Teen juuri tällä hetkellä koulun puitteissa erittäin mielenkiintoista psykologian verkkokurssia. Olen ollut aina kiinnostunut tästä aiheesta, ja opiskellut sitä niin paljon kuin siitä kursseja on tässä koulussa saatavilla, ja olen niissä menestynytkin ihan kiitettävästi. Huomasin tarjolla olevan kehityspsykologian kurssin, jota en ollut vielä suorittanut ja tartuin siihen heti. Kurssi käsittelee ihmisen kehitystä vauvasta vaariin, ja on ihan kattava paketti sen eri vaiheista. Huomasin ajattelevani, että tulipa tällainen hyvään saumaan, kun vauva-asiat ovat itsellenikin nyt ajankohtaisia. Sain paljon mielenkiintoista tietoa lapsen niin psyykkisistä kuin myös fyysisistä kehitysvaiheista sekä siitä, millaiset asiat mihinkin vaikuttavat.
Ajatuksia minussa herätti ihan erityisen paljon osa, jossa käsiteltiin vuorovaikutusta jo pienen vauvan ja äidin välillä. Aiheessa tuli esiin katsekontakti sekä sen tärkeys. Lapsi peilaa itseään äidin katseen kautta ja tarvitsee katsetta tunteakseen olonsa turvalliseksi, lapsi vaistoaa äidin tunteet ja hätääntyy, ellei katsekontaktia yht'äkkiä olekaan saatavilla hänen sitä hakiessaan vaikkapa sylissä ollessaan. Ja tämäkös sitten alkoikin mietityttämään enemmän. Googletin tietoa lisää. Nettihän on pullollaan kaikenlaista tekstiä, etsiipä sitä aiheesta mistä tahansa. Sain käsiini artikkelin, jossa korostettiin katsekontaktin tärkeyttä todella vahvasti. Kyseisen kirjoituksen mukaan se on välttämätön ja ehdoton juttu lapsen turvallisen ja normaalin kehityksen kannalta. Jos katsekontakti puuttuu, voi mennä vikaan niin tunne-elämän kehitys kuin myös lapsen luottamus turvalliseen kasvuympäristöön. Tässä kohtaa alkoi tuntumaan pahalta, vaikkei aivan kaikkea pitäisi niellä tuosta vain ilman, että kyseenalaistaa edes hieman. Kasvaako lapsistani tunnevammaisia? Kokevatko he, etten ole tarpeeksi riittävä, kun minulta ei pysty irtoamaan minkäänlaista katsekontaktia? En ole koskaan ollut katsekontaktissa kenenkään kanssa. Näen kyllä silmät ja pystyn katsomaan silmiin, mutta vain hyvin läheltä toisen kasvoja. Niin läheltä, ettei ihan jokaisen vastaan tulevan ihmisen kanssa niin liki voi mitenkään olla. Olenko aivan paska äiti, jonka ei pitäisi edes lisääntyä, jos pieni avuton vauva tuntee olevansa hädässä ja täysin hukassa kanssani? Avauduin asiasta hieman Facebookiin kun ajattelin, että jollakulla saattaisi olla jonkinlaista näkökulmaa asiaan tarjolla. Tiedän useamman sokean äidin, joilta myös luonnollisesti katsekontakti puuttuu, ja silti heidän kaikkien lapsistaan on kasvanut täysin tasapainoisia kunnon kansalaisia. Tiedän myös, että on perheitä, joissa molemmilla vanhemmilla on silmät pois pelistä, eikä heidänkään lastensa elämä ole sen huonompaa tai köyhempää kuin muillakaan lapsilla. Silti tuo teksti sai jostakin syystä mielen painuksiin vaikka itsekin tiedän, ettei meillä tule olemaan mitään hätää asian suhteen. Nyt kun asian käsittelystä on jo aikaa, olen lakannut pyörittelemästä sitä mielessäni. Varmasti katsekontakti on tärkeää - en väheksy sitä ollenkaan, mutta tuskin välttämätöntä sentään. Onhan vauvani toki tekemisissä myös muiden kuin minun kanssa, toki oma äiti on se läheisin ja ihminen, joka on läsnä eniten. Mutta voihan katsekontaktia saada muiltakin. Muistan, että klinikan psykologi kysyi minulta, kuinka olen ajatellut ottaa kontaktia lapseen ja miten siihen pystyn, vauva kun alkaa ottamaan äidin käsivarsilla kontaktin jo hyvin varhain. Ihmettelin mielessäni silloin, että mitä hän tuollaisella oikein tarkoittaa ja pidin kysymystä hyvin kummallisena, mutta nyt myöhemmin olen ymmärtänyt mitä hän kysymyksellään haki. Rakkautta, turvaa ja välittämistä voi osoittaa mielestäni muutenkin: Kosketuksella, puheella ja juuri niillä äänensävyillä. Vauva voi katsoa minua ja varmasti näkee kasvoiltani sekä muuten myös vaistoaa omat tunteeni. Eihän minun missään tapauksessa tarvitse kääntää päätäni pois hänestä niin, ettei hän näe ilmeitäni. Olisi mielenkiintoista saada tietää, mitä tuon aiemmin mainitsemani tekstin kirjoittaja, joku tutkija ajattelee näkövammaisista / sokeista vanhemmista ja heidän kyvyistään kasvattaa lapsiaan tasapainoisiksi ja kaikin puolin hyvinvoiviksi ihmisiksi.
Eräs kavereistani pyysikin Facebookissa minua miettimään asiaa toisinpäin: Kun olen itse ollut vauva, enhän ole silloinkaan pystynyt katsekontaktiin oman äitini kanssa. Koenko, että olisin jäänyt jostain paitsi, tai että tunne-elämäni olisi jollain tavoin häiriintynyt. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kantilta. En koe, että minusta olisi tullut erilaista tai että käsittelisin asioita jotenkin tavallisesta poikkeavasti. Niin näkemyksiä, kokemuksia, mielipiteitä kuin kirjoituksiakin on monenlaisia. Kukin mieltää asiat omalla tavallaan, ja jokaisella on oikeuskin siihen. Joku taas saattaa miettiä esimerkiksi sitä, kuinka kuurojen vanhempien lapsi voi oppia puhumaan, kun hän ei välttämättä kuule puhetta kotonaan lainkaan. Tuo kuulostaa kysymykseltä, jota itsekin ehkä pohtisin, jos en tietäisi, että kaikkeen on keinonsa. Niitä en tiedä, mutta oma kokemukseni on se, että koska teen joitakin asioita hieman eri tavoin kuin muut, pystyvät myös muut erilaisissa tilanteissa olevat ihmiset ratkaisemaan vastaavanlaisia juttuja omin, heille itselleen parhaiten sopivin keinoin. Kaikkeen kyllä löytyy ratkaisut, kun asenne on kohdallaan sekä halu saada asiat rullaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti