistäni on, yrittää lohduttaa sanomalla: "Kyllä se siitä, kyllä se vielä onnistuu", ja siinä hetkessä tekee vain mieli huutaa että hyvähän sun on sanoa kun lapset odottaa kotona, siksi ja muutenkin lapsia saaneita ihmisiä on erittäin vaikea kohdata. Ja kun en ole siinä onnekkaassa asemassa, että niitä lapsettomia naispuolisia ystäviä ei juuri tätänykyä ole - joita nyt niin karvaasti kaipaan, olen todella yksin. Vaikkei se ole helppoa, tuntuu se kuitenkin helpommalta.

Tämä lapsettomuus on siitäkin vaikea tuska, ettei tässä ihan oikeasti auta mikään. Ei mitkään sanat tai piristysyritykset, ei silloin kun on tarpeeksi pohjalla. Päässä on vain se ainoa ajatus, ettei ole lasta eikä kukaan voi sitä muuttaa ja äärettömyyksiin saakka vyöryvä pelko etten koskaan saa kokea äitiyttä. Jos joku kysyy minulta kuinka lapsetonta voisi lohduttaa, en osaisi vastata. Minulla ei ole siihen vastausta, ei mitään tiettyä kaavaa tai hyväksi havaittuja sanoja. Kun mitään ei ole tehtävissä, ei mitään, silloin ei auta mikään.

Osa lapsettomista sanoo, että tuska helpottaa kun tekee aina uuden hoidon heti perään. Silloin saa uutta toivoa ja elämässä alkaa näkyä valoa edes vähän. Se on myös minun kohdallani aivan totta. Muistan, kuinka oli helpompaa aina nousta tästä suosta silloin, kun tein useamman hoidon putkeen, jotenkin sitä pääsi jaloilleen jo muutamassa päivässä, horjuville mutta kuitenkin niin että ne kantoivat. Nyt, kun seuraavaa hoitoa saa odottaa enkä edes vielä tiedä kuinka kauan, tiedän etten tule nousemaan. Ehkä sitten joskus kun voi taas kokeilla onneaan tässä julmassa arpapelissä. Tällä hetkellä ei yksinkertaisesti taloudellisista syistä ole mahdollisuutta yrittää heti uudelleen. Oikeasti ihmettelen, miten olen pärjännyt näinkin pitkälle opiskelijana - tai jos tarkkoja ollaan en edes tällä hetkellä ole opiskelija, mut syksyllä pitäisi taas olla jos vain pystyisin...

Tässä kohtaa kun tunteet heittelee ja ajatukset siinä samalla, raivostuttaa ettei yhteiskunta tue itsellisiä naisia tai naispareja hedelmöityshoidoissa. Lähinnä julkisen puolen taktiikka, jossa meidät käännytetään kotiin jo alkumetreillä. Kunpa tämä onnistuisikin julkisen hinnoilla, ei olisi rahallista estettä laisinkaan. Mutta minkäs teet, maksa itse tai ole ilman. Se on nykyinen käytäntö. Kunpa löytäisin jotakin kirjoitushommia edes kesäksi, sekin suuri apu nopeuttaisi hoitojen jatkumista. Niitä on vain niin vähän tarjolla, etten ala senkään varaan elämääni rakentaa.

Nyt vain toivon, ettei fyysisiä kipuja enää tulisi, se henkinen puoli pysyy mukana tästäkin eteenpäin halusin tai en. Takerrun toivoon siitä, että saisin lääkäristä siihen kipuun apua. Se on ainoa lanka jonka avulla yritän nyt tätä elämääni pyörittää. Yksin en todellakaan enää jaksa. Se on selvää.

Kuukauden päästä alkaisi lukuaika psykologian valintakoetenttiin. Mistä saan voimia siihen? Ja onko musta edes olemaan terapeuttina muille kun olen itse aivan rauniona. Eihän sitä töitä toki heti opintojen alettua tehdä, ja aika kuluu ja asiat voivat muuttua... Mutta nyt sekin tuntuu vain no, turhalta. Niin kuin kaikki muukin. Mutta se lukeminen ei ole nyt tämän hetken murhe. Mietin sitä myöhemmin.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Piinaa osa 2

Nyt on pakko vähän päivitellä eilistä tilannetta uudelleen, kirjoittaa ihan vaikka vain itseään terapoidakseen jos ei muuta.

Soitin tänään klinikalle heti aamupäivästä. Ilmoitin hoitajalle uuden kierron alkaneen ja varmistelin, että lääkkeet voi lopettaa.

Ajattelin, että homma on siinä, että ilmoitan heille vain tuloksen, saan vahvistuksen sille että voin heittää nuo kapselit ja pillerit jonnekin kaapin perälle tai vaikka kellarikomeroon, sinne samaan paikkaan kaikkien kassien ja nyssäköiden alle jonne aikoinaan kiikutin myös pussillisen saamiani vauvanvaatteita. Ei se ihan niin vaan sitten onnistunutkaan. Tai no varmaan olisi onnistunut jos olisin vain itsepäisesti päättänyt olla lääkkeitä käyttämättä. Mutta päätin olla tunnollinen ja kunnollinen ja noudattaa kiltisti annettuja ohjeita.

Hoitaja kyseli, millaista vuoto on. Kerroin että ihan verta kuten kuukautisissa nyt yleensä, ei aivan niin runsasta mutta vuotaa kyllä ihan selkeästi. Vastaukseksi kysymykseeni sain, ettei missään tapauksessa saa lopettaa. Että keltarauhashormoni on välttämätön sen raskauden jatkumisen kannalta. Minkä helv... raskauden? En esittänyt vastakysymystä mutta mietin sitä hiljaa mielessäni.

Lutinuksen pitäisi pitää vuoto poissa. Vuoto voi tulla kohdun suulta, muttei sen pitäisi olla kuukautisvuotoa. En ruvennut väittämään vaikken hetkeäkään usko muuhun kuin kuukautisiin, en ainakaan mihinkään hyvään ja onnelliseen. Kyllä minä kuukautiset tunnistan silloin kun sellaiset pamahtaa päälle.

Hoitaja pyysi tulemaan maanantaina aamupäivästä veritestiin, josta saadaan lopullinen tulos asiaan. Täytyisi olla klinikalla ennen yhtätoista, että saadaan tulos iltapäiväksi valmiiksi. Lupasin käväistä kympin maissa jotta saadaan tämä asia pois kuleksimasta. Siinähän se nähdään.

Koska Google on aina niin kätevästi käsien ulottuvilla aloin taas selata sitä. Lutinus ja vuoto. Lutinus ja verinen vuoto. Tarkoituksena lähinnä selvittää sitä, kuinka helposti kuukautiset voivat lyödä sen läpi.

Löysin Tampereen yliopistollisen sairaalan sivuilta esittelyn keltarauhashormonivalmisteista sekä siitä, missä tilanteissa ja kuinka niitä käytetään. Jutun lopussa kerrottiin, että raskauden alussa saattaa tulla veristä vuotoa, joka voi olla myös runsasta ja kuukautismaista. Että on erittäin tärkeää jatkaa lääkkeitä niin kauan kunnes mahdollinen negatiivinen tulos on varmasti selvillä. Olin ensin vähän että jahas, onko se sitten sitä. Mutta annoin ja oikeastaan pakotin itseni pudottautumaan moisista pilvilinnoista alas samantien. Ei näillä vuodoilla olla raskaana.

Tunnen itseni hölmöksi googlettaessani asiaa. Miten annan itseni kuvitella kaikenlaista, edes meinata sellaista, miksi annan jonkin olemattoman toivon herätä kun kuitenkin putoan sitten vieläkin korkeammalta. Ei tämä ole kiinnittymisvuotoa. Ei voi olla, koska vuodan koko ajan. En limaa tai hyytymiä, mutta verta kuitenkin. Kaikki ei voi olla hyvin, hyvin ollessaan kohtu ei vuoda näin. Ei varmasti vuoda. Ei voi. Ei mitenkään.

Käyn siis maanantaina veritestissä, sitten saan tämän kaiken taas kerran pakettiin. Olen surullinen jo nyt, mutta en uskalla edes kuvitella maanantai-iltapäivää ja iltaa ja aikaa siitä eteenpäin. Tämä kaikki on niin kamalaa. Tuntuu kitumiselta. Eipäs, ei kun juupas ja sitten kuitenkaan oikeasti ei... Tuntuu typerältä käyttää lääkkeitä, joilla ei ole enää mitään merkitystä. Tuntuu niin turhalta ja ahdistavalta miettiä kelloa, koska ne täytyy muistaa. Miksi tämä ei voisi olla jo tässä. Miksi vielä pitää odottaa. Vaikka kuinka sen tajuaa ettei siellä ole mitään eikä tarvitse jännittää, on kuitenkin tässä kaikessa niin kauan jonkinlainen jännite ennen kuin se lopullinen totuus tulee vasten kasvoja.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Ehkä vielä joskus on hyvä

Murtuneena, mieli ja koko elämä aivan pieninä palasina joudun taas toistamaan saman lauseen kuin joka ikinen kerta ennenkin tämän yritystaipaleen aikana: Ei mitään, ei niin yhtään mitään. Ei mitään toivoa, ei pienintäkään, kaikki vietiin pois ja jäljelle jäi pelkkiä kyyneleitä.

Pakastealkionsiirto tehtiin viime perjantaina. Tyhmänä jollain kumman tavalla hieman toiveikkaammalla mielellä hain viisipäiväisen blaston kyytiin klinikalta iltapäivällä kello kahden pintaan. Se oli selvinnyt hyvin sulatuksesta, oli oikein hyvännäköinen ja hyvin jakautunut pieni toivoni. Odotin käytävällä hetken, marssin huoneeseen ja minuutti tai pari, kaikki oli valmista eikä itse toimenpide tuntunut juuri miltään.

Sitä ennen pumppasin hormonia molemmista päistä päiväsotalla; kierron toisesta päivästä alkaen Progynovaa ja viisi päivää ennen siirtoa tuli mukaan Lutinus antamaan keltarauhashormonia yrityksen tueksi. Toivoin, toivoin ja toivoin. Jatkoin niitä vielä siirron jälkeen.

Kunnes tänään kaikelta toivolta katkesi jälleen siivet. Kaikki lyhistyi kasaan, elämältä putosi taas pohja ja nyt voin vain maata sängyllä niin suuren painolastin alla että pelkään tukehtuvani tähän tuskaan. Uusi kierto, eikä enää mitään tehtävissä. Se pieni ihmisenalku ei jaksanut pidemmälle. Enkä minä jaksaisi hengittää. Meinasin ensin kirjoittaa ettei äiti jaksaisi hengittää mutta mikä äiti minä olen. En mikään. En kenenkään äiti.

Mutta miten tämä meni näin, miten helvetissä jo piinapäivänä numero viisi? En osannut ollenkaan odottaa tällaista, luulin että vuotaisin vasta kahden viikon kuluttua. Mitä nämä lääkkeet mulle ja kropalleni oikein tekivät? Kierron pituudeksi jäi 24 päivää, mikä on todella harvinaista noin niin kuin yleensä, sitä on tapahtunut ehkä maksimissaan kolmesti tähänastisen elämäni aikana.

Kiinnittymisvuotokorttia on turha nostaa esiin, tämä ei todella ole sitä. Ei nämä vatsatuntemukset ja vuodon määrä. Kyllä se oli siinä. Siinä jälleen.

En tiedä kuinka saan taas kerättyä näistä palasista jotakin edes puoliksi ehjää. En tiedä kuinka jaksan eteenpäin kun tuntuu, että muserrun kerta kerralta tämän suruni alle vain enemmän ja enemmän, ja jokaisesta pettymyksestä nouseminen on vain entistä vaikeampaa.

Soitan huomenna klinikalle. Soperran puhelimeen sen saman tarinan, jonka olen joka puhelussa tämän saman odotuksen päätteeksi aina yrittänyt itkun keskeltä pukea sanoiksi. Toivottavasti siellä ei yritetä valaa vielä toivoa sillä kiinnittymisvuodolla. Vihaan tätä. Vihaan tätä tilannetta ja omaa kroppaani ja tätä saatanan henkistä kipua.

Soitan myös terveysasemalle, mikäli pääsen puhelimella läpi. Kai siellä on takaisinsoitto. Nyt ollaan siinä pisteessä, että on pakko pyytää jonkinlaista keskusteluapua. Yksin en enää tämän kanssa selviä, se on myönnettävä vaikka se on ollut vaikeaa. Lisäksi yritän ympäripuhua lähetteen verikokeisiin; se paljon puhuttu ferritiiniarvo ja kaikki mahdolliset kilpirauhaskokeet. Haluan selvittää ne ennen seuraavaa siirtoa (johon täytyy taas kasata ensin rahaa ennen kuin siihen pääsee), koska noilla on merkitystä onnistumisen kannalta, ja on äärimmäisen typerää tehdä siirtoja kroppaan, jossa mahdollisesti on noissa arvoissa jotain mätää - se on selvitettävä ja hoidettava pois jos jotain hoidettavaa löytyy.

Miten sitä oli niin tyhmä, että ajatteli edes hetken verran että kaikki voisi tällä kertaa sujua. Olihan kyseessä alkionsiirto, ei enää inseminaatio. On niin paljon niitä onnellisia, joilla kaikki on sujunut kuin tanssi ensimmäisestä siirrosta alkaen. Sitä mietti, että ehkä itselläkin voisi sujua. Vaan eipä sujunut. Ei todella sujunut eikä tälle voi mitään.

Olen niin pettynyt, surullinen. Suru ei riitä edes kuvaamaan sitä tunnetta, joka minua ja koko kotia ja ihan kaikkea täällä ympäröi. Yritän vain hengittää. Ja ottaa pieniä askeleita. Minuutti kerrallaan. Tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Jossakin vaiheessa sitten viikko kerrallaan. Ehkä vielä joskus on hyvä. Onni. Täyttyneet toiveet. Mutta juuri nyt elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Onneksi on eläimet. En olisi ilman niitä edes puoliksi näinkin vahva kuin mitä nyt olen. Pakko olla niiden takia.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Ei tästä kaunista saa

Ei tämän asian, tulevan alkionsiirron ja ylipäätään koko lapsettomuuden taka-alalla pitäminen ja kaikkien ikävien asioiden, pelkojen ja mieleen takertuneiden kauhuskenaarioiden torjuminen ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin. Se ei ollut sitä todellakaan ja siitä on ollut niin vaikea kirjoittaa. Tekstiä on pyyhkiytynyt pois, sitä on talletettu luonnoksiin ja jätetty sinne, avattu kokonaan uusi tekstilaatikko ja aloitettu ikäänkuin puhtaalta pöydältä ja taas lopulta annettu vain olla. Mikä siinä(kin) on niin vaikeaa?

Ja miksi on niin vaikeaa myöntää voivansa huonosti? Joka kerta kun joku kysyy kuinka voin, vastaus on poikkeuksetta "Ihan hyvin". Onko kaikki hyvin? "On, kaikki on hyvin". Ketä varten minä esitän? Kuinkahan ihmiset reagoisivat jos yhtenä kauniina päivänä - jotka eivät ole viime aikoina näyttäytyneet minulle mitenkään kauniina - poikkeaisin tutulta ja turvalliselta, helpoimmaksi havaitsemaltani polulta ja sanoisin: "Ei, kaikki ei ole hyvin enkä minä enää jaksa". Siinä ainakin huomaisi, ketkä katsoisivat parhaaksi (parhaakseen) häipyä paikalta, ja ketkä jäisivät vierelle lohduttamaan. Jos tässä edes voi lohduttaa. Kun tuntuu ettei mikään lohduta. Ei mikään.

Totuus on, etten minä voi hyvin. En ole voinut enää aikoihin, mutten ole halunnut tehdä siitä mitään julkista numeroa. Koko tämä taival on alkanut käydä rankaksi. Vuodesta toiseen toivominen, odottaminen ja pettyminen. Ja nimenomaan se odottaminen aina uutta kertaa ja mahdollisuutta, milloin on sopiva sauma ja hetki ottaa seuraava askel. Onnekseni minulla on pari ihmistä lähellä jotka tietävät. Heille ei tarvitse tarinoida mitään kaunisteltua versiota, vaan voin kertoa että nyt sattuu niin ettei henki tahdo kulkea. Ei tästä kaunista saa enää tekemälläkään.

Joka paikka pursuaa vauvoja. Niitä on ihan kaikkialla. Kotiovesta ulos lähtiessäni pelkään, kuinka monta vaunuja työntävää äitiä reissullani kohtaan, kuinka monta tikariniskua sydän tällä kertaa saa. Ja takaisin tullessani muistan vain, että mieli on jossain vaiheessa epätoivoisesti ja väkisin yrittänyt laskea niitä mutta sen on ollut pakko lopettaa, sillä niitä on niin paljon ettei sen kapasiteetti riitä pysymään perässä. En tahtoisi liikkua enää missään, mutta välillä on pakko. Ajoitan treenit koiran kanssa mahdollisimman myöhälle iltaan, että saisin hoitaa hommat mahdollisimman vähillä kolhuilla. Kauppareissut olisi kivuttominta tehdä öisin, jolloin vaunutrafiikki on hiljaisimmillaan. Kiitän sydämestäni pääkaupunkiseudun Prismoja, joista ainakin osa kuten meidän lähi- Prisma pitävät ovensa auki läpi vuorokauden.

Eivätkä lähipiiristä putkahtelevat vauvauutiset kevennä yhä raskaammiksi käyviä askeleita. Tuntuu kuin niitä olisi joka kulman takana. Aina jonkun tutun pitkästä aikaa tavatessa kajahtaa ilmoille uusi onnellinen tarina. Ja olen aivan varma, että jälkeenpäin ihmiset puhuvat keskenään vimmatusti siitä, miksei se ollut iloinen. Miksi se ei hymyillyt, miksi se ei edes onnitellut. Ja voi luoja kuinka haluaisin onnitella ja olla aidosti onnellinen muiden puolesta, karistaa surun ja katkeruuden tunteet pois yltäni. Juuri nyt en vain pysty. Siinä vaikeimmassa hetkessä suru kuristaa äänen pois, vaijentaa minut hiljaiseksi niin etten saa sanotuksi edes sitä yhtä ainutta yksinkertaista sanaa: "Onnea". Kaksosuutinenkin tuli ihan vähän aikaa sitten. Se sattui tuplasti. Ei sellaista voi ymmärtää. Että joku toinen saa tuplaonnen ja tänne se onni edes yksin tuplista tai triploista puhumattakaan ei vain tietään löydä. Onko reitti luokseni liian vaikeakulkuinen? Olenko sille jotain niin saavuttamatonta, että se tekee äitiydestänikin sellaista? Mahdotonta. Elämä on niin epäreilu. En halua tietää. En halua kuulla enää mitään. En vain kestä enempää.

Joulusta ei ole juuri kerrottavaa. Se oli edellisiin verrattuna vaikea, mutta sain sen kuitenkin rämmityksi läpi. Silloin lapsettomuus korostuu aivan uskomattomiin mittoihinsa verraten tavalliseen arkeen. Se korostuu varsinkin tilanteessa, jossa joulua viettää lapsiperheessä, olkoonkin kuinka sukulaisperheitä hyvänsä.

Tekisin mitä tahansa, ihan mitä tahansa että hän tulisi riemusta hihkuen luokseni ja kysyisi: "Äiti, milloin pukki tulee?". Tai kertoisi, ettei ole nähnyt vielä yhtäkään tonttua ikkunassa. Tekisin mitä tahansa, että saisin lukea omien lasteni kirjeitä joulupukille ja toteuttaa heidän lahjatoiveitaan. Tekisin mitä tahansa voidakseni seurata heidän riemuaan ja jännitystään kun joulu on ovella. Nyt pukin tullessa luikahdin koirien kanssa toiseen huoneeseen koska ne sinne joutuivat pukkihetken ajaksi, kyyhötin lattialla ja yritin olla romahtamatta. Mietin, että jos joku nyt tulisi kertomaan etten koskaan tule saamaan kokea noita samoja hetkiä omien lasteni kanssa, joita kuulin huoneen oven takana muiden samaan aikaan elävän, sydämeni pysähtyisi siihen paikkaan. Se vain pysähtäisi enkä enää olisi. Onneksi kukaan ei voi tietää sitä etukäteen. Vaikka minä pelkään tietäväni.

Alkionsiirron ajankohtaa en vielä tarkalleen tiedä. Se on sitten kun kierrot osuvat kohdilleen, mutta karkeasti arvioisin että helmikuun puolelle se reilusti menee. Ja saa mennäkin. Epäonnistuminen pelottaa jo sen verran, että lykkään sitä melkein mielelläni. Epätietoisuuskin tuntuu turvallisemmalta tunteelta kuin pettymysten tuoma myrsky.

Yritin aiemmin kysyä lääkäriltä siitä, voivatko kemialliset raskauteni ennustaa alkioiden huonoa kiinnittymistä. Vastaus oli ettei inseminaatioissa mahdollisesti aikaansaatuja alkioita voi vertailla ivf-alkioihin. Toki niiden laadusta ei voi mennä takuuseen mutta yritin vielä kysyä, että jos alkion kiinnittyminen on kuitenkin heikompaa, että mitä sitten tehdään. Ei niitä voi vertailla. No ei sitten. Olkoon. Silti pelkään, että kiinnittymisessä on jotain häikkää eikä tästäkään tule mitään. Jos tämä siirto ei onnistu, alkaa taas hetken odottelu jotta saan säästettyä rahaa seuraavaan, eli heti perään en pääse tekemään uutta yritystä. Pelottaa jo valmiiksi se, kuinka pitkälle tämä tie vielä voi venyä. Ja sehän voi. Nyt edetään hetki kerrallaan ja ihmetellään tulevia päiviä. Juuri muuta ei voi nyt tehdä asian edistämiseksi.