torstai 31. joulukuuta 2015

Päätös vuodelle 2015

Joulu on vietetty. Palasin eilen Joensuusta takaisin kotiin uudenvuoden viettoon. Ajattelin perinteiseen tapaani koota vuoden 2015 pakettiin tämän perinteisen kyselyn pohjalta, joka kiertää melko monissa blogeissa aina vuodenvaihteen tienoilla. Tänä vuonna elämä oli melkoisen tasaista, mutta loppuvuonna uskalsin ottaa suuren askeleen eteenpäin, josta blogissakin olen pitkin syksyä kirjoittanut. Mitään kamalan suurta ja mullistavaa ei tapahtunut, mutta niin hyviä kuin ikäviäkin hetkiä vuoteen mahtui useampia. Täytyy kyllä sanoa, että jännityksellä otan tulevan vuoden vastaan jääden odottamaan, mitä se tuokaan tullessaan. Vauva-asia ei ole ainoa, joka saa sykkeen jännityksen johdosta nousemaan positiivisessa mielessä. Olen luonut itselleni aikataulut ensimmäisen kirjani valmistumisen suhteen. Tarkoitus olisi, että saisin sen kesään mennessä kirjoitetuksi ja mahdollisesti myös lähtemään kustantajalle luettavaksi. Pelkkä ajatuskin tuntuu hurjalta. On sitä jo muutaman vuoden verran kirjoiteltu, välillä enemmän ja välillä vähemmän, ikään kuin kausittain. On aikoja, jolloin kirjoitan tauotta, joskus homma ei vain kulje ja silloin en päästä ruudulle sanaakaan. Olen tarkka siitä, millaisella hetkellä kirjoitan. Tekstiä ei synny, jos tunnetila on vääränlainen. Jos yritän väkisin, ei hommasta tule mitään enkä tekstiä lukiessani voi mitenkään olla tyytyväinen työni jälkeen. Kuitenkin nyt, kun projekti on ollut vireillä jo melko kauan, aion viedä homman tulevana vuonna loppuun saakka. Jännintä tässä on se, mitä kustantamot siitä pitävät, tai pitävätkö edes ja millainen prosessi kirjan mahdollinen julkaiseminen mahtaa olla. Mitä tapahtuu sen jälkeen, kuinka sitä promotaan jne, mielenkiintoisia aikoja eletään nyt todella. Kumpikohan tapahtuu ensin: Saan vauvan alulle vaiko kirjani julkaiseminen? Täytyy tosin vähän painaa jarrua - jälkimmäinen ei todellakaan ole ollenkaan varmaa. Ei ole raskautuminenkaan, mutta kirjan julkaiseminen ei varsinkaan. Käsikirjoituksen ns. läpi saaminen on niin epätodennäköistä. Moni yrittää onneaan, mutta suurin osa teksteistä palaa takaisin ei kiitos-viestin kera. Toki kirjan voisi julkaista myös omakustanteisesti, mutta siihen tuskin lähden. Jos teokseni tie kirjakauppojen hyllyille ei minkään kustantamon kautta avaudu, annan asian olla ja ehkä tarjoan uutta käsikirjoitusta myöhemmin. Mutta mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että tästä tekeleestäni joku kiinnostuisi :)

1. Mitä sellaista teit kuluneen vuoden aikana, mitä et ole koskaan ennen tehnyt?
-Kävin ensimmäistä kertaa lapsettomuusklinikalla ja olin sinne yhteydessä. Sitä en ole aiemmin tehnyt.

2. Oletko kyennyt pitämään itsellesi viime uutenavuotena tekemäsi lupaukset?
-En muista luvanneeni itselleni mitään, koska olen epäillyt, pystynkö niitä pitämään. En lupaa itselleni saati muille sellaista, josta en ole täysin varma. Tänä uutenavuotena taidan tehdä elämäni ensimmäisen lupauksen ensi kesään liittyvän rantakunnon suhteen. Teen itselleni aivan uudenlaisen ravinto-ohjelman, jota noudatan liikunnan ohessa. Noiden muutaman ylimääräisen kilon pois pudottaminen voi auttaa myös raskautumista, joten ainakin se toimii minulle hyvänä motivaationa.

3. Tuliko elämääsi uusia ihmisiä viimeksi kuluneen vuoden aikana?
-Tutustuin tänä vuonna muutamaan mahtavaan tyyppiin, mistä olen onnellinen. Muutettuani uudelle paikkakunnalle, en alkuun saanut kovin montaa tuttavuutta, mutta nyt tilanne on parantunut ja asiat alkavat olla oikeinkin kohdallaan :)

4. Menetitkö ketään läheistäsi?
-Valitettavasti niinkin kävi. Menetin äkillisesti setäni viime vapun tienoilla. Tuntuu, että viime aikoina on ollut tällaisia kuolemia kohtuuttoman monta. Yhtään en niitä enää jaksaisi.

5. Missä maissa vierailit?
-Käytiin Virossa loppukeväästä, muuten oleilin vain kotimaassa.

6. Mitä sellaista toivoisit itsellesi, mitä et kuluneen vuoden aikana saanut?
-Sitä lasta. Mutta jos jotain muuta pitäisi sanoa, niin kustannussopimusta, reissua Tukholmaan ruotsinkielen opiskelua ajatellen, sekä hieman pinnallisempaa, rantakuntoa tulevalle kesälle ja siitä eteenpäin.

7. Mikä päivämäärä kuluneelta vuodelta tulee aina muistuttamaan sinua tästä nimenomaisesta kaudesta? -Mitään varsinaista päivämäärää en kyllä muista, mutta kesä oli oikein rentouttava ja loma tarpeeksi pitkä. Pääsin vihdoin käymään Suomenlinnassa, jota olin suunnitellut jo kauan mutta aina se vain jäi. Itseasiassa 5. tammikuuta muistuttaa siitä kauheasta läheltä piti-tilanteesta, kun elämäni päättyminen saattoi olla muutaman sentin päässä auton väistäessä mut viimeisimmällä mahdollisella hetkellä suojatiellä. Sen muistan varmasti koko loppuikäni ja olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen vielä elossa ja terveenä. Olen vieläkin usein miettinyt, mitä olisi tapahtunut jos auto olisi törmännyt. Enkeleitä oli matkassa :)

8. Mikä oli suurin saavutuksesi kuluneen vuoden aikana?
-Tähänkin täytyy sanoa nyt se, että sain vietyä vauvahaavettani eteenpäin seuraavalle asteelle, enää se ei ole vain pelkkänä haaveena mielessäni, vaan nyt olen saanut tehdyksi myös konkreettisesti asioita sen eteen. Olen klinikan asiakas, ja se tuntuu hyvältä.

9. Mikä oli suurin pettymyksesi?
-Pettymys taisi olla se, etten saanutkaan vielä tänä vuonna yrittää vauvaa vaikka niin ajattelin. Että ensimmäiseen yritykseen voi mennä vielä puoli vuotta tai jopa hieman enemmän. Nyt pystyn jo ajattelemaan sitä ihan rauhallisin mielin. Aika kuluu nopeasti eikä tässä ole mitään hätää. Tärkeintä on, että asia tapahtuu kuitenkin lähitulevaisuudessa, eikä kysymysmerkin kanssa vasta sitten joskus.

10. Sairastitko tai loukkaannuitko?
-Mitään vakavaa ei onneksi ole tapahtunut. Podin muutamaan otteeseen flunssaa, mutta siinä se.

11. Mikä oli paras ostoksesi?
-Taisi olla mehulinko. Sillä saa ihanan raikkaita aamiaismehuja niin hedelmistä kuin marjoistakin. Mikä voisi olla ihanampaa kuin jääkaappikylmä raikas itse puristettu mehu vaikkapa ihanista hedelmistä.

12. Kenen käytös pöyristytti sinua eniten?
-Sellaista pöyristyttämistäkin on tapahtunut, mutta en halua ruotia niitä julkisesti nettiin.

13. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
-Jos ei perusmenoja kuten asumis- ja ruokamenoja lasketa, niin luultavasti liikuntaharrastuksiin salille ja kiipeilyyn. Eläimille on tullut myös ostettua kaikenlaista pientä, herkkuja ja leluja. Toki itsellekin jotain... Ihan perusjuttuja siis. :)

14. Mistä ihan todella, todella innostuit?
-Innostuin päästessäni kunnolla valmistelemaan sekä jonkin verran myös markkinoimaan ravintovalmennuspalvelujani, se on ollut mielenkiintoista hommaa. Aion tehdä myös samalla innolla tulevia töitäni heti vuoden alusta lähtien.

15. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua kuluneesta kaudesta?
-Juha Tapion Meillä on aikaa. Se antaa toivoa siitä, että asiat vielä järjestyvät ja menevät toivotulla tavalla.

16. Viime kauteen verrattuna, oletko... onnellisempi/onnettomampi
-Olen yhtä onnellinen kuin viimekin vuonna.
laihempi/lihavampi
-Samoissa mitoissa taidan olla. Tarkoitus oli saada kroppaa hieman kiinteämmäksi, mutta nyt vuoden vaihteessa aloitan sen projektin kunnolla.
rikkaampi /köyhempi
-Samat lukemat noin suurinpiirtein näkyy tilillä. Ei mitään suurta muutosta.

17. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
-Olisin toivonut viettäväni enemmän aikaa kesämökilläni, koska siellä saa aina rauhoittua ja mieli ja sielu lepää luonnon helmassa. Ensi kesänä otan aikaa mökkeilylle enemmän.

18. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
-Olisin voinut stressata asioita vähemmän. En jaksa murehtia kovinkaan paljoa sitä, mitä olen tehnyt, mitään en voi kuitenkaan muuttaa menneestä. Katse tulevaisuuteen, siihen voin yhä vaikuttaa.

19. Miten vietit joulua? Entä juhannusta?
-Joulun olin perheeni luona Itä-Suomessa, oli rauhallinen ja rento joulu. Juhannuksena olin Helsingissä.

20. Rakastuitko kauden aikana?
-En rakastunut tänä vuonna.

21. Mikä oli lempitelkkariohjelmasi?
-Uusi päivä. Ja Jimin Poliisit toimii aina myös :)

22. Vihaatko mitään tai ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
-En vihaa ketään ihmistä. Sellainen kuluttaa aivan liikaa energiaa hukkaan... Olen oppinut, että ihmiset, joista en pidä tai jotka ovat kohdelleet minua röyhkeällä tavalla, saavat vain olla omassa arvossaan, eikä heistä kannata välittää suuntaan taikka toiseen. Vihaan sitä, kuinka osa ihmisistä eivät osaa käyttäytyä liikenteessä. Se viha jäi todella suurena tammikuisen jälkeen.

23. Mikä oli paras lukemasi kirja?
-Luin Johanna Ervastin kirjoittaman tositapahtumiin perustuvan Jäähyväisten jälkeen. Olen lukenut aiemmin myös Jäähyväiset Einolle (muistankohan nimen oikein...?). Todella surullisia ja koskettavia kirjoja molemmat, itkin monta kertaa niitä lukiessani. Ne saivat miettimään elämää. Sitä, kuinka kaikki voi muuttua hetkessä noin vaan. Toivon, että kirjoittaja, Einon äiti on saanut voimia jaksaa eteenpäin sen kamalan surun keskellä.

24. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
-En löytänyt mitään uutta musiikin osalta. Chisu julkaisi syksyllä loistavan uuden levynsä, hän on aina ja ikuisesti ihana ja lahjakas artisti, en osaa muuta sanoa.

25. Mitä halusit ja sait?
-Halusin pientä remppaa mökille ja sen myös sain. Nyt se on siisti ja hieman erilainen kuin ennen. Joskus myöhemmin aiotaan rempata sitä lisää, mutta siellä pärjää nyt hienosti näinkin. Odotan jo kovin tulevaa kesää, kun pääsen sinne lomalla.

26. Mitä halusit, mutta et saanut?
-Vauvaa. Enkä nähnyt ainuttakaan Chisun keikkaa. Pian alkavana vuonna toivottavasti saavutan molemmat.

27. Mikä oli vuoden paras elokuva?
-Katson todella vähän elokuvia, koska hyvin usein niissä on vaikea pysyä perässä, tapahtumat etenevät niin nopeasti, siksi seuraan enimmäkseen sarjoja. En muista katsoneeni muita kuin Varaston juuri ennen joulua TV:stä, joten mainitsen sen. Se onkin mielestäni hyvin tehty, ainakin itse pysyin suurimmaksi osaksi hyvin mukana tapahtumissa.

28. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja paljonko täytit?
-Täytin 24 vuotta. En pitänyt synttäreitäni ollenkaan, vastaanotin onnitteluita ja taisin kahvitella kavereiden kanssa, ei sen kummempaa. Tulevat 25-vuotisjuhlani ajattelin jollain tapaa pitää, en ole vielä keksinyt kuinka, mutta pian se selviää koska juhliinkin on enää reilu kuukausi :)

29. Mikä yksittäinen asia olisi tehnyt vuodestasi selvästi paremman ja onnellisemman?
-Olisin halunnut tehdä enemmän töitä, toisaalta sekin on ollut vain itsestäni kiinni. Tuleva vuosi on toivottavasti töidenkin osalta täydempi.

31. Mikä piti sinut järjissäsi?
-Ihanat ihmiset ympärilläni sekä eläimet. Tosin tunsin kyllä olevani ihan järjissäni, eikä mikään uhannut sitä varsinaisesti mitenkään.

32. Ketä julkkista himoitsit eniten?
-En himoitse julkkiksia. Himoita on jotenkin todella voimakas ja himokas sana :) En tunne mitään sellaista ketään kohtaan, kuinka tämä kysymys sitten lienee tarkoitettu...

33. Mikä poliittinen tilanne tai tapahtuma liikutti sinua eniten?
-Tämä tapahtui jo vuoden 2014 lopussa, mutta liikutuin siitä, että Suomi vahvisti vihdoin pitkän vääntämisen jälkeen lain samaa sukupuolta olevien parien oikeudesta avioliittoon. Se on hieno askel eteenpäin. Toki hieno juttu oli myös se, että eduskuntavaaleissa äänestämäni ehdokas pääsi läpi. Sitä toivoin todella ja myös uskoin että näin käy.

34. Ketä kaipasit?
-On muutama ihminen, joita olen kovasti kaivannut, ja joiden kanssa emme ole pitäneet kunnolla yhteyttä tai tavanneet pitkiin aikoihin. Yhtä heistä kyllä näin sattumalta tämän vuoden lopulla, ja se tuntui todella hyvältä, siitä sain voimia pitkäksi aikaa ja saan edelleen.

35. Kuka oli paras tapaamasi ihminen?
-Heitäkin on pari kappaletta. Olen onnellinen siitä, että olen saanut heidät elämääni. Elämäni olisi miljoonasti köyhempää ilman heitä.

36. Mikä tai kuka yllätti sinut kuluneena vuonna?
-Osa sellaisista ihmisistä yllättivät positiivisesti, joiden kuvittelin vastustavan vauvaprojektiani, mutta he olivatkin aidosti iloisia puolestani. Siitä tuli hyvä mieli.

37. Mitä viisi asiaa asetat itsellesi tavoitteiksi ensi vuodelle?
1. Rantakuntoinen kroppa.
2. Kirjan valmistuminen ja lähettäminen valitsemilleni kustantajille.
3. Teen raskautumiseni eteen aivan kaiken mitä vain ikinä voin.
4. Pidän vielä parempaa huolta kaikista tärkeistä ihmissuhteistani, niin nykyisistä kuin tulevistakin.
5. Teen enemmän töitä. Lisäksi aion selviytyä syksyn (sekä seuraavan kevään myös) ylioppilaskirjoituksistani hyvin arvosanoin. Mitä se hyvä sitten tarkoittaakin. Mulle se on omalla kohdallani E:n ja / tai L:n paperit, muuten en ole tyytyväinen omiin suorituksiini. Olisi hyvä, jos en asettaisi itselleni sellaisia tavoitteita, joihin on väkisin pakko yltää voidakseen olla vain ne saavutettuaan itsestään ylpeä. Se jos mikä luo kamalasti stressiä ja ylimääräistä painetta. Pienemmilläkin tuloksilla pärjäisin varmasti. Jännittää sekin koitos valtavasti. Lakki joka tapauksessa tulee, kirjoitusten tulos selviää sitten myöhemmin :)

Oikein mahtavaa ja onnellista uutta vuotta 2016 kaikille, jotka blogiani lukevat! Olkoon tuleva vuosi teillekin unelmienne toteutumisen ihanaa aikaa.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulun loistoa

Tapanani on yleensä koristella koti jouluiseksi jo hyvissä ajoin tuomaan asiaankuuluvaa tunnelmaa. Tänä vuonna en ole kuitenkaan jouluna kotona vaan hyppään huomenna junaan ja lähden maalle joulunviettoon, joten koristelu jäi pelkkään valojen ripusteluun. Jouluvalot ovat ehdoton tunnelmanluoja, ne otetaan meillä esiin jo lokakuussa syysiltoja valaisemaan. Tänä syksynä ne laitettiin tosin vasta itsenäisyyspäivänä, koska muiden kiireiden takia se aina vaan jäi. Täytyy sit ensi vuonna ottaa moka takaisin ja asetella ne paikalleen jo elokuussa :)


Lumen puutteesta huolimatta Tuomaan markkinoilla Senaatintorilla pari viikkoa sitten oli joulun tuntua. Kuvaan pääsivät myös parvekkeemme jouluvalot sekä Oona kauppakeskuksessa joulukuusen alla harjoittelemassa paikallaoloa. Vaikka se fiksu onkin ja työnsä hoitaa mallikelpoisesti, on paikallaan pysyminen heikko kohta. Treenaillaan sitä välillä vieläkin, vaikka se työkoira onkin ja ikää on kohta jo yhdeksän vuotta. Kun ympärillä tapahtuu kaikkea mielenkiintoista, niistä vallan huumaavista tuoksuista puhumattakaan, meinaa usein unohtua, että on käsketty pysyä yhdessä kohtaa.


Esplanadinpuiston valotaidetta. Harmi vaan, että oltiin kuvaamassa vähän huonolla valaistuksella, joten kuva ei ihan vastaa totuutta...


Valot myös kylppärin peilin ympärillä.


Sydänvalot olohuoneen seinällä.

Lumi nostaisi kyllä ainakin mun joulufiilistä useamman numeron verran ylöspäin. Nyt on jotenkin niin lokakuumainen olo. Kuin olisi syyslomaa aloittelemassa, syksyiset puista pudonneet lehtikasat vain puuttuu. Mutta ehkäpä se tästä, ja Pohjois-Karjalan suunnalle on lupailtu vielä jonkinlaista mahdollisuutta valkoiseen jouluun. Jos en ennen joulua ehdi tulla blogia päivittämään, niin toivotan kaikille oikein rauhallista ja lämpöistä joulua. Syökää hyvin, rentoutukaa ja nauttikaa rakkaittenne seurasta. :)


Paistelin kaurahiutaleilla kuorrutettuja valkosipulisämpylöitä junaan evääksi. Ja on törkeen hyviä, vaikka itse nyt sanonkin. Itse tehdyistä tuoreista sämpylöistä ei meinaa pystyä pitämään näppejä erossa, niitä syö helposti sen kaksi tai kolmekin ilman että edes tuntuu missään. Siksi ainakaan mulla ei tule tehtyä niitä kovin usein.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

"Entä jos hän on vammainen?"

Tällaisen kysymyksen mulle esitti eräs tuttuni jokin aika sitten kun puhuimme minun ja yleensäkin ihmisten lapsihaaveista. Siitä, kuinka yksikään raskaus ei ole täysin riskitön, eikä kukaan voi sataprosenttisesti taata täysin tervettä lasta. Itse ei voi kaikkeen vaikuttaa, vaikka kuinka eläisi niin sanotusti viimeisenpäälle oppikirjojen mukaisesti ravinnon ja kaiken muunkin osalta sikiön normaalin kehityksen turvaamiseksi. Moni miettii varmasti raskausaikana lapsen vointia vatsassa. Entä jos jotain kamalaa selviää ultrassa? Jos sillä on vaikkapa downin syndrooma tai jokin muu elämää jollain tavoin rajoittava vamma? Tällaiset mietteet ja pelotkin ovat täysin luonnollisia ja ymmärrettäviä. Niitä ei tarvitse eikä pidäkään häpeillä tai peitellä.

Olen miettinyt vammaisen lapsen mahdollisuutta ja tiedostan, että se riski on aina olemassa. Tämä ei kuitenkaan itsessäni aiheuta juuri minkäänlaista pelkoa tai hätää. On vaikea sanoa, kuinka lopulta reagoisin jos kuulisin, että vatsassani kasvavalla pikkuisella olisi vaikkapa se down. En usko, että menisin saamastani tiedosta täyteen paniikkiin, tai että alkaisin tehdä jonkinlaista surutyötä ja ylipäätään työtä asian hyväksymisen eteen. Tuntuu, että hyväksyn sen mahdollisuuden jo tässä vaiheessa. Se tuntuu jollain tapaa kevyeltä ja asialta, josta kyllä selvitään yhdessä - minä ja tukiverkostoni. En tunne henkilökohtaisesti ihmisiä mistään muista vammaryhmistä kuin näkövammaisia. Mutta ehkä juuri oma näkövammani on saanut minut kiinnostuneeksi myös muista vammaryhmistä. Olen saanut tietoa jonkin verran heidän elämäänsä liittyen, muun muassa heidän erilaisista mahdollisuuksistaan ja tavoistaan selviytyä arjessa. Olen monien esimerkkien kautta ymmärtänyt, että ihminen voi elää onnellista elämää ja saavuttaa unelmiaan vammaisuudestaan huolimatta, vaikkakin vammasta riippuen rajoitteita voi elämässä olla mukana. Ja kuka ylipäätään määrittää normaalin ja onnellisen elämän, mitä se tarkoittaa, ja missä menevät sen rajat. Jokainen tietää itse parhaiten sen, mikä tekee onnelliseksi ja millaiset asiat saavat elämästä nauttimaan. Otan vastaan sen, mitä minulle annetaan. Koen, ettei minulla ole oikeutta päättää siitä, millainen ihminen maailmaan saa syntyä. Minusta henkilökohtaisesti tuntuisi kamalalta riistää joltakulta mahdollisuus elämään siksi, että hän olisi jollain tavoin erilainen ja mahdollisesti enemmän riippuvainen läheistensä ja yhteiskunnan avuista kuin joku toinen. En suostuisi edes harkitsemaan aborttia kuullessani vauvani syntyvän vammaisena. Ainoastaan vaihtoehto se olisi silloin, jos vauva ei kuitenkaan syntyisi elävänä, tai että hän synnyttyään ei pysyisi kiinni elämässä kuin tunteja tai päiviä, jotka nekin olisivat täynnä vain kohtuutonta, hallitsematonta kipua ja tuskaa. Toki vammaryhmiä on lukemattomia erilaisia, jokainen ihminen on oma yksilönsä enkä voisi kai koskaan etukäteen kaikinpuolin tietää, millaista elämä tulisi olemaan. Aina ei taatusti arki ole helppoa, ja haasteita voi matkaan mahtua. Tahdon siitäkin huolimatta tarjota lapselleni siihen mahdollisuuden. Auttaa ja tukea häntä parhaani mukaan ja tehdä kaikkeni, että hän täällä pärjäisi ja voisi olla onnellinen.

Nämä kuitenkin ovat asioita, joissa jokainen tekee itse juuri sen oman ratkaisunsa, jonka kokee sopivaksi. Vaikka kantani asian sattuessa omalle kohdalleni onkin jyrkkä, en lähde tuomitsemaan jonkun toisen päinvastaista tapaa toimia. Tällaiset asiat ovat niin henkilökohtaisia ja jokaisella on omat syynsä tehdä kuten parhaaksi näkee, etten tahdo tuomita ketään suorilta ahdasmieliseksi tai suvaitsemattomaksi ihmiseksi. Kukaan meistä ei voi tietää, miltä jokin vastaavanlainen uutinen jostakusta toisesta todella tuntuu. Päätökset suuntaan taikka toiseen voivat olla kaikkea muuta kuin helppoja. Luulen kuitenkin, että negatiivinen tai välttelevä suhtautuminen vammaiseen lapseen johtuu lähinnä peloista ja faktatiedon puuttumisesta / sen vähyydestä. Ehkä myös ajatus itsestä erityislapsen vanhempana voi pelottaa: Miten minä pärjään, osaanko, onko minusta siihen, kykenenkö tarjoamaan kaiken sen mitä hän tarvitsee. Joskus uudet asiat pelottavat, toisia enemmän, toisia vähemmän. Ja jokainen käsittelee saamansa tiedot omalla tavallaan.

Myönnän toki itsekin hartaasti toivovani, että kaikki olisi hyvin ja omatkin lapseni saisivat syntyä ja elää terveinä. Kukapa ei sitä toivoisi. Vaikka elämä rajoitteista huolimatta olisi mallillaan, ja vaikka olisi vammansa kanssa täysin sujut ei täällä aina ole helppoa. Välillä kanssaeläjien asenteet tekevät tietyistä asioista hankalaa ja saavat mielen matalaksi. Oman erilaisuutensa hyväksyminen lähtee itsestä ja omasta asenteesta. Itse olen syntymästäni asti ollut tällainen, enkä valita tai surkuttele kohtaloani. Miksi voivotella asiaa, jota ei voi muuttaa. Olen onnellinen siitä, että saan elää ilman, että olisin riippuvainen jonkun toisen jokapäiväisestä valvonnasta, avusta ja aikatauluista. Voin tulla ja mennä lähestulkoon kuten haluan, eikä minun myöskään tarvitse olla jatkuvasti huolissani terveyteeni liittyvistä asioista. Koen, että kaikki on hyvin, mutta on tiettyjä asioita, jotka ovat saaneet minut joskus - kylläkin hyvin harvoin - toivomaan, että olisin niin sanotusti se tavallinen. Tällaisia tuntemuksia on herättänyt kohtaamani ennakkoluuloisuus ja sitä kautta esimerkiksi jonkinasteinen syrjintä työ- tai opiskelupaikkaa hakiessa tai sellaisissa muissa asioissa, joissa joudut jatkuvasti selittelemään ja todistelemaan kykyjäsi ilman, että tietoa vastaanottava osapuoli lopulta kuitenkaan uskoo mitä yritän kertoa. Yleensä pyrin laittamaan asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välillä ne jäävät painamaan mieltä. Olen joskus joutunut lukemaan kommentteja, joiden kirjoittaja on ollut sitä mieltä, ettei vammaisten henkilöiden kuuluisi saada elää, sillä he tulevat liian kalliiksi yhteiskunnalle: On avustajantarvetta, laitoshoitomaksuja, ilmaisia taksimatkoja, apuvälineitä ja ties mitä sellaista, joka syö maamme varoja turhaan. Tällaiselta kohtelulta haluaisin voida lapsiani suojella. Ettei heidän tarvitsisi koskaan kokea hirveimpien ennakkoasenteiden vallassa elävien ihmisten aiheuttamaa pahaa mieltä. Onneksi sellaisia on kuitenkin melko pieni osa väestöstä ainakin Suomessa. Yleensä kai vammaisetkin saavat ihan asiallista kohtelua. Tai minä ainakin koen saavani, joitakin tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta. Ja joskus ne poikkeukset tuntuvat erittäin kamalalta. Silloin, kun kyseessä on jokin itselle niin tärkeä asia, jota joku kyseenalaistaa.

Mennään päivä kerrallaan, katsotaan mitä odotus tuo tullessaan ja mietitään asioita sen hetkisten tilanteiden mukaan. Olet kaikesta huolimatta rakas lapsi, ja tervetullut maailmaan juuri sellaisena kuin olet. Tärkeintä on se, että päätät saapua luokseni.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Käsityöterapiaa

Siitä on jo vuosia, ehkäpä jopa viisi jo vierähtänyt, kun olen viimeksi kunnolla tehnyt käsitöitä. Tuota aiemmin elin aikaa, jolloin virkkuukoukku, neulepuikot lankoineen sekä erilaiset helmet, neulat, koruvaijerit ja muut niihin tarvittavat välineet valtasivat kotoani ison osan laatikostojen tiloista. Käytin lähes kaiken vapaa-aikani jota jäi muulta tekemiseltä kaikenlaiseen väkertämiseen. Nykyään se on jäänyt kirjoittamisen ja treenaamisen myötä taka-alalle, eikä mielenkiintoa jostain syystä ole kamalasti ollut. Nyt syksyllä käsityökärpänen hiippaili hissuksiin tänne taas, ja viime aikoina se on purrut kunnolla. Olen saanut tehdyksi pari helmikorua valmiiksi, kolmas on tekeillä. Toissayönä vahtiessani johonkin kummaan vatsapöpöön sairastunutta kissaani, mulla oli aikaa mietiskellä myös kaikenlaista nyt meneillään olevaa ja käydä läpi erilaisia asioita. Siinä samalla tuli hirvittävä himo etsiä langat ja puikot piiloistaan. Vielä en ole sitä tehnyt, mutta huomenna, kun joululomani alkaa, aion käydä tuumasta toimeen. Muistelen nähneeni virkkuukoukun jossain laatikossa täällä sisätiloissa, loput käsityötarvikkeet lienee kellarivarastossa. Lankoja muistan olleen useammankin kerän, joten niitäkään ei tarvitse nyt erikseen hankkia.

Käsitöiden tekeminen on tavallaan myös terapeuttista puuhaa. Minulle ei ehkä niin tehokasta kuin liikunta joka on se paras, mutta kyllä käsillä toimiminenkin saa ajatuksia selvitettyä, kokkaaminen on toinen vaihtoehto. Olen miettinyt viime päivinä paljon vauvaprojektiani. Sitä kaikkea, mitä tähän liittyy. Odotusta ja kysymyksiä, jotka ovat vielä vailla vastauksia. Loppujen lopuksi kaikkihan on ihan hyvin, vaikka välillä stressaankin ja luultavasti aivan turhaan. Olen nyt postittanut Hyksille tarvittavat paperit, enkä voi tehdä enää mitään muuta asioiden etenemiseksi. Sellaisia asioita on turha vatvoa ja murehtia, joiden hyväksi en voi toimia enempää. Vaikka se mahdollinen puolen vuoden odottaminen tuntuu pitkältä, ei se kai loppujen lopuksi sitä ole. Aika kuluu niin hirvittävää vauhtia, sen tajuaa kun ajattelee esimerkiksi sitä, kuinka vasta aloitin kesälomani, tuntuu kuin siitäkin olisi vasta korkeintaan kuukausi, vaikka todellisuus on aivan muuta. Kun syksy on liitänyt ohitse näin, miksei kevätkin siinä samalla tahdilla menisi. Kukaan ei odotuta minua syyttä. Kaikki minua ja asioitani hoitavat hoitohenkilökunnan ihmiset, lääkärini sekä varmasti myös Hyksin puolella oleva perinnöllisyyslääkäri ja muut, he kaikki haluavat auttaa ja tekevät parhaansa, että pääsisin juuri siihen lopputulokseen mitä tahdon. Tietyt asiat on vain hoidettava, ja osa niistä menee hieman hitaammin. Lohdullista on se, että kunhan julkiselta päästään, klinikalla asiat tapahtuvat hyvinkin reippaassa tahdissa. Onko kesään saakka odottelu niin kamala takapakki, jollaisen olen siitä itselleni kehitellyt? Ei se sitä ole. Olen odotellut jo useamman vuoden, joten eiköhän siihen vielä yksi puolen vuoden pätkä mahdu mukaan. Ja jos hyvin käy, minun ei tarvitse odotella edes sitä, muutama kuukausikin voi riittää. On heitäkin, jotka joutuvat odottamaan vuosia toistensa perään, pettymään ja käymään raskasta matkaa saadakseen kauan toivomansa lapsen. Siihen verrattuna tuo puoli vuotta on todella lyhyt ja helppo aika. Asioita on hyvä välillä mittailla näinkin päin, että osaa arvostaa paremmin sitä, kuinka hyvä tilanteeni on. Ja mitä tulee mahdolliseen lapsettomuuteen, siihen jos jotakin vikaa löytyisi. Kerta en oireile mitenkään poikkeavasti ellei lukuun oteta noita kiertoheittelyitä, on turha alkaa stressata asioita. En sano, etteikö se pelottaisi, olen lukenut viime aikoina melko paljon lapsettomuudesta ja siitä, kuinka se voi olla myös ns. selittämätöntä, eikä lasta vain tule. Asia pyörii mielessäni usein, mutta en voi antaa sille valtaa. Surraan vasta silloin, jos jotain todella löytyy. Koska on hyvin mahdollista, ettei mitään vakavaa ole tapahtunut. Sekoitan vain kroppaani turhalla jossittelulla ja pelon kylvämisellä entisestään.

Kuulostelen alkaneen kierron alkupäiviä, muttei niissä ole mitään poikkeavaa. Kivut alavatsalla ovat ja pysyvät, mutta ne ovat olleet läsnä aina kuukautisten parina ensimmäisenä päivänä, joten en ala niistä huolestua, se on yleistä enkä ainakaan itse tunne ketään sellaista naista (Jonka kanssa kivuista olen siis ylipäätään puhunut, enhän sentään kaikkien tapaamieni naisten kanssa keskustele kuukautiskivuista :)), joka ei niistä olisi joskus enemmän tai vähemmän kärsinyt, ja kivuista huolimatta kaikki on kunnossa. Pärjään niiden kanssa hyvin, kun muistan syödä särkylääkettä tietyin väliajoin. Jos se sattuu unohtumaan, kipu yltyy järkyttäväksi jomotukseksi. Muistan vieläkin kuin eilisen kaksi kammottavaa kipukertaa. Toisesta on kolme, toisesta noin viitisen vuotta. Särkylääkkeet jäivät ottamatta ja kipu pääsi niin kovaksi, että tuntui kuin alavatsa räjähtäisi. Kipu tuli aaltomaisina ja supistusmaisina. Toisella kerralla kipu sai minut myös oksentamaan. Siinä kuuman suihkun alla hengitellessäni muistan, kuinka molemmilla kerroilla pelkäsin kipujen taustalla olevan keskenmenon. Jos olenkin ollut raskaana, aivan alussa vielä niin, etten ollut sitä itse vielä vain huomannut. Molemmilla kerroilla raskaus olisi voinut olla hyvin mahdollinen. Loppujen lopuksi kyse ei ollut keskenmenosta, vaan onnekseni pelkistä kuukautiskivuista. Nuo kerrat ovat opettaneet sen, että särkylääkkeet todella kannattaa ottaa. Kun ne muistan, ei yleensä mitään hätää ole. Tässäkin kierrossa olen päässyt vähällä kivulla, ja kaikki on mennyt kuten kuuluukin kierron pituutta lukuunottamatta. Jospa saisin stressitason ainakin lähes nollille. Niin koulu-, työ- kuin myös kaikkien muidenkin asioiden osalta, toivottavasti kierto tasaantuisi sillä. Lääkäriin en vielä lähde, vaan kokeilen ensin näitä kotikonsteja. Ihan jo kierronkin takia on hyvä rentouttaa niin mieli kuin kehokin, eikä liiaksi pohtia asioita, jotka ovat loppujen lopuksi kuitenkin järjestymässä. Pakko ottaa välillä itseään niskasta ja käydä päänsä sisällä keskusteluja, että saa jonkinlaista tolkkua näihin asioihin :) Ja ne käsityöt aloitan pienenpienillä, kippurakärkisillä vauvantöppösillä :)

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Pelottava uusi kierto

Olen maannut koko viikon kotona flunssassa, kuten maanantaina vähän aavistelinkin käyvän. Yksi opiskeluviikko meni puihin, enkä ole saanut tehtyä muuta kuin uusien kirjojen hankkimisen tätä juuri alkanutta jaksoa varten, ja pikaisesti kävin vilkaisemassa uusia verkkokursseja, joihin ilmottauduin aiemmin. On sekin jo toki jotain ja toisaalta parempi sairastaa nyt kuin jouluna. Alkaa kyllä jo vähän tuntua, että tarviisi raitista ilmaa, koska pää ei kertakaikkiaan enää toimi ollenkaan näiden sisällä vietettyjen päivien jälkeen. Ehkä huomenna voisin kokeilla jo jotain kevyttä liikuntaa ihan varovasti. Perjantaina käväisin Helsingin keskustassa hakemassa vähän joulufiilistä. Kaupassakin oli pakko pyörähtää, koska mun jääkaappini sisältö on koko viikon jotakuinkin näyttänyt tältä.




Nyt sain sinne sentään vähän muutakin täytettä ja tärkeimpänä lisää ananasta, johon mulle on jostain syystä iskenyt aivan järjetön himo. Sitä on pakko saada päivittäin, ja mikä onkaan ihanampaa kuin aloittaa aamu raikkaalla jääkaappikylmällä ananaksella.

Ja siitä kierrosta. Kirjoitin siitä viime postauksessa. Niinhän tässä kävi, että nyt mennään kiertopäivää numero yksi uudessa alkaneessa kierrossa. Tätä en toivonut, mutta osasin alavatsavihlaisujen perusteella odottaa. Ja tämäkös taas sai ajatukseni laukkaamaan ihan villinä miten sattuu. Kierronhan olisi pitänyt päättyä vasta jouluaaton tienoilla. Kuten aiemmin mainitsin, kiertoni ovat paria kiertoa taaksepäin olleet säännöllisiä. Muutaman päivän heittoja on, mutta ei mitään suurta. Tarkkoja päiväkirjoja en ole näistä oikein koskaan pitänyt, nyt aion alkaa kirjaamaan jokaisen kierron pituudet päivämäärineen ylös. Edellinen kiertohan siis ennen tätä lyhyempää kestikin jo 50 päivää, kaikki sitä edelliset ovat olleet normaalit. Että mitä? Koskaan ei ole ollut tällaista. Tai kerran reilusti yli vuosi sitten, mutta laitoin sen hirveän stressin piikkiin enkä huolestunut, kun kaikki palautui ennalleen heti tuon jälkeen.

Mutta nyt olen paniikin vallassa. Mitä tämä meinaa? Miksi kierrot heittelevät näin? Ehkei tämä ole paljon, mutta kaksi epämääräisen mittaista kiertoa kuitenkin jo peräkkäin? Kroppani on aivan sekaisin. Mikä siinä on vikana? Jos se on jotain vakavaa? Voiko kaikki räjähtää käsiin näin yht'äkkiä? Tavallisesti tuskin huolestuisin näin rajusti, seuraisin tilannetta kauemmin ja olisin rauhallisin mielin. Mutta nyt en pysty siihen. Koska ne lapset. Se kaikki on nyt niin ajankohtaista. Tai ajankohtaisempaa ja lähempänä kuin koskaan ennen on ollut. Jos tämä kaikki tarkoittaa, etten ole pelännyt turhaan? Vai onko tämä juuri sitä, että kun pelkään niin kamalasti, kroppakin alkaa oireilla? Nyt tuntuu, etten mitenkään pysty odottamaan klinikalle saakka, kun siellä tutkitaan, että kaikki perusasiat ennen hoitoja ovat kunnossa. Olen miettinyt koko aamupäivän, varatako aika lääkärille heti tammikuun alkuun. Ehkä siellä voitaisi ultrata ja tutkia, saisin ainakin mielenrauhan tai sitten alkaa surra, jos jotain kamalaa löytyisi. Ajatukset pyörivät nyt näiden kahden epäsäännöllisen kierron ympärillä. Voitte uskoa, että google on käynyt kuumana tämän päivää. Olen aivan varma, että minulla on ainakin se pcos. Pahimmasta päästä ja aiheuttaa koko loppuelämän kestävän lapsettomuuden. Ja ovuloinko edes? Luin artikkelin, jossa ovulaation puuttumiseen nämä kiertojen heittelyt täsmäsivät. Ja jos ovulaatiota ei tule, ei tule myöskään lasta. Tähän asiaanhan saisi selvyyden kun tikuttaisi tässä kierrossa testejä. Tilasin alkusyksystä Raskauskeijun liuskatestejä 30 kappaletta. Avattuani pakkauksen totesin niiden olevan niin pieniä, ettei mulla ole minkäänlaista mahdollisuutta nähdä niihin mahdollisesti piirtyviä viivoja. Jos jollakulla on tiedossaan suurempia testivaihtoehtoja (onko niitä edes olemassakaan?), niin olisin todella kiitollinen vinkeistä. Pohdiskelin jopa digitestin skannaamista koneelle, mutten tiedä onnistuisiko se, testin pitäisi olla ensinnäkin litteä ja ohut. Kyseistä testiä en ole koskaan missään nähnyt joten en tiedä sen muodoista mitään. Yksi vaihtoehto olisi tikuttaa testit, kuvata ne ja näyttää jollekin toimivan silmäparin omaavalle tyypille. Kaikenlaisia kikkakolmosia sitä täytyykin keksiä, kun ei ihan kaikkea pysty samoin muiden kanssa toteuttamaan :) Nyt päälimmäisenä on kuitenkin vain ajatus, että jos tämä todella on juuri sitä mitä pelkään? Jotain häikkää, etten voisi koskaan saada lapsia? Jos sellainen uutinen tulisi, en tiedä miten ikinä pääsisin siitä yli. En pysty edes ajattelemaan sellaista vaihtoehtoa, se olisi liikaa. Aivan liikaa. Jollain tasolla järki yrittää sanoa, ettei kaksi kiertoa vielä välttämättä meinaa mitään, mutta kyllä tämä alkaa tuntua sietämättömältä. Eivät asiat voi kai kovin loistokkaastikaan olla, kun kroppa toimii näin. Kuulostelen nyt sitä jatkuvasti: Kipuja, oireita, muita tuntemuksia, aivan kaikkea. Ja mietin, mitä siellä mahtaa tapahtua. Nyt ainakin joulumieli, se vähäinenkin on kadonnut ja voin vain kuvitella, kuinka joulunvietto menee tätä asiaa miettiessä ja pyöritellessä, enkä osaa keskittyä mihinkään muuhun kuin hetken kerrallaan. Olen kokenut elämässäni monenlaista ikävää, menetyksiä ja muita vaikeuksia, mutta lopullinen lapsettomuus tästä nyt vielä puuttuisi. Eikä stressaaminen ainakaan asiaa auta. Mun olisi tarkoitus lähteä viikon päästä tiistaina maalle viettämään joulua perheeni luokse. Mietin nyt, olisiko parempi pyörähtää lääkärin juttusilla vielä ennen reissua. Yksityiselle voisi ehkä saada aikojakin. Tässä on tasan kolme vaihtoehtoa: Joko jätän käymättä ja stressaan asioita koko joulun, käyn ensi viikolla ja vietän kivan joulun kun tiedän kaiken olevan kunnossa, tai käyn tuolloin kuulemassa, että kaikki on ihan vinksinvonksin ja joulu on kokonaan pilalla. En tiedä itsekään, mikä olisi nyt parasta. Tahtoisin päästä lääkärille, jonka kanssa ollaan näitä hedelmöityshoitoasioitani suunniteltu, mutta siitä ei ole tietoa, ottavatko klinikalle tutkittavaksi, kun varsinaisia hoitoja ei olla vielä aloitettu, koska virallisia papereita emme ole saaneet vielä perinnöllisyydestä emmekä myöskään sosiaalityöntekijältä apuasioista. Vasta noiden jälkeen päästään tositoimiin. Jonkinlainen mielenrauha tässä olisi nyt suotavaa, ihan jo tulevan joulunkin takia. Sen kuuluisi olla rentoutumisen ja hyvän mielen juhla. Voi kehoni, ethän petä minua nyt, kun sinua kaikkein kipeimmin tarvitsen.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Tulihan se maanantai

Tämä viikko kulunee ainakin jonkintasoisen flunssan kourissa. Heräsin eilen pieniltä päiväunilta ja tajusin, että kurkku tuntuu kummalliselta. Kipeältä. Olo huononi iltaa kohden ja viime yönä nousi kuume. Nyt aamulla on olo ollut jo siedettävämpi ja tuntuu, ettei mitään niin pahaa olisi yöllä ollutkaan. Iltaa kohti yleensä pahenee, joten huomisen menot ovat vielä auki. Parempi kuitenkin sairastaa nyt, eikä sitten jouluna. Kuluu kai aika näinkin, olis vaan jokin hyvä kirja jota lukea...

Ja se odotettu maanantai todellakin saapui, pääsin soittamaan Hyksiin vihdoin.

Kyselin siis apua lappusten täyttämiseksi. Kerroin, ettei suvussamme kukaan kanna samaa silmäsairautta kuin minä, tai edes oireile sellaista. Ohjeeksi sain kirjoittaa sukutietokaavakkeeseen tässä tapauksessa vain sukulaisteni etunimet sekä heidän lapsilukumääränsä. Eli säästyin kuin säästyinkin paperinpyörittelyltä ja niiden lähettämiseltä jokaiselle sukulaiselle erikseen. Tätä vähän ajattelinkin, koska kirjeessä pyydettiin vain sairastuneiden tietoja. En uskaltanut kuitenkaan helpottua ennen kuin sain asiaan varmistuksen, koska näistä ei aina tiedä mitä lupia tällaisiin tutkimuksiin vaaditaan. Terveiden sukulaisten henkilötiedoilla he eivät sukupuun piirtämiseksi tee mitään. Riittää kun täytän omani ja annan luvan tilata oman sairaskertomukseni.

Onhan tämä jo helpotus ja yksi stressattava aihe vähemmän. Ei tarvitse miettiä sukulaisten reaktioita ja sitä, millaisia ajatuksia heissä perheenperustamiseni herättää. Myöskään ylimääräistä aikaa ei tarvitse kuluttaa enää siihen, että lähettäisin papereita ympäri Suomen ja odottaisin, että milloin kukakin ne mahdollisesti ehtisi allekirjoittaa ja lähettää takaisin. Mutta vielä on monta mutkaa matkassa. Ensimmäisenä tulee se aika. Kysyin, kuinka kauan minun tarvitsee odottaa. Saattaa olla, että puoli vuotta, saattaa olla että selviää muutamalla kuukaudella. Kerroin olevani valmis tulemaan myös peruutusajalle, jos sellainen mahdollisuus tarjoutuu. Ja hyvä että mainitsin asiasta. Yleensä peruutusaikoja ei ymmärtääkseni tarjota erikseen, ellei asiasta ole itse ilmoittanut, mutta nyt sairaanhoitaja, jonka kanssa puhuin, otti tiedon ylös ja vielä varmisti, että olen valmis tulemaan lyhyelläkin varoitusajalla. Ja tottakai minä olen. Tämä on niin tärkeä asia, etten laita mitään tämän edelle. Nyt vain toivon, että joko aika kuluisi hirvittävää vauhtia, tai että joku peruisi oman aikansa, että pääsisin vastaanotolle ja jonosta pois. Hoitaja pahoitteli, että jonot ovat niin pitkät, mutta minut oli laitettu jonkinlaiseen nopeampaan jonoon. En tiedä, oliko tämä oman lääkärini toive klinikalta vai kenen aloitteesta minut siihen loppujen lopuksi oltiin siirretty, mutta olen todella tyytyväinen ja iloinen siitä. En edes halua kuvitella, kuinka kauan joutuisin odottamaan, jos olisin siinä hitaammin kulkevassa jonossa. Mielessäni mietin hetken, kysyisinkö mahdollisuutta yksityiselle, jos pääsisin etenemään asiassa nopeammin. Annoin kuitenkin olla, koska en usko että yksityinen terveydenhuolto tätä tarjoaa, olisin varmasti löytänyt tiedon jo itsekin. Nyt ei auta muu kuin yrittää saada aika kulumaan ja keksiä jotain mukavaa tekemistä, joka veisi ajantajun kokonaan :) Muutakin kuin opiskelu ja työjutut.

Koska yritän lähes joka tilanteessa olla edes ihan himpun verran positiivinen, löysin tästä mahdollisesta puolen vuoden odottamisestakin jotain hyvää. Ensimmäisenä sen, että pystyn säästämään nyt rahaa jo valmiiksi, ettei tarvitsisi ottaa aivan niin suurta lainaa. Aina sitä jotain pystyy laittamaan sivuun kuukausittain, voin kuvitella lyhentäväni lainaa jo nyt, vaikka tosiasiassa maksan sitä vain itselleni. Ja toisena eikä yhtään vähäisempänä voisi olla se, että saisin pudotettua painostani muutaman kilon pois. Siitä tuskin on haittaa raskautumisen kannalta, ja se olisi ihan aiheellistakin. Koko sydämestäni toivon, että hoitoni kuitenkin ehdittäisi aloittaa jo ennen klinikan kesätaukoa. Jos tämä elokuulle menee, niin joudun taas käsittelemään asiaa uudelleen mielessäni. Vaikkei minulla pitäisi olla mikään kiire ylipäätään tämän asian kanssa, tuntuu kuitenkin hankalalta jos aikaa vain kuluu ja kuluu, eikä raskautumiseni eteen päästä tekemään mitään hoitoja. Nyt vain kärsivällisyyttä hieman enemmän, ehkä tämä on minulle ihan hyvä oppitunti sen osalta. Niitä muiden vauvauutisia en kyllä toivoisi tälle ajalle enää yhtään kappaletta lisää. Odottelu olisi niin paljon helpompaa. Ihmettelen nyt myös kiertoani, ja onnistuin kyhäämään päähäni kaikenlaisia kauhuskenaarioita siitä, kuinka olen lapseton eikä raskaus vain tapahdu vaikka tehtäisi mitä tahansa. Entä jos sieltä löytyy jotakin vikaa? Kohdusta, munasarjoista tai mistä tahansa? Yleensähän kiertoni on säännöllinen, muutaman päivän heittoja on ollut aina, muttei sen vakavempaa. Olen kuitenkin nyt viime viikosta alkaen tuntenut juilintaa alavatsalla, vaikka kierron ei pitäisi loppua vielä yli kahteen viikkoon. Tutkin ja kuulostelen kroppaani jatkuvasti. Miksi jo nyt tuntuu juuri sitä samaa pientä kipua, jota tunnen yleensä vasta kierron lopulla? Onko kaikki tämä stressi laittanut kiertoni aivan sekaisin? Kunpa kyse olisikin vain siitä, eikä mistään vakavemmasta. Olen jo kuvitellut ties mitkä alkavat endometrioosit, vioittuneet munasarjat, vahingoittuneen kohdun... On ihan mielenkiintoista nähdä, minkä mittainen tämä kierto tulee olemaan. Olen jostain syystä alkanut pelätä hullunkiilto silmissä sitä, että jotakin lapsettomuutta aiheuttavaa ultratessa löytyisi, enkä tulisikaan koskaan raskaaksi. Ehkä tämä on vain sitä, kun toiveet ovat niin korkealla, odotan sitä lasta niin paljon, että tukahdun. Voisin tehdä itselleni vaikka uudenlaisen treeniaikataulun salilla sekä ulkona luonnossa, että saisin itselleni nyt vähän muuta ajateltavaa. Tai vaikka alkaa seinäkiipeillä useammin. Ihan mitä tahansa, jossa en ajattelisi yhtään mitään.

Ps. Muokkasin blogissa olevaa esittelyäni, tein myös oman sivunsa asioista ja tapahtumista blogin taustalla. Tämä ehkäpä helpottaa hieman kärryille pääsemistä siinä, mistä tilanteessani on kyse ja mitkä ovat taustani ilman, että jokaisen blogini löytäneen tarvitsisi selata postaukset alusta alkaen läpi tietääkseen mistä kaikki on alkanut. Jotain ulkoasuun liittyvääkin muutosta voisin yrittää saada aikaiseksi. Se on vaan hieman hankalaa, koska pitäisi vähän nähdä värejä ja kuvia, että saisin sen näyttämään sopivalta. Enköhän saa apua siihen jossakin vaiheessa, kunhan itsekin ehdin syventyä asiaan paremmin.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Välipäivitystä

Kerron jo heti tähän alkuun, ettei tämä postaukseni tule olemaan iloista luettavaa. Jos et jaksa synkistelyä, skippaa suosiolla.

Olen ollut koko tämän päivää niin kiinni muissa jutuissa, etten ehtinyt mitenkään soittamaan Husin kirjeessä saamaani numeroon kyselläkseni lisätietoja perinnöllisyysneuvontaan liittyen. Ajattelin, että huomenna saan selvyyden asiaan ja tarkistin soittoajat kirjeestä. No ei onnistu soitto vielä myöskään tuolloin. Olen buukannut kalenterini huomisenkin osalta niin täyteen, että juuri nuo tietyt kellonajat ovat mahdottomia, että pääsisin puhelimeen ja rauhalliseen paikkaan ja, että voisin hoitaa asian. Perjantaina ei soittoaikoja ollut, vasta maanantaina on seuraava. Olen ollut jotenkin niin rikki tuosta ajasta, jonka sain kuulla ehkä joutuvani odottamaan kun voisin hoitoihin päästä, että eteeni iski totaalinen alamäki. Olo on niin kärsimätön. Tiedän, että se kuulostaa hullulta, mutta se, että joutuisin odottamaan vielä pitkän viikonlopun ennen kuin tähän kaikkeen tulisi edes jotain tolkkua, tuntuu kamalan hankalalta. Haluaisin soittaa ja sanoa, että olen valmis tulemaan mahdolliselle peruutusajalle vaikka heti. Haluaisin tietää, kuinka toimin niiden kaavakkeiden kanssa. Haluaisin alkaa hoitamaan asiaa mahdollisimman pian, että se etenisi. Haluaisin kysyä, joudunko todella odottamaan jopa niin kauan. Tiedustella, eikö minulla tosiaan olisi mitään mahdollisuutta päästä vastaanotolle jo aiemmin. Enkä pääse selvittämään tätä kaikkea vasta kuin neljän pitkän päivän hitaasti vierittyä ohitse. Jotenkin mulla vain on tunne, ettei tämä olekaan niin helppo tie kuin kuvittelin ja oletin. Tuntuu niin kohtuuttomalta ja väärältä, että muut hoitoihin hakeutuvat naiset (naisparit ja itselliset) käyvät vain psykologin vastaanotolla ja tapaavat lääkärin, kaiken tämän jälkeen hoidot voidaan aloittaa vaikka samantien. Sen sijaan mun on odotettava ja elettävä epätietoisuudessa näin kauan. Julkisen puolen jonot iskevät kyntensä kipeästi nyt myös minuun, vaikka olen yksityisellä hoidossa. Ymmärrän, että asiat on vain selvitettävä, mutta kyllä tässä on itku ollut herkässä ja on edelleen kun mietin sitä, kuinka kauan voi vielä kestää, mitä kaikkea eteeni voi tullakaan, ja kuinka monta hoitoa tarvitsen, että tulen raskaaksi, jos edes koskaan saan sitä kokea... Olen aivan hukassa tämän kaiken kanssa. Vaistoan, että tämä on vielä pitkä ja kivinen tie. Ja se kaikki tuntuu niin valtavan suurelta möykyltä kannettavaksi, etten tiedä miten jaksan tätä. Nyt kaikki muu tuntuu niin pieneltä. Pelko aukiolotutkimuksen aiheuttamasta mahdollisesta kivusta tuntuu niin turhalta. Miksi helvetissä minä olen siitä valittanut? Kokisin sen koska tahansa, jos vain saisin asiat sillä etenemään nopeammin. Ja ne synnytyskivut... Tekisin mitä tahansa, että saisin maata tuskissani synnytyssalin sängyllä hengittelemässä ja huutamassa kipua pois. Kuinka kauan tämä vielä vie? Tapahtuuko noita asioita koskaan? Miten kestän läpi tämän kaiken? Tai sen, jos en koskaan saa lapsia, edes sitä yhtä?

Toisaalta tunnen itseni todella typeräksi ja kohtuuttomaksi. On monia naisia, jotka ovat läpikäyneet useita hoitoja tuloksetta. On paljon pelkoa, tuskaa ja surua. Heillä jos kellä on aihetta tuntea noita negatiivisia tunteita. Mietin, saanko minä tuntea niin? Tiedän, että jokaisella on oikeus tuntea kuten tuntee, eikä tunteilleen kukaan mitään voi. Yritän siitäkin huolimatta hiljentää itseäni. Mullahan asiat ovat ihan hyvin. Tai ainakin paremmin kuin monella muulla. Vai ovatko? Mistä voin sen vielä tietää.

Lisäksi musta tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat raskaana. Facebook on täynnä vauvakuvia, ja on sielläkin ainakin yksi raskaana oleva. Mun ei tarvinne edes sanoa, ettei sellaisiin uutisiin ole helppo suhtautua ilosta kiljuen, kun olen niin hädissäni omasta tilanteestani. Jossain vaiheessa pystyin jopa hymyilemään vastaan tuleville lastenvaunuja työntäville vanhemmille kun luulin, ettei minun tarvitse enää odottaa kauaa enkä miettinyt niinkään sitä, kuinka hoitoni tulevat onnistumaan. Nyt kun tunnen asioiden olevan epävakaammin, ja kun olen alkanut miettiä sitä, kuinka inseminaation onnistumisprosentti ei ole kovin korkea ja kuullut useista epäonnistuneista yrityksistä toisten kohdalla, en kykene enää hymyilemään. Lapsettomuudesta kärsivät tietävät sen tunteen. Enkä osaa sitä selittää, se täytyy itse kokea voidakseen sen ymmärtää. Tänään sain kuulla, että eräs kaverini, johon tutustuin kesällä, odottaa esikoistaan. Hän tietää tilanteeni sekä sen, kuinka vaikea asia tämä minulle on. Hän ilmoitti asian tekstiviestillä, mikä oli hyvä juttu. Toivonkin kaikkien muidenkin käyttävän sitä kanavana viestinsä välittämiseen, jos jollakulla on minulle tällaista kerrottavaa. En halua kenenkään näkevän kyyneleitäni. En itke onnesta. Vaan toistelen itselleni kysymystä, miksi minä en, ja kaikki muut vain raskautuvat ympärilläni. Olenkin joskus heittänyt, että jos joku tahtoo raskautua eikä millään meinaa onnistua, kannattaa alkaa pyörimään seurassani. Ei mene kauaakaan kun tikkuun piirtyy kaksi viivaa ja vauva pysyy kyydissä loppuun saakka. Tähän saamaani viestiin minulta jäi toistaiseksi vastaamatta. En tiedä mitä pitäisi sanoa. Pitäisi onnitella, mutta en osaa tehdä sitä. En missään tapauksessa toivo koskaan mitään pahaa yhdellekään raskautuvalle ihmiselle, vaikka tilanteeni olisi millainen tahansa, sen tahdon kaikkien tietävän. Hän toivoi, että olisin tästä huolimatta edelleen mukana hänen elämässään, enkä olisi niin rikki. Että minunkin pienokaisestani voisi kasvaa leikkikaveri hänen lapselleen. Mistä pienokaisesta, kun en sitä taida edes koskaan saada? Miksi kaiken täytyy olla näin vaikeaa, miksi minä, miksi onnenlahjat eivät mene tasan. Seuraavaksi alan odotella raskausuutisia eräältä toiselta tutultani, johon olen myös täällä tutustunut, ja jota näen yleensä useamman kerran viikkoon. Olen aivan satavarma, että hänkin pamauttaa kohta samat sävelet, koska kaikki lähelläni vain lisääntyvät, lisääntyvät ja lisääntyvät, se on sääntö jossa ei poikkeuksia näytä olevan. Ja tekee sen suoraan kasvotusten, koska hänellä ei ole minkäänlaista hajuakaan siitä, mitä elämässäni on juuri nyt meneillään. Jos hän sellaisen ilmoittaa, en enää peittele tunteitani. En yritä pitää itseäni koossa ja esittää, kuin kaikki sisälläni olisi henkisesti kunnossa. Mulle on aivan sama se, kuinka hän tunteisiini reagoi. En edes tiedä, pystynkö nyt soittamaan perinnöllisyysasioista itkemättä. Oikeastaan ainoa toiveeni juuri nyt olisi, että minulla vain olisi joku, jolle voisin purkaa tätä ihan kaikkea, ja joka vain halaisi, kuuntelisi, lohduttaisi ja ennenkaikkea ymmärtäisi mitä tämä kaikki on.

Tämä on sellainen teksti, jonka julkaisua istuin toviksi miettimään. Painanko julkaise-nappia vai pyyhinkö koko vuodatuksen taivahan tuuliin. Onko tämä liian henkilökohtaista, saanko niskaani asioista mitään tietämättömien anonyymien viisauksia. Päätin antaa mennä, kun kerta blogia pidän. Myös tällaiset tunteet kuuluvat matkalleni, joten miksi niitä piilottelisin. Ei tämä varsinaisesti helpottanut, mutta olenpahan edes vähän selvittänyt ajatuksiani tätä kautta.

Vuorovaikutuksessa vauvan kanssa

Teen juuri tällä hetkellä koulun puitteissa erittäin mielenkiintoista psykologian verkkokurssia. Olen ollut aina kiinnostunut tästä aiheesta, ja opiskellut sitä niin paljon kuin siitä kursseja on tässä koulussa saatavilla, ja olen niissä menestynytkin ihan kiitettävästi. Huomasin tarjolla olevan kehityspsykologian kurssin, jota en ollut vielä suorittanut ja tartuin siihen heti. Kurssi käsittelee ihmisen kehitystä vauvasta vaariin, ja on ihan kattava paketti sen eri vaiheista. Huomasin ajattelevani, että tulipa tällainen hyvään saumaan, kun vauva-asiat ovat itsellenikin nyt ajankohtaisia. Sain paljon mielenkiintoista tietoa lapsen niin psyykkisistä kuin myös fyysisistä kehitysvaiheista sekä siitä, millaiset asiat mihinkin vaikuttavat.

Ajatuksia minussa herätti ihan erityisen paljon osa, jossa käsiteltiin vuorovaikutusta jo pienen vauvan ja äidin välillä. Aiheessa tuli esiin katsekontakti sekä sen tärkeys. Lapsi peilaa itseään äidin katseen kautta ja tarvitsee katsetta tunteakseen olonsa turvalliseksi, lapsi vaistoaa äidin tunteet ja hätääntyy, ellei katsekontaktia yht'äkkiä olekaan saatavilla hänen sitä hakiessaan vaikkapa sylissä ollessaan. Ja tämäkös sitten alkoikin mietityttämään enemmän. Googletin tietoa lisää. Nettihän on pullollaan kaikenlaista tekstiä, etsiipä sitä aiheesta mistä tahansa. Sain käsiini artikkelin, jossa korostettiin katsekontaktin tärkeyttä todella vahvasti. Kyseisen kirjoituksen mukaan se on välttämätön ja ehdoton juttu lapsen turvallisen ja normaalin kehityksen kannalta. Jos katsekontakti puuttuu, voi mennä vikaan niin tunne-elämän kehitys kuin myös lapsen luottamus turvalliseen kasvuympäristöön. Tässä kohtaa alkoi tuntumaan pahalta, vaikkei aivan kaikkea pitäisi niellä tuosta vain ilman, että kyseenalaistaa edes hieman. Kasvaako lapsistani tunnevammaisia? Kokevatko he, etten ole tarpeeksi riittävä, kun minulta ei pysty irtoamaan minkäänlaista katsekontaktia? En ole koskaan ollut katsekontaktissa kenenkään kanssa. Näen kyllä silmät ja pystyn katsomaan silmiin, mutta vain hyvin läheltä toisen kasvoja. Niin läheltä, ettei ihan jokaisen vastaan tulevan ihmisen kanssa niin liki voi mitenkään olla. Olenko aivan paska äiti, jonka ei pitäisi edes lisääntyä, jos pieni avuton vauva tuntee olevansa hädässä ja täysin hukassa kanssani? Avauduin asiasta hieman Facebookiin kun ajattelin, että jollakulla saattaisi olla jonkinlaista näkökulmaa asiaan tarjolla. Tiedän useamman sokean äidin, joilta myös luonnollisesti katsekontakti puuttuu, ja silti heidän kaikkien lapsistaan on kasvanut täysin tasapainoisia kunnon kansalaisia. Tiedän myös, että on perheitä, joissa molemmilla vanhemmilla on silmät pois pelistä, eikä heidänkään lastensa elämä ole sen huonompaa tai köyhempää kuin muillakaan lapsilla. Silti tuo teksti sai jostakin syystä mielen painuksiin vaikka itsekin tiedän, ettei meillä tule olemaan mitään hätää asian suhteen. Nyt kun asian käsittelystä on jo aikaa, olen lakannut pyörittelemästä sitä mielessäni. Varmasti katsekontakti on tärkeää - en väheksy sitä ollenkaan, mutta tuskin välttämätöntä sentään. Onhan vauvani toki tekemisissä myös muiden kuin minun kanssa, toki oma äiti on se läheisin ja ihminen, joka on läsnä eniten. Mutta voihan katsekontaktia saada muiltakin. Muistan, että klinikan psykologi kysyi minulta, kuinka olen ajatellut ottaa kontaktia lapseen ja miten siihen pystyn, vauva kun alkaa ottamaan äidin käsivarsilla kontaktin jo hyvin varhain. Ihmettelin mielessäni silloin, että mitä hän tuollaisella oikein tarkoittaa ja pidin kysymystä hyvin kummallisena, mutta nyt myöhemmin olen ymmärtänyt mitä hän kysymyksellään haki. Rakkautta, turvaa ja välittämistä voi osoittaa mielestäni muutenkin: Kosketuksella, puheella ja juuri niillä äänensävyillä. Vauva voi katsoa minua ja varmasti näkee kasvoiltani sekä muuten myös vaistoaa omat tunteeni. Eihän minun missään tapauksessa tarvitse kääntää päätäni pois hänestä niin, ettei hän näe ilmeitäni. Olisi mielenkiintoista saada tietää, mitä tuon aiemmin mainitsemani tekstin kirjoittaja, joku tutkija ajattelee näkövammaisista / sokeista vanhemmista ja heidän kyvyistään kasvattaa lapsiaan tasapainoisiksi ja kaikin puolin hyvinvoiviksi ihmisiksi.

Eräs kavereistani pyysikin Facebookissa minua miettimään asiaa toisinpäin: Kun olen itse ollut vauva, enhän ole silloinkaan pystynyt katsekontaktiin oman äitini kanssa. Koenko, että olisin jäänyt jostain paitsi, tai että tunne-elämäni olisi jollain tavoin häiriintynyt. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kantilta. En koe, että minusta olisi tullut erilaista tai että käsittelisin asioita jotenkin tavallisesta poikkeavasti. Niin näkemyksiä, kokemuksia, mielipiteitä kuin kirjoituksiakin on monenlaisia. Kukin mieltää asiat omalla tavallaan, ja jokaisella on oikeuskin siihen. Joku taas saattaa miettiä esimerkiksi sitä, kuinka kuurojen vanhempien lapsi voi oppia puhumaan, kun hän ei välttämättä kuule puhetta kotonaan lainkaan. Tuo kuulostaa kysymykseltä, jota itsekin ehkä pohtisin, jos en tietäisi, että kaikkeen on keinonsa. Niitä en tiedä, mutta oma kokemukseni on se, että koska teen joitakin asioita hieman eri tavoin kuin muut, pystyvät myös muut erilaisissa tilanteissa olevat ihmiset ratkaisemaan vastaavanlaisia juttuja omin, heille itselleen parhaiten sopivin keinoin. Kaikkeen kyllä löytyy ratkaisut, kun asenne on kohdallaan sekä halu saada asiat rullaamaan.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Pitkä tie perinnöllisyyslääkärin pakeille

Tänään tapahtui jälleen pieni liikahdus eteenpäin. Posti näköjään taas kulkee normaalisti ainakin täällä Helsingissä. Luukusta putkahti iso paksu kirje. Ihmettelin, mikä se oli, koska en odottanut mitään sellaista. Kutsua perinnöllisyyslääkärin vastaanotolle kyllä osasin odotella, mutta kuvittelin sen olevan vain ohut kirjekuori sisältäen yhden kutsulapun. Kun sain kirjeen skanneriin ja läppärille itselleni luettavaan muotoon (skannaan siis kaikki kirjeet ja muut paperit, jotta pystyn ne itse lukemaan ilman, että niitä tarvitsee muille näyttää ja saan pitää oman kirjesalaisuuteni aina), totuus valkeni, eikä kirjeessä sitä odotettua kutsua ollut.

Ppostia tuli kyllä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriltä. Kirjekuori sisälsi ison nipun vastauskirjekuoria, sekä lupakaavakkeita tietojen käsittelyyn ja jonkinlaisia lomakkeita, joihin mun tulisi täyttää tietoja sellaisista sukulaisistani, joilla olisi näkövamma: Kenellä on sama silmäsairaus kuin minulla, ja onko jollakulla mahdollisesti oireita siitä, että sairaus voisi ehkä olla tulossa, näin käsitin. Nyt mun pitäisi siis käydä läpi kaikki sukulaiset, ja täyttää jokaisesta kyseinen lappu sekä lähettää se heille allekirjoitettavaksi niin, että he sitten postittaisivat sen takaisin minulle.

Nyt alan selvitellä sitä, tarvitseeko tuohon urakkaan oikeasti ruveta. Tilanne suvussamme on se, ettei kellään muulla ole tätä silmäsairautta, tai ylipäätään minkäänlaista näkö- tai muuta vammaa. Minä olen yksi ja ainoa, joka tämän on saanut. Toisekseen tämä diagnoosi on käsittääkseni sellainen, että se joko on jo lapsen syntymästä saakka olemassa tai sitten sitä ei tule ollenkaan, ei puhkea kesken elämän. Kukaan ei voi olla saanut edes oireita. Jos hommaan täytyy ryhtyä, toki sen hoidan ja postittelen liput ja laput minne tarvitsee, ei tuo mitään suurta vaivaa vaadi, ja mitäpä sitä ei tekisi saadakseen oman pienen :) Mutta minua rehellisesti sanottuna vähän pelottaa se, suostuvatko kaikki kirjaamaan oireettomuutensa sekä antamaan luvan omien tietojensa käsittelyyn Husille. Ihan jokainen heistä kun ei hyväksy äitiyshaaveitani. Toisaalta en jaksa uskoa, että kukaan käy vastaankaan pokkuroimaan. Kyllähän asioihin on hyvä saada selvyys ja tämä perinnöllisyysasia ehkä kiinnostaa lopulta heitäkin.

Kun nämä kaikki paperit on postitettu, "Voimme alkaa valmistelemaan vastaanottoanne". Mutta sitten tuli se tieto, joka sai mielen nyt matalaksi. Vastaanottoajan saamiseen saattaa kulua jopa puoli vuotta. Puoli vuotta? Meinasi tulla itku kun tajusin ajan pituuden. Joutuisin odottelemaan ehkä jopa kesään saakka, että jotain alkaisi oikeasti tapahtua. Jos saisin virallisen paperin periytymättömyydestä kesällä, olisi edessä ehkä vielä klinikan kesätaukokin, joka olisi kai taas yksi kuukausi lisää odotusta. Ehkä tositoimiin päästäisi vasta elokuussa. Minä en pysty siihen. En kestä odotella niin kauaa. Lähes vuosi. Toki ajan saattaa saada jo aiemmin, mutta julkisen terveydenhuollon pitkät jonot ovat todellakin yleensä pitkiä, enkä yhtään ihmettelisi, että säät hipoisivat jo hellelukemia ennen kuin pääsisin lääkärin juttusille. Minullahan on jo selkeä diagnoosi, joka on jo melko pian syntymäni jälkeen kirjattu virallisesti tietoihini. Siitä on olemassa selvät sävelet myös periytymiskysymyksen osalta. Sairaus periytyy vain siinä tapauksessa, jos lapsen isällä olisi täysin sama sairaus, tällaiset tiedot olen saanut ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Miksei sitä paperia vain voitaisi postittaa joko minulle tai suoraan klinikalle, ja asia olisi sillä selvä? Toisaalta en tiedä näistä käytännöistä juurikaan, joten parempi kai olla liikaa arvostelematta ;) Mutta tuo aika tuntuu niin järjettömän pitkältä. Jos joudun odottamaan elokuuhun, nyt tuntuu että tulen hulluksi. Ja kun alan ajatella sitä, ettei ensimmäisellä tai toisellakaan hoidolla välttämättä raskaudu. Kukaan ei voi vielä tietää, kuinka paljon hoitoja tullaan tarvitsemaan. Kaikki on mahdollista. Ihan kaikki niin hyvässä kuin myös pahassakin. Milloin saankaan oman pienen nyyttini syliini? Kaikkihan sanovat, että hyvää kannattaa odottaa. Ja odottavan aika on pitkä ja mitä näitä nyt on. Näillä odotteluillahan olisi ollut sama mennä julkiselle puolelle hoitoihin. Tosin sieltä ei apua heru itsellisille naisille saati millään tavoin vammaisille itsellisille. Selasin pikaisesti Googlen ekan sivun haut vastaavista perinnöllisyyslääkäripalveluista yksityisen puolelta, johon voisin päästä nopeammin, mutten löytänyt mitään. Eikö tällaista infoa jaeta kuin julkisella puolella? Melko hintavaahan se toki olisi, mutta menköön samaan lainaan kuin hoidotkin, tuskin se enää pahasti tuntuisi kustannuksissa. Husin lähettämässä kirjeessä oli puhelinnumero, josta pyydettiin kysymään lisätietoja, jos joku askarruttaa. Auttavat mielellään. Ja sinne aion soittaakin pikinmiten ja selvittää, tarvitseeko tällaista prosessia todella käydä läpi, ja odottaa se puoli vuotta. Kaikki tutkimuksethan mulle on jo asian osalta tehty omana vauva-aikanani, eikä tässä pitäisi olla mitään epäselvää. Ihana lääkärini oli kuitenkin hoitanut tämän läheteasian pikaisesti, siitä hänelle suuri kiitos. Ehkäpä asiat selviävät, kun kysellään ja vielä vähän vatvotaan :)

Tämän vuoden viimeinen koeviikko on nyt ohi. Seuraava tulee vasta helmikuussa. Kaikki stressi sen tiimoilta on taas ohi. Nyt aion avata pullon hyvää valkoviiniä ja juoda siitä lasillisen tai pari. Sen olen ansainnut tänään.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Rennosti ruokaillen

Täällä myrskyää. Tai ainakin tuuli on melkoinen. Mutta minä pidän siitä kovasti. Se on yksi parhaista luonnon tähän vuodenaikaan tarjoamista asioista puista putoavien lehtien ja kirpeän raikkaan syysilman lisäksi. Kunpa tämä kestäisi vielä päivän tai pari :) Sain tänään kylään yhden kavereistani, jonka kanssa ei olla hetkeen nähty. Musta on mukavaa se, että ihmisiä käy kylässä. Tykkään laittaa herkkuja pöytään ja mieluiten vielä niin, että voin tehdä kaiken itse. Sellainen niin sanottu yllätyskyläily on joskus vähän stressaavaa. Siis kun joku soittaa alaovelta, että ootko kotona, painan summeria nyt ja avaa mulle ovi. Oon sellainen tyyppi, että tykkään, kun koti on siisti ja järjestyksessä kun joku tulee kylään. Omalle perheelleni voin kyllä näyttää sen kaameimmankin sotkun, mutta on se vaan jotenkin itselleni häiritsevää, että kaverit joutuvat vierailemaan luonani silloin, kun pyörremyrskyn kosketus näkyy selvästi asunnossa. Ja koska oon melko laiska siivoamaan, annan usein tavaroiden ja muun lojua milloin missäkin. Ja kun joku yllärinä on siellä alaovella, niin siinä ei ihan hirveesti ehdi siivoilla ja imuroida. Siksi yritän aina sanoa, että ihmiset soittaisi vaikka edes varttia ennen tuloa, että tietäisin vähän laittaa paikkoja kuntoon ja muutenkin varautua, vaikkei siinä ajassa ehkä herkkuja ehdikään kahvipöytään loihtia. Tänään ehdin hyvin, koska oltiin sovittu kaikki jo muutamaa päivää aiemmin :) Mietin pitkään, mitä kokata, kun pelkkä kaupan pullapitko ei tuntunut niin sopivalta vaihtoehdolta. Sain eilen ohjeen hyvään tomaatti-fetapestopiirakkaan, johon sitten tartuin. Ja tuli hyvää vaikka itse sanonkin. Voisin tehdä uudestaankin. Yleensä teen nämä piiraat aina jostakin lihasta: Kinkkua, kanaa, jauhelihaa (tex mex-tyyppiset) ja tonnikalaa. Tämä upposi mainiosti ilman lihaakin :)

Tarvitset:
Kaupasta valmis rukiinen suolainen piirakkapohja (voi tehdä itsekin, mutta tänään en jaksanut, netti on pullollaan ohjeita pohjaan, voin itsekin laittaa tänne sellaisen, kunhan valmistan seuraavan kerran itse)
1 rasia kirsikkatomaatteja
1 paketti fetaa
Purkki pestoa
2 dl ruokakermaa
2 kananmunaa
Motsarellaraastetta
Kuivattua basilikaa, mustapippurirouhetta, ripaus suolaa ja pari kynttä valkosipulia

Sulata pakastepohja huoneenlämmössä, noin tunnin verran. Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Voitele piirakkavuoka (halkaisija n. 28-30 cm) ja levitä pohja vuokaan. Esipaista uunissa 15 minuuttia. Paloittele sillä välin feta ja puolita kirsikkatomaatit. Sekoita kerma, kananmuna sekä mausteet keskenään. Ota piirakkapohja uunista, levitä päälle noin puolet pestopurkillisesta. Lado tomaatinpuolikkaaat ja fetakuutiot pestolla kuorrutetun pohjan päälle. Kaada munakermamausteseos mukaan, ripottele päälle vielä motsarellaraastetta. Paista uunissa vielä puolen tunnin ajan. Anna jäähtyä ja vetäytyä huoneenlämmössä puolisen tuntia ennen tarjoilua, näin se on parhaimmillaan ja maut ovat ehtineet hyvin sekoittua ja tarttua.


Lopputulos näyttää tältä. Näin kaamosaikana on vaikea saada otettua kunnollisia kuvia, koska luonnonvaloa ei hirveesti tule. Eli laadultaan ei mikään paras mahdollinen, mutta kyllä siitä jollain tavalla selvää saa. Tänään on ollut tosi pilvinen ja hämärä päivä. Tässä hyvä vinkki vaikkapa juhliin tai illanistujaisiin. Ehkä tätä saadaan myös omiin juhliini sitten joskus, kunhan se lakki on lupa painaa päähän. Tai esikoiseni ristiäisissä. Hullua kyllä, mutta olen jo sinnekin usein pohtinut, mitä tarjoan vieraille. Ehkä listan tekeminen ristiäistarjottavista on vielä hippasen liian aikaista ;) Tuo vielä huonoa onnea, kun hätäilee liian nopeaan. Mutta luulen, että tämä johtuu enemmänkin siitä, että pidän muutenkin kovasti menujen suunnittelusta. Se on ehkäpä parasta juhlien järjestämisessä. Ylioppilasjuhlatarjoilutkin ovat noin 95 prosenttia jo päätetty, vaikka onhan sinnekin vielä aikaa. Kun valmistuin ravintovalmentajaksi, pöydän antimet taisivat silloinkin olla paperilla valmiina jo hyvinkin paljon valmistujaispäivää aiemmin, joskaan eivät olleet ollenkaan teeman mukaiset. Vaan kaukana terveellisestä ruokavaliosta. Pohdin jossain kohtaa silloin, että pitäisin jonkinlaiset terveysbileet tavallisten valmistujaisten sijaan, mutta luovuin ajatuksesta. Vieraille ehkä mukavempi vaihtoehto se tavallinen kermakakku, ja sopi mullekin hyvin. Kyllä juhlissa saa mielestäni herkutella, eikä siitä pidä potea huonoa omaatuntoa. Tuskinpa kellään joka päivä tai edes joka viikko on kestejä tiedossaan, että siltä osin voisi mennä överiksi. Pikkujouluaika taitaa olla joillakin hieman vilkkaampaa, mut sekin on vain kerran vuodessa. Tiedän niitäkin, jotka kuljettavat juhliinkin mukanaan itse omat eväänsä: Raejuustoa, maitorahkaa, tonnikalaa jne. Sekin on ymmärrettävää ja mielestäni täysin sallittua. Jos ne yleisimmät juhlaherkut eivät maistu, tai jos meneillään on esimerkiksi jokin dieetti, on ainakin mulle täysin ok, jos joku saapuu juhliini omat syötävät laukussaan. Toiset pitävät tällaista turhamaisena jokaisen suupalan kyttäämisenä. Minusta se on jokaisen oma päätös, mitä suuhunsa laittaa, ja omasta ruokavaliostaan saa pitää kiinni myös erityistilanteissa. Allergiat ja muut "pakottavat" syyt jättäytyä pois jostakin tietystä ruoasta eivät ole ne ainoat perustellut tai niin sanotut normaalit syyt. Jokainen noudattaa ruokaillessaan juuri sitä, mikä itsestä tuntuu sopivimmalta. Itse syön juhlissa aina sen, mitä siellä on tarjolla. Vaikka pyrin syömään arjessani terveellisesti ja pääasiassa itse tekemiäni ruokia, voin täysin surutta välillä herkutella, vaikkei kyseessä olisikaan minkäänlaisia juhlia. Kun se perusrunko ruokailussa on kunnossa, ei sitä sillointällöin vietetty herkkuhetki todellakaan kaada. Että antakaa mennä vaan, kun juhlamielelle pääsette :)

tiistai 24. marraskuuta 2015

Minne katosit kärsivällisyys?

Tänään pyörähti käyntiin kolmas viikko siitä, kun kävin viimeksi klinikalla. Kuten jo aiemmin kerroin, sieltä luvattiin olla yhteydessä heti kun he saavat asioita selvitettyä ja kun ne etenevät. Mitään ei ole kuulunut. Puhelimen näytöllä ei ole näkynyt klinikan numeroa, vaikka kuinka olen katsonut sen läpi, jos vaikka jotain olisi vahingossa jäänyt huomaamatta. Olen ollut tähän asti ihan rauhallisin mielin, mutta nyt olen alkanut olla jo hieman kärsimätönkin. Tiedän, että klinikalla tehdään kaikki paras mahdollinen, ja että siellä on myös muita asiakkaita kuin minä, joiden asioita on käsiteltävä ja selvitettävä. Eikä aikaa ole edes kulunut vielä mitenkään erityisen paljon. Silti nyt hätäilen ja toivoisin jo, että jotain alkaisi hetinytjustsamantienkiireellä tapahtua. Tahtoisin niin kovasti päästä jo ns. tositoimiin ja nauttimaan (vai lieneekö stressi osuvampi sana? ;)) niistä piinapäivistä, kun odotellaan sitä päivämäärää, jolloin raskaustestin voi tehdä. Toki ensin on edessä se paljon pelätty ja panikoitu aukiolotutkimus. Entä jos siellä selviää jotain pahaa? Tai ultrassa? Jos kaikki ei olekaan kuten pitäisi? Vaikken kärsi mistään poikkeavista oloista tai ylipäätään mistään oireista joista jotain epäilisin, asia siitäkin huolimatta mietityttää. Tahtoisin saada jo selvyyden myös sille, että kaikki olisi hyvin. Kuinka mietinkään raskautumismahdollisuuksiani nyt näin paljon... Toivon ja uskon myös, että kyllä klinikalta ennen joulua varmasti kuuluu. Luulen, että kuitenkin ensi vuoden alussa vasta alkaa oikeasti tapahtua. En vain jaksaisi enää odottaa. Olen aina ollut sellainen kaikki-nyt-heti-tyyppi. Asioiden pitäisi tulla eteeni sekunnin sisällä, enkä meinaa pysyä nahoissani, jos mitään ei juuri siinä hetkessä tapahdu. Tämä on hyvä hetki opetella hieman kärsivällisyyttä. Kaikki varmasti tulee tapahtumaan, eikä loppujen lopuksi vie hirveästi aikaakaan enää. Nyt pitäisi yrittää keskittyä muihin juttuihin. Pitää toki tämäkin asia mielessä ja olla tietoinen, että milloin tahansa voi soitto tulla, mutta ei liiaksi sitä päässä pyöritellä - vaan alkaa touhuta jotakin muita, rentouttavia juttuja. Tämä viikko mulla onkin koeviikko, ja se jatkuu vielä ensi maanantaina. Sitten on viikon mittainen loma ennen uuden opintojakson alkua, ja silloin aionkin rentoutua kunnolla. Tehdä joulujuttuja, treenata, laittaa hyviä ruokia, käydä hakemassa joulufiilistä Helsingin joulutapahtumista, nauttia luonnosta, nähdä kavereita, ottaa pari lasillista hyvää kuoharia, touhuta eläinten kanssa ja vain makoilla sohvalla ihanan pörröisen torkkupeiton alla glögiä siemaillen. Hyvää kannattaa odottaa, niinhän ne sanovat :)

Muun muassa Iltalehden netissä oli viime viikolla uutinen siitä, kuinka suomalaiset haluavat nykyään yhä vähemmän lapsia. Toivottu lapsiluku laskee vuosi vuodelta, nykyään 1-2 lasta olisi korkeintaan se haluttu lukema. Itse suurta perhettä toivovana menin linkittämään uutisen omalle Facebookseinälleni mitään aavistamatta ja laitoin saatteeksi kommentin, jossa kerroin perhetoiveistani. Eräs kaverilistallani oleva tuttu kysäisi, olenko raskaana, kun linkittelen lapsiaiheisia juttuja (ehkä olen tehnyt sitä jotenkin huomaamattanikin viimeaikoina hieman tavallista useammin). Tästä tuli jokin kumma vahva tunne siitä, että nyt voisin kertoa vaikka koko Facebookille, siis kaverilistalleni mitä elämässäni on juuri nyt meneillään. Ja sen jostain hetken mielijohteesta tein. Eihän tämä varsinaisesti ole mikään salaisuus, mutta en ole asiasta kaveri- tai tuttavapiireissäni mitään suurta numeroakaan tehnyt. Jos joku suoraan jotain tähän viittaavaa kyselee, olen pääpiirteittäin jotain kertonut. Kerroin nyt, etten ole vielä raskaana, mutta olen hedelmöityshoitoklinikan asiakkaana ja parasta aikaa odottelen, että milloin tässä jotain tapahtuu. Kommentin julkaisusta meni tunti tai pari, enkä yht'äkkiä enää ollutkaan varma, oliko tiedon noinkin julkiseksi tuominen tuolla tavoin sittenkään niin hyvä ajatus. Pidänhän aiheesta blogiakin, mutta se on jollain tapaa eri asia. Harvat tuttuni ovat tänne löytäneet. Tai jos ovat, niin tervetuloa vaan :) Mutta minkä kerran kirjoitin - sen kirjoitin enkä lähtenyt asiaa enää pois pyyhkimään. Olihan sen jo mitä luultavimmin useampikin silmäpari nähnyt ja siten saanut asian tietoonsa. Tykkäyksiä tuli kovasti, kommenttejakin joitakin. Ainoastaan yksi oli sellainen, joka minun täytyi poistaa, kaikki muut olivat todella positiivisia ja kannustavia. Olin yllättynyt siitä, kuinka moni oikeasti otti asian niin hyvin vastaan. Tilanteeni (näkövamma ja ainakin esikoisen kanssa alkuun yksinhuoltajuus) ei ole kaikkien mielestä se paras mahdollinen johon lapsi saisi syntyä. Karultahan se kuulostaa, mutta kaikki eivät tätä hyväksy. Olen kuitenkin päättänyt keskittyä enemmän siihen positiiviseen suhtautumiseen ja palautteeseen. Otan mielummin vastaan positiivista energiaa ihanista kommenteista ja kannustavista sanoista, kuin käytän jo minulla valmiina olevan energiani tankkaamalla mieleni täyteen osan ihmisten ilmaan laukomia ikäviä ja ahdasmielisiä sanoja. Tulin todella hyvälle mielelle siitä, että niin moni elää lämpimin ajatuksin hengessä mukana. Sitähän en tiedä, mitä kaikkea niiden päänsisällä liikkuu, jotka eivät reagoineet mitenkään. Luulen, että heissä on sekä että. On varmasti herännyt monenlaisia ajatuksia ihmisestä riippuen. Mutta annettakoon jokaisen muodostaa mielipiteensä ja ajatuksensa itse, ja kunkin olla sitä mieltä kuin itse parhaaksi kokee. Tärkeintähän tässä kaikessa on se, että tiedän itse mitä olen tekemässä ja millaisen askeleen olen elämässäni nyt ottamassa. Kun olen itse harkinnut kaiken loppuun saakka ja tullut tähän lopputulokseen, se on se mikä pysyy ja millä mennään aina eteenpäin. Jokainen itse on noin yleensä paras arvioimaan oman tilanteensa sekä sen, mihin kulkusuuntaan oman elämänsä haluaa ja kannattaa milloinkin ohjata niin paljon, kuin sitä nyt ylipäätään voikaan oikeasti ohjailla. Voihan olla, että osa ihmisistä, jotka nyt syystä tai toisesta suhtautuvat kovinkin negatiivisesti, vielä jonakin päivänä näkevätkin asian aivan uudenlaisessa valossa, ja oppivat käsittelemään sitä eri tavoin. Ei pidä miettiä toisten reaktioita liiaksi, vaan keskittyä siihen, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta sekä niihin ihmisiin, jotka jakavat sitä positiivista energiaa ympärilleen ja minulle. Olen valtavan onnellinen ja kiitollinen kaikille heille jotka ovat hyväksyneet asian ja kulkevat kanssani tätä tietä, eivätkä tuomitse, vaikken olekaan aivan täysin samanlainen kuin muut äidit. Se tuntuu niin hyvältä ja tärkeältä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kiitos hyvästä palvelusta! -Suklaatempaus


Miten se aina meneekin niin, että juuri kun pääset metroaseman hissistä laiturille, se metro lyö ovet sillä samalla sekunnilla kiinni, johon olit menossa. Mulle käy karkeasti arvioiden 75 prosenttia kerroista näin, kun olen lähdössä johonkin. Täällä pääkaupunkiseudulla julkiset kulkevat todella usein, eikä seuraavaa tarvii kauaa odotella, mutta silti se välillä ärsyttää kun tajuaa, että kun olisi tullut edes minuuttia aiemmin... Vielä Itä-Suomessa asuessa jopa vartin seisoskelu bussipysäkillä oli ihan normaalia, mutta nyt kun on tottunut siihen, että lähes samantien pääsee hyppäämään milloin minkäkin härvelin kyytiin, ei sitä enää meinais millään jaksaa odotella. Oona osaa onneksi ottaa ihan lunkisti myös metroasemilla :)

Mutta asiaan. Sokeainviikon kunniaksi, ja vielä sen jälkeenkin on ollut meneillään kampanja, jossa meidän kaikkien näkövammaisten on mahdollista kiittää saamastamme erityisen hyvästä palvelusta erikoiskääreeseen pakatuilla suklaaneliöillä sellaisissa paikoissa, joissa koemme, että asiakaspalvelijat hoitavat työnsä esimerkillisesti ja ovat ehdottomasti kiitoksensa ansainneet. Kääreessä on teksti "Kiitos hyvästä palvelusta", sekä näkövammaisten keskusliiton logo. Suklaata voi jakaa esimerkiksi lähikaupassa, terveysasemalla tai taksissa, kuka mistäkin kokee hyvän palvelun saaneensa. NKL on keskittynyt tänä vuonna sokeainviikolla teemaan hyvä palvelu. Hyvin usein on niin, että me ihmiset muistamme helpommin sen huonon palvelun ja valitamme siitä. Pidämme, oli vammaa tai ei, hälyä usein siitä, ettei meitä kohdeltu asiaankuuluvasti. Milloin kassamyyjä ei hymyillyt, lääkäri oli töykeä, ravintolassa nenän eteen kannettu ruoka oli kylmää tai puhelimessa asioidessamme saimme tylyjä vastauksia meitä huolettaneisiin kysymyksiin. En sano, etteikö ikävästä palvelusta saisi huomauttaa, jos siitä todella on pahoittanut mielensä - itsekin teen joskus niin. Väliin kuitenkin tuntuu, että ihmiset narisevat joskus ihan minimaalisen pienistäkin puutteista kuin ne olisivat maailmanlopun enteitä. Mutta nyt on hyvä tilaisuus muistaa myös ne kokemukset, joista olemme saaneet hyvää mieltä sekä kiittää niistä. Tämä on ihanaa vaihtelua siihen ainaiseen marinaan ja valittamiseen :)

Omat suklaaneliöni ovat vielä viemättä. En itseasiassa tiedä, onko niitä enää saatavillakaan. Kuulin tästä tempauksesta muutama viikko sitten ja aloin miettiä, minne voisin suklaata antaa. Mieleeni tuli heti muutamakin paikka, joihin voisin viedä useammankin. Jotenkin musta vaan tuntuu, että olen liian ujo ojentamaan tällaista kiitosta. En tiedä mikä siinä on, mutta se tuntuu jotenkin niin isolta asialta kohdata toinen kasvotusten näissä merkeissä. Helpompaa taitaisi tällaiselle ujoluonteiselle olla jättää suklainen kirjekuori, johon sisällyttää jokin viesti :) Antamisesta tulee ainakin itselleni hyvä mieli, olipa se sitten lahja tai mikä tahansa positiivinen juttu, mutta olen aivan varma, että eniten hyvää mieltä tämä toisi saajalleen. Jokainen hyvää palvelua tuottava asiakaspalvelija ansaitsee suuren kiitoksen. Eikä pelkästään näinä tempauspäivinä, vaan paljon useamminkin.

Suklaanjakokierroksellani veisin ensimmäisenä kiitokset Lauttasaareen salille, jossa käyn treenaamassa ja jossa olen käynyt lähes siitä saakka kun Helsinkiin muutin. Muistan vieläkin, kuinka mietin, minne mun kannattaisi mennä, ja mikä kuntosali olisi paras vaihtoehto. Google tarjosi vinon pinon eri paikkoja, joista oli vain osattava valita omansa. Lady Line oli jollain tapaa tutuin ketju ja sitä kautta sitten päädyin tutustumaan tähän kyseiseen saliin. Tiedustelin aluksi sähköpostin kautta, lopulta menin koirineni tutustumaan paikkaan. Mulle esiteltiin tilat, kerrottiin palveluista ja hinnoista. Muistan, että heti alusta lähtien tuli tunne, että täällä aion aloittaa, että sopivan paikan etsiminen on tullut päätökseen. Kaikki toimi. Minut otettiin vastaan niin hyvin, etten olisi edes osannut kuvitella sitä etukäteen. Olen saanut aina apua kun olen tarvinnut, kaikki ovat aina ystävällisiä eikä kukaan ole ollut millään tapaa ennakkoluuloinen. Oona on aina saanut olla mukana, eikä se ole ollut kenellekään ongelma. Voin aina mennä hyvillä mielin treenaamaan kun tiedän, että kaikki sujuu ja ihmiset siellä ovat helposti lähestyttäviä, jos tulee jotakin asiaa. Treeniympäristöni on kaikin puolin loistava enkä voisi parempaa toivoa. Seuraavia en osaa laittaa minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen, mutta erittäin hyviä kokemuksia ovat olleet myös Lauttasaaren Lidl, Puotilan R-kioski, Vuosaaren S-Market ja sama kauppa Lauttasaaressa. Neliöt voisin jakaa lisäksi Helsingin matkapalvelun monille taksikuskeille. He jaksavat urheasti kantaa mulle kotiin milloin mitäkin. 15 kilon koiranruokasäkkejä, 20 kiloa kissanhiekkaa - ja näitä kaikkia yhtäaikaa. Ja välillä muita suuria ostoskasseja silloin, kun en itse kuljeta niitä metrossa, bussissa tai muissa julkisissa kulkuvälineissä. He saattavat tuntemattomissa paikoissa sinne minne pyydän, eivätkä koskaan vaikuta tympääntyneiltä tai turhautuneilta työssään. Ja kysyvät vielä, tarvitsenko muuta apua. Näin sen pitää ollakin.

No millaista se erittäin hyvä palvelu sitten on mainitsemissani kaupoissa ja kioskeilla? Se on sitä, että mennessään kassalle pyytämään, saa apua heti tai pienen hetkisen odoteltuaan silloin kun sitä tarvitsee. Kukaan ei emmi isoon ääneen, että ehtiiköhän kukaan, ja onkohan avun saanti lainkaan tällä kertaa mahdollista. Itselleni tulee erityisen hyvä mieli siitä, kun myyjä oma-aloitteisesti kertoo jostakin tietystä tuotteesta, ja osaa ehkä suositellakin jotakin. On palvelutilanteessa mielellään ja se, että auttamisen halu näkyy myös ulospäin. Sen ei tarvitse olla mitään kummallisempaa. Toki hyvää palvelua olen saanut monissa muissakin paikoissa. Nämä kuitenkin erityisesti nostaisin kärkeen. Näihin on helppoa mennä, kun tietää että tarvitessaan ei ihan 100 prosenttisella varmuudella jää ilman auttavia käsiä. Mainittakoon vielä pari Alkon myymälääkin joissa asioin, vaikkakin hyvin harvoin nykyään ;) Tuntuu hyvältä, kun myyjä tahtoo tehdä parhaansa, että löytäisin tarkoitukseeni parhaiten sopivan viinin. Mieluusti ojentaisin vastalahjana suklaata myyjille myös siellä.

Tämä ei luultavasti tavoita ketään kyseisten paikkojen asiakaspalvelijoista, mutta joka tapauksessa. Suuret kiitokset, ja ainakin nyt ne virtuaaliset suklaaruudut jokaiseen paikkaan ja jokaiselle työntekijälle niissä! Jatkattehan samaan tapaan myös tästä eteenkinpäin.

Löysin NKL:n sivuilta videon näkövammaisten auttamiseen liittyen. Kuten videossa sanotaan, olemme me kaikki omia yksilöitämme ja avun tarve eri tilanteissa vaihtelee, mutta noin yleisesti tämä on mielestäni erittäin hyvä pieni tietoisku siitä, kuinka juuri sinä voit apuasi vaikkapa kaupungilla kulkiessasi tarjota.

torstai 19. marraskuuta 2015

Tavoitteiden tukena Visalus


Laitoin joitakin aikoja taaksepäin oman ilmoituksen ravintovalmennuspalveluistani pienen kuntosalin oveen, joka sijaitsee kerrostalomme alakerrassa. Se on vain asukkaiden käytettävissä, mutta on uusi ja oikein viihtyisä, vaikkei laitteita montaa olekaan. Kuitenkin sen verran, että lenkin jälkeen voi hyvin käydä tekemässä lisäksi pientä lihastreeniäkin. Kävin siellä kevättalvella kerran, sen jälkeen en ole ehtinyt, mutta aion pian taas sinne palata, sillä siellä saa kivan loppusilauksen aerobiselle liikunnalle ja extrana tulee nähtyä myös naapureita :) Mainokseni ei poikinut asiakkaita muista asukkaista (ainakaan vielä...), mutta sain eräältä naapuriltani soiton liittyen näihin Visalus-tuotteisiin, joista nyt kerron hieman lisää. Hän jälleenmyy tuotteita, ja antoi myös mulle muutaman näytepussin testattavaksi.

Visalus-tuotteet ovat ateriankorvikkeita. Näillä ei korvata kaikkia päivän ruokia, kuten joidenkin muiden valmisteiden kanssa on tapana toimia. Tällä tuotteella korvataan yksi tai korkeintaan kaksi ateriaa. Esimerkiksi lounas tai välipala. Muuten noudatetaan täysin juuri sellaista ruokavaliota, joka tukee kunkin omaa tavoitetta parhaiten, oli se sitten mitä tahansa painoon tai kehonmuokkaukseen liittyvää. Nämä ovat hyvin proteiinipitoisia pirtelöitä, jotka sisältävät myös kaiken muun tarvittavan, kuten vitamiinit, jotka kuuluu saada. Pirtelön tarkoituksena on myös nopeuttaa aterioiden nauttimista. Olen kuullut monilta painonsa tai muutoin kehonsa kanssa kamppailevilta, että terveellisesti syöminen on työlästä. Täytyy punnita, pilkkoa, keittää ja paistaa, eikä sitä kaikkea millään ehdi tehdä. Kaikenhan ehtii, kun vain järjestelee asiat oikein. Muutamalla pienellä muutoksella saa nopeutettua aterioiden koostamista jo reilusti. Tässä on yksi ratkaisu. Teet pirtelön, pakkaat sen mukaasi ja näin vaikkapa välipala on valmis. Sain testiin vaniljapirtelöjauheen. Lisänä mukana on mansikkamaku, joka on pieni määrä jauhetta, jonka voi sekoittaa vaniljan joukkoon. Mansikan lisäksi makuna on suklaa, mutta sitä en ole vielä testannut. Pirtelön voi valmistaa oman mielensä mukaan joko maitoon tai veteen, olen kuullut sitä myös mehuun sekoitettavan. Laitetaan vain jauhe ja kolme desiä maitoa blenderiin, annetaan sekoittua hetki ja pirtelö on valmis nautittavaksi. Mukaan voi laittaa myös marjoja tai hedelmiä. Mansikka tai banaani toimivat ainakin omaan makuuni. Tein yhden veteen ja toisen rasvattomaan maitoon. Jälkimmäinen oli parempi. Ensimmäisessä oli mukana mustikoita, toiseen laitoin pelkän pirtelö- ja mansikkajauheen. Tämä kaikki sopii loistavasti myös esimerkiksi gluteiinittomaan ruokavalioon.

Olin positiivisesti yllättynyt pirtelön koostumuksesta. Jauhomaisuutta tai juomassa kelluvia paakkuuntuneita jauhomöllejä ei ollut lainkaan, ja juoma oli hieman vaahtomaista. Vaniljan maku tuli hyvin esiin. Mukaan lisätty mansikkamaku oli hieman makea omaan makuuni, mutta ei muuten huono ollenkaan. Parasta tämä on kylmänä nautittuna.

Mukana oli myös pussi kuivattuja vihanneksia sekä kevyesti maustettuja pähkinöitä ja siemeniä. Pähkinät jäivät kuvasta pois kun söin ne jo heti samana iltana kun ne kotiini kannoin. Niitä olisin voinut syödä vaikka kilon kerralla. Ainoa mikä tökki oli osassa pähkinöissä jokin vasabin makuinen mauste. Itse en siitä pidä, mutta jotka mausta pitävät, pitävät varmasti myös noista pähkinöistä. Vihannekset olivat myös syötäviä. Eivät pahoja, mutta kyllä tämä ensin mainittu pähkinäsiemensekoitus vei voiton. Yhteenvetona sanoisin, että maultaan ja koostumukseltaan oikein hyviä tuotteita. Mistään pitkäkestoisesta tehosta ei mulla ole kokemusta, mutta uskon että ovat toimivia ja tukevat hyvin esimerkiksi painonpudotusta. Voisin suositella näitä asiakkailleni, jos heistä joku tällaista näppärää ja hyvänmakuista ateriankorviketta kaipaa, esimerkiksi välipalalle. Ensi vuoden alussa on tulossa myös uudenlainen energiajuoma, jossa on käytetty vihreän teen kofeiinia. Sitä odotan mielenkiinnolla ja aion kyllä testata heti kun se on mahdollista. Mitään piristävää vaikutusta en usko siinä olevan joka itseeni tehoisi, koska edes kahvilla en piristy :) Mutta yleisesti varmasti toimiva tuote sekin. Eikä lisättyä sokeria :)

Tuotteita saa vain jälleenmyyjiltä. Näitä ei ole myytävänä kaupoissa, vaan ne on tilattava joltakulta sellaiselta, joka näitä kauppaa. Mulla ei vielä näitä ole, mutta aion piakkoin syventyä paremmin Visalus-tuotteiden pariin. Ilmoittelen, kunhan näitä myös minulta saa. Suosittelen kokeilemaan.

torstai 12. marraskuuta 2015

Painajaisia ja ravintolapäivä koirille


On ilo asua niin lähellä merta, ja lenkkeillä sen rantareittejä pitkin. Aivan omanlaisensa tuoksu ja raikas merituuli tekevät ihmeitä niin mielelle kuin fyysisellekin vireystasolle.

Klinikalta ei ole vielä kuulunut mitään. Eikä se ole mitenkään erikoista, koska viime käynnistäni on niin lyhyt aika, ei vielä edes viikkoa. Rauhallisin mielin olen täällä odotellut ja aion myös niin tehdä tästä eteenkinpäin, sieltä ollaan yhteydessä kunhan asioita selviää. Sen sijaan on eräs toinen asia näihin hoitoihin liittyen, jonka suhteen en ole ollenkaan niin rauhallinen ja tyyni. Puhuttiin lääkärin kanssa munajohtimien aukiolotutkimuksesta. Siinä tsekataan että paikat on auki niin, että raskautuminen on mahdollista kevyin hoidoin eli inseminaatiolla. Jos johtimet ovat tukossa, käsitin niin, että ainoa mahdollinen keino saada vauva alulle on koeputkihedelmöitys eli ivf-hoito. Tutkimus tehdään jo heti alkuun siitä syystä, koska hoidot ovat sen verran hintavia, että olisi turha tehdä inseminaatioita ja kuluttaa niihin rahaa vain myöhemmin todetakseen, ettei niistä olisi koskaan mitään hyötyä ollutkaan, jos raskaus ei ala ja vasta sitten alettaisi tutkia sille syitä. En selvittänyt sitä, onko tämä ihan välttämättömän pakollinen juttu, mutta ymmärrän, että se on fiksua tehdä jo tässä vaiheessa. Ei ole mitään järkeä lähteä kokeilemaan vain hakuammuntana jotain tiettyä hoitoa, kun ei ole täyttä varmuutta siitä, onko sillä edes mahdollisuutta onnistua. Jos jo tässä vaiheessa huomataan jotain erikoista, voidaan suoraan alkaa suunnitella hoitoa, joka mahdollisesti toimii.

No tässähän on nyt pyörinyt mielessä kaikenlaisia ajatuksia. Entä jos ne torvet ovat tukossa? Jos en pysty koskaan saamaan lapsia ilman koeputkihedelmöitystä tai jos en edes sillä? Kuinka kerron tulevalle miehelleni, että jos muuten mun kanssa lapsia aiot, niin se tietää sitten paksua lompakkoa tai lainaa. Entä jos jotain vain olisi vialla? Kysyin, onko tukkoisuuteen oireita, mutta kuulema sitä ei voida selvittää mitenkään muutoin, aukiolotutkimus on ainoa keino. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä on tilanteeni siltä osin. Eikä siinä ole ongelmaa, mun puolestani tutkimus voidaan kyllä tehdä.

Mutta kun se pelottaa. Se pelottaa aivan järjettömän paljon. Tuosta käynnistä asti olen miettinyt sitä joka päivä. Olen lukenut keskustelupalstoja ja blogeja, joissa naiset ovat kertoneet kokemuksistaan. Kipua, kipua, hirveitä kramppeja ja kamalaa painetta, jopa pyörtymistä ja tutkimuksen keskeyttämistä, kun se on tehnyt niin kipeää, ettei hommaa olla pystytty viemään loppuun asti. Oman kipukynnykseni tuntien tiedän jo nyt, että tulen olemaan pulassa siinä vaiheessa, kun liuoksia aletaan ruiskutella sisuksissani. Puhuin lääkärille kipuherkkyydestäni. Hän kertoi, ettei tutkimus periaatteessa satu, se vain tuntuu ikävältä. Se sattuu vain silloin, jos paikat eivät ole auki. Pelkään, ettei ne ole. Ja moni on netissä kirjoittanut, että auki olivat, mutta silti sattui ja tuntui, ettei siitä elävänä selviä. Ennen tutkimusta on mahdollista ottaa vahvoja särkylääkkeitä helpottamaan kipuja. Hyvää tässä on se, että näihin on mahdollista saada jopa 800 mg buranaa, jollaista en ole koskaan aiemmin niellyt. Vahvin syömäni särkylääke on 400 mg, joka on reseptivapaasti apteekista ostettavissa. Jos nyt tempaisen pari tuota vahvempaa, joihin elimistöni ei ole vielä ehtinyt totutella ja päästämään kipua sen läpi, saatan ehkä saada noista hyvänkin avun kipua vastaan, luulen niin. Noihin täytyy vain muistaa pyytää resepti lääkäriltä lähempänä ajankohtaa. Siitäkin huolimatta pelkään, ettei hommasta tule mitään. Tutkimus kestää vain noin 10 minuuttia, joten ei siinä kauaa tarvitse jomotusta kestää. Yritän parhaani mukaan ajatella, että tämä on vasta alkusoittoa. Kunhan lähdetään synnyttämään, se on menoa sitten ja kipu on ainakin tuhatkertainen, ja saattaa kestää jopa vuorokauden tai enemmänkin. En silti vain osaa rentoutua. Pelkkä ajatuskin tutkimuksesta saa pelon vyörymään päälle ja oksennuksen nousemaan kurkkuun. Entä jos pyörryn? Tai alan oksentaa kivusta? Harkitsin jo rauhottavien pyytämistä, mutta se tuskin on mahdollista tai hyvä idea muutenkaan. Enhän voi synnyttääkään rauhottavien voimin. Mitään muuta paniikin aiheuttajaa ei ole, vain se kipu, se on ainoa jota kammoan yli kaiken.

Näitä useamman päivän mietittyäni koitti viime yönä se hetki, kun näin painajaista kyseisestä toimenpiteestä. Unessa saavuin klinikalle, ja käteeni tuikattiin samantien kolme rauhoittavaa piikkiä. Ensin kaksi, ja kun kysyin, menivätkö ne varmasti, sain vielä yhden. Eikä sattunut. Koko tilanne oli itsessään niin kamala ja pelottava. Huonetta valmisteltiin toimenpidettä varten, ja minä odottelin vuoroa. Siitä eteenpäin en muista, saatoin herätä. En tiedä kuinka saisin pelkoa pois. Ehkä en saakaan sitä pois, mutta edes lievenemään jotenkin, jos oikeat keinot löytyisivät. Onneksi klinikan henkilökunta on ystävällistä ja vaikuttavat empaattisilta ja helposti lähestyttäviltä myös tällaisissakin asioissa. Kauhistuttaa siitäkin huolimatta, mitä tästä vielä tulee. Katsoin viime keskiviikkoisen Toisenlaiset Äidit-jakson, jossa nainen valitteli synnytyskipuja tuskissaan. Ajattelin, että tätäkö se nyt on. Sitähän se on. Sattuu, sattuu ja sattuu. Mikään ei ole pakollista. Voisihan sitä vain laittaa housut jalkaan ja pitää jalat ristissä. En silti missään tilanteessa olisi valmis luopumaan perhehaaveistani pelkojeni takia. Jotain asioita on vain kestettävä. Aukiolotutkimuksen ajankohtaa en vielä tiedä. Se selviää vasta kun kaikki muu aiemmin kertomani on saatu hoidettua. Sen vain sanon, että jo valmiiksi olen pelosta aivan jäykkänä. Olen yrittänyt ajatella, ettei vielä kannata pelätä - sen voi aloittaa vasta sitten, kunhan se päivämäärä on tiedossa, koska tämä tapahtuu. En siinä ole kuitenkaan kovinkaan hyvin onnistunut. Jatkan yrittämistä kuitenkin.

Reilun viikon päästä lauantaina on jälleen ravintolapäivän aika. Ajattelin nyt vihdoin osallistua siihen, kun olen sitä jo yli vuoden pähkäillyt. Tällä ensimmäisellä kerralla on suunnitelmissa ravintolapäivä koirille. Laitan myös tänne blogiin myöhemmin lisäinfoa asiasta. Tarkoitus olisi pitää luultavimmin joko Töölön Rajasaaressa tai Tokoinrannan koirapuistossa ravintola, jossa on myytävänä itse tehtyjä kuivattuja koiranherkkuja sekä omistajille ehkä pipareita tai muuta vastaavaa. Alkaa olla jo hieman kiire mainostuksen kanssa, joten viimeistään perjantaina lyödään lukkoon tarkat ajat ja paikat menuineen, ja ilmoitetaan ne ihan julkisesti Facebookiin ja mahdollisesti myös ravintolapäivän sivuille. Ja toki myös Oona on paikalla myymässä herkkuja ja ottamassa asiakkailta rapsutuksia vastaan. Tästä voi tulla hauska päivä, toivottavasti ihmiset löytävät perille :)

torstai 5. marraskuuta 2015

Kuulumisia ensikäynniltä

Tänään oli kauan jännitetty ensikäynti lääkärin luona. Aika oli aamupäivällä, joten ruotsintunti koululla jäi välistä. Huomasin, että olisin sinnekin itseasiassa vielä ehtinyt noin puolivälissä tuntia takaisin, mutta olisi tullut liian kiire, joten painelin siitä suoraan kotiin. Aamulla heräsin jo kasin aikoihin. Siinä sitä sitten sai jännitellä sinne yhteentoista saakka, ennen kuin itse aika alkoi. Saavuin paikalle jo puolen jälkeen. Vastassa oli jälleen oikein mukavia hoitajia. Hiljaista oli tälläkin kertaa. Mulle tarjottiin joko kahvia, teetä, kaakaota tai vettä. Vesi riitti tällä kertaa, olin jotenkin niin jännittynyt etten olisi saanut mitään muuta ehkä alaskaan. Oona sai myös oman kuppinsa ja rapsutukset. Allekirjoitin lomakkeen, jossa annoin suostumukseni että tietoni saa pitää klinikan rekisterissä, loppuaika olikin sitten vain odottelua, koska olin niin ajoissa paikalla. Tapasin ekaa kertaa elämässäni myös kätilön ihan livenä. En ole koskaan aikaisemmin heitä tavannut ja olen miettinyt, että millaistakohan porukkaa he ovat, kun menen joskus synnyttämään. Eiväthän he normaaleista ihmisistä poikkea, ja kätilöitäkin on erilaisia mutta on sitä vain joskus jostakin syystä tullut mietittyä :) Toivottavasti on synnytyksissäkin aina sitten yhtä positiivinen meininki.

Ensikäynnillä keskusteltiin lääkärin kanssa tilanteestani ja sain kuulla, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olin varautunut siihen, että tällä kertaa tehdään sisätutkimus ja ultraus. Varmistin vielä kotona, että paikat ovat sitä ajatellen niin sanotusti kunnossa :) Jännitin sitä todella paljon, mutta selvisikin, ettei tutkimusta tehdä vielä. Koko käynnistä jäi todella hyvä mieli, ja käynti oli kokemuksena oikein positiivinen. Musta tuntui, että tulin tämän lääkärin kanssa juttuun heti hyvin. Se onkin todella tärkeä asia ja sellainen, jonka on vain toimittava, jos mihin tahansa hoitoihin aikoo. Pystyin reilusti kertomaan hänelle asioita, vastailemaan kysymyksiin ja kerroin jopa, että pelkään ihan kuollakseni kipua ja sitä, että sisätutkimukset sattuvat. Kerroin, etten uskalla mennä edes hammaslääkärille, koska kammoan kaikkia toimenpiteitä. Hän muistutti, että jos hoidot aloitetaan, niihin liittyy aina toimenpiteitä, sekä tietysti myös raskauteen ja synnytykseen. Tämän tiedän, eikä se auta kuin kestää. Kyllä niihin ajanmittaan tottuu. Ja jo tämän pelkonikin takia on hyvä, että kemiat lääkärin kanssa kohtaavat. Tiedän, että voin huoletta pelätä, olla aivan paniikissa tutkimusten alussa ja niiden aikana, voin näyttää sen ilman, että tarvitsee pelätä hänen suhtautuvan niihin vähättelevästi tai asenteella että itsepähän läksit. Enhän koskaan voisi saada lapsia, tai mennä tutkituttamaan mahdollisia tulevia vaivojani, jos aina vain annan peloille vallan. Joskus ne on uskallettava voittaa, se tapahtuu nyt. Sain esittää kysymyksiä ja tuoda esiin kaiken, mitä mieleeni tuli. Hänellä oli aikaa kuunnella ja vastailla kaikkeen, mistä halusin lisätietoa. Mennessäni klinikalle, minulla oli vaikka kuinka paljon kysyttävää, mutta kun siihen tuli tilaisuus, unohdin lähes kaiken. Onneksi asioihin voi aina palata uudelleen, ja niin minua kehotettiin myös tekemään, mikäli jotain kysyttävää tulee. Joko sähköpostitse tai puhelimitse, niihin aina vastataan. Lääkärille voi jättää myös soittopyyntöä, jos jokin mietityttää.

Kaikenkaikkiaan juteltiin vähän kaikesta: Näkövammastani, arjestani, opiskeluista / töistä, vähän parisuhteista, hevosista, koirista, perinnöllisyydestä, peloista, käytiin läpi yleisiä kysymyksiä terveyteeni liittyen sekä siitä, mitä vanhempani tästä kaikesta ajattelevat, sen hän halusi tietää. Ensin kerroin, ettei isäni ole enää elossa. Ja yllätyin siitä, kuinka kamalalta se tuntuikaan sanoa ääneen. Minun ei ole tarvinnut puhua asiasta kenenkään tuntemattoman ihmisen kanssa aiemmin, ennen kuin menin klinikan asiakkaaksi. Kuvittelin, että sen kun vain sanoo ja jatkaa juttua, mutta ei se ollut helppoa ja toivon, ettei tähän tarvitsisi enää sen syvemmin palata. En näköjään pysty asiasta vieläkään keskustelemaan. Lääkäri pyysi anteeksi kysymystään, mutta eihän hän voinut tietää mitä on tapahtunut. Siirryttiin aiheesta toiseen, kun hän tahtoi tietää tulevan mummon suhtautumisesta. Kerroin kuten asia on. Kerroin sen, että hän on luonteeltaan aina alkuun hyvin negatiivinen ja vääntää vastaan, suhtautuu epäilevästi hyvin moniin asioihin, mitä teen. Opaskoiran saaminen, muutto Helsinkiin ja jo se, kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni yksin. Jopa taulutelevisio sai joitakin vuosia sitten hänessä aikaan melkoisen huutokohtauksen, kissojen kotiini saapumisesta puhumattakaan :D Missään mun ei pitänyt pärjätä, ja häntä koipien välissä piti tulla huomaamaan, kuinka milloin mikäkin oli väärä ratkaisu. Mutta kaikesta olen selvinnyt ja olen onnellinen joka ikisestä tekemistäni ratkaisuista, enkä mitään ole katunut koskaan hetkeäkään. Mutta kun se huomaa, ettei ole muuta vaihtoehtoa, se yleensä sopeutuu. On sopeutunut ainakin tähän asti kaikkeen, mitä olen tehnyt. Eikä tässäkään asiassa muu auta. Ei edes se maamme-laulu. Lääkäri kysyi, olisinko halukas muuttamaan äitini luokse siksi aikaa, kun vauva on pieni. Tämä ajatus hieman naurattaa edelleen. Vastasin, että ehdottomasti aion asua kotonani, enkä ole muuttamassa sieltä mihinkään. Se oli hänelle ok, eikä siitä sen enempää puhuttu, se oli vain ajatus. Mainitsin myös sen, että minulla on kissoja, ettei niistä tulisi jälkeenpäin mitään epäröintiä siitä, kuinka niiden ja vauvan yhteiselo sujuisi. Niihin hän ei sanonut mitään, kuten ei koiraankaan liittyen, joten siltäkin osin kaikki on kunnossa. Itse en ole hetkeäkään epäillyt, etteikö kaikki onnistuisi.

Koko keskustelu sujui hyvin, eikä mulle jäänyt mitään kaihertamaan hampaankoloon. Hommat jatkuvat vielä. Lääkäri sanoi, ettei hän pärjäämistäni epäile, uskoo kyllä kaiken kertomani ja sen, että olen varmasti ajatellut kaiken loppuun saakka. Mutta vaikka hän jo haluaisi aloittaa hoitoni, velvoittaa laki tekemään vielä pari selvitystä. Niitä ei voida mitenkään sivuuttaa, ne on vain hoidettava pois alta, koska se on hänen velvollisuutensa. Ymmärrän tämän täysin, eikä tässä ole itselleni mitään ongelmaa. Kuten aiemmin kirjoitin, klinikan on tietyn vammaisuuden / sairauden vuoksi selvitettävä, että kaikki on varmasti kuten pitää. Minun tapauksessani tulee vielä käydä perinnöllisyyslääkärin pakeilla. Häneltä tulee saada virallinen lappu siitä, ettei näkövammani periydy. Toinen on se sosiaalityöntekijän lausunto. Sitä tarvitaan siis nyt myös täällä. Tietoa siitä, että tarvittavat tukitoimet, eli avustaja on saatavilla sitten varmasti, kunhan vauva syntyy, kun kumppania ei vielä ole. Ja jos nyt sattuisi käymään niin, että joku olisi vauvan syntymän aikoihin jo kuvioissa, aion avustajan silti ottaa, koska samanlaista vapaa-ajan apuahan se on kuin mitä nytkin on saatavilla, eikä siinä ole mitään sen kummempia kiemuroita. Sosiaalityöntekijältä sainkin alkuviikosta sähköpostia, jossa hän kertoi selvitelleensä asiaa, mutta asian hoitaminen ei oikein tuntunut olevan kenenkään hommaa eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä pitää tehdä. Tämä on luultavasti heille täysin uudenlainen tilanne. Työntekijä lupasi vielä selvitellä, minne voisin olla yhteydessä. Klinikalta kuitenkin tänään luvattiin selvittää asiaa, joten mun ei siitä itse tarvitse stressata nyt lainkaan. Jos saan uutta tietoa, ilmoitan siitä toki klinikalle. Lääkäri lupasi olla yhteydessä niille klinikoille, joissa on ollut vastaavia tapauksia, koska niitä kuulema tosiaan on, ja selvitellä, miten siellä on näissä tilanteissa toimittu. Lähete lähtee myös perinnöllisyyslääkärille, jonka luo pääsen sitten jossain vaiheessa. Mitään tarkkaa aikaa ei nyt osattu sanoa siitä, kuinka kauan selvittelyissä kestää, mutta luulen, että saattaa jouluun asti vielä mennä. Mutta kunhan kaikki tämä on saatu selvitettyä ja hoidettua, voidaan hoidot aloittaa, eikä lääkäri nähnyt tälle mitään estettä. Lääkärin mielestä on hieno asia se, että olen uskaltanut tehdä rohkeita päätöksiä ja ottaa vastuuta elämässäni, sekä olen selvästi ajatellut asioita paljon. Ja toki olen ajatellutkin :) Hän tuntui ottavan tämän kaiken tosissaan ja vakavasti, sekä ymmärsi toiveeni ja sen, mitä tahdon. Toki jotain voi vielä mennä pieleen, jos vaikka sosiaalityöntekijöiden kanssa tulisi jotain mutkaa matkaan tai muuta vastaavanlaista hidastetta, mutta lääkäri oli kyllä hyvin toiveikas siitä, että kyllä mulle tästä vauva saadaan, ja että Oonakin pääsee vielä vauvavahdiksi.

Sanoisin siis, että todella hyvällä mallilla ovat asiat juuri tällä hetkellä. Voin olla rauhallisin mielin, koska tiedän että asiat etenevät nyt ja niiden sujuminen on hyvissä käsissä. Luotan siihen, että asiat järjestyvät kuten olen toivonutkin. Pelkään vain, että nyt kun kaikki menee näin hyvin, niin kohta jossain päin jotain romahtaa. Voivatko asiat näin loistavasti todella mennä? :) Niin kauan tätä kaikkea on odotettu ja toivottu. Mutta vasta sitten juhlitaan, kunhan päästään tositoimiin, jos ei takapakkia tule. Siihen asti olen vielä varovaisen toiveikas.

Sainpa vielä kokeiltavaksi eräänlaisia proteiinituotteitakin mahdollisesti asiakkailleni myytäväksi. Testailen ne itse heti, kunhan ehdin hakea ne naapuriltani tosta yläkerrasta ja tulen sitten kertomaan mitä pidin. Meillä on taloyhtiön pieni kuntosali pohjakerroksessa, jonka oveen ripustin mainokseni. Sieltä kautta sain yhteydenottona tietoa tuotteista, joista kiinnostuin ja haluan nyt kokeilla ja selvittää, millaisista tuotteista on kyse. Eräs samasta koulusta kuin minä, valmistunut personal trainer oli kovasti tykästynyt ja asiakkaat ovat niitä mielellään ostaneet. Lisäksi onpa tässä vielä tulossa lehtijuttujen kirjoittelua mielenkiintoisista ja itselleni hyvin läheisistä ja tärkeistä aiheista. Palaan näihinkin hieman myöhemmin, kunhan ne ovat ajankohtaisempia. Tekemistä siis riittää opiskelunkin ohella :)