Vaikka käyn kai vielä maanantaina verikokeessa, niin voin varmuudella todeta että tämä oli nyt tässä. Ei lopullisen tuomion toteamiseen enää veritestiä tarvittaisi, mutta sama se, kaikki on yhtä turhaa ja samantekevää.
Vuoto ei ole mitenkäänpäin vähentynyt, pikemminkin sitä on jo enemmän. Hyytymien ja alavatsakivun kera. Tämänaamuinen tyylipuhdas negatiivinen herkkä raskaustesti varmisti asian. Alkion ollessa 13 päivän ikäinen, tai siis olisi jos se olisi saanut elää, pitäisi jo jotain näkyä testissäkin. Eikä se nyt ainakaan tällä lailla kuuluisi vuotaa jos kaikki olisi hyvin. Kaikki ei ole hyvin. Mikään ei ole.
En enää tiedä kuinka tästä selviän. En tiedä kuinka selviän ylipäätään enää mistään tässä elämässä. Edes ihan arkisista pienistä asioista, niistä suuremmista nyt puhumattakaan. Jokainen hengenveto tuntuu niin raskaalta, että ellei ihminen hengittäisi tahattomasti en jaksaisi edes yrittää. En tunne minkäänlaista onnea tai iloa tai mielenkiintoa yhtään mitään asiaa kohtaan. En pääse eteenpäin, tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt paikoilleen. Mutta silti se vain menee eteenpäin ja minä olen paikallani.
Olen varma siitä, että jos minulla ei olisi näitä karvalapsia joista on pakko huolehtia, jäisin vain sänkyyn ja makaisin siellä syömättä ja juomatta niin kauan että kuihtuisin pois. Ei tee mieli syödä mitään, en voi kuvitellakaan nieleväni muruakaan, en edes vettä - aivan kaikki kuvottaa kuten aina käy kun joku on todella huonosti. Olo on niin lamaantunut ja kertakaikkisen paha, etten ole tainnut koskaan kokea tällaista. Kuinka syviin vesiin ihminen voi vielä vajota? Ja jos niin käy niin miltä se sitten tuntuu? Pelottaa ajatella...
Mietin, pitäisikö mainita klinikalla maanantaina tästä olosta ja näistä tunteista ja ajatuksista. Mutta mitä hyötyä siitä on, minkä ne sille voi? Eivät ne voi tehdä mitään. Mitään muuta kuin varata ajan psykologille ja laittaa laskun perässä kotiin. Mitä se auttaa jos alan siellä parkumaan, ei se tätä tilannetta muuksi muuta.
Se terveysasemalle soittaminen jäi viikolla tekemättä tuon veritestikäänteen takia. Jotenkin sitä vain lykkäsi, mutta tänään laitoin sähköisen asioinnin kautta viestin, koska kiinnihän se on viikonloppuisin. Toivon, että ne ottavat sieltä yhteyttä niin pian kuin mahdollista. Kun jaksaisin kärvistellä vielä huomisen, niin maanantaina voisin saada ainakin jo jotain apua, edes lääkäriajan vaikken usko sitä ihan näille lähipäiville saavani. Kerroin mahdollisimman seikkaperäisesti olotilastani ja toivottomuudestani, kuten nyt tähänkin ja loppuun pyysin vielä lähetettä noihin aiemmin kirjoittamiini verikokeisiin. Pelottaa, jos en saa sieltäkään apua. Pelottaa jos en saa mistään apua enkä jaksa yksin.
Mulla on sellainen huono tapa, että kun olen aivan paskana vetäydyn omaan kolooni ja suren yksin. Aina niissä tiloissa tuntuu, etten jaksa puhua sanaakaan kenellekään, eivätkä mitkään lohdutusyritykset auta tai helpota oloani, vaikka toiset kuinka yrittäisivät. Tunnen siitä syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa etten piristy, ja tulee huono olo myös lohduttajan puolesta kun millään sanoilla ei ole mitään vaikutusta. Ja ärsytys siitä, että joku jo monta lasta saanut ystävä joita suurin osa ystävistäni on, yrittää lohduttaa sanomalla: "Kyllä se siitä, kyllä se vielä onnistuu", ja siinä hetkessä tekee vain mieli huutaa että hyvähän sun on sanoa kun lapset odottaa kotona, siksi ja muutenkin lapsia saaneita ihmisiä on erittäin vaikea kohdata. Ja kun en ole siinä onnekkaassa asemassa, että niitä lapsettomia naispuolisia ystäviä ei juuri tätänykyä ole - joita nyt niin karvaasti kaipaan, olen todella yksin. Vaikkei se ole helppoa, tuntuu se kuitenkin helpommalta.
Tämä lapsettomuus on siitäkin vaikea tuska, ettei tässä ihan oikeasti auta mikään. Ei mitkään sanat tai piristysyritykset, ei silloin kun on tarpeeksi pohjalla. Päässä on vain se ainoa ajatus, ettei ole lasta eikä kukaan voi sitä muuttaa ja äärettömyyksiin saakka vyöryvä pelko etten koskaan saa kokea äitiyttä. Jos joku kysyy minulta kuinka lapsetonta voisi lohduttaa, en osaisi vastata. Minulla ei ole siihen vastausta, ei mitään tiettyä kaavaa tai hyväksi havaittuja sanoja. Kun mitään ei ole tehtävissä, ei mitään, silloin ei auta mikään.
Osa lapsettomista sanoo, että tuska helpottaa kun tekee aina uuden hoidon heti perään. Silloin saa uutta toivoa ja elämässä alkaa näkyä valoa edes vähän. Se on myös minun kohdallani aivan totta. Muistan, kuinka oli helpompaa aina nousta tästä suosta silloin, kun tein useamman hoidon putkeen, jotenkin sitä pääsi jaloilleen jo muutamassa päivässä, horjuville mutta kuitenkin niin että ne kantoivat. Nyt, kun seuraavaa hoitoa saa odottaa enkä edes vielä tiedä kuinka kauan, tiedän etten tule nousemaan. Ehkä sitten joskus kun voi taas kokeilla onneaan tässä julmassa arpapelissä. Tällä hetkellä ei yksinkertaisesti taloudellisista syistä ole mahdollisuutta yrittää heti uudelleen. Oikeasti ihmettelen, miten olen pärjännyt näinkin pitkälle opiskelijana - tai jos tarkkoja ollaan en edes tällä hetkellä ole opiskelija, mut syksyllä pitäisi taas olla jos vain pystyisin...
Tässä kohtaa kun tunteet heittelee ja ajatukset siinä samalla, raivostuttaa ettei yhteiskunta tue itsellisiä naisia tai naispareja hedelmöityshoidoissa. Lähinnä julkisen puolen taktiikka, jossa meidät käännytetään kotiin jo alkumetreillä. Kunpa tämä onnistuisikin julkisen hinnoilla, ei olisi rahallista estettä laisinkaan. Mutta minkäs teet, maksa itse tai ole ilman. Se on nykyinen käytäntö. Kunpa löytäisin jotakin kirjoitushommia edes kesäksi, sekin suuri apu nopeuttaisi hoitojen jatkumista. Niitä on vain niin vähän tarjolla, etten ala senkään varaan elämääni rakentaa.
Nyt vain toivon, ettei fyysisiä kipuja enää tulisi, se henkinen puoli pysyy mukana tästäkin eteenpäin halusin tai en. Takerrun toivoon siitä, että saisin lääkäristä siihen kipuun apua. Se on ainoa lanka jonka avulla yritän nyt tätä elämääni pyörittää. Yksin en todellakaan enää jaksa. Se on selvää.
Kuukauden päästä alkaisi lukuaika psykologian valintakoetenttiin. Mistä saan voimia siihen? Ja onko musta edes olemaan terapeuttina muille kun olen itse aivan rauniona. Eihän sitä töitä toki heti opintojen alettua tehdä, ja aika kuluu ja asiat voivat muuttua... Mutta nyt sekin tuntuu vain no, turhalta. Niin kuin kaikki muukin. Mutta se lukeminen ei ole nyt tämän hetken murhe. Mietin sitä myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti